Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Tasavaltalaisena monarkistien senaatissa

Valtionhoitajanimityksen jälkeen esiintyi erilaisia hallitusspekulaatioita. Muutamissa niistä esiintyi myös Kyösti Kallion nimi. Ernst Nevanlinnan johdolla suunniteltuun aktivistis-oikeistolaiseen hallitukseen olisi edellisestä hallituksesta tullut Kallion lisäksi vain Pehkonen, ja uusina senaattoreina suunniteltiin mukaan mm. V. O. Siveniä ja Otto Akessonia;’ toisessa, J. K. Paasikiven johtamaksi tarkoitetussa oli ainoana maalaisliittolaisena mukana maanviljelystoimituskunnan apulaispäälliköksi ehdotettu Kallio.

Svinhufvud kehotti kuitenkin 21.5., virallisesti 23.5. vanhasuomalaista J. K. Paasikiveä muodostamaan uuden senaatin. Jo tähän menettelyyn sisältyi tasavallan kannattajien kannalta kielteinen piirre: kun Svinhufvudista oli tullut »korkeimman vallan käyttäjä», palautui Suomi Ruotsin vallan ajoilta periytyneitten ja Venäjän vallan aikana annettujen perustuslakiensa ja säädösten kannalle.

Unohdettiin, että Suomi oli eduskunnan päätöksellä julistautunut itsenäiseksi, riippumattomaksi tasavallaksi. Ja, ikään kuin hallitsijanvaihdoksen yhteydessä, senaattorit ilmoittivat valtionhoitajalle, että heidän paikkansa olivat hänen käytettävissään.

Paasikiven tavoitteena oli, että entiset senaattorit jäisivät paikoilleen ja hallitusta täydennettäisiin muutamalla uudella. Paasikivi ja Svinhufvud esittivät 23.5. entisille senaattoreille, että nämä jäisivät virkoihinsa.

Ne ongelmat, jotka olivat olleet Kallion edessä kahteen edelliseen hallitukseen astuttaessa, olivat jälleen olemassa ja osaksi vaikeampinakin. Kapinaviikkojen yksinäisyydessä oli ollut aikaa miettiä elämän arvoja; politiikan jättäminen oli luonnollisesti yhtenä vaihtoehtona. Tätä ajatusta vahvisti vielä mahdollisuus siirtyä huomattavaan virkaan, Oulun läänin kuvernööriksi, mistä hän vihjaisi vaimolleen jo ennen kapinaa ja sittemmin keskusteli tämän kanssa. Todellisuudessa tuo vaihtoehto kuitenkin houkutteli tässä vaiheessa vain vähän. Jo kapinanaikaisissa kirjeissään Kallio oletti joutuvansa vielä jäämään vartiopaikalleen, mikäli yhteiskuntajärjestys pysyisi samana. Kun vapaus koitti ja hallitustoimet kutsuivat, Kallio tarttui niihin täydellä tarmolla.

Ilmapiirin muutos sai hänet kuitenkin arvelemaan. Hän näki heti Helsingin vapautumisen jälkeen, kuinka eri tavalla monet muut suhtautuivat tilanteeseen. Säälimätön asenne vankeihin ja yleensä voitettuihin ei häntä miellyttänyt. Selvästi näkyi, että voittaneella puolella oli paljon niitä, joiden mielestä olisi palattava vanhaan niin pitkälle kuin mahdollista, ei suinkaan vain tammikuun 1918 tilanteeseen. Suomessahan oli vallankumouksellisissa tunnelmissa syksyllä 1917 toteutettu ulkoparlamentaarisen, osaksi ulkomaisenkin painostuksen alaisena reformeja, jotka nyt haluttiin peruuttaa tai ainakin tarkistaa. Esitettiin myös pitkälle meneviä muutoksia epäkansanvaltaiseen suuntaan: äänioikeuden rajoittamista, siirtymistä kaksikamarijärjestelmään ja ennen muuta monarkkista valtiomuotoa.

Joulukuun 6. päivänä 1917 itsenäiseksi tasavallaksi julistettu Suomi haluttiin tehdä kuningaskunnaksi, joka nojautuisi tiiviisti suurvaltaliittolaiseensa Saksaan. Näissä suurissa kysymyksissä maalaisliittolaiset olivat kutakuinkin yksimielisiä. He eivät hyväksyneet taka-askelia vaan tahtoivat jatkaa rakennustyötä siitä, mihin ennen kapinaa jäätiin. Ainoa merkittävä monarkian kannalle kääntynyt maalaisliittolainen oli V. O. Siven,joka erosi puolueesta syyskuussa 1918 huomattuaan muiden pysyvän kannallaan. Tosin yksityiskohdissa erimielisyyksiä ilmeni. Erityisen suuria olivat menettelytapoja koskevat erimielisyydet.

Niistä ensimmäisenä oli kysymys hallitukseen osallistumisesta. Maalaisliiton eduskuntaryhmä käsitteli jo ennen eduskunnan vallansiirtopäätöstä pari kertaa korkeimman vallan järjestämistä.

Ryhmässä oli paljon eduskuntavaltaisuuden kannatusta, niin kuin oli aina ollut, ja ajatus valtionhoitajasta tuntui vieraalta. Alkio näki vallansiirrossa valtionhoitajalle suorastaan vallankaappausyrityksen, mutta ei kuitenkaan olisi halunnut viedä asiaa eduskunnassa äänestykseen. Jyrkemmät Juutilaisen johdolla taas pitivät siitä kiinni. Yhteenotto ryhmässä oli niin kiivas, että suuttunut Alkio — jälleen kerran — pyysi eroa ryhmänjohtajan tehtävästä, mutta perui pyynnön kuitenkin ryhmän vetoomuksesta. Kallio ei näihin keskusteluihin osallistunut. Hän lienee äänestänyt valtionhoitajaratkaisunpuolesta, kuten ryhmästä useimmat.

Kun nyt tuli kysymykseen maalaisliiton edustajien osallistuminen selvästi monarkiaa kohti suuntautuvan uuden senaatin työhön, esiintyi voimakasta vastustusta. Kallion menoon Svinhufvudin senaattiin oli osa ryhmästä suhtautunut suurin epäilyksin. Nyt kritiikki toistui ja sai uusia piirteitä.

Kalliolla itsellään ei ollut mitään hallituksessa jatkamista vastaan. Hän katsoi, että kyse oli asiallisesti entisen senaatin jatkamisesta, ja sitä hän korosti eduskuntaryhmälleenkin, joka otti kantaa hallitukseen 23.-24.5. Tuolloin pidettiin myös eduskuntaryhmän, puolueen keskushallinnon ja sanomalehtimiesten yhteiskokous, joten kantaa hallituskysymykseen otettiin nyt laajasti. Ratkaisuvalta oli eduskuntaryhmällä, joka kokoontui 24.5. illalla. Alkio oli sitä mieltä, ettei maalaisliitto voisi olla mukana. Kallio puolestaan selitti, että hallituskysymystä oli senaatissa käsitelty eri tavalla kuin sanomalehdet olivat kertoneet. Kun korkein valta oli annettu Svinhufvudille, oli luonnollista, että paikat oli ilmoitettu hänen käytettävikseen, vaikkei senaatin erosta semmoisenaan ollut kysymys.

Tukea käsitykselleen Kallio sai senaattoritoveriltaan Pehkoselta sekä Lauri Kr. Relanderilta, jonka mielestä ei vielä ollut aika maalaisliiton miesten poistua. Myös Lohi kannatti senaattiin jäämistä.

Alkio ja häneen yhtynyt Wuorimaa puolestaan jatkoivat eron vaatimista. Kallio ilmoitti nyt, ettei hän ollut vielä jättänyt erobakemustaan, vaan ainoastaan ilmoittanut, ettei halunnut olla esteenä uuden hallituksen muodostamiselle. Vastustajat Alkion johdolla pitivät kantansa, ja heihin liittyivät useimmat Karjalan miehet, mm. tutut ryhmän »vasemmistolaiset» Niukkanen ja Juutalainen.

Relander yritti välittää ehdottamalla, että katsottaisiin ensin uuden hallituksen ohjelma ja päätettäisiin osallistumisesta sitten. Alkiolle eivät kuitenkaan nyt kompromissit kelvanneet.

Hän moitti mm. elintarvikeasiain hoitoa, joka ei ollut tyydyttävää, vaikka »meidän miehet joutuvat uhrattaviksi ja siihen he ovat liian hyviä». Ryhmäpäätökseksi tuli, että maalaisliiton eduskuntaryhmä ei ottaisi osaa hallituksen muodostamiseen. »Maalaisliittolaiset vaativat omiaan pois, kun hallitus astui monarkian kannalle», tulkitsi Kallio päätöstä muistikirjaansa. Samassa muodossa hän ilmoitti tuloksen myös Svinhufvudille.

Uusi ryhmäkokous 25.5. ei tuonut muutosta ryhmän kantaan. Lohi ja Pehkonen puhuivat hallitukseen jäämisen puolesta, mutta enemmistö oli oppositiovaihtoehdon kannalla. Alkio ilmoitti porvarillisessa delegaatiossa, ettei maalaisliitto osallistu monarkistiseen ja oikeistolaiseen hallitukseen, jonka suunta oli mennyt liian oikealle.

Toisin kuitenkin. kävi. Paasikivi ja. Svinhufvud_halusivat pitää kiinni maalaisliittolaisista senaattoreistaan, ja puolueella ei ollut voimaa heidän jäämistään estää. Ryhmien delegaatiossa käytyjen neuvottelujen jälkeen päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan Kallio ja Pehkonen jäivät hallitukseen omalla vastuullaan olematta suoranaisesti puolueensa edustajia.

Se kolmen kuukauden aika, jonka Kallio oli Paasikiven senaatissa, oli hänelle vaikeaa. Hän ja Pehkonen olivat senaatin ainoat tasavaltalaiset, ja monarkistienemmistö päätti edetä päämääräänsä vastustuksesta välittämättä. Tukea monarkistit saivat sekä valtionhoitajalta että saksalaisilta. Tasavaltalaiset senaattorit eivät kyenneet tähän perussuuntaan vaikuttamaan. Hallitusmuototaistelu käytiin eduskunnassa ja taisteluna kansalaisten sieluista maakunnissa.

Kalliolla ei tietysti ollut mitään harhaluuloja mahdollisuuksistaan vaikuttaa senaatissa hallitusmuotoasiassa. Mutta hän näki, että asioita oli hoidettavaksi paljon, eikä hallitusmuotokysymys ollut niistä ainoa eikä kenties tärkeinkään. Svinhufvudin senaatissa oli jo ennen vapaussotaa erottunut parlamentarismia korostanut ryhmä, johon kuuluivat Kallion ja Pehkosen lisäksi Talas ja molemmat Castrenit. Nytkin oli paljon kysymyksiä, joissa senaatin monarkistienemmistö ei ollut yhtenäinen, ja siten myös keskustan näkemyksiä oli mahdollista tuoda esiin. Ryhmän ehdottomuutta hallitusasiassa Kallio ei ymmärtänyt eikä hyväksynyt.

Yöllä 27.5. senaatista tultuaan Kallio eritteli tunteitaan puolisolleen pitkässä kirjeessä väsyneenä ja tympääntyneenä. Senaatti oli juuri päättänyt vain hänen ja Pehkosen vastustaessa asettua monarkian kannalle, ja hän tiesi ryhmän vaativan heidän eroaan senaatista. Toisaalta taas hän oli saanut eri kansalaiskokouksilta maaseudulta viestejä, jotka vaativat häntä pysymään paikallaan.

Hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi erota, koska »ryhmä näkyy politikoivan ja aikoo vaikeuttaa hallituksen toimintaa». Ja »kun ryhmä kerran ottaa vastuulleen tällaisen asiain tilan, vastatkoon se siitä», hän huokaisi ja totesi monien asioiden jäävän hänen lähtiessään vaikeaan tilaan. »Kuka erikoisemmin sitten nykisi kenraaleja hihasta», hän kysäisi muistaessaan juuri Mannerheimin kanssa käymiään menestyksellisiä neuvotteluja pohjalaissotilaiden saamiseksi turhasta vartiointipuuhasta tosi työhön pelloille. Hallitusmuotoasiassa hänen kantansa oli tietysti täysin selvä, ja eronsa hän tarkoittikin »voimakkaaksi huomautukseksi tasavallan puolesta». Fanaatikko hän ei ollut tässäkään asiassa. Hän myönsi »kuninkuudella olevan myös puolensa» ja katsoi, ettei esimerkiksi Saksa olisi tasavaltana kestänyt maailmansodan ponnistuksia. Kansan hän uskoi kuitenkin pitävän tasavallasta kiinni, ja kansan tahtoa oli kunnioitettava: kansanedustajan täytyi sitä »puolustaa ja uhratakin kansan mielipiteen hyväksi».

Tämä Kallion tilitys on mielenkiintoinen. Hän oli hallitusmuotoasiassa puolueensa ja eduskuntaryhmänsä kanssa yhtä mieltä, mutta ei olisi vetänyt välttämättä samoja johtopäätöksiä. Monarkiakaan ei olisi merkinnyt maailmanloppua, päätteli Kallio.

Hallitusmuototaistelun painopiste oli eduskunnassa ja maakunnissa, jonne maalaisliiton eduskuntaryhmä lähetti Alkion laatimat ohjeet mm. kansalaiskokousten järjestämiseen. Monarkistien mallin mukaan tasavaltalaiset julkaisivat 29.5. erityisen julistuksen tasavaltaisen hallitusmuodon ja demokratian puolesta. Sen allekirjoitti yhteensä 75 poliitikkoa, mukana senaattorit Kallio ja Pehkonen.

Seuraavana päivänä pidetyssä maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa oli mukana lukuisia maaseudulta tulleita lähetystöjä vahvistamassa ryhmän tasavaltaista taistelutahtoa. Kansalaiskokousten valtuutetut vaativat mm., että eduskunnan pitäisi nopeasti hajaantua, jotta kansa voisi uusien vaalien välityksellä ilmaista väärentämättömän tahtonsa. Monarkistien vaatimukset äänioikeuden rajoittamisen ja korporatiivisen edustuksen suuntaan tulisi ehdottomasti torjua. Sittemmin tällaiset lähetystövierailut toistuivat usein. Eduskuntaryhmä valitsi 5.6. erityisen agitaatiotoimikunnan käymään propagandataistelua tasavallan puolesta.

Kallio ja Pehkonen pyysivät Svinhufvudilta eroa 10.6. Eronpyyntö ilahdutti varsinkin Alkiota, joka julkisti sen Ilkassa heti seuraavana päivänä ja vakuutti sitten oikeistolaisen Uuden Päivän väitteitä kumoten, että eronpyyntö oli tarkoitettu todeksi eikä suinkaan senaattorien ja heidän puolueensa suhteen selvittämiseksi.

Kallio ja Pehkonen eivät kuitenkaan saaneet eronpyyntöönsä myöntävää vastausta, ja he jäivät toistaiseksi paikoilleen yrittäen turhaan jarruttaa enemmistön etenemistä. Jokaisessa yksityiskohdassa maalaisliittolaiset eivät olleetkaan aivan yksin, mm. kruunu päätettiin 6.6. panna Suomen lipun vaakunakuvioon vain äänin 8-7.

Pääasiassa enemmistö sen sijaan oli yhtenäinen. Senaatti päätti 6.6. antaa eduskunnalle monarkkisen valtiomuotoesityksen, ja päätöstä säesti Kallion ja Pehkosen vastalause. Pehkonen saneli ensin oman kantansa, johon Kallio vuorollaan yhtyi ja täydensi sitä vielä omilla perusteluillaan. Hän huomautti, että tämä uusi monarkistiselle pohjalle rakennettu esitys aiheuttaisi hajaannusta ja eripuraisuutta kansan keskuudessa juuri aikana, jolloin tarvittaisiin kaikkia voimia sisäisen rikkinäisyyden korjaamiseksi. Hallitus ja eduskunta olivat sitä paitsi joulukuun 4. ja 6. päivinä 1917 hyväksyneet tasavaltaisen valtiomuodon ja pyytäneet sille ulkovaltain tunnustusta, joten hänen mielestään ei hallituksella ollut »siveellistä oikeutta ryhtyä myöhemmin syntynyttä erimielisyyttä edistämään vastakkaisilla esityksillä». Kallio lisäsi vielä, että tällaisen vastakkaisen esityksen antaminen ei ollut senaatin arvovallan mukaista.

Esitys jätettiin 11.6., jolloin senaatti myös suositti keisari Wilhelmin pojan anomista Suomen kuninkaaksi. Paasikivi perusteli senaatin ehdotusta, Ståhlberg käytti tasavaltalaisten pääpuheenvuoron, jota Alkio täydensi. Myös Kallio käytti puheenvuoron tasavallan puolesta Kallio, joka näyttää menettäneen toivonsa vastarinnan onnistumisesta, kiitti ryhmässä käyttämässään puheenvuorossa sitä, että asia oli voitu lähettää suureen valiokuntaan vähällä keskustelulla arvokkaasti.

