Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Kyösti Kallion poliittinen ura alkoi kunnallisista tehtävistä. Hänen näyttönsä yhteisten asioiden hoitamisessa olivat siksi vakuuttavia, että kotiseutu näki etunsa mukaiseksi lähettää hänet — vain 31-vuotiaana — edustajakseen säätyvaltiopäiville vuonna 1904. Nuoresta maalaispoliitikosta kypsyi uudistusmielinen perustuslaillinen, joka löysi luontevasti paikkansa nuorsuomalaisen puolueen riveistä.

Hän osoitti alusta pitäen kyvykkyyttä toimia myös valtakunnallisen tason poliitikkona paneutumalla asioihin perusteellisesti, tekemällä ahkerasti työtä ja tulemalla hyvin toimeen edustajatoveriensa kanssa.

Suomen valtiollisen elämän murros 1905-1906 leimasi Kallion valtiomiesuran alkuvaihetta. Hän lukeutui säätynsä uudistusmielisiin ja kannatti yleistä äänioikeutta, yksikamarista eduskuntaa ja kansanvallan laajentamista. Kannanotot näihin kysymyksiin paljastivat hänen silloisen puolueensa epäyhtenäisyyden. Kun uusi maalaispuolue vuonna 1906 perustettiin, Kallio hetken emmittyään liittyi siihen.

Kallio erottui useimmista muista nuoren maalaispuolueen poliitikoista sekä kokemuksensa, tietojensa että kykyjensä puolesta. Niinpä hän varsin nopeasti kohosi puolueen johtoon ja toimi vuosina 1908-1916 sen puheenjohtajana. Yhdessä eteläpohjalaisen aatteenmiehen Santeri Alkion kanssa hän vaikutti ratkaisevasti maalaisliiton ohjelman, organisaation, talouden ja lehdistön muokkautumiseen. Kallion puheenjohtajakaudella maalaisliitosta kehkeytyi puolue, joka olojen vapauduttua kykeni täyttämään paikkansa yhtenä itsenäisen Suomen vastuullisista asianhoitajista.

Tämä kiihkeän poliittisen toiminnan ja työn aika sattui yksiin Kallion yksityiselämän vakiintumisen kanssa. Hänen perheensä kasvoi lopulliseen kokoonsa, ja kotitila Nivalassa vaurastua, kun uusia viljelysmaita otettiin käyttöön, karjataloutta modernisoitiin ja tuotantoa järkeistettiin tehokkaalla suunnittelulla.

Edistyksellinen suomenmielinen

Kyösti Kallion yhteiskunnallinen herääminen tapahtui varhain. Jo kauan ennen ryhtymistään varsinaiseen politiikkaan hän oli kiinnostunut myös valtiollisista kysymyksistä, ja hänelle muotoutui johdonmukainen kanta.

Kyösti Kallion lapsuuden ja varhaisnuoruuden ajan suuri poliittinen kysymys Suomen suuriruhtinaanmaassa oli kieli- ja kansallisuuskysymys. J. V. Snellman oli luonut Hegeliin nojautuvan kansallisuusohjelman. Sen näkyvimpänä merkkinä oli vuoden 1863 kieliasetus, jonka mukaan suomesta tulisi 20 vuoden kuluttua maan virkakieli. Snellmanin ohjelmaan kuului myös suomenkielisen sivistyneistön kasvattaminen sekä suomenkielisten astuminen talouselämän johtotehtäviin. Kaikki nämä pyrkimykset herättivät
vastarintaa ruotsinkielisellä puolella, ja kieliseikat jakoivat kahteen
puolueeseen kansan sen osan, jota yhteiset asiat valtiollisella
tasolla kiinnostivat.

Kyösti Kallio kasvoi täysin suomenkielisellä measeudulla. Hänen kummallakin oppikoulupaikkakunnallaan oli rinnakkain suomen- ja ruotsinkielinen koulu, mikä aiheutti luonnollista jännitystä ja yhteenottojakin, ellei muuten niin vähintään urheilukilpailuissa. Erityisesti Oulun lyseossa oli vahva suomalaiskansallinen henki ja rehtori Mauno Rosendal osallistui myös poliittiseen toimintaan. Koulupojat ottivat konventeissaan ja yksityisissä keskusteluissaan kantaa myös valtiollisiin kysymyksiin, sanomalehdet toivat viestejä valtiopäivätaisteluista. Kyöstin kotona ja varsinkin kasvatusäidin kotona oli ajan oloihin nähden runsaasti suomenkielistä kirjallisuutta ja myös sanoma- ja aikakauslehtiä tilattiin. Kalliosta kasvoi suomenmielinen.

J. V. Snellman oli suomenmielisten yhteinen suuri auktoriteetti, johon vedottiin puheissa ja kirjoituksissa. Snellman oli myös nuoren Kyösti Kallion auktoriteetti. Nimi vilahteli alituiseen hänen nuorisoseurapuheissaan ja -kirjoituksissaan. Kallio oli kansanvalistaja Snellmanin hengessä. Hän kävi jo Ylivieskassa kansakoulutaistelua, ja nuorisoseuratyö oli hänelle toimintaa suomalaisuuden hyväksi. Puheissaan ja kirjoituksissaan hän käsitteli usein kansallisia aiheita, Suomen historiaa, kielikysymystä, kasvatus- ja taloudellisia pyrintöjä kansalliselta kannalta. Kalevala ja suomalainen kansanrunous, Agricola, Juslenius, Porthan ja Lönnrot olivat Kyösti Kallion suosimia teemoja varsinaisten nuorisoseura-aiheiden ohella. Snellmanin teoksia ilmaantui hänen kirjojensa joukkoon jo varhain, ja lukuisat alleviivaukset todistavat hänen niitä lukeneen.

