Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Puolustuskysymysten asiantuntija

Kyösti Kallio oli perehtynyt sotilaskysymyksiin monipuolisesti ja perusteellisesti. Hän oli toiminut lyhyen aikaa puolustusministerinäkin ensimmäisen hallituksensa aikana, ja pääministerinä hän oli aina joutunut paljon tekemisiin myös puolustuskysymysten kanssa, jotka olivat lähes koko sotien välisen ajan Suomen suuria poliittisia kiistakysymyksiä. Kallion papereitten joukossa on hyvin runsaasti sotilaskysymyksiä käsittelevää aineistoa, mietintöjä ja raportteja.

Niissä selvitellään yksityiskohtaisesti varsinkin 1920-luvulla puolustuslaitoksen henkilökysymyksiä, ns. puhdistuksia, organisaatiota ja hankintoja. Kallio perehtyi maanpuolustuksen kaikkiin osatekijöihin huolellisesti. Hänen asiantuntemustaan ei ole syytä epäillä eikä sitä epäilty. Presidentti Kallio oli maan etevimpiä sotilaskysymysten tuntijoita siviilipuolella.

Kyösti Kallio oli tottunut ratkaisemaan puolustuspolitiikan linjoja. Maalaisliitto sijoittui puolustuspoliittisilta näkemyksiltään puolustusmyönteisen oikeiston ja puolustuskielteisen vasemmiston välimaastoon, ja sen kanta ratkaisi? Näin kävi lukuisia kertoja varsinkin taloudellisissa ratkaisuissa. Kallio puolestaan oli maalaisliitossa useimmiten tärkein tai ainakin lähinnä tärkein päättäjä, jonka mielipidettä kuunneltiin.

Kallio edusti puoluettaan heti itsenäisyyden ajan ensimmäisessä, J. K. Paasikiven johdolla työskennelleessä asevelvollisuuslakikomiteassa helmikuusta 1919 lokakuuhun 1920. Kallio jäi hallituskiireittensä vuoksi pois komiteasta, mutta hänen sanansa painoi paljon, kun 1920-luvun alussa päätettiin sotaväen järjestämisestä joko kansanmiliisin (suojeluskuntien) tai ns. kaaderijärjestelmän pohjalle. Vanhan väen reservin sotamiehenä Kalliolla oli omaa kokemusta viimeksi mainitusta, eikä se ollut erityisen innostava. Kallio oli kuitenkin yhdessä Alkion kanssa maalaisliiton eduskuntaryhmän enemmistön kärjessä päättämässä syksyllä 1921 sittenkin tehokkaammaksi katsotun kaaderijärjestelmän puolesta. Idänpolitiikan kiristyminen 1922 sai maalaisliiton muuttamaan aikaisempaa yhdeksän kuukauden palvelusaikaa koskevan kantansa 12 kuukauteen, ja jälleen Kallion mielipide painoi.

Kun 1920-luvun puolivälissä yleisen rauhanoptimismin vuoksi virisi pyrkimys lyhentää asevelvollisuusaikaa, juuri Kallio ratkaisevasti vaikutti, ettei niin kuitenkaan tehty, ja hänen johtamansa komitea otti kannan 12 kuukauden peruspalvelusajan puolesta.

Kallio esitteli ja perusteli komiteansa työn tuloksia Itsenäisyyden Liiton maanpuolustusjuhlassa Helsingissä huhtikuussa 1929. Komitean mietintöähän ei »sen erikoisluontoisuuden vuoksi», kuten Kallio sanoi, julkaistu, mutta pääasia oli kuitenkin tiedotettu. Komitean enemmistö katsoi, että asevelvollisten palvelusaikaa oli mahdollista lyhentää vain erikoisaselajeissa, aliupseeri- ja reserviupseerikursseilla, mutta ei yleisesti; komitean vähemmistö katsoi tämänkin lyhennyksen maanpuolustuskykyä heikentäväksi ja toinen vähemmistö, sosiaalidemokraatit, olisivat lyhentäneet kaikkien palvelusajan yhdeksään kuukauteen. Viimeksi mainitun Kallio torjui, koska se heikentäisi armeijan suorituskykyä selvästi. Esitetty mahdollisuus lisätä palkattua miehistöä olisi muuten käyttökelpoinen, mutta ei suurten kustannustensa vuoksi tullut kysymykseen.

Sen sijaan Kallio viittasi komiteassakin esillä olleeseen mahdollisuuteen, että rakennettaisiin yhteistoiminnassa suojeluskuntajärjestön kanssa, »tavallaan yhteensulattamalla», aluejärjestelmä, jossa olisi mahdollisuus lyhentää palvelusaikaa ilman että suorituskyky kärsisi. Hän totesi tätä pohdintaa jatkettavan hänen komiteassaan, ja siinä sitten 1930-luvulla edettiinkin ratkaisevasti.

Kallio oli 1920-luvun lopussa ja sitten 1930-luvulla puolueensa maanpuolustushenkisten kärkinimiä.

1930-luvulla keskusteltiin jatkuvasti puolustusvoimien varustamisesta, kun organisaatio- ja palvelusaikakysymykset oli ratkaistu.

Puolustusrevisioni oli 1920-luvun puolivälissä laskenut, että Suomi tarvitsisi sotatilanteessa puolustautuakseen 300 000 miehen varustetun armeijan, mikä olisi vaatinut 1927-1936 varoja noin 660 miljoonaa markkaa vuodessa. Suunnitelma osoittautui kuitenkin liialliseksi valtiontaloudesta vastaavien mielestä, ja todelliset hankinnat tulivat paljon suunnitelmien jäljessä. Vuonna 1930 eduskunta hyväksyi hätäohjelman pahimpia puutteitapaikatakseen. Vuosina 1931-1935 puolustusvoimien materiaalitilanne ei sanottavasti kehittynyt, ja vasta 1935 eduskunta ensi kerran myönsi perushankintamäärärahan vähentämättömänä. Helmikuussa 1935 hallitus asetti valtiotalouskomitean, joka laati perushankintaohjelman vuosiksi 1936-1942, ja tilanne puolustusvoimain kannalta parani.

Maalaisliiton kanta oli taas ratkaiseva, ja se kääntyi varsin selvästi myönteiseksi. Vuonna 1933 keskusteltiin paljon perushankintoja varten määrättävästä erikoisverosta, jota maksettaisiin vain yli 50 000 markan vuositulosta progressiivisesti. Kun kävi ilmi, ettei erikoisveroa hyväksyttäisi, olisi sen kytkeminen puolustusmäärärahojen hyväksymiseen lykännyt perushankintoja. Kallio vaikutti suuresti siihen, että kytkennästä luovuttiin. Vuosille 1937-1938 eduskunta myönsi 210 miljoonaa markkaa perushankintoihin, ja maalaisliitto oli yksimielisesti päätöksen kannalla.

Kalliolla oli suuri vaikutus myös siihen kompromissiin, joka oli tarpeen puolustusvoimien johdon keskittämisestä syntyneessä kiistassa.

Maanpuolustuksen kehittämistä varten oli 1931 perustettu uusi puolustusneuvosto, jonka puheenjohtajaksi tuli kenraali Mannerheim.

Vuonna 1933 Mannerheim määrättiin toimimaan sotaajan ylipäällikkönä ja hän sai käyttöönsä kaksi yleisesikuntaosastoa ja mm. sotaväen päällikön käskyvaltaansa.s Tämä suuntaus ei miellyttänyt maalaisliittoa, joka korosti päinvastoin poliittisen ja parlamentaarisen kontrollin välttämättömyyttä myös asevoimissa.

Juuri tämä seikka oli aiheuttanut aikanaan Mannerheimin eronkin 1918 ja sitten uudelleen 1921. Jalo Lahdensuon ollessa puolustusministerinä laadittiin puolustusministeriössä 1932 suunnitelma maanpuolustuksen johdon keskittämisestä puolustusministeriöön.

Eduskuntaryhmä asetti 26.10.1933 Kallion, Lahdensuon ja Huittisen toimikunnan seuraamaan tarkoin uudistuspyrkimyksiä.

Kyösti Kallion presidenttikaudella vallitsi muutenkin maanpuolustusmyönteinen ilmapiiri, johon suurpolitiikan paheneminen antoi oman sävynsä. Kallion neljännen hallituksen ohjelmassa kiinnitettiin maanpuolustukseen myönteistä huomiota. Sen syntyä edeltäneissä yhteistyöneuvotteluissa maalaisliiton ja SDP:n kesken oli kyllä puhuttu myös mahdollisuuksista supistaa varustelumenoja, mikä oli sosiaalidemokraattien vanha tavoite, mutta siinä ei lopulta annettu periksi. Kallio piti nimenomaan puolustusmenoja koskevia kaavailuja arkaluontoisina,10 eikä hänen hallituksensa suinkaan ottanut ohjelmaansa menojen supistuksia vaan päinvastoin se lupasi toteuttaa perushankinnat ohjelman mukaan.