Ratkaisevan kolmannen käsittelyn piti olla 17.7.1918. Sitä ennen monarkistit käyttivät kaikki mahdolliset keinot houkutuksista uhkauksiin. Senaatin puheenjohtaja Paasikivi kirjasi toimenpideluetteloonsa: »Maalaisliittolaisten ja nuorsuomalaisten valaiseminen. Privaattikokoukset.» Kaikesta sai osansa myös Kallio, joka oli Alkion ohella puolueensa vaikutusvaltaisin poliitikko.

Monarkistit hakivat tukea saksalaisista. Tämä harmitti tasavaltalaisia siksi, että ulkopoliittisesta perussuuntauksesta he eivät olleet eri mieltä: kesällä 1918 Suomella ei ulkopolitiikassa ollut vaihtoehtoja. Kallio korostikin senaatissa 19.6., että avusta oli Saksan kanssa sovittava riippumatta siitä, mikä valtiomuotoratkaisuksi tulisi ja jatkoi, ettei hallitusmuotokysymystä saanut kytkeä hallituksen muodostamiseen.

Von der Goltz kutsutti 4.7. sotaministeri Thesleffin välityksellä luokseen puolueen vaikutusvaltaisimpia kansanedustajia, mm. Alkion. Alkio ilmoitti saman näkemyksen kuin Kallio senaatissaan: hän vakuutti puolueensa ystävällisyyttä saksalaisia kohtaan, mutta paheksui varsin suorin sanoin näitten sekaantumista Suomen valtiomuotokysymykseen.

Monarkistien toiveet siitä, että Alkio ja Luopajärvi olisivat osoittaneet »joitakin kääntymisen oireita», olivat perusteetonta optimismia. »Alkio on fanaatikko», joutui harmistunut Tekla Hultin toteamaan von der Goltzin tapaamisen jälkeen.

Saksan liiton yhteyteen kytkettiin mielellään myös — aivan katteettomia — lupauksia Itä-Karjalan saamisesta Saksan avulla, ja tämä houkutteli aktivistisimpia maalaisliittolaisia, kuten J. A. Heikkistä, joka 19.6. porvarillisten ryhmien neuvotteluissa suoraan sanoi hallitusmuotoa toisarvoiseksi asiaksi Suur-Suomen rinnalla.

»Itä-Karjala on pääasia vaikka tasavallan kustannuksella», oli Hallan Ukon mielipide.

Monarkistit merkitsivätkin omiin luetteloihinsa Heikkisen ainoana maalaisliittolaisena monarkistiksi, tosin kysymysmerkillä täydennettynä. Itä-Karjalalla houkuteltiin myös V. O. Siveniä, joka sitten yritti vaikuttaa Alkioon ja Kallioon.

Porvarillisten ryhmien delegaatiossa 8.7. Kallio totesi Saksan liitossa pysymisen välttämättömäksi, mutta kyseli, olisiko monarkia siihen ainoa keino. Hän arveli myös, ettei tämä ajatus ollut herännyt ensiksi saksalaisissa. Vasta kun hajaannus suomalaisten keskuudessa valtiomuotoasiassa oli syntynyt, ottivat saksalaiset kantaa koko asiaan. Syy oli suomalaisten. Siinä oli tehty virhe, ettei alun perin otetulla tasavaltalaisella kannalla pysytty. Monarkistit uhkailivat myös hallituspulalla. Ellei heidän tahtoonsa taivuttaisi, saisivat tasavaltalaiset ottaa vastatakseen muustakin. Kallio protestoi tällaista ajatusta vastaan jyrkästi: oli luonnotonta pakottaa vähemmistöä ottamaan hallitusvastuu. Kallion mielestä paras olisi selvittää asia kansanäänestyksellä. Tätä monarkistit eivät
hyväksyneet, koska ratkaisuvalta olisi siten jäänyt sosialisteille.

Kallio puolestaan huomautti, että sosialistitkin kuuluivat samaan kansaan ja lisäsi sosialisteja olleen valkoisella puolella jopa komppanianpäällikköinä. Sadantuhannen kapinaan osallistuneen nimen poistamisen äänestysluetteloista hän olisi kyllä hyväksynyt. Pitkä väittely päättyi sillä erää sopimukseen, että asian käsittely täysistunnossa sivuutettaisiin mahdollisimman vähin puheenvuoroin.

Hallituspula kummitteli sitten hallitustyön uhkana lähiviikkoina. »Uhkaavat monella tavalla, vaan emme vielä ainakaan ole antaneet perään», Kallio kirjoitti vaimolleen edellä kuvattua delegaation kokousta seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana päivänä hän totesi, ettei (hallituksesta) irti pääsemisestä ollut tietoa. Hän kertoi myös tasavaltalaisille tarjotun hallitusta. Siihen hän ei kuitenkaan itse aikonut mennä, mikäli asiasta tulisi tosi. »Minua pelottaa», hän tunnusti. Samaa asiaa hän käsitteli 14.7., jolloin hän kertoi, että asema oli sekava ja että hallitus saattaisi vaihtua tasavaltalaiseksi.

Se tehtävä taas olisi niin vaikea, ettei hän ymmärtänyt, kuinka siitä selviydyttäisiin. Vaikka hän vakuutti taas pyrkivänsä eroon koko hallituspuuhista, ei hän uskonut tuohon itsekään.

»Eroon pyrin kaikissa tapauksissa, vaan Jumala tietää, miten tässä selviytyy, kun tuulet tuntuvat yhä vain käyvän kohti — —.» Eikä luopuminen itsetietoiselle hallitusmiehelle helppoa olisi ollutkaan. »Olen niitä harvoja, joka näkee vaikeudet, ja sen tähden se hirvittää.»

Luultavaa onkin, ettei hallituspohjan vaihtuminen olisi Kalliota siitä vapauttanut. Niissä spekulaatioissa, joita runsaasti heinäkuun puolivälin tienoilla käytiin, oli hänen nimensä aina tasavaltalaissenaatissa mukana.

Aivan vieras ei ollut ajatus Kalliosta tasavaltalaisen senaatin johdossakaan siinä tapauksessa, että monarkistit toteuttaisivat uhkauksensa erosta, ellei heille annettaisi periksi. K. J. Ståhlberg kirjoitti Alkiolle 27.7. ajatelleensa, etteikö Kallio »jo senaatissa olevana ja eheästi tasavaltalaisten puolueen edustajana voisi suostua yritykseen» siinä tapauksessa, ettei_ Alkion ehdottama Mikael Soininen haluaisi. Kallio voisi Ståhlbergin mukaan helpommin onnistua saamaan joitakin nykyisiä virkatovereitaan paikoilleenkin.

Tuosta hallituksesta ei tarvitsisi tulla mikään »taisteluhallitus eikä sellaista painostusta harjoittava kuin nykyinen», vaan asioita hoitava siihen saakka, kunnes hallitusmuotoasia kansanäänestyksellä tai uusilla vaaleilla saataisiin ratkaistuksi.

Hallituspulaa ei tullut, vaan ottelu jatkui istuvan senaatin sisällä. Epäluulot olivat syvät, kun vastapuolten kannat eivät lähestyneet toisiaan, vaan kumpikin epäili toistaan sekä ulkomaalaisiin että erilaisiin temppuihin turvautumisesta. Monarkistit nojasivat julkisesti Saksaan ja esittivät väitteitä, että tasavaltalaiset olisivat saaneet rahallista tukea ententeltä. Porvarillisessa delegaatiossa ja senaatissa väiteltiin kiivaasti näistä. Kallio tiukkasi niistä senaatissa Svinhufvudilta, joka oli puhunut ententen rahoista tasavaltalaisten käytössä. Kun Svinhufvud joutui myöntämään, ettei hän ensinkään tarkoittanut maalaisliittoa, vaan että »pitäisi oleman joku sosialistinen järjestö Ententen palveluksessa», josta hän ei tiennyt tarkemmin, Kallio kävi vastahyökkäykseen. »Te itse rahoilla liikutte, olette nytkin Karjalassa ostaneet kolme lehteä monarkian palvelukseen.» Svinhufvud myönsi väitteen todeksi tokaisten vain, ettei niitä ollut ententen rahoilla ostettu.

Perustuslakivaliokunnan mietintö hallitusmuotoesityksestä valmistui 6.7. Se asettui pääasiaan nähden hyväksyvälle kannalle, joskin mietintöön liitettiin useita tasavaltalaisten vastalauseita. Tämä mietintö vastalauseineen esitettiin eduskunnalle 8.7., ja 9.7. se lähetettiin valiokuntaan. Mietintö palasi 12.7. vähäisin muutoksin eduskuntaan, ja 12.-13.7. tapahtui lain toinen käsittely. Kolmas käsittely pidettiin vasta elokuun 7. päivänä, jolloin eduskunta saattoi pitää välillä lomaa. Kalliokin oli 21.7.-3.8. kotonaan heinätöissä.

Sitä ennen hän oli ehtinytkin olla kotonaan vain neljä päivää aivan kesäkuun alussa, joten isännän työpanos oli erittäin tervetullut.

Eduskunta äänesti laista 14.7., jolloin monarkistit voittivat äänin 57-52. Maalaisliiton ryhmä oli täysin yksimielinen, kun taasnuorsuomalaisista tasavaltalaisista oli osa siirtynyt monarkian kannalle.

Monarkistien painostus yltyi. Tasavaltalaisilla oli mahdollisuus määrävähemmistöllään äänestää hallitusmuoto yli vaalien, jolloin vaalien jälkeisessä tilanteessa heillä olisi selvä enemmistösosialistien palattua eduskuntaan. Tästä monarkistit tahtoivat varoittaa tasavaltalaisia järeimmällä aseellaan, Saksan tuella. Saksan lähettiläs von Briick jätti senaatille tiedonannon, jonka mukaan molempien maiden yhteiset edut vaativat monarkkisen hallitusmuodon säätämistä, ja ulkoministeri Otto Stenroth tiedotti asiasta eduskuntaryhmille, joiden toivottiin vetävän johtopäätöksensä.

Yksi kovimmin painostetuista oli Kallio. Hän sai sähkeitä monarkistikokouksilta juuri ennen eduskunnan kokoontumista, ainakin Joensuusta ja Oulaisista, ja 3.8. hän sai Berliinistä lähettiläs K. G. Idmanilta sähkeen, jossa häntä pyydettiin välttämättä saapumaan Helsinkiin — Saksan kantaa kuulemaan. Tämä oli kuitenkin turhaa. Maalaisliiton ryhmään painostuksella ei ollut tehoa.

Sen sijaan nuorsuomalaisten joukoista alkoi yhä useampia vaihtaa leiriä, ja lopulta valtaosa heistä kääntyi monarkisteiksi. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, kun maalaisliitto pysyi kannallaan.

Loman jälkeen eduskuntaryhmä käsitteli asiaa ratkaisevan kolmannen käsittelyn kynnyksellä 6.8. Kallio piti tuolloin sopivampana, että lakiehdotus hylättäisiin 1/3-määrävähemmistöllä kuin että sen kiireellisyys ehkäistäisiin 1/6-vähemmistöllä; äänet riittäisivät myös edelliseen. Edelleen hän ehdotti, että ryhmä lähettäisi edustajansa vielä neuvottelemaan von der Goltzin ja von Brilckin kanssa. Neuvottelijoiksi hän ehdotti saksan taitoisia Relanderia ja Wuorimaata, joiden lisäksi hän itse ja Pehkonen voisivat olla mukana.

Jälkimmäiseen ehdotukseen ryhmä suostui. Neuvottelijoiksi valittiin Kallio, Relander ja Hahl. Sen sijaan kiireellisyyttä vastaan päätettiin äänestää Kallion ja Pehkosen eriävästä mielipiteestä välittämättä.

Eduskunta äänesti 7.8. hallitusmuodosta. Äänin 32-75 tasavaltalaiset saivat asian siirretyksi yli vaalien. Alkio äänesti ehkä V. O. Sivenin vaikutuksesta omaa puoluettaan vastaan,44 ja samoin menetteli Kallio, joka oli jo ryhmässä jättänyt eriävän mielipiteensä päätökseen. Siven lähetti 8.8. vasten yöllä Kalliolle Alkiolle osoitetun sähkeen, jossa vaadittiin monarkiaa ehdottomasti heti toimeen pantavaksi. Tämän Alanen on arvellut vaikuttaneen Alkioon niin, että hän valitsi miedomman vastustuksen tien, josta Kallio oli päättänyt jo aikaisemmin.

Nyt monarkistit tarttuivat suunnittelemaansa viimeiseen keinoon, josta maflaisliiton johtomiehet olivat tietoisia jo ennen eduskunnan ratkaisua. Eduskunnan varapuhemies Lauri Ingman ja 57 muuta edustajaa jättivät 8.8. eduskunnalle anomuksen, jossa he ehdottivat eduskunnan päättävän pyytää hallitusta ryhtymään »niihin valmistaviin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen, jotta eduskunta voisi täyttää eduskunnalle hallitusmuodon 38. §:n nojalla kuuluvan velvollisuuden mahdollisimman pian toimittaa kuninkaanvaali.

Kyseiseen pykälään nojautumista oli väläytelty jo aikaisemmin, ja kun parempi tie, hallitusmuodon muuttaminen, oli tukossa, monarkistit turvautuivat tähän — omastakin mielestään kyllä arveluttavaan — keinon mieluummin kuin antoivat myöten tasavallalle.

Eduskunnassa käytiin 8.8. laaja ja kiivas keskustelu, jossa tasavaltalaiset todistelivat kaappauksen laittomuutta. Ståhlberg, Kallio, Alkio, Wuorimaa kärjessään tasavaltalaiset muistuttivat, että Suomi oli nimenomaan julistautunut 6.12.1917 tasavallaksi ja että hallitus ja ylipäällikkö monissa eri yhteyksissä olivat käyttäneet Suomen tasavalta -nimitystä. Monarkisteja todistelut eivät kuitenkaan kääntäneet, ja äänin 64-40 laki lähetettiin perustuslakivaliokuntaan.

Sen puoltavalla mietinnöllä varustettuna esitys tuli eduskunnalle uudelleen 9.8. Illansuussa äänestettiin, ja anomusehdotus hyväksyttiin äänin 58-44. Hallitus oli saanut kehotuksen ryhtyä valmistelemaan kuninkaan vaalia.

Seuraavana päivänä, 10.8., pidettiin eduskunnan päättäjäiset tavanomaisin menoin. Samana päivänä Kallio ja Pehkonen uudistivat senaatille eronpyyntönsä. Alkio oli painostanut myös eroamaan.

Hän sanoi Kalliolle 8.8. logiikan vaativan nyt hänen ja Pehkosen eroa, ja 10.8. eduskuntaryhmässä tultiin yksimielisesti samaan tulokseen. Tasavallan asia tunnustettiin »melkein toivottomaksi». Kaikki sovittelut oli käytetty loppuun.

Kun eroa ei kuulunut, Kallio 14.8. pyysi suullisesti eroa. Samana päivänä senaatti päätti kuninkaanvaaliin ryhtymisestä. Kallio saneli pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, johon Pehkonen ilmoitti yhtyvänsä. Siinä hän totesi, ettei ollut eduskunnassa voinut yhtyä käsitykseen, että kuningas olisi valittava eikä katsonut voivansa hallituksen jäsenenäkään myötävaikuttaa kuninkaanvaaliin ja ehdotti, että hallitus ei käyttäisi eduskunnan sille antamaa valtuutusta.

Vihdoin 17.8. Svinhufvud suostui, myönsi Kallion ja Pehkosen eron ja määräsi senaattori H. G. Paloheimon toistaiseksi hoitamaan maataloustoimituskuntaa. Kallio merkitsi muistikalenteriinsa lyhyesti: »17.8. ero. Läksin kotiin. 19.8. aloitin rukiin leikkuun.»

Pääsy rukiinleikkuuseen oli Kalliolle epäilemättä mieluista. Hän oli ollut senaattorina yhteen menoon vuoden ja viisi kuukautta erittäin vaikeissa olosuhteissa. Paasikiven hallituksessa oleminen oli kiusallista sen vuoksi, että senaatin jäsenten keskinäinen luottamus puuttui. »Eri aisasta vetäminen» oli tuntunut tuskalliselta: »Ei suju silloin yhteistyö, kun on jotakin peitettävä toisiltaan», hän luonnehti tunteitaan kuukautta ennen eroaan. Toistuvissa eronpyynnöissään hän oli vakavissaan. Hän kaipasi taas maatöihinsä ja ajatukset alkoivat askarrella »lujissa maanviljelysotteissa» kun eron mahdollisuus läheni. Kun Svinhufvud vastusteli ja kieltäytyi antamasta hänelle eroa »isänmaan onnen nimessä», Kallio oli todella pettynyt ja kotiin tulon lykkääntyminen kiusasi häntä suuresti.

Eroajatuksia joudutti vielä se, ettei hänen terveytensäkään ollut aivan normaali, vaan »pää oli raskas ja mieli masentunut».

Hallitusmuotoasia ei tietysti ollut ainoa Paasikiven senaatissa käsitelty eikä myöskään ainoa Kallion huolen aihe. Vankikysymys oli huolestuttava. Vankeja oli paljon, ja kun elintarvikepula oli huutava, muodostuivat olot vankileireillä kurjiksi. Vaikka heti kesäkuussa päästettiin parikymmentä tuhatta ehdolliseen vapauteen, jäi leireihin Kallion arvion mukaan noin 55 000, ja lukumäärä lisääntyi vielä siitä.