Vuonna 1913, siis ollessaan jo kokenut kansanedustaja ja puoluejohtaja, Kallio kirjoitti nuorisoseuransa »Säkeniin» laajan kirjoituksen J. V. Snellmanin aatteista. Siinä hän tiivistää käsityksensä Snellmanin aatemaailmasta ja samalla tunnustautuu tuon aatemaailman uskolliseksi kannattajaksi. Snellmanin kansallishenkeä hän korosti erityisesti ja painotti, ettei kansallishenki ollut, kuten isänmaallisuuskaan, ainoastaan »halua, mielen tekoa, pyrintöä toteuttamaan sitä, mikä on kansallista, vaan sen todellinen esiintyminen työssä ja toimessa». Tuo todellinen esiintyminen tarkoitti ennen muuta suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin edistämistä. Ruotsin kielen asema on perustunut Ruotsin yliherruuteen menneisyydessä. Nyt yliherruutta ei enää ollut, minkä vuoksi vain tottumuksen voima esti ruotsin syrjäyttämistä. Kallio painotti myös Snellmanin Valtio-opin sosiaalipoliittisia ohjelmia. Hän muistutti Snellmanin esittäneen oppipakkoa ja verotusuudistuksia sekä lainasi Snellmanin näkemystä, että »nousevan rahvaan siveellinen voima on lukumäärässä ja sivistyksessä varmemmin kuin valtiomuodossa». Kallio esitteli Snellmanin myös raittiusmieheksi viitaten hänen sanoihinsa vuodelta 1856: »juoppous tavallisesti hävittää siveellisuuden». Avioliitosta, perheestä ja kasvatuksesta Kallio ja Snellman olivat niin ikään yhtä mieltä.

Kallion kirjoitus Säkeniin päättyi: »(Snellmanin) Perintö on meillä säilössä. Hän on elänyt maalleen ja kansalleen. Meidän velvollisuutemme on tutkia ja oppia, mitä hän on sanonut».

Maalaisliiton Kuopion puoluekokouksessa tammikuussa 1912 Kallio puhui Snellmanin ja Fredrik Cygnaeuksen kirjeenvaihtoon perustuen Saiman ja Maamiehen ystävän merkityksestä ja haki Snellmanilta tukea maalaisliiton näkemyksille. Elämänsä kohokohtana ja parhaana puheenaan hän piti sitä, että sai pääministerinä ja presidentin sijaisena paljastaa Snellmanin patsaan vuonna 1923, pitkällisen taistelun jälkeen aikaansaadun.

Helmikuun manifesti tekee Kalliosta poliitikon

Kansallismielisen slavofiilisen virtauksen voimistuminen Venäjällä ja valtakunnan turvallisuuspoliittisen ajattelun muuttuminen sai Venäjän muuttamaan asennettaan valtakuntaansa kuuluvia erioikeuksia omaavia ja vähemmistökansallisuuksien asuttamia alueita kohtaan. Alkoi yhtenäistämispolitiikan aika. Suhtautuminen Suomenkin erikoisasemaan muuttui tavalla, joka uhkasi koitua kohtalokkaaksi suuriruhtinaskunnalle. Venäjän kansallismielinen lehdistö alkoi jo 1880-luvulla kiinnittää huomiota Suomen asemaan. Suomalaiset huolestuivat ja vastasivat kirjoitteluun.

Varsinaiset yhtenäistämistoimet alkoivat varovasti. Ensiksi kiinnitettiin huomiota suuriruhtinaskunnan erillisasemaan raha-, tullija postilaitoksen osalta. Vuoden 1890 postimanifesti yhdisti Suomen ja Venäjän postilaitokset tavalla, joka voitiin tulkita perustuslakien loukkaamiseksi. Liberaalijohtaja, oikeusoppinut Leo Mechelin, jätti paikkansa senaatissa vastalauseeksi.

Mechelinin ero jakoi suomalaiset suhtautumisessa Venäjän politiikkaan. Ylioppilaat ja monet muutkin osoittivat ihastuneina mieltään hänen puolestaan, kun taas historian professori E. G. Palmen, suomalaisen puolueen johtomiehiä, arvosteli ankarasti tämän menettelyä. Virkamiesten tuli Palmenin mukaan pysyä paikoillaan, koska eroavien tilalle oli aina saatavissa uusia, joko kotimaisia onnenonkijoita tai venäläisiä.

Suomalaisen puolueen nuorempi siipi oli jo vähää aikaisemmin alkanut erottua omaksi ryhmäkseen. Ns. Valvoja-ryhmä oli vuodesta 1880 lähtien esittänyt suomalaisuudesta erilaisia kantoja kuin puolueen johto. Vuonna 1890 perustetun Päivälehden ympärille ryhmittyi nuori, vapaamielisemmin ajatteleva suomalaisuusmiesten joukko: J. H. ja Eero Erkko, Juhani Aho, Santeri Ingman- Ivalo, Arvid Järnefelt. He olivat monessa asiassa eri mieltäkin Yrjö-Koskinen, Agathon Meurman ja muut »vanhat».

