Hallitusvaihdos ja uudet vaalit

Kari Hokkanen

Hallitus antaa periksi

Kun Kallio palasi helluntaipyhien kotimatkaltaan — jota lehdistö osaksi paheksuikin ja jota on sittemmin varsin köykäisesti pidetty vain osoituksena hänen taipumuksestaan kartella ratkaisuja — Helsinkiin, hän havaitsi ilmapiirin muuttuneen yhä kiihkeämmäksi. Sen sijaan että lapuanliike ja sitä myötäilevät olisivat paheksuneet Vaasassa 4.6. sattuneita väkivaltaisuuksia, kiihkomieli lisääntyi.

Kallio ei nähnyt tapahtumissa mitään puolusteltavaa. Hän ei voinut pitää Vaasan tihutyön tekijöitä vähääkään »sankareina, uskonnon ja kaiken hyvän puoltajina», kuten kirjapainon särkijöitä puolusteltiin. »Eihän tässä ole hajuakaan Järviluoman Pohjalaisista», kirjoitti Kallio kirjapainon rikkojia puolustelleelle lehtori U. U. Sepälle Teuvalle 14.5. ja jatkoi, ettei hän voinut ollenkaan pitää sellaisia miehiä pohjalaisina, jotka tekevät salaa yöllä tekojaan. 3 Uutta väkivaltaisuutta hän luonnehti suorin sanoin huliganismiksi ja ihmisryöstöksi.

Kallion mielipiteestä huolimatta hallitus joutui lähipäivinä osoittamaan lapuanliikettä kohtaan myöntyvyyttä. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että painostus osoittautui ylivoimaiseksi ja Kallio katsoi parhaaksi ainakin toistaiseksi suostua osamyönnytyksiin välttääkseen lopullisen konfliktin.

Lapuanliikkeen johtomiehiä kerääntyi Helsinkiin 11.6. sanomaan mielipiteensä maan presidentille ja hallitukselle. Mukana oli 73 erikseen kutsuttua »maakuntain miestä», joiden vaatimukset olivat varsin jyrkkiä: kommunistien kirjapainot oli heti suljettava ja sanomalehdet lakkautettava, järjestöt hajotettava, toimihenkilöt ja johtavat kannattajat pidätettävä. Lisäksi oli eduskunta kutsuttava koolle ylimääräisiin istuntoihin säätämään uusia lakeja, joilla mainitut hallinnolliset toimet siunattaisiin.

Kesäkuun 4. päivän tapahtumat johtivat presidentti Relanderin ja pääministeri Kallion lopullisesti eri leireihin suhtautumisessaan lapuanliikkeeseen. Kalliolle se oli lopullisen irtautumisen syy; Relander piti tapausta historiallisena ja innostui entistä enemmän.

Hän syytti maaherra Sarlinia mellakan syntymisestä ja oli vakuuttunut siitä, että tämä oli erotettava. Lisäksi hän suunnitteli itsestään selvinä samoja toimia, joita lapuanliikkeen lähetystö tuli häneltä vaatimaan.

Relander saapui Helsinkiin 11.6. aamulla ja riensi heti valtioneuvostoon, jossa otti ministerien läsnäollessa puheeksi Vaasan läänin maaherranvaihdoksen, jonka mukaan Sarlin korvattaisiin eversti A. E. Heinrichsilla. Saatuaan ministereiltä varovaista myötäilyä Relander riensi sopimaan Heinrichsin kanssa. Iltapäivällä hän otti vastaan maakuntien miesten lähetystön, jonka kanssa hän keskusteli pari tuntia. Relander kehotti miehiä kääntymään myös hallituksen puoleen, mihin nämä olivat haluttomia. Lapuanliike ilmaisi menettäneensä luottamuksensa Kallion hallitukseen, eikä Relander ollut huomiosta pelkästään pahoillaan.

Lähetystö ja pääministeri olivat kohdanneet yksityisesti jo ennen presidentin luona käyntiä. Tohtori Oskari Heikinheimo, yksi johtavia lähetystön jäseniä, kävi toisen lähetystön jäsenen, loimaalaisen maanviljelijä Erkki Perheentuvan kanssa Kallion luona, eikä yhteisymmärrystä syntynyt. Kallio lausui valittelunsa siitä, ettei kansanliike ollut huolissaan käräjärauhan ja perustuslaissa turvatun henkilön koskemattomuuden loukkaamisesta. Hän kyllä vakuutti tekevänsä kaiken voitavansa tilanteen selvittämiseksi, mutta laittomuutta hän ei suvaitsisi, vaan mieluummin »jättäisi henkensä» kuin rikkoisi järjestelmällisesti lakia vastaan. Pääministerin ja kansanliikkeen johtajien tapaamisesta on ristiriitaisia kuvauksia.

Martti Pihkalan mukaan Heikinheimo olisi pian tapaamisen jälkeen kuvannut Kallion tuossa neuvottelussa suorastaan »romahtaneen». Siitä tuskin on ollut kysymys. Lapuanliikkeen miehillä oli tapana muutenkin liioitella esiintymistensä jyrkkyyttä ja varsinkin niiden vaikutuksia. Relanderkin huomautti liioittelusta saman päivän keskustelusta puhuttaessa: jäkeenpäin oli kaupungilla kerrottu lähetystön esiintyneen linnassa »uhkaavasti ja nöyryyttävästi». Relanderin mukaan kuitenkin vain yksi lähetystön jäsen esiintyi sopimattomasti.

Relander oli lähetystölle myönteisempi kuin Kallio, vaikka hänkin kertoo painottaneensa sitä, että kansalaistoiminnan täytyi pysyä laillisella pohjalla.

Sarlinin erottamisen presidentti kuitenkin ajoi läpi. Samana iltana pidetyssä valtioneuvoston istunnossa pääministeri ja ministerit taipuivat siihen. Samoin päätettiin valtuuttaa Vaasan läänin uusi maaherra lakkauttamaan Työn Ääni 16.6. lähtien. Kallio oli aluksi jyrkästi vastaan ja sai kannatusta monilta muilta; lopulta he kuitenkin taipuivat presidentin tahtoon. Missä määrin maakuntien miesten lähetystöjen keskustelut olivat vaikuttaneet, on vaikea arvioida, mutta myöten hallitus kuitenkin oli antanut. Kallion epämiellyttäväksi tehtäväksi jäi hoitaa Sarlinin erottaminen. Sarlin oli tietysti pahoillaan, kun hallitus palkitsi tällä tavoin virkamiehen, joka oli koettanut pitää yllä sen arvovaltaa, ja Kallio sai moitteet, vaikka olikin pannut ensiksi vastaan.

Painostus jatkui ja pääministeri oli kovilla. Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnan lähetystö, Tanner ja Kaarlo Harvala, kävi hänen luonaan 12.6. illalla, jolloin Kallio vakuutti, että hallitus suorituttaisi täyden tutkimuksen Vaasan syyllisten selville saamiseksi.

Kun SDP:n puoluetoimikunnan päätökset kerrottiin pääministerille 13.6., Kallio myönsi kyllä ylittäneensä valtuutensa
rauhoittaakseen Pohjanmaalla vallinnutta mielialaa, mutta vakuutti aikovansa tehdä voitavansa kansanvallan suojelemiseksi.

Eduskunnan koollekutsumista hän ei sen sijaan halunnut. Maakunnissa taas kokoontuivat kansalaiskokoukset ja vakuuttivat tukeaan lapuanliikkeen vaatimuksille. Huhut hallituksen erosta lisääntyivät.

Kokoomuksen valtuuskunta ei suoraan vaatinut hallituksen eroa, vaikka sensuuntaisia puheenvuoroja käytettiinkin, mutta katsoi, että »jos tilannetta ei voida hallita», olisi eduskunta hajotettava ja toimitettava uudet vaalit. Vahvasti Lapualle kallistuva Paavo Virkkunen puhui nimenomaan pääministerin menettäneen kansanliikkeen luottamuksen.

Valtioneuvosto istui 13.6. pitkään. Tapahtumat etenivät nopeasti, »pikajunan vauhdilla», kuten Relander luonnehti, ja hallituksen piti parhaansa mukaan pysytellä niiden tasalla tai mieluummin hieman edellä. Relanderin mielestä oltiin jo hallitusmuodon 16. pykälän tarkoittamassa sota- tai kapinatilassa, minkä vuoksi hän painosti hallitusta ankarasti antamaan myöten kansanliikkeen vaatimuksille.

»Olemme tulleet tilanteeseen, jossa lain kirjaimesta kiinnipitäminen olisi tietänyt tavatonta onnettomuutta», arveli presidentti. Maaherrojen oli saatava oikeus sulkea kaikkien kommunistilehtien kirjapainot, vaati Relander jyrkästi. Ministerit panivat vastaan, ja varsinkin pääministeri Kallio oli ehdoton. »Ei koskaan» hän vastasi presidentin ehdotukseen. Mutta lopulta ministerit, pääministeri muiden mukana, näkivät vastarinnan toivottomaksi ja suostuivat antamaan myöten. Maaherrat saivat valtuutensa ja, mikä oli Kalliolle vielä vastenmielisempää, eduskunta päätettiin kutsua ylimääräisille valtiopäiville. Kumpikin oli ollut lapuanliikkeen keskeisiä vaatimuksia, joihin näin painostuksesta suostuttiin. Molemmista päätöksistä päätettiin vielä antaa tieto lehtiin samaan aikaan, sekin vastoin Kallion kantaa.

Kallio oli jotunut antamaan periksi. Vaikka vaikutusvaltaisiakin ääniä laillisuuden puolesta kuului — Kallio kiitti mm. 2. Divisioonan komentajaa eversti Harald Öhgvistiä lämpimin sanoin tämän tarjouduttua henkilökohtaisesti puolustamaan uudelleen avattavaa Työn Äänen kirjapainoa uusilta moukaroinneilta — jäivät ne pieneksi vähemmistöksi. Öhqvistkin siirrettiin virkavapaalle. Pian kävi ilmi, etteivät nöyryyttävät myönnytyksetkään olleet riittäviä.

Vaatimukset hallituksen erosta kiihtyivät, ja presidentti yhtyi niihin yhä selvemmin.

Kallion kolmas hallitus voitti eduskunnassa kaikki sitä vastaan suunnatut kaatamisyrirykset. Ulkoparlamentaarista painostusta hallitus ei kestänyt, kun presidenttikin liittoutui lapuanliikkeen kanssa. Talonpoikaismarssi kaatoi talonpoikaishallituksen viikkoa ennen toteutumistaan. Ajan rasitukset näkyvät eronneen pääministerin kasvoilla.

Väistyäkö Svinhufvudin tieltä?

Paine Kallion hallitusta ja Kalliota kohtaan henkilönä lisääntyi edelleen, kun P. E. Svinhufvud palasi ilmeisesti presidentti Relanderin kutsusta kotimaahan Ranskasta 13.6. Svinhufvud oli matkustanut Vichyn kylpyläkaupunkiin terveyttään hoitamaan toukokuussa 1930, ja kesäkuun alusta lähtien sinne alkoi virrata viestejä Suomesta, jonne hänen toivottiin tulevan tilannetta rauhoittamaan.

