Talonpoikaispresidentti
Kari Hokkanen
Linnan uusi isäntäpari
Kyösti Kallioon pysyvästi liittyvä kutsumanimi on talonpoikaispresidentti. Suomen suurimpana talonpoikana häntä oli esitelty jo 1920-luvulla ja talonpoikana häntä esiteltiin vuoden 1937 presidentinvaalissa.
Talonpoikaisuus oli voima omien rivien tiivistämisessä, mutta ei välttämättä suositus muiden kuin maalaisliiton tai pienviljelijäpuolueiden kannattajille. Vastustajat muistuttivat talonpojan tottumattomuudesta hienompiin tapoihin, kielitaidottomuudesta jne. Ennakkoluulo saavutti osaksi mauttomiakin muotoja.
Kyösti Kallio oli talonpoika, mutta ei toki sivistymätön eikä herrastapoihin tottumaton.
Vielä paljon epäluuloisemmin suhtauduttiin Kyösti Kallion puolison mahdollisuuksiin selviytyä kunnialla tasavallan presidentin rouvan velvollisuuksista. Kuinka hoitaisi »navetantuoksuinen linnanrouva», koulusivistystä vailla oleva maalaisnainen edustustilaisuuksien ja diplomaattikutsujen emännyyden? Osaisiko hän edes syödä sivistyneesti? Jutut Heikkilässä aloitetusta nelikulmaisten herneiden viljelystä linnan uuden isäntäparin aterioimista helpottamaan naurattivat oikeistosivistyneistöä. Kallion neljännessä hallituksessa pääministerin sihteerinä toimineen Uuno Hannulan suuttumus Suomen Kuvalehteen, koska se julkaisi vaalitaistelun aikana valokuvia Heikkilän väen maatiaisuudesta, kertonee myös omien tuntemasta huolesta.
Kalliot tunsivatrajoituksensa; mutta luottivat itseensä ja toisiinsa.
Kaisa Kallio oli pahoillaan miehensä uudesta asemasta eikä tunnettaan salannut. Hän oli iloinnut helpottuneena vuonna 1931 saadessaan jäädä Heikkilän emännäksi. Nyt hänen elämäntapansa muuttui täydellisesti. Tuttu ympäristö, jossa hän oli ikänsä tehnyt tuttua työtään, vaihtui presidentin puolison kontrolloituun linnaelämään, julkisuuden ja muodollisuuksien maailmaan. Vaikka hän oli 1930-luvulla osallistunut miehensä mukana edustusvelvollisuuksiin enemmän kuin aikaisemmin, häntä ei kuitenkaan Helsingissä juuri tunnettu eikä hän tuntenut monia. Uuden ympäristön ennakkoluulotkaan eivät olleet hänelle tuntemattomia.
Kalliot osoittivat luulot perusteettomiksi. Kaisa Kallion luontevuus ja sydämellinen persoonallisuus häivyttivät epäilykset, eikä minkäänlaista kritiikkiä maan ensimmäisen naisen velvollisuuksien hoidosta ilmennyt eikä olisi ollut aihettakaan. Kaisa Kallio nautti laajaa arvostusta maatalous- ja työväestön parissa, ja tämä arvostus ulottui nyt »parempiin» piireihin. Hän oli suosittu kunniavieras tilaisuuksissa, ja lehdet esittelivät hänet maan äitinä, johon luotettiin ja johon myös vedottiin mitä erilaisimmissa asioissa. Tuberkuloosityön vastustamisen hyväksi myyty joulumerkki Kaisa Kalliosta pojantytär Tellervo sylissään teki presidentin puolisoa tunnetuksi kaikelle kansalle. Kaisa Kallion arvostus lisääntyi yhä, kun hän presidentin sairastellessa joutui hoitamaan melkoisesti tämän edustustehtäviä ja hallitsi tilanteet luontevasti ja arvokkaasti, olipa kavaljeerina pääministeri Cajander tai sotamarsalkka Mannerheim.
Talvisodan päivinä Kaisa Kalliolla oli oma oleellinen roolinsa kansaa kokoavana symbolina. Kaisa Kallio oli suosittu suomalainen.
Presidentinlinnaan tuotiin kappale Heikkilää. Emäntä pystytti sinne kangaspuunsa, tytär Vieno Kallio muutti sinne asumaan. Tuttu ryijy seinällä ja kuvanveistäjänä maineeseen nousevan Kalervo Kallion veistokset loivat edes auttavasti familiääriä tunnelmaa. Kesänviettopaikalla Kultarannalla oli oma viehätyksensä.
Tosiasia silti on, ettei talonpoikaispresidentti eikä varsinkaan hänen emäntänä virka-asunnoissa viihtynyt, vaan kumpikin kaipasi oikeaan ympäristöönsä, Heikkilän ja Mehtälän miljööseen. »Ei tämä kodilta tunnu», Kaisa Kallio oli kirjoittanut lapsilleen vuonna 1933 ollessaan käymässä miehensä luona Helsingissa. »Tämä on valtakuntani, jossa on lepo ja rauha», sanoi presidentti maaherra Pehkoselle käydessään ensimmäisenä presidenttikesänä Heikkilässä.
Rouva Kallion saatettiin nähdä illalla huomaamattomana kävelevän Helsingin kadulla linnatunnelmaa hälventämässä, ja pääsy Maila Talvion (Mikkolan) Laaksolan huvilan alueelle kävelemään oli sekin helpotus luonnonläheisyyttä kaipaavalle emännälle.
Kallioiden toive luonnonläheisemmästä ympäristöstä vaikutti ilmeisesti ratkaisevasti myös Amos Andersonin päätökseen lahjoittaa omistamansa Ekuddenin huvila valtiolle presidentin viikonloppuasunnoksi.
Kallio, jonka suhteet Andersoniin olivat läheiset, vakuutti useampaan kertaan Andersonille asuvansa paljon mieluummin Ekuddenin kaltaisella kauniilla paikalla kuin epäviihtyisässä linnassa. Niin Anderson teki päätöksensä, josta Kallio kylläkään ei ehtinyt nauttia. Laaksolaa sen sijaan Kalliot käyttivät mielellään, ja heillä oli puutarharakennuksen huoneeseen oma avainkin, joten vierailut olivat mahdollisia isäntäväen tietämättä. Presidentin nuorin tytär, puutarhaopettaja koulutukseltaan, istutti ja hoiti Laaksolan kasveja.
Kyösti ja varsinkin Kaisa Kallio olivat uskonnollisia ihmisiä. Kristillinen henki vahvistui linnassakin. Presidenttipari teki kirkkomatkoja, linnassa kokoontuivat Hilja Krohnin raamattupiiri, Kotilieden kummikerho ja partiotyttöjärjestö. Myös Kalevalaiset Naiset ja Pelastusarmeijan sosiaalinen työ löysivät hänessä tukijansa. Kaisa Kallion puoleen kääntyivät kansalaiset ongelmissaan, ja moni sai vastauksen.
Kallioiden kansanomaisuus tiedettiin ja tunnettiin, ja se rohkaisi »tavallistakin» kansaa yhteydenottoihin. Nivalalaiset kävivät mielellään Helsinginkäynneillään tapaamassa kuuluisia kotipaikkalaisiaan, ja monen muistoon jäi presidenttiparin vieraanvaraisuus ja auttavaisuus. Kallio kutsui mielellään linnaan vanhoja tuttaviaan ja tukijoitaan. »Ilman rivimiehiä ei olisi johtajiakaan», oli hänen viestinsä onnittelijoilleen.
Kallioille ominainen oli myös se käytäntö, että presidentinlinnassa tai muuten presidentin tilaisuuksissa ei tarjottu alkoholia. Vaikka tämä herätti sekä ihmettelyä että vähäisiä vastaväitteitäkin ja epäilemättä saattoi lyhentää tilaisuuksien kestoa, kuten K. A. Fagerholm muistelee, se kansan syvissä riveissä pantiin merkille myönteisesti. Kyösti Kallio oli ollut koko ikänsä raitis ja aktiivinen raittiusmies, ja hänen johdonmukaisuutensa ymmärrettiin.
Muuten vieraanvaraisuudesta tai »loistostakaan» ei tingitty. Vuoden 1937 itsenäisyyspäivän vastaanotto ylitti siinä suhteessa aikaisemmat. Mutta niin ylitti maan varallisuuskin.
Kuinka presidentti Kallio ymmärsi tehtävänsä?
Varsin tavallisia ovat sekä tutkimuksissa että etenkin yleisesityksissä arviot Kyösti Kalliosta heikkona presidenttinä. Luokiteltaessa Suomen presidenttejä »heikkoihin» ja »vahvoihin» luetaan Kallio poikkeuksetta yhdessä Relanderin kanssa ensiksi mainittuihin.
