Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Paluu rauhan oloihin

Suomi ja sen valtionpäämies kiiruhtivat heti talvisodan päätyttyä palaamaan totuttuihin rauhanajan oloihin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Kaisa ja Katri Kallio saapuivat Helsinkiin 19.3.1940.

Presidentti oli asemalla vastassa. Linnan taulut, veistokset ja matot olivat poissa, mutta perhe alkoi kuitenkin elää siellä tuttuun tapaan. Maassa tehtiin tarpeelliset ja tärkeät henkilöjärjestelyt ja valmistauduttiin aloittamaan jälleenrakennus. Tanner neuvotteli presidentin kanssa linnassa 19.3. illalla, ja seuraavana päivänä lounasvieraina olivat Ryti, Mannerheim ja Walden.

Rydin hallitus oli pantu kokoon kiireisesti talvisodan alettua sota- tai rauhanhallitukseksi, ja nyt se oli hoitanut kummankin tehtävän — työn laadusta vallitsi erilaisia käsityksiä. Rauhansopimuksen ratifiointiasiakirjat vaihdettiin Moskovassa maaliskuun 20. päivänä 1940. Samana päivänä pitämässään kokouksessa hallitus oli yksimielinen siitä, että sen jäsenet nyt, tehtävän tultua suoritetuksi, jättäisivät paikkansa tasavallan presidentin käytettäväksi.

Virallista eroilmoitusta ei kuitenkaan tehty vaan aloitettiin tarpeelliset neuvottelut. Lopullinen eronpyyntö jätettiin presidentille pääsiäispyhien jälkeen 27.3., jolloin jatkosta oli jo sovittu.

Presidentti oli jo sodan aikana ilmoittanut kantansa ministerien eroon: kenelläkään ei ollut oikeutta lähteä ja jättää vaikeaa tilannetta muiden selvitettäväksi. Hannulan ja Niukkasen ero oli kuitenkin selvä. Presidentin oli taivuttava samassa yhteydessä muutenkin hallituksen täydennyksiin. Hän tahtoi joka tapauksessa, että poikkeusoloissa toimittaisiin nopeasti ilman että avointa hallituspulaa syntyisi.

Hallitus muodostettiin tällä kertaa samaan tapaan kuin edellinenkin, melkoisesti normaalista poiketen. Kallio luotti Rytiin ja halusi hänen jatkavan. Niukkanen kertoo muistelmissaan Kallion luottamuksellisesti sanoneen eräälle lähetystölle 20.4. katuvansa, että oli antanut rauhansopimuksen allekirjoitusvaltakirjan Rydille, »tuolle tunnottomalle kauppamiehelle». Mikäli juttu pitää paikkansa, se ei ainakaan tarkoittanut luottamuspulaa. Ryti sai hallituksen muodostamis- tai paremmin uusimistehtävän.

Hän ryhtyi siihen vastustelematta. Ehdoksi Ryti kuitenkin asetti, että saataisiin voimakas hallitus ja että hän saisi koota sen harkintansa mukaan. Näin väitettiin avoin hallituspula, mikä olisi ollut poikkeusoloissa kiusallinen, ja niin Kallio suostui tähän ehtoon.

Tanner väistyi ulkoministerin paikalta sinänsä tärkeälle kansanhuoltoministerin vakanssille tietoisena siitä, että oli talvisodan tapahtumien ja sen esihistorian yhteydessä saanut päälleen Neuvostoliiton vihat.

Ryti halusi hänen seuraajakseen Lontoon-lähettilään Georg Gripenbergin, jota Mannerheim ja Kalliokin painostivat suostumaan, mutta suostuttelut eivät onnistuneet. Presidentti oli Gripenbergin kieltäytymisestä suuresti pahoillaan. Muista ehdokkaista Kallio katsoi Hackzellin sisäpoliittisen aseman liian heikoksi.

Carl Enckelliä hän taas ajatteli Moskovaan neuvottelijaksi.5 Ulkoministeriksi nimitettiin RKP:n edustajana pankinjohtaja Rolf Witting, joka tunnettiin saksalaismieliseksi. Nimitystä oudoksuttiin monissa piireissä. Witting ei ollut perehtynyt diplomatiaan ja arveltiinkin, että Ryti tahtoi hänen valinnallaan varmistaa vaikutusvaltansa ulkoasioissa.

Tätä vastaan taas presidentillä ei ollut mitään. Kallio kertoi aikomuksestaan nimittää ulkoministeriksi Witting ystävälleen Artturi Leinoselle muutamaa päivää ennen nimitystä.

»Hänellä on eräs edellytys, joka on tällä hetkellä hyvin tärkeä: hän ei osaa puhua», sanoi presidentti, joka piti pelkästään hyvänä, että kun uusi ulkoministeri aikoi puhua, hän pelkästään änkytti. »Nyt ei ulkoministerin sovi puhua, mutta osaavatkos vanhat diplomaatit pitää suunsa kiinni», Kallio kysyi.

Ilmeisesti Wittingin nimityksen takana oli Ryti. Häneen asettivat toivonsa myös edellisten hallitusten »rauhanmiehet» kuten Paasikivi ja Voionmaa.

Niukkanen ja Hannula jättivät siis eronpyyntönsä heti vastalauseeksi rauhanteolle. Heidän tilalleen tulivat uudet miehet. Puolustusministeriksi tuli Mannerheimin luottomies ja sodan aikana hänen edustajanaan valtioneuvostossa lähes jatkuvasti ollut kenraali ja teollisuusmies Rudolf Walden, jota vastaan enempää pääministerillä kuin presidentilläkään ei ollut- mitään; Hannulan paikalle opetusministeriksi palasi Antti Kukkonen, Kallion ystävä, jonka syrjäyttämistä 1937 presidentti oli vähän surrutkin. Kallio oli kyllä Hannulaan tyytyväinen, joten tuolloinen kabinettipolitikointi ei ollut jättänyt säröjä presidentin ja hänen entisen sihteerinsä suhteisiin.

Kukkosen valinnassa lienee silti presidentin panos ollut vaikuttava.

Kaikkiaan hallituksessa vahvistui oikeiston, teollisuuden ja rahamaailman edustus, vaikka pohja muodollisesti pysyikin samana. Toisin sanoen IKL pysyi ulkopuolella ja muut hallituspuolueina.

Tämä ja lisäksi hallitusta muodostettaessa käytetty menettelytapa, Kyösti Kallion viimeinen työrupeama • 311 eduskuntaryhmien sivuuttaminen, herätti melkoista ihmetystä ja maalaisliiton ryhmässä närkästystäkin, jota Kallio sovitteli. Maalaisliiton edustus väheni yhdellä, ja henkilöiden kanssa Ryti sopi ennen eduskuntaryhmän kuulemista. Viljami Kalliokoski, presidentin vanha ystävä ja tukija, ihmettelikin, kuinka presidentti »vanhana parlamentaarikkona» oli saatu hyväksymään menettely, joka ei ollut parlamentaarinen, ja syytti asiasta Rytiä. Matti Pitkänen, ryhmän vanha antikalliolainen, ihmetteli samoin, kuinka presidentti »voi olla mukana Rydin kanssa sillä tavalla». Kun Kalliokoski moitti ministereitä Heikkistä, Koivistoa ja Kukkosta menettelyn hyväksymisestä, Heikkinen puolustautui ja vakuutti toimineensa nimenomaan »presidentin painostuksesta». Kallio ottikin vastuun itselleen. Hän oli ollut yhteydessä ryhmän puheenjohtajaan Pilppulaan ja vakuuttanut tälle Rydin jatkamisen välttämättömyyttä.