Valtionhoitaja Svinhufvud oli ollut syrjässä politiikasta alun toistakymmentä vuotta, siitä lähtien kun hän saksalaissuuntauksen kariutumisen takia oli joutunut jättämään virkansa joulukuussa 1918. Hänen nimensä oli vilahdellut kyllä eri yhteyksissä politiikassakin, jopa yhtenä kokoomuksen monista presidenttiehdokkaista vuonna 1925, mutta nyt kansanliike kohotti hänet varsin yllättävästi uudelleen politiikan keskeisiin tehtäviin. Svinhufvud oli jo 69-vuotias ja haluton poliittiseen paluuseen, mutta antoi myöten äänekkäille vaatimuksille.

Helsingissä koolla oleva maakuntain miesten kokous päätti heti ryhtyä Svinhufvudin kanssa neuvotteluihin »hallituksen mahdollisen eroamisen varalta uuden hallituksen muodostamisesta». Relanderiin otettiin yhteyttä lapuanliikkeen ja presidentin yhteysmiehen Martti Pihkalan kautta. Pihkala on kertonut presidentin jo tuolloin toivoneen Svinhufvudia pääministeriksi uuteen hallitukseen.

Relanderin toivomus välitettiin heti 14.6. Svinhufvudille, jota Relander luonnehti »kunnon vanhukseksi». Presidentti lienee ajatellut Svinhufvudia todellakin vain tervetulleena apuna hänelle tilanteen hallitsemiseksi ja vastaanhangoittelevan Kallion korvaamiseksi.

»Kunnon vanhus» valitteli ikäänsä ja väsymystään ja puolusteli Kalliota. Lapuanliikkeen edustajat vakuuttivat, ettei Kallion hallituksesta olisi tilannetta selvittämään, vaan että se olisi korvattava uudella. Svinhufvud osallistui maakuntain miesten kokoukseen, jota johti maalaisliittolainen kansanedustaja Albin Manner, ja sai mm. tietoonsa suunnitelman valtakunnallisesta suurmielenosoituksesta, marssista Helsinkiin, jonka tarkoituksena oli antaa pontta vaatimuksille. Svinhufvud oli marssin suhteen varsin vastahakoinen eikä muutenkaan erityisen innostunut. Hallitusta vastaan hyökättiin ankarasti. Väitettiin, ettei se ollut pitänyt antamiaan lupauksia. Svinhufvud tasoitteli ja vakuutti, että Kallion hallitus kyllä ajaisi läpi sen, minkä se lupaa, »ei siitä ole epäilyksiä ollenkaan», ja kehotti kääntymään hallituksen puoleen, jotta sen lupaamat lakiesitykset saisivat tyydyttävän muodon. Ellei niitä sitten eduskunnassa hyväksyttäisi, hajotettaisiin eduskunta ja pantaisiin toimeen uudet vaalit.

Kokous ei yhtynyt Svinhufvudin kantaan, vaan ehdotti nelikohtaista päätöslauselmaa, johon sisältyi mm. vaatimus Kallion erosta ja Svinhufvudin astumisesta hänen tilalleen. Pääministerinvaihdosta piti erityisesti puolustusvoimien kannalta tärkeänä eversti Paavo Talvela, jonka käsityksen mukaan »sotavoima ei ole tämän hallituksen käsissä, jos se asettuu tätä liikettä vastaan». Sen sijaan Svinhufvudia toteltaisiin, minkä vuoksi hän toivoi Svinhufvudin astuvan johtoon epäjärjestyksen ja ehkä verilöylynkin välttämiseksi.

Kansanliike oli valmis siirtämään muitta mutkitta maan ylimmän vallan ihailemalleen Svinhufvudille ja syrjäyttämään niin Relanderin kuin Kallionkin.

Svinhufvud ei sentään suostunut ehdottamaan Relanderille hallituksen vaihdosta eikä hänen mielestään pitänyt ryhtyä »Kalliota häpäisemään». Sen sijaan hän kehotti kokousta vielä kerran kääntymään hallituksen puoleen, koska se ei ymmärtänyt, mistä kansanliikkeessä oli kysymys vaan piti sitä pelkkänä agitaationa. »Ehkä herrat voisivat saada Kallion vakuutetuksi tästä asiasta», kehotti Svinhufvud mukana olleen Martti Pihkalan mukaan. Väkivallasta hän varoitti.

Samana iltana Svinhufvud oli vielä yhteydessä Relanderiin, joka ilmaisi tyytyväisyytensä tapahtumien kulkuun. Neuvotteluihin osallistuneelle Mannerille Svinhufvud vielä ilmoitti, ettei hän siinä tilanteessa ottaisi hallitusta muodostettavakseen. Jos eduskunta kutsuttaisiin koolle, hajotettaisiin tai hallitus saisi epäluottamuslauseen, olisi asia ehkä toinen. Svinhufvud katsoi vielä, että Kallion hallituksella oli paremmatkin mahdollisuudet ajaa asioita eduskunnassa, koska sen takana oli passiivisia voimia. Svinhufvud piti mahdollisena ja toivottavana, että Kallion hallituksen onnistuisi selvittää tilanne niiden myönnytysten jälkeen, joita se lapualaisille oli tehnyt ja tekisi.

Relanderin kanta oli toinen. Hän kertoi päiväkirjalleen 15.6. antaneensa »jo näihin aikoihin» Kallion selvästi ymmärtää, että tämän oli syytä pyytää eroa heti, kun kunniallinen tilaisuus siihen tarjoutuisi. Hän ihmetteli Kallion haluttomuutta jättää paikkansa: näytti siltä kuin Kallio, mutta eritoten hänen hallitustoverinsa, »olisivat luulleet voivansa hoitaa asiat hallituksessa kuinka pitkälti tahansa». Relander oli myös näkevinään, että lapualaisten vastenmielisyys Kallion hallitukseen alkoi lauhtua.

Hän tulkitsi sen siten, että kansanliike arvioi voivansa Kallion hallituksen aikana toimia vapaammin omilla linjoillaan hallituksen heitä häiritsemättä. Senkin vuoksi olisi hallitus vaihdettava.

Kallio oli kesäkuun puolivälissä pahoin ahdistettu. Häntä vaadittiin erilaisissa kokouksissa — ja tietysti lehdissä — eroamaan ja antamaan tietä toiselle, joka ei kylläkään itse nähnyt vaihdosta tarpeelliseksi. Upseerit uhkailivat, omassa eduskuntaryhmässä oli eroa vaativia. Presidenttikin alkoi vihjailla hallitusvaihdoksen välttämättömyydestä.

Väsynyt Kallio saattoi kyllä ilmoittaa haluavansa erota, kuten Paavo Virkkunen muistelmissaan kertoo hänen 15.6. ilmoittaneen »väsyneenä ja jotenkin nääntyneenä», mutta toisaalta laillisuusmiehenä ja parlamentaarikkona Kallio oli kuitenkin erittäin haluton väistymään ulkoparlamentaarisesta tai presidentin painostuksesta. Hän uskoi sitä paitsi kykenevänsä hallitsemaan asiat.

Kallio tilitti tuntojaan vaimolleen 17.6. lähettämässään kirjeessä. Hän tuomitsi siinä jyrkästi lapualaisten laittomuudet ja itseensä kohdistuneet lukuisat vääristelyt. Hän kertoi myös lapualaisten aikovan järjestää Helsinkiin suurmarssin »hallitustani kukistamaan», jolloin Svinhufvud tulisi hänen paikalleen. Svinhufvudin kantojen pysyvyyteen hän ei luottanut: »Ukko oli niitä tyynnyttämässä, vaan he lienevät vaikuttaneet ukkoon». Näin Kallio kommentoi — varsin osuvasti — Svinhufvudin matkaa Etelä-Pohjanmaalle 14. — 15.6. ja kertoi kokoomuslaisten haluavan laajentaa hallituspohjaa oikealle, kun taas sosialistit haluaisivat olla hallituksessa keskustan kanssa. Itse hän katsoi, ettei ainakaan toistaiseksi pitäisi ryhtyä hallituspohjaneuvotteluihin, vaan hallituksen pitäisi antaa valmistella lakeja, joilla voitaisiin laillisella tavalla pitää kommunisteja kurissa. »Vaan hulinoimaan en rupea», oli Kallion järkkymätön päätös. Hän totesi, että lain kannalta oli kyseenalaista jo kommunistilehtien julkaisukielto. Se oli tehty, jotta »järjestys säilyisi ja ihmiset pääsisivät järkiinsä». Kansan järkiintymiseen Kallio uskoi lujasti. Hän kertoi myös, että »vastakkaisia kokouksia tullaan myös järjestämään, että ihmiset saataisiin järkiinsä».

Järkiintymisen puolesta toki yritettiin tehdä työtä. Kesäkuun 16. päivänä kokoontui Laihialle Alkion kotiin muutamia maakunnan maalaisliittolaisia — ainakin Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto, Artturi Leinonen, E. M. Tarkkanen ja Kustaa Tiitu — neuvottelemaan.

Alkio oli sairas ja hyvin huolissaan ja pelkäsi lapuanliikkeen laittomuuksineen vievän maan turmioon. Varsinkin talonpoikaismarssia hän pelkäsi. Päätettiin pyrkiä siihen, ettei yksikään maalaisliittolainen lähtisi talonpoikaismarssille. Samalla päätettiin kutsua koolle suuri kokous sunnuntaiksi 22.6. Seinäjoella, jossa piti asettaa sulku lapuanliikkeelle.24 Kallio tiesi maalaisliittolaisten myös muualla valmistelevan vastakokouksia.

Lapuanliike oli kuitenkin tuossa tilanteessa voimakkaampi kuin maalaisliitto. Svinhufvudin Pohjanmaanmatka oli tulokseton, mikäli oli pyritty liikkeen rauhoittamiseen. Lapuanliikkeen paikallisten johtajien kanssa Svinhufvud ei päässyt läheiseen kosketukseen.

Hän keskusteli 17.6. Orisbergin isännän Edvard Björkenheimin kanssa, eikä tämä salannut haluaan nähdä Svinhufvud pääministerinä.

Kun Svinhufvud palasi 18.6. Helsinkiin, hän oli valmis ryhtymään pääministeriksi? Kallio oli arvannut oikein. Helsinkiin palattuaan Svinhufvud ryhtyi toimiin saadakseen lehdistön kirjoittamaan kysymyksistä »yhteisymmärryksessä ja ystävyydessä». Hän oli yhteydessä keskeisimpiin porvarillisiin vaikuttajiin
ja jakoi näille lehdet, joihin pitäisi vaikuttaa. Virkkunen sai Uuden Suomen, Svinhufvud itse Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomat. Kalliota hän pyysi ottamaan maalaisliiton lehdet.

