Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Heikkilä ja Mehtälä

Havaittuaan kasvattipoikansa taipumusten ja harrastusten viittaavan maanviljelijäksi, Anttuuna Kangas päätti ostaa hänelle talon. Varoja riitti. Kysymys oli soveliaan tilan ilmaantumisesta ostettavaksi.

Keväällä 1895 tarjottiin myytäväksi Nivalan kirkonkylässä sijaitseva Kruununvoudin Heikkilä Mehtälän sivutiloineen, koska sen omistaja, kruununvouti Fredrik Odenvallin leski ei enää halunnut jatkaa talonpitoa. Kirjeenvaihdon ja talonkatsastuksen jälkeen kaupat olivat valmiit sovittaviksi. Maaliskuun 15. päivänä 1895 nivalalainen kunnallismies Israel Karvosenoja laati kauppakirjan, jolla pitäjän suurin maaomaisuus vaihtoi omistajaa.’ Kruununvoudin leski Elvira Odenvall myi neiti Anttuuna Heikintytär Kankaalle 279/640 manttaalia perintömaata Nivalan perintötalosta nro 15, Nivalan kunnan Nivalan kylästä, rukiin kylvöineen ja muine taloon kuuluvine etuineen 14 000 markan hinnasta, joka summa kuitattiin heti maksetuksi. Samalla kertaa laadittiin kaksi muutakin kauppakirjaa. Toisella Elvira Odenvall myi Anttuuna Kankaalle ja Herra Kyösti Kalliolle Heikkilän maatalousirtaimistoa 10 000 markalla. Kauppaan sisältyi mm. kaksi hevosta, kymmenen lehmää ja sonni. Samassa yhteydessä sovittiin talon palvelusväen, kahdeksan mies- ja neljän naispalvelijan työehdoista siirtymävaiheessa. Kolmas kauppa koski suoranaisesti Kyösti Kalliota. Siinä rouva Odenvall myi »lyseolaiselle, Herra Kyösti Mikonpoika Kalliolle» omistamansa 1/8 manttaalia Mehtälän perintömaata Nivalan kunnan Nivalan kylässä rukiin kylvöineen ja etuineen 6 000 markalla, joka samoin heti maksettiin ja kuitattiin.

Nivalan suurin maaomaisuus oli siis nyt ylivieskalaisten. Päätilan omisti Anttuuna Kangas, sen sivutilan Mehtälän Kyösti Kallio. Työkalut ja eläimet omistettiin yhteisesti. Myös työtä oli tarkoitus tehdä yhteisesti, mikä tarkoitti sitä, että vastuu isännyydestä molemmissa, ennestään yhteisviljelyksessä olleissa taloissa siirtyi 22-vuotiaalle Kyösti Kalliolle. Kyösti Kallio muutti Nivalaan samana keväänä, ja Nivalan seurakuntaan hänen muuttonsa kirjattiin 14.12.1895. Anttuuna Kankaan kirjat siirrettiin Nivalaan vasta 31.3.1897. Kesäkuussa 1900 Nivalaan muutti vielä Kyöstin vuonna 1884 syntynyt sisar Jenny, jonka Anttuuna Kangas oli myös ottanut kasvatikseen. Jenny kävi Raahen alkeiskoulun ja koulun päätettyään muutti virallisestikin Nivalaan, jossa hän jo siihen asti oli loma-aikansa asunut.

Heikkilä-Mehtälä oli Nivalan suurin tila. Heikkilä, oikeastaan Nivala-niminen talo, oli kooltaan 279/640 eli lähes puoli manttaalia, mikä oli Pohjois-Pohjanmaan oloissa hyvin paljon. Pinta-alaa tilalla oli kaikkiaan 460 hehtaaria, joista peltomaata noin 45 hehtaaria. Suuri osa Heikkilästä oli suota, joka oli raivattavissa viljelykelpoiseksi. Vielä suurempi työmaa odotti Mehtälässä. Talon koko pinta-ala oli 176 hehtaaria, josta peltoa vain kymmenen hehtaaria. Sitäkin enemmän oli nevaa, tuottamatonta mutta tuottavaksi saatettavaa maata.

Maaomaisuus siirtyi Kyösti Kalliolle asteittain. Mehtälä ostettiin suoraan hänen nimiinsä. Samana keväänä Anttuuna Kangas laati testamentin, jonka mukaan hänen kasvatuslapsensa Kyösti ja Jenny Kallio tulisivat perimään hänen koko omaisuutensa. Syyskuussa 1903 hän myi Heikkilän Kyösti ja Jenny Kalliolle. Ostajat ottivat vastuulleen tilaa rasittavan velan sekä lupasivat huolehtia Anttuuna Kankaan elatuksesta ja hoidosta.4 Kun Jenny Kallio vuonna 1911 avioitui nivalalaisen talollisen Heikki Nivalan kanssa, joka oli Kyösti Kallion puolison Kaisa Kallion veli, Kyösti Kallio hankki Heikkilän kokonaan omistukseensa. Hän osti sisarelleen ja tämän miehelle lähellä sijaitsevan Häkkilän talon syksyllä 1912; sillä hän lunasti sisaren osuuden Heikkilästä. Jo ennen tuloaan Heikkilän yksinomistajaksi Kyösti Kallio oli hankkinut lisää maata. Hän osti talollisenleski Maria Maanmieheltä Mehtälästä lisää 1/32 manttaalia 3 000 markan hinnasta keväällä 1898. Kallio lisäsi sittemmin maaomaisuuttaan useaan otteeseen. Ylivieskan puolelta hän hankki Raudaskylän Pikkarainen- nimisestä talosta vuonna 1915 omistukseensa laajoja suomaita. Vuonna 1918 hän myi osan talosta, mutta pääosa Pikkaraista, vajaa 60 hehtaaria, jäi pysyvästi hänelle. Hänen aikomuksenaan oli raivata savipohjaisesta suomaasta peltoa lisämaiksi lastensa tulevia tiloja ajatellen.