Rydin ehdottamaa henkilökokoonpanoakin hän piti hyvänä, koska »hallituksessa täytyy olla suurpääoman edustajia silloin kun siitä radikaalisti leikataan», kuten hän Pilppulalle todisteli.

Myös maalaisliiton edustuksen supistamisen hän otti omalle vastuulleen. Ryti oli sitä paitsi asettanut jatkamisensa ehdoksi sen, että saisi melko vapaasti valita ministerit, ja siihen Kallio oli nähnyt aiheelliseksi myöntyä.

Keväällä 1940 tilanne oli sellainen, ettei normaaleista parlamentaarisista muodoista ollut mahdollista pitää kiinni. Kallio oli tiukka parlamentaarikko ja muodoista tarkka. Periaatteesta poikkeaminen tarkoitti sitä, että hän piti tilannetta vaikeana.

Uutta hallitusta odottivat raskaat tehtävät. Sen oli puututtava kovakätisesti kansalaisten omaisuuteen, jotta kotinsa menettäneille karjalaisille annettaisiin uudet elämisen mahdollisuudet. Myöskään ulkopolitiikka ei ollut rutiinia. Suomi joutui päinvastoin erittäin pahaan suurvaltain puristukseen, joka näytti uhkaavan maan itsenäisyyttä. Presidentti sai elää elämänsä viimeiset kuukaudet yhä lisääntyvässä paineessa, joka lopulta täydensi sairauden ja talvisodan rasitusten työn ja mursi tuon vahvan miehen.

Kyösti Kallion viimeinen työrupeama kesti maaliskuusta elokuuhun 1940. Se keskittyi kolmeen asiaan. Presidentti koetti rohkaista kansaa, joka oli kärsinyt ja pettynyt, johti jälleenrakennusta ja sen keskeisintä osaa, siirtoväen asuttamista, ja kolmanneksi osallistui ulkopolitiikan johtamiseen yhä uhkaavammaksi kääntyvässä tilanteessa. Presidentti teki työtä loppuun asti sillä tunnollisuudella, joka oli leimannut koko hänen elämäänsä.

Rohkaisija

Kyösti Kallion julkinen rooli talvisodan aikana oli rohkaisijan. Hän vakuutti taistelun välttämättömyyttä sekä sitä, kuinka sillä epätasaisuudesta huolimatta oli menestymisen mahdollisuuksia.

Kun sota päättyi, rohkaisijan rooli säilyi, mutta nyt oli kansalaisille vakuutettava elämän jatkuvan ja kovalla työllä päästävän uuteen nousuun. »Lyhyen, mutta ankaran sodan aikana on Suomen kansa saanut rikkaita kokemuksia, jotka ovat sille tienviittana tulevaisuuteen »,lo hän sanoi radiopuheessaan rauhanteon johdosta 14.3., ja samaa teemaa hän sitten seuraavan puolen vuoden ajan toisteli.

Sota oli yhdistänyt lopullisesti Suomen ja se oli osoittanut yhtenäisen kansan pystyvän ihmeeseen. Tämä yhtenäisyys ja eheys oli hyödynnettävä. Se oli välttämätöntä siksikin, että kova kohtalo oli tasattava oikeudenmukaisesti kansalaisten kesken. Se merkitsi tulon ja omaisuuden siirtoja eniten kärsineiden, siirtoväen, invalidien ja kaatuneiden perheiden hyväksi.

Jo sodan alussa oli presidentti herättänyt ajatuksen erityisen rahaston perustamisesta kaatuneiden vähävaraisten perheitten tukemiseksi.

Hänen nimeään kantava »Presidentti Kyösti Kallion avustusrahasto kaatuneiden vähävaraisten omaisten auttamiseksi» alkoi toimintansa jo joulukuussa 1939. Kallio lahjoitti perustamissumman, ja sen jälkeen sitä kartutettiin kansalaiskeräyksellä varsin ripeästi. »Velvollisuutemme on tukea niiden omaisia, jotka antoivat kaikkensa», korosti presidentti jo vuoden 1940 uudenvuodenpuheessaan, ja vetoomus meni hyvin perille. Toukokuun alkuun 1940 mennessä rahastosta oli jaettu jo 13 miljoonaa markkaa lähes 8 000 perheen auttamiseksi, ja syyskuun puolivälissä yli 27 miljoonaa lähes 16 000 perheelle. Rahastoa kartutettiin monin tavoin, mm. yleisradion kuuntelijoiden »vapaaehtoisella kuuntelumaksulla» kesällä 1940 ja Suomen Palloliiton ja TUL:n joukkueitten historiallisella jalkapallo-ottelulla olympiastadionilla 30.5.

Presidentti esiintyi tietenkin itse näissä tilaisuuksissa. Toinen juhlien ja tilaisuuksien sarja, johon presidentti otti osaa, liittyi Karjalan siirtoväen rohkaisemiseen ja avustamiseen. Samalla tavalla kuin oman nimikkorahastonsa suhteen Kallio myös täällä korosti toimintaa yli puoluerajojen. Presidentti Kallio osallistui toukokuussa Helsingin Työväen Sivistysjärjestö ry:n ja eräiden muiden järjestämään juhlaan Karjalan siirtoväen hyväksi. Karjalan asian hyväksi Suomalaisessa oopperassa 27.5. pidetyssä juhlassa Kallio puhui ja rahaa kertyi sekä aineelliseen avustamiseen että Karjala juhlien järjestämiseen ja perinteen vaalimiseen. Presidentti esiintyi hyvin usein karjalaisten tilaisuuksissa ja puhui niissä. Karjalan Liiton perustamistilaisuudessa 20.4. hän oli paikalla ja piti innostavan puheen. Siirtoväen sopeuttaminen yhteiskuntaan oli nyt keskeinen osa hänen eheyttämiseen tähdännyttä työtään.

Eheytyksestä hän puhui viimeisen työrupeamansa aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin. »Vihdoinkin on aika yhdessä viettää muistojuhlia kaikille soturivainajille», hän lausui puheessaan Helsingin Työväen Sivistysjärjestön Karjala-juhlassa. Tervehdyksessään Vapaussodan Invalidien Liiton julkaisussa sotainvalideille hän korosti sotien vapaussotaluonnetta. Eräänlaisesta lopullisesta sovusta toiseen suuntaan oli tavallaan kysymys, kun hänelle hänen vieraillessaan Lotta Svärd -yhdistyksen vuosijuhlassa puhuivat ja ojensivat kukkia Fanny Luukkonen ja Hilja Riipinen, kumpikin vahvasti oikeistolaisina hänen perinteisiä sisäpoliittisia vastustajiaan.

Presidentti samastui rintamamiehiin. Hän kävi heidän tilaisuuksissaan, kulki sairaaloissa tervehtimässä haavoittuneita, tapasi invalideja ja otti vastaan sotilaallisia kunniamerkkejä, kuten Kollaan ristin 13.6., jonka Kollaan taistelijoiden veljesliiton lähetystö kävi luovuttamassa yhtä aikaa Mannerheimille ja hänelle, ja Vapaudenristin suurristin, jonka Mannerheim kiinnitti hänen rintaansa 8.7.1940. Ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi, ettei presidentti olisi myös noita kunniamerkkejään ansainnut.

Palattuaan Nivalasta 18.3. presidentti ei matkustanut Helsingin ulkopuolelle enää ennen Kultarantaan muuttoa kesäkuun alussa. Sieltä hän elokuussa kävi vielä viimeisen kerran Nivalassa hoitaakseen maanluovutusta siirtoväelle.

Asuttaja

Se sisäpoliittinen kysymys, johon presidentti talvisodan jälkeen kiinteimmin puuttui ja vaikutti, oli siirtoväen taloudellisen aseman turvaaminen ja varsinkin maatalousväestön asuttaminen uusille sijoille.