Kokoomuksen ministerit eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan ohjelmaan muutosta, joka olisi poistanut maininnan hankintojen suorittamisesta vain siten, etteivät ne muodostuisi kohtuuttoman raskaiksi.

Cajanderin hallitus jatkoi edeltäjänsä tietä ja asetti keväällä 1937 uuden perushankintakomitean Jalo Lahdensuon johdolla.

Sen mietintö valmistui helmikuussa 1938. Siinä ehdotettiin hankintojen huomattavaa lisäämistä, noin kolmen miljardin markan käyttämistä vuosina 1938-1943. SDP vastusti, mutta Niukkanen piti hyvin puolensa, ja ohjelmasta tingittiin vain vähän. Eduskunta hyväksyi sen äänin 176-6, mikä kertoi poikkeuksellisesta yksimielisyydestä.

Uusi perushankintaohjelma oli »sotilaallinen ja sisäpoliittinen urotyö», luonnehtii Juhani Mylly sitä osuvasti.

Presidentti tuki maanpuolustukselle myönteistä ilmapiiriä ja hankintojen pitämistä ohjelmissa. Kallio viittasi jo virkaanastujaispuheessaan puolustuslaitokseen rauhantahtoisen ulkopolitiikan välttämättömänä tukena. »Me emme harrasta tässä maassa sotaseikkailuja», hän totesi vänrikeiksi ylentämilleen kadeteille toukokuussa 1937, mutta jatkoi, että »rauhantyön ohella on meidän pidettävä huolta siitä, että me tarvittaessa kykenemme puolustamaaan maatamme». Puhuessaan 24.6.1937 Oulussa reservin kertausharjoitusten päättäjäisparaatissa hän iloitsi siitä, että eduskunta oli »taloudellisen kantokykymme rajoissa» voinut myöntää tarpeelliset määrärahat armeijan varustamista varten. Hän korosti puheessaan myös kertausharjoitusten kahtalaista tehtävää, toisaalta aseiden käytön ja taitojen opettamisessa ja toisaalta isänmaallisen hengen herättämisessä, joiden oli kuljettava käsi kädessä.

Uudenvuodenpuheessaan 1938, joka keskittyi — samoin kuin vuoden 1937 valtiopäivien päättäjäispuhe paria viikkoa aikaisemmin — sosiaalisen lainsäädännön menestyksen korostamiseen, Kallio huomautti maanpuolustuksesta vain sivumennen, mutta selvästi: rauhan ja puolueettomuuden turvaksi tarvittiin aseellista voimaa ja siihen rahaa. Sama toistui helmikuun alussa vuoden 1938 valtiopäivien avajaispuheessa, jossa presidentti vakuutti luottavansa eduskunnan ehyeen puolustustahtoon.

Yksityiskohtaisesti presidentti käsitteli puolustuskysymyksiä valtiopäivien päättäjäispuheessaan 7.6.1939. »Me emme saa ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että puolueettomuutemme säilyttäminen vaaran hetkellä tulee ylivoimaiseksi, ellemme me itse kykene sitä puolustamaan» hän totesi toistettuaan tutun sanonnan Suomen ehdottomasta ja vilpittömästä pyrkimyksestä pysyä kokonaan suurvaltojen poliittisten ja sotilaallisten etuvastakohtien ulkopuolella.

Hän totesi hallituksen ja eduskunnan kiinteässä yhteistyössä ryhtyneen saattamaan puolustusvoimia sellaiseen valmiuteen, että ne kansainvälisten suhteiden kärjistyessäkin takaisivat »puolueettomuutemme säilyttämisen mahdollisuuden» sekä valtiollisen itsenäisyyden loukkaamattomuuden. Hän viittasi laajoihin lainsäädäntötoimiin, joiden tavoitteena oli puolustusvoimien johdon keskittäminen, varojen osoittaminen lailla perushankintoihin sekä sotavalmiuslainsäädännön tehostaminen. Myös Ahvenanmaan linnoittamiseen ja varustamiseen hän viittasi vakuuttaen, että toimenpiteiden tarkoituksena on yksinomaan parantaa puolueettomuuden turvaamisen edellytyksiä. Painokkaasti presidentti toisti myös yhtenäisen maanpuolustustahdon ja kansakunnan sisäisen eheytymisen välttämättömyyttä »tärkeimpinä kaikista varustuksista».

Presidentti puhui totta. Laajoihin valmisteluihin puolustusvalmiuden kohentamiseksi oli todella ryhdytty. Se ei tapahtunut ongelmitta, ja näiden ratkaisemisessa myös tasavallan presidentillä oli jo siihen mennessä ollut keskeinen asema. Kesällä 1939 tämä yhä korostui.

Marsalkka, punamultahallitus ja presidentti

Sitä mukaa kun Euroopan suurvaltojen suhteet kärjistyivät, kärjistyivät myös Suomessa välit niiden kesken, jotka uskoivat tilanteen olevan ajautumassa kohti sotaa, ja niiden, jotka eivät siihen uskoneet.

Vaikka puolustustahdosta ja puolustusvalmiuden kohottamisesta vallitsikin laaja periaatteellinen yksimielisyys, oltiin käytännön toimista ja varsinkin käytettävistä rahamääristä oleellisesti eri mieltä sen mukaan, uskottiinko uhrauksia käytännössä tarvittavan vai ei.

Suomen johtavissa piireissä ei kesään 1939 tultaessa yleisesti uskottu sotaan. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa vallitsi »pahaenteinen hiljaisuus», kuten Keijo Korhonen sitä luonnehtii. Diplomaatit olivat hiljaa, ja moni uskoi Neuvostoliiton vaatimuksista ja toiveista selvityn. Tähän uskoi maan hallitus, ja tähän uskoi tasavallan presidentti.

Oli muutamia, joiden mielestä päinvastoin kaikki merkit viittasivat sodan syttymiseen. Paasikivi oli pessimisti. Vielä enemmän huolissaan oli sotamarsalkka Mannerheim, puolustusneuvoston puheenjohtaja, joka oli ensisijaisessa vastuussa puolustusvalmiudesta.

Iäkäs marsalkka sopeutui vaivalloisesti tasavallan päätöksentekokoneistoon, kun oli kyse asioista, jotka hän katsoi hallitsevansa paremmin kuin muut. Turvallisuus- ja sotilaspoliittiset kysymykset olivat niitä. Kun Mannerheim näki, ettei hänen asiantuntemukselleen annettu sitä arvoa, jonka se hänen mielestään ansaitsi, hän ei halunnut jatkaa paikallaan.

1920-luvun puolustusneuvoston toimiala oli hyvin rajoitettu. Se oli valtioneuvostoon nähden »lähetetason porras ilman aloiteoikeutta». Mannerheimin tullessa 1931 uusitun puolustusneuvoston puheenjohtajaksi aloiteoikeus myönnettiin, mutta itsenäistä toimivaltaa sillä ei ollut. Mannerheim pyrki kuitenkin sitkeästi neuvoston asemaa itsenäistämään, ja vähitellen hän onnistui. Svinhufvud suostui 1933 Mannerheimin toivomukseen valtuuksien lisäämisestä.

Hän sai vastedes antaa sotaväen päällikölle »ohjeita operatiivisissa valmisteluissa sodanaikaa varten sekä tästä johtuvassa puolustusvalmiuden kehittämistä tarkoittavassa suunnittelu- ja järjestelytyössä». Puolustusneuvoston merkitys oli kuitenkin enemmän puheenjohtajansa arvovallan varassa, ja se oli 1930-luvulla varsin suuri. Mannerheim nimitettiin 1933 sotamarsalkaksi, mikä antoi hänen jo muutenkin arvostetulle olemukselleen uutta hohtoa ja lisäsi myös Mannerheimin mahdollisuuksia toimivaltuuksiensa lisäämiseksi.

Hän piti 1934 johtaville poliitikoille ja lehtimiehille tärkeän tiedotustilaisuuden, jossa hän selosti Neuvostoliiton sotapotentiaalin kehityksen vastapainona Suomen puolustusvoimien puutteita, mikä tekikin vaikutuksen ja joudutti määrärahoja.

Mannerheimin tavoitteena oli tehdä puolustuslaitoksen kehittäminen eduskunnasta riippumattomaksi puolustuslainalla, mutta tämä hanke kaatui vuonna 1933. Mannerheimia arvostettiin, mutta ilman poliittista kontrollia tasavalta ei halunnut hänen toimivan.