Kallio kävi 3.7. tutustumassa vankileiriin ja tunnusti sydämensä kärsineen, vaikka vangit olivatkin raskaasti rikkoneet. Mitään radikaalia yleisarmahdusta Kallio ei kylläkään halunnut, vaan hän pelkäsi muun senaatin lailla uuden kapinan mahdollisuutta. Esitellessään eduskuntaryhmälleen vankikysymystä 30.6. Kallio näyttää pitäneen mahdollisena myös suunnitelmaa vankien lähettämisestä Saksaan, koska Suomi ei voisi vankijoukkoja elättää. »Jotain järjestelyjä on aikaansaatava», hän sanoi. Hän kertoi myös huhutun metsien sytyttämisistä tai muista tuhotöistä, joihin vapauteen lasketut vangit olivat uhanneet ryhtyä.

Johtomiesten rankaisukysymyksessä Kallio oli maltillinen. Kun senaatti päätti vapauttaa Väinö Hakkilan vankeinhoitohallituksen ylitirehtöörin virasta, Kallio merkitytti pöytäkirjaan, ettei hän ollut vakuuttunut toimenpiteen välttämättömyydestä. Sosialistikansanedustajien puolesta hän koetti toimia senaatissa yksityisesti.

Hän ei kieltänyt, etteivätkö nämä olisi kapinahankkeista tienneet ja olisi siten olleet syyllisiä valtiopetoksen valmisteluihin, mutta »sittenkin he ovat edusmiehiä ja nopeasti tutkittavat». Kostonhimoinen Kallio ei ollut, mutta »järki täytyy olla mukana noita arvostellessa», hän muistutti — yhtä paljon itselleen kuin vaimolleenkin — käyttäen esimerkkinä Valpas-Hännisen viattomuudenvakuutteluita.

Myös ulkopolitiikka huoletti Kalliota suuresti. Hänellä ei ollut mitään Saksaan suuntautumista vastaan, mutta toisaalta hän pelkäsi avuttoman Suomen joutuvan sen vuoksi Englannin sotatointen kohteeksi. Itä-Karjalan liittäminen Suomeen houkutteli, mutta samalla pelotti. Ulkoasioissa Kallio edusti samanlaista epävarmaa keskitietä kuin armahduskysymyksessäkin: asiat näyttivät menevän huonosti, mutta selvää kantaa siitä, miten niitä pitäisi ohjata, hänellä ei ollut. »Kuninkaalliset lupaa kaikkea hyvää kun vaan kuningas tulee ja syyttävät meidän vievän asiat umpikujaan, johon ne kaikessa tapauksessa menee, se on synkkä käsitykseni», Kallio arvioi 15.7. ja pessimistiset näkemykset toistuivat sitten. »Voi mitä sanoo tästä kaikesta tuleva historia», hän vaikeroi 8.8., kun kuninkaanvaaliin päätettiin ryhtyä. Kyösti Kalliota kiusasi Paasikiven senaatin aikana suuri vastuu asioista, joihin ei toisaalta voinut vaikuttaa ja joista ei aina tiennyt, mikä olisi ahdistetulle isänmaalle parasta.

Paljon huolta tuotti myös elintarvikekysymys, josta maataloustoimituskunta kantoi suuren vastuun, vaikka elintarvikehallitus oli toiminnassa. Kallio tiesi kansan näkevän nälkää.

Hänelle virtasi nälkäisimpien kuntien nöyriä anomuksia saada kuoria pettua kruunun metsistä. Ja hän tiesi, ettei tuotannon nopeaan lisäämiseen ollut mahdollisuuksia: kesällä 1918 oli välttämätöntä mitä tiukin säännöstely. Jälleen hän oli valmis käymään omaa eduskuntaryhmäänsä vastaan.

Hän myönsi, että poikkeusoloissa oli jouduttu vaatimaan talonpojalta liiaksi, mutta että se oli ollut ehdottoman välttämätöntä. »Nyt jo kuollaan nälkään», hän huomautti eduskuntaryhmässä 29.6., kun monet puhujat arvostelivat liian alhaisiksi määrättyjä viljan hintoja. Seuraavana päivänä hän taas asiasta väiteltäessä kysäisi kirpeästi Juutilaiselta, millainen leipäkortti tällä oli, kun sen voisi vielä jakaa.

Eduskunnassa hän puhui jatkuvasti maltin puolesta elintarveasioissa, samalla kun hän senaatissa teki parhaansa puolustaakseen viljelijöiden etuja rajahintakysymyksissä. Kotikuntalaisilleen hän vei näytteeksi selluloosaleipää, jota helsinkiläiset söivät vakuuttaakseen nämä hädän todellisuudesta.

Kaikkein jyrkimmin hän tuomitsi keinottelijat, elintarvikegulashit, joita vastaan hän vaati käytettäväksi »kaikkia toimenpiteitä, koska keinottelevat ihmisten nälällä». Omalla hallinnonalallaan hän jatkoi parhaansa mukaan edellisissä hallituksissa virittämiensä uudistusten toteuttamista. Maanmittauslaitoksen uudistamisen hän sai päätökseen kesällä 1918.

Tärkeässä maareformiasiassa tehtiin alkuvalmisteluja. Torpparilakia valmisteltiin pääasiassa Pehkosen johdolla. Kallio puolestaan hoiti valtion puolesta Jokioisten kartanon, Suomen suurimman maatilan ostamista Kordelinin kuolinpesältä ja jakamista entisille alustalaisille, mikä oli hänelle epäilemättä hallituskauden mieluisin toimi.

Suurin osa siitä työstä, jonka Kyösti Kallio Suomen maatalouden hyväksi senaattorikausinaan teki, oli »sangen hajanaista ja niin sanoakseni pohjustavaa laatua», kuten hän sitä syyskuussa 1918 maalaisliiton puoluekokoukselle luonnehti. Mutta hyödytöntä se ei ollut, vaan sekä kokemustaan ja kasvanutta tietomääräänsä että jo tehtyjä valmisteluja hän saattoi suuresti hyödyntää ryhtyessään suuriin reformeihinsa olojen vakiinnuttua ja poliittisen voiman lisäännyttyä.

»Missä määrin työni hallituksessa on maanviljelykselle ja maalaisliittoaatteelle hedelmää kantanut tahi vahinkoa tuottanut, jää teidän arvosteltavaksenne», entinen senaattori Kallio päätti laajan puheensa puoluekokoukselle 25.9.1918. Kysymys oli vaikea tuoreeltaan esitettynä, eikä Kallio siihen yksiselitteistä vastausta puolueväeltään saanutkaan. Mutta se on varmaa, että positiiviseksi tämä ensimmäinen välitilinpäätöskin jäi.

Sovitteleva tasavaltalainen

Kallio pääsi siis kaipaamaansa rukiinleikkuuseen elokuun puolivälissä. Kotonaan hän sai viipyä kolmisen viikkoa, ennen kuin yhteiset asiat vaativat jälleen pääkaupunkiin. Hallitusmuototaistelu oli yhä kesken, ja siinä tarvittiin myös Kyösti Kalliota.

Kallio lähti 5.9. kotoaan kohti Helsinkiä, jossa maalaisliittolaiset johtomiehet tapasivat neuvotellakseen tilanteesta. Seinäjoella hän tapasi samaan junaan tulleen Alkion, ja ystävykset saattoivat vertailla näkemyksiään, jotka eivät olleet aivan yhteneväisiä. Kallio kertoili Alkiolle tapahtumia senaatissa, mm. vapaussodan aikana solmitusta kauppasopimuksesta Saksan kanssa, joka oli alistanut Suomen täysin Saksasta taloudellisesti riippuvaiseksi. Myös senaatin venäläisille upseereille vähin äänin myöntämät eläkkeet, joista Kallio kertoi, kiukuttivat Alkiota. Alkio yöpyi Kallion kaupunkiasunnossa, ja 7.9. ryhmän miehet kokoontuivat. Mukana olivat Alkion ja Kallion lisäksi Wuorimaa, Joukahainen, Relander, Kokko, Juutilainen, Lantto ja Luopajärvi, ja joukkoon yhtyi myös Saksasta saapunut Siven.

»Kallio kertoi senaatista kaikenlaisia pikku juttuja. Tuntuu kuin siellä yhä enempi tuherreltaisiin vähäpätöisyyksistä. — — Eletään päivästä toiseen, kädestä suuhun. Surkeata!», luonnehti Alkio tunnelmia. Kokouksen tärkeimmäksi päätökseksi tuli keskushallituksen kutsuminen koolle 23. päiväksi sekä puoluekokouksen 24.-25. päiväksi syyskuuta.

Maalaisliitto piti puoluekokouksen Helsingissä Koiton talolla ennätysmäisellä joukolla, sillä paikalle oli saapunut noin 370 osanottajaa. Hallitusmuotokysymys oli päällimmäisenä, ja tasavaltalainen ilmapiiri oli vankkumaton. Tunnelman kiihkeys ei miellyttänyt Kyösti Kalliota.

Kallio tapasi useita puoluekokousedustajia jo junassa. Hän totesi mielialan kovasti tasavaltalaiseksi. Tämä huolestutti Kalliota sikäli, että hän tiesi monarkistienkin riveissä horjumista, jota mm. Georg Schaumanin toiminta Saksassa oli aiheuttanut, ja arveli monarkistien tarjoavan »sovintoa ja uutta hallitusmuotoa». Tuohon sovittelumahdollisuuteen olisi Kallion mielestä pitänyt tarttua, mutta hän pelkäsi, että alkavasta kokouksesta ei tulisi kyllin harkitsevaa.

»Koko Helsinki on jännitetty kokouksestamme», hän luonnehti tilannetta vaimolleen kokousta edeltäneenä päivänä.

Iltapäivällä 23.9. Alkio ja Kallio kävivät Paasikiven luona tämän kutsusta keskustelemassa hallitusmuotokysymyksestä. Kallio luonnehti senaatin ilmapiiriä hermostuneeksi ja kertoi senaattorienn tarjoavan »sovintoa ja uutta hallitusmuotoa». Hän olisikin ollut taipuvainen sovitteluihin, mikä närkästytti Alkiota ja useimpia eduskuntaryhmän jäseniä, kun illalla pidettiin ryhmäkokousta.

Kallio jäi ainoaksi sovittelijaksi.

Puoluekokouksen alussa ryöpsähti heti kiivas sananvaihto käyntiin; ja jyrkät äänet olivat voitolla: Siitä oltiin yksimielisiä, ettei kuninkaanvaaliin otettaisi osaa, mutta josko monarkian tultua ei otettaisi enää osaa koko eduskuntatyöhön, oli jo eri asia. Ennen Kallion puheenvuoroa esiintyi Turunen-niminen kokousedustaja, jonka mielestä silloin, kun eduskunta kokoontuisi kuninkaanvaalia varten, oli pantava vastalause ja poistuttava istuntohuoneesta.

»Silloin ovat kätemme puhtaat ja jos tuosta päätöksestä mitä seuraa, niin vastatkoot ne, jotka ovat asian siihen tilaan saattaneet.» Kallio yhtyi laajan puheenvuoronsa alussa edelliseen puhujaan.

Mutta sitten hän esitti oman välittävän näkemyksensä, joka poikkesi jyrkästi siihen asti vallinneesta mielialasta. Hänen mielestään osanottoa kuninkaanvaaliin ja osallistumista eduskuntatyöhön ei saanut rinnastaa siten kuin oli tehty.

»Silloin me avaamme kaikki portit teoille, joilla olisi lain pohja, mutta jotka eivät edustaisi kansan mielipidettä ja sen tähden minun mielestäni edustaja ei saa jättää paikkaansa niin kauan kuin työskentely on suinkin mahdollista. Minä siis asetun sellaiselle kannalle, että tässä maassa on elettävä senkin jälkeen ja koetettava työskennellä kansanvallan toteuttamiseksi niin paljon kuin mahdollista, ja eduskunta on siihen paras paikka.»

Kallio sai tuekseen hyvä-huutoja, ja hän jatkoi vielä arkaluontoisempaan kysymykseen, sovittelun mahdollisuuteen. »Minä tiedän, että on mitä epäkiitollisin tehtävä tässä kokouksessa tuoda esiin sovittelevan ajatuksen», hän alkoi lisäten tuntevansa yleisen mielipiteen tässä asiassa.

Hän tahtoi kuitenkin valaista asiaa tältäkin puolelta ja tuoda esiin näkemyksiä, jotka osoittaisivat, että kannattaisi yhä harkita asiaa puolelta ja toiselta, vaikka »se periaate josta on pidetty kiinni, siten menetettäisiin.» Hänestä oli toimittava siltä pohjalta, »mitenkä voitaisiin saavuttaa kansanvallalle niissä oloissa suurempi voitto». Jos nyt maahan tulisi kuningas vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella, kuninkaan valta tulisi niin suureksi, ettei siihen monikaan olisi tyytyväinen.

Kansanvallan kannalta olisi järkevää pyrkiä siirtämään mahdollisimman paljon valtaa kuninkaalta eduskunnalle. Vuoden 1772 hallitusmuoto olisi mahdoton, »mutta jos saataisiin hallitusmuoto, jossa kuninkaalla ei ole oikeutta muuta kuin yhden kerran vedota kansaan ja laki tulisi hyväksytyksi, jos eduskunta uudelleen tekee samanlaisen lain, niin silloin kansanvallalla olisi kuitenkin ase kädessään.

Kun hallitusmuoto saataisiin kansanvaltaiseksi, niin silloinhan on se nimikysymys, onko se presidentti vai kuningas». Siksi hänestä kannatti ajatella asiaa sovittelumielessäkin.

»Tämä oli kuin kekäleen heitto kokoukselle», Kallio luonnehti puheensa reaktiota kokouksen jälkeen. Hän sai kyllä hyvä-huutoja, mutta myös jyrkkää vastustusta. Antti Juutilainen riensi korostamaan, ettei sovittelusta olisi mitään hyötyä eivätkä monarkistit antaisi kansanvaltaisempaa hallitusmuotoa. Myös Juutilaisen puheenvuoro palkittiin hyvä-huudoin. Kysymys siirrettiin valiokuntaan.

Seuraavana päivänä monen tunnin keskustelun jälkeen saatiin aikaan kannanotto, joka ei Kalliota miellyttänyt. Hän esitti vielä omaa maltillisempaa pontta, mutta kun se ei juuri saanut kannatusta ja kun lähinnä Karjalan jyrkimmät miehet halusivat muuttaa vielä valiokunnankin pontta tiukempaan suuntaan, Kallio veti oman ponsiesityksensä pois. »Kyllähän tasavaltalainen henki on kova, vaan harkintaa liian vähän», Kallio kommentoi puoluekokouksen päätöstä.

Puoluekokous päätti,että eduskuntaryhmän oli kuninkaanvaalin jälkeenkin otettava osaa eduskuntatyöhön »puollustaakseen ja varjellakseen kansanvallan etuja ja valitsijainsa käsityksiä ja oikeutta voimainsa mukaan, mikäli sen suinkin mahdolliseksi katsoo». Mutta samalla se vaati kansanäänestyksen tai uusien eduskuntavaalien järjestämistä ennen hallitusmuotoratkaisua ja lausui erikseen jyrkän kielteisen mielipiteen mahdolliseen sovitteluun hallitusmuotoasiassa Kallion esittämältä pohjalta, ts. kansanvaltaisemmasta monarkkisesta valtiosäännöstä.

Tasavallan kannatusta vahvistamaan tulkittiin myös Alkion valitseminen puolueen uudeksi puheenjohtajaksi keväällä kuolleen Saalastin jälkeen.

Maalaisliitto torjui sovittelut, mikä Kalliota harmitti. »Ukot olivat ankaran jyrkkiä. Heille oli tasavalta niin pyhä, etteivät he sallineet muusta puhuttavankaan», hän kommentoi muutaman päivän kuluttua. Toisaalta Kallio myönsi, että sovittelujen onnistuminen olisi ollut hyvin kyseenalaista eikä säästänyt kritiikiltään monarkistien puuhia, mm. Saksan apuun vetoamista. Puoluepäätös oli joka tapauksessa selvä, ja sen mukaan toimittiin, Kallio muun eduskuntaryhmän mukana.

Muuten puoluekokous oli Kalliolle menestys. Hän esitti laajan katsauksen hallitustyöskentelyyn Tokoin senaatista Paasikiven senaattiin asti, ja sai toiminnastaan kiitosta ja tunnustusta. Hän myönsi reaaliset aikaansaannokset verraten vähäisiksi, mutta korosti samalla, kuinka merkittävää valmistelevaa työtä oli saatu aikaan.

Erityisesti hän painotti sitä, kuinka välttämätöntä oli nyt paneutua maatalouselinkeinon voimakkaaseen kehitystyöhön, jotta edelleen hyvin vaikea elintarviketilanne voitaisiin saada paranemaan.

Hänen mielestään oli tyydyttävä niukkuuteen lyhyellä tähtäimellä, jotta tulevaisuudelle luotaisiin parempia edellytyksiä. Nuorta karjaa oli kasvatettava, vaikka se johtikin maitotaloustuotteiden vähäisyyteen lähitulevaisuudessa. Ihmiset eivät saaneet käyttää kaurasatoa, koska se johtaisi karjan määrän pienenemiseen, mikä taas lannan vähenemisen kautta supistaisi tulevaa satoa.