Kysymys oli asiakimpusta, johon liittyi useita Kyösti Kalliolle tärkeitä elementtejä: eheytys, oikeudenmukaisuus ja vanha maahenki. Siirtoväen aseman järjestäminen ei ollut vaivatonta, mutta Kallio otti sen omakseen, tavallaan viimeisenä suurena poliittisena taistelunaan.

Kallio oli jo rauhanteosta keskusteltaessa erityisen kiusaantunut siitä, että rajan takana asuvien ihmisten kohtalosta ei ollut tietoa.

Hän viittasi ongelmaan pari kertaa punnitessaan Suomen asemaa. Kallion lähtökohta oli, niin kuin yleensäkin, että karjalaiset muuttaisivat uuden rajan tälle puolelle ja että he saisivat menettämästään omaisuudesta korvauksen. Maatalousväestölle tämä merkitsisi uuden maan luovuttamista. Vanha asutuspoliitikko pääsi omimmalle alalleen. Kaikki eivät kuitenkaan ajatelleet samalla tavalla. Esiintyi myös — joskin harvakseen ainakaan avoimesti ilmaistun — mielipiteitä, että karjalaisten olisi tullut jäädä paikalleen.

Ja kun lähtö oli kuitenkin tavallaan vapaaehtoista, ajateltiin myös, ettei juridista korvausvelvollisuutta ollut.

Juho Niukkanen syytti muistelmissaan Rytiä ja Tanneria siitä, että nämä halusivat karjalaisten jäävän paikalleen. Myös Paasikiven hän arvelee ajatelleen tätä pitäessään esillä karjalaisten optiooikeutta omaisuuteensa sekä Moskovan rauhanneuvotteluissa että vielä rauhansopimuksen jälkeen käydyissä neuvotteluissa. Karjalaisten kansanedustajien kokouksessa 27.3.1940 Niukkanen vakuutti juuri Rydin ja Tannerin, noiden »tunnottomien kauppamiesten», asenteen vaikuttaneen eniten omaan eroonsa ministerin paikalta.

Jos karjalaisille olisi neuvoteltu oikeus palata mailleen, olisi vapauduttu maksamasta korvausta ainakaan kaikille, päätteli Niukkanen. Yksioikoiseen tyyliinsä Niukkanen arveli myös, että rauhanneuvottelijoiden sopima epärealistisen nopea evakuointiaikataulu johtui samasta syystä: karjalaisista, heidän karjoistaan ja omaisuuksistaan ei piitattu.

Niukkasen kritiikki on liioiteltua eikä esimerkiksi Rydin ja Tannerin kannasta voida sanoa ehdottoman varmaa, kuten siirtoväen asutusta tutkinut Silvo Hietanen toteaa. On kuitenkin tosiasia, että mielipide-eroja siirtoväkeen suhtautumisessa oli. Kallion kanta oli epäilyksetön ja selvä. Hän tarkasteli asioita enemmän siirtoväen kuin kantasuomalaisten näkökulmasta ja tuki varauksetta siirtoväen intressejä. Asetelma oli pitkälle sama kuin kahta vuosikymmentä aikaisemmin, jolloin hän oli ymmärtänyt paremmin maattomia kuin maanomistajia. Kuten edellä osoitettiin, Kallio toisteli jatkuvasti karjalaisten asemaa Suomen kansan elimellisenä osana ja sitä, että kaikkien suomalaisten oli tasattava karjalaisten kohtaloa. »Meillä täytyy olla kuntoa siihen», hän vakuutti hallituksessa.

Kallion asenteeseen vaikutti ilmeisesti osaksi hänen entisen puolueensa omaksuma aktiivisuus siirtoväen oikeuksien puolustajana.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä teki hallitukselle asiasta välikysymyksen jo 29.3.1940. Vaikka Rydin toisen hallituksen ohjelmaan kuului lupaus hankkia siirtoväelle maata, korvauskysymykset olivat pitkään avoimia. Uuteen, teollisuus- ja pankkimiesten miehittämään hallitukseen ei tässä suhteessa luotettu, varsinkaan kun karjalaisia ei ollut hallituksessa yhtään.

Hallitus asetti 2.4. T. M. Kivimäen johdolla komitean laatimaan esitystä pika-asutuslaiksi. Se valmistui erittäin ripeästi, jo 18.4. Nopeus johtui siitä, että maassa oli kahden vuosikymmenen traditio radikaalien asutuslakien säätämisessä: komitean puheenjohtaja ja johtavat jäsenet olivat asiaan ennestään syvällisesti perehtyneitä.

Komitea ei tosin ollut asiallisesti yksimielinen ja maanomistajien näkökantoja edustaneet saattoivat mielipiteensä epävirallisesti Rydin tietoon, mutta asiasta ei haluttu ryhtyä riitelemään.

Tähän vaikutti sekä siirtoväen oma aktiivisuus ja järjestäytyminen, että presidentin näkyvä julkinen esiintyminen siirtoväen puolesta. Kun karjalaisten lähetystö kävi 20.4. presidentin luona, tämä saattoikin ilmoittaa mietinnön olevan valmis ja esityksen pika-asutuslaiksi olevan tulossa.

Hallitus antoi esityksen eduskunnalle 27.4.1940. Ryti piti lähetekeskustelussa taitamattoman puheen, jossa hän katsoi, ettei siirtoväellä olisi juridista oikeutta korvauksiin, mikä tarpeettomasti aiheutti paljon kielteistä mielialaa, koska tosiasialliset erimielisyydet eivät olleet suuria. Laki oli valmis 28.6.

Presidentti tuki siirtolaisia kaikissa vaiheissa. Hän ei ollut tyytyväinen korvausten järjestämiseen, vaan olisi halunnut suurempia korvauksia ja siten suurempaa erikoisveroakin, joka säädettiin korvausten rahoittamiseksi. Kun korvauslakia valmisteltaessa hallitus epäili valtiontalouden vaikeuksia, mikäli korvaussummat ylittäisivät 10 000 markkaa, olisi presidentti halunnut korottaa enimmäiskorvausta 40 000 markkaan. Hän alistui kyllä hallituksen esitykseen, mutta valtiovarainvaliokunta nosti sitten rajaa kaksinkertaiseksi, 80 000 markkaan. Kyösti Kallio saattoi olla tyytyväinen.

Kyösti Kallio oli tietysti itse maanluovutusvelvollinen. Hän näytti esimerkkiä mielellään. Elokuun puolivälissä hän oli itse mukana, kun hänen maistaan luovutettiin Nivalan pika-asutuslautakunnalle maata neljän siirtolaistilan tarpeisiin. »Minusta tulee nyt vain pienviljelijä», kertoivat lehdet presidentin vitsailleen tilaisuudessa, josta tehtiin tietenkin vahvasti julkinen. Kysymys oli esimerkistä, jonka seuraaminen ei kaikille ollut niinkään helppoa. Ei Kalliollakaan ollut tapana luopua maasta, joka oli itse raivattua, vaan päinvastoin »maahenki» oli usein kehottanut häntä hankkimaan lisää. Siirtoväen maantarve oli kuitenkin Kyösti Kaltiolle realiteetti, joka sivuutti henkilökohtaiset tunteet.

Siirtoväen asuttamiseen liittyi myös viimeinen lehtihaastattelu, joka presidentti Kalliosta tehtiin. Ruotsalainen Vecko-Journalen kuvasi, kuinka presidentti 17.8. kertoi suorastaan innostuneesti siirtoväen asuttamisesta. Tehtävä ei ollut ylivoimainen, hän vakuutti.

Tarvittiin 300 000 hehtaaria, mikä oli paljon, mutta kun 1920-luvulta lähtien oli raivattu 600 000 hehtaaria, ei urakka tuntunut ylivoimaiselta. Asutushankkeissa Kallio oli omimmalla alallaan.