Presidentinvaihdos oli Mannerheimille mieluinen. Hän ei luottanut Svinhufvudiin, ja epäluottamus oli molemminpuolinen. Mannerheim oli vuoden 1937 alussa jättämässä puolustusneuvoston, mutta muutti mielensä uuden presidentin pyynnöstä, koska Kallion »arvokasta esiintymistä, tunnontarkkuutta ja tahdikkuutta» hän oli oppinut arvostamaan. »Ajatteles tuota yksinkertaista talonpoikaa, hän on aika taitava», totesi Mannerheim useita kertoja kenraaleilleen19 tarkoittaen epäilemättä myös Kallion asiantuntemusta puolustuskysymyksissä. Kallio puolestaan arvosti Mannerheimia.

Tällä oli paljon vastustajia, jotka katsoivat, että vanhan adstokraatin oli jo aika väistyä ja tehdä tietä nuoremmille, mutta Kallio puolusti Mannerheimin jatkoaikaa?)Mannerheim suostui siis jatkamaan presidentin ja hallituksen pyynnöstä, mutta ehdolla, että maanpuolustusasioissa vallinnut kaksijakoisuus ylimmästä sotilasjohdosta poistettaisiin, toisin sanoen hän saisi puolustusneuvoston puheenjohtajana enemmän valtaa.

Syntyi vakava ja sitkeä erimielisyys Mannerheimin ja puolustusministeri Niukkasen välillä. Niukkanen katsoi Mannerheimin vaativan päätäntävaltaa sellaisissa asioissa, joihin sitä ei voisi lakien mukaan ulottaa. Kun kiista ei selvinnyt, Mannerheim esitti uhkavaatimuksen: ellei asiaa 5.5.1937 mennessä ratkaistaisi hänen esittämällään tavalla, hän eroaisi.

Kiistan sovittelu jäi presidentin vastuulle. Sen hän teki menestyksellisesti. Perehdyttyään parin päivän ajan Mannerheimin esityksiin ja Niukkasen kommentteihin Kallio kutsui 5.5. marsalkan luokseen. Kallio osoitti vaatimusten lainvastaisen luonteen, ja Mannerheim uskoi tulkintaan. Marsalkka ilmoitti presidentille, ettei hän tahtonut vaatia mitään lainvastaista. Sovittiin, ettei asialla olisi mitään kiirettä ja että uudistus hoidetaan sitäkin paremmin.

»Ukot olivat molemmat mitä parhaimmalla tuulella» erotessaan, kertoivat kenraalit. Talonpoikaispresidentin arvovalta riitti liennyttämään äristokraatin harmin, ja perääntyminen oli yksinkertaista.

Mannerheim jäi paikoilleen, mikä oli Kalliolle hyvin tärkeää. Ongelmatonta marsalkan ja hallituksen työskentely ei ollut. Sen presidentti tiesi edeltäkäsinkin, mutta hän piti joka tapauksessa marsalkan asiantuntemusta ja auktoriteettia korvaamattomana.

Toimivaltakiista siis siirrettiin Kallion ja Mannerheimin neuvottelussa toukokuussa, ei varsinaisesti ratkaistu. Joulukuussa 1937 oli laki puolustusministeriön ja yleisesikunnan viroista sekä asetus puolustusvoimain ylimmästä johdosta valmis, ja asetus piti antaa 30.12.1937. Aiheen herkkyyden tuntien presidentti oli kiinteästi mukana ja varmisti vielä puolta tuntia ennen esittelyä Mannerheimilta, oliko kaikki kunnossa. Vastaus oli myönteinen. Tosiasiassa kuitenkin asetus sai toisen sanamuodon kuin Niukkanen ja Mannerheim olivat sopineet, kun Niukkanen oli ministeriönsä osastopäälliköiden painostamana muuttanut paria kohtaa kertomatta Mannerheimille mitään. Mannerheim harmistui ja uhkasi taas erota. Presidentti oli myös kovin hämmästynyt ja ihmeissään tekstin muuttamisesta. Erouhkaus sai Niukkasen perääntymään ja tekemään anteeksipyyntömatkan marsalkan luo; uutta asetusta ei annettu, vaan asia korjattiin työjärjestyksellä, jonka Niukkanen muutti marsalkan toiveitten mukaisesti 23.2.1938. Presidentin huoli hellitti taas.

Uusi tilanne oli Mannerheimin kannalta parempi, mutta ei tyydyttävä. Neuvosto oli kuitenkin vain ehdotuksia tekevä elin, eikä ollut takeita siitä, että hallitus otti ne huomioon. Sitä mukaa kuin Suomen asema näytti muuttuvan yhä vaarallisemmaksi, lisääntyi Mannerheimin tyytymättömyys tilanteeseen. Kun hän oli vastuussa puolustusvalmiudesta, hän halusi myös valtaa.

Kysymys Ahvenanmaan linnoittamisesta kärjisti seuraavaksi poliittisen johdon ja marsalkan suhteita. Mannerheim oli linnoituskysymyksessä muutenkin varsin aktiivinen. Koska sotilasjohto ei luottanut Holstiin, he halusivat saada Mannerheimin Holstin lisäksi käymään Ruotsin kanssa neuvotteluja Ahvenanmaasta. Kenraali Österman kävi 12.3.1938 Kallion luona esittämässä tätä. Presidentti lupasi miettiä asiaa, mikä oli vaikeaa, koska kysymys olisi joka tapauksessa ollut Holstin sivuuttamisesta. Holsti vastusti, ja hanke kaatui. Myös ns. syyskuun kriisin aikana Mannerheim oli suorassa yhteydessä presidenttiin, koska hän pyrki pääsemään nopeasti yhteisymmärrykseen Ruotsin kanssa saarten mahdollisesta miehittämisestä suomalaisvoimin.

Keväällä 1939 sitten uusiutui toimivaltakriisi, nyt todella uhkaavana. Mannerheim lähetti presidentille 23.5.1939 henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän valitti sitä, että ministeri Niukkanen ei ollut saattanut hänen Ahvenanmaan linnoittamiseen varattavia määrärahoja koskevaa kantaansa valtioneuvoston tietoon sellaisena kuin hän oli sen esittänyt. Puolustusneuvosto esitti tarkoitukseen 476 miljoonan markan määrärahaa, joka perustui asiaa valmistelleen komitean laskelmiin. Komitea ei pitänyt mahdollisena supistaa määrärahaa 400 miljoonaan, kuten puolustusministeri oli sille esittänyt. Mannerheim oli myös henkilökohtaisesti selittänyt Niukkaselle, miksi supistus olisi mahdoton. Nyt tämä oli kuitenkin esittänyt valtioneuvostossa 400 miljoonaa, ilman että olisi esittänyt puolustusneuvosto kantaa, jota Mannerheim oli kirjallisesti vaatinut esitettäväksi. Marsalkka valitti, että suunnitellusta Lågskärin järeästä patterista poistettaisiin yksi tykkitorni, mikä hänen käsityksensä mukaan teki patteriston tehtävän, Pohjanlahdelle kulkevan yhteyden valvomisen, mahdottomaksi.

Kyseessä oli siis sekä asia- että arvovaltakiista. Marsalkan presidentille osoittama kirje oli kohtelias, mutta tiukkasävyinen. Mannerheim edellytti siinä presidentin puuttumista siihen, että »näin elintärkeiden puolustuskysymysten käsittelyssä noudatettaisiin sellaista menettelyä, ettei puolustusneuvoston tai sen puheenjohtajan edustamaa mielipidettä esittelijän taholta jätettäisi esittelemättä».

Presidentti ei käsitellyt marsalkan kirjettä ennen lomalleen lähtöä ja oletti ilmeisesti asian järjestyvän niin kuin ennenkin tavanomaisin keskusteluin. Tähän viittasi sekin, että kun Mannerheim kävi Kallion luona 5.6. puhumassa määrärahan osoittamisesta laivastotoimistoa varten, ei äskeisestä toimivaltaselkkauksesta näytä olleen puhetta. Määrärahaesityksen antamista presidentti ei pitänyt mahdollisena eikä tarpeellisenakaan, koska valtiopäivien päättäjäiset olisivat jo kahden päivän kuluttua. Häntä odotti kaivattu loma ja mahdollisuus levätä kevättalven sairastelun jälkeen.

Kesäkuun erokriisi

Presidentti arvioi Mannerheimin ja Niukkasen erimielisyyksien vakavuuden tällä kertaa väärin. Keskiviikkona, 14.6.1939 marsalkka saapui Cajanderin luo esittäen toivomuksia, jotka koskivat puolustusneuvoston esitysten ja lausuntojen esittelyä valtioneuvostossa sekä puolustusneuvoston puheenjohtajan ja puolustusministerin toimivaltasuhteita. Lisäksi hän esitti toivomuksia eräistä ajankohtaisista asioista kuten laivastorakennustoimiston perustamisesta, kertausharjoituksista ja joistakin nimityksistä.