Osaksi käsitystä voidaan perustella. Kallion terveys horjui hänen, presidenttikaudellaan pahoin,. ja_ melkoisen. osan kaudesta hän oli sairas ja toipilas, jolloin hänen otteensa asioihin jäi luonnollisesti pinnallisemmaksi. Elokuusta 1940 lähtien hän ei enää hoitanut virkatehtäviään, ja vuonna 1938 ja 1939 hän oli useamman kuukauden sivussa keskeisimmästä päätöksenteosta. Osaksi tämä käsitys perustuu nimenomaan talvisodan esihistorian ja itse talvisodan ajan tutkimuksiin, joissa ulkopolitiikka voimakkaasti korostui ja jossa sen vuoksi presidentin rooli pakostakin jäi enemmän takaalalle kuin hänen edeltäjiensä tai toisella tavalla orientuneiden seuraajiensa.
Kallion kuvaan heikkotahtoisena ja -tietoisenakin johtajana ovat myös vaikuttaneet eräiden aikalaisten — varsinkin Paasikiven, Tannerin ja Linkomiehen — muistelmien huomautukset ja se perusasia, että Kallion toimintaa valtionpäämiehenä on jouduttu tarkastelemaan toisten tuottaman lähteistön pohjalta, ei hänen omastaan.
Kallion pitämistä heikkona valtionpäämiehenä on lisännyt ennakkokäsitys Kalliosta kielitaidottomana ja vailla akateemista koulutusta olevana henkilönä. Kun hän itse myönsi juuri nämä rajoituksensa jo presidenttiehdokkaaksi asettuessaan, on helppo jälkeenpäin löytää todisteita heikkoudesta. Maininnat Rydistä, jota Kallio »jumaloi» ja jota hän oli Suomen Pankissa tottunut epäitsenäisesti seuraamaan, Tannerin »selvästä henkisestä yliotteesta Kallioon» tai täydellisestä riippuvuudesta Holstista, ovat ymmärrettävissä myös tätä taustaa vasten.
Liian pitkälle meneviä päätelmiä on tehty myös Kallion tavasta antaa puheitaan toisten »tarkastettavaksi»: Tannerin, Hannulan, Kekkosen, adjutanttinsa tms. Kyse ei ollut enempää epäitsenäisyydestä kuin epävarmuudestakaan, vaan totutusta tavasta, halusta kuulla useampia mielipiteitä tai yksinkertaisesti halusta olla kohtelias.
Jos hän otti huomautukset huomioon, niin kuin usein teki, ratkaisu oli kuitenkin aina hänen omansa. Ainakin Tanner näkyy selvästi ja ilmeisesti tarkoituksellisesti tätä »tarkastajan» rooliaan liioitelleen. Samalla tavalla menettelivät sitä paitsi Kallion edeltäjistä sekä Relanderls että Svinhufvud, joista viimeksi mainitun monet valtiopäivien avajais- ja päättäjäispuheet suorastaan kirjoitti pääministeri Kivimäki, ja puheet tarkastettiin etukäteen valtioneuvoston epävirallisessa istunnossa.
Myös valtio-opillinen tutkimus yhtyy käsitykseen Kalliosta »heikkona» valtionpäämiehenä. Presidenttien vallankäyttöä analysoinut Antero Jyränki huomauttaa, että Kallio ei presidenttikaudellaan tehnyt yhtään ratkaisua vastoin valtioneuvoston mielipidettä siten, että erimielisyys olisi kirjattu valtioneuvoston pöytäkirjaan ja että Kallio tässä suhteessa poikkesi kaikista edeltäjistään ja seuraajistaankin.
Ministeristöjen muodostamista ja eroamista tutkineet Risto Sänkiaho ja Seppo Laakso korostavat vastakohtaisuutta voimakkaan Svinhufvudin ja Kallion välillä, ja toteavat myös, että Ståhlbergiin ja Relanderiin verrattuna Kallio käytti hallituksia muodostettaessa huomattavan vähän henkilökohtaista valtaa. Kaikissa kolmessa Kallion kauden hallituksenvaihdoksessa ratkaisu oli joko eduskuntaryhmien tai sitten poikkeuksellisen tilanteen sanelema, ja »Kallio toimi lähinnä vain hallitusratkaisun virallisena vahvistajana». Kallion »heikkouteen» yhtynyt — kylläkin sen varauksen jättäen, että juuri Kalliosta tiedot ovat puutteellisia — Jaakko Nousiainen mainitsee Kallion kauden ensimmäisen hallituksenkin syntyneen, ilman että presidentillä ulkoministerin henkilöä lukuun ottamatta oli siihen osaa taikka arpaa.
Voidaan osoittaa, että edelliset käsitykset ovat joko liiaksi yksinkertaistettuja — Kallio osallistui sekä Cajanderin että Rydin ensimmäisen hallituksen muodostamiseen myös henkilökohtaisesti aktiivisemmin kuin Sänkiaho ja Laakso esittävät — tai eivät todista heikkoudesta. Jyränki huomauttaa itsekin, että presidentti on voinut vaikuttaa käytännössä asioihin paljonkin ennen kuin ne tulivat valtioneuvoston muodollisesti päätettäviksi. On silti kiistatonta, että Kallio ei pyrkinyt korostamaan itseään eikä tavoitellut henkilökohtaista vaikutusvaltaa. Se eikuitenkaan osoita heikkoutta tai välinpitämättömyyttä, vaan pikemminkin kertoo Kallion käsityksen oman tehtävänsä luonteesta. Nousiainen huomauttaakin, ettei kysymys ollut niinkään Kallion väitetystä »heikkoudesta» vaan siitä, että hän oli »tullut presidentiksi, jotta maassa olisi voitu harjoittaa enemmistöparlamentarismia ja punamultayhteistyötä». Vaikka näkemys on pelkistetty, se vastaa Kallion omaa käsitystä tehtävästään.
On jo usein todistettu, että Kyösti Kallio oli parlamentaarikko. Edustuksellinen demokratia, jossa kansa käytti valtaansa valitsemansa eduskunnan kautta, oli hänen ihanteensa. Vaikka Kallio myönsi eduskuntakeskeisen päätöksenteon vaikeudet ja halusi vuoden 1917 murrosvaiheessa tärkeimmän valta-aseman senaatille, hän kuitenkin korosti aina ehdottomasti juuri eduskunnan roolia perimmäisen kansan tahdon ilmaisijana. Valtionpäämiehen itsenäinen vallankäyttö ei häntä miellyttänyt. Eduskunnan hajottaminen kesken vaalikauden ei saanut hänen hyväksymistään koskaan, ja hän vertasi sitä sortokauden tsaarinvallan menettelyyn. Demokratia ja parlamentarismihan olivat kriisissä 1930-luvun alkuvuosina.
Kallion pitkä työskentely eduskunnan puhemiehenä tällä suomalaisen parlamentarismin alennuksen kaudella korosti hänen parlamentaarikon ominaisuuttaan. Jaakko Nousiainen puhuu paluusta arkipäivän parlamentarismiin ja Seppo Laakso »normaaliparlamentarismiin» Kallion myötä. Vastakohta Svinhufvudin ajan »kustaviaanisuuteen» oli silmiinpistävän jyrkkä.
Kallion ihanteena oli eduskunnan luottamusta nauttiva enemmistöhallitus kansan tahdon toimeenpanijana. Antero Jyränki luonnehtii osuvasti Kalliota parlamentaariseksi valtionpäämieheksi, joka toimi niiden ehdotusten mukaan, joita enemmistöhallitukset tekivät. Kun Cajanderin hallitus otti käyttöön uuden työmenetelmän, epäviralliset ns. iltakoulut ja kun presidentti tiedusteli, voisiko hän ottaa osaa niihin, vastaus oli kieltävä. Se oli loogista parlamentaarisen toiminta-ajatuksen kannalta, ja Kallio mukautui siihen vastalauseitta. Mukautuessaan yhteiseen päätöksentekoon hän noudatti omaa tahtoaan ja omaa käsitystään tasavallan valtiomahtien keskinäisestä suhteesta.26 Valtioneuvostossa Kallion itsenäinen vallankäyttö rajoittui pariin vähämerkitykselliseen erivapausasiaan.
Tämä Kallion tapa käyttää valtaansa oli sitä paitsi ajan hengen mukainen. Se sai tavallaan »legitimoinnin» Paavo Kastarin vuonna 1940 ilmestyneessä väitöskirjassa, joka tarkasteli valtiomahtien suhteita nimenomaan parlamentarismia korostavasti. Kallio antoi »mukautumalla ajan henkeen poliittisten voimien vuorovaikutukselle vapaat kädet», mikä oli Jaakko Nousiaisen arvion mukaan hänen olennainen ansionsa. Se että olosuhteiden täydellinen muuttuminen sotavuosina edellytti taas siirtymistä toimeenpanovaltaa korostavaan ja presidentin itsenäisyyttä vaativaan käytäntöön, ei ollut Kallion syytä.
On useita todistuksia siitä, kuinka Kallio presidenttikaudellaan mukautui toisten tahtoon ja salli tehtävän päätöksiä, jotka poikkesivat hänen alkuperäisestä kannastaan, vaikka hän olisi voinut menetellä toisin. Hän olisi ollut — aivan viisaasti — valmis nopeampaan kädenojennukseen ruotsinkieliselle väestölle ja pitämään jo virkaanastujaispuheensa kahdella kielellä, mutta taipui oman puolueensa edustajien kielteiseen kantaan. Hänen alkuperäinen ehdokkaansa seuraajakseen pääministerinä oli Ryti eikä Cajander, mutta Cajanderin hän nimitti. Kaikkiin ministerivalintoihin hän ei ollut tyytyväinen. Holstin syrjäyttäminen ulkoministerin paikalta 1938 oli hänelle vastenmielistä, ja hän olisi voinut ryhtyä tätä tukemaan hallituksen enemmistön mielipiteestä välittämättä.
