Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Kyösti Kallion valtiomiesura rakentui vankalle perustalle: hän polveutui voimakkaista pohjoispohjalaisista talonpoikaissuvuista, ja hänen uupumatonta toimintatarmoaan tukivat monet käytännön elämään, teoreettiseen ajatteluun ja taiteeseen liittyvät erityislahjat.

Hän kasvoi valistuneessa kodissa, jossa tunnettiin vastuuta yhteisistä asioista. Varakkaan sukulaistädin kasvattina hän sai erinomaiset taloudelliset mahdollisuudet tuon ajan talonpoikaisväestön keskitasoa parempaan koulusivistykseen ja itsensä monipuoliseen kehittämiseen.

1800-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalla tuntuneet aatevirtaukset vaikuttivat ratkaisevasti Kyösti Kallioon. Luja uskonnollisuus oli jo kodin perintöä, ja siitä tuli varhain myös hänen henkilökohtainen vakaumuksensa. Toisaalta hänen katsomuksiaan avarsi tutustuminen kansallismielisyyden aatteisiin. Nuorisoseura- ja raittiustyöstä hän löysi omimman aatemaailmansa, käytännön snellmanilaisuuden. Kun Kallio sittemmin antautui yhteiskunnalliseen toimintaan kunnan ja seurakunnan sekä taloudellisten yhteisöjen ja lopulta myös puolue- ja valtioelämän palveluksessa, hän oli muodostanut itselleen jo vakaat aatteelliset käsitykset.

Kyösti Kallio solmi vuonna 1902 avioliiton Kaisa Nivalan kanssa. Puolisoltaan hän sai jatkuvaa tukea ottaessaan vastaan yhä haasteellisempia tehtäviä. Kaisa Kallio jaksoi kuuden lapsen kasvattamisen ohella huolehtia suurtaloudesta. Hän jaksoi olla myös yksin. Kaisa Kallio oli vakuuttunut siitä, että hänen miehensä noudatti politiikassa kutsumusta: Jumalan hänelle määräämää tehtävää Suomen kansan parhaaksi.

Talonpoikaiset sukujuuret

Kyösti Kallio oli talonpoika. Jo varhain 1920-luvulla häntä kutsuttiin Suomen suurimmaksi talonpojaksi, ja tämä nimitys vakiintuikin sitten hänen pysyväksi kunnianimityksekseen. Hän ei kuitenkaan ollut perintömaataan pääasiassa oman perheen voimin viljelevä rahvaanmies. Hän oli ympäristöään pitemmälle koulutettu ja valistuneempi, ostamaansa suurtilaa pääosin palkkatyövoimalla raivaava ja viljelevä yrittäjä. Ajan tavan mukaan häntä usein kutsuttiin »maanviljelijäksi» erotukseksi tavallisista naapureista, »talokkaista». Mutta silti talonpoikaisuus sopii Kyösti Kallion nimitykseksi. Erottavista tekijöistä huolimatta hän oli luonteeltaan ja elämänkatsomukseltaan selvästi talonpoikainen, yksi kotiseutunsa raivaajista ja viljelijöistä. Hän eli paljolti talonpojan lailla, teki mielellään raskasta ruumiillista työtä, oli saven, mudan ja karjanlannan tuttava. Maanviljelyksen edistäminen oli hänen laajan poliittisen toimintansa keskeinen päämäärä. Talonpoikaisuus korostui erityisesti myös hänen sukujuurissaan; hän oli keski- ja pohjoispohjalaisten talonpoikaissukujen vesa.

Kyösti Kallion isä Mikko Erkinpoika Kontio oli kotoisin Ylivieskan Ylivieskankylän Kontion talosta, joka oli pitäjän vanhimpia kantataloja ja jonka talon isäntiä voidaan seurata suoraan ylenevässä polvessa vuonna 1609 talon isännäksi tulleeseen Matti Eskonpoika Kontioon asti. Samasta Kontion talosta oli kotoisin Kyösti Kallion äidin Pieta (Beata) Knuutilan äiti Vappu, jonka isä oli talon itsellinen, mutta syntyjään isännän poika. Vuonna 1720 syntynyt Erkki Heikinpoika Kontio oli viidennessä polvessa Kyösti Kallion esi-isä sekä isän että äidin puolelta. Äitinsä isän puolelta Kyösti Kallion sukujuuret ovat yhtä vanhat ja yhtä talolliset. Pieta Knuutilan isän Niku (Niilo) Olliinpojan sukua voidaan seurata aina 1550-luvun alkupuoliskolle Ylivieskan kahteen vanhimpaan kantataloon Juurikoskeen ja Knuutilaan, joissa 1540-luvulla olivat isäntinä veljekset Pekka ja Knuuti Knuutinpoika, jälkimmäinen todennäköisesti talonsa Knuutilan ensimmäinen isäntä. Juurikoski taas oli vielä vanhempi, mahdollisesti ainoa keskiajalta peräisin oleva Ylivieskan talo.