Pääministerin suhtautuminen ei marsalkkaa tyydyttänyt, ja 16.6. Mannerheim lähetti tasavallan presidentille osoitetun eronpyynnön.

Kirjeessään hän viittasi vallitsevaan levottomaan sotilaspoliittiseen tilanteeseen ja siihen, ettei hallitus useamman vuoden aikana ollut taipuvainen tunnustamaan puolustuksen todellisia, elintärkeitäkään tarpeita. Kim vielä oli ilmennyt paljon puutteita korkeimpien asianomaisten virkamiesten yksimielisyydessä, ei Mannerheim katsonut enää voivansa kantaa vastuuta valtakunnan puolustusvalmiudesta. Mikäli hän edelleen kaikesta huolimatta jäisi paikalleen, saattaisi yleisön keskuudessa syntyä ajatus, että hänkin oli riittämättömien toimenpiteiden takana ja tämä käsitys voisi tuudittaa »useita epäoikeutettuun turvallisuususkoon». Tämän vuoksi Mannerheim pyysi presidentiltä vapautusta puolustusneuvoston puheenjohtajan toimesta. Kiista puolustusministerin kanssa oli muuttunut suureksi voimainmittelyksi Mannerheimin ja hallituksen välillä.

Kirje toimitettiin presidentin tehtäviä hoitavalle Cajanderille, jonka kanssa Mannerheimilla oli hyvin huonot suhteet. Pääministeri ei aikonut ryhtyä taivuttelemaan valtioneuvostoa perääntymään.

Paikalla olleet ministerit, joista varsinkin Erkon asenne oli Mannerheimiin samantapainen kuin Cajanderinkin, olivat pääministerin kanssa yhtä mieltä. Mannerheimille mietiskeltiin jo soveliasta seuraajaa. Cajander kävi maanantaina 19.6. esittämässä Mannerheimille valtioneuvostossa käytyjen keskustelujen tulokset ja jäi siihen uskoon, että tilanne selviäisi ja Mannerheim unohtaisi vaatimuksensa. Erimielisyys puolustusneuvoston asiain käsittelyjärjestyksestä jäi kyllä voimaan, mutta vt. puolustusministerinä toimiva ulkoministeri Erkko valmistautui neuvottelemaan siitä edelleen Mannerheimin kanssa. Erkko kirjoitti asiasta Mannerheimille.

Mannerheim ei kuitenkaan taipunut, ja asiasta tuli julkinen. Ilmeisesti valtioneuvostosta vuotanut tieto joutui julkisuuteen, mikä teki siitä hallitukselle hyvin kiusallisen. Uusi Suomi julkaisi samana iltana 19.6. Mannerheimin erosta lisälehden. Erkko laati nopeasti Mannerheimin kehotuksesta ja tämän kanssa yhteisymmärryksessä uutisen peruutuksen ja antoi sen STT:lle. Se julkaistiin tiistain 20.6. lehdissä ja Mannerheim lähetti vielä STT:lle peruutusta koskevan vahvistuksen, jossa hän ilmoitti, että se oli julkaistu hänen tietensä ja hyväksymänään. Tämän julkaisivat keskiviikon 21.6. sanomalehdet.

Kriisi ei kuitenkaan ollut ohi, vaan pahenemassa. Mannerheim lähetti keskiviikkona 2.6. Erkolle kirjallisesti tarkemmin määritellyt vaatimuksensa ja vaati jo seuraavaksi päiväksi vastausta.

Nyt kutsuttiin Niukkanen kesälomaltaan Helsinkiin, ja hän keskusteli 22.6. Mannerheimin kanssa, ilman että tämä suostui tinkimään vaatimuksistaan. Samana päivänä kokoontuivat kaikki Helsingissä olleet valtioneuvoston jäsenet, Cajander, Tanner, Niukkanen, Erkko, Heikkinen, Koivisto, Salovaara ja Rautavaara sekä apulaisoikeuskansleri Möller neuvotteluun. Möller katsoi Mannerheimin vaatimusten esittelyjärjestyksestä olevan lainvastaisia siltä osin, että valtioneuvoston olisi sitouduttava hyväksymään puolustusneuvoston esitykset niitä muuttamatta oleellisilta osilta. Valtioneuvoston jäsenet katsoivatkin, ettei sitä voisi hyväksyä Erkko sai Niukkasen sijaisena vt. puolustusministerinä tehtäväkseen laatia Niukkasen luonnoksen pohjalta Mannerheimille lähetettävän ehdotuksen.

Siinä piti Mannerheimin ehdotus ottaa huomioon »niin pitkälle kuin voimassa olevan lain mukaan oli mahdollista». Esitys piti antaa marsalkalle maanantaina aamupäivällä.

Kirje ehti Mannerheimille 23.6. aamuksi. Se ei häntä tyydyttänyt. Marsalkka ilmoitti puhelimitse Cajanderille, että koska hän ei asettamassaan määräajassa ollut saanut tyydyttävää vastausta, hän pysyisi eroanomuksessaan. Enemmät neuvottelut hän katsoi tarpeettomiksi.

Valtioneuvosto oli kiusallisessa tilanteessa. Mannerheimin nimi oli joka tapauksessa suurelle yleisölle tae siitä, että asiat olivat hallinnassa ja ero aiheuttaisi monenlaista levottomuutta. Toisaalta valtioneuvoston perääntyminen arvovallan kärsimättä oli vaikeaa, semminkin kun asiaa oli käsitelty julkisuudessakin.

Nyt oli välttämätöntä informoida myös sairaslomalla Huhkojärvellä olevaa presidenttiä. Paasonen laati esimiehelleen laajan ja seikkaperäisen selostuksen Mannerheimin eronpyynnön taustoista tarkastellen asioita lähinnä hallituksen kannalta. Kallio sai kuitenkin tietää konfliktista ensin sanomalehdistä, joissa kerrottiin eronpyynnöistä ja niiden peruutuksista ja arvasi, etteivät asiat olleet hyvin.

Kallio oli eri mieltä Mannerheimin merkityksestä kuin monet valtioneuvoston jäsenet. Heistähän Erkko ja Cajander olivat sitä mieltä, että marsalkan olisi annettava mennä ja etsittävä sopiva kenraali hänen tilalleen. Paasonenkin kallistui sille kannalle, että koska »hermokysymys» oli kehittynyt sille asteelle, kannattaisi harkita Mannerheimin lähtöä, »sillä muussa tapauksessa hän saattaa vielä olla syynä vakaviin ulkopoliittisiin tilanteisiin ja harkitsemattomiin päätöksiin, jotka vaarantavat auktoriteettiämme». Paasonen kertoi presidentille Cajanderin arvelleen, että syy Mannerheimin hermostumiseen saattoi olla jonkin vakavan tiedon saapuminen Keski-Euroopasta. Mikä se olisi, olisi pitänyt olla hallituksenkin tiedossa, jatkoi adjutantti. Oltiin siis umpikujassa. Cajander arveli, että tilanne selvitettäisiin esim. kenraali Waldenin välityksellä, ja ehdotti, että Kallio kutsuisi Mannerheimin luokseen, mikäli tilanne ei ensi viikolla muuttuisi.

Kallio reagoi kuitenkin toisin. Hän katsoi, että Mannerheim oli yleisen mielipiteen vuoksi paikallaan korvaamaton, ja hän luotti myös tämän sotilaalliseen arviointikykyyn. Erityisesti häntä kiukutti se että tdmänlaatuinen asia sai vuotaa sanomalehtiin. eikä hänelle ilmoitettu mitään. Hän ryhtyi toimintaan viivyttelemättä hetkeäkään — Kalliolle tuttu reaktio — ja hakeutui jalan lähimpään puhelimeen, jonne lienee ollut ainakin neljän kilometrin matka.

Ponnistus oli varsin vaarallinen sydäninfarktista toipuvalle 66-vuotiaalle presidentille, mutta hän arvioi tilanteen vaativan ehdottoman nopeaa toimintaa.

Puhelimeen päästyään presidentti soitti Cajanderille, Mannerheimille ja Waldenille. Cajanderin hän haukkui suorin sanoin, eikä moitteitta päässyt Mannerheimkaan, joskin presidentin puhelun pääsisältönä oli taivuttaa marsalkka jäämään virkaansa. Mannerheim sieti nuhteet ja antoi toiveita paikalleen jäämisestä, joskin yksityiskohdat jäivät jatkoneuvottelujen varaan.

Palattuaan puhelimesta presidentti alkoi kirjoittaa kirjeitä. Paasoselle, jonka kirjeen hän oli lukenut, hän kirjoitti kaksikin kirjettä.

