Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Avioliitto

Nivalaan muuttaessaan Kyösti Kallio oli 22-vuotias poikamies. Hän seurusteli ahkerasti seudun nuorison kanssa varsinkin nuorisoseurassa. Seurassa solmitut ystävyydet muuttuivat yhteisissä harrastuksissa helposti syvemmiksikin, ja moni tuleva avioliitto sovittiin nimenomaan nuorisoseuralaisten kesken. Seuran esimieskään ei ollut naiskauneudelle välinpitämätön, vaan päiväkirjaan alkoi ilmaantua muistiinpanoja hauskoista pikku sattumuksista, jotka liittyivät myös tyttöihin.

Häitä ilmaantui myös. Heikkilän isäntä oli useissa »marsalkkana», eikä halukkaista pareista ollut pulaa. Omat häät antoivat kuitenkin odottaa itseään aina syksyyn 1902 saakka. Lokakuun 18. päivänä 1902 Kyösti Kallio vihittiin Katariina Nivalan kanssa. Valittu oli lautamies Matti Nivalan tytär saman kylän Pirttiperän talosta. Avioituessaan Kyösti Kallio oli jo 29-vuotias, laajalti tunnettu ja arvostettu isäntämies.

Nuorikko oli syntynyt v. 1878 ja oli siis viisi vuotta sulhasta nuorempi, ei mikään lapsi enää hänkään. Seurusteluaika oli pitkä. Kyösti Kallio ja Kaisa Nivala tutustuivat toisiinsa runsaat puolenkymmentä vuotta ennen häitä nuorisoseurassa, jonka toimintaan Kaisakin osallistui hyvin innokkaasti alusta lähtien. Nuoret lauloivat yhdessä nuorisoseuran laulukuorossa jo kevättalvella 1896, Kaisa sopraanoa ja Kyösti bassoa. Tällöin Kyösti Kallio merkitsi ensi kerran tulevan puolisonsa nimen muistiin. Tunnollisena esimiehenä hän kirjasi kuoron jäsenet ja heidän osallistumisensa harjoituksiin muistikirjaansa. »Supraanossa» laulanut Kaisa Pirttiperä oli sen mukaan ollut mukana seitsemän kertaa kymmenestä harjoituskerrasta. Tulevat puolisot esiintyivät myös yhteisissä näytelmissä. Kesällä 1898 he olivat mukana Saimaan rannalla -näytelmässä, ja tuon näytelmän näyttelijöistä otettu valokuva lienee ensimmäinen, jossa Kyösti Kallio on yhdessä tulevan puolisonsa kanssa. Vuonna 1900 esitetyssä Minna Canthin Roinilan talossa Kyösti Kallio oli Maunon ja Katariina Nivala Elin osassa, siis rakastavaisina Kun näytelmiä harjoiteltiin vuosittain kolme—neljä, on yhteisiä esiintymisiä epäilemättä ollut useampiakin. Kaisa Nivala esiintyi myös usein iltamien, juhlien ja kuukausikokousten runonlausujana. Näytelmien ohjaajana ja lausuntakilpailujen tuomarina Kyösti Kallio arvioi monet kerrat tulevan puolisonsa henkisiä kykyjä, jotka eivät vähäisiä olleetkaan.

Nuorisoseuratoiminnan yhteydessä nuoret myös tutustuivat toistensa koteihin ja perheisiin, kun kokouksia pidettiin taloissa ennen kuin Rientola valmistui. Esimerkiksi 4.3.1900 Kyösti Kallio alusti nuorisoseura-aatteen tunnetuksi tekemisestä Pirttiperässä. Kaisa Nivala taas kävi usein Heikkilässä, joka oli seuran kesäjuhlien ja monien muiden kokoontumisien tavallinen paikka.

Pirttiperä oli vauras ja valistunut talo, jota isännöivät lautamies Matti Nivala ja hänen Maria-vaimonsa. Matti Nivalan vanhemmat olivat muuttaneet vuonna 1850 Kälviän Kykyriltä silloiselle Pidisjärvelle, ja seuraavana vuonna syntyi Matti. Myös Kaisa Nivalan äiti Maria oli keskipohjalaista sukua. Matti Nivala kävi poikamiehenä ollessaan mm. Ivalossa kultaa huuhtomassa, mutta kultajoesta ei vaurautta löytynyt. Pettymykseksi muodostui myös runsaan vuoden mittainen Amerikan-matka, jonka Matti Nivala teki pian avioiduttuaan. Vaikkeivät talorahat kertyneetkään kokoon kuten tarkoitus oli, oli tuosta matkasta kuitenkin se pysyvä hyöty, että puolisot opettelivat kirjoitustaidon voidakseen pitää yhteyttä valtameren yli. Vaurastuttuaan kotimaassa vuokra-asujina ja -viljelijöinä Nivalat kykenivät ostamaan Pirttiperän talon Pidisjärven rannalta. Siitä kehittyi sitten vauras lautamiehen talo, Nivalan valistusharrastusten vahva tuki.

Pirttiperän väki oli valistunutta. Lapset kävivät kansakoulun. Ja kun nuorisoseura perustettiin, Pirttiperän lukuisa nuoriso liittyi innolla mukaan.