Hän muistutti myös maanviljelijäin yhteiskunnallisista velvollisuuksista poikkeustilanteessa; »Elintarviketuottajat eivät voi helposti luopua siitä ajatuksesta, että heillä on täydellinen oikeus työnsä tuotteisiin.. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuten Kallio korosti »meidän täytyy isänmaan onnen nimessä alistua annettuihin määräyksiin, muuten tulee koko maassa anarkia ja koko kansan moraali tekee haaksirikon. Kallio oli maltin mies joka asiassa.

Ylimääräiset valtiopäivät alkoivat 26.9.1918, ja ainoana käsiteltävänä asiana oli hallitusmuoto. Voidaan puhua farssista: Saksa oli jo jäänyt sodassa tappiolle, mutta Suomi valmistautui sitomaan itsensä sen kohtaloon mahdollisimman lujin sitein. Saksan tappiota ei nähty, vaan suurvallan mahti häikäisi: se oli vielä konkreettisesti läsnä. Nuorsuomalaiset taipuivat yksi toisensa jälkeen monarkian kannalle, lopulta Erkko Helsingin Sanomineenkin. Maalaisliittolaiset jäivät melkein yksin, mutta eivät muuttaneet kantaansa.

Alkio pysyi järkähtämättömänä, vaikka kärsi tappion toisensa jälkeen, ensin perustuslakivaliokunnassa ja sitten täysistunnoissa. Hallitusmuoto oli kolmannessa käsittelyssä 8.10. Tasavaltalaiset käyttivät viimeiset vastustuspuheenvuoronsa, Kallio muiden mukana.

Kallio muistutti, kuinka monarkian kannalle oli siirrytty vastoin alkuperäistä tarkoitusta ja kuinka Svinhufvud ja Vaasan senaatti olivat vielä kapinan jälkeenkin vaatineet väliaikaisen presidentin valitsemista tasavallalle. Antaessaan nyt monarkkisen hallitusmuotoesityksen senaatti teki pahan virheen, koska näin lyötiin kansan yhtenäisyys ja oman voiman tunne hajalle 74 Vaikka 34 edustajaa äänesti kiireelliseksi julistamista vastaan, monarkistit ryhtyivät kuninkaanvaaliin. Äänin 64-41 — maalaisliittolaisten lisäksi kymmenen nuorsuomalaista ja kolme ruotsalaista kannatti tasavaltaa — vaali toimitettiin ja keisari Vilhelm II:n etäisempi sukulainen, Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi.

Maalaisliittolaiset ja muut tasavaltalaiset istuivat päätöstä luettaessa. Alkio jopa lähti salista protestiksi, mutta päätös piti. Vaikka vastalauseita oli esitetty, ei vaalin tulosta julkisesti ilmoitettaessa lausuttu lainkaan, että se oli tehty vain 64 edustajan äänin.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä piti 10.10., siis kuninkaanvaalia seuranneena päivänä, ryhmäkestit Kalliolle ja Pehkoselle »senaattorimuistoksi», Alkio puhui heille toverillisia kiitossanoja, ja entiset senaattorit vastasivat.76 Seuraavana päivänä Kallio lähti Nivalaan ja jätti kuningaspuuhat toisten huoleksi.

Kotona riitti huolia sielläkin. Vaimo, tytöt ja neljä palvelijaa olivat pahassa influenssassa, espanjantaudissa ja töitäkin oli taas kasaantunut. Marraskuun 3. päivään Kallio viipyi kotonaan. Hän kävi puhumassa 20.10. piirijärjestönsä piirikokouksessa Ylivieskassa.

Lähtiessään Helsinkiin hän kulki Kannuksen kautta, jossa pidettiin Vaasan läänin pohjoisen piirin piirikokousta. Hän saapui jälleen 4.11. Helsinkiin, jossa ilmapiiri alkoi taas kerran vaihtua perusteellisesti.

Osoittautui, että monarkistisuuntaus oli sittenkin kohtalokas erehdys. Tasavaltalaiset olivat olleet oikeassa. Voidaan edelleen sanoa, että sovitteluja kannattaneet olivat myös olleet väärässä: virhe oli ennen muuta sitoutuminen Saksaan, eikä sillä, olisiko saksalaisella kuninkaalla ollut valtaa enemmän tai vähemmän, olisi ollut nyt merkitystä. Toisaalta voi kysyä, olisiko Saksan kanssa liitossa olleen tasavallan ollut sen helpompi omaksua uusi ulkopoliittinen suunta, mikä kuitenkin olisi ollut välttämätöntä Saksan sortuessa, saksalaissuuntaustahan kannattivat niin monarkistit kuin tasavaltalaisetkin.

Kallio oli kuulunut tälläkin kertaa kompromissintekijöihin. Hänen asenteensa oli harmittanut jyrkempiä, mm. Alkiota, jonka mielestä Kallio oli koko ajan liian pehmeä senaattoritovereittensa pyrkimyksiä kohtaan. Tasavaltalaisyhdistyksen kokouksen jälkeen 26.9.1918 Alkio merkitsi päiväkirjaansa harmissaan Kallion taas »tavalliseen tapaansa» soutaneen ja huovanneen. Kun Kallio esitti sovittelutietä vielä puoluekokouksessa, monet läsnä olleet tulkitsivat sen siten, että hän olisi ollut pakon edessä valmis taipumaan monarkian kannalle, ja käsitys Kallion horjumisesta hallitusmuotokysymyksessä vakiintui.

Käsitys ei ole aivan väärä, kuten edellä on käynyt ilmi. Kallio oli kyllä aina tasavaltalainen. Monarkia kaikissa muodoissaan oli huono vaihtoehto, mutta luonteensa mukaisesti Kallio tahtoi valita useammasta pahasta mieluummin pienimmän, joka silloin näytti mahdolliselta. Sen jälkeen kun yhteinen puoluepäätös oli puoluekokouksessa tehty, oli sovittelujen tie Kallionkin mielestä tukossa, ja hän pysyi puolueensa kannalla. Luonnollisesti nyt, ulkoisten olojen muuttaessa tilanteen ja avatessa taas mahdollisuudet tasavallalle, Kallio osaltaan riensi työhön käyttämään tätä tilaisuutta tasavallan hyväksi.

Sovittelevan asenteensa hän säilytti vielä, kun omien voittoa ei enää tarvinnut epäillä. Eduskuntaryhmä valitsi 5.11. ryhmien väliseen valtuuskuntaan Kallion, Kokon, Hahlin ja Alkion. Ryhmäkomiteassa eli ryhmän valtuuskunnassa käytiin 7.11. laaja keskustelu, kuinka hallitusmuotoasiassa edettäisiin. Taas jakautuivat mielet jyrkempiin ja maltillisiin, ja viimeksi mainittujen joukossa oli Kallio. Esillä oli kirjelmän lähettäminen maalaisliiton eduskuntaryhmän puolesta valtionhoitajalle ja eduskunnalle laillisen valtiomuodon eli tasavallan palauttamisesta eduskuntatyön jatkamisen ehtona. Esitettiin myös kansalaiskokousten järjestämistä monarkistien painostamiseksi. Samoin vaadittiin hallituksen kaatamista viipymättä välikysymyksellä ja saksalaisen sotaväen poistumista maasta. Saksan romahdus oli nyt selviö, ja Kalliokin oli merkinnyt muistikirjaansa päivän kohdalle keskusvaltojen murtuvan.

Tästä huolimatta Kallio tahtoi varoittaa ryhmätovereitaan liiallisuuksista. Eduskunnasta ei hänen mielestään ollut oikeutta poistua hallitusmuotokiistan vuoksi, vaan valtiopäivien työskentelyä oli jatkettava. Kirjelmää valtionhoitajalle hän ei pitänyt tarpeellisena eikä sopivana, ja kansalaiskokousten pitämiseen maaperä oli liian »tulen arka». Wuorimaa valitti saavansa Kallion lausunnoista sen kuvan, että oli vain odotettava, vaikka maa odotti maalaisliitolta toimintaa. Kallio puolestaan katsoi, että tässä tilanteessa olisi syrjästäkatsojan osa parempi kuin hyökkääjän. Hallituksen kaataminen ja korvaaminen »värittömällä» hallituksella, mitä Wuorimaa ehdotti, ei olisi viisasta. Ensinnäkin kaatajia itseään vaadittaisiin hallitukseen, eikä »värittömiä» päteviä hallitusmiehiä löytyisi.

Viisaampaa olisi odottaa muutama päivä, mikä kypsyttäisi hallituksen ja pakottaisi sen itsensä hakemaan eroa. Myös saksalaisten poistumisvaatimuksen esittäminen oli arkaluontoinen asia, koska tasavaltalaisia oli jo siihen saakka moitittu entente-mielisyydestä, ja nyt näyttäisi, että he lähtisivät hätyyttämään hallitusta juuri siitä syystä. Kaiken kaikkiaan hän korosti malttia sekä omassa ryhmässä että tasavaltalaisten yhteisjärjestössä esiinnyttäessä.

Viimeksi mainitulle Kallio ei Alkion mielestä »pannut mitään merkitystä». Suuressa tasavaltalaisten neuvottelukokouksessa 10.11. oli kuitenkin nelisensataa osanottajaa, ja Kallio oli heidän joukossaan. Kokouksen koolle kutsuneiden kahdentoista eri puolueisiin lukeutuneiden tasavaltalaisten joukossa olivat maalaisliitosta Alkio, Relander ja Joukahainen, ei siis Kallio. Kokouksen keskusteluihin hän kuitenkin osallistui varsin innokkaasti ja optimistisestikin.

Hän kertoi olleensa eräiden muiden eduskunnan jäsenten kanssa samana aamuna ensi kerran neuvottelukosketuksessa hallituksen kanssa ja oletti hallituksen olevan taipuvaisen uusiin vaaleihin ja hallituksen uusimiseen. Myös kotimaakuntansa tasavaltalaisuuttahän vakuutti.

Jyrkimpiä kantoja Kallio tälläkin kertaa tasoitteli. Läsnä olleiden sosiaalidemokraattien Hannes Ryömän ja Väinö Hakkilan kanssa hän kuitenkin sanaili armahdusasiassa, nämä kun pyrkivät saamaan tasavaltalaiskokouksen vaatimaan yleistä amnestiaa punakapinaan osallistuneille, mikä epäilemättä olisikin ollut tuossa vaiheessa mahdoton ja haitannut tasavallan asiaa. Muuten Kallio yhtyi kokouksen päätöksiin ja ponsiin mm. vaalityön tehostamisesta.

Tasavalta-aatteen puolustamista ja toteuttamista varten päätettiin järjestää suunnitelmallista kansalaistoimintaa, ja sitä johtamaan perustettiin Helsinkiin tasavaltalaisten puolueiden ja järjestöjen yhdyssiteeksi tasavaltalainen keskusjärjestö, jonka johtoon valittiin 15 henkeä eri puolueista, maalaisliitosta Kallio, Alkio ja Relander. Puheenjohtajana tuli toimimaan nuorsuomalainen Oskari Mantere, varapuheenjohtajana Relander.

Kallio valittiin siis huomattavaan asemaan tasavaltalaistoiminnassa, vaikka näyttää siltä, että Alkion arvio hänen suhtautumisestaan oli jossain määrin oikea. »Tahtoivat mennä siinäkin vähän liian pitkälle puoleen ja toiseen», Kallio arvioi suuren tasavaltalaiskokouksen kulkua vaimolleen.

Keskusvaltojen romahtaminen merkitsi Suomen politiikan tarkistamista. Vallassaolijat olisivat rajoittaneet suunnan muutoksen ulkopolitiikkaan, tasavaltalaiset edellyttivät vähintään hallitusmuodon muuttamista, mutta osaksi myös hyvinkin pitkälle meneviä reformeja. Kaikki päätökset oli kuitenkin tehtävä mitä epävarmimmissa oloissa.

Suunnanmuutos vain ulkopolitiikassa?

Paasikivi kutsui 10.11. aamulla Alkion ja Kallion luokseen senaattiin »vihdoinkin», kuten Alkio luonnehti. Matkalla senaattiin maalaisliittolaiset arvelivat saavansa kuulla kuninkaan vastauksen, jonka Ingmanin tiedettiin edellisenä päivänä tuoneen muassaan Saksasta. Senaattiin saapui pari miestä joka ryhmästä, ja valtionhoitajakin oli paikalla. Suomen uudesta suunnasta oli sovittava. »Kuningas» oli kannattajiaan realistisempi ja kieltäytyi kohteliaasti tulemasta valtakuntaansa.

Kallio keskittyi neuvottelussa uusien vaalien vaatimiseen. Hän korosti, että maassa oli »valtavat vaatimukset,uusien vaalien toimeenpanemiseksi ja katsoi, että joku tieto vaaleista olisi tulevaisuuden ankkuriksi välttämätön. Itse hän puolsi helmikuun 1. päivää sopivaksi vaalipäiväksi, mihin saakka nykyisten valtiopäivien pitäisi jatkua. Tynkäeduskunnan ei pitäisi ottaa esille suuria kysymyksiä, kuten asevelvollisuuskysymystä. Ulkopolitiikassa oli toimittava itsenäisyyden tunnustusten saamiseksi, ja oli kuljettava »puolueettomuuden merkeissä». Kipeän viljatilanteen helpottamiseksi oli yritettävä saada viljaa Ukrainasta tai muualta. Svinhufvud huomautti, että bolgevismin pelko oli vallalla myös ententen piirissä. Suomalaisten oli pidettävä keskinäiset riitansa kurissa, niin viljaakin voisi saada, hän arveli.

Samana päivänä pidetty mainittu tasavaltalaiskokous oli jyrkällä kannalla vaatien mm. hallituksen ja valtionhoitajan eroa. Seuraavana päivänä maalaisliiton eduskuntaryhmässä toistuivat tiukat vaatimukset monarkistien ehdottomasta antautumisesta. Alkio esitti ryhmälle ehtoina sovinnolle palaamisen joulukuun 6. päivän julistuksen eli tasavallan kannalle, jolloin kuningaskysymys poistettaisiin näin heti päiväjärjestyksestä. Hän sai tukea monilta kansanedustajilta.

Varovampi sen sijaan oli Kallio. Kallion mielestä monarkisteilta ei ollut mahdollista vaatia tuota perääntymistietä.

Häntä tuki Lahdensuo, jota vastoin Juutilainen vaati kaikkien neuvottelujen lopettamista. Kallio rauhoitteli: Neuvotteluista kieltäytyminen olisi tällaisena aikana »arkatuntoinen asia». Lisäksi niillä, jotka vaativat hallituksen eroa, pitäisi olla edes pari miestä, »joita voitaisiin esittää» tilalle. Kansanäänestyksen järjestämistä vaadittiin, mutta sitä Kallio piti jo vanhentuneena ajatuksena. Oli vain vaadittava uutta hallitusta ja uusia vaaleja.

Tuossa eduskuntaryhmän kokouksessa nousi myös ensi kertaa esille Svinhufvudin korvaaminen Mannerheimilla siten, että hänet valittaisiin väliaikaiseksi presidentiksi.

Mannerheimin paluu julkiseen elämään oli tapahtunut jo kuukautta aikaisemmin. Paasikiven senaatti pyysi 8.10. häntä edustajakseen Lontoossa ja Pariisissa tehtävänä itsenäisyydentunnustusten ja diplomaattisten suhteiden hankkiminen. Myös Yhdysvaltain viljaa toivottiin kenraalin hankkivan suhteillaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen Mannerheim hyväksyi tarjouksen ja saapui Lontooseen 12.11. Mannerheimilla olikin toimissaan melkoista menestystä. Oli luonnollista, että hänet nähtiin myös mahdollisena valtionpäämiehenä, jolla olisi parhaat edellytykset muuttuneissa oloissa.

Kalliokin tuki varovasti ajatusta, joskin olisi pitänyt parempana sitä, että Ståhlberg saataisiin muodostamaan hallitus, jolloin olisi »jo kaksi miestä, joihin voidaan nojata». Toisella hän siis tarkoitti Mannerheimia, jonka ulkopoliittiset ansiot hän myönsi, vaikka huomauttikin, että Mannerheimin tulo valtionhoitajaksi merkitsisi välitilan jatkumista.

Porvarillisten ryhmien delegaatiossa päädyttiin Kallion pelkäämään »välitilaan», Mannerheimin kutsumiseen valtionhoitajaksi.

Tätä ehdottivat Ernst Nevanlinna, Kyösti Haataja ym. monarkistit, jotka torjuivat Kallion ja maalaisliittolaisten ehdotukset uusista vaaleista vedoten vasemmistovaaraan ja siihen, ettei vaalipäivää voisi määrätä ilman Mannerheimin suostumusta. Kallio harasi vastaan. Hän korosti, että kenraali Mannerheim oli tuntematon ja ettei hänen kantaansa hallitusmuotoasiassa tunnettu, minkä vuoksi vaalit olisi määrättävä ja senaattiin saatava »huomattavan värittävä (tasavaltalainen) enemmistö». Mitään mielenosoituksia ei hallitusmuotoasiassa ollut puuhattu, hän vakuutti.