Kallio ei kuitenkaan pannut omaa tahtoaan ja omia valtaoikeuksiaan vaakalaudalle. Hän näki presidentti-instituution sittenkin sovittelijana, jolloin itsenäinen vallankäyttö sopi tilanteisiin, joissa parlamentaarinen tahto ei löytänyt itseään, tai kriisivaiheisiin.
Kallio »vahtasi» Tanneria ja Niukkasta huolehtien siitä, ettei heidän ja ennen muuta heidän puolueittensa yhteistyö päässyt rikkoutumaan. Kriisin uhatessa tai yllättäessä hän toimi ripeästi ja itsenäisesti, mistä parhaana todistuksena ovat Mannerheimin erokriisin selvittäminen kesällä 1939 ja Rydin ensimmäisen hallituksen kiireinen muodostaminen talvisodan alkaessa. Hänellä ei ollut tarvetta itsenäiseen vallankäyttöön esimerkiksi sodan aikana, jolloin sekä siviili- että sotilaspuolen korkeimpana johtajana oli hänen oma kandidaattinsa. Se omavaltaisuus, johon varsinkin Tanner talvisodan aikana syyllistyi, oli Tannerin sekä Kallion häpeä. Presidentin sivuuttaminen kesän 1940 tärkeissä ratkaisuissa on eri asia.
Tuolloin hän oli sairas, eikä hänellä ollut enää edellytyksiä itsenäisiin kannanottoihin.
Kyösti Kallio ei ollut itsenäinen vallankäyttäjä, mutta ei myöskään heikko. Hän oli sovitteleva tasavaltalainen presidenttinä, niin kuin oli ollut poliitikkonakin.
Kyösti Kallio ei presidenttinä tavoitellut itsenäisen vallankäyttäjän roolia. Hän oli, kuten Jaakko Nousiainen määrittelee, »symbolisen presidentinvallan» edustaja, kuten sittemmin Mannerheim, ja täytti parlamentaarisen valtionpäämiehen tunnusmerkit kuten Relanderkin.
Kallio oli kuitenkin »pidättyväinen ja sidottu», kun taas Relander oli ollut »aktiivinen ja sidottu». Hänelle riitti presidentti-instituution edustaminen niin hyvin kuin osasi. Hän koki roolinsa sovittelijana ja tasoittelijana, ja tuon tehtävänsä hän hoiti täydellä menestyksellä. Hänet valittiin kahden suuren kompromissin varjossa, jotka olivat tarpeen koko itsenäisyyden ajan jäytäneiden vakavien erimielisyyksien sovittelemiseksi, ja hän vaikutti aktiivisesti henkilökohtaisestikin niiden onnistumiseen. Kielisopu oli helpompi, kansalaissodan voittajien ja voitettujen saattaminen yhteiseen hallitukseen, ilman että vakavaa repeämää syntyi, vaikeampaa. Molemmat onnistuivat.
Kallio ymmärsi olevansa eheyttäjäpresidentti. Se oli hänen elämäntyönsä tärkein aikaansaannos, »omalla tavallaan ratkaiseva saavutus itsenäisyytemme historiassa», kuten Urho Kekkonen on osuvasti ilmaissut.
Presidentin arkea
Ottaessaan vastaan tasavallan presidentin tehtävät Kyösti Kallio oli pian 64-vuotias. Hän oli aika hyvässä kunnossa, takanaan erittäin monipuolinen kokemus julkisissa tehtävissä. Hän oli jo useampaan otteeseen hoitanut tasavallan presidentin tehtäviä lyhytaikaisena sijaisena. Hän osasi työnsä ja jaksoi sitä tehdä.
Hyvin suuri osa presidentin arkityöstä oli edustamista ja julkista esiintymistä. Myös näissä tehtävissä Kallio viihtyi. Hän oli koko ikänsä liikkunut ihmisjoukoissa ja pitänyt julkisia puheita. Hänen oli helppo päästä kontaktiin ihmisten kanssa ja hänen mutkaton kansanomaisuutensa teki hänestä vaivatta läheisen. Presidentti suostui mielellään esiintymispyyntöihin ja kulki ahkerasti pitkin maata kunnioittaen tilaisuuksia läsnäolollaan, puhuen ja kehotellen ihmisiä pysymään uskollisena niille pyrinnöille, joista kulloinkin oli kysymys.
Presidentin runsaalla matkustamisella oli myös poliittista merkitystä. Kallio koki tehtävänsä yhdistäjänä ja sovittelijana, ja tätä työtä hän saattoi tehdä parhaiten tapaamalla mahdollisimman paljon kansalaisia, varsinkin vaikuttajia. Häntä oli vastustettu tiukimmin oikeistossa, ja tämä vastustus näkyi vielä presidenttikaudellakin siellä täällä. Kustaa Tiitu mm. kertoo Lapuan IKL-henkisten suojeluskuntalaisten ja lottien haluttomuudesta ottaa presidentti vastaan arvoisellaan tavalla 1938 Lapuan maatalousnäyttelyn aikana. Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useammassa paikassa presidentti kävi, sitä vähäisempää oli karsastus.
Erityisen paljon presidentti oli liikkeellä ennen ensimmäistä sairastumistaan keväällä 1938, mutta likimain sama tahti jatkui toipumisen jälkeen toiseen sairastumiseen huhtikuun lopulla 1939.
Presidentti Kallio ei säästellyt itseään.
Presidentin toimikauteen sattui useita suuria valtiollisia juhlia, joissa hän esiintyi kunniavieraana ja juhlapuhujana. Marsalkka Mannerheimin 70-vuotispäiviä vietettiin 4.-5.6.1937. Tasavallan presidentti oli pääpuhujana Messuhallin suuressa kansalaisjuhlassa.
Valtiopäivätyöskentelyn säännöllisen alkamisen 75-vuotisjuhlassa 15.9.1938 presidentti otti ensiksi linnassa vastaan talonpoikaissäädyn vielä elossa olevat jäsenet. Tämän jälkeen säädyt kokoontuivat Ritarihuoneelle, ja pääjuhla pidettiin eduskuntatalossa.
Presidentti puhui jokaisessa tilaisuudessa. Hämeenlinna juhli 300-vuotistaivaltaan 19.1.1939 ja Mikkeli sataa vuottaan 7.3.1938. Presidenttipari oli molemmissa läsnä ja tutustui samalla kaupunkien nähtävyyksiin, Mikkelissä mm. Kyyhkylän invalidikotiin ja Suomen Nuoriso-Opistoon.
Valtionrautatiet juhli 75-vuotista toimintaansa Messuhallissa 18.3.1937, MTK vietti 20-vuotisjuhliaan Hämeenlinnassa 3.-4.7.1937, Kotimaisen Työn 25-vuotisjuhla oli Messuhallissa 10.10.1937, postilaitoksen 300-vuotisjuhla oli 6.9.1938, Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen 40-vuotisjuhla 22.10.1938 ja Järvenpään kotitalousopettajaopiston l0-vuotisjuhla 12.11.1938. Viimeksi mainittu juhla sai kiittää korkeita vieraitaan näiden nuorimman tyttären opiskelusta samassa opistossa. Presidentti paljasti Vapaudenpatsaan Vaasassa 10.7.1938 ja kävi samalla matkalla puhumassa Lapualla maatalousnäyttelyssä. Vierumäen urheiluopiston presidentti vihki 13.6.1937, olympiastadionin 13.6.1938 ja postitalon — jonka rakennustoimikunnassa Kallio oli ollut useita vuosia sekä puheenjohtajana että jäsenenä — 30.11.1938.
Suomen itsenäistymisen 20-vuotisjuhlintaan liittyi lukuisia tilaisuuksia, joissa presidentti oli läsnä ja esiintyi puhujana. Hän kutsui kalterijääkärit luokseen 13.3.1937, puhui jääkärien muistopäivänä 25.2.1938 ja kutsui heidät luokseen 16.3.1938, mutta sairaus esti osallistumisen mm. Helsingin vapauttamisen 20-vuotisjuhlintaan.
Varhaisempaan lähihistoriaan liittyviä tilaisuuksia olivat Suuren lähetystön 40-vuotisjuhla 15.3.1939, jossa presidentti puhui, sekä kutsuntalakkolaisten 35-vuotisjuhla, jonne hän lähetti vain sähketervehdyksen.
Maanpuolustus vaati muutenkin paljon presidentin aikaa ja huomiota. Hän osallistui paitsi normaaleihin lippujuhliin paraateineen ja kadettiylennyksiin myös Rannikkotykistörykmentti 1:n 20-vuotisjuhlaan 12.5.1938 Suomenlinnassa, jota nimeä Kallio oli aikoinaan ensiksi ehdottanut, kun vasta itsenäistynyt Suomi ei enää Sveaborgia kelpuuttanut linnoituksensa nimeksi.33 Armeijan ja suojeluskunnan kunniakomppaniat ja paraatikatselmukset kuuluivat asiaan kaikkialla, missä presidentti liikkui, ja talvisodan kynnyksellä presidentin osallistuminen varsinaisiin maanpuolustusjuhliin lisääntyi.