Kyösti Kallio ja Kaisa Nivala siis tunsivat toisensa pitkään ennen avioitumistaan. Epäröintiä kesti kauan kummallakin puolella. Heikkilän suuri talous pelotti pientä ja hentoa tyttöä.4 Vastaavasti Kyösti Kallio mietti »Pikun. — jolla nimellä hän näyttää morsiantaan kutsuneen — sopivuutta ja omia tunteitaan, ennen kuin oli valmis omasta puolestaan ratkaisevan askeleen ottamaan. Ystävälleen Kyösti Wilkunalle tammikuussa 1902 kirjoittamassaan kirjeessä hän eritteli tunteitaan avoimesti. Rakkaus ei ollut hänen mielestään »oikeaa repäisevää rakkautta», minkä hän koki pettymyksenä, vaikka tytöstä paljon. pitikin. Vielä tuolloin hän ei ollut kotiväelleen, siis kasvatustädilleen ja sisarelleen, kertonut mitään aikomuksestaan tuoda nuorikko taloon. Hän kärsi tästä epävarmuudesta, niin kuin arvasi Kaisankin kärsivän. Edelliseksi jouluksi hän oli saanut Kaisalta kauniin pyyheliinan peitteen, johon oli kirjailtu nimikirjaimet ja sanat »hyvää huomenta», »jota kaksi viattoman näköistä enkeliä minulle toivottaa».

Edellisenä talvena, 1900-1901, Kaisa oli käynyt Haapaveden kansanopiston. Hän oli tehnyt sen Kyösti Kallion aloitteesta. Se oli valmistautumista kodista irtautumiseen, samalla kun kansanopiston oppi oli hyvin tarpeen tulevalle emännälle. Mutta epävarmuutta oli — melkein viimeiseen saakka.

Nuorten epävarmuuden yksi syy oli se, että he suhtautuivat avioliittoon hyvin vakavasti. Ratkaisu olisi elämänmittainen. Kyösti Kallio tiesi, kuinka vaativan tehtävän eteen hänen vaimonsa joutuisi. Syksyyn 1902 mennessä asia tuli kummallekin selväksi. Heidät kuulutettiin, ja lokakuun 17. päivänä 1902 Kyösti ja Kaisa Kallio Heikkilän salissa kotoiselle täkänälle polvistuneina antoivat aviolupauksensa.

Kyösti Kallio on myöhemmin kuvannut avioliiton solmimishetken tunteitaan kansanedustaja Lauri Perälälle 1922 lähettämässään kirjeessä. Kallio oli unohtanut kansanedustajatoverinsa häät ja kirjoitti sen tähden tavanomaisia onnitteluja laajemmin ja syvällisemmin. Hän totesi, ettei tahtonut laverrella avioliitosta onnen huumauksessa ja kertoi pitävänsä avioliiton niin suurena ja korkeana, että oli itse vapissut vihille astuessaan, »vaikka rinnallani oli tyttö, jota rakastin ja kunnioitin, eikä itseluottamuksenikaan ollut pieni». Ja hän jatkoi, ettei ollut avioliiton suuruuden tähden koskaan jaksanut iloita kenenkään vihkitilaisuudessa: »Minua suorastaan vaivaa nähdä niissä ihmisiä, jotka eivät arvioi kuinka paljosta nuo kaksi lupaavat vastata ottaissaan vastuulleen toistensa kohtalon…».

Heikkilän emäntä

Kaisa Nivala tunsi pelkoa tulevaa tehtäväänsä kohtaan Kyösti Kallion puolisona ja Heikkilän emäntänä. Eikä hän vielä tuolloin tiennyt tehtävän raskautta koko laajuudessaan: hän ajatteli lähinnä talouden suuruutta, ei niinkään osaansa poliitikon puolisona.

Heikkilän emännyys oli vaativa ja raskas. Talo oli suuri: jopa satapäinen joukko raivasi uutta peltoa, kymmenet palkolliset hoitivat peltotöitä ja karjaa. Emännän työ ja vastuu olivat raskaat. Nivalan suurimman talon emäntä ei päässyt elämässään helpolla.

Heikkilässä oli myös vanha emäntä. Anttuuna Kangas oli emännöinyt taloaan jo seitsemän vuotta. Hän omisti sen vielä silloin, kun »miniä» tuli taloon. Se ettei Kyösti Kallio ollut hänen lihallinen poikansa ei tehnyt anopin ja miniän suhdetta lainkaan helpommaksi. Anttuuna seurasi nuoren emännän toimia terävin eikä läheskään aina hyvänsuovin katsein. Luonteeltaan itsenäinen ja ilmeisesti aika originelli Anttuuna ei kyennyt vaikeuksitta mukautumaan vanhan emännän rooliin, eikä hänen ollut pakko. Vielä vuosia kutsui Kaisa Kallio Anttuuna Kangasta »emännäksi». Talon raha-asiat olivat kauan ainakin periaatteessa Anttuunan hallussa.

