Rakkaimpani! ”Eilen oli syntymäpäiväni, jolloin täytin 45 vuotta. Sain kaksi oikein kaunista kukkaa tuoksumaan pöydälleni. On niin tuoksuvia kieloja, että täytyy ihmetellä. Omieni onnitteluja en saanut. Kirjoitan tätä nyt tykkien jyskeessä. Juuri parhaillaan käy taistelu Helsingin etukaupungeissa. Siellä ovat punaiset ryssien ja omissa kaivamissaan juoksuhaudoissa ja tulijoina ovat vastassa saksalaiset ja valkokaarti. Kello kuuden aikana aamulla kuulin jo tykkien jyskettä ja nyt täräjää alituisesti ikkunat. Saa nähdä kuinka tuhoisaksi taistelu tulee kaupungille, vai luopuuko punaiset puolustuksesta, kun juoksuhauta vyöhykkeet menettävät. Nyt on jo Ahlbergassa olevat juoksuhaudat, mikäli äsken kuulin, hyökkääjien hallussa.Odotamme kohtaloamme. Juuri, kun tätä kirjoitan, kävi täällä eräs valkokaartin sotilas ilmoittamassa, että tämän huoneen haltija, jossa minä olen asunut, on tullut myös ammutuksi Raudun rintamalla. Oudolta tuntuu uutinen. Hän oli 62 vuoden ikäinen neiti kotoisin Ruovedeltä Ellen Aminoff. Hän oli keväällä mennyt kotiinsa eikä tullutkaan täksi talveksi, kuten aina ennen, Helsinkiin, ja nyt hän kuuluu menneen Punaisen Ristin sairaanhoitokuntaan ja sai surmansa siellä. Hänen veljensä maanviljelijä Aleksander Aminoffin ovat punakaartilaiset jo sodan alussa murhanneet omalle pihalleen. Myöskin kuuluu hänen kartanonsa (yksi Suomen suurimpia tiloja) olevan hävitetty kokonaan. On siinä surua ja surkeutta yhden talon osalle. Tämä neiti, jonka kanssa hän on asunut, itkee niin hirveästi ja sanoo; kun minäkin, nuorempi, olen istunut toimetonna koko sodan ajan ja hänen Ellenin piti noin kuolla. En voi. En voi häntä lohduttaa muuten, kun hän antoi kärsivien puolesta henkensä (tykkien jyske lakkasi nyt kello 2).
Kuten kirjeistäni huomaat, niin en asemastani ole puhunut sanaakaan koko aikana. Mutta nyt, kun tulee joko vapaus tai kuolema, niin katson voivani sen sanoa. Tämä on Bulevardi 10 kolmannessa kerroksessa. Olen tosin asunut alkuun toisessakin paikassa, vaan sinne ovat asiani selvät, jos suistuisinkin, vaan tähän taloon, jossa olen myös saanut ruuan, en ole maksanut kuin 500 markkaa, jonka sain lainaan senaattori Ernroothilta, sillä minulla ei ollut rahoja taskussani paljon, kun vallankumous alkoi. Eduskunnasta olen saapa vielä tammikuun palkan. Tohtori Relanderille olen myös velkaa 250 mk. Panen nämä ylös, että tiedät hoitaa, jos minä suistun tähän kamppailuun, joka ympärilläni nähtävästi tulee tapahtumaan. Säästökirja on minulla tuolla kaapissa, jolla rauhan tultua saat maksaa velkani. Muuten minua ei ainakaan vielä pelota tämä taistelu, sillä onhan sitä vapauttajaa jo odotettu yli kaksi kuukautta ja on voinut aavistaa, ettei tämä punaisten isännöiminen taistelutta lopu. Nyt tosin ei kuulu mitään, joten voi olla sekin mahdollista, että antautuvat suurista puheista huolimatta. Jään odottamaan tapahtumien kulkua ja jatkan sitten, kun ilmenee uusia vaiheita.
Kello 17:25 alkoi kuulua taas kiihkeä tykkien jyske. Myöskin kuulin, että punakaartilaiset etsivät jo johtajiaan kostaakseen heille. Tokoi ja Sirola ovat olleet Moskovassa ja pyytäneet venäläisten lehtien mukaan asumalupaa Venäjällä (-Kai suunnittelevat pakoa-). Illalla taukosi ampuminen. Luultavasti eivät vielä tänä yönä saavu kaupunkiin. Jään odottamaan ja sitten jatkan
Kello 10 illalla.
Noin kello 8 alkaen on kuulunut alituisesti ampumista kaduilla.”