Sittemmin Kyösti Kallio hankki usein lisää maata. Kun hän tiesi lähettyvillä olevan maata myynnissä, hänet »valtasi maahenki». »Silloin on ostettava, kun rinnalta saa», oli hänen periaatteensa, ja tilaisuuksia tarjoutui. Vielä presidenttinä ollessaan Kyösti Kallio kartutti maaomaisuuttaan ostamalla yhdessä poikansa Veikon kanssa Haapavedeltä metsämaita. Ilmeisesti hänen tarkoituksenaan oli sijoittaa tasavallan presidentin palkkansa maahan. Haapaveden eri palstojen alat olivat mittavia, noin 700 hehtaaria, joista hän itse arvioi tuottamattomiksi soiksi 200 ja erilaatuisiksi, enimmäkseen soistuviksi, mutta suhteellisen helposti kuivattaviksi metsämaiksi noin 500 hehtaaria.

Vuonna 1918 Kallion maaomaisuus väheni lähes 30 hehtaarilla. Tuolloin itsenäistyivät hänen neljä torppariaan, ja hän myi näill vielä lisämaata. Heikkilään kuului neljä torppaa: Kaarlela, Mäntylä, Lätäkkö ja Leppälä. Torpista Mäntylään kuului noin 2,5 ja muihin runsaat viisi hehtaaria kuhunkin.

Raivaaja ja rakentaja

Kun Kyösti Kalliosta tuli Heikkilä-Mehtälän isäntä, hänen mielessään oli suurimittainen pellonraivaus. Peltoahan taloissa oli runsaat 30 hehtaaria, jota vastoin »tekemätöntä* maata, suota, niittyä ja viljelykelpoista metsämaata oli yllin kyllin.

Heikkilä ei ollut mikään rappiotila. Sen kunto ei kuitenkaan uutta isäntää tyydyttänyt, ja hänellä olikin edessään paljon perustöitä, ennen kuin pääsi käsiksi varsinaiseen viljelys- ja uudisraivaustyöhön. Rapistuneen päärakennuksen Kyösti Kallio rakensi kokonaan uudelleen. Ensimmäinen kesä meni talon tavoille opetellessa, ja sen isäntä asui meijerituvan puolella. »Kesä meni tavallisesti ja vuosi tuli hyvä», luonnehti Kallio ensimmäistä Nivalan kesäänsä. Syksyllä 1895 taloon otettiin palvelijoiksi neljä renkiä ja neljä piikaa, joiden kanssa Kallio alkoi asua taloaan. Tulokset olivatkin alkuun hyvin tyydyttäviä. Kesä 1895 oli vuosikymmenen lämpimin, ja sadosta tuli poikkeuksellisen hyvä, mikä vaikutti nuoren isännän mielialaan samoin kuin se, että palkolliset olivat hänelle kuuliaisia.9

Tammikuussa 1896 alettiin Heikkilän metsistä kaataa tukkeja uutta päärakennusta varten. Isännän laajakantoiset suunnitelmat näkyivät myös päärakennuksesta. Moni ihmetteli talon avaruutta, mutta Kyösti Kallio tiesi mitä tahtoi Hän osallistui itse rakennustyöhön kirvesmiehenäkin ja omalla nurkallaan kohotti hirsikerran toisensa jälkeen kaksikerroksiseen pytinkiinsä. Päärakennuksen teossa sattui uhkaava onnettomuus, joka oli katkaista nuoren isännän elämäntaipaleen alkuunsa. Kivijalkaa tehtäessä oltiin nostamassa köysien ja vipusinten kanssa viisimetristä kivijalkalpveä paikoilleen; kun kivi pääsikesken-noston putoamaan suoraan isännän päälle. Hän sattui kuitenkin onnekseen seisomaan hirsitelineitten keskellä ja ehti kyyristyä alas. Telineet kestivät kuin ihmeen kaupalla, ja kivi jäi niiden varaan vaappumaan. Työ jatkui.

Lokakuussa 1897 Heikkilän päärakennus oli valmis, ja Kyösti Kallio väkineen muutti uuteen taloonsa. Samaan aikaan purettiin vanha Odenvallien aikainen päärakennus maan tasalle.

Rakentaminen oli Kyösti Kalliolle mieluisaa. Hän suunnitteli mielellään rakennuksia, piirsi niitä ja hallitsi myös rakennustyön käytännön. Vuonna 1904 hän rakensi tallin 18 hevoselle. Vuonna 1919 valmistui 106 lehmän navetta. Hän suunnitteli tulevina vuosikymmeninä lukuisia isompia ja pienempiä rakennuksia ja rakennelmia taloihinsa. Hän laati suunnitelmat Heikkilän lähettyville rakennetun Muhjalan omaan kartanopiiriin. Hän suunnitteli Mehtälän uudisrakennukset pää- ja sivurakennuksineen. Hän laati piirroksia heinäseipään mallista ja sikalan lisäkarsinoista aittoihin, liitereihin ja päärakennuksiin saakka. Rakentajana Kyösti Kallio oli omimmalla alallaan.

Paitsi rakentaja, Kyösti Kallio oli myös raivaaja. Uuden pellon raivaaminen oli hänen keskeistä elämäntyötänsä. Parissakymmenessä vuodessa hänen johdollaan ja kustannuksellaan raivattiin pelloksi noin 100 hehtaaria suota, siitä suurin osa Mehtälän Takanevalla. Suoviljelys ei ollut Nivalassa uutta. Jokisaaren maanviljelyskoulu, joka oli perustettu vuonna 1859, opetti paikallista väestöä kuivaamaan ja polttamaan runsaita soitaan. Nivalaan vuosisadan jälkipuoliskolla runsaslukuisina juuri soitten houkuttelemina muuttaneet eteläpohjalaiset hallitsivat kydötystekniikan. Maata raivattiin 1800-luvun jälkipuoliskolla kaikkialla Nivalassa. Kyösti Kallion raivaustyön mittasuhteet vain olivat suuremmat kuin muiden.

Jättiläistyö tehtiin ilman konevoimaa, ojapiilulla ja kirveellä, kuokalla ja rautakärkisellä puulapiolla. Suo ojitettiin 200-400 metrin pituisiksi 10 metrisiksi saroiksi, jotka ympäröitiin kolmen lapionpiston (90-100 cm) syvyisin, ylhäältä kuuden korttelin (90 cm) levyisin piiriojin. Saroilta sitten kaadettiin puut rakennuspuiksi: latoja tulevilla heinämailla tarvittiin paljon. Sen jälkeen maa raivattiin juurakoista, kydötettiin ja kuokittiin.