Kallio oli kyllä muuten halukas yhteistyöhön, mutta paikkaansa hän ei halunnut luovuttaa, mikä alkoi harmittaa Svinhufvudia. Ingmanille 20.6. lähettämässään kirjeessä hän kertoi, että Kallio ja hänen hallituksensa Procopeta lukuun ottamatta katsovat Lapuan nurkkakunnan painostavan heitä, ja pitääkseen yllä hallituksen ja omaa arvovaltaansa he kieltäytyvät luopumasta. Muille porvarillisille puolueille ja suurelle osalle maalaisliittoa tämä kanta oli käsittämätön, vakuutti Svinhufvud. »Tässä ei tietysti ole kysymys siitä, kuka on hallituksessa vaan siitä, kuinka asiat saadaan läpi ja kuinka tilannetta hallitaan. Jos Kallio sopii Lapuan miesten kanssa ja ne asettuvat hänen johdettavikseen, niin me tietysti tuemme Kallion hallitusta minkä voimme. Ellei hän voi saavuttaa lapualaisten luottamusta, niin täytyy saada toinen hallitus, jolla on paremmat takeet hoitaa asiat onnelliseen loppuun. Presidentti lienee tässä asiassa sangen järkevällä kannalla, ja toivomme, että tuleva viikko tuo hallituksellekin tarpeellista valaistusta asiaan.»

Ongelma oli vain siinä, että Kallion käsityksen mukaan hallituksen ei tarvinnut nauttia Lapuan vaan eduskunnan luottamusta. Sitä ei ollut evätty.

Lähipäivät osoittivat kuitenkin, että Kallion hallitus oli tuomittu väistymään. Talonpoikaismarssia ei onnistuttu estämään, ja sen uhka sai muutkin kuin lapuanliikkeen vaatimaan hallituksen uudistamista.

W. A. Lavonius, vanha liberaali ja Kallion pitkäaikainen hyvä tuttava, soitti 17.6. Tukholmasta Tannerille kehottaen tätä kiireesti ryhtymään toimiin, joilla maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmät saataisiin toimimaan kansannousun järjestämiseksi lapuanliikettä vastaan kautta maan. Olisi saatava aikaan laaja kokoomushallitus, johon tulisivat kommunisteja lukuun ottamatta kaikki puolueet. Tasavallan suojelulakiinkin olisi suostuttava, mutta sitä oli käytettävä harkiten. Tanner oli 19.6. yhteydessä Kallioon, Oskari Mantereeseen ja Relanderiin. Mantere esitti Tannerille Ståhlberginkin kantana, että Kallion hallituksen pitäisi erota, jotta kokoomuskin voitaisiin sitoa vastuuseen. Kalliota Tanner moitti siitä, ettei marssia oltu ehkäisty vaan päinvastoin rautatiehallituksen oli sallittu luvata kuljettaa marssijoita. Hänen mielestään marssi olisi ehkäistävä joka tapauksessa. Samalla Tanner kehotti Kalliota eroamaan ennen eduskunnan kokoontumista 1.7., jotta vältettäisiin »ikävä keskustelu» eduskunnassa ja jotta maalaisliitto ei ärtyisi Kallion hallituksen kaatamisesta, vaan olisi käytettävissä seuraavaan hallitukseen. Tanner kertoi Kallion pitäneen suunnitelmaa hyvänä ja »melkein liikuttuneena» sanoneen sitä ensimmäiseksi, joka tuki kansanvaltaisuutta. Tanner, joka pani merkille Kallion viiksien harmaantuneen toiselta puolelta, näki pääministerin olevan todella ankarassa paineessa, ja hän katsoi tekevänsä hyvänkin työn tarjotessaan mahdollisuutta päästä kunniallisesti eroon mahdottomasta tilanteesta.

Myös Lavoniuksen ehdottamaa »kansanvaltaista rintamaa» alettiin heti pystyttää. Maalaisliiton, SDP:n, RKP:n ja edistyspuolueen edustajat tapasivat 17.6., ja tämäkin tapaaminen piti Kallion väistymistä välttämättömänä. Maalaisliitosta olivat mukana kalliolaiset puoluesihteeri Helojärvi ja Suomenmaan päätoimittaja Hiekkala, ja kolmantena Sunila.

Talonpoikaismarssin ehkäisemisestä ei tullut mitään. Alkion miesten suunnittelema Seinäjoen kokous peruuntui, kun Kosola ja lapuanliikkeen pari muuta eteläpohjalaista johtomiestä puhuivat Tarkkasen ja Koiviston ympäri vakuuttamalla, että marssista oli tuleva puhdas mielenosoitusmarssi kommunismia vastaan. Maakunnan lehdissä julkaistiin Kosolan ensiksi allekirjoittama julkilausuma, ja siinä vakuutettiin kaikki puheet fasismista ja diktatuurista vääristelyksi.

Tarkkanen kirjoitti Kalliolle kirjeen, jossa hän selitteli tapahtumaa parhain päin vakuuttaen, ettei talonpoikaismarssista olisi mitään vaaraa. »Olemme vakuutettuja siitä, että jos hallitus on jyrkkä vaatimuksissaan lakien suhteen, niin kansan vankka kannatus on saavutettu», uskoi Tarkkanen. »Hallitus tulee mielestäni saamaan kunniallisen yliotteen — —. Eikö olisi syytä myöskin presidentille tiedottaa siitä, ettei hallitukseen nähden ole tässä vaiheessa täällä olevalla johdolla mitään vaihdosvaatimuksia — -.»

Lapuan ns. viides kokous 21.6. kokosi eri puolilta maata noin 300 edustajaa neuvottelemaan talonpoikaismarssista. Järjestelyt olivat pitkällä: junia oli varattu, kokoontumispaikoista sovittu, muonitus järjestetty jne. Leinonen, joka oli syrjäytetty sekä Suomen Lukon muodollisena johtajana että Seinäjoen kokouksen peruuttamisesta sovittaessa, kirjoitti kyllä Ilkassa talonpoikaismarssia vastaan. Hän huomautti mm. uudelleen järjestäytyneen lapuanliikkeen johdon herraskaisuudesta. Mukana 31-jäsenisessä valtuuskunnassa oli viisi pankinjohtajaa, neljä pappia, saman verran upseereita, kuusi liikemiestä, »sitten tuomareita ja tohtoreita ja olipa talonpoikaismarssia valmistelemassa kuusi talonpoikaakin».

Tosiasia kuitenkin oli, että talonpoikaismarssi toteutuisi ja suuntautuisi — luvattiinpa mitä tahansa — paitsi kommunismia myös talonpoikaishallitusta vastaan. Maalaisliittolaiset järjestivät siellä täällä vastakokouksia ja organisoivat poisjääntiä, mutta paljon oli niitäkin, jotka lähtivät innoissaan mukaan. Kallio sai kyllä tuki- ja kannatuskirjeitä maakunnista, mutta vielä useampia enemmän tai vähemmän suoria kehotuksia jättää paikkansa paremmille. Pääministerin pyyntö kokoomuslaisille Virkkuselle ja Haatajalle, että nämä olisivat yrittäneet estää marssin, kaikui kuuroille korville. »Maalaisliittolainen isäntä Vihtori Kosola on suurempi herra kuin maalaisliittolainen isäntä Kyösti Kallio, vaikka viimeksi mainittua sanotaankin vielä pääministeriksi», ivaili Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punanen, ja oli oikeassa. Juhannukseen mennessä Kallion toiveet hallituksen mahdollisuuksista säilyttää paikkansa olivat haihtuneet.

Kyösti Kallio ’omiensa’ parissa vuonna 1930. Ylhäällä eduskuntaryhmän, keskushallituksen ja sanomalehtien päätoimittajien kokous keväällä 1930. Enemmistö tuki pääministeriä, mutta mukana oli myös Relanderin – ja lapuanliikkeen – miehiä. Eturivissä ensimmäinen vasemmalta Relanderin uskottu Vihtori Vesterinen ja äärimmäisenä oikealla Juho Niukkanen.

Puoluekokous marraskuussa 1930, jolloin Kalliosta tuli presidenttiehdokas. Eturivissä oikealla vanhoja kalliolaisia Antti Kukkonen, Jalo Lahdensuo, Tyko Reinikka ja Kallion vasemmalla puolella Kalle Lohi.

Kallio väistyy voittajana

Ennen eroaan pääministerin paikalta Kyösti Kallio mittautti kannatuksensa. Maalaisliiton lisätty keskushallitus kokoontui kesäkuun 19. päivänä, ja eduskunta kokoontui ylimääräiseen istuntoon 1. heinäkuuta. Hallituksen luottamus ensin omassa puolueessa ja sen jälkeen eduskunnassa tulivat punnituiksi. Kummassakin Kallio selviytyi selvänä voittajana.

Maalaisliiton lisätyn keskushallinnon kokouksen avasi P. V. Heikkinen, joka otti heti avauspuheessaan kansanliikettä arvostelevan kannan. Hän totesi valittaen, että kansanliikkeessä oli alkanut esiintyä sellaisia sivupyrkimyksiä, joita kansanvaltaista ja parlamentaarista järjestelmää kannattava talonpoika ei voinut hyväksyä. Kallio selosti kokoukselle hallituksen toimenpiteitä kommunismia vastaan, ja käydyssä keskustelussa annettiin hallitukselle tunnustusta.

Puheenvuoroissa vedottiin eduskuntaan, että se tulisi hyväksymään hallituksen esittämät lait. Arvostelun kärki oli kommunismissa, mutta myös lapuanliikkeen laittomuuksissa. Kokouksen julkilausuma, jonka Artturi Leinonen laati Kallion ja sisäministeri Linturin kanssa pitkään keskusteltuaan, oli samanhenkinen. Ensin lyötiin kommunismia, sitten lapuanliikettä. Julkilausuma totesi kommunismin vastaiseen, liikehdintään liittyneen voimia, joiden ilmeisenä päämääränä oli, kansanliikettä hyväksi käyttäen talonpoikaisväestön valtiollisten oikeuksien supistaminen ja kansanvaltaisen valtiojärjestyksen vahingoittaminen. Maalaisliitto tuki hallitusta ja kehotti kansalaisia rauhassa odottamaan hallituksen ja eduskunnan työn tuloksia. Talonpoikaismarssi tuomittiin varovasti, mutta selvästi.

Julkilausuma päättyi vakavaan varoitukseen: »Milloin ilmenee voimia, jotka tähtäävät kansanvaltaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen kukistamiseen ulkoparlamentaarisin keinoin, on jokaisen isänmaallisen kansalaisen noustava päättävästi niitä vastustamaan. Nämä voimat voivat johtaa olojen sekasortoon, josta saattaa olla seurauksena kansalaissota ja siitä aiheutuva kauhea kansallinen onnettomuus.»

Maalaisliitto tuki ainakin muodollisesti varauksitta ja yksimielisesti Kalliota.

Suomenmaan Oki Räisänen uskoi virallisesti maalaisliiton pre­sidenttiehdokkaan mahdolilsuuksitn. Vaalin ”erotuomarinkin” hän oivalsi oikein.

Eduskuntaa varten hallitus valmisteli kiireesti lakinipun, jolla jyrkästi rajoitettaisiin kommunistien toimintaa. Nyt mentiin paljon pitemmälle kuin painovapauslain uudistamishankkeessa, jonka muutamat kansanedustajat maalaisliiton eduskuntaryhmässä — Juutilainen ja Pitkänen — olivat leimanneet pelkäksi näpertelyksi.

Nyt ei ollut kysymys näpertelystä, vaan keskeisistä muutoksista kansalaisten perusoikeuksiin. Tasavallan suojelulain mukaan saisi tasavallan presidentti, milloin valtakuntaa uhkasi vaara tai milloin yleistä järjestystä oli tuntuvalla tavalla häiritty tai milloin yleinen järjestys ja turvallisuus oli vakavasti uhattuna, asetuksella säätää kaikista niistä toimenpiteistä, jotka vaaran torjumiseksi tahi järjestyksen turvaamiseksi »harkitaan välttämättömiksi». Asetukset olisi kyllä viipymättä saatettava eduskunnan tietoon, ja eduskunta voisi ne kumota.