Kyösti Kallion esivanhemmat olivat muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta talollisia Ylivieskasta, jotkut Sievistä, Nivalasta tai Kalajoelta. Nimistössä vilahtelevat nimet Kontio, Knuutila, Kangas, Sorvoja, Juurikoski, Haapakoski, Rahkola, Niemi, Ypyä, Sipilä, Nivalan Pirttiperä ja Jokisaari, Sievin Ahola, Pennala, Kukko ja Sievälä eli Sipilä, Kalajoen Lepistö ja Vetoniemi. Viidenteen polveen saakka, joka on tutkittu täydellisesti, Kyösti Kallion esivanhempain taulun 32 henkilöstä on yksi sotamies, joka kyllä oli talollisen poika, yksi itsellisenä kotitalossaan elellyt talollisen poika sekä »isännän veli», joka ei itse omistanut taloa, mutta oli muuten täysin talollisväkeen rinnastettavissa. Kaikki muut olivat talollisia. Kolmea poikkeusta lukuun ottamatta nimistö on kokonaan suomenkielistä. Poikkeukset Kreeta Hurtig, Kaisa Hökman ja Olli Raqvet (Rakett) olivat ilmeisesti ruotusotamiesten lapsia ja polveutuivat siten paikallisesta, lähinnä tilattomasta väestöstä)

Kyösti Kallio oli talonpoikaisista juuristaan sekä ylpeä että kiinnostunut. Kontion suvusta tehtiin sukututkimus jo 1920-luvulla, jolloin sukututkija O. H. Petäjistö selvitti vuonna 1666 syntyneen Heikki; Niilonpoika Niemelän ja hänen kanssaan vuonna 1715 vihityn Kaisa Tapanintytär Kontion eli Ojalan jälkeläiset. Kyösti Kallio oli heidän jälkeläisensä seitsemännessä polvessa. Luonnollista on, että suvun jo tuolloin ylivoimaisesti tunnetuin jäsen seurasi kiinteästi tutkimuksen tuloksia. Heinäkuussa 1929 pidettiin Ylivieskassa suuri sukujuhla, johon tuhatkunta Kontion suvun jäsentä kokoontui. Pääpuhujana oli luonnollisesti Kyösti Kallio, joka selvitteli juuri valmistuneen sukututkimuksen perusteella esi-isien vaiheita.

Kallion kiinnostus omaan ja talollissukuihin yleensä ja sitä tietä asutushistoriaan näkyi siinäkin, kuinka voimakkaasti ja innostuneesti hän tuki »Suomalaisen talonpojan kantakirjaksi» kutsumaansa Suomen asutuksen yleisluettelon tutkimus- ja toimitustyötä. Kalajokilaakson historiahankkeet kiinnostivat niin ikään Kalliota, joka tahtoi erityisesti asutushistorian perinpohjaista selvittämistå.

Valistunut ja kristitty koti

Kyösti Kallio syntyi huhtikuun 10. päivänä 1873 Mikko Erkinpoika Kallion ja hänen vaimonsa Pieta Nikuntytär Knuutilan kolmantena lapsena; isä oli tuolloin 30- ja äiti 27-vuotias. Mikko Erkinpoika oli alkuperäiseltä nimeltään Kontio ja hän oli syntynyt Ylivieskankylän Kontion talossa. Hän oli kuitenkin muuttanut saman pitäjän Niemelänkylään Kallion taloon »vanhantamaan» sen lapsetonta isäntäväkeä, mikä tarkoitti sitä, että nuori Mikko Kontio otti vastatakseen talon töistä ja velvoitteista sekä luonnollisesti isäntäväen toimeentulosta. Kallion isäntä, Pekka Jaakonpoika Räihä eli Kallio oli alun perin Kallion kotivävy, ja hänen vaimonsa Margareta Elisabet Pekantytär Kallio eli Sipilä oli Mikko Kontion isoisän äidin Kreetta Matintytär Hurtigin tytär tämän toisesta avioliitosta. Nuori sukulaismies osoittautui pystyväksi talonpitäjäksi ja menestyi Kalliolla, jossa pari aikaisempaa »vanhantajaa» olivat ehtineet epäonnistua. Kun Pekka Jaakonpoika Kallio vuonna 1866 kuoli ja Mikosta tuli Kallion isäntä, hän omaksui vallitsevan tavan mukaan talon nimen omaksi sukunimekseen.

Kyösti Kallio syntyi varakkaaseen talonpoikaiskotiin. Kallio oli 1/6 manttaalin talo, jonka äyriluku oli 1870-luvulla paljon keskimääräistä suurempi, kahdeksan, kun se talollisilla yleensä oli 3-6 äyrin tienoilla. Väkeä oli talossa paljon. Oma perhe oli suuri, mutta lisätyövoimaakin tarvittiin, yleensä yksi renki ja kaksi piikaa. Huutolaislapsellekin oli talossa tilaa. Navetassa oli kolmattakymmentä lehmää, mikä merkitsi huomattavaa varallisuutta. Talo oli lisäksi velaton.