Ahdistava ulkopolitiikka

Omalla alallaan presidentti Kallio sen sijaan ei ollut käsiteltäessä sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa. Kallion viimeinen aktiivinen puolivuotiskausi, maaliskuusta elokuuhun 1940 on itsenäisen Suomen historian raskaimpia aikoja. Suomi oli »puristuksissa», »puun ja kuoren välissä», kuten tuota kautta käsitteleviä tutkimuksia on otsikoitu.

Rauha oli tehty, mutta suhteet Neuvostoliittoon pysyivät jännittyneinä. Rauhansopimuksen useiden kohtien tulkinta tuotti erimielisyyksiä. Suhteet Skandinaviaan olivat käymistilassa. Toinen maailmansota kiihtyi ja sen asetelmat muuttuivat Suomen kannalta ratkaisevastikin kesällä 1940.

Presidentille ja hallitukselle oli suuri helpotus, että Paasikivi suostui lähtemään Moskovaan joksikin aikaa lähettilääksi. Hänellä katsottiin olevan tuossa tilanteessa parhaat edellytykset tuon vaikean paikan täyttämiseen. Omapäinen diplomaatti otti vastaan tehtävän presidentiltä ja hallitukselta, joiden kummankaan asiantuntemusta hän ei hiukkaakaan arvostanut. Paasikiven tunteet hallitustovereitaan kohtaan talvisodan päättyessä ja uusien vaikeuksien vyöryessä Moskovassa päälle eivät olleet lämpimät. Mikäli »Erkko olisi mies, olisi hän mennyt metsään ja ampunut itsensä», oli Mannerheim tokaissut sodan puhkeamisen jälkeen, kertoi Paasikivi Väinö Voionmaalle, joka ajatteli samalla tavalla. »Muita syyllisiä ovat Cajander, Kallio ym., mutta lähin vastuunalaisuus on Erkon», Paasikivi kiukutteli haukkuen kyllä samassa puuskassa muutkin: Mannerheim ei ollut mikään suuri sotapäällikkö, vaan diiva, joka horjui sodan aikana menestysten lumoamana, Tanner oli »ulkoministerinä epäonnistunut» jne. Tyytymätön ja kiukkuinenkin Paasikivi oli kuitenkin tuolloin Moskovassa parempi kuin kukaan toinen.

Ensimmäisenä Paasikivi törmäsi rajaongelmaan. Moskovassa sovittu rajalinja oli määrittelyltään aika ylimalkainen ja esimerkiksi Vuoksen kohdalla se kulki siten, että Enson suuri teollisuuskeskus olisi jäänyt pääosin suomalaisille. Venäläiset katsoivat alueen kuitenkin kuuluvan heille ja suomalaisten oli annettava periksi. Niukkanen vieritti syyn sekakomiteassa Suomea edustaneelle Antti Hackzellille, »kohteliaalle diplomaatille» ja kertoi Kallion nuhdelleen Hackzellia ankarasti neuvottelujen taitamattomasta hoitamisesta.

Nuhteet Ensosta ovat ymmärrettäviä sikälildn, että Kallio Enso-Gutzeitin monivuotisena hallintoneuvoston jäsenenä tunsi sikäläiset olosuhteet, mutta muutoin lienevät Hackzellin mahdollisuudet vaikuttaa tulkintoihin olleet vähäiset. Paasikivikin oli tyytymätön, mutta hänen mielestään »surkea asiakirja» — jonka hän siis itse oli allekirjoittanut — oli vain seurausta onnettomasta sodasta ja siten huonosta ulkopolitiikasta.

Muita harmeja riitti. Oli rajaongelmia, oli kiistaa luovutetulta alueelta viedystä omaisuudesta. Venäläiset vaativat kahden tunnetun kommunistin, vakoilusta tuomitun pitkäaikaisen kuritushuonevangin Toivo Antikaisen ja Adolf Taimen vapauttamista. Presidentti seurasi Paasikiven raportteja merkiten niihin huomautuksiaan ja kommenttejaan. Taimen ja Antikaisen asian hän merkitsi muistiinpanoihinsa. Hän oli aikanaan ollut todistajanakin Antikaista tuomittaessa 1936.

Vakavaksi kehittyi kysymys pohjoismaisesta puolustusliitosta. Hanke oli virinnyt helmikuun lopulla Tannerin ja Hanssonin neuvotteluissa ja tarkoituksena oli ryhtyä toimiin sodan jälkeen; Ruotsi käytti suunnitelmaa myös houkuttimena kiirehtiessään Suomea rauhantekoon. Heti Moskovan rauhan jälkeen puolustusliitosta virisi kummassakin maassa vilkas keskustelu. Presidentti viittasi asiaan yleisluontoisesti puhuessaan radiossa rauhan solmimisen johdosta ja lausui »uskaltavansa kumminkin toivoa, että Pohjoismaitten puolustusliiton välttämättömyys on tämän sodan aikana selvinnyt naapureillemmekin». Ruotsin ja Norjan lehdistö ylisti sotansa päättänyttä sankarillista Suomea ja vakuutti Pohjoismaiden yhteistyön tarvetta. Pohjolan kohtalonyhteydestä puhuttiin nyt, akuutin vaaran mentyä ohi, paljon innokkaammin kuin sodan aikana tai kynnyksellä. Pravdakin kirjoitti, ettei sillä olisi mitään Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusliittoa vastaan, kunhan se ei suuntaudu Neuvostoliittoa vastaan.

Kremlin kanta kuitenkin muuttui nopeasti. Jo 16.3.1940 venäläiset huomauttivat asiasta Ruotsin Moskovan-lähettiläälle, ja 21.3. Molotov otti asian esille Paasikiven kanssa keskustellessaan. Neuvostoliitto ei tulisi sitä hyväksymään, ja hanke oli tuomittu raukeamaan.

Linkomies moittii muistelmissaan ankarasti ja aivan epäoikeudenmukaisesti Kalliota tämän puheen puolustusliitto-osasta, eikä säästä sanojaan: kyseessä oli »emäerehdys», »ensiluokkainen ulkopoliittinen virhe» tms. ja osoitus siitä, »kuinka vähän Kalliolla oli ulkopoliittista tajua». Tosiasiassa puolustusliittoajatuksen yleisluonteinen mainitseminen ei ollut millään tavalla ihmeellistä tai virheellistä, kuten Paasikivenkin tapa käsitellä asiaa osoittaa. Puolustusliitto oli yleinen toive ja myös Neuvostoliitossa hyvin tunnettu ilman puheitakin. Myös Paasikivi kannatti sitä ja piti Kremlin torjuvaa kantaa virheenä.

Kesään 1940 tultaessa Suomen asema näytti muuttuvan toivottomaksi. Saksa valloitti huhtikuussa Tanskan ja Norjan ja murskasi toukokuussa länsivaltain asemat miehittäen Hollannin ja Belgian ja kesäkuussa Ranskan. Tasapaino muuttui ja kaikki toivo länteen tukeutumisesta oli turhaa. Neuvostoliitto kiirehti siirtämään omia asemiaan lännemmäs ja miehitti kesäkuussa Baltianmaat. Neuvostoliittolaiset ampuivat 14.6. selityksittä alas suomalaisen matkustajakoneen Kalevan Suomenlahden yläpuolella, eikä Suomi katsonut voivansa edes protestoida. Baltian miehityksen aikana Suomen armeijalla oli hiljainen hälytys, joka kuitenkin pian voitiin purkaa.