Pitkän kirjeen hän kirjoitti myös Mannerheimin läheisimmälle luotetulle, kenraali Rudolf Waldenille, jolle hän oli jo soittanut.

Kallio korosti kriisin tulleen hänelle yllätyksenä ja selvitti tarkoin kantansa siitä, miten se selvitettäisiin. Hän painotti sitä, että perustuslakia loukkaaviin ratkaisuihin ei voitu mennä. Sellaisena hän piti Mannerheimin ehtoa, että »päättävien viranomaisten tulisi muuttamatta hyväksyä puolustusneuvoston puheenjohtajan ehdotukset». Hän oli ihmeissään koko vaatimuksesta ja kertoi, ettei marsalkka ollut hänelle tällaista esittänyt ja ettei hän ymmärtänyt, miten tällainen voisi nyt tulla kompastuskiveksi, koska hän ei uskonut Mannerheimin voivan vaatia lainvastaista. Kallio kertoi Waldenille aikaisemman konfliktin, jolloin hän oli saanut marsalkan perääntymään nimenomaan osoittamalla hänen ehdotuksensa lainvastaisuuden ja jolloin oli sovittu erimielisyyksistä.

Kyse oli tärkeästä asiasta. Kallio ilmoitti Waldenille panevansa »tämän kysymyksen onnelliselle ratkaisulle niin suuren arvon, ettei minua estä sairaalloisuuteni täyttämästä tehtävääni». Samalla hän kertoi kärsivänsä sisäisesti, kun ei ollut voinut ottaa itse alusta lähtien selvitettäväkseen tätä pulmaa, »sillä minä en saa vastuuta väistää». Hän ymmärsi kyllä »Herra Sotamarsalkan» halunneen säästää häntä, koska »konfliktin juuret ovat toisaalla», mutta oli kuitenkin sitä mieltä, että jos olisi tiennyt asiasta, »niin tuskin olisin lomalle lähtenyt». Nyt presidentti tarjosi kahta mahdollisuutta: joko Mannerheim pyydettäisiin Mänttään neuvottelemaan, mikäli yksimielisyyttä hallituksessa ei syntyisi, tai presidentti matkustaisi Helsinkiin.

Hän myönsi, että näyttäisi kyllä oudolta, jos sairaslepoon määrätty presidentti tekisi edestakaisen Helsingin matkan, mutta siihenkin hän oli tärkeyden vuoksi valmis.

Presidentin puuttuminen asiaan ratkaisi kriisin, joka olisi aivan ilmeisesti johtanut Mannerheimin eroon. Marsalkan menettely suututti ministereitä, varsinkin Cajanderia, joka olisi antanut hänen lähteä. Cajander laaditutti jo juhannuksena konfliktista uutisen edistyspuolueen lehtiin. Kun presidentti oli puuttunut tapahtumien kulkuun, hän peruutti sen julkaisemisen. Nyt asia ratkesi siten, että Mannerheim laati uuden ehdotuksen, joka oleellisesti muutti perustuslain vastaiseksi tulkittua kohtaa. Valtioneuvosto taas teki 27.6., siis todella ripeästi, päätöksen, jossa sen verran muutettiin sanamuotoa, ettei tarvinnut puhua täydestä nöyrtymisestä silläkään puolella, mutta muuten se hyväksyi Mannerheimin ehdotuksen.

Presidentin puuttuminen asiaan ja kriisin laukeaminen miellytti enemmän Mannerheimin lähellä olevia kuin hänen vastustajiaan, joita niitäkin runsaasti oli sekä valtioneuvostossa että muualla.

Rudolf Walden kirjoitti Kalliolle asiasta kaksi pitkää kirjettä. Ensiksi 29.6. lähettämässään kirjeessä hän esitti laajasti Mannerheimin näkemyksiä ja vakuutti, ettei tämän tarkoituksena ollut vaatia itselleen perustuslain ohittavia valtuuksia — sitähän presidentti oli ihmetellyt. Samalla Walden korosti sitä, kuinka tärkeä presidentin henkilökohtainen asiaan puuttuminen oli ollut: »Tuskinpa tulos olisi ollut yhtä myönteinen, mikäli ohjeita ei olisi tullut Huhkojärveltä.». Paria päivää myöhemmin Walden jatkoi toisella pitkällä kirjeellä, joka asiallisesti sisälsi Mannerheimin viestin. Marsalkka välitti siinä kiitollisuutensa luottamuksesta, jota presidentti oli hänelle osoittanut ja kiitollisuutensa presidentin »niin positiivisesta suhtautumisesta esillä olleeseen kysymykseen». Kirjeen mukana Walden lähetti myös tasavallan presidentille 16.6. osoitetun eronpyynnön – jota Kallio ei ollut siihen mennessä nähnytkään — todistuksena siitä, ettei Mannerheim ollut alun perinkään pyytänyt mitään perustuslain vastaista.

Viimeksi mainitussa Kallio ei antanut periksi, vaan lähetti vielä uuden kirjeen Waldenille todistaakseen, että marsalkka oli pannut paperille sellaista, mitä ei ollut tarkoittanut. »En ole juristi, mutta olen 35 vuotta säätänyt lakeja ja sen peruusteella uskallan väittää — — että sitoisihan tämä selvästi viranomaisen, jopa presidentinkin kädet.» Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeää, vaan se, että marsalkka pysyi paikallaan.

Kallion arviota jupakan tärkeydestä osoittaa sekin, että hän merkitsi muistikalenteriinsa asian etenemisen kaikki vaiheet paljon seikkaperäisemmin kuin hänellä tuolloin oli yleensä tapana.

Oli niitäkin, jotka olisivat halunneet kriisin ratkeavan toisin. Eversti Paasonen kirjoitti 26.6. ennen valtioneuvoston päätöstä, että asia näytti ratkeavan. Hän kertoi keskustelleensa samana päivänä pitkään kenraali Östermanin kanssa, joka oli pitänyt konfliktia kokonaan Mannerheimin hermoiluna. Paasonen arveli, ettei Mannerheim ollut saanut »sivultapäin» — oikeisto-oppositiosta — suoranaisia vaikutteita. Mannerheimin suhteet Niukkaseen olivat huonot ja Cajanderiin vielä huonommat, sanoi Paasonen, jonka mielestä Erkon panos kriisin ratkeamisessa oli tärkeä. Erkko itse kirjoitti Kalliolle tapauksesta vähemmän ihastuneena 7.7., jolloin se oli jo järjestynyt. Hän käsitti Mannerheimin asian vain lykkääntyneen ja ennusti, että »ajan pitkään tulee hän olemaan hyvin vaikeasti hoidettavissa». Erkko vakuutti myös kenraalien olevan »lopen kyllästyneitä siihen hermostuneisuuteen, joka pyrkii sotkemaan kaikki asiat». Hän oli vakuuttunut suurvaltain pelaavan vain hermopeliä. Mitään sotaa ei ollut tulossa, joten Mannerheimin turha hermoilu harmitti. Tanner paheksui vähän myöhemmin »niitä laajoja varusteluvaatimuksia, joita Mannerheim paraikaa pyrkii työntämään esiin», ja tuomitsi paniikkimielialan hyväksi käyttämisen »täyden militaristisen ohjelman läpiajamiseen».

Paasosen kirjeessä oli viittaus Mannerheimin »sivusta» saamista vaikutteista, ja myös Kallio epäili oikeiston pyrkineen synnyttämään konfliktin hallituksen ja marsalkan välillä panemalla tämän vaatimaan perustuslain vastaisia valtaoikeuksia, joihin olisi mahdotonta suostua. Kallio mainitsi kenraali Hannes Ignatiuksen nimen Cajanderille. Puolustuslaitoksen ylin johto oli rakennettu Mannerheimia varten ja toimisi hänen aikansa. Jos hän lähtisi, olisi pelättävissä Östermanin ja Oeschin »Niukkasen alaisena rupeavan vikuroimaan». Tämä taas voisi johtaa siihen, että A. F. Airo tai Harald Öhgvist nostettaisiin esiin. Vähän myöhemmin hän epäili Niukkaselle kokoomuksen yllyttävän Mannerheimia saadakseen hallitusrintaman rikki.

Kallion mielestä kuitenkin Mannerheim oli korvaamaton, ja hän puuttui peliin tälläkin kertaa.