Monarkistit pitivät kuitenkin pintansa. Ulkopoliittinen ahdinko oli tosiasia, josta pääsi irti vain luopumalla Friedrich Karlista ja Svinhufvudista, mutta muuten he pyrkivät pitämään kiinni tavoitteistaan mahdollisimman tiukasti ja panivat toivonsa uuteen valtionhoitajaan.

Heillä oli tynkäeduskunnassa enemmistö, jonka he tiesivät menettävänsä heti uusien vaalien myötä. Valtaa haluttiin käyttää niin kauan kuin sitä oli.

Tuloksena oli tasavaltalaisten perääntyminen valtionhoitaja-asiassa. Porvarillisten ryhmien neuvottelut johtivat yksimieliseen päätökseen Mannerheimin kutsumisesta valtionhoitajaksi ilman, että hallitusmuotoasiasta tehtiin päätöstä. Päätös ilmoitettiin sähkeitse Lontooseen 14.11.1918. Asiasta tiedottamisella oli sikäli kiire, että Mannerheimin mahdollisuudet neuvotella menestyksellisesti elintarvikeavun toimittamisesta nälkää näkevään Suomeen paranisivat merkittävästi.

Myöskään hallituksen kokoonpano ei tullut Kallion ja muiden maalaisliittolaisten toiveiden mukaiseksi. Kallio vaati kyllä 14.11. porvarillisten ryhmien neuvotteluissa, että koska Mannerheim oli monarkisti, oli maalaisliitolla oikeus vaatia, ettei hallitus noudattaisi monarkistista suuntaa. Tuossa hengessä maalaisliittolaiset olivat valmiita osallistumaan hallitukseen, Kalliokin muiden mukana.

Hän kävi hallitusneuvotteluja jo 12.11., ja vaikka hän viestittikin kotiin aikovansa itse »varoa», hänellä oli sekä omassa ryhmässä että muualla yleistä kannatusta. Oman ryhmän kannatus oli sikäli yllättävääkin, että samalla kertaa, jolloin häntä yksimielisesti suositeltiin tulevaan hallitukseen, hänet jätettiin valitsematta puolueen edustajaksi tasavaltalaisten kokouksiin, mikä loukkasi häntä; hänen tasavaltalaisuuttaan epäiltiin. Kallio ilmoittikin kieltäytyvänsä menemästä hallitukseen, koska ei tuntenut nauttivansa ryhmän luottamusta. Tämä sai edustajat vakuuttamaan luottavansa Kallioon ja korostamaan, ettei kukaan saisi kieltäytyä.

Alkion, Kallion, Hahlin, Relanderin ja Luopajärven nimet olivat esillä, vahvimmin kuitenkin entiset senaattorit Pehkonen ja Kallio.

Loppujen lopuksi monarkistit syrjäyttivät maalaisliiton, jonka paikka- ja ohjelmaehtoja he eivät halunneet hyväksyä. Kallio näyttää olleen tietämätön neuvottelujen viime vaiheista. Päivien 18.-19.11. kohdalle hän merkitsi päiväkirjaansa, ettei ryhmien delegaatiota kutsuttu koolle ja että Svinhufvud »kai puuhailee hallitusta ja on neuvotteluissa asiasta Nevanlinnan ja Ingmanin kanssa ».90 Näin olikin, ja 21.11. hallituksen muodostajaksi ryhtyi virallisestikin Lauri Ingman, vanhasuomalainen teologian professori, joka oli johtavia monarkisteja. Ingman pyysi hallitukseensa »virallisestikin» Kalliota ja Relanderia. Kallio näyttää olleen omasta puolestaan valmis hallitukseen. Hän kirjoitti mainittuna päivänä vaimolleen, ettei ollut »vielä» lupautunut ja ilmoitti menevänsä illalla senaattiin Svinhufvudin pyynnöstä neuvottelemaan.91 Neuvottelut eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, kun Ingman ei maalaisliiton ehtoja tasavaltalaisesta enemmistöstä ja varapuheenjohtajasta hyväksynyt. Tämä johti Kallionkin kieltäytymiseen 22.11.

Ingmanin ensimmäiseen hallitukseen astui seitsemän monarkistia ja kuusi »heikkoa tasavaltalaista» kuten Kallio näitä nuorsuomalaisia luonnehti — mutta ei maalaisliiton edustajia.

Hallitusmuototaistelu kuitenkin jatkui. Yhä selvemmin kävi ilmi, että monarkistien tarkoituksena oli muuttaa ulkopolitiikan suuntaa, mutta pitää mahdollisimman pitkälle sisäpolitiikan kurssi ennallaan. Vuoden 1919 maaliskuussa pidettäviksi määrätyt eduskuntavaalit tulisivat ratkaisemaan paljon. Tuohon vaalitaisteluun otti erittäin aktiivisesti osaa myös Kyösti Kallio, nyt varauksettomana tasavaltalaisjohtajana.

Tasavaltalainen oppositiojohtaja

Ajanjaksona marraskuusta 1918 maaliskuuhun 1919 Kyösti Kalliota voi luonnehtia oppositiojohtajaksi. Siihen saakka hän oli yrittänyt kaikin tavoin pehmentää ja sovitella monarkistien ja oman puolueensa välistä vastakohtaisuutta, olipa valmis astumaan hallitukseenkin, mikäli sovittelulle löytyisi sijaa. Tämä oli aiheuttanut epäluottamusta omassa ryhmässä ja korostanut ehdottoman enemmistön kärkimiehen, Alkion asemaa hallitusmuototaistelun suurena johtajana. Nähtyään sovittelujensa jäävän tuloksettomiksi ja ilmeisesti pettyneenäkin, Kallio ryhtyi määrätietoiseen taisteluun johtaakseen tasavallan ja maalaisliiton vaalivoittoon ja sitä tietä nuoren Suomen sille uralle, jonka hän näki parhaaksi.

Ingmanin hallitus oli Kalliolle pettymys. Hallituksella oli varsinkin pääministerin ansiosta liiaksi vanha leima, eikä sen puolueettomuuteen enempää ulkopolitiikassa kuin hallitusmuotokysymyksessäkään uskottu. Tämän Kallio totesi myös Ingmanille itselleen, joka kuten »koko Helsinkikin», piti valitettavana maalaisliittolaisten jäämistä sivuun, kertoi Kallio vaimolleen. Samassa kirjeessään hän kertoi valmistautuvansa menemään Turkuun, suuren tasavaltalaisjuhlan pääpuhujaksi. Taistelu tosimielellä oli alkamassa.

Tasavaltalaisten järjestäytyminen, joka oli ollut paljon hitaampaa kuin monarkistien, oli päässyt käyntiin: pitkin maata järjestettiin tasavaltalaisjuhlia ja -tilaisuuksia. Vanha puoluejako murtui nyt lopullisesti, kun nuorsuomalaisen puolueen tasavallalle uskolliseksi jäänyt aines hakeutui yhteen ja kokosi ympärilleen harvalukuisia vanhasuomalaisia ja kansanpuoluelaisia tasavaltalaisia. Joulukuun 8. päivänä perustettiin Kansallinen edistyspuolue, ja seuraavana päivänä monarkistit perustivat Kansallisen kokoomuspuolueen.

Eduskuntavaalitaistelun ehdottomasti tärkein kysymys porvarillisella puolella oli hallitusmuoto, mutta samassa yhteydessä ratkaistaisiin myös yleensä yhteiskunnallista edistystä ja konservatiivisuutta, tuossa tilanteessa jopa taantumusta kannattavien voimasuhteet. Vaalitaistelu, jota käytiin koko Ingmanin hallituksen ajan, sävyttyi vielä äärimmäisen epävarmalla ulkopoliittisella tilanteella. Nuori itsenäisyys näytti horjuvalta, sillä sitä uhkasivat vaarat sekä sisältä että ulkoa.

Kallio oli määrätietoinen, mutta sittenkin maltillinen oppositiojohtaja. Hän kulki pitkin maata todistelemassa tuhansille ihmisille tasavallan paremmuutta, mutta pyrki samaan aikaan ulko- ja sotilasasioissa edustamaan mahdollisimman tasoittavia näkemyksiä ymmärtäen hallituksen vaikeuksia enemmän kuin useimmat puoluetoverinsa.

Pian hallitusratkaisun jälkeen 28.11. hän pahoittelikin sitä, että tasavaltalaisten ja monarkistien tiet olivat lähteneet yhä enemmän ristiin ja tavallaan ymmärsi monarkistien moitteita siitä, etteivät toiset taipuneet »edes valtaa ja kunniaa jakamaan heidän kanssaan». Hän arveli kuitenkin, että näin olisi parasta, »vaikka riitaa en rakasta ja isänmaan onni on minulle kallein – -.»

Uuteen valtionhoitajaan Kallio suhtautui asiallisesti, vaikka oli nimitystä vastustanut. Liittoon tutulla Sakeus-nimimerkillä 17.12. laatimassaan ja pääkirjoituksen paikalla julkaistussa artikkelissa Kallio korosti kaikenpuolista malttia, vaikkei hän omista näkemyksistään tinkinytkään. Svinhufvudille hän antoi monenlaista kiitosta lukuun ottamatta hallitusmuotoasiaa, josta hän muistutti, että Suomi oli alun alkaen julistettu itsenäiseksi tasavallaksi — tästähän Kallio oli useita kertoja huomauttanut vaivautuneelle valtionhoitajalle itselleenkin.

Mannerheimista Kallio totesi, että tätä tunnettiin Suomessa valitettavan vähän muuten kuin vapaussodan ylipäällikkönä. Huoleen ei kuitenkaan ollut aihetta: Mannerheimilla oli joka tapauksessa »eurooppalainen maine., ja ympärysvallat luottivat häneen. Hänen uskottiin myös voivan hankkia »maalle leipää ja takeet nuoren valtiomme itsenäisyydelle», mitä Kalliokaan ei sanonut epäilevänsä. Lopuksi hän toivoi uuden valtionhoitajan nojaavan pyrkimyksissään maan kansaan, »jonka avulla ja kanssa hän suurtyönsä viime talvena suoritti». Tämän kansan enemmistö oli tasavaltalaisia.

Muutenkin niin Kallion kuin enimmäkseen hänen puolueensakin asenne valtionhoitaja Mannerheimiin oli ennen eduskuntavaaleja korrekti ja luottavainen. Ulkopolitiikassa maalaisliitto, joka oli kyllä kannattanut Saksan-suuntausta niin kuin porvarilliset ryhmät pääasiassa muutenkin, siirtyi paljon vaivattomammin kuin monarkistit Mannerheimin kannalle. Entente-suuntaus kelpasi bolsevismin uhan edessä yhtä hyvin kuin epävarmaksi ja kalliiksi osoittautunut Saksan ystävyys. Maalaisliitossa oli varsin runsaasti halua Mannerheimin suunnittelemaan Itä-Karjalan heimoveljien vapauttamiseen ententen avulla; tässäkin suhteessa vastakohtaisuudet kärjistyivät vasta keväällä.

Monarkistit eivät sitä paitsi olleet maalaisliiton ainoa vastustaja lähestyvissä vaaleissa. Myös sosialisteja lyötiin ankarasti. Heidän kapinansa tuomittiin jyrkästi, eikä haluttu ymmärtää toipuvan sosiaalidemokratian vaatimuksia laajoista armahduksista ilman että puolue sanoutuisi irti kapinan aatteellisesta perinnöstä. Mukaan tuli myös vaalitaktiikka: sosialisteilta oli mahdollista saada lisäkannatusta laillisella puolella olleelle, mutta voittajien vasempaan puolikkaaseen sijoittuvalle maalaisliitolle.

Näistä varauksista huolimatta Kallion ja hänen puolueensa vaalitaistelun päävastustaja maaliskuun 1918 vaaleissa oli kiistatta uusi kokoomus ja monarkistisuuntaus. Vaalityötä tehtiin ennen muuta tasavallan merkeissä, osaksi yhteistyössä edistyspuolueen kanssa.

Tällainen suuri tasavaltalaistilaisuus järjestettiin mm. 1.12. Turussa, jossa puhui Kallion lisäksi nuorsuomalainen tasavalta-aktivisti, »jakobiiniklubin» kantaviin voimiin kuulunut tohtori Akseli Nikula. Kallio koki tilaisuuden tärkeänä ja vaikeanakin.

Hän oli menossa tuohon »Kupittaan kylään» viemään siellä ennestään outoa maalaisliittoaatetta ihmisille. Tilaisuus järjestettiin kyllä tasavaltalaisuuden merkeissä, mutta kun maalaisliitosta oli tullut »sen keskeisin runko», Kallio käsitteli puheessaan myös puoluettaan.

Vaikka hän valittikin, ettei ehtinyt valmistautua puheeseensa ja pelkäsi joutuvansa puhumaan mitä mieleen johtui, onnistui tilaisuus erinomaisesti. Kallio alusti yli tuhatpäiselle kuulijakunnalle kysymyksen tasavaltalaisen ja kuningasvaltaisen hallitusmuodon erosta laajasti ja todisteli nuorsuomalaisen Turun Sanomien mukaan »sattuvasti ja asiallisesti tasavaltaisen hallitusmuodon etevämmyyden». »Kallio puhui kuin mies», ihasteli kokouksessa mukana ollut Jaakko Kivi ja kertoi kokouksessa olleen »voimakas nousun henki» sekä että »maalaisissa huokui oman aatteen pohjaväreet». Samalla kertaa valittiin tasavaltalaisten yhteinen piiritoimikunta tulevia eduskuntavaaleja varten.

Kallion Turun vierailu käynnisti myös maalaisliiton vielä alkuaskeleitaan ottavaa järjestötyötä Varsinais-Suomessa. Kallion ja Alkion piti matkustaa Turkuun maalaisliittolaisuutta rohkaisemaan juuri vapaussodan kynnyksellä. Kallio ei kuitenkaan tuolloin päässyt matkaan, mutta Alkio puhui 26.1.1918 Turun Palokunnantalossa innostavasti; kokouksen jälkeen perustettiin väliaikainen piirihallinto. Sodan jälkeen toimintaa yritettiin järjestää vankemmalle pohjalle, mutta maalaisliitto oli yhä pieni ja aloitteleva verrattuna maakunnan valtapuolueisiin.

Nyt piti yhteisessä vaaliliitossa nuorsuomalaisten tasavaltalaisten ja kristillisen työväenliiton kanssa valmistautua verraten outoon vaalityöhön. Kallion serkku, Turussa kalakauppiaana toimiva Matti Kontio valittiin mainittuun tasavaltalaiseen piiritoimikuntaan, ja hän antoi talostaan kansliahuoneen maalaisliiton vaalityötä varten. Vaalitoimintaa johtamaan saatiin nuori Urho Kittilä. Kittilän mukaan Kallio kansliassa käydessään — hän yöpyi serkkunsa luona — tutustui varsinaissuomalaisten laatimaan vaalijulistusluonnokseen, joka oli tarkoitettu julkaistavaksi Turun Sanomissa. Kallio tarttui lyijykynään ja kirjoitti nopeasti iskevään tyyliin »Kymmenen syytä, jotka velvoittavat lounaissuomalaiset talonpojat äänestämään maalaisliittoa».

Kahden viikon kuluttua Kallio puhui samantapaisessa, kylläkin pienemmässä kokouksessa Jokelan asemalla, maalaisliitolle vielä vieraammassa ympäristössä. Ja sunnuntaina 19.1. Kallio puhui Hämeenlinnassa koettaen »nostaa hitaita hämäläisiä jaloilleen», vaikka nämä »sitkeiltä» tuntuivatkin.

Kyösti Kallio oli vuoden 1918 valtiopäivillä valtiovarainvaliokunnan ensimmäisen jaoston varapuheenjohtajana ja muutenkin hyvin työllistetty. Menossa oli paitsi budjetin valmistelu myös monia kiireisiä ja tärkeitä lainsäädäntötöitä, minkä lisäksi polttavat ulkoasiat vaativat jatkuvasti myös oppositiopuolueen johtomiehiä kokouksiin ja neuvotteluihin hallituksen kanssa. Kallio olikin niin kiinni Helsingissä, että ehti tehdä varsin vähän vaalityötä omassa vaalipiirissään. Vuodenvaihteessa hän oli pari viikkoa kotonaan esiintyen tällöin puhujana tapaninpäivän iltamissa Nivalan nuorisoseuralla, uudenvuodenpäivänä Haapavedellä ja 4.1. Ylivieskassa paikallisosaston kokouksessa. Hänen tarkoituksenaan oli pitää kolme muuta puhetilaisuutta helmikuun alkupuolella Raudaskoskella, Ylivieskassa ja kotikylällä, mutta hän ei päässytkään matkustamaan kotiinsa ja »vaalisaarnat» jäivät pitämättä. Muuten vaalityö jäi lehtikirjoittelun ja tukimiesten varaan, vaikka puhehalujakin olisi ollut.

Liittoon Kallio kirjoitti aika ahkerasti. Hallitusmuotokysymys oli pääasia, ja siitä hän laati Sakeuksena kaksi pääkirjoitustakin. Myös kolme Sakeuksen eduskuntakirjettä käsitteli varsin terävästi kilpailijoita, etenkin »suometarlaisten vanhaan mekkoon pukeutunutta kokoomusta huutavaa nuorinta poikaa», kuten hän uudelleen järjestäytyneitä monarkisteja nimitti.