Työtä tehtiin varsinkin aluksi talkoilla. Näihin »kuokkokökkiin» kutsuttiin päiväksi kerrallaan pitäjän miehiä, jopa toista sataa samalla kertaa. Varsinaisista talkoista ei ollut kysymys, koska työväki sai paitsi kolme vankkaa ateriaa päivän mittaan myös normaalin palkan. Työ joutui tällä tavalla ripeästi. Sittemmin kuokkimistahti muuttui hillitymmäksi, ja työtä jatkettiin kahdella tavalla. Sarkoja annettiin urakalla yksi kerrallaan kuokkamiehille, jotka saivat palkan lisäksi »juurakat» polttopuikseen. Omat rengit taas kuokkivat normaalina päivätyönä paria—kolmea sarkaa kerrallaan. Kun routa keväällä suli, ilmaantuivat kuokkamiehet Mehtälän nevoille, ja työtä jatkettiin maan jäätymiseen saakka.

Kydötettyä suomaata parannettiin sitten ajamalla sille savea. Vastaavasti ajettiin Heikkilän savikoille suolta mutaa. Tätä ajotyötä tehtiin vuodesta toiseen sekä oman väen voimin että urakalla. Parhaina talvina ajettiin jopa 10 000 hevoskuormaa. Saveaminen väheni sitten 20-luvulla väkilannoitteiden käytön lisääntyessä.

Savettu suopelto tuotti hyvin varsinkin heinää. Vaikka talossa oli parhaina aikoina sadan lehmän karja ja toistakymmentä hevosta, tuli normaalivuosina heinää runsaasti yli oman tarpeen. Kallio kävi laajaa heinäkauppaa Lappia, Savoa ja Helsingin seutua myöten, ja heinäpaalit matkasivat Ylivieskan asemalta mitä erilaisimpiin osoitteisiin — aina ei aseman virkailija tiennyt paikkakuntien olemassaolostakaan.

Vuonna 1913 talossa oli viljeltyä maata jo 150 hehtaaria, josta suoviljelystä 82,5 hehtaaria. Uudismaata oli raivattu keskimäärin viisi hehtaaria vuodessa 17 vuoden ajan.17 Jonkin verran raivausta jatkettiin vielä tuonkin jälkeen. Vuonna 1927 viljelysmaaksi laskettavaa oli jo 180 hehtaaria, ja Kallion Iuopuessa virallisestikin isännyydestä vuonna 1939 peräti 250 hehtaaria. Heikkilä oli läänin ylivoimaisesti suurin viljelyala.

Kyösti Kallion raivausinnostusta on ihmeteltykin. Yhtenä selityksenä on esitetty se, että hän tiesi seudulla vielä suurina nälkävuosina kärsityn nälänhätää ja myös että Heikkilän pihalle oli nääntynyt ihmisiä nälkään. Hän ei tahtonut sen toistuvan.

Viljan, karjan ja metsän kasvattaja

Suurtilan isäntänä Kyösti Kallion käytännöllinen lahjakkuus pääsi oikeuksiinsa. Hän oli erinomainen töitten järjestäjä, joka pystyi hoitamaan sekä vuosittaisen rutiinin että kriittiset tilanteet nopeasti ja varmasti. Hän oli ruumiinvoimiltaan vahva ja töissä monipuolisesti kätevä. Hän kykeni näyttämään väelleen esimerkkiä useimmissa töissä, mikä luonnollisesti vaikutti työväkeen. Hän jaksoi ajaa niittokonetta Mehtälässä maanantaista torstaihin melkein yhteen menoon, kahden tunnin välein vain hevosia vaihtaen, kun hänen heinäntekonsa oli reservipalveluksen vuoksi myöhässä ja Idire oli kova. Hän kykeni hyppäämään suurimman takkavitsan kanssa leveimmän ojan yli. Hän oli kestävä kuokkija, mutta samalla taitava koneitten käyttäjä ja korjaaja, joka kykeni kunnostamaan epäkuntoon menneet pumput ja separaattorit. Ja se, että hän tarttui itse työhön aina kun muilta menoiltaan ehti, teki vaikutuksen.

Kyösti Kalliolta puuttui kuitenkin systemaattinen ammatillinen koulutus, mikä hänen taloutensa laajuuden huomioon ottaen oli puute. Kallio tajusi tämän myös itse. Vuonna 1900 hän lähetti Maanviljelyshallitukselle apuraha-anomuksen, jossa hän anoi 300- 400 markan matka-apurahaa voidakseen omin silmin nähdä, miten hyvin järjestetyissä taloissa maan eri osissa meneteltiin. Matka-apurahalla hän aikoi liikkua parhaiten viljellyillä maatiloilla ja edistyneimmillä paikoilla Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä ja Uudellamaalla seuratakseen sekä suur- että pienviljelijäin viljelystapoja. Matkansa hän aikoi järjestää siten, että kevätkesällä tekisi varsinaisen kiertomatkansa ja sitten syyskesällä kävisi uudelleen jollakin matkallaan eniten kiinnostusta herättäneellä seudulla tutustumassa viljan ja juurikasvien korjuu- ja säilytystapoihin. Matkoillaan hän aikoi viipyä ainakin kaksi kuukautta. Tarve olisi suuri:

»Ammattimme kaipaisi täälläkin parannuksia, työväen matkustushalu ja ylenevät palkat, enempi koneita ja juurikasvin viljelys on meillä aivan outoa.»

Apurahaa Kallio ei saanut, niin kuin oli jo anomusta laatiessaan arvellut. Opinhalua takaisku ei kuitenkaan häneltä vienyt. Koko ikänsä, missä vain liikkuikin, hän tarkasteli uteliaana maatalouden järjestelyjä ja ratkaisuja. Aina tilaisuuden tullen hän kävi maatalousnäyttelyissä ja maatiloilla. Tehokkaasti viljelty tila oli hänelle aina ihastuksen aihe, jopa poliittiseen vahinkoon saakka.