Presidentti oli urheilun ystävä ja entinen kilpaurheilija. Varsin mielellään hän vieraili urheilukilpailuissa. Salpausselän kisoissa hän kävi 1937 ja 1938. Oulun hiihtojen 50-vuotisjuhlakisoihin 11.3.1939 hän ei päässyt, mutta lähetti maaherra Pehkoselle sähkeen, jossa hän pyysi kiittämään puolestaan ja valitti, kun »kilpailukunnottomana en voi saapua». Presidentti lahjoitti hiihtoihin kaksi arvokasta kunniapalkintoa. Kansainvälisen hiihtokongressin osanottajille hän järjesti vastaanoton 23.3.1938 ja lahjoitti alkusumman Hiihdonedistämisrahastoon.
Pohjoismaisissa ratsastuskilpailuissa presidentti vieraili 17.6.1937, hän oli myös kilpailujen suojelija ja kunniapalkinnon lahjoittaja yhdessä Mannerheimin kanssa. Ampujain MM-kisojen avajaisissa Kallio oli mm. Mannerheimin ja Svinhufvudin kanssa, joista jälkimmäinen vanhana ampujana oli pääosassa. Lisäksi hänellä oli aikaa seurata ilmailua: Helsingissä oli lentonäytös 14.3.1937 ja purjekoneiden esitys 21.3.1938 sekä kansainvälinen ilmailunäyttely SILI 14.5.1938.
Kallio seurasi voimistelun suurkisoja ja SNLL:n 40-vuotisjuhlaa 18.6.1938 sekä Suomen ja Englannin jalkapallomaaottelua 20.5.1937. Viimeksi mainitussa ottelussa Suomi hävisi pahoin (8-0); presidentti kätteli puoliajalla kaikki pelaajat.
Talouselämän juhliin presidentti osallistui samalla tavalla. Hän avasi näyttelyitä ja seurasi messuja. 10.4.1937 presidentti puhui Uutuusmessujen avajaisissa Helsingin Messuhallissa, osallistui Pohjoismaiden Yhdyspankin juhlapäivällisille 21.5.1937, tutustui 3.4.1938 kevätmessuihin, seurasi mestarikokin opetusta ravinto- ja nautintoainemessuilla 18.10.1938 ja tutustui asuntonäyttelyyn.
Erityisesti Kalliota kiinnosti luonnollisesti maatalous. Hän oli kunniavieraana sekä MTK:n että pienviljelijäin järjestämissä juhlissa.
Presidenttipari osallistui Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistyksen 40-vuotisriemujuhlanäyttelyn avajaisiin 2.7.1938 Pieksämäellä. Viikon kuluttua presidentti puhui Lapuan maatalousnäyttelyn avajaisissa. Pohjois-Suomen matkallaan kesäkuussa 1937 presidentti kävi Tornionjokilaakson asutustiloilla. Presidentti ja rouva Kallio olivat kotiteollisuustyön suojelijoita. Presidentti avasi Turussa Varsinais-Suomen kotiteollisuusnäyttelyn 16.7.1938.
Suomalainen kulttuuri tarvitsi valtionpäämiehen kannustusta. Aktiivinen presidentti ehti moniin, jopa pieniinkin tilaisuuksiin. Puheen Turun kesäyliopiston avajaisissa 7.6.1937 selittää sekä lyhyt matka Kultarannasta että yliopiston rehtorin Einar W. Juvan ystävyys. Ylioppilaskunnan vuosijuhlissa presidentti oli kahdesti, Kalevalaseuran Kalevala juhlassa kerran. Kasvatusopillisen yhdistyksen 75-vuotisjuhlassa 11.11.1937 presidentti oli paikalla samoin kuin kansanopistolaitoksen 50-vuotisjuhlassa 15.4.1939. Hän kävi taidenäyttelyiden avajaisissa, teatterin ensi-illoissa ja Taideteollisuusyhdistys Ornamon yleisessä taideteollisuusnäyttelyssä. Hän kutsui lupaavia taiteilijoita linnaan. Linnassa pidettiin musiikki-ilta 5.2.1938, jonne oli kutsuttu noin 700 henkeä: Sibelius-kvartetti soitti ja Irja Aholainen lauloi Timo Mikkilän säestämänä. Mieskuoro Laulu-Miehet kävi 60-vuotisjuhlansa kunniaksi laulutervehdyksellä linnassa 10.5.1938, ja Amerikkaan matkannut Finlandiakuoro kävi presidentin luona tervehdyksellä mennen tullen 1939 ja sai kannustavien sanojen lisäksi tuntuvan lahjoituksen matkakassaansa.
Presidentti kutsuttiin Suomen Kulttuurirahaston yhdeksi kunniaesimieheksi ja hänen nimeään käytettiin käynnistettäessä kulttuurirahaston perustamiskeräystä 1938.
Presidenttipari tuki myös hyväntekeväisyys- ja uskonnollisten järjestöjen työtä, ja näissä tehtävissä korostui Kaisa Kallion osuus. Pitempiä matkoja kotimaassa presidentti puolisoineen teki lähinnä kahtena ensimmäisenä kesänä. Ensimmäinen suuntautui Vierumäelle, jossa presidentti vihki uuden urheiluopiston.
Muutaman päivän levähdyksen jälkeen alkoi toinen, presidentinviran traditioihin kuuluva matka Pohjois-Suomeen. Matka ajoitettiin niin, että presidenttipari saattoi osallistua Nivalassa pidettäviin Pohjois-Pohjanmaan nuorisoseurojen liiton kesäjuhlaan 20.6. ja tietysti käydä Heikkilässä ja Mehtälässä, joita nyt isännöivät vanhin poika Veikko vaimoineen ja agronomi-tytär Kerttu, joka oli edellisenä syksynä mennyt naimisiin Teuvo Saalastin — Filip Saalastin pojan — kanssa. Presidentti puhui juhlassa tuhansille nuorisoseuralaisille, ja epäilemättä sydämen kyllyydestä. »Vaalikaa aina hyviä harrastuksia ja painakaa alas kaikkea alhaista», oli presidentin sanoma, jota hän oli Nivalan nuorisoseuraväelle saarnannut jo runsaat neljä vuosikymmentä.
Matka jatkui illansuussa 20.6. ensin Ylivieskaan ja sieltä pohjoiseen. Juna saapui yhdeksältä aamulla Kemiin, jonka asemalla nautittiin aamiaista. Lounas syötiin Aavasaksalla, ja sen jälkeen pysähdyttiin Kolarissa ja Muoniossa, jossa oltiin illalla kello 20:n tienoissa.
Pallastunturilla ihailtiin keskiyön aurinkoa ja matkan käännöskohtaan, Enontekiöön, saavuttiin 22.6. puolenpäivän jälkeen.
Paluumatka alkoi kello 14.30, ja presidentillä oli tilaisuus tutustua tavanomaisten kunnallismiesten lisäksi asutustilojen väkeen. Presidenttipari yöpyi Pellossa, josta jatkettiin etelään seuraavana aamuna.
Haukiputaalla pysähdyttiin ensiksi ja sitten Oulussa. Koulukaupunkiinsa presidentti saapui köynnöksin verhotun kunniaportin kautta. Muutenkin juhlat olivat suuret. Oulusta poikettiin vielä perjantaiaamuna 25.6. koskenlaskuun Pyhäkoskelle, Muhokselle ja Utajärvelle. Iltapäivällä salonkivaunu liitettiin Turkuun lähtevään junaan, ja perillä Naantalissa oltiin lauantaina 26.6.1937.
Heinäkuussa matkustelu rajoittui lyhyempiin pistäytymisiin, kuten mainittuun MTK:n juhlaan Hämeenlinnaan 3.-4.7. ja Helsinkiin.
Elokuun alussa presidentti matkusti Pohjois-Karjalaan, jonne hän oli lupautunut maakuntaliiton ja nuorisoseurojen maakuntajuhlaan puhumaan ystävänsä Antti Kukkosen pyynnöstä. Joensuun maakuntajuhlassa oli kuusituhantinen yleisö, lisäksi 500 laulajaa ja 200 kuorolausujaa Presidentin puhe vastasi kuulijain tunteita.
Tämä matka kesti kaksi päivää. Viron diktaattori-presidentin Konstantin Pätsin vierailun aikana elo-syyskuun vaihteessa presidentti tutustutti vieraansa mm. Vuoksenlaakson teollisuuteen, jota hän Enso-Gutzeitin pitkäaikaisena hallintoneuvoston jäsenenä varsin hyvin tunsi. Tammikuussa 1938 presidentti puolisoineen vieraili Viipurissa kahden päivän ajan. Juhannuksena 1938 presidentti puolisonsa ja Katri-tyttärensä kanssa oli Hartolassa Itä-Hämeen kansanopistossa — tämä Maila Talvion opisto vietti 60-vuotisjuhlaansa ja hän oli pyytänyt paikalle presidentin.34 Samalla matkalla käytiin Sysmässä, Luhangassa, Korpilahdella ja Jyväskylässä, jossa osallistuttiin Keski-Suomen neljänsiin maakuntapäiviin 25.6. ja jossa presidentti puhui pääjuhlassa. Paluumatkalla oltiin kenraali Waldenin vieraina Jämsänkoskella, josta sitten matka jatkui Kultarantaan.