Muuten maalaisliiton vaalityötä tehtiin piiritasolla tuttuun tapaan, ja ehdokkaat kilpailivat listoille asettelussa. Kallio ei ollut kaikkiin järjestelyihin tyytyväinen. »Miksi ne minua on kiskoneet Ouluun, Hailuotoon ym.», hän kyseli, kun taas lähemmäs, Pyhäjärvelle, Haapavedelle ym. oli asetettu tuntemattomia ehdokkaita.

Lopullisessa ehdokaslistojen yhdistelmässä Kallion sijoitus oli kuitenkin varsin hyvä. Hän oli selvästi ykkösehdokas piirissään, ensimmäisenä kolmella listalla (Nivala, Haapavesi, Ylivieska) ja toisena samoin kolmella (Paavola, Pyhäjärvi, Kalajoki) sekä viidellä listalla kolmantena. Tunnukset vetosivat useimmiten tasavaltalaisuuteen, mutta myös »Pienviljelys voittoon» ja »Maata maattomille» kertoivat äänestäjille Kyösti Kallion pyrkimyksistä.

Monarkistit tekivät parhaansa hekin. Heidän keskusjärjestönsä Uuden Suomen turvaamiskomitea järjestäytyi jo kesällä 1918, ja se rakensi organisaation lähes kaikkialle maahan. Nivalaan monarkistista aineistoa lähetettiin Kyösti ja August Wilkunalle, opettaja Laaksolle ja kunnankirjuri Olkkoselle viimeksi mainittu oli Kaisa Kallion sisaren mies, Laakso taas Kallion maamiesseuratoveri.

Samoin kuin edellisissä vaaleissa 1917 tuli Kallion päävastustajaksi Kyösti Wilkuna, joka jatkoi hyökkäilyjään sekä suullisesti että lehtikirjoituksin, mutta tulos jäi nytkin vaatimattomaksi. Jonkin verran tapahtui horjumista lähiympäristössä, mutta suuret joukot pysyivät Kalliolle uskollisina, ja hänen kannatuksensa nousi jälleen.

Kallio ei epäillyt läpimenoaan vähäksi jäävästä vaalityöstä huolimatta. Hän arveli itse ennen vaaleja tulevansa valituksi suurimmalla äänimäärällä, niin kuin sitten tulikin. Hänen erikoisasemansa näkyi siitäkin, että nyt ensi kerran »Liitossa» mainostettiin erikseen hänen puhetilaisuuksiaan muutenkin kuin maalaisliiton toimintapalstoilla. Ylivieskan paikalliosaston tilaisuudesta ilmoitettiin erikseen, ja korostettiin nimenomaan senaattori Kallion saapuvan kokoukseen. Vaaliehdokkaiden kuvatkin julkaistiin nyt ensi kertaa Liitossa samalla kun ehdokkaitten ansiolistat todettiin; Kallio erottui luonnollisesti siihenastisen uransa puolesta vahvasti »riviehdokkaista», mikä oli vielä omiaan lisäämään hänen ylivoimaisuuttaan.

Vaalit pidettiin 1. ja 3. maaliskuuta. Ne olivat kaikkialla maassa suuri menestys tasavaltalaisille yleensä, mutta aivan erityisesti maalaisliitolle. Vuoden 1919 vaaleissa maalaisliitto murtautui lopullisesti valtakunnalliseksi puolueeksi, joka asetti ehdokkaita jokaiseen vaalipiiriin ja jonka ehdokas myös Uuttamaata, Hämettä ja Varsinais-Suomea lukuun ottamatta valittiin. Valtakunnallinen kannatus nousi 6,3 prosenttiyksiköllä (18,4 %), ja uusia edustajanpaikkoja saatiin peräti 16, yhteensä 42 edustajaa. Maalaisliitosta tuli yhdellä iskulla suurin porvarillinen puolue ja sosiaalidemokraattien jälkeen eduskunnan toiseksi suurin puolue. Siirtymä maalaisliittoon oli voimakasta, ja tätä tapahtui myös puolueen vanhoilla vahvimmilla kannatusalueilla Viipurin ja Oulun lääneissa.

Oulun eteläisessä, Kallion vaalipiirissä, maalaisliiton perinteisesti vahva kannatus vahvistui yhä 9 prosenttiyksiköllä ja nousi lähes 47 prosenttiin kaikista äänistä. Lisäpaikkoja tuli kaksi, yhteensä seitsemän. Kallio oli odotetusti henkilökohtaisissa äänimäärissä ylivoimainen. Hän sai 6 023 ääntä, kun toiseksi tullut J. A. Heikkinen jäi 2 648:aan. Valituiksi tulivat heidän lisäkseen Nivalan körttiläisten ehdokas maanviljelijä Matti Oja, nuorsuomalaisista siirtynyt entinen valtiopäivämies Kustavi Elovaara Pyhäjärveltä sekä Liiton hallinnon puheenjohtaja, maanviljelijä Yrjö Pesonen Oulujoelta; Kainuusta valittiin Heikkisen lisäksi uudelleen Kusti Arffman sekä Aarno Pesonen.11t Nivalassa, josta siis valittiin kaksi maalaisliittolaista, puolueen äänimäärä nousi 63,5 prosenttiin. Sosialistit saivat vaalipiiristä neljä, kokoomus vain kaksi edustajaa.

Koko maan mitassa vaalit tekivät monarkistien haaveista lopun. Kokoomus sai 28 paikkaa, mikä oli neljää vähemmän kuin vanhasuomalaisten paikkaluku edellisissä vaaleissa. Tasavaltalainen edistyspuolue sai 26 paikkaa, missä taas oli kahden lisäys nuorsuomalaisten edelliseen tulokseen, mutta kun lähes koko nuorsuomalainen ryhmä oli hallitusmuototaistelussa siirtynyt monarkian kannalle, merkitsi tulos todellisuudessa kokoomukselle suurta pettymystä.

Ruotsalaiset saivat 22 paikkaa (+ 1), joista jälleen kolme tasavaltalaista.113 Sosialistit kykenivät vaikeista olosuhteista huolimatta säilyttämään 80 paikkaa (— 12), ja he olivat selvästi eduskunnan suurin puoluetta Kyösti Kallion ja hänen puolueensa tämänkertainen oppositiotaival oli päättynyt. Kumpikin palasi voittajana.

Paluu hallitusvastuuseen

Kallio viipyi vaalien jälkeen peräti neljä viikkoa kotonaan, mikä oli pisin aika pitkiin aikoihin. Hän teki talon töitä ja hoiteli kotitienoon kokouksia puhuen mm. Nivalan nuorisoseuralla 25.3. ja seuraavana päivänä Ylivieskassa kansakoulun juhlassa. Hän lähti 30.3. Sievin kautta Helsinkiin. Sievin Korhosessa pidetyssä puhetilaisuudessa oli satakunta henkeä ja voittoisa kansanedustaja sai tuoreita evästyksiä.

Eduskuntaryhmä kokoontui maaliskuun viimeisenä päivänä. Väliaikaiseen neuvottelukuntaan toisten ryhmien kanssa valittiin Kallio, Alkio, Luopajärvi, Kokko ja P. V. Heikkinen. Maalaisliiton kasvanut voima näkyi kaikessa. Puhemiehen paikka kuului ilman muuta maalaisliitolle. Ryhmän ehdokkaaksi tuli eräiden mutkien jälkeen Lauri Kr. Relander. Kallio olisi tahtonut paikkaa Alkiolle, jolla jo oli kokemusta varapuhemiehenä, mutta tämä ei suostunut.

Tärkeimpänä neuvottelujen aiheena oli kuitenkin toisaalta ratkaisu uudesta hallituksesta, toisaalta uudesta valtionpäämiehestä, ja kumpaankin kysymykseen oli ratkaiseva sanansa sanottavana suurentuneella maalaisliitolla. Vaalien voittajat, maalaisliitto ja edistyspuolue, perustivat vielä keskinäisen neuvottelukunnan, johon
tuli mukaan myös Kallio.

Kallio oli alusta lähtien kiinnostunut palaamaan hallitustyöhön, eikä hän kiinnostustaan salannut. Hän oli jo 15.3. heti vaalituloksen selvittyä ollut puhelinyhteydessä Alkioon kertoen samalla saaneensa Uno Branderilta (edistyspuolueen kansanedustajalta) kutsun saapua Helsinkiin keskustelemaan hallituskysymyksestä. Alkio, joka oli pidättyvämpi, kertoi saaneensa hänet luopumaan aikeesta lähteä.

Selvää kuitenkin oli, että ilman maalaisliittoa ei hallitusta ollut muodostettavissa. Pääkaupungin poliittisissa piireissä esiintyi erisuuntaisia pyrkimyksiä, toisaalta vasemmistolais-keskustalaisen kokoomuksen, toisaalta valtionhoitaja Mannerheimin suosiman yleisporvarillisen kokoomushallituksen suuntaan, eikä kumpikaan ollut mahdollinen ilman maalaisliittoa.tts Varsin pian kuitenkin kumpikin mainituista vaihtoehdoista karsiutui pois, ja jäljelle jäi keskustan vähemmistöhallitus. Maalaisliitossa virinneet ajatukset neuvottelujen käymisestä sosialistien kanssa eivät saaneet enempää Alkiota kuin Kalliotakaan lämpenemään: vasemmiston vaatimukset mm. täydellisestä armahduksesta, suojeluskuntien lakkauttamisesta ym. olivat ehdottomasti liikaa.

Erityisen aktiivinen oli edistyspuolue, joka oli menestynyt vaaleissa kohtalaisen hyvin ja jolla oli runsaasti koulutettuja ja kokeneita kykyjä tarjottavanaan. Maalaisliiton laita oli toinen. Kansanedustajia oli kyllä runsaasti, mutta ministerin tehtäviin kykeneviksi arvioituja ei tahtonut löytyä. Ensimmäisenä heistä mainittiin puolueen kokenein hallitusmies Kyösti Kallio. Oli toinenkin mahdollisuus, jopa pääministerin paikalle: Alkio. Myös Alkio näki nyt hallitukseen osallistumisen välttämättömäksi eikä henkilökohtaisestikaan suhtautunut ministerinsalkkuun torjuvasti.

Mannerheim käynnisti hallituskeskustelut virallisesti 1.4., jolloin hän kutsui ryhmien edustajia luokseen, maalaisliitosta Alkion, Kallion ja Luopajärven. Samana päivänä pidetty ryhmäkokous hyväksyi Alkion ehdotuksen, jota Kallio ja Luopajärvi kannattivat, että ryhmä tukisi maalaisliiton ja edistyspuolueen muodostamaa hallitusta. Eduskuntaryhmän kokouksessa 3.4. oli esillä myös ajatus nostaa Alkio pääministeriksi, mitä mm. Kallio ehdotti, mutta tämä pysyi kielteisellä kannalla, eikä henkilökysymyksiin haluttu ottaa tiukkaa kantaa, jottei itse hanke vaarantuisi.

Edistyspuolue puolestaan halusi pääministeriksi Mikael Soinisen, edellisen hallituksen opetusministerin ja kouluhallituksen ylijohtajan. »Kyllä se on lievä mies», luonnehti Kallio Soinista, mutta ei halunnut asettua vastahankaan. Omasta puolestaan hän olisi mieluimmin nähnyt pääministerinä Ståhlbergin.121 Kallio oli luonnollisesti mukana Soinisen ministerilistalla. Soinisen yrityksestä ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka Kallio johdonmukaisesti puolusti häntä ja ohjelmasovitteluja omassa ryhmässään jyrkimpiä — joiden kärkimiehenä esiintyi jälleen Juutilainen — vastaan. Soininen ei kuitenkaan kelvannut Mannerheimille, joka olisi kenties Alkion hyväksynyt. Joka tapauksessa hallitushankkeet lykkäytyivät parilla viikolla.

Hallituksen muodosti sitten edistyspuoluelainen Kaarlo Castren, jonka hallitus nimitettiin 17.4.1919. Castren oli tavannut Alkion ja Kallion 11.4., ja nämä ilmoittivat kannattavansa keskipuolueiden hallitusta. Mukaan tuli kuusi ministeriä edistyspuolueesta, neljä maalaisliitosta, kolme ruotsalaisista ja kaksi ammattiministeriä; hallitus oli siten vahvasti keskustapainotteinen ja edistyspuolueella oli siinä hallitseva asema, mikä ei maalaisliiton eduskuntaryhmää miellyttänyt. Kallio edusti johdonmukaisesti sovittelua, mikä herätti Alkionkin eikä vain jyrkimmän »vasemman» siiven närkästystä. Hän mm. puolusti ryhmätoveriensa vähemmän tuntemia edistyspuoluelaisia ja puolueettomia ministeriehdokkaita ja olisi ollut valmis jopa suostumaan Mannerheimin haluamalla tavalla ulkoministerin paikalle otettavaksi entisen ministerivaltiosihteerin Carl Enckellin, jota taas Alkio ja ryhmän enemmistö pitivät mahdottomana; Enckell vaihdettiinkin 28.4. Rudolf Holstiin, jota vastaan Kalliolla myöskään ei ollut mitään.

Maalaisliitto asetti Castrenin hallitukseen vain neljä ministeriä. Kalliosta tuli taas maatalousministeri, Eero Hahlista hänen apulaisensa, Alkiosta sosiaaliministeri ja Luopajärvestä salkuton ministeri. »Arvot laskevat ja nousevat. Minulle arvojärjestys on aina ollut joutavaa, mutta oudolta näytti, kun jouduin virkaansa jääneiden ministerien häntäpäähän istumaan, joka puoli vuotta sitten olin pääministerin vierimmäisiä — —», luonnehti Kallio tunnelmiaan valtioneuvoston ensimmäisen istunnon jälkeen. Senaattorista oli tullut ministeri, ja tunnelma näytti olleen vähän samantapainen kuin valtiopäivämiehen muututtua kansanedustajaksi.

Alun haikeus väistyi kuitenkin pian. Ministerinä saattoi tehdä samaa työtä kuin senaattorinakin. Työtähän Kallion toimialalla riitti. On selvää, että hänen halunsa päästä taas asioita hoitamaan hallitukseen johtui paljolti kesken olevista asioista, erityisesti maaja maatalouskysymyksistä.

Castrenin hallituksen lyhyt toimiaika (17.4.-15.8.1919) oli monella tavalla poikkeuksellisen vaikea. Sekä sisäiset että ulkoiset olot olivat vakiintumattomat ja vaarallisetkin. Kallio kuului hallituksen vakauttaviin voimiin, ja puolusti parhaansa mukaan hallituksen näkemyksiä usein tyytymättömään eduskuntaryhmäänsä päin. Tässä häntä auttoi suuresti se, että Alkiokin oli ministerinä.

Yleensä Alkio ja Kallio olivat hallituksen sisäisissä erimielisyyksissä samalla puolella, eikä heidän kesken ilmennyt mitään periaatteellisia suhtautumiseroja, kuten vuotta-paria myöhemmin.

Valtionhoitaja ja hallituksen ulkopolitiikka

Suomi oli edelleen »monarkia», ja Mannerheim oli valtionpäämies, joka ymmärsi asemansa ja oikeutensa monessa suhteessa laajemmin kuin hänen tasavaltalainen hallituksensa ja varsinkin tasavaltalaiset puolueet. Kipeitä kysymyksiä oli paljon. Ulkopolitiikka oli mutkallista ja vaikeaa. Mannerheim oli tunnetusti entente-mielinen ja samalla antibolgevisti. Saksan romahtamisen jälkeen Suomi tukeutui idänpolitiikassaan länsivaltoihin ja lähinnä Englantiin. Tavoite oli porvarillisen Suomen yhteisesti hyväksymä: turvalliset rajat ja heimokansojen vapaus. Tavoitteeseen pyrittiin sekä sotilaallisin että diplomaattisin keinoin. Versaillesin rauhanneuvotteluissa Suomella enempää kuin Venäjälläkään ei ollut virallista edustusta, mutta Ingmanin hallitus valtuutti Suomen

Pariisissa olevan edustuston valvomaan maan etuja rauhankongressissa. Samoin menetteli valkoinen Venäjä, jonka edustajat kieltäytyivät tunnustamasta Suomen yksipuolista itsenäisyysjulistusta ja bolsevikkien sille antamaa tunnustusta; Suomen tuleva asema olisi ratkaistava vasta tulevan molemminpuolisen sopimuksen mukaan. Englanti tunnusti kyllä vaalien ja hallitusvaihdoksen jälkeen Suomen itsenäisyyden, mutta sekään ei voinut vastoin liittolaisensa, valkoisen Venäjän kantaa tukea Suomen laajennushankkeita.

