Rakkaimpani! ”Tuntuu melkein, kun olisin rikoksen tehnyt kirjoittaessasi niin, etten kirjoita nyt niin usein kuin ennen, kun työnjohto näyttää olevan kelvollisissa käsissä, joten et tarvitse entiseen tapaan ohjeitani. Ja toivottavasti näin onkin, mutta sen sijaan minun tulisi entistä enempi osallistuttaa sinua näihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jossa minun henkeni ja voimani askartelevat.Eilen vietettiin itsenäisyyspäivää. Samoin koko maassa. Lepuutin aivojani ja elin mukana koko päivän. Pyrkimystä sanoissa ja käytöksessä näytti olevan lähemmäs toisiaan, mutta sittenkään ei näissä juhlissa oikein ilo ilolta tuntunut. Kaikki oli tehtyä ja tilattua. Sitä kansan suurta voimaa, välitöntä tunnetta, lämpöä ja uhraavaisuutta ja kaikki murtavaa elämän uskoa ei tuntunut kyllin ilmassa. Puheet olivat hyviä vaan nekin kirjoitettuja sanoja, joista esittäjineen enempi tai vähempi puuttui se kirkkain lämpö, joka sydämet avaa ja yhdistää. Minä kaipasin jotain suuremmoista tunnetta, kuten esim. Nivalan kirkossa puhuessani siellä 5 toukokuuta 1918. Se tunne ei ollut minun puheeni tähden vaan se oli kansa olemuksessa ja tunnossa. Sen teki kuolema ja elämä. Mutta juhlat ei juhlilta tunnu ennen kuin ne tunteet meissä heräävät. Näitä tuumin joutesssani juhlissa. Linnankosken Jeftan tytär sai kyyneliin, kun kansan sankarin Jeftan tuloa odotettiin ja valmisteltiin. Siinä oli jotain suurta, jota on joskus tuntenut kansassa, ja johon aiheita emme kaipaa Israelista. Aion nyt kirjoittaa Liittoon jotain tästä juhlasta. Lue se sieltä. Minä tosin pelkään, että sekin tulee olemaan vain sanoja, jossa ei ole tunnetta eikä voimaa edes sen vertaa kuin tässä pienessä paperilapussa, jossa sinulle tunteettomuutta valitan. Mutta mitenkäpä sitä siihen panisinkaan koko Pohjanmaata varten, mikä kuuluu vain sinulle. JA sittenkin pitäisi sanoa jotain kristalliseeraavaa. Mutta siihen ei ole minulla voimaa, kun ilma on usvainen kaikkialla. Minusta tuntuu, etten saa oikeaa tunnetta muualla kuin Heikkilän salissä äidin ja lasten seurassa hiljaisuuden ollessa ympärillämme. Siinä ei tarvittais puheita. Tunnetta vaan, mikä eläväksi tekee. Woi, että voisin nämä sanat lähettää sinulle luettavaksi nyt heti sunnuntairauhaasi. Nyt saat ne vasta tiistaina, jolloin taas kaikki vyöryy ympärilläsi ja minun valittava juhlatunnelmani antaa vain epäsointua ja ikävää siihen hyörinään, mikä ympärilläsi vallitsee. Lukekaa edes Katrin kanssa tätä yhdessä, niin se pienin, joka ei filosofeeraa vielä, sinun kanssa tuntee henkeni olevan läsnä. Älä jätä minua osattomaksi kotitapahtumista. Et ole puhunut mitään Katrin päivänvietostakaan. Odotin niin ikävöiden kirjettä nytkin.
Lapsilta sain kirjeen pari päivää sitten, mutta ei siinäkään ollut muuta kuin todellista kodin kaipuuta, ikävää työhän ja toimintaan siellä. Säilyköön se terveenä ja voimakkaana aina, että meidän työmme niissä eläisi ja kirkastuisi. Sen Jumala suokoon itsensä isänmaan ja meidän tähden. Töistä en puhu. Suutareista hieman. Älä nyt löysää niitä ennen kuin ovat kaikki kengässä. Oulussa olevatkin. Ne voisivat lähettää sieltä mitat jaloistansa. Pituus ja rinnan mitta. Niille on tehtävä pohjien kanssa ja tyyvingillä. Samoin kotona oleville lapsille. Jos niin pitkälle pääsette, että minullekin tehdään, niin ne saisi mestata. Ilmankin saatte jättää. Tähti kai on tuotu pois Mehtälästä. Ellei niin noutakaa. Hakatkoon Ransu siinä uutismaalla. Sydämelliset terveiset teille kaikille Kyöstiltäsi”