Jännitystä nuoren ja vanhan emännän välillä oli pitkään, melkeinpä Anttuuna Kankaan kuolemaan asti vuoteen 1919. Erimielisyyksiä ja yhteentörmäyksiä tapahtui alituiseen. Yhtenä harmin aiheena oli se, että Anttuuna Kangas oli ilmeisesti nuuka ihminen. Varsinkin palkollisia kohtaan hän tahtoi olla tiukempi kuin nuori isäntäväki olisi halunnut ja tarkoituksenmukaista olisi ollut. »Häntä säälittää kultansa», valittivat Kaisa-emäntä ja Kyösti Kallion Jenny-sisar, kun riitaa työväen kutsumisesta jouluaattona kuuselle oli käyty parinkin joulun alla. Ja kun työväki alkoi pyytää rahaa suoraan Kaisalta, tämä antoi sitä Jennyn kanssa keskusteltuaan puhumatta Anttuunalle mitään. Vielä keväällä 1910 Kaisa Kallio kirjoitti miehelleen emännän tahtovan pitää »emannuuden» ja lupasi olla siihen tarttumatta, niin kauan kuin toinen olisi seisaallaan. Käytännössä näin ei voinut olla, vaan nuoren emännän vastuu kasvoi väistämättä, mikä taas johti yhteenottoihin niin sikalan kuin navetankin herruudesta.

Nämä kotoiset kiistat eivät luonnollisesti olleet Kyösti Kallion mieleen, ja hän koetti niitä kirjeissään ja sanoillaan kotona ollessaan parhaansa mukaan sovitella. »Olen onnellinen, että olen poissa», hän ärtyneenä kirjoitti yhden yhteenoton jälkeen.

Välit paranivat kyllä ennen Anttuuna Kankaan kuolemaa 26.8.1919, ja sovinto oli Kaisa Kalliolle hyvin tärkeä. Anttuuna Kankaan hautajaisiin Kallio, tuolloin maatalousministeri, saapui. Hän pyysi pääministeriltä erikseen luvan viipyä odotettua kauemmin kotonaan voidakseen tehdä hyväntekijälleen tämän viimeisen palveluksen.

Kaisa Kallion ensimmäisinä Heikkilän-vuosina hänellä oli arvokas tuki Kyöstin sisaresta Jennystä. Jenny Kallio oli käytännöllinen nuori nainen, joka auttoi kälyään monin tavoin. Jenny meni kuitenkin marraskuussa 1911 naimisiin Kaisan veljen Heikki Nivalan kanssa. Kyösti Kallio lunasti tällöin sisarensa osan Heikkilästä ostamalla hänelle Kivimäen (Häkkilän) talon. Nivalat muuttivat samalla nimensä talonsa mukaan Kivimäeksi. Myös Kivimäestä tuli Nivalan valistus- ja taloudellisten harrastusten vankka tukikohta, kun isäntäväki oli monessa mukana. Kaisa Kallion ja Jenny Kivimäen ystävyys ja tiivis yhteydenpito säilyivät, he tapasivat toisiaan usein. Myös muitten sukulaisten kanssa Kaisa piti yhteyttä paljon. Hänen vanhin sisarensa Hanna oli naimisissa kunnankirjuri H. E. Olkkosen kanssa, ja sisaret vierailivat toistensa luona. Myös koti, Pirttiperä, oli lähellä, ja sielläkin Heikkilän emäntä pistäytyi usein.

Mutta paljon Kaisa Kallio joutui olemaan kotonaan yksinkin. Suuri työmäärä ja kasvava lapsiparvi sitoivat hänet kotiin, minkä hän koki usein raskaana. Väliin työtaakka kävi ylivoimaiseksi, ja hän saattoi purkaa miehelleen ikäväänsä ja tuskaansa katkerinkin sanoin. Töitten, huolten ja monenlaisten vastoinkäymisten puristuksessa yksinäinen nuori emäntä tunsi kipeästi itsensä kyvyiltään riittämättömäksi, mikä masensi ja hermostutti. Lapset sairastivat paljon. Omakin terveys horjui väliin vakavasti.

Kyösti ja Kaisa Kaltiolle syntyi kaikkiaan seitsemän lasta, joista yksi, toisen synnytyksen kaksospari, syntyi kuolleena. Varsinkin tämä toinen synnytys helmikuussa 1906 oli vaikea. Kaisa Kallio pelkäsi kuolevansa ennen synnytystä ja toisen lapsen kuolema masensi. Myös kolmannen lapsen syntymän edellä syksyllä 1907 Kaisa Kallio tunsi olonsa hyvin tuskaiseksi ja pelkäsi kuolemaa. »Et usko, miten olen jo mummu», kirjoitti sairaiden lasten keskellä kolmattaan odottava nuori äiti.

Keväällä 1911, viidettä lastaan odottaessaan, Kaisa Kallio sairastui vakavasti. Hän kävi 30.5. lääkärissä, jolloin sairaus todettiin vatsahaavaksi. Sairas oksensi ja ulosti verta ja »meni äärettömän heikoksi», kuten Kyösti Kallio merkitsi muistikirjaansa. Touko—kesäkuun vaihteessa sairaan tila oli hyvin heikko. Synnytys 17.6. ei jouduttanut paranemista, vaan toipumisen alku siirtyi syyskuulle. Vasta lokakuun alkupäivinä sairas saattoi vähitellen nousta jalkeille. Vatsahaava vihoitteli sitten myöhemminkin, mutta pysyi kuitenkin kurissa kylmillä kääreillä ja ruokavaliolla. Myös suonikohjut vaivasivat pariin kertaan niin pahoin, että emäntä oli pitkiä aikoja »jalatonna». Niin fyysinen kuin psyykkinenkin terveys olivat romahtamaisillaan moneen kertaan. »Miten kuormani kannan, se on Jumalan kädessä», hän huokasi monta kertaa.