Heinäkuuhun mahtui vielä matka Etelä-Pohjanmaalle Vaasan Vapaudenpatsaan paljastukseen ja Lapuan maatalousnäyttelyyn 9.7.1938. Lapualle saapui myös presidentin Veikko-pojan vaimo lapsineen, ja presidenttipari sai mieluisia vieraita mukaansa Kultarantaan. Joulunpyhiksi presidenttipari matkusti Nivalaan. Kesän 1939 edustusta varjosti jo vakava sairaus ja syksystä lähtien yhä vakavampi kansainvälinen kriisi. Kotimaan tutustumismatkat saivat jäädä.
Kaksi rauhanajan valtiovierailua
Presidentin toimeliaisuuden pääpaino oli selkeästi kotimaassa. Ulkomaalaisten ja ulkomaitten kanssa hän toki myös joutui alusta lähtien paljon tekemisiin, vaikka ulkosuhteiden hoidon päävastuu keskitettiinkin ulkoministerille ja hänen alaisilleen.
Yhteydenpito ulkomaiden Helsingissä oleviin edustajiin sekä ministeri- ja vastaavien vierailujen juhlistaminen kuului myös presidentin arkirutiiniin. Koko diplomaattikunnalle tarkoitettuja vastaanottoja hän järjesti itsenäisyyspäivinä, virkaanastujaistensa kunniaksi, uutenavuotena 1938 sekä 23.2.1939. Normaaleja lähettiläiden tuloon tai jäähyväisiin liittyviä tilaisuuksia oli jatkuvasti, minkä lisäksi hän joskus osallistui lähetystöjen lounaisiin ja päivällisiin, usein ulkoministerin kanssa. Saksan-lähettiläs von Blilcherin päivällisillä hän oli 18.1.1937. Neuvostoliiton-lähettiläs vaihtui, kun V. K. Derevjanski jätti presidentti Kalliolle 9.3.1938 valtakirjansa Eric Assmusin jälkeen. Derevjanski kävi presidentin luona kohteliaisuuskäynnillä 12.1.1939. Bulgaria, Belgia ja Unkari järjestivät taidenäyttelyt, joihin presidentti tutustui.
Ministerivierailuja suuntautui Helsinkiin harvakseen. Presidentti tapasi 13.4.1937 Latvian ulkoministerin Muntersin, joka kävi vielä seuraavanakin keväänä, ja kaikki Skandinavian maiden ulkoministerit 20.4.1937 sekä Puolan opetusministerin 13.12.1938.
Englannin ulkoministeriön alivaltiosihteerin Lordi Plymouthin vierailun kunniaksi järjestetyillä ulkoministerin tarjoamilla päivällisillä presidentti oli mukana 29.5.1938. Yhdysvaltain entisen presidentin ja tunnetun Suomen ystävän Herbert Hooverin vierailun kunniaksi presidentti tarjosi lounaan 15.3.1938.
Varsinaisia valtiovierailuja Suomeen Kallion kaudella oli vain yksi, Viron riigivanem Konstantin Pätsin vierailu 30.8.-2.9.1937. Matka korosti paitsi Suomen ja Viron läheistä suhdetta myös presidentin harrastusta Viron asioihin, Kalliohan oli ollut Suomalais-Virolaisen yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Virossa Kallio oli vieraillut useammin. Viro oli hänelle kaikin puolin läheisin, ja virolaiset talonpoikainen heimokansa, jonka valtionpäämies oli lähtöisin talonpoikaispuolueesta. Pätsin kanssa Kallio mm. vieraili Vuoksenlaaksossa, jonka teollisuutta hän ylpeänä esitteli. Aamukahvit, lounaat ja päivälliset kuuluivat asiaan, poliittisten neuvottelujen osuus lienee ollut vähäinen.
Presidentin sairaudet ja maailmantilanteen äkillinen muuttuminen estivät muut vierailut. Vastavierailu Viroon jouduttiin liittämään sairauden vuoksi kahdesti, ensin keväällä 1938 ja sitten 1939.
Presidentti Kallion ainoat matkat valtionpäämiehenä suuntautuivat Ruotsiin, mikä symboloi maan ulkopolitiikan pääsuunnan muuttumista 1930-luvulla — Relander oli toiminut koko Itämeren alueella. Samalla henkilökohtainen aktiivisuus oli tarpeen hälventämään niitä kielipoliittisia epäluuloja, joita naapurimaan lehdistössä oli Kallion valinnan aikaan runsaastikin esiintynyt. Tässä suhteessa tilanne parani nopeasti. Aktiivinen Tukholman-lähettiläs. J. K. Paasikivi teki kovasti töitä lievittääkseen epäluuloisuutta ja ripittäen silloin tällöin — verraten kohteliain sanankääntein kylläkin — Ilkan ja Uuden Suomen kaltaisten, Paasikiven mielestä kielikysymyksestä tyhmän jyrkästi kirjoittavien lehtien päätoimittajia.
Kalliolle Paasikivi korosti heti tämän virkakauden alussa yliopistoasian maltillisen järjestämisen tärkeyttä Ruotsin suhteille, eikä tässä suhteessa tyytymättömyyden aihetta presidenttiin jäänytkään.
Valtiovierailu tarjosi parhaan ajateltavissa olevan tilaisuuden myönteisen informaation levittämiseksi, minkä vuoksi Paasikivi kannusti terveytensä vuoksi epäröivää Kalliota noudattamaan kutsua kuningas Kustaa V:n 80-vuotisjuhliin.
Kyösti Kallio oli siihen mennessä käynyt Ruotsissa kolmesti, pari kertaa suunniteltu matka oli estynyt. 15.3.1904 hän oli osallistunut kagaalin salaiseen aktivistikokoukseen pohjoisessa Bodenissa, mutta samanlainen matkahanke Tukholmaan lokakuussa 1915 kaatui passivaikeuksiin. Kesällä 1925 nimitys ministeriksi esti suunnitellun kansanedustajien Ruotsin-matkalle osallistumisen, jolla mm. Alkio oli mukana. Sen sijaan 1930-luvun puolivälissä Kallio kävi kahdesti Ruotsissa. 14.-16.6.1934 Kallio oli Maalaiskuntien Liiton edustajana Ruotsin vastaavan järjestön kokouksessa Tukholmassa. Hän asui tuolloin vanhan ystävänsä lähettiläs Rafael Erichin luona. Vuotta myöhemmin, toukokuussa 1935 Kallio oli eduskunnan puhemiehenä yhdessä Väinö Hakkilan, Ernst von Bornin ja Oskari Mantereen kanssa Ruotsin valtiopäivien 500-vuotisjuhlien vieraana Tukholmassa ja Arbogassa. Tukholman suurkirkossa 28.5.1935 pidetyssä pääjuhlassa Kallio piti puheen Suomen puolesta, puoleksi ruotsin kielellä. Rafael Erichille hän perusteli kieliratkaisuaan siten, että näin hän täyttäisi sekä kohteliaisuuden että suomalaisuuden vaatimukset. Myös Kustaa V:n tarjoamiin päivällisiin suomalaiset vieraat osallistuivat.
Syntymäpäivämatka vuonna 1938 valmisteltiin huolellisesti. Paasikivi laati ruotsalaisten toivomuksesta varsin tiukan ohjelman, joka ei jättänyt juuri lepoaikaa. »Eihän tämä humu meille vanhoille miehille mitään hauskaa ole, mutta täytyy kestää», hän puolusteli ohjelmaa, jonka tiesi kuulostavan juuri sairasvuoteelta nousseesta presidentistä rasittavalta. Kallio katsoi kuitenkin matkan velvollisuudekseen ja lähti.
Meri ylitettiin panssarilaiva Ilmarisella, jolla lähdettiin liikkeelle yötä vasten 14.6., ja perillä Tukholmassa oltiin aamulla 15.6. Kun Ilmarinen oli ankkuroitunut, saapui Paasikivi moottoriveneellä sinne ollakseen presidentin seurueessa, kun tämä saapui Skeppsholmenin laituriin. Kuningas oli itse vastassa hoveineen ja yleisöä oli runsaasti. Vastaanotto oli kaikin puolin huomaavainen ja sydämellinen, minkä kummankin maan lehdistöt huomasivat. Presidentti puhui samana päivänä Ruotsi—Suomi-Seuran vastaanotolla ruotsiksi. Lisäksi ohjelmaan kuuluivat ensiksi kuninkaan tarjoama lounas ja sitten perhepäivälliset, joilla molemmilla Kallio oli arvostettuna kunniavieraana. Varsinaisena syntymäpäivänä, 16.6. oli pääjuhla Kuninkaanlinnan valtiosalissa ja yleisöjuhla Tukholman olympiastadionilla. Kello 22.30 presidentti palasi Ilmariselle korkean seurueen ja kunniakomppanian saattelemana.
