Rakkaimpani! ”Pistän tähän Weikon kirjeeseen vain muutaman sanan. Woi eikö ollut ihana, että Kerttu meni läpi. Kyllä hän sen ansaitsi täydellisesti niiden suurien ponnistelujen perästä. Se oli lahja Korkeimmalta sittenkin, sillä yhtä hyvin olisi voinut epäonnistua. Kyllä tämä aika on kypsyttänyt Kerttua. Maailman kunnia saa olla nyt toisella sijalla ja meidän sisäinen sieluelämämme ensimmäisellä. Silloin kuljemme oikeaa tietä ja sielussamme on rauha. Ajattelen Sinua ja työtäsi. Ethän kaikkea voi mitenkään tehdä. Kunpa rakkahin Isämme taivaassa antaisi Sinulle voimia ja viisautta niin moninaisissa töissäsi. Hän suojatkoon Sinua. omasi”Weikko ei suvainnut puhuakaan, että tulisin sinne. Aivan jyrkästi hän kielsi, kun Kerttu on pois. Ei hän sanonut Idasta olevan oikein pääksi. Wieno olis hyvä vaan hän ottaa tämän niin painona itselleen, ettei se ole hyvä, kun hän niin hitaasti toipuu muutenkin. Saa nähdä miten kauan Kerttu siellä viipyy. Hänen sairaudestaan en usko muuta kuin omat asiat painavat ja luulen, ettei hän sen vuoksi tule luoksesikaan, kun kaikki haaveet ja kuvittelut läsähtävät siihen vain, vaikka lahjoja kyllä on.
En muuta nyt muista. Miehet lähtevät sepeleitä hakkaamaan, kun tulee valoisa, sillä nyt on niin synkkää, kun on aivan musta maa ja vettä sataa. Veikko täyttää planketit ja käy viemässä Olkkoselle. Koetapa miettiä etkö mitenkään pääsisi tänne käymään, niin minä tulisin sitten sinne, kun Kerttu tulee kotiin. Ja minun olisi levollisempi silloin olla.
Karjakko on yhtä hyvä kuin ennenkin. Sitä uutta tyttöä emme ole vielä saaneet, joten Fanni on yhä navetassa. Saimista huhuillaan, että hänen asiansa olisivat hullusti, jota en kumminkaan usko. Odottavan lämpöinen tervehdys omaltasi”