1890-luvun alun vaalitaistelut käytiin vielä pääasiassa kielikysymyksen merkeissä, joskin niissä näkyi nuorten suomalaisten pyrkimys saada omiaan suomalaisen puolueen valtiopäiväedustajien joukkoon. Venäjän-kysymyksen korostuessa korostui myös nuorten merkitys. He alkoivat kielikysymyksessä sovitella ruotsalaisten suuntaan, mikä taas huolestutti eritoten puolueen johtajaa Y. S. Yrjö-Koskista. Yrjö-Koskisen linja hahmottui toisaalta uskollisuudesta keisarille ja toisaalta kansan sivistämisestä sen omalla kielellä, jotta sen lujuus ulkopuolisia vaikutteita ja hyökkäilyjä kohtaan vahvistuisi. Vuoden 1893 vaalitaistelussa herätti eniten huomiota nuorten johtomies Jonas Castron, joka läheni jyrkkien viikinkien johtomiehiä V. M. von Bornia ja R. A. Wredeä. Vaalien jälkeen suomalaisen puolueen johto tuomitsi Castrenin jyrkin sanoin. Vuoden 1896 vaaleissa Castren putosikin valtiopäiviltä, mutta nuoret etenivät muuten.

Vuonna 1898 Suomen kenraalikuvemööriksi määrättiin kenraali Nikolai Bobrikov, jolla oli tullessaan valmis venäläistämisohjehna. Suomen sotaväki on saatettava osaksi Venäjän armeijaa, Suomen lait oli saatettava sopusointuun Venäjän lakien kanssa, venäjän kielestä oli tehtävä senaatin, oppilaitosten ja virastojen virallinen kieli, venäläisten tuli päästä myös Suomen virkoihin. Kaiken vastarinnan hän lupasi murskata armotta. Bobrikov oli jyrkkä ja fanaattinen, ja monet vaikutusvaltaiset liberaalimmat venäläiset varoittivat hallitsijaa hänestä. Hän sai kuitenkin pyytämänsä valtuudet.

Vuoden 1898 valtiopäivävaalit pidettiin Bobrikovin ohjelman varjossa. Erityisesti väiteltiin uudesta asevelvollisuuslaista, jonka syntyä pidettiin laittomana.

Tuskin olivat valtiopäivät ehtineet kokoontua, kun räjähti todellinen pommi, Helmikuun manifesti eli määräys yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä. Kyseessä oli irtisanoutuminen Suomen perustuslaeista. Senaatti päätti äänestyksen jälkeen niukalla enemmistöllä julkaista manifestin Suomen asetuskokoelmassa, mikä sai aikaan myrskyn yleisessä mielipiteessä ja kiihdytti sekä vastalauseita manifestia vastaan että hyökkäyksiä senaatin menettelyä vastaan. Nikolai II ei vastalauseista välittänyt. Lähetystöt, joita pyrki hänen puheilleen selvittämään manifestin vallankaappausluonnetta käännytettiin takaisin. Yli puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittamaa Suurta adressia ja sitä tuovaa Suurta lähetystöä ei otettu vastaan. Euroopan kulttuurihenkilöiden lähetystölle ja yli 1 000 kulttuuripersoonan allekirjoittamalle kulttuuriadressille kävi samoin. Säätyjen puhemiesten pyyntö päästä keisarin puheille torjuttiin. 12 Poikkeuksena oli arkkipiispa T. T. Renvall, joka otettiin vastaan.

Helmikuun manifesti uudisti Suomen puoluejakaantuman. Kielikysymys väistyi lähes tyystin. Tilalle uudeksi suureksi vedenjakajaksi tuli suhtautuminen perustuslain loukkauksiin. Vanhasuomalaisten ydinjoukko omaksui myöntyvyyden. Osa nuorsuomalaisista yhtyi ruotsinmielisten radikaalien kanssa passiivisen vastarinnan rintamaksi. Jyrkimmät siirtyivät aktiivisen vastarinnan linjoille ja hakeutuivat yhteistyöhön Venäjän vallankumouksellisten kanssa. Työväeniiike perusti samoihin aikoihin oman puolueen, joka.pääasiassa pyrki yhteistyöhön perustuslaillisten kanssa.

Helmikuun manifestin aiheuttaman reaktion johdosta Bobrikov tehosti valvontaa maassa ja rakensi urkkija- ja ilmiantojärjestelmän. Se olikin tarpeen, koska kenraalikuvernöörin politiikka jatkui yhtä jyrkkänä. Heinäkuussa 1899 annettu kielimanifesti teki venäjästä ministerivaltiosihteerinviraston ja senaatin virkakielen.
Kokoontumisvapautta rajoitettiin. Laukkuryssien vaellus laillistettiin.
Sensuuria tiukennettiin. Asevelvollisuuskiista ratkaistiin lakkauttamalla
vuonna 1901 Suomen oma sotaväki.

Helmikuun manifesti teki Kyösti Kalliosta poliitikon. Hänen nuorsuomalainen vakaumuksensa oli kyllä näkynyt jo aikaisemminkin, ja orastavaan sortokauteen hän oli reagoinut perustuslaillisten lailla, mutta vuodesta 1899 hän oli valmis poliittiseen toimintaan. »Politiikkaan olen joutunut olosuhteiden pakosta, kun venäläiset ryhtyivät sortotoimenpiteisiin», luonnehti Kallio itse poliitikon uransa alkua 50-vuotispäivänään.

Nuorisoseura oli foorumi, jossa Kallion poliittiset näkemykset esitettiin vaikuttamaan paikkakunnalla. Nuorisoseuraliike oli hengeltään käytännössä perustuslaillis-suomenmielinen, vaikka Alkio vaati puoluetoiminnan pitämistä nuorisoseurojen ulkopuolella. Kun Alkio helmikuussa 1903 lähettämässään kirjeessä Kalliolle varoitti politikoinnista seuratyössä, hän samalla totesi, että yksityisesti oli syytä korostaa vastarinnan tärkeyttä.16 Itsehän Alkio oli seuratyön ulkopuolella innokas passiivisen vastarinnan mies ja sittemmin aktivistikin. Kallio asennoitui samoin.