Tämä kerta ei jäänyt viimeiseksi. Erkko ja Tanner olivat oikeassa siinä, että ongelmat Mannerheimin kanssa jatkuisivat. Pari viikkoa erokriisinsä jälkeen Mannerheim oli uudelleen vastakkain hallituksen kanssa, nyt rahasta. Mannerheim jätti puolustusministerille kirjelmän, jossa hän ehdotti kiireellisiä sotatarvehankintoja varten kahden miljardin määrärahaa. Presidentti, jonka kunto oli erokriisin ponnistuksesta huolimatta kohentunut, seurasi uutta yhteenottoa huolellisesti. Pääministeri Cajander rouvineen vieraili Huhkojärvellä 9.7., jolloin Kallio sai epäilemättä tietoonsa kaikki vasta-argumentit. Mannerheim puolestaan korosti esityksensä painoa lähettämällä 12.7. presidentille kirjeen, jossa selvitteli puolustusministerille osoittamaansa kirjettä. Kallioiden vieraana oli 14.7. Walden, joka selvitti Mannerheimin näkemyksiä, ja 15.7. Kallio kutsui Mannerheimin ja Waldenin vierailulle luokseen. Nämä sopivat tulonsa 20.7., ja edellisenä päivänä toi nuorempi adjutantti Slöör presidentille asiapapereita.

Tällä kertaa presidentti asettui hallituksen puolelle. Mannerheimin mielestä olisi otettava lainaa Yhdysvalloista sotatarvikkeiden ostoon, kun sitä oli sieltä tarjolla. Hallitus oli kuitenkin eri mieltä.

Mannerheimin toiveita pidettiin ylimitoitettuina ja oikeistokin ymmärsi hallitusta. Puolustuslaitoksen kehittämisestä ei olisi hyötyä, jos kansa nääntyisi sen aiheuttamiin rasituksiin, katsoi pääministeri Cajander ja tuki tällä kertaa Tanneria. Samaa mieltä oli myös Ryti, jonka kannan arvellaan vaikuttaneen myös presidentin kantaan.

Cajander valitti Kalliolle 21.7. lähettämässään kirjeessä Mannerheimin olevan hermostunut ja hankala ja tekevän hankintaesityksiä, joiden tarpeellisuutta hän itse ei epäillyt, mutta Ryti ja Tanner epäröivät ottaa niin paljon ulkomaista velkaa. Oli siis parempi olla ottamatta velkaa.

Tärkein syy kuitenkin lienee ollut presidentin halu säilyttää hallitus koossa. Sekä pääministeri että presidentti tiesivät SDP:n kielteisen kannan sotilasmenojen kasvattamiseen. Cajander huomauttikin presidentille hyvästä maanpuolustushengestä, jota todisti Tannerin ilmoitus siitä, että työväestökin alkoi olla kypsä liittymään suojeluskuntiin. Tätä henkeä ei saanut vaarantaa. Tanner ei uskonut sodan uhkaan eikä siksi pitänyt myöskään suuria varusteluja mielekkäinä. Tätä Kallio korosti myös Mannerheimille ja Waldenille näiden Huhkojärven käynnillä, eivätkä herrat voineet kieltää sosialistien mukana pysymisen välttämättömyyttä. Kansan yksimielisyys oli myös puolustuskyvyn kannalta tärkeämpää kuin jotkut hankinnat, tähdensi presidentti.

Tätä eheytysnäkemystään Kallio todisteli vielä samana päivänä Paavo Virkkuselle lähettämässään pitkässä kirjeessä, jolle hän samalla esitti arvelunsa oikeiston pyrkimyksistä hallitusrintaman hajottamiseen käyttämällä »välikappaleena tätä miestä, joka elää vain puolustuskysymyksen merkeissä, ja varoo, ettei häntä voida syyttää nukkumisesta.

Tanner oli todella jyrkästi eri mieltä kuin Mannerheim niin ulkopolitiikan kehityksestä kuin sotilasmenoistakin. Hän kirjoitti Kalliolle pitkän kirjeen tilaltaan Sorkista 17.7.1939 evästääkseen Kalliota Mannerheimin ja Waldenin kanssa käytäviin keskusteluihin.

Hän käsitteli hallituskysymystä vaalituloksen pohjalta ja vakuutteli presidentille, ettei mitään aihetta pohjan muuttamiseen tai yleensä koko asian miettimiseen ollut. Varusteluvaatimuksista Tanner kertoi olevansa huolestunut. Hän totesi myöntyneensä jo pitkälle: perushankintaohjelma oli hyväksytty suurempana kuin

Kivimäen hallitus oli esittänyt, ja hän oli mukautunut siihen, että kuluvana vuonna oli otettu jo 350 miljoonaa sen jouduttamiseen, ja mukautuisi edelleen siihen, että seuraavaan budjettiin otettaisiin saman verran. Nyt Niukkanen kuitenkin vaati 500 miljoonaa.

»Mutta ei tällä hyvä. Mannerheim on äskettäin esittänyt uuden ohjelman, joka maksaa kaksi miljardia.» Lainanottoa Tanner ei hyväksynyt lainkaan, kun päätä ei olisi näkyvissä. »Kotona olisi Niukkasen valtuuslain nojalla pantava tehtaat käyntiin kolmessa vuorossa. Rajan linnoittamista on vaadittu. Se maksaisi kuuleman mukaan 600 miljoonaa. Lisäksi painostaa oikeisto laivaston rakentamista.

Kustannusarvio ensi vaiheessa 1 500 miljoonaa. Sanon suoraan, etten tule olemaan tämmöisessä tanssissa mukana ja sen kautta pilaamassa maamme finansseja — —.» Sen varauksen Tanner kuitenkin jätti, että mikäli sota todella tulisi, pitäisi »panna kaikki rievut pyykkiin»• Mutta kun sotaa ei ollut tulossa, ei pitänyt tuhlata turhaan.

Varmimman tuen optimismilleen hallituksen sisällä Tanner sai Erkolta, joka oli myös vakuuttunut suurvaltojen pelaavan vain hermopeliä. Kallio oli kertonut Tannerille »pettyneensä» Erkkoon myönteisesti, ja Tanner oli samaa mieltä.

Yhtä optimisti kuin Erkko ja Tanner presidentti ei ollut. Hän näki kuitenkin tilanteen kesän kallistuessa lopulleen sellaisena, että vielä uhkaavampi kuin Mannerheimin ja sotilaitten tyytymättömyys olisi vaara, että sosialistit irtautuisivat yhteisestä maanpuolustustahdosta.

»Kansan ehyt puolustustahto on sen lujin linnake», Kallio kirjoitti Niukkaselle 27.7. ja varoitti kokoomuksen pyrkimyksistä hajottaa Mannerheimin avulla hallitusrintama. Tämän vuoksi »täytyy molempien uhrata, etteivät onnistu», Kallio vetosi itsepäiseen puolustusministeriin, jotta tämä ymmärtäisi vähän enemmän myös valtiovarainministeri Tannerin näkemyksiä.

Suomikin kutsuttiin Moskovaan

Neuvostoliitto yritti vielä kerran päästä länsivaltain kanssa sopimukseen yhteisestä esiintymisestä yhä uhkaavammaksi käyvää Saksaa vastaan. Nämä Moskovassa elokuussa 1939 käydyt neuvottelut raukesivat tuloksettomina. Länsivallat eivät halunneet vaikuttaa Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääntymiseen itäisessä Euroopassa yhteisillä turvallisuustakuilla Puolalle ja Romanialle sekä Baltian maille, joihin luettiin myös Suomi. Viimeksi mainittuihin Neuvostoliitto esitti myös tukikohtajärjestelyjä, mm. 15.8.1939 pidetyssä istunnossa Hangon saamista tukikohdaksi Suomen »puolueettomuuden ja riippumattomuuden turvaamiseksi Saksan hyökkäyksen varalta». Länsivaltain haluttomuutta lisäsi se, että monet »välivyöhykkeen» valtiot torjuivat ajatuksen takeista. Näin teki myös Suomi.

Kun neuvottelut länsivaltain kanssa eivät johtaneet mihinkään, Neuvostoliitto muutti toimintaohjelmaansa ja ryhtyi salaisiin keskusteluihin Saksan kanssa. Taas oli kyse samoista turvallisuusjärjestelyistä, myös Suomen osalta.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa vallitsi pahaenteinen hiljaisuus. Viimeinen Molotovin, uuden ulkoministerin, ja Suomen lähetystön kontakti oli elokuussa 1939, ja tuolloin Molotov toisti Jartsevin esittämät näkökannat: »Neuvostoliitto ei aio kädet ristissä odottaa saksalaisten tuloa Suomen puolelta Leningradin portille.»

Suomi oli siis menettänyt enemmän puhevaltansa. Sillä hetkellä kun Saksa ja Neuvostoliitto sopivat keskenään, Suomi menetti täysin puhevaltansa. Neuvostoliitto niputti sen Baltian maiden kanssa samaan ryhmään, ja Baltian mailta se ei aikonut paljon kysellä.