Suomalaiset kommunistit perustivat 22.5. äänekkään ja aika nopeasti jäsenistoaan kasvattaneen »Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran», jonka tarkoitukseksi arveltiin valmistella Suomelle Baltian tietä. Moskova otti seuran täyteen suojelukseensa, ja Molotov huomautti Paasikivelle useaan otteeseen, ettei seuran jäsenten vainoaminen tullut kysymykseen. Hyökkäilyt Suomen sisäpolitiikkaa ja poliitikkoja vastaan kiihtyivät heinä—elokuussa, varsinkin Tanner oli alituiseen hyökkäilyn kohteena. Molotov vaati myös Tannerin erottamista hallituksesta.

Heinä-elokuun vaihteessa 1940 eri suunnilta alkoi kantautua tietoja, että Suomi olisi todellisessa sodanvaarassa. Paasikivi kuuli Moskovassa amerikkalaisilta diplomaateilta, että joukkoja siirrettiin Suomen rajalle. Neuvostoliiton Tukholman lähetystö vihjaisi sodanvaarasta ruotsalaisille. Saksan sotilasasiamiehet Tallinnassa, Riiassa ja Kaunasissa kertoivat sotilaallisista siirroista ja 3.8. jopa hälytysvalmiuden päivämääristä rajalla (15.8.). Saksan ylin sodanjohto uskoi niihin ja Suomen sodanjohto samoin. Tummat pilvet kerääntyivät jälleen Suomen ulkopolitiikan taivaalle.

Presidentti otti osaa vaikeiden asioiden pohtimiseen ja päättämiseen. Päätöksensä hän teki sen mukaan, miten hallitus ehdotti.

Ulkoasioissa ei talvisodan jälkeen enää ollut tulkintaerimielisyyksiä presidentin ja ministerien välillä. Paasikiven raportit olivat kamalaa luettavaa. Hitler oli tehnyt selväksi, että Suomi kuului niihin maihin, joihin Saksalla ei ollut mitään mielenkiintoa. Mannerheim oli yhtä huolestunut kuin muutkin. Kukaan ei tiennyt kuin yhden tien, taipumisen.

Taipumispäätökset sinetöi kulloinkin presidentin päätös, ja päätökset olivat raskaita. Hän valtuutti mm. pitkän kiistan jälkeen Paasikiven sopimaan neuvostoliittolaisten joukkojen kuljetuksista Hangon tukikohtaan vaikka aseistettuinakin (sopimus 6.9.) Hän vapautti 15.8. Tannerin valtioneuvoston jäsenyydestä. Venäläiset saivat konsulaattinsa Ahvenanmaalle. Pääministeri Ryti piti Neuvostoliittoa rauhoittavan puheen 18.8. Ainoana voittonaan presidentti saattoi pitää sitä, että hän onnistui taivuttamaan Paasikiven jatkamaan lähettiläänä vielä alun perin viimeiseksi takarajaksi sovitun 70-vuotispäivänsä jälkeenkin, 27.11., mistä presidentti teki asian vaatiman virkaikälain mukaisen päätöksen hyvissä ajoin.

Suomen ulkopolitiikan käänne oli kuitenkin jo tulossa. Saksa vapautui vähitellen Ranskan sodan paineesta ja sen kiinnostus itärajansa tapahtumiin kasvoi oleellisesti. Neuvostoliitto ei enää voinut saada helppoja voittoja, kuten alkukesästä Baltiassa ja Bessarabiassa.

Suomen ja Saksan asekaupat, ensin ilmavoimien koulukonekaupat pääsivät käyntiin. Ribbentropin alainen virkamies tohtori Weissauer kävi heinäkuun lopulla (17.-28.7.) keskustelemassa Rydin kanssa. Elokuun alussa saksalaiset kertoivat Saksassa oleville suomalaisille upseereille maansa ryhtyvän tukemaan Suomea.

Suomen suurpoliittisen aseman ratkaiseva muutos alkoi 18.8. Mannerheim sai silloin Göringiltä viestin tämän luottomiehen, asekauppias Veltjensin kautta: Saksa olisi valmis myymään Suomelle aseita ja esitti samalla toivomuksen, että saksalaisia sotilaita, lomalaisia ja sairaita voitaisiin ruveta kuljettamaan Suomen alueen kautta miehitetystä Pohjois-Norjasta. Vastausta ehdotukseen pyydettiin 21.8. mennessä. Ryti ja Mannerheim vastasivat myönteisesti, ja vastaus annettiin jo 19.843 Varmistaakseen asian saksalaiset ilmoittivat sen samana päivänä 18.8. Kivimäelle ja von Fieandtille Berliinissä.

Saksalaiset kääntyivät siis asiassa Mannerheimin eivätkä presidentin tai hallituksen puoleen. Mannerheimilla ei tietenkään ollut valtuuksia ratkaista asiaa. K. J. Mikolan mukaan Mannerheim sai myöntävän kannanoton Rydiltä ulkoministeri Wittingin välityksellä.

Kallio oli tietoinen suomalaisten lisääntyvästä toivosta Saksan tukeen. Hänelle oli kesäkuussa luovutettu kaksi muistiota (Erichin, Yrjö-Koskisen ja Herman Gummeruksen sekä Linkomiehen), joissa perusteltiin Saksaan turvautumista. Hän oli asiasta samaa mieltä kuin useimmat suomalaiset. Hyväksyikö presidentti myös ratkaisevan, kauttakulkusopimukseen johtaneen päätöksen, on jossain määrin epävarmaa.

Martti V. Terä pitää selvänä, että Kalliota informoitiin.46 Heikki Jalanti jättää kysymyksen avoimeksi. Rydillä olisi kyllä ollut aikaa soittaa presidentille Kultarantaan, mutta soittiko hän, se ei ole tiedossa. Arvi Korhonen kertoo presidentin halvaantuneen ennen neuvottelua, joka peruuntui. Mannerheimin elämäkerran kirjoittajat Stig Jägerskiöld ja Erik Heinrichs olettavat kumpikin, että presidentille ei kerrottu sopimuksesta etukäteen. Jägerskiöldin mukaan Kallio oli sairaana Kultarannassa ja jäi siksi informoimatta.

Kallio ei ollut ennen 27.8. erityisen sairas, joten tuota estettä ei olisi ollut. Mannerheim kertoi sodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ettei hän muistamansa mukaan ollut Kallion kanssa henkilökohtaisessa keskustelussa eikä muistanut sitäkään, olivatko Ryti tai Walden maininneet keskustelleensa presidentin kanssa kauttakulkukysymyksestä. Kansanedustaja Kalle Kirra kertoo kyllä E. M. Tarkkasen ja Viljami Kalliokosken lausumiin nojautuen, että Kallio olisi maininnut olleensa sopimuksesta tietoinen, mutta tietoa ei voi pitää erityisen luotettavana.51 Myös Paasonen kallistuu sille kannalle, että presidentti tiesi kauttakulkusopimuksesta ennen halvaantumistaan ja että tiedon aiheuttama paine olisi jouduttanut sairastumista. Tämäkin perustuu olettamukseen.

Todennäköistä on, että täydellistä informaatiota ei ollut. Elokuussa 1940 Suomi oli tilanteessa, jossa tartuttiin jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, eikä voida ajatella, että huippuluokan valtiosalaisuus olisi vaarannettu mahdollisella puhelinkuuntelulla. Todelliset päättäjät olivat tuolloin Helsingissä. Sen tiesivät niin Ryti, Mannerheim kuin presidenttikin.

Selvää myös on, että presidentin vastaus olisi ollut myönteinen.

Neuvostoliiton jatkuva painostus oli rasittanut häntä suuresti, ja tieto mahdollisesta Saksan avusta olisi epäilemättä tuntunut hänestä helpotukselta — niin kuin muistakin. Tässä yhteydessä puhuttiin paljon presidentin syrjäyttämisestä — näin erityisesti Paavo Hirvikallio — ja katsottiin sen ilmenneen.räikein muodoin juuri siinä, ettei presidentille kerrottu ajoissa kauttakulkusopimuksesta. Moitteet ovat asiallisesti liioiteltuja.