Ensimmäisen vuosikymmenenä Kyösti Kallio asui ja eli Kallion talossa. Hän oleskeli kyllä ajoittain Ylivieskan Kankaankylässä asuvan sukulaistädin, isänsä serkun Anttuuna Kankaan luona tämän samannimisessä kotitalossa. Syksyllä 1885 hän muutti Kankaalle kokonaan, tädin kasvatiksi, vaikkei virallista adoptiota pantukaan toimeen. Vuonna 1886 seurasi muu perhe perässä, kun Mikko Kallio osti serkultaan tämän talon. Kangas oli pienempi talo kuin Kallio, mutta iso sekin. Manttaaliluku oli 1/12, ja Kankaan edellinen isäntä, Anttuunan isä Heikki Kangas, oli maksanut maaveroa yleensä neljän äyrin edestä. Mikko Kallio, joka uuden talonsa mukaan alkoi käyttää Kalliokankaan (väliin myös väliviivalla Kallio-Kangas) nimeä, mikä nimi siirtyi hänen pojalleenkin, oli kyvykäs viljelijä, ja hänen taloutensa Kankaalla menestyi suotuisasti. Verotuksesta päätellen talo kuului pitäjän vauraimpiin. Vuonna 1891 Mikko Kalliokankaalla oli 21 lehmää, renki, kolme piikaa ja 1560 markan tulot, joista kertyi yhteensä 31 kunnallisäyriä. Vuonna 1895, jolloin Kyösti muutti lopullisesti kotoaan pois, kotitalossa oli 25 lehmää ja äyrimäärä 89, joka oli pitäjän korkeimpia.

Kyösti Kallio kasvoi suuressa perheessä. Mikko ja Pieta Kallion vuonna 1866 solmittuun avioliittoon syntyi kaikkiaan kaksitoista lasta. Kyösti Kallion vanhin veli Erkki syntyi vuonna 1867. Seuraava, Hermanni, syntyi 1869, mutta kuoli jo puolen vuoden ikäisenä; samoin kävi myöhemmin kahdelle Mikko-nimiselle pojalle (1877, 1880). Jaakko syntyi 1870. Kun Kyösti syntyi 1873, oli hänellä siis kaksi elossa olevaa veljeä. Kyöstin jälkeen syntyivät sitten Amalia (1875), Ville (1878), Yrjö (1882), Jenny (1884), Heikki (1887, hukkui 1897), Anttuuna (1889)sekä mainitut kaksi pikkulapsina kuollutta veljeä. Kyösti Kallion äiti Pieta oli ajan rahvaanvaimojen tapaan alituisten synnytysten ja kovan työn uuvuttama. Hän kuoli jo 48-vuotiaana, 25.2.1895, samana vuonna jolloin Kyösti lopullisesti lähti kodistaan.

Mikko Kalliokangas eli sen sijaan paljon vanhemmaksi ja ehti nähdä runsaan kolmannen polven nousevan. »Kankaan pappa» kuoli vuonna 1908. Mikko Kalliokangas oli arvostettu kunnallismies ja varsin monitaitoinen. Hän osasi kirjoittaa ja kykeni laskutaitoisena myös vaativiin kassanhoitajan tehtäviin. On hyvin luultavaa, että Kyösti Kallion valtiomiesuraan vaikutti sekin, että hän tottui lapsesta alkaen yhteisten asiain hoitoon. Mikko Kallio osallistui Ylivieskan kunnalliselämään monella tavalla. Paria kuukautta ennen pojan syntymää hänet valittiin kunnan apuvarastokassan eli »kassapuodin» hoitajaksi 50 markan kuukausipalkalla, missä toimessa hän sitten oli vuoden 1891 loppuun saakka.9 Vuoden 1872 alusta hän oli myös kunnallislautakunnan jäsen. Syksyllä 1875 Mikko Kallio valittiin lautakunnan varaesimieheksi, ja kun pitkäaikainen esimies Leander Saarela seuraavana keväänä kuoli, valittiin Mikko Kallio esimieheksi kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Palkkaa hän sai kuusi tynnyriä jyviä, puoliksi rukiita ja ohria sekä 76 markkaa
rahaa vuodessa.

Lautakunnan esimiehen tehtävät olivat moninaiset ja sitoivat miestä paljon. Kokouksia oli tiheään, ja vaikka melkoinen osa niistä pidettiin Kalliolla, oli isä usein myös poissa kotoa. Matkojakin luottamustoimi edellytti. Mikko Kallioon oltiin ilmeisesti tyytyväisiä, koska hänet valittiin lautakunnan esimieheksi uusiksi kolmivuotiskausiksi, vuoden 1887 loppuun asti. Tämän jälkeenkin Kallio osallistui paljon kunnan toimiin; hän oli mm. kutsuntalautakunnan lisäjäsenenä ja Iisalmen—Ylivieskan ratasuunnasta annetun lausunnon tarkastajana. Syksyllä 1893 Mikko Kalliokangas palasi vielä yhdeksi kolmivuotiskaudeksi lautakunnan esimieheksi tiukan äänestyksenjälkeen.