Matka oli kaikinpuolinen menestys. Paasikivi oli erinomaisen tyytyväinen. Suomi oli näkynyt Tukholmassa ja Pohjoismaiden välistä yhteenkuuluvuutta oli korostanut valtioiden ylin johto. Kallion esiintyminen oli tehnyt hyvin sympaattisen vaikutuksen, eikä kielitaidon kankeus häirinnyt tunnelmaa. Paasikivi kiitti presidenttiä tyytyväisessä kirjeessä sanoen tämän tehneen »mieskohtaisesti» erittäin hyvän vaikutuksen ja korosti olevansa tyytyväinen nimenomaan Kallion ilmaisuille Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteydestä, jota hän kertoi itsekin Ruotsissa sopivissa yhteyksissä käyttäneensä Hjalmar Procope vakuutti parin kuukauden kuluttua Paasikivelle prinssi Carlin ja prinsessa Ingeborgin puhuneen »suurella sympatialla» presidentistä, hänen vierailustaan ja siitä vaikutelmasta, jonka olivat saaneet. Kalliolle itselleen Procope kirjoitti heti vierailun jälkeen ja korosti matkan erinomaista onnistumista. »Tavalliseen kansaan» oli tehnyt suuren vaikutuksen se, että Suomenkin valtionpäämies oli saapunut tilaisuuteen, joka muodostui suureksi yhteispohjoismaiseksi juhlaksi. Presidentin puhe yleisöjuhlassa oli tehnyt »syvän vaikutuksen läsnäolijoihin niin hyvin sen sisällön — siinähän lausuttiin julki todellisen valtionmiehen sanoja — kuin myös muodon ja esittämistavan, semminkin hyvän ruotsinkielen kautta», vakuutti Procope. Hän muistutti puheen olleen johdonmukainen jatko Kallion koko Skandinavian-politiikalle, joka oli ilmennyt jo vuonna 1930, jolloin pääministeri oli vastoin kaikkien muiden valtioneuvoston jäsenten mielipidettä antanut silloisen ulkoministerinsä (Procopen) julkaista lausunnon, jonka tarkoitus oli rauhoittaa aitosuomalaisten ylioppilasmielenosoitusten vuoksi levotonta Ruotsin yleistä mielipidettä. Myöhemmin Procope vielä palasi asiaan vakuuttaen mm. Tanskan prinssi Valdemarin ihastusta presidentin esiintymiseen.
Tyytyväinen presidentti oli itsekin. Kiittäessään Paasikiveä järjestelyistä hän vakuutti olevansa iloinen, kun oli matkan tehnyt, »sillä se matka muodostui minulle kaikkien teidän tukemana suorastaan elämykseksi».
Presidentille henkilökohtaisesti matkalla oli melkoista merkitystä; poliittisia neuvotteluja ei käyty. Suomessa matkaan kiinnitettiin suurta huomiota ja presidentin selviytyminen moitteitta vaativassa tehtävässä, mitä vastustajat ja osin kannattajatkin olivat aikanaan epäilleet, pantiin myönteisesti merkille. »Suomen Ukko-Kyöstin» pärjääminen »kunnialla kuninkaissa» kirvoitti sosialistien Joulu-Kurikassakin kiitokset,45 mikä tunne on epäilemättä ollut maassa yleinen.
Kyösti Kallio hoiti arkityönsä tasavallan presidenttinä ahkerasti, sympaattisesti ja suosittuna. Hänestä kasvoi nopeasti yhdistävä maan isä -hahmo.
Terveys ongelmana
Kyösti Kallio oli saanut syntymälahjana hyvän terveyden. Hän oli tunnettu voimistaan ja työtehostaan vielä vanhalle iälle saakka.
Tavanomaisten flunssien ja särkyjen tuttu hän tietysti oli ja maatalouden vähäisemmät tapaturmat kuten jokeen putoaminen ja hevosen potkaisu kuuluivat asiaan, mutta sairaalassa hän ei ollut ennen vuotta 1938 ollut. 60. ikävuoden jälkeen alkoivat vanhenemisen merkit kyllä näkyä. »Antaantu se viimein», totesi Heikki Kivimäki langostaan, jonka työteho ennen oli herättänyt laajaa huomiota, kun tämä viimeisinä vuosinaan joutui myöntämään väsymyksen painavan maatyössä.
Presidenttikautensa alkaessa Kyösti Kallio oli ainakin päällisin puolin terve ja energinen. Terveys ei kuitenkaan riittänyt läheskään koko kaudeksi, vaan hän joutui hoitamaan korkeaa virkaansa pitkät ajat puolikuntoisena tai oli suorastaan kyvytön sitä hoitamaan.
Kallion presidenttikausi kesti yhteensä 46 kuukautta. Kauden lopun, runsaan neljän kuukauden ajan, presidentti oli kokonaan työkyvytön. Siihen mennessä hän oli ollut noin kuusi kuukautta sairaana tai toipilaana, kahden ja puolen kuukauden ajan keväällä ja kesällä 1938 sekä runsaat kolme ja puoli kuukautta, ensin tammi—helmikuussa ja sitten kesällä vuonna 1939. Tämä oli sitäkin dramaattisempaa, kun asiat muuttuivat nopeasti vaikeammiksi ja presidentin täyttä työpanosta olisi kaivattu kipeästi.
Sairaus iski kevättalvella 1938 tavallaan yllättäen. Häntä alkoi vaivata pieni tyrä. Lääkärit pitivät sitä harmittomana, mutta presidentti halusi päästä tuostakin kiusasta ja varasi itselleen ajan leikkaukseen. Kiirastorstaina 14.4.1938 dosentti Väinö Seiro dosentti Pauli Soisalon avustamana leikkasi tyrän Mehiläisen sairaalassa.
Operaatio osoittautui odotettua laajemmaksi, eikä toipumiseen varattu pääsiäisen seutu siihen riittänytkään.
Leikkaus tehtiin paikallispuudutuksessa, ja presidentti saattoi keskustella koko sen ajan. Seuraavana päivänä potilaan yleisvointi oli hyvä. Mutta kun Seiro tutki potilaansa 16.4., hän havaitsi keuhkoissa uhkaavaa rahinaa, ja Soisalo-puolestaan–totesi tutkimuksessaan veritulpan keuhkossa. Kallio ei huolestunut. »Sairaalassa, yleisvointi hyvä», hän kirjoitti päiväkirjaansa neljänä seuraavana päivänä, ja 22.4. hän merkitsi päässeensä kotiin. Työ alkoi samana päivänä presidentin esittelyllä linnassa.
»Kotiin pääseminen» oli oikeastaan väärä ilmaisu. Presidentti nimittäin lähti sairaalasta vastoin lääkärien mielipidettä luvaten levätä linnassa. Tätä lupaustaan Kallio ei täyttänyt. Lepo oli aina ollut hänen heikkoja kohtiaan, eikä hän nytkään malttanut varata itselleen aikaa toipumiseen. Kuume nousi uudelleen 23.4. Seuraavana päivänä oli partiopoikien paraati, jonka presidentti oli luvannut ottaa vastaan, mutta sen hän jätti väliin eikä muutenkaan mennyt ulos ennen kuin 30.4., jolloin alkoi varovasti totuttautua ulkoilmaan.
Levosta ei kuitenkaan ollut kysymys. Presidentti pyrki sitkeästi hoitamaan juoksevat tehtävänsä sairaudestaan huolimatta. Esittely pidettiin 29.4. Samana päivänä pidettyyn Suomalaisen Tiedeseuran 100-vuotisjuhliin hän ei mennyt. Presidentti osallistui 2.5.
Latvian ulkoministerin Muntersin lounaalle, mutta kunto ei ollut normaali. Seuraavana päivänä hän oli ulkona, mutta tunsi hengästyvänsä helposti. Uudet velvollisuudet kuitenkin kutsuivat. Maaherrat olivat 4.5. valtioneuvoston päivällisillä, ja siellä tarvittiin myös presidenttiä. Seuraavana päivänä oli piispainkokouksen lounas ja seuraavana presidentinistunto. Riittävää lepoa ei jäänyt.
Seurauksena oli vakava taantuminen toukokuun puolivälissä.
Presidentti meni vielä Suomenlinnaan 12.5. Rannikkotykistörykmentti 1:n 20-vuotisjuhliin ja 14.5. Messuhallin kentälle Ilmapuolustusliiton ilmailunäyttelyn avajaisiin ja kävi samana päivänä vielä pohjoismaisissa ratsastuskilpailuissa, joiden suojelija hän oli.
»Hikoonnuin ja ratsastuskilpailussa vilustuin», kirjoitti presidentti päiväkirjaansa. Tohtori Soisalo kutsuttiin paikalle. Lääkäri totesi keuhkoissa tulehdukset eikä päästänyt presidenttiä seuraavana päivänä Malmin uuden lentokentän vihkiäisiin; presidentin puheen 30 000 vieraalle piti pääministeri Cajander ja kentän vihki käyttöön Kaisa Kallio. Sittemmin Cajanderille ja rouva Kalliolle lankesi hyvin paljon presidentin edustustehtävistä.
