Kirje 1923-7-25, Nivala

Rakkaimpani! ”Täällä aina vain sataa. Silloin kun lähdit tiistaina, ei saatu niitä apiloita kuin kahden kedon heinät seipäille. Toiset heinät makaavat nyt maassa kaadettuna. Väliin tuli sade kuuroina ja väliin aurinko lämmitti kuumasti, että nyt maassa kiinni oleva heinä kasvaa. Nyt ei heinätyöntekijä pääse helpolla. Ei ole voitu niittääkään muuta kuin mitä määräsit. Työnjohtaja vei miehet panemaan seipäille niitä viimeisiä apiloita, jotka olivat niin märkiä kuin joesta nostettu, vesi valui niistä ja minä kielsin, sillä minusta se näytti mahdottomalta laittaa niitä läjiin semmoista nuorta lehtiheinää. Kyllä hänkin sitten myönsi, että pilakaluja niistä tulee. Sitten koetettiin napittaa timoteita, joka nyt toki on luonnollisempaa työtä. Nytkään tänä aamuna ei ole mitään toiveita poudasta. Miten järjestämme työt, kun naisetkaan eivät ole voineet turnespellolla olla. Annamme tietysti vapauden olla miten tahtoo. Mehtälään emme lähettäneet miehiä, sillä siellä oli miehiä ja täällä oli vain 14. Tohveri laittaa poikansa kanssa sitä pyykkituvan muuria. Seppä sai viikatteet taotuksi keskiviikkona puolelta päivin. Mehtälän töistä tiedän, että sielläkin on niittäminen heitetty pois ja keskiviikon he olivat tehneet tietä.Kunpa pääsisit kotiin yhdeksi viikoksi ja se viikko olisi poutaviikko. Niin kyllä olisi huoli vähempänä. Näin ihminen toivoo ja suunnittelee, vaan sittenkin on tyydyttävä, miten määrätään. Onko nyt Korkeimman tahto, että Sinä pääsisit siitä mehiläispesän penkomisesta vapaaksi. Sitä toivon sydämestäni, sillä pelkään Sinun sisäistä kulumistasi niin kuin Finne sanoo pääoman kulutusta liika suuressa määrin.
Kaino meni Mehtälään, mutta Katrille tuli niin ikävä, että itki ja Kainollakin tuntui olevan ikävän. Saa nähdä milloin hän tulee takaisin, sillä Iida on lapsille vähän totinen. Kyllä meillä taitaa tulla karjakon vaihto, sillä tytötkin sanovat, ettei karjakko välitä juuri mistään. Lähetän tämän tuomaan tervehdyksen omaltasi”