Kyösti Kallio näki kunnallisen hallinnon toteutumista käytännössä. Hän näki, kuinka toimi vaivaishoito, tuon ajan kunnallishallinnon tärkein ja työläin osa. Hän tutustui koulukiistoihin ja näki, mitä vaikeuksia edistyshankkeilla oli edessään — Mikko Kallio oli koulun innokas puoltaja. Hän näki myös, kuinka kunnallinen itsehallinto jäsentyi valtion hallinnon kanssa ja kuinka kunnan ja virkamiesten suhteet toimivat. Mikko Kallio edusti Ylivieskan talonpoikaisväkeä Salon tuomiokunnasta edustajia talonpoikaissäätyyn valtiopäiville valittaessa vuosina 1881, 1884 ja 1887. Kyösti Kallio näki isänsä laativan anomuksia senaatille ja kuvernöörille. Hän näki, kuinka isä järjesti turvattomien lasten huutokauppoja ja huusi itsekin avuttoman taloonsa. Ja hän näki sen vastuun, joka yhteisten asiain hoitajilla oli, kuinka tilejä tarkastettiin ja selvityksiä laadittiin ja annettiin.

Mikko Kalliolla oli luottamustoimia myös seurakunnassa, tosin vähemmän. Joka tapauksessa Kyösti Kallio sai lapsuudessaan hyvän tuntuman myös kirkolliseen itsehallintoon. Kodin perinteen merkitykseen viittaa sekin, että Kyösti Kallion veli Ville oli pitkään Ylivieskan keskeisenä kunnallismiehenä, mm. valtuuston puheenjohtajana ja Kyöstin vanhempi veli Jaakko oli samoin kunnanvaltuutettu.

Kyösti Kallion koti oli valistunut maalaiskoti. Talossa luettiin, ja Kyösti tottui lapsuudestaan alkaen lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä. Vielä enemmän luettavaa oli Kankaalla tädin luona. Anttuuna Kankaan isä Henrik oli paljon matkustanut kauppias, jonka ajan oloissa runsaanpuoleinen kirjasto kiehtoi nuorta Kyöstiä. Kankaalla 1800-luvun alussa elänyt talon nuorempi poika Simo, Herra-Setänä tunnettu, oli ollut originelli itseoppinut, jonka kirjoja samoin kuin myöhemminkin hankittuja oli talossa runsaasti. Sidotut almanakat vuodelta 1842 asti olivat nuorelle Kyösti Kalliolle melkoinen aarre.

Kyösti Kallion lapsuudenympäristöä hallitsi myös uskonnollisuus, kristillinen henki. Hän juurtui hengellisiin arvoihin, mikä sitten vaikutti häneen pysyvästi koko elämän ajan. Kalajokilaakson kristillisyyttä hallitsi kaksi voimakasta herätysliikettä, joihin kumpaankin Kyösti Kalliolla oli paljon kosketuskohtia. Hänen äitinsä lukeutui heränneisiin ja piti körttipukua koko elämänsä ajan. Myös isä oli harras kristitty. Sisarista Amalia (Pesämaa), Kyöstiä kaksi vuotta muorempi, liittyi lestadiolaisuuteen. Kyösti Kallio itse ei lukeutunut nimenomaisesti kumpaankaan herätysliikkeeseen. Hän arvosti kyllä molempia ja antoi niille julkista tunnustusta. Herättäjäjuhlilla hän kävi vielä presidenttinä ollessaan Raudaskylässä kesällä 1940. Raudaskylän kristillistä opistoa, herännäisyyden tärkeää keskuspaikkaa, hän monin tavoin tuki ja kannusti. Mutta yhtä lailla hän antoi tunnustusta lestadiolaisuudelle ja tunsi monia liikkeen johtomiehiä henkilökohtaisesti. K. A. Lohi, maalaisliiton pitkäaikainen pohjoissuomalainen kansanedustaja oli samalla lestadiolainen saarnamies, ja hänen todistuksensa mukaan Kallio arvosti lestadiolaisten kristillisyyttä suuresti. Kallio kävi yhdessä Lohen kanssa kirkossa presidenttikaudellaan, ja viimeisen sairautensa aikana hän kävi keskusteluja Lohen kanssa sielun pelastukseen liittyvistä kysymyksistä. Kallion ystäviin kuului myös asevelvollisuusaikainen toveri, Pyhäjoelta kotoisin oleva lestadiolainen maallikkosaarnaaja Antti Krekula, jonka myös tiedetään käyneen presidentti Kallion luona Linnassa.

