Rakkaimpani! ”On sunnuntai. Kirkkoihin rientävät ihmiset rukoillakseen yhdessä pois veljesvihan hurmeista hävitystä, joka nyt raivoaa. Tokoi, Sirola ja Haapalainen puhuvat senaatintorilla samaan aikaan kiihottaen joukkoja verentöihin. Niin erilaiset ovat ihmisten käsitteet, että se mikä toisen mielestä vallinneissa oloissa on mitä tuhoisinta, toisien mielestä on välttämätöntä. Vallankumouksen päämäärä on heistä korkein laki, jonka alle kaiken on alistuttava. Tänään on kirjoitettu alle Wenäjän ja Keskusvaltojen välinen rauhansopimus. Taistelu kesti 3 vuotta 7 kuukautta, jolla ajalla oli noin kahden kuukauden välirauha. Tätäkin rauhaa toiset siunaa, toiset kiroaa. Ja kyllähän rauhan ehdot Wenäjälle olivat sangen nöyryyttävät. Ehtoihin kuului meidän hyväksemme se määräys, että venäläinen sotaväki on täältä poistettava. Se oli tietysti paha isku meikäläiselle punakaartille, koska heidän riveissä on paljon venäläisiä sotilaita ja heidän punakaartilaisjoukkoja. Jumalan kaikkivaltius, sota, rauha, vallankumouksen ja varsinkin se puoli asiassa milloin on siihen kansalla aika harhailee mielessäni tänä rukouspäivänä, jolloin minä en voi seurata toisten esimerkkiä menemällä kirkkoon. Siinä onkin sarja kysymyksiä, joihin luulen kohdistuvan eri puolilta kaikkien ajatuksien rukoillen, siunaten tutkien ja kiroten. Ja kaikkeen tähän liittyy toivon, kaipuun, ilon, surun, mutta myös koston kyyneleitä. Kaikki nämä suuret kysymykset harhailevat mielessäni. Etsin niistä harhailuista kiintopistettä ajatuksilleni. Yleiskuva pysyy sekavana. Mielikuvituksessani näen monenlaisia sunnuntaimatkustajia. Toiset kiipeävät rukouksen mäkeä ylös. Heillä on aina taivas yläpuolellaan, johon katse toivovana tähtää. Toiset näkevät vain edessään haudan, maan pinnan alapuolella ja ne eivät kohota katsettaan ylös. Mutta kaiken tuon sekavan kuvan keskuudesta kohoaa kodin kuva, surevat äidit ja lapset sodan tuottamine suruineen. Niistä monet, surun, virran tuolla puolen näkevät viheriää maata ja taivaan päänsä päällä siitä huolimatta, vaikka sota on heidän kotiaan ja onneaan särkenyt järkyttävästi. Niiden joukossa näkee surun kohottamia koteja, joitten asujamet ovat jo vihan ja koston voittaneet, ja joiden persoonaan, olemukseen ja tekoihin kätkeytyy rakkauden lahja.Woi, että niitä koteja olisi paljon! Woi, että niitä koteja ei sodan tuottaman tuskan, vaan ihmisten heräämisen ja jalostumisen kautta syntyisi kaikkialla paljon. Niistä kodeista alkaisi virrata siunauksen henki ympäristöönkin, joka alkaisi lämmittää taas elämään pyrkivää raadeltua yhteiskuntaa kullakin maan äärellä. Mutta meidänkin maassa on muutamassa viikossa sota näyttänyt kauhistuttavat puolensa. Raakuus nousee pinnalle seurauksineen. Moni äiti, isä, sisko, veli saa omaisensa takaisin taistelutantereelta ruumiina, rampana tai sodan paaduttamana kostajana. Ja se, jolla ei ole omaisiakaan tantereella, tuntee tuskaa ja häpeää veljessodan kiroista. Niin minun ei tarvitse etsiä sunnuntaikuvaa omasta kodistani, sillä se kaikkien kuvien keskellä väikkyy elävänä mielessäni. On viides sunnuntai, jolloin posti ei ole tuonut rakkailleni tietoa isästä. Säännöllisissä oloissa ette te jääneet isän tervehdystä vaille sunnuntaina. Nyt on teille tämä viisi viikkoa, kuin kokonaan uusi jakso elämässänne. Pienestä Katrista äitiin saakka ajattelette te isän kohtaloa yhä syvemmin ja syvemmin kehityskykynne mukaisesti. Kaikki ette tapahtumia osaa paljon arvioida, kunnes ne myöhemmin teille selviävät, mutta minkä kaikki tajuatte ja tunnette on isän poissaolo, sen olotilan tuntemattomuus ja kohtalo.
Minä näen sieluni silmillä teidät kaikki äidin ympärillä. Oletteko yhdessä veisanneet muutamia virsiä ja hengellisiä lauluja ja äiti lukee teille. Ei kukaan puhu ei liikahda, sillä kaikki tuntevat, että tähän yhdessäoloon kuuluu myös isän muisto, sen kaipuu, vaikkei siitä puhutakaan. Ja kun te olette ulkona, niin kysytään teiltä eikö isästä ole tullut mitään tietoa? Kaikki eivät sitä sanoiksi pue, mutta sama kysyvä ilme on kaikkien kasvoilla. Samaa tiedustaa myös täti joka päivä, jos hän edes elää enää.
Kello käy nyt kahdeksaa, kun tätä kirjoitan. Alkaa siis teidän maatapanon aika lapsellisuuksineen, lauluineen ja iltarukouksineen. Siinä torkahtaa kiinni silmäpari toisensa jälkeen. Äiti vielä lukee ja valvoo. Wieno tahtoo tehdä samoin. Toiset jo uinuvat lapsen vilpoisaa unta. Te vielä luette, kunnes kirja vaipuu rinnalle, jolloin ummistatte silmänne rukoillen, että Jumala suojaisi isää ja koko Suomen kansaa vihalta ja vainolta. Niin ja isä lukee myös saman rukouksen ja lähettää kohti taivasta, jonka minäkin näen päämme päällä. Minä olen viettänyt taas yksinäisen päivän mietteissäni. Näkyvää ei siitä ole muuta kuin tämä haaveileva kirje, jonka joskus voitte lukea rauhan tultua. Pitäisin onnena, jos sen saisimme yhdessä lukea, mutta jos niinkin olisi, että joudun vainon uhriksi tässä veljessodassa, niin olkoon tämä teille muistona isän sunnuntain vietosta 3 pv maaliskuuta 1918. Kotia muistaen alkoi päiväni ja samaa uinaillen ummistan kohta silmäni. Kiitos teille niistä lauluista, toivomuksista ja rukouksista, joita olette isää muistellessa päivän kuluessa tehneet. Ne ovat tulleet kuulluiksi, sillä minulla on vankeudessani ollut muistorikas päivä. Jumalamme suokoon meille niitä yhä edelleen. Sydämelliset terveiset teille kaikille Isältä”