Kaisa Kallio oli hyvin uskonnollinen ihminen. Uskostaan hän ammensi voimaa silloin, kun taakka alkoi käydä ylivoimaiseksi. Samaa hän suositti miehelleenkin. Epätoivon ahdistaessa hän turvautui Jumalaan, rukoili ja pyysi miestään rukoilemaan puolestaan. Myös uskonnollinen kirjallisuus ja keskustelut helpottivat.

Emännän taakkaa pyrittiin helpottamaan myös järjestämällä hänelle apua. Tässä suhteessa Kyösti Kallio ei kitsastellut, vaan päinvastoin vannotti puolisoaan ottamaan itselleen riittävästi apua. Lastenhoitaja helpotti äidin työtä osaltaan. Sittemmin otettiin taloon asumaan diakonissa, jonka henkinenkin tuki oli merkittävä. Monet vuodet Heikkilässä asui diakonissa Anni Kallinen, tunnetun sosialistipuhuja Yrjö Kallisen sisar.

Kaikesta avusta ja tuesta huolimatta emännän osa suurperheessä ja suurtaloudessa oli raskas. Työnjohtajat ja karjakot, joita talossa oli, eivät aina olleet tehtävien tasalla, ja virheitä tuli. Tämä kiusasi emäntää, joka koki itsensä miehelleen vastuulliseksi töitten sujumisesta ja taloudellisesta tuloksesta. Harvinaisia eivät ole kirjeet, joissa Kaisa Kallio valittaa tehtävien ylivoimaisuutta ja rukoilee miestään tulemaan kotiin asioita selvittämään. Useimmiten pyyntö jäi tuloksettomaksi. Kaisa Kallion oli selvittävä melkein kaikesta itse.

Kaisa Kallio pysyi kodin piirissä, eikä halunnut niihin lukuisiin edustus- tai luottamustehtäviin, joita hänelle yhä tärkeämpiin asemiin nousevan poliitikon vaimona tarjottiin. Vuonna 1922 Nivalan maalaisliittolaiset naiset tekivät jo kunnallisvaalilistankin, jossa Kaisa Kallio oli mukana, mutta hän kieltäytyi perustellen sitä sillä, että hänen kykynsä oli niin pieni, ettei se »uletu yhtään kotikynnyksen ulkopuolelle». Näinhän ei ollut. Kaisa Kallio oli älykäs ja käytännöllinen nainen, joka olisi toki kyennyt hoitamaan muitakin luottamustoimia kuin niitä, jotka hän monista mahdollisuuksista otti vastaan (säästöpankin isännistö, osuusmeijerin hallituksen varajäsenyys). Hän kuitenkin katsoi välttämättömäksi rajoittua pääasiassa kodin piiriin. Ne laajat ja vaativat tehtävät, joihin hän sitten presidentin puolisona joutui, hän hoiti erinomaisesti.

»Sinun paikkasi on siellä»

Kyösti Kallio matkusti läpi elämänsä Helsingin ja Nivalan, politiikan ja kodin väliä. Mutta hän tiesi, kuinka raskasta hänen alituinen poissaolonsa varsinkin vaimolle, mutta myös lapsille oli, ja hän kärsi tuottaessaan kärsimystä rakkailleen. Hän tiesi myös talonpitonsa kärsivän.

Kyösti Kallion tehtävät kodin ulkopuolella lisääntyivät asteittain. Tässä suhteessa vuosi 1904 on merkittävä, kun hänestä tuli valtiopäivämies. Se merkitsi kuukausien yhtämittaista oleskelua pääkaupungissa ja vastaavasti yksinäisyyttä nuorelle vaimolle kotona. Valtiopäivien väliaikoina Kalliota taas tarvittiin monenlaisissa taloudellisissa tehtävissä ja puolueen johtajana, mikä aiheutti lisää matkoja.

Vuoden 1917 maaliskuussa tapahtui vielä suurempi muutos, kun Kalliosta tuli senaattori. Siitä lähtien hän oli päätoiminen poliitikko, joka oli enemmän poissa kuin kotona. Kymmenen vuoden kuluttua tullut Suomen Pankin johtokunnan jäsenyys lisäsi edelleen poissaoloja. Kotona käynnit alkoivat muuttua yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi. Vaikka Kaisa Kallio kävi miehensä luona silloin tällöin, ei hän Helsingin tilapäisasunnoissa viihtynyt, vaan kaipasi pian takaisin Heikkilään. Kotitilalla olo olikin välttämätöntä 1920-luvulle saakka lasten ja töidenkin takia. Vasta vuosi 1937 saattoi puolisot jälleen yhteen.