Oli myös seikkoja, jotka erottivat Kyösti Kalliota ja herätysliikkeitä. Kallio vierasti uskonnollista ahdasmielisyyttä, jota toki kummassakin herätysliikkeessä oli. Hän ei korostanut julkisuudessa kristillisyyttään eikä hyväksynyt uskonnon ja politiikan sekoittamista toisiinsa. Päinvastoin hän saattoi sitä voimakkaastikin arvostella etenkin silloin, kun hän nuorena edistyksellisenä näki kristinuskolla perusteltavan vanhoillaan pysymistä tai suorastaan taantumusta, kuten esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumien jälkeen oli yleistä. Myöskään herätysliikkeitten nurjaa suhtautumista maalliseen kulttuuriin Kallio ei hyväksynyt. Tämä tuli näkyville erityisesti paikkakunnan heränneitten kriittisessä suhtautumisessa nuorisoseura- ja osaksi raittiustyöhön. Kallio teki työtä suhteiden liennyttämisessä ja onnistuikin vetämään myös herännyttä nuorisoa nuorisoseuran piiriin.

Kiireinen mies ei myöskään harrastanut paljon näkyvää uskonelämää. Kirkkoon hän ehti harvoin ja ehtoolliselle vielä harvemmin, joskin kirkonkäynti vanhemmiten selvästi lisääntyi. Mutta vakaa kristitty hän oli koko elämänsä ajan. Kodin perintö sai tässä suhteessa vahvistusta avioliiton kautta, kun puolisokin oli vakaumuksellinen kristitty. Kyösti Kallio luki uskonnollista kirjallisuutta ja keskusteli siitä paljon puolisonsa kanssa, myös kirjeitse. Myös tovereittensa ja ystäviensä kanssa Kallio keskusteli uskonnollisista kysymyksistä koko elämänsä ajan. Hän rukoili usein ja varsinkin joutuessaan uusiin vaativiin tehtäviin hän muisti pyytää voimaa ja ymmärrystä Jumalalta. Poliitikkonakin Kyösti Kallio uskoi olevansa Jumalan tarkoittamaa tehtävää suorittamassa, mikä epäilemättä myös vaikutti siihen tapaan, jolla hän toimi. Ne lukuisat rukoukset, joita hän päiväkirjaansa kirjasi ja joista kertoi puolisolleen kirjeissään, ovat tästä todistuksena.

Tämä kristillinen perusta leimasi hänen elämäntapaansa, joka oli kaikin puolin nuhteetonta. Hänen yksityiselämänsä oli moraalisesti korkeatasoista, eikä hän sallinut itselleen vanhemmallakaan iällä sellaisia vapauksia, joita ei intomielisenä ja ihanteellisena nuorena kelpuuttanut. Kyösti Kalliosta ei koskaan kierrellyt »juttuja».

Kyösti Kallion kodinperintönä saatu kristillisyys vaikutti paljon myös Suomen kirkkohistoriaan, koska hänen osuutensa nuoren maalaisliiton kirkko- ja uskontopolitiikan muotoutumisessa oli aivan keskeinen. Hänessä ei ollut sitä uskonnon- tai kirkonvastaisuutta, mitä vuosisadan alun uudistushenkisissä kansanliikkeissä yleisesti oli. Hän saattoi kyllä arvostella pappeja ankarasti ja julkisesti niin kuin herätysliikkeitäkin silloin kun näki papiston pitävän kiinni itsekkäästi kohtuuttomista taloudellisista eduistaan tai edustavan yhteiskunnallista taantumusta. Kun herännäisjohtaja Vilhelmi Malmivaara kävi vuonna 1910 Nivalassa seurapuhujana ja teki Kallion mielestä — Kallio oli itse seuroissa mukana — varomattoman vertailun nuorisoseuroista, närkästynyt Kallio kirjoitti hänelle »tuiman kirjeen», johon Malmivaara vastasi anteeksi pyytäen. Erityisesti raittiuskysymys, joka oli Kalliolle sydämen asia, sai hänet tarttumaan kiivaastikin kynään ja vaatimaan papistolta selkeämpiä kannanottoja.

Mutta kaikkiaan hänen suhteensa kirkkoon ja papistoon oli korrekti tai lämmin. Tähän vaikutti epäilemättä se, että hänen nuoruudenystäviensä joukossa oli pappeja. Nivalan kappalainen Antti Hulkkonen oli Kallion läheinen liittolainen ja työtoveri nuorisoseuratyössä, ja hyvin hän tuli toimeen muidenkin kotiseutunsa pappien kanssa.

Kallio harrasti myös kristillis-yhteiskunnallista setlementtityötä sen kaupunkilaisesta luonteesta huolimatta. Vuonna 1920 Santeri Alkio pyysi häneltä kirjeitse tukea Sigfrid Sireniuksen johtamalle Kalliolan työkeskukselle, ja sen jälkeen Kallio oli yhteydessä Sireniuksen kanssa ja tuki tämän työtä, samoin kuin kristillisiä kansanopistoja ja ylipäänsä kaikkea kristillisyyden hengessä tapahtuvaa toimintaa. Kallion uskontopoliittinen linja oli aktiivinen, suvaitsevainen
ja maltillinen.

