Rakkaimpani! ”Kello käy viimeistä tuntiaan, kun aloitan tämän kirjeen. Uusi vuosi 1925 on alkanut ennen kuin tämän lopetan. Ajanratas kulkee edelleen milloin hiljemmin milloin ryskäten. Mitä etsii ihminen? Kynäni seisahti, sillä minun olisi halu lisätä rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen, mutta muistan miten myrskyinen on se tie monelle. Mutta tuleehan sittenkin olla päämäärä. Elämän ongelmaa ajattelen yksinäisyydessäni viisarein siirtyessä edelleen vuoden vaihdetta kohti. Minkä vaiheiden alainen on ensi vuosi? Mitä olen saanut aikaan nyt umpeen kuluneena vuotena? Siinä on kysymyksiä, joiden edessä pysähtyy ajatus ja kynä, sillä olenhan tehnyt työtä, jonka historian puntari arvioi ja lyö sen työn arvon lähtemättömästi lehdilleen. Se on ollut elämäni kohtalokkain vuosi, vaikka myrskyisempiä selkiä olen ennen purjehtinut. Mutta silloin olen ollut valtiopurressa laivamiehenä, nyt peränpitäjänä jopa kapteeninakin. Sen tosiasian edessä vavahtaa sydän, kun ulappa on niin aava ja voimani vähäiset. En voi muuta kuin rukoilla. Anna Jumala ymmärrystä ja kuntoa ohjata aluksemme oikeaan satamaan. Se isänmaan kannalta.Mutta se on vai yksi puoli elämästä.
Puolisona, isänä, isäntänä on vastuuni myös suuri, mutta mahdollisuuteni tehdä velvollisuuteni ovat vähäiset. Kiitos teille kuluneesta vuodesta! Hiljaa ja tyynenä tämä alkaa. Lakannut on ulkona elämän hyörinä. Puhtoinen lumi peittää maan ja uutta sataa runsaasti. Unhotuksen lumi peittää niin monen työn ja teon. Mutta mitä kirjoitetaan taas alkavalle lehdelle? Sama kysymys taas uudestaan ja uudestaan. Tuntuu melkein tahralta ryhtyä muuta juttelemaankaan, sillä seisonhan uuden tuntemattoman ulapan reunalla. Kirkon kellot kuuluvat juuri 12. Mutta sitten riistäännyn irti haaveilusta lausuakseni muutaman sanan teidän suunnitelmista siskosparven nostattamiseksi. Ajatuksenne on hyvä ja oikea koulussa olijan kannalta ja kehittäisi se Wienoakin, mutta kyllähän Wienon olisi nyt parempi asunnon ja ravinnonkin kannalta olla täällä. Ehkä voisimme järjestää siten, että tuet nyt kaikin voimin heitä kotona ja menet muutamaksi viikoksi vielä Ouluun, mutta sitten kun alkavat täällä saksan kirjoitukset, niin tulet tänne ja kun saksan pro exercitoa kirjoitetaan huhtikuulla, niin riennät heti siskojen turvaksi. Ehkä Oulusta voisit saada heille siksi aikaa tukea. Näin järjesteltynä olisi ehkä parhaiten hyötyä kummallekin. Mutta tukea he tarvitsevat, sillä valitettava on, jos meidän lapsukaiset ovat luokan viimeisiä, varsinkin, kun se ei ole kykyjen puute, vaan heikkojen pohjatietojen. Koettakaapa tuumia asiaa nyt tältä kannalta. Mitä tuumitte sen Kertun tänne tulon kanssa. Siinä on myös suhteita sekä Kertun kotona oleskeluun, että johtaja-asemaan nähden, kun molemmat olisivat tarpeellisia. Jätän tämän harkintaanne. Elämme jo uutta vuotta. Lumisade näyttää taukoavan. Äsken ampuivat suurenmoisen raketin, joka valaisi pimeyttä. Se putosi mereen ja sammui. Laivojen signaalit ulvovat hurjasti ja ilmoittavat uuden taipaleen alkaneen. Menen levolle teitä muistaen. Ajattelen vielä hetken mennyttä vuotta ja rukoilen uutta taivalta alkaessa Jumala kanssanne. Onnea uudelle vuodelle toivoo Isä”