Erossa olo oli puolisoille, varsinkin vaimolle, vaikeaa. Hän tiesi kyllä miehensä kyvykkääksi yhteisten asioiden hoitajaksi ja sen, että häntä tarvittiin ja senkin, että tämä osallistui politiikkaan mielellään. Väliin kuitenkin kaikki tuntui liialliselta. » — — Minun on hyvin ikävä kun olet melkein aina pois, vaan muistan ettet viihdy kotonakaan; ymmärrän että sinä haluat suurta ja laajaa toimintaa, joten koti ahdistaa ja tuntuu arkiselta.» » — — olen kerrassaan kelvoton asemassani. Sinäkin pakenet kotoa minun vuokseni, viihdyt siellä paremmin kuin kotona. Tämmöistä pohdin yöt ja itken — — » ja » — — kyllä minua väsyttää kun ajattelen, että sinä heti taas lähdet Ouluun — — ei minua väsytä kun olet siellä (Helsingissä), se on tosi työtä jolle voi jotakin uhrata, vaan nuot Oulun virat ne tuntuu olevan alempana kuin koti».

Vaimon kärsimys ja moitteetkin kiusasivat Kyösti Kalliota. Ei hän toki kotia paennut. Hän rakasti sitä ja puolisoaan. Mutta hänen velvollisuudentuntonsa ja miksei kunnianhimonsakin oli vahva. Hän sai luottamusta ja otti sen vastaan. Minkä hän otti hoitaakseen hän tahtoi hoitaa kunnollisesti, vaikkapa yksityisasiat sitten kärsivätkin. Useamman kerran hän kertoi itkeneensä saadessaan viestejä kotoa ja tuntevansa katumusta ja syyllisyyttä. »Tuntuu melkein rikokselta, kun en ole itse kuormaa kanssasi kantamassa», » — — et rakas Kaisani usko kuinka minun on paha olo kun en voi täyttää pyyntöäsi kotiin tulon suhteen — — », » — — tuntuu melkein rikokselta, kun en riistäytynyt kotimatkalle tänään. Mutta rikkonut olisin silloinkin velvollisuuttani vastaan —— ».

Kyösti Kallio tahtoi täyttää tehtävänsä säntillisesti, eikä hyväksynyt alituista lomailua ja tehtävien lykkäämisiä. »Nyt on puuhattava, kun jaksaa ja vanhana levähdettävä, jos on tilaisuutta», hän vakuutti kesällä 1915. Varsinkin poliittisten vastoinkäymisten hetkellä tai jouduttuaan hyvin raskaisiin tehtäviin hän saattoi ajatella myös luopumista ja kotiinpaluuta, jota tiesi perheen hartaasti toivovan. »Rikonko vai täytänkö tarkoitustani?», hän mietiskeli syksyllä 1917. Ja toistuvasti hän lupasi olla ottamatta lisää vastuuta tai jopa jättävänsä politiikan kokonaan. »Uusiin hallituksiin en aio mennä, sillä pelkään sinun väsyvän», hän vakuutti marraskuussa 1917. »Asevelvollisuuteni on loppunut», hän ilmoitti keväällä 1918 miettiessään politiikasta luopumista. Ollessaan ensi kertaa hallituksen muodostajana keväällä 1921 hän kertoi vapisevansa sen ajatuksen edessä, että vaimon terveys pettäisi hänen puuhaillessaan Helsingissä ministeristöä. Ja valmistautuessaan ensi kerran ottamaan pääministerin tehtävät ja vastuun hän valitti säälivänsä vaimonsa kuormittamista, mitä uusi tehtävä taas merkitsisi.

Kaisa Kallio tottui pettymään, olipa kyse miehen kotiin tulosta hetkeksi tai kokonaan. Vaikka hän ei pettymystään salannut, ei hän lannistunutkaan. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että hänen miehensä hoiti Jumalan määräämää kutsumustehtäväänsä Suomen kansan parhaaksi. Sen vuoksi hänen oli nieltävä omat kyyneleensä ja kestettävä pettymyksensä, tuntuipa se kuinka ylivoimaiselta tahansa. » — — niin, sinä et luota paluuseeni, vaan kyllä se kerran tapahtuu, jos elon päiviä on minulle suotu», Kyösti Kallio vakuutti helmikuussa 1918, punaisten valtaa piillessään. Ja totta on, ettei Kaisa Kallio varsinkaan myöhempinä vuosina miehensä paluuvakuutteluihin uskonut. Hän tiesi, että Kyösti Kallio oli oikeassa paikassa siellä, missä tapahtui ja missä kansakunnan kohtaloista päätettiin. »Uskon, että paikkasi on siellä», hän kirjoitti miehelleen lokakuussa 1917, erittäin ahdistavana ja vaikeana aikana, ja se sai senaattori Kallion liikuttumaan kyyneliin asti.

Kaisa Kallio tuki kaikista vaikeuksista ja ahdistuksestaan huolimatta miestään. Hän piti tätä tilanteen tasalla kotiseudun mielialoista ja tapahtumista. Hän puolusti miehensä politiikkaa lähiympäristön usein väärinkäsityksiin tai poliittiseen kiihotukseen perustuvia hyökkäilyjä vastaan. Hän oli vakaumuksellinen maalaisliittolainen, joka oli varma siitä, että Kyösti Kallion harjoittama politiikka oli oikeaa — vaikkei hän aina sen kaikkia yksityiskohtia ymmärtänytkään. »Täytynee yhteiskunnassa olla tällaisiakin», arveli Kyösti Kallio vuonna 1918 selittäessään taas kerran viipynustään tehtävissään ja velvollisuuksissaan. Kaisa Kallio oli samaa mieltä.