Kiellosta huolimatta Nivalan nuorisoseurassa politikoitiin. Esimiehen perustuslaillisuus ei voinut olla näkymättä. Seuran jäsenkunta asennoitui samalla tavalla. Nivalan nuorsuomalainen ilmapiiri ja nuorisoseuran henki olivat Kyösti Kallion tukena, kun hän aloitti poliittisen taistelun. Viimeistään helmikuun manifesti teki Kyösti Kalliosta kotiseutunsa mielipidejohtajan.

Kallion suhde alkaneeseen sortokauteen näkyi monin tavoin: puheissa ja esitelmissään seuran iltamissa ja juhlissa sekä lukuisissa kirjoituksissa seuralehteen. Synkkenevät näkymät heijastuivat jo varhain. Puhuessaan elokuussa 1898 nuorisoseuran kolmannessa vuosijuhlassa Lakkarin puistossa esimies maalaili kuvia pilvenhattaroista, joita oli nähtävissä valtiotaivaalla. Ne peljättivät ja tekivät levottomiksi, mutta eivät saaneet johtaa epätoivoon. Historia osoitti, kuinka Suomen kansa oli kestänyt koviakin koettelemuksia. Niin se tulisi kestämään jatkossakin. Hänellä oli tuolle kestämiselle edellytys, jota hän sitten toisti lukemattomat kerrat sortovuosina: »Yhteisvoimin kaikki kansanluokat, jos mieli päämäärä saavuttaa.»

Kun helmikuun manifesti julkaistiin, liittyi Kallio heti vastarintamiesten riveihin. Hän kannatti suuren adressin nimienkeruuta ja keräsi itse nimiä. Hänet olisi myös ilmeisesti valittu lähetystöön Nivalan kuntaa edustamaan, mutta hän kieltäytyi nivalalaisen nuorsuomalaisen valtiopäivämiehen Paavo Niskasen eduksi. Vielä ei ollut Kyösti Kallion aika astua johtoon. Olihan hän vasta 25-vuotiaskin.

Hän tuomitsi jyrkästi manifestin sanoissaan ja kirjoituksissaan. Jo vuoden 1898 Säkenissä hän käsitteli aihetta useamman kerran. Numerossa 3 hän esitti laajahkon selostuksen manifestista otsikolla »Helmikuun 15 päivän Keisarillinen julistuskirja». Hän totesi julistuksen tehneen mielet rauhattomiksi Suomessa, »jossa lain pyhyyttä on aina pidetty loukkaamattomana». Senaatin julkaisemispäätöstä hän luonnehti yhtä odottamattomaksi ja lainvastaiseksi kuin julistuskirjaakin, mutta totesi, ettei tahtonut senaattoreita arvostella. Mutta kansa tiesi, mihin manifesti johtaisi ja ryhtyi vastatoimiin. Suuren adressin nopeaa keräämistä hän ihasteli, joskin totesi, ettei sitä viemään lähetettyä 500 rehellistä Suomen kansalaista otettu vastaan, kun he olivat matkustaneet Pietariin »armon pyynnille». »Tässä nyt ollaan. Edustajamme ovat palanneet. Jääkäämme me myös jännityksellä odottamaan asiain kehitystä», päätti Sakeus (Kallio) kirjoituksensa.

Jatkoa seurasikin. Seuraavassa Säkenien numerossa Sakeus runoili Petturin teillä otsikolla hilpeästä Aunuksen miehestä, joka levitti Bobrikovin maanjakosanomaa ja keräsi nimiä omaan adressiinsa. Oman reaktionsa Kallio tiivisti seuraavasti:

Adressin saatua heitin sen uuniin,
petturin hän näki nyt edessään
ovelle ohjaavan reppua ensin
kenties ryssääkin mennessään.

Adressi toinen se säilyä saakoon,
pois reppuri menköön vehkeineen.
Kansani kanssa mun nimeni saakoon
rehdisti kulkea vaivoineen.

Vuonna 1900 Kallio puheissaan ja kirjoituksissaan paneutui usein valtiolliseen tilanteeseen ja yhä selvemmin perustuslaillisessa hengessä. Kun »sensuuritoimiston pitennetty käsi» ei ollut vielä Säkeniin asti ehtinyt, oli Säkenien velvollisuus niin kauan kuin se sallittiin, valaista ympäristöään »heikkoina, mutta vilpittöminä», hän kirjoitti vuoden vaihtuessa. Ja vaikka vuoden 1899 tilinpäätös olikin synkkä, oli katsottava rohkeasti eteenpäin ja esiinnyttävä »vilpittöminä ja rehellisinä niiden lakien ja laitosten turvissa, jotka isämme ja me olemme luoneet». Tulevaisuus näytti kyllä synkältä. Lakkautetut sanomalehdet, sensuuritoimistot, venäläiset. ministerivaltiosihteerit ja kunniakkaitten miesten virkaerot eivät kertoneet vuodelle 1899 asetettujen tavoitteiden toteutumisesta. Ontuvin toivein alkoi vuosi 1900, kirjoitti Kyösti Kallio.