Sekä valtiopäiväjärjestykseen että valtiollisia ja kunnallisia vaaleja koskeviin lakeihin esitettiin muutoksia, jotka tekivät kommunistien vaalikelpoisuuden mahdottomaksi.

Lakiehdotukset valmisteltiin sisäministeriössä Linturin johdolla, ja Kallio oli valmistelutyössä tiiviisti mukana. Hänen käsityksensä mukaan tasavallan suojelulait merkitsivät ehdottomasti viimeistä rajaa, jonka yli ei enää lapuanliikkeen painostuksestakaan saanut mennä — vastahakoisesti hän meni tällekin rajalle. Hallituksen sisällä ymmärrettiin paljonkin pitemmälle uusia vaatimuksia, mutta pääministeri pysyi lujana kannaltaan. Hallitus ei saanut ottaa vastaan ohjeita kansankokouksilta, Kallio toisteli. Hän oli myös vakuuttunut siitä, että lait riittäisivät estämään kommunistien toiminnan.

Lapuanliikettä esitykset eivät tyydyttäneet. Liike esitti uusia, pitemmälle meneviä muutoksia vaalilakiin, valtiopäiväjärjestykseen, kunnallis-, yhdistys- ja rikoslakeihin. Ne olisivat tosiasiallisesti merkinneet demokratian oleellista kaventumista, eikä Kallio voinut enää sellaisessa olla mukana.37 Eduskunnan kokoontumista edeltävät päivät olivat voimakassanaisen julkisen ja yksityisen keskustelun aikaa.

Myös joukkoliikehdintä jatkui. Oulussa, Vaasassa, ja Kuopiossa pidettiin 16.6. suuret mielenosoitukset, joiden tarkoituksena oli painostaa kommunistilehtien lakkauttamista. Oulussa kokoontui yli 3 000 henkeä esittämään Pehkoselle ohjeitaan. Maaherrat turvautuivat hallituksen antamaan oikeuteen ja kielsivät kommunistilehtien ilmestymisen; samoin menetteli Uudenmaan läänin maaherra Jalander.

Hallitus pohti suhtautumistaan talonpoikaismarssiin 26.6. Muutamat ministerit, kuten Kukkonen ja Linturi, halusivat estää marssin ja ainakin hankaloittaa sitä mahdollisimman paljon. Enemmistö asettui kuitenkin sille kannalle, ettei estäminen enää tullut kysymykseen.

Tulokseksi tuli, että tilanne pyrittiin pitämään hallinnassa ilman voimatoimia ja yhteisymmärryksessä marssin järjestäjien kanssa. Tämä oli myös Kallion kanta. Niin vastenmielinen kuin talonpoikaishallitusta vastaan suuntautuva talonpoikaismarssi hänelle olikin, väkivaltaa hän ei halunnut yrittääkään, eikä se tietysti olisi onnistunutkaan.

Samana päivänä neljän puolueen neuvotteluissa päätettiin hallituksen eroamisesta ja korvaamisesta laajapohjaisemmalla. Tanner sai tehtäväkseen viedä toivomukset Kalliolle.

Eduskunta kokoontui heinäkuun 1. päivänä kiihkeässä ilmapiirissä. Hallitus jätti sille valmiit lakiehdotuksensa, joita esitteli ja joiden puolesta näyttävimmin puhui pääministeri.

Kallio selosti edellisenä päivänä lakeja maalaisliiton eduskuntaryhmälle ja sai täyden tuen. Ryhmä toivoi lakiehdotusten tulevan hyväksytyksi, jotta kansanliike voisi suuntautua jälleen laillisiin uomiin. Kommunistilehtien kirjapainojen sulkemismääräyksillä hallitus oli kyllä joutunut rikkomaan lakia, mutta ei sen henkeä, ja niin ryhmä antoi hallitukselle yksimielisen tukensa. Maalaisliittolaiset järjestivät eri puolilla maata kokouksia, joissa vakuutettiin tukea hallitukselle. Kallio sai runsaasti tällaisia sähkeitä, joissa hallitusta kiitettiin tarmokkaasta esiintymisestä ja toivottiin sen jatkavan työtään. Puolueen vahva enemmistö tuki Kalliota. Kallio käytti eduskunnassa 2.7. laajan puheenvuoron, joka samoin kuin sitä- seuraava keskustelukin radioitiin kokonaisuudessaan.

Kansalaiset seurasivat keskustelua laajalti ja saivat kuulla eduskunnan luottavan Kallion hallitukseen. Kallio totesi järjestyshäiriöt Vaasassa ja muuallakin kiihtyneen mielen ilmaisuiksi. Koska oma-aloitteinen joukkotoiminta, minkä kommunistien ärsyttävä julkinen esiintyminen oli manannut esiin, olisi johtanut muuten kommunistilehtien kirjapainojen väkivaltaiseen sulkemiseen, hallitus oli valtuuttanut maaherrat estämään lehtien ilmestymisen, ellei muuta keinoa järjestyksen säilyttämiseksi ollut. Kaikki maaherrat olivatkin katsoneet tilanteen niin jännittyneeksi, että olivat valtuuksiaan käyttäneet. Pääministeri myönsi, ettei tällä toimenpiteellä ollut suoranaista tukea voimassa olevassa lainsäädännössä, mutta koska kaikkialla oli hyväksytty sellainen oikeusperiaate, ettei »valtio voi sallia sen olemassaoloa ja turvallisuutta uhkaavaa toimintaa», siihen oli menty.

Nyt hallitus jätti eduskunnalle lakiesitykset, jotka olivat sen mielestä »olojen rauhallista kehittämistä silmälläpitäen välttämättömiä». Esityksiä arvosteltiin, ja pääministeri vastasi arvosteluihin.

Ruotsalaisen vasemmiston Georg Schaumanille hän huomautti, että Saksan hallitusmuodossa oli samanlaiset määräykset kuin nyt tasavallan suojelulakiesityksessä. SDP:n Väinö Voionmaa moitti hallitusta, koska se ei ollut pyytänyt eroa laajapohjaisemman hallituksen aikaansaamiseksi. Kallio vakuutti, ettei hallitus tahtonut olla laajapohjaisemman hallituksen muodostamisen tiellä, mutta piti aivan oikeana sitä, että hallitus asettui teoistaan parlamentin moitittavaksi. »Me emme ole tahtoneet päätämme pensaaseen pistää silloin, kun me olemme vaikeissa tilanteissa joutuneet hallinnossa soveltamaan poikkeuksellisia toimenpiteitä», hän sanoi ja jatkoi, että se oli hänestä »parlamentarismin ensimmäisiä aakkosia».

Keskustelua seurasi äänestys, jossa hallitus sai selvän voiton, luottamuslauseen äänin 112-69.

Saamastaan luottamusvoitosta huolimatta Kallio jätti jo samana iltana eronpyyntönsä. Hallituksen kohtalosta oli päätetty jo aikaisemmin ja alunperin aivan muualla kuin eduskunnassa. Hallituksen erosta oli sitä paitsi periaatteessa sovittu edellisenä päivänä pidetyssä porvarillisten puolueiden ja SDP:n eduskuntaryhmien neuvottelukunnassa.

Hallituksen eronpyynnössä viitattiin juuri saatuun luottamuslauseeseen ja jatkettiin: »Tapahtuneen keskustelun kuluessa kävi kumminkin ilmi eri puolueisiin kuuluvien edustajien lausunnoista, että nykyisen sisäpoliittisen tilanteen vallitessa eduskuntapiireissä toivotaan laajemmalla parlamentaarisella pohjalla olevan hallituksen muodostamista.» Kun hallitus ei tahtonut mitenkään estää tällaisen hallituksen muodostamista, pääministeri ilmoitti pyytävänsä »kunnioittavimmin omasta ja virkatoverieni puolesta, että Tasavallan Herra Presidentti mahdollisimman pian vapauttaisi valtioneuvoston jäsenet meille uskottujen toimien hoitamisesta».

Hallituksen eronpyyntö tuli suurelle yleisölle yllätyksenä, varsinkin kun eduskunta oli juuri saanut luottamuslauseen. »Hallitus eroaa – saatuaan loistavan tavan voiton», otsikoi Liitto. Kyösti Kallio joutui antamaan myöten pitkään jatkuneelle painostukselle, mutta hän saattoi tehdä sen julkisuudessa voittajana — ainakin jonkinlaisena voittajana.

Relanderilla oli mieluisa velvollisuus myöntää hallitukselle ero.

Nyt Kallio vihdoin taipui hänen tahtoonsa. Heti seuraavana aamuna presidentti kutsui Svinhufvudin luokseen ja kehotti tätä muodostamaan uuden hallituksen. Svinhufvud suostui, asiallisestihan päätös oli tehty useita päiviä aikaisemmin, ja hän oli jo edellisenä päivänä kehottanut Lauri Ingmania olemaan valmiina neuvotteluihin, kun hallitus näyttäisi vihdoinkin olevan eroamassa. Kysymys oli siitä, muodostettaisiinko uusi hallitus parlamentaariselle vai »vapaammalle» pohjalle. Käytännössä tämä tarkoitti lapuanliikkeen edustuksen järjestämistä hallituksessa. Nopeat neuvottelut johtivat siihen, että liike hylkäsi sille tarjotut kaksi ministerinpaikkaa ja jäi ulkopuolelle. Heinäkuun 4. päivänä nimitetyssä Svinhufvudin hallituksessa olivat edustettuina kaikki porvarilliset puolueet, ja se oli tavanmukainen parlamentaarinen enemmistöhallitus.

Relander selosti epätavallista tilannetta jäähyväispuheessaan hallitukselle. Päinvastoin kuin kahden aikaisemman hallituksensa aikana, Kallio ei tällä kertaa pitänyt lainkaan jäähyväispuhetta, vaan antoi presidentin tehdä sen. Relander totesi hallituksen eron tapahtuneen »tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa». Ero ei johtunut eduskunnan antamasta epäluottamuksesta, vaan pyrkimyksistä laajentaa hallituksen parlamentaarista pohjaa tilanteessa, jonka vakavuus oli edellyttänyt laajempaa hallituskokoomusta.

»Hallitusvaihdos pohjautuu tällä kertaa siihen historian antamaan velvoitteeseen, että kansan on vaikeina aikoina koottava voimansa yhteen.» Vähän myöhemmin Relander lähetti vielä Kalliolle kirjeen, jossa hän kiitti luottamuksellisesta ja hyvästä yhteistyöstä.

»Vaikeita aikoja — Kyösti hyvä — eletään, mutta uskoa siihen, että lopulta kaikki kääntyy hyvin, emme saa jättää», muistutti presidentti, joka liitti vielä veljellisesti kirjeeseen valokuvansa.