Helsingissä oli 16.5. puolustusvoimien suuret juhlat Helsingin valtauksen 20-vuotispäivän kunniaksi. Presidentille oli tietysti varattu tärkeä osa juhlissa, joiden päähenkilö kyllä oli Mannerheim.
Nyt esti sairastuminen osallistumisen. Pääkaupunkiin oli kokoontunut paraatia varten noin 25 000 rintamamiestä. Kuumeinen presidentti ei kuitenkaan kyennyt ottamaan vastaan paraatia, vaan kunnia jäi yksin Mannerheimille. Aamulla presidentinlinnassa Kallio jaksoi osallistua joukko-osastojen lippujen vihkimiseen ottaen ne vastaan sotarovastilta ja ojentaen edelleen joukko-osastojen komentajille. Myös kadettien ylentämiseen liittyvät velvollisuutensa hän jaksoi hoitaa. Sen jälkeen hänen kuitenkin oli siirryttävä yksityishuoneisiinsa, eikä puoliso sallinut hänen yrityksistä huolimatta nousta pitkäksi aikaa ikkunasta paraatia seuraamaan.
Presidentin sairaudesta oli kerrottu aamun Helsingin Sanomissa, jossa arveltiin hänen jäävän paraatista pois, koska pelättiin keuhkopussintulehdusta. Mannerheim totesi juhlapuheessaan presidentin sairastumisen, ja hänen kehotuksestaan 26 000 juhlijaa kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon presidentille. IKL:n lehtien vihjailut valtionpäämiehen »poliittiseen sairauteen» olivat paitsi perättömiä myös voimattomia. Talonpoikaispresidentti nautti jo vuonna 1938 lähes koko kansan vahvaa luottamusta ja suosiotakin.
Sairaus ei tosiaan ollut poliittista laatua, vaan mitä vakavinta todellisuutta. Lääkäri, dosentti Soisalo ilmoitti 17.5., että vilustumisesta oli kehittynyt oikean keuhkopussin tulehdus. Potilaan yleisvointi oli tyydyttävä, mutta ainakin viikon vuodelepo olisi tarpeen. Asia kerrottiin myös lehdissä.
Lepo jäi jälleen vajavaiseksi. »Keuhkotulehdus pitää sängyssä», Kallio kirjoitti päiväkirjaansa 17:19.5., mutta jo 19. ja 20. päivinä hän järjesti presidentinistunnon makuuhuoneeseensa välittämättä puolisonsa vastaväitteistä.5221. ja 22.5. hän oli jo vähän jalkeilla, ja 23.5. presidenttipari matkusti Keuruulle, jossa presidentti aikoi levätä Keski-Suomen terveellisessä ilmastossa. Keuruulla, Kuuselan parantolassa, presidenttipari viipyi 29.5. asti. Siellä Kaisa Kallio täytti 60 vuotta 28.5. ja joutui monenlaisten huomionosoitusten kohteeksi.
Sairaus uusiutui heinäkuun lopulla. 26.7. pidettiin Helsingissä presidentinesittely. Kallio kävi siellä Kultarannasta autolla »hirveässä kuumuudessa», ja illalla hänellä oli kuumetta. Seuraavana päivänä Kalliot tekivät vierailun Turkuun maaherra Kytän luo, mutta illalla sairaus sai taas yliotteen ja kuume nousi 38,9:ään.
Lähipäivinä kuume sitten nousi ja laski, ja kuumeeton päivä oli vasta 7.8. Tänä aikana presidentti oleskeli Kultarannassa ja otti vastaan vieraitakin, ja dosentti Soisalo kävi tutkimassa häntä.
Lisärasituksen presidentin horjahtelevalle yleiskunnolle toi vielä Vieno-tyttären kuolema. Kallioiden vanhin tytär oli ollut terveydeltään heikko lapsesta alkaen, ja tuberkuloosi riudutti hänen voimansa loppuun syksyllä 1938, 35-vuotiaana. Lahjakas ja kielitaitoinen Vieno Kallio oli asunut opiskeluaikanaan isänsä kanssa ja isä oli seurannut tarkoin ja kannustaen hänen opintojaan. Historiaa, psykologiaa ja teologiaa opiskellut maisteri-tytär asui linnassa vanhempiensa kanssa, ja hän oli arvokas tuki sekä äidilleen että presidentille. Sairaus oli kuitenkin ylivoimainen. Vieno Kallio lähti Paimion parantolaan, mutta sairaus ei enää kääntynyt parempaan suuntaan. Parin viikon kuluttua hänet siirrettiin Turkuun sairaalaan, ja siellä voimat heikkenivät nopeasti. Vieno Kallio kuoli 26.9.1938. Vanhemmat olivat käyneet usein häntä katsomassa ja presidentti kirjasi muistikirjaansa sairauden etenemisen.
Presidentti Kallio hoiti syyskauden 1938 virkaansa normaalisti, vaikkei täysikuntoinen ollutkaan. Lokakuun 20. päivänä presidentti kävi dosentti Soisalon luona, ja seuraavana päivänä tämä »alkoi pistelemään». 24.10. presidentti merkitsi päiväkirjaansa Soisalon epäonnistuneen pistossaan.
Syyskausi meni kuitenkin hyvin, eivätkä terveysongelmat näkyneet viranhoidossa. Elokuussa kansalaiset saivat tietää presidentin sairastelleen, kun presidentin kanslia 10.8. ilmoitti hänen olleen estynyt sairauden vuoksi osallistumasta valtioneuvoston istuntoihin 1.-12.8. ja Cajanderin hoitaneen presidentin tehtäviä. 15.8.1938 kanslia ilmoitti esteen päättyneen. Lehdet kertoivat myös presidentin Viron-matkan lykkäytymisestä kuun loppuun.
Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Tammikuun lopussa 1939 Kyösti Kallio sairastui taas, ja nyt entistä vakavammin. Hän sai sydäninfarktin. Yöllä linnaan hälytetyt Soisalo ja sydänspesialisti, professori Ötten Holsti totesivat tilanteen huolestuttavaksi. Holsti määräsi alkulääkityksen ja ilmoitti, että presidentin täytyi olla täydellisessä levossa vähintään kaksi kuukautta. Presidentti ilmoitti heti jyrkän vastalauseensa. Hän ei aikonut alistua parin kuukauden toimettomuuteen.
Kallio oli kyllä tietoinen tilanteen vakavuudesta. Lääkärit vakuuttivat hänelle hänen »käyneen kuoleman portilla» veritulpan kulkiessa sydämen läpi ja vikuuttaessa sydämen sepelvaltimoa.
Hän vain ei alistunut eikä suostunut lepoon vaan varoituksista huolimatta jatkoi työskentelyä niin normaalisti kuin mahdollista.
Presidentinesittelyt pidettiin joka viikko. Osa niistä pidettiin kyllä linnassa. Neljästi presidentti oli sängyssä, mutta asian juridiseen puoleenhan tämä ei vaikuttanut, kuten presidentti sittemmin vakuutti Rudolf Holstille. Professori Holsti — ulkoministerin sukulainen — kävi päivittäin presidentin luona. »Tuo humaani mies», kuten Kallio sanoi, oli potilaan tottelemattomuudesta pahoillaan, mutta nuhteet eivät itsepäiseen presidenttiin tehonneet. Vaimo ei saanut sen enempää aikaan varoituksillaan. Kaisa Kallio hoiti miestään ja hillitsi parhaansa mukaan tämän työtarmoa, mutta tulos jäi vaatimattomaksi. Adjutantit saivat lukea presidentin raportit ja esittelyt silloin, kun tämä ei kyennyt pysyttelemään jalkeilla tai kohottamaan itse käsiään.
Sydänkohtauksen jälkeen käytiin myös varovaista keskustelua siitä, tulisiko Kallion saada vapautusta presidentin tehtävien hoidosta, sekä itsensä että asioiden hoidon tähden. Ensimmäisen »sänkyesittelyn» jälkeen 27.1. presidentin entinen kansliapäällikkö ja luotettu, oikeusministeri Rautavaara jäi linnaan aamiaiselle rouva Kallion toivomuksesta. Tällöin hän esitti, eikö olisi paikallaan määrätä Cajander virkaatekevänä hoitamaan presidentin tehtäviä, kun oli ilmeistä ettei sydän parissa päivässä korjaantuisi. Kallio torjui ajatuksen jyrkästi katsoen, ettei tuollainen järjestely tulisi kysymykseenkään. Ensinnäkään hän ei uskonut makaamalla paranevansa. Hän aikoi hoitaa esittelyt ja muut juoksevat tehhävänsä.
Presidentti löysi kantansa tueksi vielä juridisenkin seikan: hän ei periaatteellisista syistä tahtoisi luopua virkansa hoidosta eduskunnan ollessa koolla, koska silloin Cajander joutuisi vt. presidenttinä työskentelemään myös kansanedustajana. Hän kyllä arveli itse, että tämä kanta saattoi olla »pikkumainen», mutta sen periaatteellista merkitystä hän piti kiistattomana. Oikeusministerin mielestä asia olisi ollut järjestettävissä vapauttamalla Cajander virkavapauden ajaksi kansanedustajan tehtävistä. Rautavaara lupasi ottaa asioista selvää, mutta Kallio ei tätä halunnut. Hän tahtoi hoitaa virkansa itse ja niin hyvin kuin jaksoi.
