Rakkaimpani! ”Nyt loppuivat isäni vaivat. Hän kuoli 14 päivän aamuna 6 aikaan. Hannan, vanhimman lapsensa syntymäpäivänä. Isä oli hyvin heikko maanantai-iltana, oli oksentanut verta ja sitten olivat alkaneet kovat tuskat. Oli aina sanonut, että mitenkähän nyt ollaan, kun ei saata olla mitenkään. Äidille oli hän aina sanonut, nyt minä menen taivaaseen. Ja viimeiset sanansa olivat olleet; Saan iänkaikkisen elämän kruunun, saan iänkaikkisen elämän, amen. Sitten Hildalle ja Eemelille, nostakaa minua vähän ylös ja kun he nostivat olikin isä veltto ja kun laskivat alas, alkoi hän hengittää hyvin hiljaa ja niin loppui elämä. Kävin katsomassa isää. Hänelle oli jäänyt kasvoihin se ilme, kuin hän minulle aina sanoi, rukoilkaa minun puolestani. Äiti oli ihmeellisen rauhallinen. Hän sanoi olen 20 vuotiaasta seisonut isän rinnalla, yhdessä on jaettu ilot ja surut, ja nyt hän jätti minut orvoksi, vaan Jeesushan lupasi opetuslapsilleen, etten minä jätä teitä orvoiksi. Äiti on niin iloinen, kun isä lähti niin turvallisena, ei hän lopulta yhtään enää epäillytkään, vaan uskoi varmasti, että Jeesus lunasti hänetkin suuren syntisen.Woi Kyösti, miten vaikealta tuntuu nyt tämä uusi asemasi. Täytyy vain uskoa, että olet vain vähäinen ase Jumalan kädessä. Pelolla ja toivolla seuraan työtäsi. Kaikella täytyy olla tarkoitus. Meillä on jo sähkövalokin, vaan kyllä olisi johdoissa korjaamista vielä. Työnjohtaja on nyt myllärinä, kun Iisakki ei ole vielä tullut ja Eemeli meni sähköllä puita pienimään. Hän suuri ja pyhä ohjatkoon. Kirjoitan lapsillekin. Kaivaten omasi”