Presidentin kauniit sanat eivät tietenkään tehneet tyhjäksi sitä, että juuri hän oli ratkaisevimmin vaikuttanut hallituksen ulkoparlamentaariseen eroon. Jo ennestään viileät välit Relanderin ja Kallion kesken huononivat edelleen. Einar V. Juva huomauttaa, ettei Kallio »unohtanut asiaa eikä milloinkaan antanut Relanderille anteeksi sitä, että hänen hallituksensa oli erottava». Arvio on Iiioiteltu mutta selvää on, että Kallio heinäkuun alussa 1930 piti tilannetta epämiellyttävänä ja itseään kohtaan epäoikeudenmukaisena.

Samalla tavalla ajatteli myös Kallion puolueen enemmistö. Eduskuntaryhmän vuosikertomuksessa tuomittiin tapahtunut ja siitä syytettiin ennen muuta kokoomuspuolueen johtoa, sanomalehtien kiihotusta ja lopuksi maalaisliiton omassa eduskuntaryhmässä olleita edustajia, jotka »hyvin innokkaasti harrastivat hallituksen vaihdosta».

Maalaisliittolainen hallitus piti saada pois kansanliikkeen tieltä, vaikka »asiallista syytä siihen ei lainkaan ollut», totesi eduskuntaryhmä. »Kun siis kylmä ja asiallinen harkinta ei saanut johtaa edes koko maalaisliiton eduskuntaryhmän toimintaa, niin sellaisissa oloissa oli viisainta jättää hallitusvastuun kantaminen, ei ainoastaan maalaisliiton vaan koko isänmaan edun tähden.»

Vasemmalla puhemiehet Paavo Virkkunen, Kyösti Kallio ja Väinö Wuolijoki johtamassa uutta eduskuntaa avajaisjumalanpalvelukseen suurkirkkoon.
Oik.: Presidentti Svinhufvud antoi hallituksen muodostamistehtävän ensiksi Kalliolle. Oikeisto romutti yrityksen, ja Kallio jäi eduskunnan puhemieheksi

Kertomus myötäili Kallion tuntoja. Hän ei toki halunnut asettua henkilökohtaisten pyrkimystensä vuoksi vastustamaan maan edun toteutumista, vaikkei olisi ollutkaan tuosta edusta vakuuttunut.

Maalaisliitto salli neljän eduskuntaryhmänsä jäsenen, oikeaan laitaansa kuuluvien Albin Mannerin, August Raatikaisen, Juho Koiviston ja E. A. Tuomivaaran menon Svinhufvudin hallitukseen.

Puolueesta oli hallitukseen ehdolla muitakin nimiä, mm. Kallio, Sunila, Niukkanen ja Reinikka, mutta »selvästi 20-luvun eduskuntaketuiksi leimaantuneet» eivät nyt kelvanneet kansanliikkeelle.

Tuskinpa väsynyt ja nöyryytetty Kallio olisi halunnutkaan Svinhufvudin hallitukseen.

Uuden hallituksen toimia Kallio ei ryhtynyt millään tavalla vastustamaan, vaan tuki niitä. Lapuan liikkeen tuki uudellekaan hallitukselle ei ollut mitenkään varmaa, joten maalaisliiton ja sen johtajan tuki oli vielä hyvinkin tarpeen.

Hallituksensa eropäivänä Kallio käveli vielä ystävänsä E. M. Tarkkasen kanssa kolmisen tuntia Aleksanterinkatua edestakaisin pohtien tilannetta. Kallio oli hyvin huolissaan fasismin lisääntymisestä ja pelkäsi jopa maan itsenäisyyden vaarantumista. Miehet päättivät työskennellä päättäväisesti maalaisliiton ryhmän pitämiseksi demokratian tiellä ja erossa lapualaisuudesta. Kallio luotti tässä suhteessa Tarkkaseen, joka eteläpohjalaisena tunsi liikehdintää, mutta oli toisaalta luja alkiolainen ja kansanvallan kannattaja.

Laittomuudet jatkuivat. Lapualaiskiihkoilijat Artturi Wuorimaa — entinen maalaisliittolainen ja kansanedustaja A. O, Wuorimaan poika ja Kosti-Paavo Eerolainen sieppasivat Kosolan käskystä kaksi kommunistista kansanedustajaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja veivät heidät Lapualle. Vasta kun Svinhufvud uhkasi, ettei ottaisi talonpoikaismarssia vastaan, heidät suostuttiin luovuttamaan poliisille. »Me teemme mitä tahdomme» -ilmapiirissä Svinhufvudinkin auktoriteetti oli kyseenalainen.

Itse talonpoikaismarssi, Suomen historian suurimpiin kuuluva mielenosoitus, järjestettiin maanantaina 7.7.1930. Se sujui täysin rauhallisesti. Hallitus tervehti marssia eräänlaisella »päiväkäskyllä», joka julkaistiin sanomalehdissä. Siinä toisaalta tuettiin marssin tavoitteita, toisaalta vaadittiin isänmaan onnen nimissä lopettamaan se omankädenoikeus, jota viime päivinäkin oli harjoitettu. Relander puhui myötämielisesti ja juhla päättyi kolminkertaiseen eläköönhuutoon isänmaalle. Samana iltana marssijoukot hajaantuivat.

Vallankaappausta ei tullut eikä sitä edes yritetty. Joukot olivat saaneet käydä pääkaupungissa esittämässä vaatimuksensa, jotka hyvin tiedettiin ja kuulemassa vastaukset, jotka myös hyvin tiedettiin, kuten Artturi Leinonen huomautti.

On helppo yhtyä Leinoseen siinä, että marssi oli tarpeeton. Kallion hallitus oli antanut esitykset tasavallan suojelulaiksi. Svinhufvudin hallitus olisi joka tapauksessa jatkanut niiden eduskuntakäsittelyä ilman marssiakin. Eduskuntaryhmien kantoihin marssilla ei ollut vaikutusta.

Talonpoikaismarssi oli joka tapauksessa kaatanut talonpoikaishallituksen jo ennen kuin varsinaisesti marssittiin. Hallituksensa kaaduttua Kalliosta tuli taas ensi sijassa kansanedustaja.

Hänet valittiin ensin ministeriksi siirtyneen Juho Koiviston tilalle perustuslakivaliokuntaan ja sitten Mannerin tilalle kansliatoimikuntaan.

Sekä eduskuntaryhmässä että eduskunnassa, valiokunnissa ja täysistunnoissa, Kallio oli aktiivinen kansanedustaja.

Kommunistilakien käsittely osoittautui hankalammaksi kuin oli odotettu, kun sosiaalidemokraatit ja muutamat muut alkoivat esittää niihin lievennyksiä. Samaan aikaan jatkuivat lapuanliikkeen väkivaltaisuudet eri puolilla maata. Svinhufvudin hallitus määräsi 5.7. kommunistien eduskuntaryhmän vangittavaksi, mutta sekään ei tyydyttänyt kansanliikkeen jyrkimpiä aineksia.

Oik.: Puhemies Kallio isännöi 1931 Viron parlamenttivaltuuskunnan vierailua. Kuvassa lähettiläs Rebane – Joka kävi Heikkilässä heinätöissäkin – isäntä, ja riikikogun puhemies Einbund ( oik.).

Kyösti Kallio oli Viron ystävä maan vapaussodasta alkaen ja johti pitkään Suo­mi-Eesti -seuraa. Viereisellä sivulla ylhäällä kuva seuran kokouksesta, jossa mukana Kallion lisäksi mm kipailija Santeri Ivalo sekä maisterit Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja seuran sihteeri maisteri V. J. Sukselainen.

Entisen talonpoikaissäädyn jäsenet Snellmanin haudalla 1931. Kallio osallis­tui uskollisesti säädyn kokouksiin presidentiksi tuloonsa asti.

Hankalaksi muodostui valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakiin tehtävien muutosten käsittely. Edistyspuolue-edustaja T. M. Kivimäki ehdotti, että vaalikelpoisuuden määrittely jätettäisiin tuomioistuimen eikä keskusvaalilautakunnan tehtäväksi, mitä taas hallitus oli ehdottanut. Svinhufvud ilmoitti pitävänsä kiinni hallituksen esityksestä, koska Kivimäen lakialoitteen mukainen menettely hidastaisi kommunistien eristämistä vaaleista.

Kallion selvänä linjana oli toisaalta tukea hallitusta ja toisaalta puolustaa laillisuutta. Kun eduskunnassa 7.7. käsiteltiin Rötkön ja Pekkalan sieppausta, Kallio yhtyi Kivimäen vastalauseeseen eduskunnan työrauhan löukkauksesta. Kun taas käsittelyyn tuli kommunistien eduskuntaryhmän vangitseminen ja siitä tehty välikysymys, Kallio asettui hallituksen puolelle. Eduskuntaryhmässä hän katsoi hallituksen menetelleen tilanteen vaatimalla tavalla ja muistutti oman hallituksensa jo-neuvotelleen-samasta-asiasta. Asia oli arka, eikä »hallituksen teon laillisuudesta voitu olla kuin yhtä mieltä». Ryhmä päättikin yksimielisesti antaa luottamuslauseensa hallitukselle. Kallio käytti myös eduskunnassa hallitusta tukevan puheenvuoron. Väinö Hakkilalle, joka paheksui hallituksen menettelyä, hän huomautti, että viime toukokuussa sosiaalidemokraattien ryhmällä niin kuin muillakin »olisi ollut tilaisuus hallitusta kohdella niin, että se (kommunistien ryhmä) ei olisi enää ollut tiellä, niinkuin minä silloin nimenomaan sanoin». Hän jatkoi — moitteetkin perustelluiksi myöntäen — että »historiassa on tapauksia, joita ei aina voi täyttää sillä tavoin kuin on halu ja toivoisi».

Myös suojelulain sisällön käsittelyssä Kallio piti kiinni hallituksen esityksestä, jonka siis oli hänen hallituksensa valmistanut ja jota Svinhufvudin hallitus nyt esitti. Ryhmässä Kirra ja Pitkänen pitivät Kivimäen esitystä parempana, mutta enemmistö piti parempana »Kallion hallituksen esitystä», jonka käsittelyä perustuslakivaliokunnassa Kallio selosti. Päätökseksi tuli pitää kiinni hallituksen esityksestä, ellei hallitus itse siirtyisi Kivimäen kannalle.

Uuden hallituksen puolustusministeri Manner korosti, että he olivat hallituksessa »tiukasti ajaneet Kallion hallituksen kantaa ja esityksiä».

Eduskuntaryhmien kesken pidettiin 12.7. neuvotteluja, jotta päästäisiin sopuun, mutta tuloksetta. Svinhufvud oli jyrkkänä ja kieltäytyi muuttamasta esityksiään. Kun maalaisliiton eduskuntaryhmä käsitteli tilannetta, ryhmän puheenjohtaja Lohi arveli kriisin olevan edessä, kun hallituksen esitystä ei eduskunnassa hyväksyttäisi.

Kallio puolestaan arveli Svinhufvudin eroavan, mikäli lait eivät mene läpi, ja alkaisi uuden pääministerin etsiminen. Maalaisliitto voisi hänen mielestään kyllä olla uudessakin hallituksessa mukana, mutta sen johdolla ei hallitusta muodostettaisi.

»Olen levollinen, vaaleja ei tule», arveli Kallio. Lohi ei ollut yhtä opimistinen, sillä hänen mielestään olisi pitänyt toisaalta painostaa sosialisteja ja toisaalta harkita itse siirtymistä Kivimäen linjalle. Päätös jäi tekemättä.