Isä ja lapset

Kaisa ja Kyösti Kalliolla oli kuusi lasta. Vanhin, tytär Vieno, syntyi 8.8.1903. Kahden ja puolen vuoden kuluttua syntyivät kaksospojat, joista eloon jäi kuitenkin vain toinen, kun taas vankemmaksi arvioitu kuoli. Eloon jäänyt sai nimet Veikko Kallis, kuollutta kutsuttiin Veljeksi. Tytär Kerttu syntyi 21.9.1907, 28.3.1910 syntyi Niilo Kalervo ja 17.6.1911 Kaino-Antoona. Kuopus, Katri Inkeri, syntyi 28.3.1915.

Kallioitten perhe oli siis iso, joskaan ei ajan mittapuun mukaan erityisen suuri. Perhe tunsi koko ajan lujaa yhteenkuuluvuutta, joka ulottui myös paljon poissa olevaan isään. Kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan perheyhteys oli luja, vieraankin aistittavissa. Niin paljon kuin Kaisa Kallio yksinäisyydessään kärsikin, hän ei antanut sen näkyä ulospäin. Lasten suhde isään oli ja pysyi aina varauksettoman kunnioittavan ja rakastavana. Vaikka Kyösti Kallio oli paljon poissa, hän oli silti tavallaan aina läsnä, rakastettuna ja kunnioitettuna isänä. Isän poissaolo ymmärrettiin välttämättömäksi velvollisuudeksi. Ikävä opittiin nielemään ja riemuittiin niistä hetkistä, jotka isä oli kotona. Toisaalta Kyösti Kallio aktiivisena ja moneen ehtivänä kykeni lyhyinäkin yhdessäolon hetkinä antamaan lapsilleen paljon. Hän antoi nasevia elämänohjeita, hän kykeni jakamaan käytännön neuvoja ja apua lähes joka alalla, hän kannusti ja opasti.

Kasvatusvastuu lapsista oli luonnollisesti ensi sijassa äidillä. »Minä en ole lasten kasvattaja kykyni enkä asemanikaan vuoksi», Kyösti Kallio totesi vuonna 1908, ja jatkoi v. 1911, ettei isä ole kasvattaja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Kyösti Kallio olisi vältellyt tässä suhteessa vastuutaan. Hän seurasi myös kirjeitse tarkoin »tuupeliensa, sirkuloittensa, nupukoittensa ja kultakäköstensä» kehittymistä ja edistymistä. Heti kun he olivat auttavastikin oppineet kirjoittamaan, he alkoivat liittää omia kirjelappusiaan äidin kirjeisiin, ja isä vaatikin niitä heiltä. Heidän kiinnostustaan kotiaskareisiin, eläimiin tai taiteisiin vanhemmat seurasivat kiinteästi. Kasvatustavoitteista ja -keinoista keskusteltiin myös kirjeitse laajasti. Lasten koulunkäyntiä ja heidän vaihtelevaa menestystään isä seurasi tarkoin ja ymmärtäen. Hän tiesi, kuinka vähän koulumenestys ennakoi menestymistä tässä maailmassa. Hän oli kyllä koulutukselle myönteinen ja halusi lasten käyvän koulua mahdollisimman pitkälle, mutta ei heitä siihen pakottanut. Koulunkäynti ei ongelmatonta ollutkaan. Vanhimmalle lapselle, Vienolle, hankittiin ensiksi kotiopettaja yhdessä muutamien muiden Nivalan lasten — mm. Kustaa Wilkunan — kanssa. Vasta kun Veikko ja Kerttu olivat varttuneet oppikouluikään, siirryttiin Ouluun.

Isä huolehti lastensa koulunkäynnistä monin tavoin: osti talon koulukortteeriksi ja järjesti mutkikkaat junamatkat sinne. Lasten lisäksi talveksi Ouluun matkasi Heikkilästä mm. lehmä ja sille hoitaja. Sittemmin Oulun koululaisiin liittyivät vielä Kalervo ja Kaino. Nuorin tytär Katri asui oppikoululaisena isänsä luona Helsingissä, samoin kuin opiskeluaikanaan tyttäret Vieno ja Kerttu; tytär Kaino taas oli isänsä kaupunkikodin hoitajana 30-luvulla. Lapsista kaksi, Vieno ja Kerttu, lukivat ylioppilaiksi ja suorittivat akateemisen loppututkinnon. Veikkoa lukuun ottamatta muut suorittivat keskiasteen kurssin, jota sitten täydensivät maatalous-, kotitalous- ja puutarha-alan opinnoilla. Lastensa koulunkäynnin ja opintojen vaiheita isä seurasi aidosti kiinnostuneena. Vieno-tyttärensä historian opinnoista hän oli erityisen kiinnostunut, neuvotteli tämän gradu-työn aiheesta professorin kanssa ja kannusti tytärtään paikallishistorian pariin, josta oli itse erityisen innostunut.