Hänellä oli tilaisuus myöhemmin tutustua hyvin moneen suureen tai muuten edistyneeseen tilaan eri puolilla maata. Hän kävi Hämeessä ja Satakunnassa ja Helsingin seudun lukuisissa kartanoissa. Hän tutustui perusteellisesti Jokioisiin, Bjarne Westermarckin Tuusulan kartanoon, kävi Edvard Björkenheimin Orisbergissä, L. O. Hirvensalolla Iisalmen Peltosalmella, Halkilahdella Uskelassa, Tikkurilassa Bäckmannilla, Kiipulan talossa Leppäkoskella, Karlbergassa ja Hankalassa, Valkealan kartanossa, Sorkissa Tannerin vieraana. Hän tutki kanaloita Hämeenlinnassa. Hän neuvotteli arvostettujen maatalousmiesten kanssa talouden yksityiskohdista. Hän hankki jalostuseläimiä ja uusia kasvilajikkeita pitkin maata ja osaksi maailmaakin. Hyvin hoidetut maatalot kiinnostivat häntä aina. »Aina niistä matkoista jotakin hyötyy, kun katselee ympärilleen, vaikkei kustannusten vuoksi voi aina panna täytäntöön», hän perusteli alituisia tilakäyntejään kesällä 1936. Maatalousnäyttelyyn hän matkusti aina kun se vain oli mahdollista, ja useimmiten se oli. Hän oli maatalousnäyttelyjen suosittu avaaja ja puhuja, ja milloin virallista tehtävää ei ollut, hän järjesti virkamatkansa niin, että sai pistäytyä näyttelyissä. Kiinnostus ulottui myös kotimaan rajojen ulkopuolelle. Syyskuussa 1921 hän kävi Tallinnassa Viron suuressa maatalousnäyttelyssä.22

Kyösti Kallio oli maanviljelijänä toisaalta perinteellinen, varman päälle laskeva, mutta toisaalta ennakkoluuloton koneitten ja lajikkeitten kokeilija. Jälkimmäinen piirre oli luonnollista senkin vuoksi, että hän pian maamiesseuran johtomiehenä ja sittemmin Oulun läänin Talousseuran johtoportaaseen kuuluvana joutui itsekin propagoimaan uusien ideoiden puolesta. Toisaalta hänen tilansa suuruus ja varakkuutensa sekä mahdollistivat että osaksi velvoittivatkin häntä tekemään hankintoja ensimmäisenä kotipaikkakunnallaan. Tehdasvalmisteiset aurat ja äkeet olivat käytössä Heikkilässä hänen isännyytensä alusta alkaen, ja niittokoneet seurasivat pian. Vuonna 1906 hän osti Helsingistä huutokauppakamarilta halvalla kahden hevosen niittokoneen,ja kesällä 1918 hän osti uudenmallisen itseluovuttavan elonleikkuukoneen, jollaista ei ollut siihen mennessä Nivalassa nähty. Vuonna 1921 hän tilasi Kurikasta kuivaustelineitä, joihin mahtui kerrallaan 40 hehtolitraa viljaa. Samana vuonna hän osti Nivalan ensimmäisen traktorin, ja seurasi sitten kiinnostuneena ja ohjeita antaen sen käyttöä ja työsuorituksia.

Kallio kokeili ennakkoluulottomasti uusia kasveja ja eläimiä. Yhdessä innokkaan pienkarjamiehen Lauri Kr. Relanderin kanssa hän kokeili kaneja antaen kotiväelleen yksityiskohtaisia hoito-ohjeita. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Suomen edustajana 1920-luvun alussa ollut Akseli Rauanheimo lähetti hänelle kokeiltavaksi pariakin vehnälajiketta (Ruby v. 1923, Markiisi v. 1924). 1930-luvulla hän alkoi viljellä virolaista Sengaste-ruista, piti sen aivan puhtaana ja levitti sitä myös muille seudun viljelijöille.

Heikkilä-Mehtälä ei ollut erikoistunut mihinkään erityiseen tuotantosuuntaan, niin kuin eivät yleensä muutkaan tilat tuolloin joitakin Etelä-Suomen kartanoita lukuun ottamatta. Kyösti Kallio oli enemmän talonpoika kuin tuottaja Veikko Anttilan määrityksen mukaan. Talo oli omavarainen suunnilleen kaikessa. Suurimmat tulot saatiin — vuodentulon mukaan — lypsykarjasta, mutta runsaasti myytiin myös heinää, kauraa, ruista ja ohria. Vuonna 1917, jolloin Heikkilä-Mehtälän raivauskausi oli jo suunnilleen ohi ja talous vakiintunut, tilalla tuotettiin (kunnallistaksoituksen mukaan) 71 hehtolitraa ruista, 83 ohria, 217 kauroja ja 100 perunoita, yhteiseltä arvoltaan 14 000 markkaa. Heinän myynnistä laskettiin verotettavaa tuloa 10 000 markkaa. Talon 56 lehmän tuotto arvioitiin 11 200 markaksi.

Karjankasvatus oli Heikkilä-Mehtälän tärkein tuotantosuunta, kuten pohjoissuomalaisilla tiloilla enenevässä määrin 1800-luvun lopulta lähtien oli. Kun tila oli iso ja laajenevat suoviljelykset soveltuivat lähinnä vain rehun tuottamiseen, pidettiin karjaa paljon. Talokaupan mukana siirtyi Heikkilän uuden isäntäväen omistukseen kymmenen lehmää ja sonni, ja Ylivieskasta he toivat lisää lehmiä ja hiehoja. Talvella 1898 Heikkilässä oli 27 lypsylehmää sekä 28 päätä nuorta karjaa. Karjaa kartutettiin sitten määrätietoisesti sitä mukaa kuin Mehtälän uudisraivaus ja ruokintamahdollisuudet edistyivät. Vuonna 1913 karjaa oli 57 lehmää, kaksi sonnia, yhdeksän hiehoa ja 12 vasikkaa. Suunnilleen tuon kokoisena karja pysyi uuden navetan valmistumiseen saakka (1918). 1920-luvulta alkaen karjaa sitten voitiin lisätä, niin että enimmillään sitä oli noin 70-80 lypsylehmää.