Vielä loppuvuodesta Kallio palasi manifestiin kirjoittaen laajan historiallisen katsauksen Suomen ja Venäjän suhteisiin. »Suomen kansa on luova vahvan muurin säilyttääkseen uskontonsa, kielensä ja sivistyksensä kuultuja väkivaltaisuuksia vastaan, jotka on suunnattu oikeuksiamme vastaan», vakuutti Kallio. Vuoden lopussa pidetyissä esitelmissä Kallion poliittinen toimintalinja selkeytyi. Kansallinen rintama oli yhdistettävä vastarintaan ja vähempiarvoiset puoluekiistat unohdettava. Hän tuomitsi myöntyvyyden, »höllyyden» ja katsoi siihen alistuvien johtajien johdattavan joukkojaan harhaan. »Uusia julistuksia tulee, mutta siitä huolimatta vahdit eivät havahdu», hän valitti. Ja vuosikokousesitelmässä hän vaati voimien yhdistämistä todellista vihollista vastaan ja lopettamaan voimien hukkaamisen kielitaisteluun, koska sitä voitiin jo pitää ratkaistuna. Sen sijaan oli koottava kaikki voimat ja »nostettava uusia apujoukkoja kansan syvimmistäkin kerroksista». Kyösti Kallio, joka vielä helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen pidättyi tuomitsemasta senaatin enemmistöä, oli selkeästi perustuslaillinen eikä epäröinyt julistaa tuomiotaan myöntyvyyssuunnalle.

Kansan yksimielisyyden ja kaikkien kansanluokkien osallistumisen välttämättömyyden korostaminen hallitsi sitten Kallion puheita ja kirjoituksia lähivuodet. Yhtenäinen kansa ei sallisi ilmiantajien hallita itseään. Lakien ja laitosten uudistamistyöhön oli vedettävä kaikki kansanluokat mukaan. Jokainen kansan jäsen oli kohotettava oikeuksiinsa. Sivistys, kansan tärkein ase taistelussa olemassaolonsa puolesta, oli saatava syvemmälle pohjalle kuin siihen saakka: tiede ja taide saavat sitten vasta oikean pohjan, kun ne syvenevät kansan keskuuteen ja tulevat sen omiksi. Vaikka iskut olivat kovia, ei toivoa saanut menettää. Entistä suuremmalla innolla oli käytettävä kirkkoja, kouluja, kirjastoja ja sanomalehtiä. Kaikkea vastarintaa oli tehtävä tietoisena siitä, ettei Jumala sallinut totuuden ja oikeuden kadota, vaikka Hän koetuksia sallikin.

Kagaalin toiminnassa

Syksyllä 1901 passiivisen vastarinnan kannattajat järjestäytyivät. Keskusorgaania alettiin kutsua kagaaliksi, mikä alkujaan oli venäläisten antama pilkkanimi, mutta vastarintamiehet omaksuivat sen käyttöönsä. Kagaalin alaiseksi perustettiin eri puolille maata 45 aluekomiteaa, ja myöhemmin syntyi vielä erityinen naiskagaali.

Kagaali pyrki pitämään vastustusmielialaa yllä, tukemaan poliittisen vainon kohteeksi joutuneita. Se piti yhteyksiä myös ulkomaille.

Monet Suomen politiikan näkyvät hahmot hakeutuivat kagaalin toimintaan. Kagaalin ensimmäinen suuri voimainkoetus oli asevelvollisuuslain vastustaminen kutsuntalakoilla. Kagaali neuvoi pappeja ja henkikirjoittajia olemaan toimittamatta asevelvollisten luetteloita, kunnallislautakuntien ja kuntakokousten esimiehiä olemaan osallistumatta kutsuntatilaisuuksiin ja jättämään kuntien edustajat lautakuntiin valitsematta jne.

Kutsuntalakot vuosina 1901, 1902, 1903 ja 1904 onnistuivat vaihtelevasti paikkakuntien vastarintamiesten aktiivisuuden ja poliittisten mielialojen mukaan. Mitään yleistä kieltäytymistä ei saatu aikaan, ja ajan myötä osallistumisprosentit kasvoivat. Sekä lakkoihin osallistuneita asevelvollisia että niihin myötävaikuttaneita viranomaisia rangaistiin. Osa erosi vastalauseeksi kutsunnoille, ja toisia erotettiin syksystä 1902 lähtien.

Vuonna 1903 Suomeen määrättiin poikkeustila, ja alkoivat vastarintamiesten karkotukset. Leo Mechelin, V. M. von Born, Eugen Wolff, Jonas Castren, Carl Mannerheim, Axel Lille, Eero Erkko ja Kallion Oulun lyseon aikainen rehtori Mauno Rosendal olivat nimekkäimpiä. Kaikkiaan karkotettuja oli useita kymmeniä.

Yleensä he menivät Tukholman tienoille, ja jossa he hakeutuivat yhteyteen toistensa kanssa ja solmivat yhteydet Suomessa toimivaan vastarintajärjestöön. Vuosina 1903-1904 kagaali toimi sekä Ruotsissa että Suomessa. Ensimmäinen Ruotsissa järjestetty kagaalikokous pidettiin Tukholmassa 1-5.9.1903, ja sittemmin niitä pidettiin lisää. Bobrikovin urkkijat tiesivät toiminnasta, mikä lisäsi sen vaarallisuutta. Vastarinnasta kiinni jääneitä odotti vankeus tai karkotus.

Kagaalin ponnistelut passiivisen vastarinnan tietä tuottivat melko vähäisiä tuloksia, ja esimerkiksi asevelvollisuuskutsunnoista poissaolo väheni vuosi vuodelta. Tällöin heräsi myös ajatus aseellisesta eli aktiivisesta vastarinnasta, joka pyrkisi yhteistyöhön Venäjän vallankumouksellisten voimien kanssa tehtävään. Arvid Mörne, Konni Zilliacus ja Herman Gummerus olivat ensimmäisten iskujen suunnittelijoita. Eugen Schauman ampui 16.6.1904 Bobrikovin ja saman tien itsensä. Aktivismi oli saanut ensimmäisen sankarimarttyyrinsä.

Kagaali oli edellisenä iltana pitänyt kokoustaan P. E. Svinhufvudin luona, mutta se ei tiennyt Schaumanin aikeesta. Suhtautuminen tällaiseen avoimeen poliittiseen terroriin vaihteli kagaalin piirissä. Vaikka teko ymmärrettiin, ei sitä silti yleisesti hyväksytty. Myöntyvyyssuunta Uusi Suometar kärjessään tuomitsi teon ankarasti.