Kohtalaisesti hän jaksoi, vaikka tilaisuuksia alkoi peruuntua ja kutsuja otettiin yhä harvemmin vastaan. Lisäkiusaksi tuli vielä influenssa helmikuun lopulla, joka piti viikon vuoteessa. Puolisoaanhän pyysi pitämään kerran kuukaudessa vastaanottoja, joihin hän ei itse osallistunut. Näin tapahtuikin muutaman kerran.
»Mutta esitykset ja juoksevat tehtäväni hoidin tunnon tarkasti», hän kirjoitti Rudolf Holstille. Näin olikin. Terveydentila koheni influenssan jälkeen.
Maalis—huhtikuun ajan Kallio oli verraten hyvässä kunnossa, mikä näkyi myös vilkastuneena esiintymisenä julkisuudessa. Huhtikuun lopulla vointi kuitenkin huononi ja hän joutui tinkimään velvollisuuksistaan. Linnan juhlaillallisten ja -konsertin aikana 26.4., jolloin kutsuvieraille esiintyi viulunsoiton ihmelapsi, 13-vuotias Heimo Haitto, hän oli vuoteessa, lehtien mukaan influenssassa.
Vapunaattona järjestetyn partiolaisten paraatin otti Kaisa Kallio vastaan. Presidentinesittely 5.5. pidettiin linnassa. Myöskään toukokuun 6. päivän paraatia presidentti ei voinut ottaa vastaan.
Kadettien ylentäminen ja Kannaksen rajavartiolaitoksen lipun vihkiminen pidettiin linnassa. Kesäkuun 7. päivänä pidettävän valtiopäivien päättäjäispuheensa Kallio valmisteli sängyssä istuen samalla kun Kaisa Kallio edusti häntä Kuopiossa Savon maakuntajuhlilla.
Valtiopäiväpuheensa presidentti kertoi pitäneensä »tavalla, jossa ei näkynyt sairauden merkkejä». Puhemies Hakkila lausuikin ilonsa presidentin tervehtymisen johdosta.
Kuten edellisestä käy ilmi, presidentti hoiti kyllä tehtävänsä sairaudestaan huolimatta kunnialla. Presidentin hämmästyttävän tarkan paneutumisen asiakirjoihin sairaudestaan huolimatta vahvistaa myös K-A. Fagerholm muistelmissaan.67 Asiain hoito asiallisesti ei kärsinyt, sen sijaan se merkitsi alituista taistelua ja voimainponnistusta, mikä koitui sittemmin kohtalokkaaksi.
Kesän tullen presidentti tahtoi antaa levon tarpeelle myöten ja lähti »keräämään voimia ensi talvea varten», kuten hän heinäkuussa kertoi. Hän matkusti ensin 9.6. Nivalaan, jossa hän viipyi kolme päivää. Sen jälkeen hän matkusti pitempiaikaiseen lepopaikkaan toipuakseen täydessä rauhassa menneen talven ponnisteluista ja sairaudesta. Vuorineuvos Gösta Serlachius oli kutsunut hänet lepäämään Vilppulaan omistamalleen Huhkojärven maatilalle.
Huhkojärvi oli todellinen piilopirtti, matkaa lähimpään puhelimeenkin oli 4 kilometriä, millä tuli sittemmin olemaan merkitystä.
Presidentti oli Huhkojärveen tyytyväinen. Siellä vallitsi täydellinen rauha, ja suuren luonnon keskellä hän tunsi voimiensa palaavan. Seuranaan puoliso ja pieni palveluskunta hän asui täydessä hiljaisuudessa piilopaikassaan kuukauden, ennen kuin STT:n kautta tiedotettiin hänen voinnistaan ja olemisistaan. Kallio kertoi tämän elämänsä ensimmäisen loman tuntuvan hyvältä, vaikka se olikin »nöyryyttävää miehelle, joka ei ennen vuotta 1938 ole koskaan sairastanut», niin kuin hän — kylläkin aktiivisen unohtamisen myötävaikutuksella — Holstille kertoi. Loma jatkui, osin kyllä dramaattisestikin keskeytyen, lopulta elokuun puoliväliin saakka.
Valtioneuvosto määräsi pääministeri Cajanderin 9.6.1939 hoitamaan toistaiseksi tasavallan presidentin tehtäviä tämän ollessa terveydellisistä syistä estynyt. Sen jälkeen lehdet kertoivat presidentin lähdöstä Nivalaan ja edelleen nimeltä mainitsemattomaan paikkaan »maaseudulle» terveyttään hoitamaan. Presidentti saikin olla piilopaikassaan lehdistöltä rauhassa. Ensimmäinen virallinen tiedotus annettiin 13.7. Siinä kerrottiin presidentin oleskelupaikka ja tohtori Soisalon ilmoitus terveydentilasta. Tieto oli varsin optimistinen: »Noin kuukauden kestänyt täydellinen loma on erittäin suuressa määrin edistänyt tasavallan presidentin terveyttä ja toipumista. Kuitenkin täydellinen paraneminen vaatii jatkuvasti samantapaista hoitoa ja lepoa, minkä vuoksi presidentti tulee vielä jäämään Huhkojärvelle, jonka verrattoman rauhallinen asema ja terveellinen ilmasto tekevät siitä hänelle sopivan lomanviettopaikan.
Presidentin terveydentila kohentui. Kaisa Kallio sai 19.7. lähteä käymään Nivalassa, ja presidentistä huolehti Katri-tytär. Tannerille Kallio 14.7. kirjoitti kyllä tervehtyneensä, mutta ei täysin, »sillä pumppuni, vaikka sen käynti on tasainen, ei jaksa pumpata kyllin voimaa kaikkiin soluihin». Paavo Virkkuselle hän kertoi 20.7. viime päivien olleen nousupäiviä ja jättäneensä lääkkeet pois. »Ehkä minusta vielä tulee mies, niin nöyryyttävää kuin tämä sairasteleminen on ollutkin julkiselle miehelle, jonka tulisi olla terästä.» Cajanderille hän kertoi olevansa valmis palaamaan »remmiin» milloin tahansa elokuun 1. päivän jälkeen, vaikkapa 2.8.
Presidentin terveydentila oli ongelma hallituksessa sikäli, että virkavapaus oli myönnetty toistaiseksi, eikä oikein tiedetty, milloin hänen pitäisi palata tehtäviinsä. Cajander kirjoitti presidentille 21.7. sävyltään anteeksipyytelevän kirjeen, jossa ehdotti, että presidentti jatkaisi virkavapauttaan vähintään seuraavan kuun puoliväliin.
Cajander kertoi olleensa ennen ehdotuksen tekemistä yhteydessä Tanneriin, jonka kanssa he olivat olleet yksimielisiä. Pääministeri vakuutti, ettei kysymys ollut siitä, että hän ja Tanner haluaisivat »omin päin huseerata», mutta kun »eräät piirit (kokoomus) ja yksityiset (Kivimäki) ilmoituksen mukaan jo havittelevat presidentinvaalia, julkesivatpa jo US:stakin (Uusi Suomi) minulta tiedustella asiaa», olisi sellaiset havittelut saatettava häpeään (päättämällä virkavapauden pituudesta). Seuraavana päivänä Cajander lähetti vielä uuden kirjeen, jossa hän vakuutti, ettei hänen mielessään ollut muu kuin Kallion paraneminen ja toivoi, ettei ollut pahoittanut »Veljen mieltä — — verrattain suorasukaisesti esittäessäni valtioneuvoston jäsenten mielipiteen».
Spekulaatioita oli siis väistämättä liikkeellä. Cajanderinkin huoli oli aiheellinen, sillä hän oli luultavasti selvillä Relanderin sairauden aikaisista keskusteluista ja niiden seurauksista 12 vuotta aikaisemmin.
Kallio ei liene närkästynyt ehdotuksesta, mutta enempää hän ei halunnut asiain hoidosta olla sivussa kuin oli välttämätöntä. Täsmälleen valtioneuvoston jäsenten kaavailemaan aikaan, elokuun 15. päivänä 1939 presidentti puolisoineen saapui Pohjanmaan pikajunalla Helsinkiin. Lehdet kertoivat hänen olleen 13. kesäkuuta lähtien hoitamassa terveyttään »rauhallisuudestaan ja omalaatuisesta kauneudestaan kuuluisalla» Huhkojärven tilalla Pohjois-Hämeessä. Nyt hän oli toipunut sairaudestaan ja saattoi jälleen paneutua virkatehtäviinsä.
Cajander ja joitakin muita ministereitä oli asemalla vastassa. Linnassa järjestettiin valtioneuvoston jäsenille »vaatimattomat teekutsut», minkä jälkeen arki taas alkoi. Syyskuun aikana Soisalo tarkasti presidentin kahdesti, eikä huolta ilmennyt. Kyösti Kallio oli työkykyinen.
Syksyllä 1939 ja talvella 1940 työkykyä tarvittiinkin. Olisi tarvittu vieläkin enemmän kuin oli.