Karjan laadussa oli kauan toivomisen varaa. Se oli vielä 1913 pääasiassa sekarotuista, osaksi puhdasrotuista maatiaiskarjaa. Lehmien tuotosta yritettiin kohentaa hankkimalla parempia sonneja, mutta tuloksia syntyi vain hitaasti ja pettymyksiä koettiin usein. Tarttuva luomatauti rasitti karjan tuotosta Heikkilässä niin kuin monin paikoin koko maassa. »En ymmärrä, miten toinen samalla jauhomäärällä saapi parempia tuloksia kuin toinen», huokasi Heikkilän emäntä vuonna 1923. Isännän yksityiskohtaiset syöttöohjeet ja kehotukset antaa lehmille vain parasta, kun voista sai niin hyvän hinnan eivät auttaneet silloin, kun karjan perintötekijät olivat heikot tai kunnon rehua ei ollut 3° Ratkaisevasti tilanne korjaantui 1920- ja 1930-luvun taitteessa, kun Kallion Kerttu-tyttären määrätietoinen ote karjan laadun ja hoidon kohottajana alkoi tuottaa tuloksia. Kerttu Kallion kiinnostus karjaan näkyi jo hyvin nuoresta, mikä suuresti ilahdutti vanhempia. Tarkkailuyhdistykseen liityttiin takaisin 1927, jotta lehmiä alettaisiin saada kantakirjaan. Vuonna 1929 Heikkilän maito pääsi ensi luokkaan, ja lokakuussa 1929 emäntä saattoi jo todeta käyvänsä navetassa nykyään ilolla.

Maito jalostettiin pääasiassa voiksi, osaksi myös juustoksi. Nivalassa oli Kallion sinne muuttaessa useampiakin pieniä meijereitä, jotka ostivat maitoa. Kirkonkylässä toimi pari yksityistä ns. ostomeijeriä, joihin Kyösti Kallio myi maitoa: nimismies J. E. Petterssonin ja konstaapeli-maanviljelijä Aukusti Knuutin omistama Jaakolan meijeri sekä vuoteen 1905 saakka toiminut Sillankorvan yhtiömeijeri, jonka omistivat Petterssonin ja Knuutin lisäksi maanviljelijät Heikki Knuuti, Juho Niemelä, Antti Raitala ja Jaakko Mantila. Kyösti Kallio toimi tämän Nivalan Meijeriyhtiön tilintarkastajanakin.

Kun separaattorit yleistyivät ja halpenivat, yhä useammat talot hankkivat niitä ja alkoivat kirnuta voinsa itse. Heikkilän »meijeristä» vastasi parhaasta päästä isännän Jenny-sisar, ja maito muuttui voiksi ja juustoksi kotona. Myös juustoa valmistettiin myyntiin. Heikkilän kotijuustojen tunnusmerkkinä oli kuminanmaku. Voi oli luonnollisesti pääasia. Kotivoin valmistusta jatkettiin Heikkilässä pitkään senkin jälkeen, kun paikkakunnalle oli perustettu osuusmeijeri, jonka perustajajäsen Kallio oli. Kun osuusmeijeri ei ottanut vastaan maitoa sunnuntaisin, tämä maito kirnuttiin kotona tai tehtiin juustoiksi.

Voi myytiin voinvälittäjille suurina määrinä, kotona tehdyissä dritteleissä. Liikesuhteet Kalliolla olivat osaksi valmiina: hänhän oli itsekin toiminut voinvälittäjänä viimeisinä Ylivieskan aikoinaan. Vuodesta 1907 vuoteen 1909 hän asioi hankolaisen voinvientiliikkeen Kustavi A. Niemelän kanssa ja vuonna 1909 Kallio myi suurehkoja määriä voita vaasalaisen Laurellin voiliikkeen välityksellä. Vuonna 1910 Kallio solmi kauppasuhteen hankolaiseen voikauppiaaseen J. K. Tuomikoskeen, joka vei laajamittaisesti suomalaista voita Englantiin. Tuomikoskelle lähetettiin jatkuvasti Heikkilästä dritteleitä silloin kun hinta kotiseudulla ei kohonnut korkeammaksi 94 Kun Tuomikoski vuonna 1912 organisoi osuusmeijereille niiden keskusliikkeen Voinvientiosuuskunta Valion kanssa kilpailevan Voinvientiosuusliike Oman, Kallio myi voita myös Omalle. Kalliokin oli mukana, kun vuonna 1913 perustettiin Nivalan Osuusmeijeri. Tämän jälkeen Heikkilä käytti pääasiassa sen palveluja.

Kun Kyösti Kallio alkoi valtiopäivämieheksi tultuaan asua pitkiä aikoja Helsingissä, hän hankki myös voilleen uusia ostajia. Syksyllä 1907 hän teki silloisen suurta ruokalaa pitävän asuntorouvansa kanssa voikaupan drittelistä viikossa ja sai paremman hinnan kuin olisi Englannin kaupasta saanut. Monena vuonna hän myi voita maalaisliittolaisaktivisti, tohtori V. O. Sivenin omistamaan Kammion sairaalaan. Myös eduskunnan ruokalaan ostettiin Kallion voita, ja useille edustaja- ja senaattoritovereilleen hän myi suuriakin määriä voita, mikä etenkin pula-aikoina ensimmäisen maailmansodan aikana oli merkittävä lisä monen poliitikon perheen ruokavalioon. Myös muuanne, sekä kauas että lähitienoolle, myytiin voita suoraan talosta, ja lähistön lehmätön väki osti luonnollisesti myös maitoa suoraan. »Kaikki köyhälistö joka suinkin ulottuu hakee täältä maitoa ja sanovat ettei nyt saa mistään muualta, sillä suurimmissakin taloissa on suuri puute», kirjoitti Kaisa Kallio alkukesästä 1907.

Heikkilästä toki riitti maitoa ja voita, vaikkei karjan tuotos aina isäntää tyydyttänytkään. Kevättalvella 1906 lehmät lypsivät meijeriin vietäväksi kolmattasataa kiloa vuorokaudessa, samalla kun vasikoita juotettiin 16. Keväällä 1910 maitoa tuli yli 300 kiloa vuorokaudessa, 1911 lähes 350 kiloa. Osuusmeijerin maidonlähettäjistä Heikkilä-Mehtälä oli ylivoimaisesti suurin: parhaina kuukausina yli 6 000 kilon toimittaja, joskus jopa lähes 7 000 kiloon, ja alimmatkin kuukausiluvut olivat lähellä 5 000 kiloa. Rasvaprosentit vaihtelivat 1910-luvun loppuvuosina 3,6:n ja 4,8:n välillä. 40 Sittemmin, 1920- ja 1930-luvulla sekä maitomäärät että rasvaprosentit paranivat tuntuvasti.