Seuraavana päivänä 15.7. osoittautui, että Kallio oli ollut liian optimistinen. Eduskunta hyväksyi kyllä lait toisessa lukemisessa hallituksen esittämässä muodossa, mutta SDP ja osa ruotsalaisista äänestivät ne yli vaalien. Kallio käytti puheenvuoron lakien puolesta.

Hän moitti sosiaalidemokraatteja siitä, että nämä, sen jälkeen kun Kivimäen linja hävisi, olivat muuttaneet kantaansa kaikkiin lakeihin. Kiireellisyyden estäminen tietäisi uusia vaaleja Kallion mukaan, mikä ei olisi suotavaa. Maalaisliittolaiset olisivat toivoneet selvittävän muuten, mutta sosiaalidemokraattien takia oli pidettävä vaalit. »Me olemme valmiit taistelemaan sillä linjalla, että kommunistit saadaan pois eduskunnasta, mutta me toivomme sittenkin, että kansanvalta voitaisiin muuten säilyttää tässä maassa.

Sillä linjalla me olemme valmiit käymään vaaleihin», päätti Kallio vuoden 1930 myrskyisien valtiopäivien viimeisen puheenvuoronsa hyvä-huutojen palkitsemana.

Samana päivänä presidentti ilmoitti eduskunnan hajotuksesta ja uusien vaalien toimeenpanemisesta 1.2.10.1930.

Suomen Pankin johtokunnan jäsen Kallio. Pankin johtajuus merkitsi 1930-luvun pulavuosina Kalliolle suurta poliittista rasitetta.

Eduskuntavaalit 1930

Vuoden 1930 eduskuntavaalit pidettiin monella tavalla epänormaaleissa oloissa. Väkivaltaisuudet jatkuivat ja pahenivatkin, eikä lapuanliike juuri piitannut uudenkaan hallituksen toiveista. Väinö Hakkilan kyyditys heinäkuun 18. päivänä tiukensi hallituksen asenteita laittomuuksiin. Heinäkuun 23. päivänä hallitus ja lapuanliikkeen johto pitivät tiukkasanaisen neuvottelun, jossa Svinhufvud torjui jyrkästi vihjailut väliaikaisesta diktatuurista rauhattomuuksien estämiseksi. Vallattomuus ei osoittanutkaan taantumisen merkkejä, vaan päinvastoin paheni, ja kyyditsijät tappoivat ainakin kolme kyyditettäväänsä.

Hajotusvaalit käytiin ennen muuta kommunistilakien nimissä.

Vasemmisto oli äänestänyt ne yli vaalien, ja porvarillisella puolella pidettiin suurena tavoitteena kahden kolmasosan enemmistöä. Sen saavuttamiseen pyrittiin laajoilla valtakunnallisilla yleisporvarillisilla eli ns. isänmaallisilla vaaliliitoista, joita lapuanliike voimakkaasti vaati ja joiden kokoamista varsinkin kokoomuspuolue edisti.

Vaikka tavoite oli yhteinen, oli kuitenkin muissa porvarillisissa puolueissa suuria epäilyksiä.

Maalaisliitossa erimielisyydet olivat jyrkkiä. Tuntuva osa puolueväestä hyväksyi lapuanliikkeen tavoitteet eikä kovin jyrkästi vierastanut toimintatapojakaan. Talonpoikaismarssilla oli mukana monia tunnettujakin maalaisliittolaisia. Toisaalta liikettä ankarasti kritisoitiin ja vastustettiin ja vaadittiin jopa kokonaan irtautumista väkivaltaisesta kansanliikkeestä. Lisätyn keskushallituksen kokous 4.8.1930 ei antanut suositusta vaaliliitoista, vaan vaaliliiton muodostaminen jäi piirijärjestöjen oman harkinnan varaan.

Kalliolle vaaliliittoajatus ei ollut mieluisa. Hänen omassa piirijärjestössään kuitenkin vaaliliiton kannattajat oli enemmistönä.

Liitto myötäili lapuanliikettä tuntuvasti enemmän kuin naapurilehdet Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat, joista varsinkin ensiksi mainittu Uuno Hannulan johdolla taisteli suorasanaisesti kansanliikettä vastaan. Liiton päätoimittaja Kustaa Hautamäki oli kyllä varovainen ja vieroksuvakin, mutta piirijärjestön ja Liiton luottamusmiesjohto olivat vahvasti lapuanliikkeen puolella, Siksi Liitto kirjoitti ainakin varovasti vaaliliiton puolesta. Oulussa pidettiin 4.8. eteläisen vaalipiirin piiritoimikuntien edustajakokous.

Kainuulaiset olivat vastaan, mutta enemmistö asettui vaaliliiton puolelle. Niinpä Oulun läänissä vaaleihin lähdettiin pohjoisessa vaalipiirissä omin ja eteläisessä yleisporvarillisin listoin.

Kallio antoi piirijärjestönsä tehdä tahtonsa mukaan, eikä oletettavasti olisi kyennyt siihen vaikuttamaankaan. Ehdokkaaksi hän lähti niin kuin kaikki muutkin entiset kansanedustajat. Kallio oli
kahdella listalla, toinen lista oli Ylivieskan—Alavieskan—Raution-Kalajoen ja toinen Ylivieskan-Nivalan—Oulun.

Viimeksi mainittu lista osoittaa hänen yleisehdokasluonnettaan, koska hänet oli asetettu ehdokkaaksi oman jokilaaksonsa ulkopuolellakin.

Kallio otti virkavapautensa päätyttyä 5.7. Suomen Pankista kesälomaa, joka jatkui 20.8. asti. Kesälomansa aikana hän keskittyi pääasiassa talonsa töihin ja osallistui politiikkaan verraten vähän.

Alkion hautajaisiin Laihialla 31.7. Kallio tietysti osallistui ja piti siellä varsin vaikuttavan puheen. Lisätyn keskushallituksen kokouksessa hän oli 3.8. Helsingissä ja seuraavana sunnuntaina 10.8. hän puhui Raahen suojeluskunnan kesäjuhlilla. Loman päätyttyä hän palasi taas Helsinkiin ja teki säännöllisesti virkatyötään koko vaalitaistelun ajan, niin että hän ehti vain parina viikonvaihteena vaalityöhön kotipiiriinsä.

Kallio kirjoitti lomansa aikana Suomenmaahan 24.7.1930 päivätyn pääkirjoituksen, jossa hän voimakkaasti vastusti jatkuvia väkivaltaisuuksia.

Kallio kertoi seuranneensa olojen kehitystä »vaieten maaseudun rauhassa», mutta nyt oli aika puhua. Talonpoikaismarssia hän ei tuominnut, vaan antoi sille tunnustustakin, mutta murhia tai kansanedustajien kyydityksiä ja sieppauksia hän ei voinut hyväksyä. »Ei tässä ole kysymys Rötköstä ja Pekkalasta vaan kansaneduskunnan arvosta ja sen perustuslakien pyhittämästä arvovallasta», hän sanoi ja moitti ankarasti väkivallantekojen puolustajia, rovasti Kareksen erikseen mainiten. »Väkivallantekijäin päänsilittely on hyvin vaarallista», hän sanoi ja muistutti Ritavuoren murhan olleen kiihotuksen tulos. Lapualaisliikkeen positiiviset saavutukset ovat vaarassa, vakuutti Kallio.

Kallion kirjoitus sai lapuanliikkeen vahvan rahoittajan ja taustahahmon Rafael Haarlan tarttumaan kynään. Vastine, jonka Haarla ensin julkaisi Uudessa Suomessa ja joka painettiin myös Suomenmaassa, oli erittäin agressiivinen. Miksi Kallio nyt puolusteli kommunistiparkoja, »kun väkivalta ei kauhistuttanut silloin, kun oli valta sen ehkäisemiseksi», ihmetteli Haarla halveksien koko Kallion korostamaa laillisuutta, »jota olemme tottuneet kutsumaan työmaaterrorismin ja lehmänkauppahallituksien aikaiseksi laillisuudeksi». Kallio esiintyi Haarlan mielestä »puolueasiamiehenä ja puolueklikin kellokkaana», päätti kauppaneuvos Haarla arvionsa entisestä pääministeristä. Kallio vastasi ja sai tukea Suomenmaassa muilta kirjoittajilta, niin kuin Haarla muualla omiltaan. Kyösti Kallio ja lapuanliike ajattelivat perusasioista aivan eri tavalla.

Kallio aloitti vaalipuheensa 12.9. Oulussa, jonne hän saapui Suomen Pankin konttorin tarkastusmatkalla. Porvarillisen vaaliliiton keskustoimikunnan järjestämässä tilaisuudessa Oulun Seurahuoneella oli noin 300 henkeä, mitä Liitto arvioi »tilaisuuden harvinaislaatuisuuteen nähden» vähänpuoleiseksi. Kallion puheen rakenne noudatteli maalaisliiton vaaliteemaa tässä vaalipiirissä: »Kommunismi alas, laillisuus voittoon.» Kallio hyökkäsi voimakkaasti kommunismia vastaan ja vakuutti, ettei kommunisteilla ole oikeutta olla eduskunnassa. Hän muistutti mieleen ensimmäisen hallituksensa aikana tehdyt kommunismin vastaiset toimet ja totesi, että vasta silloin oli saatu »Moskovan III intemationalen asiamiehet hellittämään otettaan, mutta ei vieläkään luopumaan opeistaan». Hän katsoi myös, ettei pelkällä valistuksella ole mahdollista kommunismia hävittää, vaan tarvitaan myös lainsäädäntöä.

Kommunistilakien välttämättömyyttä hän korosti voimakkaasti. Kysymys ei ollut yhteiskunnallisesta taantumuksesta, vaan äänestäjien oli korjattava sosialistien erehdys. Kallio ei kuitenkaan rajoittunut kommunisminvastaisuuteen vaan otti hyvin selvästi huomioon myös laillisuuspuolen. Hän tuomitsi kaikki hyökkäykset parlamentarismia vastaan ja kehotti taisteluun väkivaltaisuuksien estämiseksi. Puhe palkittiin voimakkain suosionosoituksin.

Oulusta Kallio matkusti kotiinsa ja oli lauantain omissa töissään. Sunnuntaina 14.9. hän piti kaikkiaan neljä puhetta: Nivalan kirkolla 12.30, Alavieskan kirkonkylän nuorisoseuran talolla 16.30, Ylivieskan Savelan nuorisoseurantalolla 18.30 ja vielä Vähälläkankaalla 20.00. Tiukan aikataulun vuoksi yleisölle erikseen ilmoitettiin, että oli oltava paikalla täsmällisesti, koska puheet alkaisivat täsmälleen ilmoitettuina aikoina.

Toisen samantapaisen puhekierroksen Kallio järjesti viikonvaihteessa kahden viikon kuluttua. Silloinkin hänellä oli tiivis aikataulu.

Lauantai-iltapäivällä hän oli Autiorannalla ja sunnuntaina Nivalassa Maliskylällä, Karvoskylällä ja Aittoperällä. Pankinjohtaja käytti matkantekoon paitsi autoa ja hevosta, myös polkupyörää, mikä kertoo hyvästä ruumiinkunnosta. Väkeä oli paljon, kun ihmiset tulivat tapaamaan yhä harvemmin kotiseudulla nähtävää tunnetuinta luottamusmiestään.