Kyösti Kallio halusi lastensa käyvän koulua. Vielä tarpeellisempana hän piti heidän totuttamistaan työntekoon ja käytännön taitojensa edistymistä. Kun vanhin poika Veikko halusi lopettaa keskikoulun IV luokalta voidakseen auttaa äitiään talonpidossa, Kallio suostui — vastahakoisesti kylläkin — poikansa toivomukseen; pojan kiinnostus ja taipumukset maatalouteen näkyivät jo selvästi. Kallion lapset omaksuivat vanhempiensa maahengen ja ahkeruuden ja tottuivat jo varhain vastuunalaisiin töihin. Isää ilahdutettiin kertomuksilla lasten menestyksestä ja innosta.

Kaisa ja Kyösti Kallion lapset olivat ahkeria ja lahjakkaita ja menestyivät elämässä hyvin. Isä oli heihin ja he isäänsä tyytyväisiä. Aatteellisia tai elämänkatsomuksellisia yhteentörmäyksiä ei Heikkilässä ilmennyt. Oireet, joita siihen suuntaan näyttäytyi, äiti sovitteli ajoissa.

Kyösti Kallio oli patriarkka, jonka auktoriteetti oli ehdoton. Diktaattori hän ei kuitenkaan ollut. Ruumiillista rangaistusta ei Heikkilässä käytetty, vaan ohjaavat sanat tai »miettimään» määrääminen riittivät. Tasa-arvoisuuden ajattelu leimasi Kallion suhtautumista puolisoonsa ja naisten tasa-arvoisuuteen yleensä. Se hallitsi myös hänen suhdettaan varttuviin lapsiinsa.

Isäntä ja palkolliset

Kyösti Kalliolla oli aina paljon palkollisia. Hän oli heistä ja he hänestä riippuvaisia.

Ensimmäisenä Nivalan-syksynään Kallio pestasi kahdeksan vuosipalkollista, neljä renkiä ja neljä piikaa. Vuosipalkolliset olivat sitten talon työväen runkona. Heitä oli tavallisesti 1920-luvun alkuun asti vähän toista kymmentä, viisi kuusi kumpaakin sukupuolta. Lisäksi oli muuta väkeä: maatalouskoulutuksen saaneita työnjohtajia, karjakkoja, maatalousharjoittelijoita sekä vaihteleva lukuisa joukko tilapäisiä työntekijöitä, urakkamiehiä, kasakoita.

Rengit, piiat ja useimmat tilapäiset työntekijät olivat yleensä lähiseudun pieneläjiä ja näiden poikia ja tyttäriä. »Pojiksi» ja »tytöiksi» isäntäväki useimmiten palvelijoitaan kutsuikin. Osa väestä oli hyvinkin pysyvää, kuten kolmisenkymmentä vuotta Heikkilässä palvelleet Iisakki Perkkiö ja Iida Sarja, kun taas useimmille riitti vuosi tai pari.

Palkollisen osa maatalossa oli raskas. Vellikello soitti viideltä ylös ja vasta yhdeksältä illalla oli työpäivä päätöksessä. Toukokuussa 1907 Kallio antoi ohjeen soittaa väen ylös aamulla puoli viideltä, antaa iltapäivällä kaksi tuntia »syömän aikaan» ja jatkaa sitten työtä kahdeksaan illalla. Tämä tunnin lyhennys illasta kiukutti vanhoillisempia naapureita, ja mm August Wilkuna valitti Heikkilän isännän olevan »homepohjalla». Vaikka työaikoja alettiin vuoden 1906-1907 tienoilla lyhentää, ei kahdeksantuntisesta päivästä ollut pitkiin aikoihin puhettakaan.

Palkka oli pieni, 1910-luvulla parhaille miehille 200-300 markkaa sekä naisille 100-150 markkaa. Nuoret, rippikouluikäiset pojat ja tytöt saivat tyytyä muutamaan kymppiin. Tähän tuli lisäksi ylläpito talosta, ruoka ja »vuosivärkit», mikä olikin palkan tärkeämpi osa sekä saajalle että maksajalle. Palkat kohosivat etenkin vuoden 1918 jälkeen tuntuvasti nopeammin kuin maataloustuotteitten hinnat, mikä osaltaan joudutti työväen korvaamista koneilla. Koulutettu ammattiväki sai huomattavasti parempia palkkoja.

Kyösti Kallio totesi ensimmäisen isäntävuotensa jälkeen, että palvelijat olivat olleet hänelle kuuliaisia. Kuuliaisuutta vaadittiinkin. Isännän auktoriteetti Heikkilässä oli luja. Emännällä ja työnjohtajilla saattoi olla vaikeuksia tässä suhteessa, mutta Kyösti Kalliolla ei.

Kyösti Kallion läheistä ja toverillista suhdetta työväkeensä on korostettu usein. Heikkilän väki söi samassa pöydässä ja samaa ruokaa, niin kuin Nivalassa yleensäkin oli laita.

