Helsingissä pitkänäperjantaina 29/3 18 Rakas Kaisa”Asemani on ennallaan. Luen, syön ja nukun. Sama ohjelma luki sen mistä päin tahansa. Kahteen kuukauteen en ole edes haastellut, kun noin kymmenen henkilön kanssa. En ole voinut oikein kirjoittaakaan, sillä kotitarkastuksia pidetään alituisesti. Sen vuoksi minun kirjeeni ovat niin vähäsisältöisiä ja asioista ja minusta köyhiä. Ja sitä paitsi liikkuu paljon epävarmoja huhuja. Täällä salataan visusti punaisten tappiot. On jo 29 päivä emmekä vielä tiedä varmaan Tampereen kohtaloa. Huhuja kulkee, että valkoiset olisivat jo Hämeenlinnan seuduilla. Kaikessa tapauksessa on täällä punaisilla hyvin hermostunut mieliala, vaikka yllytys jatkuu joukkoihin nähden, joilta myös salataan totuus. Hiljaisuudessa ovat he jo ruvenneet puuhaamaan välirauhaa. Eräs heidän johtajansa Walpas Hänninen on lähennellyt maalaisliittolaisia ja etsinyt sieltä välitystä. Hän jätti myös ehdotuksen keskustelujen pohjaksi, joka kumminkin on niin ovela palvelusyritys punaisten hyväksi, ettei asia voi päästä alkuunkaan. Tarkoitus on heillä luvata köyhälistölle, alemmille virkamiehille, torppareille, pienmaanviljelijöille ym. niin paljon kuin suinkin hyvää ja sitten ajaa asiat kansan äänestykseen. Nyt ovat jo tuhlanneet Suomen pankin varat ja aikovat murtaa toisien pankkien holveja. Suomen pankissa oli 125 miljoonaa silloin, kun ryöväsivät sen haltuunsa ja nyt lienevät ne menneet. Uusiakin lienee jo painettu. Raha karttaa kumminkin nyt pankkeja ja silti on puute. Kyllä ne ovat hirvittävät tämänkin sodan seuraukset. Mm. ovat hävittäneet monin paikoin kaikki siemenviljankin. Kyllä se on surkeata. Ei saisi nyt antaa eläimille yhtään. Täytyisi ajaa vähempi hevosillakin, että jaksaisivat. On onnetonta, kun en saa teillekään aikanani mitään sanaa. Olisi niin monenlaisia kotihuolia mielessä, vaan mitäpä niistä paperille panee, kun ette aikanaan saa sinne.
Eilen oli kahden lapsemme Kalervon ja Katrin syntymäpäivät. Kirjoitin heille kirjeen. Kiitos niistä kalliista lahjoista, jotka kivulla synnytit. Suokoon Jumala, että niistä kasvaisi kunnon kansalaisia. Niin se on nuorimmainenkin jo 3 vuoden. Arvaan sinun äidin luonteesi kaipaavan jo uutta ”ristiä” rinnoillesi.
Ja epäilemättä maailma onkin hionut paljon, joten luonteissammekin olisi ehkä uusia säikeitä jatkuvalle suvulle, mutta äitiys voisi tuon uhkaavan vatsahaavasi uusia ja silloin olisimme molemmat onnettomia ja nuo 6 lastamme, joiden kasvatusta täytyy meidän vaalia. Eli ei voi juuri isästä puhua, kun en ole vuoteen ollut kotona, enkä nyt edes kolmeen kuukauteen nähnytkään teitä. Muistin täällä 8 päivä maaliskuuta, että on vuosi kulunut siitä, kun lähdin kotoa. Kyllähän tällä kaikki merkkipäivät nyt tulevat mieleen. Monesti olen ajatellut kotiinlähtöä läpi rintaman, keinolla millä hyvänsä, vaan kun ajattelen, ettette sitten ehkä saisi edes ruumistakaan, niin mieli malttuu odottamaan. Woi surkeaa, millä mielellä sinne on moni isä lähtenyt ja orpoja jää tuhansittain. Kyllä siinä on ajattelemista. Kenen on syy? Meidänkö vai heidän? Ja kyllä yhteiskunnallinen kuva punaisen väkivallan käsissä olisi hirveä, kun heillä oli aseet, niin ryöstivät he jo pois vankilastakin murhaajia ja varkaita ja uusia rikoksia tehtiin, eikä voitu syyllisiä edes ottaa kiinni, niin kyllä sellainenkaan yhteiskunta ei ole kun ryöväreitten luola ja silti kai uudestisyntyminen on niin hirvittävää. Woi, että tämä loppuis pian. Saksalaiset sotataiturit ampuvat jo Pariisia 100 km päästä. Siis kuula voi jo tulla yli Suomen lahden ja sitten vielä ilmasta jopa maan altakin ammutaan. Niin raivoaa viha. Missä on rakkaus? Woi maailmaa pahennusten tähden! Woi, että pian taottaisiin tykit ja miekat auroiksi! Sitä päivää siunaisi hartaudella. Omasi”