Jos verrataan useimpien muiden vaalityöhön, Kallion vaalityö jäi vähäiseksi. Se riitti kuitenkin varmistamaan läpimenon. Monenlaisista ristiriidoista ja talouspulasta huolimatta maalaisliiton kannatus oli vielä vuoden 1930 vaaleissa vahva ja se jopa lisääntyi.

Äänestysprosentti kohosi jälleen. Koko maassa maalaisliiton ääniosuus nousi yli prosenttiyksiköllä (27,3 %:iin). Yleisporvarillinen vaaliliitto ei ollut maalaisliitolle edullinen, vaan maalaisliitto menetti yhden paikan ja sai siis 59 kansanedustajaa. Suurin voittaja oli kokoomus, jonka kannatus nousi 28:sta 42 edustajaan.

Edistyspuolue lisäsi paikkojaan neljällä (11), RKP menetti kolme ja pienviljelijäin puolue sai kaksi miestään läpi. Kommunistit menettivät kaikki paikkansa, eivätkä heidän äänestäjänsä siirtyneet suuremmin tukemaan sosiaalidemokraatteja, jotka saivat vain yhden lisäpaikan ja yhteensä 66 edustajaa. Kommunistilakien läpimeno varmistui, tosin vain yhden äänen enemmistöllä.

Maalaisliitto menestyi hyvin myös Oulun eteläisessä vaalipiirissä, ja äänimäärät nousivat yli 5 000:11a. Paikkaluku pysyi samana, seitsemänä, minä se oli pysynyt vuodesta 1927 lähtien. Eniten ääniä kokosi nyt lestadiolaispappi V. H. Kivioja, joka sai 5 009 ääntä.

Kallio sai 3 544 ääntä, millä hän oli koko vaaliliitossa kahdeksas kymmenestä valitusta. Kallion äänimäärä nousi edellisistä vaaleista runsaasti, yli tuhannella äänellä.

Vaalivoittoa ei tullut äänten lisäyksestä huolimatta, ja Oulun eteläisessäkin voitiin vaalien jälkeen nähdä vaaliliiton epäedullisuus.

Se, samoin kuin epäedullisuus valtakunnallisestikin, herätti kitkerää keskustelua maalaisliiton sisällä, mikä ei ollut omiaan parantamaan horjuvaa yhtenäisyyttä. Lapuanliikkeen väkivaltaisuuksien jatkuminen vaalitaistelun aikana sekä varsinkin presidentti Ståhlbergin sieppaus ja kyyditys 14.10. yhdistivät kuitenkin maalaisliittolaisia laillisuustunnusten alle, ja ne harvat, jotka vielä niiden jälkeenkin pysyivät solidaarisina lapuanliikkeelle, alkoivat irtautua koko puolueesta. Yritys perustaa maalaisliittoon oma »lapualaismaalaisliittolaisten» ryhmä ei tuottanut tuloksia, ja puoluekurin vaatimustakin alettiin korostaa ylimääräisestä puoluekokouksesta 28. — 29.11.1930 lähtien. Tuolloin osallistuminen lapuanliikkeen toimintaan kävi tarpeettomaksi senkin vuoksi, että kommunistilait hyväksyttiin eduskunnassa.

Vuoden 1930 toisille valtiopäiville Kallio valittiin taas eduskunnan puhemieheksi. Hän itse lienee pitänyt mahdollisena myös Ståhlbergin valintaa, mutta tämä ei ollut halukas. Relander olisi halunnut puhemieheksi Sunilan, joka oli ollut tehtävässä edellisten valtiopäivien lopun, sen jälkeen kun edellinen puhemies Paavo Virkkunen oli siirtynyt Svinhufvudin hallituksen opetusministeriksi.

Eduskuntaryhmässä Vesterinen ja Pitkänen puhuivat Sunilan puolesta, mutta kun ehdoton enemmistö tuki Kalliota, Sunila itsekin käytti puheenvuoron Kallion puolesta. Kalliota ehdottanut Juho Koivisto perusteli kantaansa sillä, että juuri Kallio oli »kommunismia vastaan voimakkaimmin taistellut» ja että myös suomalaisuuden kannalta olisi hyvä asettaa hänet ehdokkaaksi. Kallio valittiin Relanderin harmiksi ryhmän ehdokkaaksi yksimielisesti, ja puhemieheksi hänet valittiin ensimmäisellä kierroksella 116 äänellä.

Kommunistilait säädettiin Kallion johdolla. Kiihottunut ilmapiiri heijastui eduskuntaankin, mutta Kallio hoiti tottuneesti työnsä kovalla kädellä, uhkasi tyhjennyttää lehterit ja palautti edustajia järjestykseen. Hallitus sai nyt toimilleen porvarillisten ryhmien lähes yksimielisen tuen. Saatuaan selostuksen hallituksen kommunisminvastaisista toimista heti valtiopäivien alettua eduskunta hyväksyi ne äänin 125-66. Joulukuussa hallitus voitti sosiaalidemokraattien epäluottamuslause-esityksen lapuanliikkeen rikosten selvittämisen laiminlyönnistä äänin 117-66. Kommunistilait hyväksyttiin äänin 133-66, joten kommunistien laillinen toiminta Suomessa päättyi. Kyösti Kallio nuiji nyt pöytään lait, joiden sisältö oli suunnilleen hänen syrjäytetyn hallituksensa muotoilema.

Vihattu Kallio

Vaikka Kallion työ kommunismia vastaan oli, niin kuin usein korostettiin vuoden 1930 vaalitaistelunkin aikana, johdonmukaista ja vaikka hän piti kommunisminvastaisuuttaan vahvasti näkyvissä, hänestä tuli yksi suomalaisen oikeistoradikaalien eniten vihaamista poliitikoista. Lapuanliike ei enää kesällä ja syksyllä 1930 rajoittanut toimintaansa kommunismia vastaan, vaan se vaati kaiken »marxilaisuuden», siis myös sosiaalidemokratian hävittämistä. Ne porvaripoliitikot, jotka eivät hyväksyneet liikkeen vaatimuksia, saivat patkulin nimen. Kallio oli yksi »pääpatkuleita».

Kyösti Kallio oli koko poliittisen uransa ajan ollut korostetusti laillisuuden ja yhtä korostetusti parlamentarismin kannattaja.

Hyökkäilyt eduskuntaa ja kansanvaltaista lainsäädäntöjärjestystä vastaan saivat aina hänen tuomionsa, riippumatta siitä kummasta äärisuunnasta ne tulivat. Kallion suhde fasismiin ja oikeistoradikalismiin oli jyrkkä.

Tämä kävi ilmi jo varhain. Joulukuussa 1922 Kallio luonnehti Alkiolle fasismia hulluudeksi, kun hän varoitti armeijan piirissä eläteltävistä fasistihaaveiluista.82 Kun kansanliike sitten alkoi, Kallio muistutti alituiseen sitä laillisuudessa pysymisen tarpeellisuudesta, eikä koskaan »ymmärtänyt» mitään väkivaltaisuutta, kuten edellä on selkeästi osoitettu. Kun lapuanliikkeen johtomiehet Kosola, Antti Isotalo ja Iivari Koivisto loka—marraskuun vaihteessa 1930 puhuivat Svinhufvudille, kuinka tarpeen olisi saada Kosolan ja Kallion suhteet sovinnollisiksi ja kuinka Kosolalla ei olisi mitään sitä vastaan, he eivät ymmärtäneet Kallion perusasennoitumista.

Kallio vastusti lapuanliikettä monella alueella: hallituksessa ja eduskunnassa, maalaisliiton puolue-elimissä, lehdistössä ja talouselämässä. Viimeksi mainitusta on hyvä esimerkki Suomi-yhtiössä syksyllä 1930 syntynyt konflikti.

Suomi-yhtiön toimitusjohtaja W. A. Lavonius oli edistyspuolueen »vasemman laidan» liberaali, joka vastusti lapuanliikettä sen ensi oireista alkaen lähinnä Helsingin Sanomiin laatimissaan kirjoituksissa.

Viimeinen pisara oli se, että Lavonius kielsi yhtiön toimitalossa liputuksen talonpoikaismarssin päivänä. Siitä seurasi maanlaajuinen mielenosoitus, jonka tavoitteena oli pakottaa Lavonius eroamaan. Lapuanliike keräsi 3 517 nimeä käsittävän adressin yhtiön osakkailta. Lapuanliikkeen lähetystö kävi syyskuussa 1930 luovuttamassa adressin yhtiön valtuuskunnan puheenjohtajalle Jalmar Castrenille.

Lokakuun 4. päivänä adressia valtuuskunnassa käsiteltäessä Kallio oli jyrkästi sitä vastaan. Hän väheksyi koko adressia, totesi sen olleen varsin vaivalloisen työn tulos ja kertoi vain kolmanneksen vakuutetuista, joilta allekirjoitusta oli pyydetty, palauttaneen lomakkeen. Hän piti selvänä, ettei yhtiö voisi yhtyä tuollaisiin vaatimuksiin.

Valtuuskunta oli Kallion kanssa samaa mieltä, ettei Lavoniusta pitänyt ryhtyä erottamaan, mutta monet olivat sitä mieltä, että uhattujen vakuutusten irtisanomisten välttämiseksi oli laadittava sovitteleva ja osittain anteeksipyytävä kirje, joka lähetettäisiin kentälle.

Vastausehdotusta laatimaan asetettiin komitea valtuuskunnan puheenjohtajan H. M. J. Relanderin johdolla; jäseninä olivat Jalmar Castren, Anders Donner, Hannes Ignatius, Oskari Mantere ja Kallio. Jäsenet edustivat kaikkia porvarillisia näkemyksiä ja olivat tunnettuja henkilöitä, joten Suomi-yhtiön tapaus sai yleisempääkin kantavuutta.

Komitea ei päässyt yksimielisyyteen, ja valtuuskunta sai käsiteltäväkseen kaksi sanamuotoehdotusta. Kumpikin antoi lapuanliikkeelle myöten sikäli, että liputtamatta jättäminen myönnettiin virheeksi.

Kallio ja Mantere halusivat kuitenkin torjua adressissa olevat vaatimukset selittelemättä sen enempää, kun taas Castren, Donner ja Ignatius olisivat myöntäneet Lavoniuksen toiminnan yleisemminkin virheelliseksi. Valtuuskunta kävi sanamuodosta Idivaan keskustelun, jossa Kallio jäi häviölle. Kallio moitti enemmistön vastausehdotusta juuri siksi, että Lavoniuksen poliittiset vastustajat tulisivat käyttämään sitä hyväkseen ja voisivat tulkita vastauksen koko valtuuskunnan kannaksi kaikkiin niihin kysymyksiin, joita Lavonius oli kirjoituksissaan käsitellyt. Sanamuotojen sovittelu ei onnistunut. Sekä Kallio että Ignatius katsoivat, että se olisi toivotonta: kysymyksessä oli suhtautuminen kansanliikkeeseen eikä tähän yksityiskohtaan. Kallion kanta jäi häviölle, ja lehdistössä julkaistiin sävyltään anteeksipyytävä, Lavoniusta nöyryyttävä vastaus.