Kyösti ja Kaisa Kallio tunsivat vastuuta väestään. Samalla kun he edellyttivät kuuliaisuutta, he auttoivat työntekijöitään monin tavoin ja neuvoivat ja opastivat heitä siinä missä lapsiaankin. Kun Heikkilän Leppälän torppari Heikki Niskala lähti Amerikkaan talorahoja tienaamaan, määrättiin Kyösti Kallio hänen poikansa holhoojaksi, ja isäntä hoiti holhoustehtävänsä tunnollisesti. Sittemmin hän tuki valtameren takaa palannutta torppariaan monin tavoin, tinki mm. tämän puolesta edullisesti hevosen. Kalliot rahoittivat yhteistä elämää aloittavia, antoivat tarvittaessa ennakkoja missä syntyi väliin pettymyksiäkin, olivat palvelusväkensä lasten kummeina jne. Renkipojat ja piikatytöt kulkivat nuorisoseurassa niin kuin isäntäväki ja sittemmin heidän lapsensakin. Etenkin nuorten palkollisten moraalista huolehdittiin. Isännän ja emännän — tavallisesti isännän ohjeitten mukaan — pitämät saarnat saivat erehtyneen usein itkemään ja joskus ojentamaan tapojaankin. Kyösti Kallio osasi käsitellä juopunutta renkipoikaa tai varastelevaa torpparia.

Tämä patriarkaalinen asenne oli pääasiassa myönteinen. Heikkilän palvelusväki koki olevansa omaa väkeä, ja usein ystävälliset suhteet isäntäväkeen säilyivät vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun työsuhde oli jo katkennut. Mutta pelkkää idylliä Heikkilän isännän ja hänen palkollistensa kanssakäyminen ei toki ollut. Patriarkaalisuus sisälsi myös holhoamista ja puuttumista sellaisiinkin asioihin, jotka ajan myötä alettiin yhä useammin lukea yksityisasioiksi. Hyvä tarkoitus ei aina riittänyt selittämään kovia otteita, ja närääkin syntyi.

Myös se, että isäntä oli tunnettu poliitikko, ei aina ollut omiaan pitämään radikaaleja ajatuksia omaksuneitten palkollisten ja isäntäväen suhteita parhaina mahdollisina. Valtiollisesti kireimpinä aikoina, suurlakon aikoina 1906 ja sen jälkeen, vapaussota-kansalaissodan tienoilla ja sitten 1920-luvun alussa, kun maanalainen kommunistinen puolue harjoitti työtään maaseutuproletariaatin parissa, välit myös Heikkilässä saattoivat kiristyä. Esiintyi erimielisyyksiä työajoista, palkoista ja muistakin asioista ja ilmeni velttoutta, pistopuheita ja nurjia katseita.

Kallio oli yleensä tällaisissa tilanteissa joustava. Puolue- ja eduskuntatyössään Kallio perehtyi tarkoin maatyöväen ongelmiin ja katsoi palkollisten tilan edellyttävän myös lakimääräisiä suojelutoimia. Vuonna 1909 puoluekokous valitsi hänet valiokuntaan, jonka tehtävänä oli muotoilla kokouksen kannanotot maatyöväen suojeluohjelmaan.  Hän tiesi Etelä-Suomessa maksettavan työväelle parempia palkkoja ja oli valmis mahdollisuuksien mukaan korottamaan palkkoja omilleenkin. Myös työaika-asioissa hän katsoi paremmaksi joustamisen kuin jäykän vanhasta kiinnipitämisen. Väelle alettiin antaa myös pikku lahjoja Vappuna, jolloin vuosipalkollisen työvuosi oli puolessa, jouluna tai isännän nimipäivänä. »Annamiehille viisi markkaa kullekin, että saavat viettää yhdessä vappua.,

Kallio kehotti vaimoaan vuonna 1916. Lisäksi piti antaa teepaketti ja nisua, »että tuntisivat olevansa saman talon väkeä ja etteivät isäntääkään muistelisi katkerudella.

Etenkin vallankumousvuonna 1917 Kyösti Kallio näki vaivaa tyynnytellessään väkeään ja ehkäistäkseen muualla maassa yleisten rettelöiden leviämisen omille nurkilleen. Agitaattoreita toki oli Nivalassakin, mutta näiden vaikutus jäi sentään vähäiseksi. »Täytyy väkensä tyytyväisyyttä kunnioittaa», hän totesi antaessaan vaimolleen ohjeita Vapun vietosta, työajan lyhentämisestä ja lahjoista, ja teroitti useaan otteeseen palkollisten oikean kohtelun merkitystä. Vallankumouksellisessa Helsingissä asiat näyttivät toisilta kuin Heikkilässä.

Joka tapauksessa Heikkilän väki pysyi lailliselle esivallalle uskollisena. Talosta osallistuttiin vapaussotaan vain valkoisten puolella. Ja vaikka kommunismi hiipi Heikkilänkin nurkissa 1920-luvun alussa ja punahenki piti emäntää pelossa, selvittiin siitäkin. Velttoutta, niskottelua, juoppoutta ja huoruutta toki niin isoon joukkoon mahtui, mikä harmitti ja kiusasi isäntäväkeä, mutta yleensä asiat sujuivat hyvin. Väki teki työnsä, sai siitä elantonsa ja yleensä kunnioitti isäntäänsä ja jopa piti tästä.