Presidentti Kallio lopetti Huhkojärven lomansa elokuun puolivälissä verraten hyväkuntoisena. Kun juna saapui Helsingin asemalle 15.8., olivat vastassa Cajander ja Erkko, jotka kertoivat pääjohtaja Rydin kiinnittäneen huomiota kriisivalmiuden puutteisiin. Presidentin ensimmäisiä tehtäviä olikin uuden ministeriön, kansanhuoltoministeriön perustamisen vahvistaminen 20.8. Presidentti nimitti ministeriksi pankinjohtaja Rainer von Fieandtin.

Suomen kansa alkoi saada tilanteen vakavuudesta virallisiakin merkkejä.

»Venäjä ja Saksa tekivät hyökkäämättömyyssopimuksen», Kallio kirjoitti muistikirjaansa 23.8.1939. Sen jälkeen päiväkirjaan ilmaantui lyhyitä mainintoja asioiden etenemisestä. Merkittyään Saksan ja Puolan suhteiden kiristymisen ja sodan alkamisen hän neljä päivää suursodan alkamisen jälkeen, 5.9. luonnehti sitä seuraavalla lauseella: »Saksa etenee kaikilla rintamilla — Englanti vain levittää miljoonia lentolehtisiä.» 17.9. tuli merkintä Venäjän hyökkäyksestä Puolaan.

Presidenttiä informoitiin luonnollisesti kansainvälisen tilanteen äärimmäisen vakavasta käänteestä niin tarkoin kuin osattiin. Entinen ulkoministeri Holsti kävi Kallion luona 23.9., ja seuraavana päivänä hänen luonaan vieraili Cajander. Tuona päivänä alkoi sitten Baltian maiden kohtalo olla ratkaistu. Viron ministeri Selter kutsuttiin Moskovaan, jossa »esitettiin poliittinen sopimus vaikka kauppasopimuksesta piti sopia», kuten Kallio luonnehti. Kun Selter ei voinut tehdä yksin ratkaisua, hän lensi takaisin kotimaahan, jossa taivuttiin. Hallitus ja riikikogun valiokunta hyväksyivät 26.9. Neuvostoliiton ehdot, ja Selter ja ulkoministeri Piip matkustivat allekirjoitusmåtkalle Moskovaan. Kallio merkitsi 29.9. kymmenientuhansien venäläisten sotilaiden saapumisen Viroon. Hän kirjasi myös Ribbentropin toisen käynnin Moskovassa, jolloin »sopivat Puolan jaosta» ja »Venäjä sai vapaat kädet Baltian maihin, joiden kanssa tekee tahtonsa mukaan.

Sitä Kallio ei tiennyt, eivätkä muutkaan pitkään aikaan, että Molotov—Ribbentrop -sopimuksen (jo elokuussa tehty) salainen lisäpöytäkirja oikeutti Neuvostoliiton lukemaan Baltian maihin myös Suomen.

Lokakuun alussa presidentin päiväkirjaan ilmaantui uusia merkintöjä Baltiasta. 1.10. sai kutsun Moskovaan Latvian johto.

»Nähtävästi Viron kohtalo», arveli Kallio. 3.10. oli Liettuan vuoro. 10.10. mennessäBahia, Suomea lukuun ottamatta, oli Neuvostoliiton turvallisuuden kannalta toistaiseksi hoidettu.

Suomen kutsu Moskovaan 5.10. ei tullut yllätyksenä. Vaikka Suomi kriisin edetessä turvautui entistäkin tiukemmin vanhoihin iskusanoihinsa, »täydelliseen puolueettomuuskantaan» pohjoismaiseen yhteistyöhön ja puolustustahtoon, joita presidenttikin viimeksi valtiopäivien avajaisissa 2.9. oli tavallista painokkaammin korostanut, tiedettiin toki, kuinka vähän ne merkitsivät suurvaltanaapurille.

Molotov toivoi, että Suomea edustaisi neuvotteluissa ulkoministeri. Erkko piti kuitenkin ajatusta mahdottomana ja niin päädyttiin lähettämään vanha Venäjän-tuntija, Tukholman lähettiläs Paasikivi. »Pyysimme Paasikiveä lähtemään» ja »Paasikivi suostui ja lensi kotiin», kuvasi Kallio tapahtumia. Alleviivaus osoittaa hänen paitsi antaneen suuren arvon suostumukselle myös sen, ettei asiaa voitu pitää niinkään varmana.

Paasikivi orientoitui kiireesti tilanteeseen, jonka yksityiskohdat olivatkin hänelle osaksi tuntemattomat. Jartsevin ja Steinin kanssa käydyistä neuvotteluista hän ei tiennyt juuri mitään. Hän oli saanut niistä vain vähäisiä tietoja kiertoteitse. Paasikivi keskusteli nyt perusteellisesti Mannerheimin ja Waldenin kanssa, tapasi Kivimäen ja Svinhufvudin, Neuvostoliiton-lähettilään Derevjanskin sekä hallituksen jäseniä useita kertoja. Erkon luonnoksen pohjalta valmistuneet neuvotteluohjeet vahvistettiin presidentin ja hallituksen istunnossa 9.10. Tämän jälkeen Paasikivi tapasi Kallion kahden kesken.

Keskustelussa ei peitelty tilanteen vakavuutta. Kallio oli Paasikiven kuvauksen mukaan huolissaan ja alakuloinen varsinkin Saksan asenteen vuoksi. Paasikivi ei ollut sen optimistisempi, vaan korosti sitä, kuinka Suomelta nyt puuttui sekin pienten valtioiden turva, että suuret olisivat sille kateellisia. Asema oli tältä kannalta mahdollisimman huono, arveli Paasikivi. Kallion tiedusteluihin Ruotsin avusta Paasikivi ei myöskään antanut valoisaa vastausta.

Symbolista ja diplomaattista tukea sieltä saattaisi olla saatavissa ja sekin olisi parempi kuin ei mitään. Kallio ei sentään halunnut alistua toivottomuuteen. Hän muistutti, että kansan yhtenäisyys oli parempi kuin koskaan ja että pakon edessä tultaisiin taistelemaan tosissaan. Tämän jälkeen presidentti kertasi hallituksen äsken hyväksymiä neuvotteluohjeita vanhalle senaattoritoverilleen.

Neuvostoliitolle oli korostettava Suomen kansallista ja sivistyksellistä omalaatuisuutta, rauhanrakkautta, halua pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa.

Sen sijaan perustuslain vastaisiin sopimuksiin, kuten alueluovutuksiin tai valtiosopimuksiin ei voitaisi mennä. Mannermaahan ei ainakaan saisi koskea, presidentti tähdensi. Paasikiven huomautus siitä, ettei edessä olisi oikeusseikkojen arviointi vaan sovittautuminen suurvallan valtioetuun, sai presidentin närkästymäänkin. Hänen mielestään usko lakiin ja oikeuteen oli joka tapauksessa pienen valtion olemassaolon oikeutuksen perustoja.

Ohjeet oli hallituksessa määritelty yksimielisesti. Ne vastasivat hallituksen enemmistön näkemyksiä, presidentin näkemyksiä ja Suomen kansan enemmistön näkemyksiä. Päätös oli se, että alueisiin ei saisi koskea. Tästä oli vain se poikkeus, että äärimmäisessä pakossa voi Suomenlahden pienistä saarista (Seiskari, Lavansaaret, Tytärsaari) neuvotella, mutta ei Suursaaresta tai rajansiirrosta Kannaksella. Paasikivi oli oikeassa siinä, että ohjeet eivät antaneet hänelle juuri liikkumavaraa neuvotteluratkaisun saavuttamiseksi, mikäli toinen osapuoli siihen sitten pyrkisi. Siitä ei voitu olla kovinkaan varmoja.

»Annoin valtuudet P:Ile Moskovan neuvotteluihin», kirjasi presidentti keskustelun Paasikiven kanssa. Myös Paasikiven, Paasosen ja Nykoppin lähdön Moskovaan asemalle kerääntyneiden valtavien ihmisjoukkojen saattelemana hän merkitsi päiväkirjaansa Paasikiven neuvottelut, joita toiselta puolelta johti Stalin itse, alkoivat 12.10. kello 17. Molotov esitti seitsenkohtaisen muistion, jossa edellytettiin Hangon sataman vuokraamista meritukikohdaksi ja ankkuripaikkaa Lappohjan lahdelle, Suomenlahden saarten luovuttamista sekä rajan siirtämistä Kannaksella Repolasta ja Porajärveltä annettavaa korvausta vastaan, hyökkäämättömyyssopimuksen sanamuodon tarkistamista siten, että maat sitoutuisivat olemaan liittymättä liittoihin, jotka suoraan tai välillisesti olivat vihamielisiä toista sopimuspuolta kohtaan, ja Kannaksen rajalinnoitusten hävittämistä molemmin puolin uutta rajaa. Ahvenanmaan Suomi saisi linnoittaa, jos se tekisi sen yksin.

