Rakkainpani! ”Neljä viikkoa on kulunut siitä, kun onneton veljesveren vuodatus alkoi maassamme ja jonka aikana olemme olleet myös eristettyjä, ettei edes kirjeen tai sähkösanoman kautta ole saatu toisistamme tietoja. Minä elän kyllä siinä vahvassa uskossa, ettei siellä kotiseudullamme ole mitään häiriöitä tapahtunut, mutta minä arvaan teidän rukouksissanne ja surussanne kysyvän, missä on isä? Te rintaman toisella puolen luulette varmaan täällä ”punaisessa Suomessa” olevan alituisen tappelun. Niin ei ole kumminkaan asian laita. Sosialistimme isännöivät suurella touhulla täällä verrattain vähän vuodattaen verta rauhallisten ihmisten keskuudessa (myöhemmin on selvinnyt lukuisia murhia). Aseellisia kohtelevat he aseellisina tietysti omalla tavallaan. Missä taas taistelu käy niin siellähän on sodan luonne, jota rauhallinen ihminen ei mielellään yritä kuvaamaan, eikä siihen pystykään. Mutta muuten elämä käy omaa kulkuaan heidän määräämien nuottien mukaan. Tietysti kiusallista se on molemmin puolin, sillä eihän tällainen valta mahda hyvältä vallanpitäjillekään tuntua.Minä olen koko ajan elänyt aivan yksinäistä elämää. Kansan eduskunta, korkein hallitusvalta ja sen valitsema hallitus on täällä pyyhkäisty syrjään. Siellä valkoisessa Suomessa ”näkyy hallituksen puolikas” ohjailevan onnettomia oloja. Ne lähtivät täältä tammikuun 26 päivän iltana, kun alkoi huhuja levitä levottomuuksista. Tietysti ei luultu tällaista tulevan, vaan kaikki näkyy pitävän tämmöisen kansan kokea. Eduskunta ja senaatti ei tahtonut sotaa. Joukkoja järjestettiin vain saadakseen pidetyksi järjestys anarkian pyrkiessä valtaan. Mutta sosialisteilla olivat kesällisistä ryöstöistä alkaen toiset tuumat mielessä ja pyrkivät venäläiseen malliin ja niiden avulla saada täällä taloudellinen vallankumous aikaan. Yritys osittain onnistui. Lopputulosta emme tällä hetkellä tiedä, mutta olkoon mikä tahansa, tie on hirveä, verinen ja säälittävä. Satoja ehkä tuhansia on kaatunut molemmin puolin. Minulla on sellainen tunto, että molemmat salaavat häviönsä. Sosialistit eivät ole julkisesti haudanneet vielä kuin 20 Helsingissä ja 25 Wiipurissa, vaikka ruumiita on runsaasti.
Olen tässä surussani ajatellut monesti kirjoittaa muistiin toivomuksiani teidän kaikkien suhteen, jos niin surkeasti sattuisi, ettemme enää toisiamme näe, mutta olen siitä luopunut vielä toivossa, että sen Jumala meille suo. Sitä paitsi jo kerran ennemmin kirjoitin sinulle yhtä ja toista. Ja eihän neuvoni pitkälle riitä, mikäli niitä kirjeeseen voi panna, jos ne siihen supistuvat. Minulla on kuitenkin hyvä lohdutus lähteissänikin, jos se osakseni määrätty, kun tiedän lapsillemme jäävän hyvän äidin. Luottakaa te lapsikullat, joita sydämestäni rakastan aina äidin ohjauksiin. Se on minun harras testamenttini teille ja minä toivon, että te sen ilolla täytätte. Äidille se on raskas vaan te voitte äidin kuormaa keventää, kun vaan vilpittömästi sitä harrastatte. Jos ”punaiset” asevoimalla valtaavat maan ja saavat toisinajattelijat tuomittavakseen, niin voivat ne riistää meidätkin puille paljaille. Silloin kuormasi, jos se jäisi yksin osaksesi, olis aivan ylivoimainen. Niin tietysti ei käy, vaan ajattelen äärimmäistäkin tapausta. Käänny silloin työtoverieni puoleen ja kysy heidän neuvojaan, entisten tai myöhempäin, ketä tavattavissa on. En näet luota sen uuden sosialistisen yhteiskunnan hyvyyksiin ja ennen kaikkea pelkään sen lasten kasvatusta. Jos taas saamme yhdessä terveenä toimia, niin sitten jokaisessa yhteiskunnassa tulemme toimeen. Ja miksi emme saisi. Eihän Jumala tahdo särkeä onnellista kotiamme. Kun taas olot selkiintyy, niin riennän luoksenne ja silloin tuntuu niin kuin alkaisi uusi, entistä syvempi elämä rakkaiden vanhojen muistojen ja elettyjen kokemuksien pohjalta. Kuormastamme on valitettavasti langennut sinulle suurin osa, raskain helle, joka olet luonnon lain mukaan saanut kantaa, kivulla synnyttää ja hoitaa nuo 6 rakastamaamme lasta ja lisäksi viime vuosina hoitaa vielä talonkin. Usein on minulla tästä syyttävä tunne. Mutta toisekseen tuntuu niin kuin ratasta ohjaisi toinen käsi, jonka mukana on minun myös pyörittävä (Katso Milleriä 26/2).
Viime aikoina on se minua heitellyt tuntemattomilla kukkuloilla, jossa kynttiläni ei ole voinut kyllin seutua valaista, vaikka rehellistä tahtoa ei ole puuttunut. Sittenkin olisin voinut paremmin tehtäväni hoitaa, jos olisin saanut voimani varsinaiseen toimituskuntani asioihin uhrata, vaan kun aikani meni valiokunnissa, niin pääasia jäi sivuasiaksi. Jos Jumala suo minun vielä tätä tehtävää hoitaa, niin koetan sen saada korjatuksi. Pyrkimysteni määränä en sitä pidä. Welvollisuuteni kutsuu sinne kotiin teidän luo jakamaan sitä kuormaa, joka nyt sinne painaa, vaan jos tämä surkea sota loppuu siten, että entisen päälle rakennetaan, niin ainakin hetkinen täytynee viipyä vielä poissa. Niin sinä et luota tähän puheeseeni, vaan kyllä se kerran tapahtuu, jos elon päiviä on minulle suotu. Näitä ja paljon haavelmia kulkee ympäri pääni täällä yksinäisyydessä, vaan paperille en voi niitä panna olosuhteiden tähden. Terveyteni on hyvä kumminkin, vasen jalkani ja käteni tahtovat pysyä joskus kylminä ja kosteina. Lieneekö jotain heikkoutta, vaikken sitä muuten tunne. Luulin kesällä kengässä olevan vian, vaan kyllä se jalan märkyydestä johtui kaikki. Luen nykyään ruotsalaista kirjallisuutta, jotta vähän varttuisin. Tyydytyksekseni huomaankin hieman edistystä tässä suhteessa. Tätä kirjettä en pane sinulle vaan jätän sen lompakkooni siltä varalta, jos odottamatonta tulisi ja silloin voisit tämän saada tervehdykseksi myöhemmin. Sydämellinen tervehdykseni kaikille Omaltasi”