Suomalaiset lähtivät sotilaallisiin toimiin idässä omin päin. Helmikuussa 1919 aktivistit perustivat Karjalan komitean Vienan ja Aunuksen vapauttamista varten, ja valtionhoitaja asettui avoimesti tukemaan sitä. Hanke sai tukea senkin vuoksi, että Neuvosto-Venäjän tiedettiin värvänneen Venäjälle paenneita Suomen punakaartilaisia puna-armeijaansa Suomeen tehtävää valloitusretkeä varten, ja muutamaa kuukautta aikaisemmin Moskovassa perustettu Suomen Kommunistinen Puolue ilmoitti päämääräkseen uuden vallankumouksen. Sotilaallista toimintaa Karjalassa vastustivat vain sosiaalidemokraatit, ja heistäkin monet kannattivat Itä-Karjalan rauhanomaista liittämistä Suomeen.

Karjalan valloitus ei onnistunut, vaan huhti—heinäkuussa 1919 käydyt operaatiot päättyivät perääntymiseen; vain Repolan ja Porajärven kunnat jäivät suomalaisten haltuun. Tuloksitta jäivät myös ne vielä laajemmat hankkeet, joita suomalaiset ja etenkin valtionhoitaja elättelivät Pietarin suunnalla. Kenraali Nikolai Judenitgin, Venäjän ns. luoteisarmeijan komentajan, päämaja oli keväällä 1919 Helsingissä; hän värväsi kaupungissa asuvaa runsaslukuista emigranttiupseeristoa joukkoihinsa ja piti yllä yhteyksiä Suomen valtiojohtoon.126 Kun Judenits arvioi mahdollisuutensa Pietarin valloittamiseksi toivottomiksi ilman Suomen tukea, hän oli valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden ja antamaan operaation johdon Mannerheimille. Mannerheim olisikin näillä ehdoilla ollut valmis yrittämään bolsevikkivallankumouksen kukistamista, mutta kun Englanti kielsi tukensa ja amiraali Koltgak, tuolloisista valkoisen Venäjän sotilasjohtajista merkittävin, kieltäytyi itsenäisyyden tunnustamisesta, hanke raukesi.

Maalaisliitossa suhtauduttiin Mannerheimin hankkeisiin toisaalta ymmärtämyksellä, toisaalta varauksin. Puolueessa oli vahva heimokysymystä harrastava piiri, joka jo vuoden 1918 aikana hahmotteli aktiivista linjaa. V. 0. Siven, Alkio ja Artturi Wuorimaa olivat suuntauksen johtohahmot. Jo tammikuun puolivälissä 1918 Alkio ja Wuorimaa esittivät suomalaisten tavoitteiksi Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa mm. Itä-Karjalan liittämisen Suomeen sekä Pietarin muuttamisen erilliseksi kauppatasavallaksi. Vaasassa 14.-15.4.1918 pidetty puolueen kansanedustajien ja lehtimiesten kokous yhtyi näihin pitkälle meneviin tavoitteisiin. Itä-Karjalan retkiä vaadittiin jatkettaviksi silläkin uhalla, että Englannin kanssa ajauduttaisiin sotaan. Kesällä 1918 pettymys Saksan todellisiin aikeisiin tuli vahvana esiin, vaikka puolueen edustajat välttivät avointa arvostelua. Monarkistien tapa kytkeä yhteen hallitusmuoto, Saksan tuki ja Itä-Karjalan saaminen vieroitti maalaisliittoa Saksan suuntauksesta sekä helpotti siirtymistä entente-suuntaukseen ja Mannerheimin kannalle. Holsti piti Lontoosta käsin kesällä 1918 mm. Alkiota ja Kalliota ajan tasalla, ja kummankin saksalaisystävällisyys oli siinä määrin ohutta, ettei ollut mitään vaikeuksia siirtyä ententen kannalle, etenkin kun sieltä näytti olevan saatavissa todellisempaa tukea myös Karjalan-politiikalle kuin Saksan — tosiasiassa täysin hämäävä — tuki oli ollut.

Kyösti Kallio ei kuulunut puolueensa ulkopoliittisiin aktivisteihin, joskin hän oli keskimääräistä sekä perehtyneempi että kiinnostuneempi. Kallion ulkopoliittisen linjan vuosina 1918-19 voi määritellä siten, että hän noudatti puolueensa aktivistien näkemyksiä, mutta oli varovaisempi, ja kun toiveitten ja mahdollisuuksien kuilu paljastui ylittämättömäksi, hän ensimmäisten joukossa vaati tavoitteiden tarkistamista. Kallion varovaisuus näkyi jo vapaussodan alkuvaiheissa, jolloin valkoisten Venäjän puolella toimeenpanemat operaatiot saivat hänet huolestumaan ja harmistumaan.

Kesällä 1918 hän pelkäsi venäläisten hyökkäystä ja kirjoitti useita kertoja idän uhkasta.129 Saksan romahdus sai hänet pelkäämään sekä Suomessa olevien saksalaisjoukkojen bolgevisoitumista että maailmanvallankumouksen leviämistä Suomen yli Ruotsiin, Norjaan ym., mistä kuulluista huhuista hän kirjoitti huolestuneena.

Kun nyt tarjoutui mahdollisuus torjua uhka ententen avulla, ei Kalliolla ollut mitään sitä vastaan, etenkin kun hän oli omaksunut ajatuksen heimokansojen vapauttamisesta.

Karjalan ohella harrastettiin erityisesti Viron asiaa. Joulukuussa 1918 Viron vapaussodan avustustoimintaa hoitamaan valittiin poliittisesti laajapohjainen toimikunta, Viron Avustamisen päätoimikunta. Tähän Kallion senaattoritoveri O. W. Louhivuoren johtamaan elimeen valittiin maalaisliitosta Kallio, Alkio ja Juutilainen.

Kallio seurasi myönteisesti vapaaehtoisten menoa Viroon ja kannatti Viron auttamista, mutta oli tässäkin maltillinen ja varovainen. Hän osallistui toimikunnan työhön laimeasti ja oli vain kolmesti läsnä kaikkiaan 15 kokouksesta. Puheenvuoroja käyttäessään hän edusti realismia ja varovaisuutta. Helmikuussa hän korosti, että päätoimikunnan piti toimia koko ajan yhteydessä Suomen hallituksen kanssa eikä harjoittaa omaa politiikkaa, ja painotti erityisesti, ettei Viroon lähetettyjä joukkoja saanut käyttää Pietaria vastaan. Huhtikuun alussa hän katsoi, että toiminnan voisi jo lopettaa ja vapauttaa kaikki joukot palveluksesta. Näin ei kuitenkaan tuolloin menetelty. Kallio ja Alkio pyysivät kuitenkin 24.4.1919 eroa toimikunnan jäsenyydestä, koska he pitivät sopimattomana sitä, että maan hallituksen jäsenet kuuluvat siihen.

Maalaisliitossa käytiin keskustelua siitä, tulisiko puolueen vetäytyä kokonaan pois toiminnasta. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan Alkion ja Kallion seuraajiksi valittiin kansanedustajia, ja toimikunta jatkoi työtään lokakuuhun 1921 saakka.

Vienan, Aunuksen, Inkerin ja Viron suunnitelmista 25.2. käydyissä neuvotteluissa maalaisliiton johtomiehet lupasivat toiminnalle »siveellistä» tukea, ja samana päivänä eduskuntaryhmä korosti heimopoliittisen suunnitelman toteuttamisen tärkeyttä. Kallio oli selvästi useimpia ryhmätovereitaan pidättyvämpi itärajan yli suuntautuvaan aktiivisuuteen. Juhani Mylly arvelee ilmeisesti oikein, että häntä vaivasi se, että puolue oli Alkion vetämänä luisumassa rohkeammalle ulkopoliittiselle tielle kuin maan hallituksen virallinen politiikka edellytti. Kallio katsoi, että puolueen tuli päästä tässä asiassa luottamuksellisiin suhteisiin Ingmanin hallituksen kanssa.

Uuden eduskunnan kokoonnuttua Itä-Karjalan ohjelma tuli laajemman keskustelun kohteeksi. Karjalan komitean esittämä »suurempi ohjelma», jonka mukaan asia ratkaistaisiin kertakaikkisella hyökkäyksellä 4 000 – 5 000 miehen voimin, joista osa olisi vakinaista sotaväkeä sai kannatusta maalaisliiton aktivisteilta ja Alkioita.

Sen sijaan hallituksen suosittama »pienempi ohjelma» olisi rajoittunut vain vapaaehtoisjoukkojen lähettämiseen Aunukseen. Jälkimmäinen tuli hallituksen viralliseksi linjaksi 3.4., ja Kallio kannatti odotetusti ryhmässään sitä. »Hallitus on ollut erittäin varovainen ja on sitä edelleen», huomautti Kallio tyytyväisenä.

Sosiaalidemokraatit tekivät hallitukselle välikysymyksen Aunuksen retkestä 21.4., ja puolueiden oli määriteltävä entistä tarkemmin idänpolitiikkansa linjat. Maalaisliiton eduskuntaryhmä asettui ilman muuta hallituksen kannalle, jonka Castren esitti eduskunnassa, mutta innokkuudessa oli eroja. Kallio kuului maltillisiin.

Hän korosti, että maalaisliitto oli kannattanut Aunuksen auttamista, mutta ei sotaretkeä ja kumosi Lohen epäilyt siitä, että myös Venäjälle suuntautuvaa sotaretkeä valmisteltaisiin. Sosialistien välikysymystä hän piti turhana, koska se sisälsi »enemmän bolgevistien asian harrastamista kuin isänmaallisia tunteita».

Ennen vastausta 29.4. ryhmä käsitteli idänpolitiikkaa vielä pari kertaa. Epäilyt siitä, että hallitus ei rajoittuisi Aunuksen auttamiseen, vaan lähtisi laajempiin operaatioihin, elivät ryhmässä. Viron toimikunnan täydentäminen siten, että hallitukseen siirtyneiden Alkion ja Kallion tilalle valittaisiin uudet edustajat, herätti vastustusta. Kallio puolusti toimintaa. Avunannon kustannukset oli maksanut Viro ja avustus oli ollut »historiallinen suurteko».

Ryhmä myönsi 26.4. Alkion esiteltyä asian hallitukselle täydet valtuudet, mutta seuraavana päivänä täsmennettiin kantaa, että rajamaapolitiikassa oli pysyttävä kohtuudessa. Kallio kehotti laskemaan laajojen sotaretkien kustannukset ja korosti, etteivät suomalaiset pysty mihin tahansa: »Pietaria ei ole pyrittävä valtaamaan.

Inkeriä emme voi ajatella liitettäväksi Suomeen.» Hän vastasi Wuorimaalle, joka oli vaatinut näiden alueiden ja Itä-Karjalan »palauttamista» Suomelle, että se oli kyllä »kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa». Ja kannatusta varsinkin Lohelta hän sai kehotettuaan olemaan »halveksimatta ryssää». Hän kannatti kyllä Pietarin tekemistä kauppatasavallaksi, mutta se saattoi tapahtua vain länsivaltain avulla, eikä sitä ollut näkyvissä. Koko idän politiikkaa epäillyttä Juutilaista Kallio myös ihmetteli ja katsoi, että Suomen talonpojat olivat valmiit lähtemään »joka mies» bolsevikkeja vastaan, kunhan vain hankkeet suunniteltiin realistisesti.

Välikysymyskeskusteluun Kallio ei osallistunut, vaan Alkion lisäksi maalaisliiton mielipiteiden kirjoa toivat esiin A. O. Wuorimaa aktiiviselta ja Antti Juutilainen passiiviselta laidalta.

Kallio oli epävarma koko retkestä, vaikkei tohtinut sitä vastustaakaan. »Tuo Aunuksen asia on muita ihmeellisempi ja vaarallinen myös», hän kirjoitti vaimolleen 28.4. Retken puolesta puhuivat kyllä ihmisyys ja heimolaisuus-aate, mutta »sittenkin olen hyvin epävarma sen toteuttamisesta vapaaehtoistemme kautta», Kallio eritteli tuntojaan retken alettua. Ja sitä mukaa kuin Aunuksen retken epäonnistuminen kävi selväksi, vahvistui Kallion kriittisyys.

Hän antoi sen myös selvästi näkyä. Hän näki retken valloituksena eikä vapautuksena, eikä sitä hyväksynyt. Retki oli mennyt lopullisesti pilalle sillä, että retkikunnan perustama hallitus oli suomalainen eikä aunukselainen.

Tästä Kallio huomautti valtioneuvostossa 14.5. ja sai vastaansa J. H. Vennolan, jonka mielestä Kallion huomautus ei ollut »ollenkaan tärkeä». Alkiokaan ei halunnut olla kansallisuusasiassa yhtä tarkka kuin Kallio. Luopajärvi taas, joka oli salkuttomana ministerinä tullut eräänlaiseksi heimoasioista vastaavaksi, kannatti sekä uusien joukkojen että varojen osoittamista Aunuksen hankkeeseen, kun taas Kallio ja häntä tukeva Hahl olivat varovampia. He näkivät retken saaneen seikkailupiirteitä ja sisältävän liian suuria riskejä, etenkin kun länsivaltain asenne näytti yhä selvemmin kielteiseltä.

Aunuksen retkeä vakavampi hanke oli pyrkimys osallistua Pietarin valloitukseen. Se oli Mannerheimin suuri ajatus. Sen vuoksi juuri siinä ilmenneet erimielisyydet vaikuttivat ratkaisevasti myös maalaisliiton ja valtionhoitajan suhteisiin.

Pietaria vastaan suuntautuvia operaatioita oli hiljaisesti valmisteltu armeijan piirissä jo ennen Aunuksen retkeä, ja valtionhoitaja pyrki saamaan länsivaltain tuen näille hankkeille. Tulos oli vaatimaton.

Valkoiset venäläiset olivat kyllä kiinnostuneita Suomen tuesta, mutta eivät suomalaisten ehdoista, joihin sisältyi vaatimus itsenäisyyden tunnustamisesta. Kesäkuun lopulle 1919 mennessä Mannerheimin ja Helsingissä oleilleen, Pietarin lähistöllä asemia hallussaan pitävän kenraali Judenitsin välillä päästiin yhteistoimintasopimukseen, jota valkoisten venäläisten ylipäällikkö amiraali Koltgak ei kuitenkaan voinut Suomen itsenäisyyden osalta hyväksyä.

Siitä huolimatta Mannerheim pyrki saamaan Suomen Judenitgin operaation tueksi.

Pietarin retkeen maalaisliittolaiset suhtautuivat yleensä pidättyvästi ja kielteisesti. Sitä ei voitu perustella heimosyillä. Myös hankkeen riskit olivat monin verroin suuremmat kuin Karjalan retkien. Maalaisliitossa oli sitä paitsi paljon »ryssävihaa», joka kohdistui valkoisiin venäläisiin siinä missä bolgevikkeihinkin. Puolueen eduskuntaryhmä oli tehnyt jo Ingmanin hallitukselle kaksi välikysymystä venäläisten emigranttien oleskelusta ja toiminnasta Suomessa. Yhteistoimintaan näiden kanssa ei haluttu ryhtyä.

Kallion kanta oli kielteinen. Hän huomautti jo 27.4. ryhmässä, ettei Pietaria saanut yrittää valloittaa.146 Alkion toukokuun puolivälissä jyrkästi vaatimaa Judenitgin ja emigranttien karkottamista hän ei pitänyt niin kiireellisenä joskin kannatti sitä. Judenitgin asenteet ja hankkeet piti selvittää perusteellisesti ja hänen väkensä yrittää siirtää ulkomaille, mihin päästäisiin helpoimmin kieltämällä venäläisiltä rahat.147 Pääasia oli, ettei vaaralliselle retkelle lähdettäisi.

Mannerheimin arvovalta sai maalaisliitossa pahan kolauksen. Kun Pietarin valloituksen kannattajat kytkivät heinäkuussa 1919 asiansa yhä kiinteämmin Mannerheimin presidentiksi valintaan, maalaisliiton kanta muuttui Mannerheimia kohtaan kielteiseksi.

Ståhlbergilainen

Ulkoasiat hallitsivat Castrenin hallituksen ja Mannerheimin valtionhoitaja- aikaa. Samaan aikaan valmisteltiin maan sisäisten olojen vakiinnuttamista järjestämällä suhteita kansalaissodan voitettuun osapuoleen sekä luomalla uusi hallitusmuoto.

Ensiksi mainittuun kysymykseen Kallion linja oli selkeä. Hän oli jo heti sodan päätyttyä asennoitunut kostopolitiikkaa vastaan, mutta ei voinut yhtyä niihin, joiden mielestä menneet voisi heti unohtaa, palauttaa punaiset yleisellä armahduksella yhteiskunnallisiin tehtäviinsä ja ryhtyä harjoittamaan tasavertaista yhteistoimintaa sosiaalidemokraattien kanssa. Tässäkin tuli edetä maltillisesti.

Hän kannatti kyllä valkoisten väkivaltaisuuksien asiallista tutkimista valtioneuvostossa 29.4.148 Hän yhtyi 13.5. kannattamaan oikeusministerin ehdotusta laajasta armahduksesta. Hän tahtoi kuitenkin panna armahduksen riippuvaksi asianomaisten tutkimisesta eikä voinut yhtyä oikeusministeri Söderholmin johtaman ministerivaliokunnan kantaan, jonka mukaan »murhaajia, ryöväreitä jne.» lukuun ottamatta kaikki muut vapautettaisiin.