Valtioneuvoston istuntoon Helsingissä 23.8. otti osaa myös presidentti, joka oli sitä varten tullut Kultarannasta. Mukana olivat myös Walden ja Ryti, jotka tunsivat salaisuuden. Ilmeisesti kahdenkeskistä keskustelua presidentin kanssa ei ole järjestetty, mutta sen sijaan oli sovittu Rydin, Waldenin ja Mannerheimin aikomuksesta tulla Kultarantaan tiistaina 27.8. keskustelemaan presidentin kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Käynti oli erittäin harvinainen siksi, että Mannerheim ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt presidentin kesäasunnolla, ja varsinkin siksi, että kireän tilanteen vuoksi maan tärkeimmän johdon poistuminen Helsingistä oli harvinaista.

Tuolloin oli ilmeisesti tarkoitus selvittää suurta käännettä presidentille. Kohtalo tuli kuitenkin väliin.

Kallio murtuu

Vaikka Kyösti Kallio oli sairastellut keväästä 1938 lähtien ja ollut välillä hyvinkin huonossa kunnossa ja vaikka talvisodan paine ja rasitukset näkyivät presidentin laihtuneessa ja vanhentuneessa olemuksessa, hän oli kuitenkin elokuuhun 1940 saakka kohtalaisessa fyysisessä kunnossa. Mainitun Vecko-Journalenin haastattelun tekijä kuvaili talonpoikaispresidentin teräväpiirteisiä aristokraatin kasvoja, hopeanharmaita viiksiä ja tutkivaa, ystävällistä katsetta harmaansinisissä silmissä, mutta ei maininnut mitään rasituksesta tai sairauden merkeistä. Tämä tapahtui vain viikkoa ennen terveyden lopullista pettämistä.

Hyvässä kunnossa presidentti ei ollut. Siihen viittaavat mm. hänen Katri-tyttärensä huolestuneet muistikirjamerkinnät kesältä 1940. Kesäkuun 26. päivänä tytär kirjoitti linnan kuumuudesta ja siitä, ettei presidenttiä voinut tämän terveyden vuoksi jättää yksin Helsinkiin. Tehtävänsä, joita olikin kesällä 1940 hyvin paljon, presidentti kyllä jaksoi hoitaa. Elokuun 16. päivänä hän muutti Kultarantaan. Siellä hän vietti normaalia elämää lepäillen, liikkuen ja vierailukäyntejä tehden. Vielä maanantaina 26.8. Kalliot kävivät professori Koskenniemen luona Turussa, josta palatessa presidentti osallistui — parin pallon verran vain — tennikseen.

Seuraavaksi päiväksi odotettiin tärkeitä vieraita: Rytiä, Waldenia ja Mannerheimia. Heistä Mannerheim ei ollut käynyt koskaan aikaisemmin Kultarannassa, ja Kallio oli varsin iloinen hänen tulostaan. Valmistelut oli tehty ja valokuvaajakin varattu.

Tiistaiaamuna 27.8. kaikki oli toisin. Presidentti nousi tapansa mukaan varhain tutkimaan asiapapereita ja adjutantin tuomaa aamun postia. Hänellä oli kädessään pojaltaan Veikolta Nivalasta tullut kirje, jonka sisältöä hän aikoi ryhtyä selostamaan vaimolleen ja tyttärelleen, kun kävikin ilmi, että sanoja ei tullut. Ajatus ei muuttunut sanoiksi. Presidentti ei aluksi tuntenut itse mitään poikkeavaa, vaan oli hämmästynyt ympäristön reagoinnista. Hän oli saanut aivoinfarktin.

Presidentti nousi yläkertaan lepäämään. Kaisa Kallio huolehti sillä välin parin tunnin sisällä tulevien Rydin, Mannerheimin ja Waldenin lounaasta. Yritys saada heihin yhteys, jotta matka olisi peruutettu, ei onnistunut. Adjutantti Slöör kertoi herroille presidentin saamasta halvauksesta. Mannerheim ehdotti paluuta saman tien Helsinkiin, mutta Kaisa Kallion toivomuksesta he kuitenkin aterioivat ensin. Presidentti saapui vieraitaan vastaanottamaan.

Hän kykeni tervehtimään heitä vain vasemmalla kädellään, eikä puhe onnistunut, joten vieraat pakottivat hänet palaamaan vuoteeseen.

Yksi kerrallaan, Ryti ensiksi, vieraat kävivät yläkerrassa presidentin luona keskustelemassa. Ennen lounasta Mannerheim ja Walden tutustuivat Kaisa Kallion opastuksella Kultarannan nähtävyyksiin.

Mistään neuvotteluista tai ilmeisesti edes informaatiosta valtakunnan kohtalonkysymyksistä ei voinut olla puhettakaan. Vastuu jäi heille, jotka olivat päätökset siihen astikin tehneet.

Paikalle hälytetty Naantalin kaupunginlääkäri oli antanut presidentille ensiavun. Samalla otettiin yhteys Kallion henkilääkäriin dosentti Pauli Soisaloon, joka lennätettiin puolustusvoimien lentokoneella Tampereen läheltä Kultarantaan iltapäiväksi. Omaisten avuksi presidenttiä hoitamaan hankittiin Turusta sairaanhoitaja, ja sairas jäi Kultarantaan.

Aluksi kaikki näytti menevän hyvin. Sairas oli rauhallinen. Kun Mannerheim soitti torstaina 29.8., hänelle vastattiin kaiken olevan kunnossa. Lauantaina 31.8. kuitenkin tapahtui vakava käänne pahempaan, ja halvaus eteni. Koko oikea puoli ruumiista halvaantui, ja presidentti menetti puhekykynsä lisäksi Iiikuntakyvynkin. Tohtori Soisalo saapui valvomaan potilaan siirtämistä Helsinkiin. Levottoman yön jälkeen presidentti tuotiin ambulanssilla Helsinkiin ja kuljetettiin kaikessa hiljaisuudessa linnaan.

Tiedon presidentin sairastumisesta annettiin tulla julkisuuteen hitaasti ja asteittain. Mannerheimin, Rydin ja Waldenin käynnistä Kultarannassa kertovissa uutisissa ei mainittu presidentistä mitään erikoista. 29.8. Helsingin Sanomissa mainittiin presidentin sairastuneen lievästi. Samana päivänä pidetyssä valtioneuvoston istunnossa esiteltiin tasavallan presidentin kanslian kirje, joka oli päivätty 28.8. ja jossa ilmoitettiin, että presidentti mainitusta päivästä alkaen oli estynyt terveydellisistä syistä toistaiseksi hoitamasta tehtäviään. Presidentin tehtävien hoitajaksi määrättiin pääministeri Ryti. Tämä kerrottiin seuraavan päivän lehdissä.

Kallio siirrettiin siis 1.9. Helsinkiin. Tuolloin julkaistiin tohtori Soisalon lausunto, jonka mukaan presidentissä oli todettu »liikarasittumisen aiheuttamaa sydämenheikkoutta», jonka takia hänen piti pysyä edelleen vuoteessa ja täydellisessä levossa. 6.9. tiedotettiin, että tasavallan presidentin terveydentila oli keskiviikosta (4.9.) lähtien jonkin verran huonontunut ja että »sydämenheikkoutta on edelleen olemassa ja taudin kuvaan on myös liittynyt oireita aivoverisuoniston toiminnan häiriöistä». Samalla ilmoitettiin, ettei välitöntä hengenvaaraa ollut ja että presidentti oli viettänyt rasittavan yön jälkeen rauhallisen päivän.