Asevelvollisuuskutsunnat ja karkotukset veivät myös Kyösti Kallion toimintaan kagaalin piirissä. Nivalassa vallitsi laajalti perustuslaillinen henki. Monet avainasemassa olevat virkamiehet lukeutuivat perustuslaillisiin. Nimismies J. E. Pettersson suojeli nuorisoseuraa ilmiantajia vastaan. Pastori Antti Hulkkonen oli valmis yhteistoimintaan nuorisoseuratoverinsa Kyösti Kallion kanssa, kun kutsuntalakkojen aika tuli. Rovasti Hohenthalin perheessä oli aktivismia aina terrorismiin asti: prokuraattori Soisalon-Soinisen ampuja Lennart Hohenthal oli Nivalan pappilasta. Pappilan ullakolla oli sisäampumarata, jossa salainen ampumaseura harjoitteli käsiaseilla; seuraan kuuluivat mm. nimismies Pettersson, kauppiaat Väänänen ja Martikainen, Kyösti Wilkuna ja Hohenthalin pojat.

Kyösti Kallio ei ottanut osaa ampumaseuran toimintaan, hän vieroksui mm. sen piirissä harjoitettua juopottelua. Sen sijaan kagaalin toimintaan hän osallistui muuten innokkaasti. Hän oli Nivalan kutsuntalakkoliikkeen keskeisiä organisaattoreita. Pohjois-Pohjanmaalla perustuslaillisten ja sittemmin aktivistien ote oli vahva. Suuri merkitys oli sillä, että maakunnan heränneitten voimahahmo, rehtori Rosendal omaksui perustuslaillisen kannan.

Hänellä oli tiiviit yhteydet ja laaja vaikutusvalta myös Kalajokilaaksossa, jossa suurin osa heränneistä antoi vahvan lisän »snellmanilaisten» nuorsuomalaisten rintamaan. Oulussa perustuslailliset järjestäytyivät vuoden 1901 kuluessa.

Kallio osallistui useisiin kagaalin kokouksiin sekä maakunnassa että pääkaupungissa. Tällaisissa »kagaalisitseissä» kuten maakuntien miesten tapaamisia helsinkiläisten johtomiesten kanssa kutsuttiin, hän tutustui tunnettuihin perustuslaillisten johtomiehiin, kuten P. E. Svinhufvudiin. Myös pohjoispohjalaiset vastarintamiehet tulivat hänelle tutuiksi. Kagaalin paikalliseen toimintaan kuului paitsi varsinaista vastarintaa myös viattomammalta näyttävää.

Kallio mm. jakoi kagaalin merkeissä vihkoja ja kyniä, joiden avulla piti opettaa kansaa kirjoittamaan ja lukemaan, jotta sen henkinen vastustuskyky siten lujittuisi. Myös Anttuuna Kangas osallistui kagaalikokouksiin.

Kyösti Kallion ja hänen liittolaistensa vastarinta asevelvollisuuskutsuntoja kohtaan Nivalassa onnistui alkuun hyvin. Arkkipiispa Johanssonin kehotus papeille lukea kutsuntajulistus vesitti kyllä kagaalin päinvastaisen vetoomuksen, mutta perustuslaillinen papisto toimi silti aika laajalti yhteistoiminnassa vastarintamiesten kanssa. Kallion sanotaan sopineen Antti Hulkkosen kanssa siitä että kun tämä alkoi lukea kutsuntajulistusta, hän puolestaan antaisi seurakuntalaisille merkin, ja nämä poistuisivat yhtenä miehenä kirkosta. Näin tapahtuikin, eivätkä nivalalaiset vuonna 1901 tienneet muodollisesti koko kutsunnoista. Kuntakokous ei valinnut kagaalin kehotuksen mukaan kutsuntalautakuntaan jäseniä. Perustuslaillisen puheenjohtajansa kauppias H. E. Väänäsen johdolla kokous päätti olla ryhtymättä vaaliin. Kallio oli tietysti samaa mieltä. Oulun läänin kuvernööri Savander määräsi kunnalle uhkasakon.

Tammikuun lopulla 1902 määrättiin 400 markan uhkasakko, ellei kuntakokous valitsisi lain määräämiä lisäjäseniä. Nyt kuntakokous taipui. Kirkkoherra Hohenthal sai tuomiokapitulilta julkisen varoituksen. Ensimmäiset lakkokutsunnat kuitenkin epäonnistuivat. Vain alle kymmenesosa kutsutuista saapui, mikä oli kagaalin tilastojen mukaan
maan parhaita lukuja.

Seuraavina vuosina lakkoinnostus kuitenkin laantui sekä valtakunnallisesti että Nivalassa. Kun kesällä 1902 piti valita lisäjäseniä kutsuntatoimistoon, ei päätösvaltaista kuntakokousta ensiksi saatu koolle. Uhkaukset ja rangaistukset saivat kuitenkin vastarinnan laimenemaan ja nivalalaisetkin katsoivat viisaammaksi taipua esivallan määräyksiin.