Terve, lahjakas lapsi

Kyösti Kallion sukunimen olisi oikeastaan pitänyt olla Kontio. Kalliokankaana hänet tunnettiin vielä asevelvollisuuskutsunnoissa v. 1895. Etunimessäkin on samanlaista muuttumista. Kirkkoherra Erik Snellman merkitsi Mikko Kallion kasteelle tuodun pojan nimeksi Gustaf. Vanhemmat olivat tarkoittaneet nimeksi Kustaan, ja sen kummit — sukulaismiehet Pertti ja Jaakko Kontio vaimoineen — ilmoittivat papille. Tämä käytti kuitenkin ruotsinkielistä muotoa, niin kuin yleensäkin, koska kirkonkirjaa pidettiin tuolloin ruotsiksi. Gustaf-nimeä Kyösti Kallio käytti sitten kouluaikoina ja eräissä virallisissa asiakirjoissa, mm. siinä kauppakirjassa, jolla Nivalan maaomaisuus siirtyi hänen omistukseensa keväällä 1895. G. Kallio hän merkitsi moniin koulukirjoihinsa ja -vihkoihinsa alkeiskouluaikoinaan. Kotona poikaa kutsuttiin Kustuksi. Kustuna hänet tunnettiin myös kansakoulussa, jonka päästötodistuskin kirjoitettiin Kustu Kallion nimelle. Raahen alkeiskouluun poika kirjoitettiin Kustaana, mutta pian yleistyi niin kutsuma- kuin viralliseksikin nimeksi Kyösti. Pitkälle 1890-luvulle esiintyi vielä eräissä tuntemattomampien kirjeissä Kyöstin ohella Kustaa- ja Kusti-muotoja. Erään koulutoverin kirjeessä vuodelta 1890 näkyy myös nimi Kuju, jota lienee toveripiirissä käytetty alkeiskouluaikana.

Lopullisesti Kyösti Kallion nimi vakiintui Nivalan ensimmäisinä vuosina 1890-luvun loppuvuosina. Kyösti Kallio oli terve lapsi. Hyvä terveys oli hänen vahvoja ominaisuuksiaan sitten aina seitsemännelle vuosikymmenelleen saakka. Kun koti oli hyvin toimeentuleva maalaistalo, siellä riitti tarpeeksi terveellistä ravintoa, mikä ei tuon ajan rahvaanlapsilla ollut lainkaan tavallista. Kasvuympäristönä koti oli muutenkin hyvä ja virikkeinen. Poika juurtui pienestä pitäen ulkoilmaharrastuksiin ja moniin maalaistalon töihin. Myös liikunnallisiin harrastuksiin hän kasvoi varhaislapsuudesta saakka eikä niistä sitten koskaanluopunutkaan.

Kyösti Kallio vietti onnellisen ja huolettoman lapsuuden ja tarttui oma-aloitteisesti hiljalleen töihin. Talli ja karjakartano, ratsastelu hevosia laitumelle vietäessä, mäenlasku ja jääleikit Kalajoen rannoilla vaihtuivat toiselle kymmenelle siirryttäessä viikkokuntaiseen paimeneen yhdessä vanhempien veljien kanssa ja yhä vakavampiin peltotöihin.

Kyösti Kallio oli hidaskasvuinen, ja häntä kutsuttiinkin kotona Pikku-Kustuksi. Venyttyään alun kolmannelle kymmenelle tultuaan täyteen pituuteensa hän oli noin 173 senttimetriä pitkä, suunnilleen tuon ajan miesten keskimitta Suomessa. Vartaloltaan hän oli voimakas ja jäntevä, toisten luonnehdintojen mukaan hoikka, toisten taas vankka. Hänen ulkoinen olemuksensa oli sopusuhtainen. Vielä keski-iässä hänen painonsa pysytteli 71 ja 74 kilon välillä. Vaikka hän vanhemmiten vähän tukevoituikin, hän säilyi aina normaalipainoisena.

Kyösti Kallion hyvälle ruumiinkunnolle loi pohjaa urheilu, jota hän harrasti nuorena paljon ja jota hän jatkoi eri muodoissa koko elämänsä ajan. Mieluisin liikuntamuoto lapsuudessa oli hiihto, jossa hän oli lahjakas ja jota hän harrasti kilpailumielessäkin lähinnä lyseoaikanaan 1890-luvun alkuvuosina. Kevättalvella 1891 hän voitti luokkansa kilpahiihdon ja sai 2 markan 50 pennin palkinnon.