Saman tapaiseen taisteluun Kallio joutui Suomenmaa-lehdessä, jossa hän myös voimallisesti yritti puolustaa lehden toimitusta ja päätoimittajaa lapualaishenkisten hyökkäyksiä vastaan.

Suomenmaan päätoimittajana oli oman virkansa ohella professori K. T. Jutila, joka kuitenkin kirjoitti aika vähän. Käytännössä lehteä johti vastaava toimittaja Lassi Hiekkala. Hiekkala laati useimmat lehden mielipidekirjoitukset. Mielipiteiltään hän oli liberaali, teräväsanainen kirjoittaja, joka pakinoi nimimerkillä »Eero». Eeron kirpeän humoristiset pakinat olivat ärsyttäviä ja hyvin laajalti luettuja ja lainattuja. Kun niitä vielä tukivat lehden erinomaisen piirtäjän Old Räisäsen samanhenkiset piirrokset, Suomenmaa uhkasi todella »tappaa lapuanliikkeen nauruun». Lisävoimana lehdessä oli puoluesihteeri Toivo Helojärvi alakertapakinoitsijana ja muutaman kerran myös johtokunnan puheenjohtaja Kyösti Kallio, jonka sanonnat kyllä olivat varovaisempia.

Suomenmaa aloitti säännöllisen ilmestymisensä vuoden 1930 alusta, joten se joutui heti alkuun ottamaan kantaa nousevaan kansanliikkeeseen. Suomenmaan asenne oli kielteinen: se oli Uuno Hannulan Pohjolan Sanomien ohella ehdottomasti selvimmin kansanliikettä arvosteleva ja vastustava. Kun lehti oli lähellä Kalliota, se puolusti hänen hallitustaan kansanliikkeen arvostelua vastaan, ja lapualaisuutta myötäilevien mielestä taas Kallio oli vastuussa Suomenmaan kirjoittelusta. Näinhän osittain olikin, sillä päätoimittaja Hiekkala oli koko ajan läheisessä yhteistyössä johtokunnan puheenjohtajan kanssa, jolta lehti otti toimitustapaansa koskevat ohjeet. Kuvaavaa onkin, että Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki kirjoitti huhtikuussa 1930 Kalliolle kirjeen, jossa hän moitti Suomenmaan tapaa käsitellä kommunistijuttujen oikeuskäsittelyjä ja toivoi hänen vaikuttavan toimitukseen »epäkohdan» korjaamiseksi.

Lapuanliike painosti Suomenmaata voimakkaasti oikeastaan koko lehden olemassaolon ajan, ja myös Kallio joutui selvittämään kantaansa monet kerrat. Suomenmaa tuki hänen hallitustaan ja sen kaatumisen jälkeen esitti samoja ajatuksia kuin hänkin, esimerkiksi vastusti isänmaallisia vaaliliittoja. Toisaalta Suomenmaa oli enemmän vasemmalla kuin Kallio, esimerkiksi ennen kevään 1930 puoluekokousta Suomenmaa kannatti keskustan ja vasemmiston ns. laillisuusrintamaa hallituksen pohjaksi, kun taas Kallio hylkäsi ajatuksen epärealistisena.89 Kallio olisi tällöin voinut yhtyä lehden moittijoihin.

Kallio tuki Suomenmaan toimitusta kauan järkähtämättä, vaikka hyökkäykset sitä vastaan kiihtyivät. Kun lehden talousjohto moitti Suomenmaan jyrkän kieltolakilinjan haittaavan ilmoitushankintaa, Kallio oli valmis joustamaan; koska puolueessakin ”Oli paljon kieltolain vastustajia. Mutta lapuanliikkeelle Kallio ei halunnut antaa myöten.

Painostus oli kovaa ja monimuotoista. Lehden toimitukseen lähetettiin kesäkuun lopulla moukari, jolla toimittajia kehotettiin särkemään painokoneet. Päätoimittajan kotiin pudotettiin postiluukusta kyynelkaasupommeja. Myös Kalliota, johtokunnan puheenjohtajaa, ahdisteltiin jatkuvalla puhelinterrorilla ja pahemmallakin. Lehden talousjohto yhtyi painostukseen. Taloudenhoitaja Hossola myötäili lapuanliikettä ja johtokunnan jäsenistä J. T. Hyvönen otti suorastaan osaa ns. lapualaismaalaisliittolaisten toimintaan.

Johtokunnassa riideltiin lehden toimitustavasta jatkuvasti, ja toimitustapaan kytkettiin lehden rahoitus, kun talousjohto valitti lehden taloudellisten vaikeuksien johtuvan toimituksen suhtautumisesta lapualaisuuteen. Kallio puolusti näissä yhteenotoissa Hiekkalaa ja toimitusta ja asettui puheenvuoroissaan »solidaariseksi lehden kantaan nähden». Linjakiistat — osaksi kyllä myös talousvaikeudet — johtivat henkilövaihdoksiin lehden hallintoelimissä. Sunila ja August Raatikainen jättivät paikkansa hallintoneuvostossa vuoden 1931 alussa, ja vähän myöhemmin Hyvönen jätti johtokunnan.

Kun Helsingissä pidettiin joulukuussa 1930 ns. lapualaismaalaisliittolaisten kokous, nämä lähettivät lähetystön maalaisliiton keskushallituksen ohella myös Suomenmaan johtokunnan ja toimituksen luo vaatimaan linjanmuutosta. Mukana olivat mm. Vihtori Kosola, Antti Juutilainen ja J. T. Hyvönen. Suomenmaan puolesta lähetystölle vastasi Kallio. Hän totesi lehden omaksuneen kansanliikkeeseen puolueen kannan: se arvosteli menettelytapoja. Näistä menettelytavoista riippui jatkossakin lehden kanta kansanliikkeeseen. Kallio ei perääntynyt.

Arvostelu ja painostus ei kuitenkaan loppunut tähän, Kalliolle kotiin sekä Suomenmaahan virtasi moitekirjeitä. Ei niinkään kirjeistä, vaan pääasiassa lehden talouden toivottomasta kehityksestä johtui, että Kallion oli annettava lopulta myöten ja uhrattava Hiekkala, joka ei mikään diplomaatti ollut hänkään. Joulukuussa 1931 johtokunta antoi Hiekkalalle ensin huomautuksen, ja selostaessaan lehden tilaa hallintoneuvostolle Kallio ilmoitti johtokunnan pitävän päätoimittajan vaihdosta välttämättömänä. Linjasta Kallio sitä vastoin ilmoitti pidettävän kiinni. Hän vakuutti, ettei päätoimittajan vaihdos merkinnyt sitä, että lehden linjaa haluttaisiin muuttaa, ja — totuutta hieman parhain päin tulkiten — ettei kyseessä ollut myöskään epäluottamuslause Hiekkalalle, vaan että järjestely johtui yksinomaan taloudellisista syistä.

Hiekkalan kukistuminen herätti maalaisliiton väessä paljon vastalauseita — niin kuin oli herättänyt hänen kirjoittelunsakin. Hän sai osaaottavia kirjeitä, joissa valitettiin myös Kallion kohtaloa »näissä pieksäjäisissä». Kallion osa toimituksen linjan puolustajana tiedettiin, ja häneen vedottiin vielä Hiekkalan palauttamiseksi.

Kymenlaakson ja Lounais-Karjalan piiritoimikuntakin lähetti Kalliolle kirjeen, jossa valitettiin lehden uutta värittömyyttä ja toivottiin toimia lehdessä »nyt vallitsevan arkailevan maalaisliittolaisuuden» muuttamiseksi.

Linjan muutokseen ei enää ollut mahdollisuuksia. Lehti oli pian tiensä päässä. »Kallion lehdeksi» tiedetty Suomenmaa lisäsi paljon sitä vihaa, jota Lapuanliike Kalliota kohtaan tunsi.

Kallio oli siis monella tavalla kansanliikkeen pyrkimyksiä vastaan. Ei olekaan ihme, että liikkeen radikalisoituessa ja maalaisliittolaisten jäätyä siitä pois juuri Kalliosta tuli yksi kansanliikkeen suosituimpia kohteita, pääpatkuli, jota uhkailtiin ja pilkattiin.

Lisää vihaa herättivät Kallion tinkimättömät asenteet kieltolaki- ja aitosuomalaisuuskysymyksissä. Ja kun lapuanliikkeeseen kytkeytyi vielä ns. pulaliikehdintää, jonka hyökkäykset kohdistuivat Suomen Pankkiin ja siellä erityisesti Kallioon, tämä viha yhä lisääntyi.

Kallio oli oikeistoradikalismin vahvimpia vastustajia. Hän ei ollut hiukkaakaan vasemmalle kallistuva, joten häntä ei voinut leimata punikiksi tai epämääräiseksi »kansainväliseksi» liberaaliksi tai vapaamuurariksi. Kallio oli tunnettu tasavaltalainen talonpoika ja suurimman porvarillisen puolueen tunnetuin poliitikko.

Kun Kallio oli siihen asti ollut maalaisliitossa se poliitikko, joka selkeimmin kannatti yhteistyötä kokoomuksen kanssa, oli hänen asenteensa lapuanliikkeeseen kielteinen yllätys oikeistolle. Tähän viittasi esimerkiksi Kyösti Haatajan puheenvuoro marraskuussa 1930, kun kokoomuksen keskusliitto (puoluevaltuusto) käsitteli presidenttikysymystä. Kokoomuksessa nähtiin Kallion kanta kansanliikkeeseen yksinkertaisesti horjuvuutena, mikä oli pettymys: hän oli »liian pitkälle menevällä tavalla kallistanut korvansa niille äänille, joita on kuulunut sosialistien taholta eikä pystynyt »kulkemaan porvarillisen rintaman etunenässä ja johdossa». Oikeisto odotti Kalliolta muuta, koska ei tuntenut häntä, ja pettymys purkautui vihaksi. Kalliota kiusattiin uhkauksin ja puhelinterrorilla, eikä hän voinut olla turvallisuudestaan varma. Hänen luonaan asuvilla tyttärillä oli ohjeet, miten menetellä Suomen Pankin avainten kanssa, mikäli isä ei palaisi. Kallio joutui kantamaan myös asetta.

Kallion osuus suomalaisen fasistisen liikehdinnän pysäyttäjänä oli hyvin tärkeä, olkoonkin että hän kärsi myös tappioita ja joutui hieman perääntymäänkin.

Kun Kallio vielä kaksissa vaaleissa kilvoitteli presidentin paikasta kansanliikkeen idolikseen nostaman Svinhufvudin kanssa, jälkimmäisellä kerralla voitokkaasti, ei äärioikeisto antanut hänelle koskaan anteeksi. Vielä Kallion presidenttikaudella oli nähtävissä 1930-luvun alkuvuosien oikeustaistelusta jälkikaikuja, jotka osaksi pulpahtivat julkisuuteen.

Tämä on tietysti paradoksi siinä mielessä, että Kallio toisaalta oli kommunismin määrätietoinen vastustaja, joka halusi vähentää kommunismin kannatusta radikaalillakin yhteiskuntapolitiikalla ja oli valmis käyttämään poliisivoimia ja muuttamaan lainsäädäntöä vaikeuttaakseen rikolliseksi katsomaansa kommunistista järjestötoimintaa.

Mutta kaiken hän halusi tehtävän lakien mukaan.