Hän arveli, että armahduksen voisi antaa rangaistusaikaa lyhentämällä, Hän puolsi 11.6. Muurmannin legioonalaisten armahtamista vastoin Alkion kantaa. 19.6. annetussa valtionhoitajan päätöksessä armahdus rajoitettiin suppeammaksi kuin maalaisliittolaiset olisivat halunneet.

Parlamenttitasolla Kallio suhtautui sosiaalidemokraatteihin asiallisesti. Hallitusyhteistyötäkään ainakaan jossakin laajuudessa Alkio ja Kallio eivät halunneet torjua. Kun Castren aloitti hallitustunnustelunsa, hän neuvotteli 11.4. Alkion ja Kallion kanssa, ja nämä kehottivat häntä »välttämättä» puhumaan sosialistien kanssa ja korostivat näiden uuden johdon olleen erittäin lojaali; etenkin Tannerin rehellisyyttä he kiittivät. Enintään neljännes sosialisteista olisi bolsevikkeja, he vakuuttivat Castrenille.

Muutenkin Kallio halusi myös sosialistien kannat otettavaksi huomioon mm. Aunuksen kysymyksessä. Kun Aunuksesta saapunut lähetystö kävi 21.5. maalaisliiton eduskuntaryhmässä kertomassa ahdingostaan, Kallio kehotti sitä kääntymään myös sosiaalidemokraattien puoleen, koska sillä oli »vaikutusvaltainen asema näissä asioissa» ja koska »silläkin ryhmällä täytyy olla sydäntä aunukselaisten asiaa kohtaan.

Kun sosialistit toukokuun alussa tekivät hallitukselle useampia välikysymyksiä lähinnä vankien kohtelusta, Kallio kertoi halunneensa olla sekaantumatta niihin. Hän oli iloinen siitä, etteivät sosialistit välikysymyskeskustelussa häntä »loukanneet puolella sanalla», vaikka muuten »haukkuivat
Svinhufvud-Paasikiven hallitusta suun täydeltä». »Näyttää siltä, ettei ne lue minua siihen joukkoon», arveli Kallio tyytyväisenä. Hän tiesi yhteistyötä vasemmallekin vielä tarvittavan, jopa pian ja oleellisen tärkeässä kysymyksessä.

Se oli hallitusmuoto ja sitä seuraava valtionpäämiehen valinta. Hallitusmuotokysymys oli vuonna 1919 valitun eduskunnan tärkeimpiä ratkaisuja — ulkopolitiikassahan eduskunnan rooli jäi sivuun valtionhoitajaan ja hallitukseen verrattuna. Eduskuntaa oli odottamassa kaksikin yli vaalien lykättyä monarkistista hallitusmuotoesitystä, mutta ne äänestettiin tietysti heti nurin. Kallio osallistui eduskunnassa ja eduskuntaryhmässä keskusteluun. Eduskunnassa 25.4. hän totesi puuttuvansa »maallikkona» keskusteluun,
jossa »lakimiehet väittelevät lakipykälien tulkinnasta» ja katsoi, ettei asian lykkäämistä tarvittu, vaan että eduskunta oli kypsä lausumaan hylkäävän kantansa. »Nyt on tilaisuus saada monarkistiselle suunnalle loppu», hän huomautti.

Tasavalta oli tietysti ainoa vaihtoehto, eivätkä kokoomuksen ja ruotsalaistenkaan edustajat sitä vastustaneet. He halusivat kuitenkin keskittää mahdollisimman suuren vallan tasavallan presidentille.

Sosiaalidemokraatit puolestaan vaativat perinteiseen tapaansa mahdollisimman paljon valtaa eduskunnalle mm. ehdottamalla, että presidentin valitsisi eduskunta kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ettei tällä olisi lainsäädäntöön veto-oikeutta ja että tämä olisi päätöksissään sidottu eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen enemmistöön.

Poliittinen keskusta valmisti edistyspuoluelaisen Heikki Ritavuoren nimellä annetun esityksen, joka asettui oikeiston ja sosialistien välimaastoon. Siinä ylin valtiovalta jaettaisiin eduskunnan ja presidentin kesken kahtia siten, että presidentti toimisi puolueista riippumattomana mielipiteiden tasoittajana. Tähän vallanjakoon perustui myös Castrenin hallituksen esitys.

Kallio oli esityksen kannalla. Hän ei paneutunut hallitusmuotokysymykseen samalla intensiivisyydellä kuin Alkio, maalaisliiton pääedustaja perustuslakikysymyksissä. Kallio edusti tässäkin sovittelevaa kantaa ja katsoi, että pienissä yksityiskohdissa voi antaa periksi milloin oikeiston, milloin ruotsalaisten toiveille, koska asian järjestämisellä oli kiire. Eduskunnassa hän käytti hallitusmuotokysymyksestä seitsemän puheenvuoroa. Erityisesti hän ahdisti oikeistoa, joka jarrutti hallitusmuotoasian etenemistä ja sanaili pariinkin kertaan vanhan senaattoritoverinsa E. N. Setälän kanssa siitä, kuinka vaarallista tällainen asiain siirtely oli. Kallio ihmetteli, että samat edustajat, joiden mielestä 56 edustajaa olisi voinut valita kuninkaan, katsoivat nyt, ettei 200 edustajaa pysty käsittelemään samaa asiaa. Kun esitys oli kolmannessa käsittelyssä 14.6., Kallio käytti laajan puheenvuoron, jossa kertaili hallitusmuodon historiallisia vaiheita itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Oli sangen valitettavaa, että asiaa nyt jouduttiin käsittelemään vaaranalaisessa asemassa. Hän varoitti oikeistoa menettelemästä Setälän esityksen mukaisesti ja äänestämästä lakia taas tulevaisuuteen.158 Näin kuitenkin tapahtui. Oikeisto esti lain julistamisen kiireelliseksi.

Tilanne ei kuitenkaan enää sallinut viivyttelyä. Perustuslakivaliokunta otti tutkittavakseen esityksen Ritavuoren aloitteen — ei siis muodollisesti hallituksen kaadetun esityksen — pohjalta. Pienin myönnytyksin, kuten ritarimerkkien myöntämisen sallimisella, oikeisto saatiin suostumaan kiireellisyyteen. Jo 21.6.1919 eduskunta saattoi äänin 165-22 hyväksyä Suomelle tasavaltaisen hallitusmuodon.

Hallitusmuototaistelu ei vieläkään ollut lopullisesti ohi. Oikeistopiireissä eläteltiin vielä toiveita sen ja siihen yhä läheisemmin kytkeytyneen Pietarin-retken ratkaisemista joko siten, että valtionhoitaja ei vahvistaisi hallitusmuotoa vaan hajottaisi eduskunnan, tai että hallitusmuoto kyllä vahvistettaisiin, mutta että eduskunta samalla hajotettaisiin sillä verukkeella, että sitä ei ollut valittu presidentin vaalin toimittamista varten. Väliajaksi piti asettaa kokoomuksen ja ruotsalaisten oikeistohallitus, joka ryhtyisi sotaretkeen.

Monenlaisia huhuja liikkui, mm. sellainenkin että Kannakselle olisi jätetty tahallaan leveä aukko, josta bolgevikit, joiden kanssa kahakoitiin jatkuvasti, voisivat tunkeutua maahan ja Suomi näin pakotettaisiin sotatilaan. Mannerheim näyttää olleen taipuvainen sotaretkeä edistäviin kaavailuihin, mutta kun ei saanut riittävää tukea kokoomuksen johtomiehiltä, hän luopui näistä yrityksistä ja vahvisti hallitusmuodon 17.7.1919.

Maalaisliittolaiset ministerit suhtautuivat maltillisesti huhuihin, ja kun puolustusministeri Rudolf Walden — Mannerheimin erikoisluottomies —pyysi eroa Kannaksen huhujen vuoksi, sekä Alkio että Kallio vakuuttivat luottamustaan hänelle.161 Joka tapauksessa luottamus Mannerheimiin sai näistä tapauksista kolauksia, vaikkeivät salaisimmat neuvottelut ja hankkeet maalaisliittolaisten tiedossa olleetkaan.

Hallitusmuodon tultua vahvistetuksi alkoi keskustelu tasavallan presidentistä toden teolla. Monarkistien luonnollinen ehdokas oli valtionhoitaja, joka entente-suuntausta lukuun ottamatta edusti tyylipuhtaasti oikeiston arvoja. Kokoomus ja ruotsalaiset asettuivat varsin yksituumaisesti Mannerheimin kannalle. Alkoi laajamittainen keskiryhmien taivuttelu. Tasavaltalaisella puolella ei yhtä selvää ehdokasta ollutkaan, minkä vuoksi Mannerheimin mahdollisuuksia pidettiin pitkään varsin hyvinä.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä otti ensi kerran presidenttiasiaan kantaa 12.6.1919. Alkio heitti tuolloin ryhmässä esiin professori Rafael Erichin nimen. Erich ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua, ja useimmat käytetyt puheenvuorot paheksuivat koko nimiasian ottamista esille näin varhain, jo ennen hallitusmuodon virallista vahvistamista. Kallio ei tuolloin lausunut »kantaansa».

Seuraavassa ryhmäkokouksessa Alkio vielä esitteli Erichin ansioita, mutta nyt nousi esille muitakin nimiä: Ståhlberg, Holsti, Svinhufvud ja Mannerheim. Myös eduskunnan puhemies Lauri Kr. Relander sai kannatusta. Alkionkin nimi mainittiin. Verraten yksimielisiä kuitenkin oltiin siitä, ettei maalaisliiton pitänyt yrittää presidenttiä omasta puolueesta. Tämä oli myös Kyösti Kallion kanta.

Kallion vakiintuminen Ståhlbergin kannalle tapahtui hiljalleen. Tuttuja he olivat jo säätyvaltiopäivien ajoilta, jolloin Ståhlberg oli ollut nuorsuomalaisten merkittävimpiä johtajia porvarissäädyssä.

Nuorsuomalaisten sisäisissä kysymyksissä Kallio oli lukeutunut nimenomaan Ståhlbergin kannattajiin kiistoissa Jonas Castrenin johtamien radikaalimpien »pääskysten» kanssa. Kun maalaisliiton eduskuntaryhmässä 3.4.1919 keskusteltiin mahdollisista pääministeriehdokkaista, oli esillä myös Ståhlberg. Kallio esitteli tällöin Ståhlbergin ansioita ja myös heikkouksia perusteellisesti, mutta kokonaiskäsitys oli vahvasti myönteinen. Ståhlberg oli huomattu tasavaltalainen, »tietävä ja taitava ennen muita». Ulkopolitiikassa hän Kallion arvelun mukaan kyllä oli heikko, mutta muuten hän olisi hallituksen johtoon sovelias, mikäli vain suostuisi, mitä Kallio aiheellisesti epäili. Samassa yhteydessä hän puolusti voimakkaasti Ståhlbergia J. A. Heikkistä vastaan, joka moitti tätä itsenäisyysmiesten tuomitsemisesta. Uudet nimet eivät saaneet Kalliota innostumaan.

Mannerheim sai kyllä tukea Karjalan-aktivisteilta, kuten Heikkiseltä ja Wuorimaalta, eikä Kallio tahtonut tämän ansioita väheksyä, mutta ei innostunutkaan. »Suo siellä, vetelä täällä», hän totesi ja arveli Mannerheimin nimen olevan ulkomailla vahvan, mutta kotimaassa jo heikompi. Erich ei kelvannut länsivalloille, Holsti oli »mahdoton», Svinhufvudkin olisi ollut parempi — Kallio oli edellisenä kesänä pitänyt Svinhufvudia itseoikeutettuna presidenttinä, mikäli tämä olisi pysynyt tasavallaisena1fi4— mutta paras olisi kuitenkin Ståhlberg, jota hän ehdotti.

Presidenttikysymyksessä oli monenlaista painostusta ja juonitteluakin: huomattavin lienee Holstin paljastama Mannerheimin ja Judenitgin »sotaliitto» heinäkuun alussa.166 Sen jälkeen Mannerheimin kannattajat yrittivät vielä vaikuttaa maalaisliiton johtomiehiin. Kovimman painostuksen kohteena oli Alkio, mutta myös Kalliota lähestyttiin monelta taholta. Hannes Gebhard lähetti Kalliolle 9.7. Kööpenhaminasta kirjeen, jossa painokkaasti puollettiin Mannerheimin valintaa. Gebhard vetosi toiseen vahvaan maatalousmieheen Juho Jännekseen, joka oli myös samalla kannalla.

Arvelu, että Kallio olisi taipunut hyväksymään Mannerheimin sillä ehdolla, että hänet olisi valittu vain kolmeksi vuodeksi lienee ollut kokoomuslaisten toiveajattelua.

Eduskunta kokoontui presidentinvaalia varten 21.7.1919. Oikeiston ja sotilaspiirien viime hetken taivuttelut ja uhkailut jäivät tuloksettomiksi. Kallio kirjasi päiväkirjaansa oikeiston painostavan Mannerheimin hyväksi ja mm. kenraali Ignatiuksen käyneen sotaväen päällikön kenraalimajuri Kivekkään luona uhkaamassa »Pohjanmaan nousulla», ellei Mannerheimia valita. Eduskuntaryhmä määritteli lopullisesti oman kantansa 22.7. Alkiota esitettiin, mutta Kallio piti jatkuvasti Ståhlbergia parempana. Hän esitti sellaista ratkaisua, että Ståhlberg valittaisiin presidentiksi, Mannerheim armeijan ylipäälliköksi ja Holsti saisi hoitoonsa ulkopolitiikan. Äänestyksessä Ståhlberg asetettiin puolueen ehdokkaaksi 18 äänellä Holstin 14 vastaan. Alkio oli torjunut ehdokkuutensa pyynnöistä huolimatta.

»Presidentti tulee kai Ståhlbergista», kirjoitti Kallio vaimolleen kirjeen loppuun seuraavana päivänä. Ja kun näin oli tapahtunut 25.7. äänin 143-50, hän oli tyytyväinen. »Tuntui sentään Iämpöiseltä, kun hän vakavana ja syvämietteisenä, sorjalla suomen kielellä antoi vakuutuksensa ja piti puheensa», kuvasi Kallio tunnelmiaan.

Ja myönteisiä vaikutelmiaan hän kirjasi vielä seuraavanakin päivänä, kun maalaisliiton eduskuntaryhmä kävi tervehdyksellä presidentin luona. »Meillä on nyt tasavalta lujassa ja se on maalaisliiton ansio suurimmassa määrässä», lausui Ståhlberg, johon Kallio oli ihastunut. »Kyllä tuntui olevan paljon lähempänä kuin Mannerheim», hän vertasi uutta ja entistä valtionpäämiestä.

Mannerheim ja hänen kannattajansa olivat siis arvioineet tilanteen väärin; entisen valtionhoitajan asema oli nolo. Hän jätti Suomen valtiollisen elämän jo toisen kerran, ja yhtä näyttävästi kuin ennenkin. Viimeisinä virkatoiminaan valtionhoitaja jakoi runsaasti kunniamerkkejä, mikä harmitti tasavaltalaisia: »Mannerheim jakoi taas lähteissään tähtiä ja ristiä niin että inhottaa», Kallio kommentoi kirjeessään. Eivätkä kenraalille kelvanneet vähäisemmät tehtävät. Sotaväen ylipäälliköksi hän ei suostunut, vaikka uusi presidentti häntä pyysi ja pääministeri matkusti henkilökohtaisesti Runnille asiaa esittämään. Kallio tiesi kyllä Mannerheimin ympärillä olevan vehkeilijöitä, mutta ei ollut huolissaan »ruotsalaisten yltiöpäiden» katkeruudesta, vaan uskoi mielialojen piankin rauhoittuvan.

Näinhän sitten kävikin, eikä oikeistolehtien vihjailemista vaikeuksista tullut totta. Kallio oli uuden presidentin ensimmäisiin toimiin hyvin tyytyväinen. »Kyllä tuntuu vasara olevan miehen eikä miehen kuvan kädessä», hän kirjoitti sen jälkeen, kun uusi presidentti oli kahdesti johtanut valtioneuvoston istuntoa. »Ei mitään paraateja, ei loistoa, vaan kaikki varmaa, harkihtevaa totuutta», viittasi epäilemättä valtionhoitajan tapoihin. Mannerheim palasi Runnilta elokuun puolivälissä lähteäkseen ulkomaille ja läksiäiset olivat tavan mukaan loisteliaat paraateineen ja juhlaliputuksineen.

Kallio kommentoi nyreästi: »Kullakin on oma jumalansa. Kunnia hänelle töistään, mutta liikaa on tuollainen palvominen.»

Kallio oli oikeassa. Tasavalta oli palannut arkeen. Sisäisen loiston ja ulkopoliittisen aktiivisuuden aika oli ohi. Vaikka idänpolitiikka ei vielä ollutkaan ratkennut ja heimosotureita meni vielä Itä-Karjalaan ja vaikka sisäisiä ongelmia yhä oli — leireillä oli yhä lähes 4 000 vankia ja maassa nähtiin yleisesti nälkää — oli kuitenkin tullut aika tarttua normaaliolojen työhön. Yksi innokkaimmista oli Kyösti Kallio. Hän saattoi iloita voidessaan työskennellä K. J. Ståhlbergin kanssa ja johdolla.