Kyösti Kallio ei kuitenkaan halunnut luopua vastarinnasta. Maaliskuussa 1904 hän matkusti kagaalin laajaan neuvottelukokoukseen Bodeniin Pohjois-Ruotsiin pohtimaan keinoja vastarinnan jatkamiseksi. Bodenin kokous pidettiin 15.3.1904. Mukana oli karkotetuista V. M. von Born, Jonas Castren, Lennart Gripenberg, Samuel von Troil ja Mauno Rosendal. Kotimaasta oli saapunut kuusitoista edustajaa eri puolilta maata. Heidän joukossaan maanviljelijä Kyösti Kallio Nivalasta. Kokousta johti Mauno Rosendal, joka oli karkotettu heinäkuussa 1903. Kallio oli tuolloin ollut Ylivieskan asemalla yhdessä seudun heränneitten kanssa häntä tervehtimässä ja pitänyt tuolloin Rosendalille puheenkin. Nyt Rosendal avasi kokouksen selvitellen hallituspuolueen eli myöntyvyyssuunnan politiikkaa Suomessa; Rosendalin mielestä mitta oli jo tullut täyteen. Toisen alustuksen piti Jonas Castren, joka selvitteli vastustusliikettä Venäjällä. Hän esitti myös konkreettisia toimia, joihin Suomessa pitäisi ryhtyä, kuten joukkomielenosoituksia eri puolilla maata, mm. Oulussa.

Kyösti Kallio oli kokouksen aktiivisimpia osanottajia. Hän käytti Castrenin alustusta seuranneessa keskustelussa neljä puheenvuoroa, joissa piti toimenpiteisiin ryhtymistä kyllä välttämättömänä, mutta korosti, että oli tarpeen .tarkoin punnita, missä järjestyksessä kaikki tapahtuisi». Hän esitti, että käännyttäisiin vielä kerran senaatin puoleen ja sanottaisiin siellä »suora totuus», mistä voisi olla se etu, ettei ainakaan alussa kukaan joutuisi pahemman kohtalon alaiseksi. Castren piti lähetystöä senaattiin tarpeettomana, ja ajatuksesta luovuttiinkin kokouksessa. Sen sijaan sai kannatusta

Kallion ajatus siitä, että asevelvollisuuslakkoja oli edelleen päättävästi jatkettava ja että asevelvollisia mahdollisesti väkipakolla kaappaamaan tulevia nimismiehiä ja poliiseja .olisi kouraantuntuvalla tavalla rangaistava.. Kun monet olivat yalitelleet paikkakun-. nillaan kansan mielialoja aroiksi ja epäilivät mielenosoitusten menestymistä, Kallio myönsi hyväksi sen, ettei liian suuria odotuksia aseteta. Kansaa ei tullut moittia siitä, että se pelkäsi hallituksen vainoa, varsinkin kun sille olivat alistumista saarnanneet papit ja nimismiehet. Hän kuitenkin katsoi, että .ellei ruveta karaisemaan kansan mielipidettä, mennään yhä taaksepäin». Kokous päättikin, että kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina, 5.6.1904, järjestettäisiin mielenosoituksia ainakin Oulussa, Vaasassa, Pietarsaaressa, Kuopiossa ja Tampereella, joille paikkakunnille koottaisiin väkeä myös maaseudulta. Väkijoukot esittäisivät vastalauseensa sortotoimille ja vaatisivat niiden peruuttamista.

Kutsuntalakkojen jatkamista käsiteltiin perusteellisesti: se oli vastarinnan tuolloin näkyvin ja vaikuttavin muoto. Castren esitti, että kaikkien olisi vaikutettava kutsuntalakkojen jatkamisen puolesta. Kallio käytti asiasta kolme puheenvuoroa, joissa yhtyi Castreniin, tosin varauksin. Hän katsoi asian menestymisen riippuvan siitä, kuinka monta nuorukaista seuraavana vuonna kutsutaan asepalvelukseen. Jos kutsuttaisiin vain 190 miestä, »menevät ponnistuksemme
jokseenkin hukkaan», mutta mikäli viranomaiset kutsuisivat paljon, »olisi meillä kädessämme valtti, jolla oikein käytettynä voisi olla suuri merkitys.» Muuten hän katsoi, ettei kansaa voinut kovin tuomita, jos se antaa viekoitella itseään hyväksymään pienen asevelvollisuuskutsunnan. Muutenkaan ei pitäisi odottaa kansalta liikaa, koska sillä pitäisi olla takeita siitä, ettei se joudu hallituksen vainon kohteeksi. Vaikka uskottiinkin, että kagaalin asia oli oikea ja toivottiin hartaasti onnistumista, tuntui asian onnistuminen Kalliosta sittenkin epäilyttävältä. Kallio toivoi myös, että asevelvollisuuslakkoa koskeva lentokirjanen, jonka julkaisemista suunniteltiin, ilmestyisi joidenkin tunnettujen karkotettujen allekirjoittamana. Sellaisen kirjasen vaikutus olisi suurempi kuin nimettömän.

Kallio edusti siis aktivistinakin verraten maltillista tai ainakin realistista linjaa. Hänellä oli kyllä päättäväisyyttä ja rohkeutta jatkaa vastarinnan tiellä, mutta samalla hän halusi olla realisti ja ymmärtää kansan sitä osaa, joka ei vastarintaan ryhtynyt. Kyösti Kallion näkyvää asemaa vastarintaliikkeessä osoittaa sekin, että juuri hän käytti kokouksen päätöspuheenvuoron, jossa hän kotimaan kagaalien puolesta osoitti sanansa karkotetuille. Korkeaviritteinen puhe päättyi sitaattiin Schilleriltä: »Jos Jumalani minulta otat iloni, jos vapauteni, niin jätä totuus jäljelle.» Päätöspuheen pitäjä on voinut muistaa puhuvansa entiselle rehtorilleen.

Kallio palasi muiden kagaalien kanssa kotimaahan, kun taas karkotetut jäivät odottelemaan poliittisia muutoksia. Kallion varovaiset arviot joukkomielenosoitusten onnistumisesta tai kutsuntalakkojen pitämisestä osoittautuivat oikeiksi. Sitä paitsi Bobrikovin murhaan, joka tapahtui vain päivää suunnitellun mielenosoituspäivän jälkeen, kiinnittyi huomio pitkäksi aikaa.