Kun tiedottaminen oli alkuun ollut vähäistä ja epämääräistä, huhuttiin Kallion kuolemastakin. Saksan ulkoministeriön protokollapäällikkö tiedusteli 7.9. maansa Helsingin-lähettiläältä kuolleen valtionpäämiehen seuraajaa sekä sitä, oliko Kalliolta jäänyt puolisoa, jolle Adolf Hitlerin surunvalittelusähkeen voisi lähettää.

Myös kotimaassa huhuttiin sekä kuolemasta että pian odotettavissa olevasta erosta. Tämän vuoksi- tiedottamista lisättiin, ja presidentin terveydentilasta ilmoitettiin 7. ja 10.9. pari kertaa päivässä.

Lauantaina 7.9. kerrottiin voinnin perjantai-illasta parantuneen, presidentin olevan virkeämpi, lämmönnousun hävinneen ja sydämen toiminnan olevan tyydyttävän. Seuraavana päivänä kerrottiin, että tila oli ennallaan ja että rasittavasta yöstä huolimatta potilas oli »kuitenkin suhteellisen virkeä». Maanantaina 9.9. kerrottiin, että presidentti oli nukkunut yönsä rauhallisesti ja että virkistävän yön jälkeen vointi oli parempi kuin sunnuntaina ja että sydämen toiminta oli edelleen parantunut. Samana iltana kerrottiin voinnin edelleen parantuneen ja 10.9. lähtien siirryttiin antamaan tiedotuksia vain kerran päivässä, iltaisin.

Tiedotteet olivat rauhoittavia: 12.9. sanottiin yleisvoinnin olevan »hyvin tyydyttävä», 13.9. kerrottiin potilaan tuntevan itsensä »melkoisen virkeäksi». 15.9. puhuttiin »huomattavasta käänteestä parempaan päin», »toipumisvaiheen alkaneen» ja lopetettiin päivittäiset tiedonannot. Vielä 31.10., siis peräti puolentoista kuukauden kuluttua, tiedonanto kertoi, että toipuminen edelleen edistyi »tasaisesti joskin hitaasti» ja että presidentti oli viettänyt suurimman osan päivää jalkeilla. »Ottaen huomioon ulkoilun ja ilmastonvaihdoksen tarpeellisuuden on presidentti lääkärinsä kehotuksesta siirtynyt perheineen muutamaksi viikoksi maaseudulle.»

Tuohon saakka presidenttiä oli hoidettu linnassa. Kaisa Kallio vastasi luonnollisesti hoidosta, ja hänen apunaan oli sairaanhoitaja, kriittisimpinä aikoina vielä yöhoitaja erikseen.

Tiedotteissa ei pidetty sairautta läheskään niin vakavana kuin se oli. Kallio oli pitkään aivan avuttomassa tilassa. Vaikka ymmärrys alkoi 5.9. tienoilla palata, lääkärit kielsivät kaiken liikkumisen ja jopa puhumisen yritykset. Raskas huokaus oli ainoa, mihin äsken vielä voimakas valtionpäämies kykeni. Toipuminen taantui välillä, mutta Kyösti Kallion tahdonvoima ei murtunut. Kriisi meni ohi, ja 9.10. Katri-tytär saattoi kirjoittaa sulhaselleen, että isä saattoi olla jo kolme tuntia päivästä jalkeilla ja että hän tulisi toipumaan.

Kuntoutuminen oli tavattoman raskasta. Viikkojen ajan Kallio kykeni liikkumaan vain vaivalloisesti kolmijalan avulla.

Presidentti oli lähes puhekyvytön. Hän ymmärsi kyllä, mitä tapahtui. Ryti kävi 14.10. selostamassa hänelle sairauden aikaisia tapahtumia, mm. saksalaisten kauttakulun alkamisen. Kalliot matkustivat 30.10. Espoossa sijaitsevaan johtaja N. Burudin omistamaan Buraas-nimiseen huvilaan, joka oli vuokrattu toipumispaikaksi.

Halvauksesta toipuminen oli Kyösti Kallion viimeinen ponnistus. Hän ymmärsi luonnollisesti tehtävänsä tasavallan presidenttinä olevan pian lopussa. Kuoleman ajatuskin oli käynyt mielessä jo ennen halvausta. Mielenkiintoista on, että Kallio kirjoitti vuoden 1940 muistikalenterinsa viimeiselle lehdelle vanhempiensa nimet ja syntymä- sekä kuolinpäivät. Kun Kyösti Kallio ponnisteli vielä kerran jaloilleen sairauden kourista, hän ponnisteli kunniallista, elämänsä ja uransa arvoista lähtöä varten.

Presidentti puhui aikomuksestaan erota virastaan adjutantilleen Paasoselle ainakin ennen 9. marraskuuta, ja spekulaatioita käytiin tietysti paljonkin. Mistään presidentin painostamisesta eroon ei kuitenkaan liene ollut kysymys, vaikka huhuja mm. Mannerheimin painostuksesta liikkuikin. Mannerheim oli jäänyt rauhanteosta huolimatta sotavoimien ylipäälliköksi. Maaliskuussa oli Uudessa Suomessa ilmestynyt päätoimittaja S. J. Pentin kirjoittama pääkirjoitus, jossa peitetyin sanoin annettiin ymmärtää, että Mannerheim olisi saatava hänen arvoaan vastaavaan asemaan, mikä tarkoitti Kallion eroamista hänen tieltään. Hirvikallio arvelee, Edvin Linkomiehen lausuntoon nojautuen, kirjoituksen edustaneen Waldenin — ja siten ilmeisesti myös Mannerheimin — näkökantaa.

Tuolloin aiheesta ei syntynyt enempää keskustelua, vaan Kallio jatkoi virassaan normaalisti. Nyt syntynyt tilanne oli aivan uusi, mutta ainakaan Mannerheim ei liene eroa kiirehtinyt. Luonnollista on, että odotettavissa olevasta erosta ja seuraajasta poliittisissa piireissä joka tapauksessa paljonkin keskusteltiin syksyllä 1940.

Sen sijaan virallisiin keskusteluihin esimerkiksi eduskuntaryhmissä ei haluttu ryhtyä ennen kuin presidentti olisi itse eroa pyytänyt.

Presidenttipari palasi Helsinkiin 25.11.1940. Linnassa tarjottiin Kaisanpäivän kahvit, joilla myös presidentti oli läsnä. Hän oli edelleen lähes puhekyvytön ja vaimo ja tytär saivat olla tulkkeina. Seuraavana aamuna, 26.11. presidentin luona kävivät ensin oikeuskansleri ja sitten Ryti, ja samana iltapäivänä presidentti näytti valtioneuvostolle osoittamaansa kirjelmää, jossa hän ilmoitti olevansa pitkäaikaisen sairauden vuoksi pysyvästi estynyt hoitamasta presidentin tehtäviä. »Pyynnöstä todistan, että presidentti Kyösti Kallio sairastaa pitkäaikaista sydämen ja verisuoniston tautia, sekä että hän tämän takia on pysyväisesti estynyt hoitamasta tasavallan presidentin tehtäviä», todisti 27.11. päivätyllä lääkärintodistuksella dosentti Soisalo.

Seuraavana aamuna, 27.11. presidentti antoi kansliapäällikölleen varmennettavaksi eilisen kirjelmänsä. Kansliapäällikkö Rautavaara vei sen ja lääkärintodistuksen oikeusministerille. Presidenttipari palasi tämän jälkeen viideksi päiväksi Buraasiin, ja valtioneuvosto ryhtyi tarpeellisiin toimiin.

Helsingin Sanomat kertoi 29.11. presidentin erosta koko sivun otsikolla. Yhtä mittavasti asiasta kerrottiin muualla. Alkoi kiitosten ja jäähyväisten aika.

