Kirje 1917-10-14, Helsinki

”Rakkaimpani! Sain kirjeesi, josta luin; ”uskon, että paikkasi on siellä”. Ymmärrän hyvin, ettet jaksanut siihen enempi panna. Minusta kumminkin tuntuu, että siinä lauseessa on syyttävä sävy. Minä luen siitä huokauksen: oi Kyösti, sinullakin on rajoituksesi, kun et jaksa lopettaa yhteiskunnallisia harrastuksiasi ja tulla meidän luo. Miksi jätät vaimosi harteille kodin. Tiedän, että tänään kirjeitteni johdosta jaksat jo puhua enempi.Kirjoitin tänään Alkiolle kirjeen, johon vaadin kirjeellistä vastausta. Maalaisliittolaisten tulevasta politiikasta riippuu voinko puoluetta edustaa hallituksessa laisinkaan. En jää elleivät hyväksy suunnitelmaani. Ja minä luulen, etteivät hyväksy. Kansa näytti hyväksyvän ja sen näyttivät listoillaan. Kuitenkin minua kiusaa nuoren puolueemme rikkinäisyys. Aikani jaksoin sitä pitää koolla, vaan nyt näkyy arveluttavia saumoja. Olen kutsunut ne ensi pyhäksi koolle. Sitten seuraavaksi pyrin kotiin ja koetan saada muutaman päivän loman. Silloin täytyy järjestää väen tilitys ja uusien otto ym. Eilen ratkaisimme viljan rajahinnat. Koko senaatti paitsi elintarvepäällikkö äänesti minun ehdotusta. Ajatelkoon maanviljelijät mitä tahansa niin rajansa täytyy kaikella olla. Millä köyhät ostavat, jos siitä menee painonsa kultaa. Nyt ovat ottaneet lähes 3 mk kilolta. Onhan se siivotonta nylkemistä. Menin perjantaina Maanviljelysseurojen edustajien kokoukseen ja sain heidän hyväksymisen ehdotukselleni. Todistin tuolle valiojoukolle, että se on parhain keino anarkiaa vastaan.
Maanviljelys menestyäkseen tarvitsee rauhaa ja se saavutetaan luomalla yhteisymmärrystä. Maanviljelijäin oma etu vaatii rajahintoja tällä kertaa, vaikka kaikki ei sitä ymmärrä. Elintarvepäällikkö jää, kunnes saa eron ja saamme uuden tilalle. Näin täytyi kaataa mies, jonka minä olisin kaatanut heti, kun huomasin hänen pyrkivän väärälle tielle. Koko Helsinki on tietoinen, että hän jäi yksin, vaikka 3 viikkoa sitten minua seurasi vain yksi. Minulla oli taas sama ohjelma ja siihen täytyi tulla kaikkien. Kenties oli hyvä, että nähtiin sekin, vaan senaatin kaunan häilyväisyys on valitettava. Avonaisesti sanoi toiset: Meidän olisi pitänyt seurata Kalliota jo silloin. Minulla on kaikki alaiseni virastot uudistuksen alaisena. Saa nähdä kerkeänkö saada työn aikaan. Silloin näkyisi taas kuokkani jälki.
Kun sitä Lissua ette ole saaneet kenkään niin lienee se paras lähettää Mehtälään, jossa ei ole kariset tiet. Mutta sillä ei saa käydä meijerissä vaan karhita, kyntää ja aurata. Siellä pehmeillä mailla ne sitkistyy. Sitten pitää se Karsikkaalla kengityttää, sillä ostamalla sille ei saa kenkiä. Tarkastapa kellareita, etteivät perunat rupea lämpenemään, kun osan lienette panneet märkinä. Jos on vaaraa niin myy niitä vielä. Onko Muhjalan vasikkahaka ja Hakalan luona pieni vainio aurattu. Ehkä sen jälkeen aurataan vielä ne pajan takana olevat pitkät pellot sitä polkua myöten. Ne kasvavat tosin virtsan vaikutuksesta hyvästi, vaan leipää tarvitaan. Maantien takana rukiin sängen takana olisi huonompia vaan ei niin suureen palstaan voine ryhtyä siemenen vuoksi ja tulisi pitkille matkoillekin paljon. Se tuottaa tosin paljon vähemmän, vaan sitten paras tällä kertaa tehdä toisin.
Näin elin taas hetken arkielämää ja tulevaisuutta kohden. Kirjeen alussa ja taas lopussa seisahti kynäni ja elin pyhän hetken teille kaikille, joita kaipaan ja rakastan. Tuntuu niin kuin rauhaisa huoneeni olisi pyhyyden kammio teitä muistellessa. Ja sitten taas kun kirjeeni suljen, käyn rautakourin työhön, johon minut kohtaloni on asettanut. Rikonko vai täytänkö tarkoitustani? Sitä kysyn itseltäni. ”Paikkasi on siellä”, luen kirjeestäsi. Mitä sanoi se sydän, joka pusersi ne itsestään. Sitä ajattelen. Sydämelliset terveiset kaikille Kyöstiltäsi”