Suuremmissa, myös Oulun suomalaisen lyseon järjestämissä hiihdoissa 10 kilometrin matkalla hän oli neljäs. Talvella 1892 hän osallistui taas 10 kilometrin kilpailuun, jossa hän oli nyt paras. Matka taittui 47 minuutissa ja vaivan palkaksi hän sai kirjan Pohjoisnavalta päiväntasaajalle Talvella 1893, jolloin hän ei enää käynyt säännöllisesti lyseota, hän osallistui Oulussa ainakin pariin hiihtokilpailuun. Maaliskuussa hän voitti 12 kilometrin matkalla pääpalkinnon, Runebergin ruotsinkieliset kootut runot ja kullatun mitalin. Tunnetuin Kyösti Kallion hiihtokilpailuista oli Oulun hiihto vuonna 1894. Menestys ei tosin ollut erityisen hyvä: 31 kilpailijan joukossa hän selviytyi 24:nneksi, millä heltisi viiden markan palkinto. Aikaa 30 kilometrin matkalla kului 2 tuntia 37 minuuttia
ja vielä 8 ja puoli sekuntia päälle. Hiihtäjä ei ollut tuossa kilpailussa aivan terve. Hän oli paria päivää ennen Oulun hiihtoa hiihtänyt Sievissä 14 kilometrin kilpailun ja kulkenut kilpailumatkan mennen tullen suksilla yhden vuorokauden aikana. Kun hän oli vielä tuolloin vähän »ruhkassut» kylkeään, vaivasi Oulun hiihdossa paha pistos, mikä heikensi ymmärrettävästi tulosta. Sievissä oli tullut II palkinto, kuusi markkaa. — Hiihtokilpailujen lisäksi Kyösti Kallio osallistui ainakin kerran myös juoksukilpailuun, Sievissä heinäkuussa 1892. Sijoitus oli toinen ja palkintona muistikirja.

Talon isännäksi tultuaan Kallio jätti urheilun kilpailumielessä. Liikuntaa hän ei kuitenkaan hylännyt, vaan sekä hiihto että kuntokävely pysyivät hänen harrastustensa joukossa loppuun asti. Hän harrasti myös ammuntaa vaikkei metsämies ollutkaan, ja presidenttivuosina tuli uutena liikuntamuotona ohjelmaan joskus myös tennis. Vielä varttuneena poliitikkona, eduskunnan puhemiehenä ja pääministerinä, hän liikkui mielellään polkupyörällä pitkiä matkoja. Esimerkiksi vielä vuoden 1936 vaalitaistelussa 63-vuotias Kallio liikkui polkupyörällä puhujamatkallaan maakunnassa. Hyvä ruumiinkunto vaikutti myös siihen, että Kyösti Kallio teki mielellään koko elämänsä ajan ruumiillista työtä yltäen hämmästyttäviin suorituksiin. Hänellä ei olisi varakkaana miehenä ja ison talon isäntänä ollut taloudellista pakkoa tarttua itse työhön, mutta hän teki sen mielellään. Hänet tunnettiin nuoruudestaan asti sekä taidoistaan työssä että voimista ja kestävyydestä. Hän jaksoi pitkiä päiviä suonraivauksessa tai heinäpellolla ja kykeni tältäkin osin olemaan esimerkkinä väelleen. Vielä ikämiehenä jouluaattona 1936 silloinen pääministeri hämmästytti väkeään tyhjentämällä monituntisella yhtämittaisella uurastuksella lannan lammaskarsinasta.

Ulkoista olemustaan ja vähän luonnettaankin Kyösti Kallio kuvasi itse hauskalla tavalla päiväkirjassaan tammikuussa 1893, hyvän toverinsa kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen jälkeen. Näin arvioi 19-vuotias Kyösti Kallio osaksi toverin, osaksi omin silmin itseään:

»Vartaloltaan on hän solakka, noin 2 tuumaa vaille 6 jalkaa. Hän on tanakka ja urheilua harrastavan nuorukaisen näköinen, jonka heti huomaa hänestä. Muodoltaan on hän sinisilmäinen, tummahkotukkainen, suu tavallisesti aina hymyssä. Otsa korkea, osottaa tarkkaa punnitsemista pienimmissäkin seikoissa. Luonteeltaan on hän, paitsi sitä että hän on miettiväinen, hilpeän iloinen, tunteellinen. Löytyypä hänessä hiukan runollisuuttakin. Hyvä toveri, johon voi luottaa. Hän ei ilmoita salaisuuksia, olivatpa ne sitten mitä laatua tahansa. Oiva kavaljeeri sekä miellyttävä kaikessa olennossaan ja käytöksessään.»

Nuorukaisten ihannoivissa sanonnoissa on paljon totta. Kyösti Kallio oli kaikkien todistusten mukaan valoisa luonne. Raskaatkin tehtävät ja epäonnistumiset, joita hän pitkällä urallaan myös koki, eivät koskaan saaneet pitkäksi aikaa hänen optimistista mieltään masentumaan.

Puhuessaan tunteellisuudesta Kyösti Kallio tunsi itsensä. Hän oli herkkä ihminen, jolle liikuttuminen kyyneliin tai itku pettymyksen tai ilon hetkellä ei ollut vierasta. Hän osasi myötäelää voimakkaasti. Niin paljon kuin Kyösti Kallio olikin mukana politiikassa ja oppi tuntemaan sen hyvät ja huonot puolet kai perusteellisemmin kuin yksikään aikalaisensa, kyynikkoa hänestä ei koskaan tullut. Ihanteellisuus ja usko oikeuteen pysyivät hänessä aina lujina, jonkun mielestä naiiviuden rajalle saakka.