Eduskunta päätti joulukuun 3. päivänä laista, jolla määrättiin vuoden 1937 valitsijamiehet toimittamaan myös Kallion seuraajan vaali hänen jäljellä olevaksi toimikaudekseen. Olot olivat poikkeukselliset, ja poikkeusmenettelyyn päädyttiin vastalauseitta.

Seuraajaehdokkaista seuloutui lopulta ainoaksi mahdollisuudeksi pääministeri Ryti.

Neuvostoliitto olisi ilmeisesti halunnut presidentiksi Paasikiven, ja Molotov mainitsi itsenäisyyspäivänä 1940 Paasikivelle, ettei Suomen pitäisi valita Tannerin, Kivimäen, Mannerheimin tai Svinhufvudin kaltaista, koska tuollaisesta valinnasta Neuvostoliitto päättelisi, ettei Suomi haluaisi täyttää tekemäänsä rauhansopimusta.

Saksa vihjaisi, ettei Suomen pitäisi valita venäläisille vastenmielistä ehdokasta. Rytiä kannattivat kotimaassa hänen oman puolueensa edistyksen lisäksi SDP ja RKP. Maalaisliitto epäröi pitkään, mutta tieto siitä, että Ryti oli myös Kallion ehdokas, sai puolueen asettumaan Rydin kannalle. Kokoomus hangoitteli vastaan kauimmin, mutta oli lopulta sekin Rydin takana. Ryti sai 19.12. toimitetussa vaalissa 288 ääntä ja tuli siis valituksi. Eronnut eheyttäjäpresidentti oli tyytyväinen.

Kallion viimeiset päivät presidenttinä olivat lähdön valmistelun ja hyvästien jättämisen aikaa. Kävijöitä riitti. Jälleen kerran virtasi Kyösti ja Kaisa Kalliolle kirjeiden ja sähkeiden vyöry, jossa valtiot, yhteisöt ja kansalaiset osoittivat kiitollisuuttaan ja toivoivat terveyttä lähtevälle. 16.12.1940 järjestettiin vielä perhejuhla, nuorimman tyttären Katrin ja maanviljelijä Olavi Kaarlosen häät linnassa.

Presidentti tahtoi ehdottomasti häiden järjestämistä ennen Nivalaan muuttoa. Perheen ystävä, ministeri Antti Kukkonen, vihki tyttären pienen sukulais- ja ystäväpiirin läsnäollessa. Presidentin tyttären häät olivat pienimuotoisinakin ankeissa oloissa lämmin seurapiiritapahtuma, johon kiinnitettiin paljon huomiota ja joka edelleen kiinnitti kansan katseet väistyvään maanisään.

Viimeisiä hyvästelijöitä 18. ja 19.12. olivat mm. Mannerheim ja Walden. Talonpoikaispresidentin ja vanhan aristokraatin tapaaminen oli liikuttava kokemus kummallekin. Mannerheim ojensi Kalliolle Talvisodan muistomitalin nro 1 ja kertoi veljestään, joka oli toipunut samantapaisesta sairaudesta. Kumpikin oli liikuttunut, mistä Mannerheim sitten kertoi.73 Puoluetovereista viimeisiä hyvästelijöitä olivat Kalliolle pitkään läheiset Juho Koivisto, Viljami Kalliokoski ja E. M. Tarkkanen. Myös Tanner vaimoineen kävi.

Kallio saattoi tavoilleen uskollisena näyttää eropuhettaan Tannerille, joka teki siihen korjausehdotuksia. Risto ja Gerda Ryti kävivät iltapäivällä 19.12., presidentinvaalin ratkettua. Viimeisiä hyvästelijöitä olivat Antti Tulenheimo ja hänen vaimonsa sekä kansliapäällikkö Rautavaara. Viimeinen ateria linnassa illan suussa oli kuin ehtoollinen, kuten Sakari Virkkunen luonnehtii. Aterian päätyttyä veisattiin Kaisa Kallion ehdotuksesta kiitosvirsi.

Kallio pukeutui lähtöjuhlallisuuksia varten frakkiin, jonka päälle vedettiin susiturkki, halvaantunut käsi pantiin sen rintamukseen nappien väliin. Virka-auto vei hänet ylioppilaiden muodostaman linnasta rautatieasemalle asti ulottuvan soihtukujan läpi asemalle, jossa salonkivaunu odotti. Rautatientori oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet hyvästelemään suosittua presidenttiä tämän lähtiessä ansaittuun lepoon. Soihtukulkueet erottivat eläköönhuutoja kohottelevat väkijoukot presidentistä.

Asemalla Kyösti Kallio tarkasti viimeisen kerran kunniakomppanian Porilaisten marssin kaikuessa. Mitä sen jälkeen tapahtui, kuuluu Suomen historian unohtumattomiin hetkiin, josta on lukuisia kuvauksia. Tunnetuin lienee Esko Hakkilan:

»Tasavallan ensimmäinen kansalainen ja ensimmäinen sotilas ryhdistää ankaran sairauden kouristaman vartalonsa, luo hänelle ominaisen läpitunkevan katseen kunniakomppanian jokaiseen sotilaaseen ja lähtee sotamarsalkan saattamana viimeiselle rintamantarkastukselleen.

Hän keskittää ja kokoaa tähän silmänräpäykseen elämänsä viimeiset, riutuvat voimat.

Loputtoman pitkältä tuntuu kunniakomppanian rivistö, raudanraskaalta askel.

Mutta ei auta. Eteenpäin.

Nyt se on täytetty.

Viimeinen rintamantarkastus on suoritettu.

Kuinka nouseekaan kevyenä askel, kuinka soikaan tuo marssi kuin koko kansan kaikki esteet altaan lakaiseva voiton valtava fanfaari, kuinka sädehtiikään outoa kirkkautta ympärillä yö. Sarastaa aamu, kirkas ja korkea, jota kohden kansa kulkee suljetuin rivein, käsi kädessä, rinta rinnan.

Hän on saapunut elämänsä maaliin. Sydän on lakannut lyömästä.

Hän lyyhistyy sotamarsalkan käsivarsien varaan. Hän on kaatunut kuin sotilas vartiopaikalleen viimeiseen saakka uskollisena velvollisuudelleen maataan ja kansaansa kohtaan.»

Mannerheim, joka oli elänyt lähellä Kalliota tämän viimeisillä hetkillä, kuvasi tapahtumia ja tunnelmia, viimeistä keskusteluaan Kallion kanssa sekä tämän kuolemaa sisarelleen lähettämässään kirjeessä. »Se oli komea kuolema, jos niin halutaan sanoa, mutta tälle velvollisuutensa tiukalle täyttäjälle olisi mielellään suonut, että hän olisi saanut viettää elämänsä illan omaistensa parissa rakkaassa Nivalassaan, kaukana maailman kiihkeästä menosta.

Näin tietysti on, ja kotiin ja lepoon Kalliokin tahtoi. Toisaalta liikuttavat ja rasittavat seremoniat tapahtuivat virkansa jättäneen presidentin suoatumuksella. Hän tahtoi vielä kerran ponnistaa ja ottaa riskin, jonka laatu tiedettiin ja josta lääkärit olivat epäilemättä maininneet. Pääministeri Rydin sihteeri, joka vastasi osaltaan järjestelyistä, mainitsikin kantavansa huonoa omaatuntoa liian rasittavien ja liikuttavien juhlallisuuksien järjestämisestä.

Kallion lääkäri oli toista mieltä. Kyösti Kallio oli lopussa, kysymys oli enää kuukausista.

Kyösti Kallio valitsi itse myös tapansa päättää elämäntyönsä.

Hän valitsi viisaasti.