Vaikka Kyösti Kallio oli kiinnostunutnavettansa asioista; olihan kyse talon kannattavuuden yhdestä perustekijästä, päävastuu jäi kuitenkin naisväen, aluksi Anttuuna Kankaan, sitten Kaisa Kallion ja 20-luvulta alkaen yhä enemmän Kerttu-tyttären ja hänen nuorempien sisartensa harteille. Sen sijaan hevosista isäntä vastasi itse yhdessä poikiensa kanssa.

Kyösti Kallio oli laajalti tunnettu hevosmies. Hänen talliinsa mahtui 18 hevosta. Niin monta hänellä ei koskaan yhtä aikaa ollut, mutta paljon silti. Vuonna 1913 Heikkilässä oli 11 hevosta. Isäntä tiesi hevostensa laadun ratkaisevan merkityksen työsuorituksissa ja ryhtyi jo varhain kohentamaan sekä omien että paikkakunnan hevosten laatua jalostustoiminnalla. Hän oli vuonna 1916 perustetun Nivalan oriyhdistyksen puuhamiehiä ja sen ensimmäinen johtokunnan jäsen; yhdistyksen kokouksia pidettiin myös Heikkilässä. Vaikka kiireet pakottivat hänet pian jäämään pois yhdistyksen johtotehtävästä, hän pysyi koko ikänsä innokkaana hevosmiehenä ja osallistui oriyhdistyksen kokouksiin Nivalassa käydessään milloin vain suinkin ehti. Paikkakunnan hevosten tason kehitys kiinnosti häntä loppuun asti, ja vielä presidenttinä hänen valpas silmänsä keksi valio-orin. Hänen hevostuntemuksensa oli suorastaan valtava 42 Hevoskauppoja hän harrasti koko ikänsä. Hän kävi mielellään hevosmarkkinoilla ja matkusti kaukaakin voidakseen nähdä hevosten laadun ja kenties hankkiakseen uuden hyvän juoksijan tai työhevosen. Vielä talvella 1940 poiketessaan talvisodan aikana kotonaan presidentti Kallio osti »Sakkolan mieheltä» hevosen.

Ravit ja ravihevosten kouluttaminen olivat Kyösti Kallion mieluisin harrastus, »mielialanlääkettä ja varsojen koulaus mielityötä», luonnehtii hänen tyttärensä» Hevosten parissa ja ravikilpailuissa Kyösti Kallio todella viihtyi ja rentoutui. Siitä, että Kallio todella rentoutui hevosharrastuksensa parissa, antaa hauskan todistuksen hänen kansanedustajatoverinsa Iivari Lantto vuonna 1924. Alkiolle kirjoittamassaan kirjeessä Lantto kuvaili Kalliota, joka oli tullut oriineen Ouluun ajamaan kilpaa. »Ajoi eilen toisen palkinnon ja oli yhdessä meidän kanssa illalliskemuissa Seurahuoneella, jossa olilystikkäitä juttuja ja hilpeyttä niin kuin ainoastaan hevosmiesten seurassa voi olla. Mistään politiikasta ei meille tullut edes Kallionkaan kanssa puhetta, ei edes presidenttiasiasta —» Kallio kävi raveissa niin Helsingissä Oulunkylän raviradalla kuin Oulussa ja tietysti lähempänä. Hänellä oli omia juoksijoita, kuten Köserö 1910-luvulla ja Vankka myöhemmin, joilla hän ajoi kilpaa itse. Hän seurasi hevosten varsomisia ja sairauksia tiiviisti, ja kärsi suuresti, kun talon hevoskanta koki keväällä 1923 kovan takaiskun ns. Bangin basillin aiheuttaman päätaudin viedessä neljä hyvää hevosta.

Erityisen mieluisaa Kyösti Kalliolle oli havaita poikiensa, varsinkin vanhemman, Veikon, varhainen hevosinnostus. Hän seurasi poikiensa kilpa-ajomenestyksiä ja antoi luonnollisesti asiantuntevia hevoskauppaohjeita. Vaikka traktori maatalouden vetovoimana alkoi jo Kyösti Kallion isännyyden aikana sivuuttaa hevosta ja sitten poikien isännöidessä sivuuttikin, ei hevonen koskaan väistynyt Kallioiden talleista.

Lähinnä omiksi tarpeiksi Heikkilässä pidettiin pienempää karjaa, kuten lampaita ja sikoja. Talosta harjoitettiin varsin laajaa porsaskauppaa. Kyösti Kalliolta liikeni asiantuntevia neuvoja sianastutukseen ja porsittamiseen, ja kun vaimo valitti sikalan kurjaa tilaa, isäntä suunnitteli oitis uusia karsinoita.

Samoin kuin Kyösti Kallio pelloillaan ja niityillään kävi itse kaikkeen työhön käsiksi, hän käsitteli eläimiä talonpojan lailla. Hän kengitti ja teurasti itse, milloin ehti ja hoiti asiantuntevasti vammoja ja sairauksia — viimeksi mainitussa tosin emäntä Kaisa Kallio lienee ollut vielä pystyvämpi.

Pellon ja karjan lisäksi Kyösti Kalliota kiinnosti myös metsän hoito. »Mehtän pitää olla aina tiine», oli hänen ohjeensa, ja sen mukaan hän hoiti laajoja metsiään. Hän oli innokas metsien ojittaja, mikä ei vielä vuosisadan alun Nivalassa ollut kovinkaan yleistä. Tulva-aikoihin Kallio kulki metsissään mittaillen ja vesien virtaussuuntia merkiten. Niiden mukaan kaivettiin ojat. Metsäojurit puskivat sitten kesäisin Heikkilän ja Mehtälän metsissä aseinaan kuokka, lapio ja ojapiilu ojittaen rämeitä ja korpimaita leveisiin ruutuihin. Veden vaivaamat kituliaat kurut kuivattiin. Aavoista, hyödyttömistä nevoista saatiin hyväkasvuista metsää.50 Metsänhoitoharrastuksesta on osoituksena myös se, millä innostuksella hän vielä vanhana hankki vajaatuottoisia ja soisia metsämaita naapuripitäjästä. Hän ymmärsi niiden tulevan arvon, koska hän tiesi, mitä niille piti tehdä. Metsänhakkuissa hän ei talvikausina ehtinyt yleensä olla lainkaan mukana, mutta asiantuntevia ohjeita häneltä liikeni siihenkin.