Bobrikovin jälkeen

Kyösti Kallio ei enempää kuin muutkaan perustuslailliset suomalaiset — tai suomalaiset ylipäänsä — surrut Bobrikovin kuolemaa. Bobrikov oli hänelle vieras sortaja, joka sai ansaitsemansa kohtalon. Eugen Schauman oli tehnyt murhatyön, mutta samalla velvollisuutensa, eikä häntä voinut tästä tuomita. Schaumanin kuva liimattiin Kallion valokuva-albumiin. Kallion lapset muistavat kunnioittavan hiljaisuuden vallinneen huoneessa aina silloin kun isä käänsi kuvan näkyville.

Kaikki eivät suhtautuneet Kallion lailla hänen lähiympäristössäänkään. Moni pelkäsi kostotoimia, ja murha herätti kammoa jo sellaisenaan. Myöntyvyyssuunta tuomitsi teon ehdottomasti. Eri puolilla maata ryhdyttiin virittelemään kansalaismielenosoituksia sitä vastaan.

Oulussa laadittiin 6.7.1904 allekirjoitettu kiertokirje, joka lähetettiin läänin kuntiin. Siinä kuusi vanhasuomalaista tunnettua kansalaista (oululaiset K. F. Kivekäs, F. A. Riekki, J. H. Pekuri ja Konr. Relander, kalajokelainen J. Santaholma ja kokkolalainen Fr. Ockenström) kehotti keräämään mahdollisimman paljon kansalaisten nimikirjoituksia keisarille osoitettuun adressiin, joka piti sitten palauttaa Ouluun. Adressissa allekirjoittaneet Nivalan kuntalaiset olisivat vakuuttaneet Kaikkein Armollisimmalle Keisarille ja Suuriruhtinaalle Teidän Keisarillisen Majesteettinne nöyrimpinä ja uskollisimpina alamaisina, että he syvästi paheksuivat sitä ennen kuulumatonta inhottavaa ilkityötä, jonka kohteeksi Keisarin luottomies oli joutunut. Tämä ilmeisesti Nivalassa käsin kirjoitettu adressi ei kuitenkaan ehtinyt enempää saada allekirjoituksia kuin päästä perille Ouluun yhdistettäväksi muiden pohjoispohjalaisten alamaisuudenosoituksiin. Se joutui tavalla tai toisella Kyösti Kallion haltuun, ja nimienkeräys Nivalan osalta loppui siihen.

Kallion kerrotaan ottaneen adressin kerääjältä, repineen sen ja heittäneen palaset tuleen sekä kehottaneen kauhistunutta kerääjää sanomaan toimeksiantajilleen, kuka adressin oli repinyt ja kuka teosta vastaisi. Tämä usein toistettu tarina lienee erehdys, joka saattaa perustua edellä kerrottuun runoon laukkuryssän adressista.

Kallio näyttää ottaneen adressin haltuunsa ja säästäneen sen, mikä oli tietysti hankkeen kannalta sama asia. Jo viikon kuluttua suomettarelaisten adressipuuha peruutettiin. Samat allekirjoittajat lähettivät uuden painetun kiertokirjeen, jossa peruuttivat nimenkeräyksen, koska keisarillinen reskripti oli ilmoittanut, että katalaa rikosta pidettiin ainoastaan mielettömän tekijän ja hänen harvain osakumppaniensa tekona eikä Suomen kansaa siihen vastuullisena.

Kalliolla ja hänen laillaan ajattelevilla ei ollut mitään aikomusta luopua vastarinnasta. Päinvastoin Bobrikovin jälkeinen aika tarjosi uusia mahdollisuuksia, joita Kyösti Kalliokin tahtoi käyttää hyväksi. Bobrikovin seuraaja, ruhtinas Ivan Obolenski, suhtautui suomalaisiin aivan toisin kuin Bobrikov. Suunnanmuutokseen vaikutti myös Venäjän Japanin sodassa kokema tappio. Obolenski halusi rakentaa sovintoa.

Elokuussa Obolenski lähti tarkastamaan tilannetta maan eri osissa ja saapui 31.8. Ouluun. Tällöin maakunnan perustuslailliset pyrkivät lähetystönä hänen puheilleen selvittämään kantojaan. Lähetystön johtajina olivat Kyösti Kallio ja metsänhoitaja T. A. Heikel.

Kallio kertoi vaimolleen lähetystönsä yrittäneen antaa adressin kenraalikuvernöörille Muhoksella. Siitä kuitenkin luovuttiin ja päätettiin yrittää ensin sovittelua »vanhan puolueen» kanssa ja esittää adressi Oulussa.36 Kenraalikuvernööri ei kuitenkaan ottanut lähetystöä vastaan, eikä yritys päästä läänin kuvernöörin Savanderinkaan puheille onnistunut. Kiukustunut Kallio piti tuolloin lähetystön jäsenille voimallisen puheen, jossa hän maakunnan nimissä tuomitsi laittomuudet ja lausui paheksumisensa sen johdosta, ettei maakunnan mieltä kuultu.

Protestointi oli tietysti turhaa siinä mielessä, että venäläiset olisivat sen ottaneet huomioon. Sitä vastoin Kallion omalta kannalta sillä oli merkitystä. Hän oli osoittautunut laillisuuskannassaan lujaksi ja persoonallisesti rohkeaksi ja hänet oli opittu tuntemaan koko maakunnan nuorsuomalaisissa piireissä. Työtään hän jatkoi puhein, kirjoituksin ja kagaalitoimintaan osallistumalla.