Kyösti Kallio oli monipuolisesti lahjakas ihminen. Koulussa hän ei tosin menestynyt, mutta hänellä oli runsas annos käytännöllistä, organisatorista ja taiteellista kykyä, johon yhdistyi sitkeys ja kestävyys. Hänellä oli epätavallisen hyvä numero- ja henkilömuisti. Hän oli lahjakas piirtäjä, joka kykeni saattamaan paperille täsmälleen ajatuksen mukaisen piirroksen, olipa kyse rakennuksen pohjasta, koneen toimintakaaviosta tai armeijan organisaatiosta. Hän pystyi järjestelemään suurtilansa työt tarkoituksenmukaisesti ja johtamaan yksityiskohtaisesti niin tuotantoa kuin markkinointiakin viidensadan kilometrin päästä vuosikaudet. Samaa kykyä hän sovelsi lukemattomiin yhteisiin tehtäviin.

Kyösti Kallio oli lahjakas sekä musiikissa että kirjallisessa ilmaisussa. Hän oli hyvä laulaja, joka viritti nuorukaisena laulun tytölleen yhtä varmasti kuin lauloi bassoa nuorisoseuran kuorossa. Näyttämölläkin hän viihtyi. Hänellä oli myös melkoiset runoilijanlahjat ja hän kirjoitti runoja koko elämänsä. Vaikka varsinkin koululaisena kirjoitetut ja nuorisoseuraa varten kiireesti kyhätyt tilapäisrunot jättivät niin poljennon moitteettomuudessa kuin ajatuksen kirkkaudessakin joskus toivomisen varaa, hän usein ylti todella vaikuttaviin suorituksiin. Näitä tilapäisrunoja hän kirjoitti erityiseen runokirjaansa, ja joitakin niistä painettiin sanomalehdissä.

Kyösti Kallion toiminnalle oli ominaista pitkäjänteisyys ja sitkeys. Vastoinkäymiset eivät häntä lannistaneet, olipa sitten kysymys kesken heinänteon sattuneesta rankkasateesta tai politiikan takaiskuista. Hän komensi monikymmenpäisen heinäväkensä sadetta pitämään, ja aikaa vietettiin laulaen. Vastaavasti hän osasi koota joukkonsa poliittisen tappion jälkeen odottamaan, kunnes työ saattoi jatkua suotuisemmissa oloissa.

Kyösti Kallion luonteen vakaumuksellisuutta kevensi huumori, jota hänellä myös oli runsain mitoin. Tässä suhteessa jälkimaailma on arvioinut Kalliota eri tavoin. Lähipiiri tiesi hänen leikillisyytensä ja huumorinsa laadun: usein siihen sisältyi ironiaa, myös itseironiaa, ja hän suvaitsi myös itsensä kustannuksella laskettua pilaa. Erityisesti tilannekomiikka ja sanallinen nokkeluus olivat hänen ominta alaansa, kun taas varsinaisena jutunkertojana hän ei loistanut. Ehdottomasti virheellinen on joskus esitetty käsitys Kalliosta huumorintajuttomana tosikkona. Hänen leikinlaskunsa saattoi olla erikoislaatuista ja purevaakin, mutta huumoria se oli. Kyösti Kallio oli ulospäin suuntautunut ja aktiivinen. Hän tuli yleensä hyvin toimeen ihmisten kanssa. Tämä koski niin lähiympäristöä kuin politiikan ja virkakunnan huippua. Se solidaarisuus tovereita kohtaan, josta nuori Kallio puhui, osoittautui hänen pysyväksi ominaisuudekseen. Toisaalta hän saattoi joutua myös sovittamattomaan erimielisyyteen, jolloin hän oli leppymätön. Tällaisia konflikteja hänen pitkän uransa aikana ei sattunut monta, tunnetuimmat ovat Kyösti Wilkuna, J. E. Sunila ja Lauri Kr. Relander.

Yleensä Kyösti Kalliolla ei ollut ihmissuhdevaikeuksia, vaan hän piti ihmisistä ja hänestä pidettiin myös yli poliittisten rajojen. Eikö Kyösti Kalliolla sitten ollut luonteen heikkouksia lainkaan?

Oli niitäkin. Osa heikkouksista oli tavallaan liioiteltuja hyveitä. Hänen ahkeruutensa, johon hän oppi jo lapsuudenkodissa, saattoi muuttua kuluttavaksi ylihuolehtimiseksi ja haluksi tehdä itse kaikki, tarpeetontakin. Varsinkin vanhemmalla iällään Kallion menoa hallitsi alituinen kiirehtiminen paikasta ja asiasta toiseen, mikä epäilemättä haittasi keskittymistä ja päätöksentekoa. Onkin paradoksi, että juuri nopeana päättäjänä ja nopeana lähtijänä tunnettu Kallio saattoi kärsiä päätöksenteon vaikeudesta. Häntä moitittiin joskus myös töykeydestä ja pikavihaisuudesta poliittisessa elämässä, joskin nämä moitteet kohdistunevat kovin yleisesti kaikkiin politiikkaan osallistuviin.