»Suurin talonpoika»

Savon Sanomissa käytettiin vuoden 1931 presidentinvaalin lähestyessä silloisesta ehdokkaasta Kyösti Kalliosta nimitystä »Suomen suurin talonpoika». Sittemmin tuo nimitys vakiintui. Vaikka sillä ensi sijassa tarkoitettiin hänen ansioitaan politiikassa ja talouselämässä, se sisälsi samalla kunnianosoituksen hänelle viljelijänä.

Nimitys ei miellyttänyt kaikkia. Presidentti Lauri Kr. Relander suorastaan raivostui. »Kaikella kunnioituksella sanottuna on sentään vähän siivotonta puhua pankkitirehtööri Kalliosta, jonka maatilaa Nivalassa hoitaa hänen väitnonsa, maan ensimmäisenä talonpoikana. Jos hänen tilansa olisi edes hyvässä kunnossa, mutta siitä ei saattane puhua edes samana päivänä esimerkiksi maanviljelijä ja kansanedustaja Lampisen tilan kanssa (J. E. Lampinen Porvoon maalaiskunnasta). Kun mainitaan Kallio maan ensimmäiseksi talonpojaksi unohdetaan, että se samalla sisältää loukkauksen paljon korkeammalla tasolla olevia talonpoikia kohtaan., kirjoitti presidentti päiväkirjaansa.

Samantapaisia mielipiteitä esiintyi muuallakin. Kirjailija Kyösti Wilkuna, Kyösti Kallion pitkäaikainen hyvä ystävä ja sittemmin vielä kiivaampi vihamies, kirjoitti vaalikesänä 1917 kilpailijansa talouden olevan peräti kurjassa kunnossa. Samoin katsottiin, että vastuu talonpidosta oli aivan muilla kuin isännällä.

Näissä protesteissa on tiettyyn rajaan asti perää. Isännän pitkä poissaolo näkyi luonnollisesti talonpidossa, eikä Heikkilä aina ollut kaikilta osiltaan mikään mallitila. Talon tuotosta ja isäntäväen energiasta meni 1920-luvun alkuun saakka hyvin suuri osa raivaamiseen, eikä varsinaisen viljelyn kehittämiseen ehditty paneutua samalla tavalla kuin valmiissa taloissa. Vaikka Kyösti Kalliolla oli suuri omaisuus, oli käteisistä rahavaroista ajoittain pulaakin, ja se mikä tilasta irti saatiin, pantiin raivaukseen. Tämä näkyi. Kyösti Kallio piti kirjanpitoa isännyytensä alusta lähtien merkiten huolellisesti ylös talon tulot ja menot, erikseen päivä- ja kassakirjaa. Hänen poissaolojensa lisääntyessä kirjanpitovastuu siirtyi vaimolle ja sitten pojille ja tyttärille. Kallio tiesi, milloin tila kannatti ja milloin ei.

Kannattavuuteen vaikuttivat luonnollisesti paljon sadot, koska menot olivat melko vakaat. Suurimmat menoerät olivat verot ja palkat, jotka kummatkin olivat suuret ja jotka oli ajallaan maksettava. Kallion ensimmäinen Nivalan vuosi oli hyvin suotuisa, ja kohtalaisen hyviä satoja seudulla saatiin kahtena seuraavanakin vuonna. Katovuosia Nivalassa olivat 1898 ja 1899, 1903 sekä 1920-luvulla etenkin vuodet 1923, 1928 ja 1929. Kyösti Kallion viljelykset olivat siinä määrin suuret ja laajalla alueella, ettei sato koskaan tyystin epäonnistunut, mutta vaikeita vuosia koki Heikkiläkin.

Kesällä 1907 jouduttiin lehmille syöttämään navetan katto-oljiksi varattuja olkia, ja vuonna 1912 syötettiin latojen kattoja, »niin häpeällistä kuin se onkin» — tämän vastapainoksi voi kyllä mainita, että useimmiten ei rehuongelmia ollut, vaan Heikkilästä riitti apeolkia Helsingin ajureillekin. Kesä 1917 oli kireä niin Heikkilässä kuin muuallakin. Halla teki tuhojaan ja nälkiintyvä ympäristö pelotti kotiväkeä vakavasti vuonna 1917.

Katovuosina talon kannattavuus oli huono. Varsinkin maailmansodan aikana ja sen jälkeen työpaikat nousivat tuntuvasti ja verotuskin tiukkeni, minkä vuoksi Kallio saattoi — monen muun tilan lailla — laskea talonpidon tuottavan tappiota. »Heikkilä ei kykene nyt verojaan eikä maksujaan maksamaan», hän huokasi laadittuaan veroilmoitusta vuoden 1923 tuloistaan. Ja tulos pysyi epätyydyttävänä koko 1920-luvun. »Talo täytyy saada kannattavaksi tahi se on myytävä», hän totesi keväällä 1928. Tuolloin kylläkin lasten työpanos alkoi jo merkittävästi nostaa talon tuottoa.

Kannattamattomuuslaskelmat pitivät tietysti paikkansa. Toisaalta on muistettava, että Kallio oli saanut talon haltuunsa vain vähäisen velkataakan rasittamana, eikä pääoman alhainen tuotto käytännössä häntä suuremmin kiusannut. Hän pystyi koko ajan lisäämään omaisuutta raivaamalla, rakentamalla ja kohentamalla kone- ja kotieläinkantaa. Käteisrahan puute kiusasi kyllä vielä vuosisadan alussa, mutta sentään vain ajoittain. Kyllä Kyösti Kallio väkineen hyvin tuli toimeen — ja olisi tullut ilman sittemmin varsin huomattavia palkkatulojaankin.

Kallio harkitsi kyllä Heikkilän myyntiä useammankin kerran. Osaksi se johtui huonosta kannattavuudesta, mutta enemmän sittenkin suurtalouden vaimolle aiheuttamasta raskaasta työtaakasta, jonka alla tämän terveys horjui väliin uhkaavasti. Kesällä 1909 Kallio kirjoitti Alkiolle suunnitelleensa maakauppaa, kun viljelykset olivat »kulkurin» perheelle harmia tuottavan suuret. Hän arveli kyllä jo samalla »maahengen voittavan», niin kuin kävikin. Pariinkin kertaan Kalliot keskustelivat vakavasti joko muutosta Etelä- Suomeen tai sitten keskittymisestä vain Mehtälään, jonka Kyösti Kallio aina tunsi itselleen läheisemmäksi kuin Heikkilän, olihan hän itse sen raivannut melkein alusta asti. Syksyllä 1920 myyntiaikeesta puhuttiin perheen keskuudessa pitkään, lähinnä äidin terveydentilan vuoksi. Seuraavana syksynä talossa kävikin katsojia ostoaikeissa, mutta kun emäntä arveli sentään vielä jaksavansa, myynnistä luovuttiin.

1930-luvun taitteessa myyntiajatus oli jälleen esillä sekä terveys- että kannattavuussyistä. Järvenpäässä oli vuonna 1930 myytävänä suurtila, jossa oli Tuusulanjärven rannalla yhdessä palstassa 240 hehtaaria peltoa ja 200 hehtaaria metsää ynnä kolme kilometriä järven rantoja. Kallio suunnitteli sen ostamista, mutta luopui aikeesta. Lapset olivat kyllä valmiit myyntiin äidin terveyden vuoksi, mutta halusivat sentään mieluummin pysyä Nivalassa.

Arvioitaessa Kyösti Kalliota maanviljelijänä on vielä otettava huomioon se, että hän ei pelkästään laskenut maan ja sen viljelyn kannattavuutta. Tietysti hän ilahtui ja sai uutta intoa hyvistä sadoista ja taloudellisesta menestyksestä. Mutta maanviljelys oli hänelle muutakin kuin taloudellista yrittämistä ja maahenki muutakin kuin halua hankkia paljon maata ja saada siitä mahdollisimman hyvä tuotto. Maan viljeleminen oli hänelle samalla elämäntapa,jossa hän viihtyi. Maatyö sai hänet irti usein ahdistavastakin politiikasta. Nivalassa hän muuttui taas talonpojaksi ja isännäksi, joka puhui talon asioita. »Ei siellä muistettu Helsinkiä eikä muita», luonnehti Kallion suhtautumistapaa hänen pitkäaikainen ystävänsä Jalo Lahdensuo, ja samaa todistivat lukuisat muut politiikan työtoverit.

Niin paljon kuin monet velvollisuudet pakottivatkin Kyösti Kal lion olemaan poissa kotoa, niin hän riensi sinne aina, vaikka lyhyeksikin aikaa, milloin vain tilaisuus oli. Aina oli kysymys pääsystä paitsi perheen myös maatyön pariin. Hänen täytyi tarkastaa talonsa mahdollisimman yksityiskohtaisesti, olipa aikaa vaikkapa vain muutama tunti. Tullessaan kotiin hänen tapanaan oli lähetyttää itselleen työvaatteet ja saappaat Ylivieskan asemalle, josta hän sitten meni suoraan Mehtälään jatkaakseen Heikkilään vasta kun tuntuma töihin oli saatu. Hän kaipasi ruumiillista työtä ja kärsi, jos joutui pitempään olemaan ilman sitä. Hänen kirjeensä kotiin kertovat väkevästä kaipauksesta kotiin varsinkin keväisin tai syystöiden aikaan, milloin hän joutui olemaan poissa; myös »heinäntekokuume» vaivasi pääkaupunkiin sidottua talonpoikaa.

Vaikka talonpidon vastuusta iso osa lankesi kotona oleville perheenjäsenille ja osaksi palkatuille työnjohtajillekin, kantoi Kyösti Kallio aina suurimman taakan itse. Kaisa Kallio ja 1920-luvulta lähtien aikuistuneet lapset vastasivat pääosin töitten toimeenpanosta, silti huolehti ja päätti isäntä poissa ollessaankin paljosta. Hän oli selvillä kaikesta, mikä hämmästytti niitä, jotka asian tunsivat. »Hän ei ollenkaan irtautunut siitä maasta», luonnehti Kallion ja Heikkilän suhdetta yksi hänen läheisimmistä poliittisista työtovereistaan, E. M. Tarkkanen.

Niin yleinen kuin pääkaupunkilaispiireissä olikin käsitys, että Kallion taloa todellisuudessa hoiti emäntä, se oli väärä. Lähes päivittäinen yksityiskohtainen kirjeenvaihto piti Kyösti Kallion ajan tasalla, silloinkin kun poissaolot venyivät kuukausiksi. Hänen tapansa ohjata töitä yksityiskohtiaan myöten oli hämmästyttävä. Lähtiessään Helsinkiin hänelle saattoi jo matkalla Nivalasta Ylivieskaan juolahtaa mieleen niin paljon työohjeita, että Seinäjoelta lähti postivaunussa kotiväelle kymmenen arkin ohjenippu.

Hänen ohjeensa ja määräyksensä säätelivätkin kaikkea: kuka milläkin hevosparilla työskentelisi milläkin peltolohkolla, miten tuli työväelle puhua, kuinka monta kuormaa savea tai väkilannoitetta mihinkin oli määräaikaan mennessä pantava. Hän hankki palkolliset, ainakin työnjohtajat, käyttäen hyväksi laajoja suhteitaan maatalouskouluihin ja suurtilojen isäntiin. Hän laati talon veroilmoitukset ja harjoittelutilalta edellytettävät selostukset. Hän teki suurimmat hankinnat — ja hyvin paljon pieniäkin. Hänen auktoriteettinsa palautti taloon järjestyksen silloin, kun se joltakin yksityiskohdaltaan pääsi löystymään. Hänen otteensa kiinteys näkyi myös niistä luopumisen vaikeuksista, joita sukupolvenvaihdoksen lähestyessä ilmeni.

Kyösti Kallio ei ollut Suomen paras maanviljelijä eikä hänen talonsa paras viljelystila. Mutta hyvä maanviljelijä hän oli ja monessa suhteessa esikuvaksi kelpasi hänen taloutensa. Heikkilässä oli suoviljelykoekenttiä jo vuonna 1900, maatalousharjoittelutila siitä tuli vuonna 1906, karjatalousharjoittelutila 1916 ja kotitalousharjoittelutila
1921. Heikkilä oli lukemattomien opintoretkeilyjen kohde.

Suomen suurin talonpoika Kyösti Kallio arvosti tuota kunnianimeään. Kun toimittaja Einari Kaskimies esitteli hänelle vähän ennen hänen kuolemaansa tämän nimiehdotuksen tulevaa kuvaelämäkertaa varten, presidentti piti nimitystä »kuninkaallisena arvona» ja suurimpana tunnustuksena itselleen.