Ehdot olivat sellaiset, etteivät Paasikiven valtuudet riittäneet alkuunkaan. Hän matkusti jo 16.10. takaisin Helsinkiin lisäohjeita saamaan. Stalin huomautti lähtiessä, että sopimuksella oli kiire.

Neuvostoliitto oli aloittanut joukkojen keskityksen jo syyskuussa Suomen rajan tuntumaan.

Paasikivi selosti heti tulopäivänään tilannetta hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle (Cajander, Erkko, Niukkanen, Tanner) ja sotilasjohdolle (Mannerheim, Österman, Oesch). Presidentti ei osallistunut näihin keskusteluihin. Hän valmistautui parhaillaan omaan urakkaansa, matkustamaan Ruotsiin apua hakemaan. Paasikivi kävi 17.10. hänen luonaan iltapäiväkahvilla antamassa selvityksen Moskovan neuvotteluista.

Talonpoikaispresidentti kuningaskokouksessa Enemmän kuin koskaan aikaisemmin Kyösti Kallio oli julkisuuden valokeilassa lokakuun 18. ja 19. päivinä 1939 osallistuessaan Tukholmassa Pohjoismaiden valtionpäämiesten kokoukseen. Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut olivat maailman tärkein uutisaihe, ja Suomen valtionpäämies kiinnosti.

Matkalla uskottiin ja toivottiin olevan myös asiallista merkitystä. Silloin oli mahdollista ainakin saada tieto siitä, voisiko Suomi odottaa tukea Ruotsilta, mikäli neuvottelut eivät johtaisi tulokseen.

Kokouksen yhteydessä pidettiin myös Pohjoismaiden ulkoministerien kokous. Kun Suomen hallitus ja sotilasjohto pohtivat Paasikiven ensimmäisiä terveisiä Moskovasta, pidettiin tärkeänä saada Ruotsin asenne selväksi. Hallitus ei kuitenkaan antanut ulkoministerille — tai presidentille — mitään erityisiä ohjeita. »Suomesta lähtijöillä lienee ollut tarkoitus ottaa puheeksi myös Suomen arka asema», totesi Tanner epämääräisesti muistelmissaan, mutta lisäsi, ettei siitä kuitenkaan etukäteen Helsingissä sovittu.

Presidentin rooli ei vierailuilla luonnollisesti ollut varsinaisen neuvottelijan, koska häntä lukuun ottamatta Pohjolan valtionpäämiehillä ei ollut juuri poliittista valtaa. Yksityiskohtaiset neuvottelut olivat Erkon asia. Presidentti edustaisi, seurustelisi ja tekisi vaikutuksen.

Kallio oli varautunut tehtäväänsä huolellisesti. Hän oli harjoitellut etukäteen kysymyksiä, repliikkejä ja vastauksia kuninkaille, ja Paasonen tai Paasikivi käänsivät niitä valmiiksi korrektille ruotsille.

Tähän valmisteltuun keskustelun osaan kuului mm. joukko normaaleja kohteliaisuuksia Ruotsin kuninkaalle, joka Kallion mielestä näytti nyt reippaammalta kuin käydessään viimeksi Suomessa.

Norjan kuninkaan kanssa hän varautui keskustelemaan mielialan jännittyneisyydestä ja norjalaisten laivojen upotuksista.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteista Kallio varautui lausumaan mm., että neuvottelut sellaisinaan olivat luonnolliset ja että ne, toisin kuin Baltian maille, oli esitetty ystävällisessä sävyssä. Edelleen hän valmistautui toteamaan, että Suomen neuvottelijoita oli kohdeltu erittäin hyvin eikä mitään ultimaatumia ollut esitetty, ja vakuuttamaan, että suomalaiset toivoivat saavansa asian sovinnolla ratkaistuksi. Tilanteen vakavuutta hän kuitenkaan ei aikonut salata.

Hän aikoi myös todeta Suomen varanneen rajan läheisyyteen miehistöä — ei kylläkään lukumäärää — ja tykistöä, jota oli edelleen liian vähän vaikka lisääkin oli saatu. Myös laivasto oli heikko.

Kansan yksimielisyyttä presidentti aikoi tietysti korostaa. Matkaan kiinnitettiin suurta huomiota. »Läksin Ruotsiin Pohjoismaisten päämiesten kokoukseen lentämällä», kirjoitti Kallio päiväkirjaansa 18.10. Lähtöseremoniat olivat vaatimattomammat kuin Moskovan neuvottelijoiden, mutta oli niitäkin. Helsingin kuorojen laulutervehdys saatteli aamuvarhaisella presidentinlinnan pihalla lähtijää. Malmin kentällä oli kadettikomppania saattamassa Kalliota ja Erkkoa. Saattajien joukossa olivat mm. Paasikivi sekä Englannin ja Pohjoismaiden lähettiläät.

Ulkonaisesti matka oli erinomainen menestys. Lentosää oli hyvä ja kaunis ilma kokosi Tukholmassa suuren yleisön. Kuningas oli vastassa Bromman lentokentällä näyttävän seurueen kanssa ja vastaanotto oli sydämellinen. »Pohjoismaisen yhteistunnon suuri päivä», otsikoi Helsingin Sanomat luonnehtien tunnelmaa oikein. Valtionpäämiesten kokouksen ilmapiiri oli hyvä. Suuret ihmisjoukot, Kallion arvion mukaan 100 000 ihmistä, kokoontuivat myötätuntomielenosoitukseen Suomen puolesta, ja erityishuomion kohteena oli juuri Kallio. Kun valtionpäämiehet tervehtivät väkijoukkoja kuninkaanlinnan parvekkeelta, valtava ihmisjoukko hurrasi ja sieltä täältä kuului »Kallio, Kallio» -huutoja. Kansallislauluja kuunneltiin paljastetuin päin. Lehdet kirjoittivat Kalliosta paljon ja myötätuntoisesti. Ruotsissa kansalaiset odottivat yleisesti Suomea tukevaa kannanilmaisua.

Sitä ei kuitenkaan tullut. Asiallisesti matka jäi tuloksiltaan niukaksi, ja se oli Kalliolle raskas pettymys. Erkko neuvotteli Sandlerin kanssa turhaan mahdollisuudesta saada sotilasapua tarpeen vaatiessa. Vastaus oli Tannerin mukaan »ehdottoman kielteinen». Kuinka tarkoin Erkko informoi presidenttiä, ei ole tiedossa, mutta pääasia tuli kyllä selväksi. »Yksin», totesi pettynyt Kallio tyttärelleen Kerttu Saalastille, joka oli häntä vastaanottamassa paluulennolta 19.10. Seuraavana päivänä matkan kuulumisia käsiteltäessä presidentti kommentoi tyttärelleen vain lyhyesti: »Siellä puhaltavat kylmät tuulet.»

Suuri yleisö ei tätä tiennyt, vaan se sai lehdistön välityksellä kuvan myönteisestä kokouksesta ja Suomea tukevasta ilmapiiristä.

Presidentin ollessa Tukholmassa Helsingissä oli pidetty mahtava laulumielenosoitus, jossa senaatintorille kokoontuneet ihmiset lauloivat virsiä ja marsseja ja huusivat eläköötä isänmaalle.

Kallio piti Ruotsissa neuvottelujen päätteeksi radiopuheen, joka välitettiin kovaäänisten kautta väkijoukoille ja lähetettiin edelleen parin tunnin kuluttua Englannin yleisradiossa.80Se oli valmisteltu etukäteen ja viimeistelty Paasikiven kanssa ennen lähtöä, joten sen kiitokset vastaanotosta ja yleisön myötätunnosta olivat jo osapuilleen etukäteen arvioituja. Lyhyt puhe tiivisti Suomen senhetkisen tilanteen, ja maan aseman vakavuuden itäisen naapurin esitettyä sille ratkaistavaksi vakavia poliittisia kysymyksiä. Kallio kiitti Pohjoismaita siitä diplomaattisesta tuesta, jota Suomi oli saanut, ja siitä, ettei myötätunto ollut jäänyt vain sanoiksi vaan ilmennytmyös tekoina. Puhe päättyi seuraavasti: »Jumalaan ja asiansa oikeuteen luottaen rauhaa rakastava Suomen kansa on yksimielisesti puolustava itsenäisyyttään — —. Mutta omasta puolestamme me emme muuta halua kuin saada elää rauhassa omalla maaperällämme.

Me toivomme viimeiseen asti, että mahtava itäinen naapurimme antaa arvon niille sopimuksille, joita sen kanssa olemme tehneet. Niissä määritellään, miten mahdolliset erimielisyydet on ratkaistava rauhanomaisin keinoin. Suomi puolestaan pitää tekemiään sopimuksia arvossa.»

Kallion puhe vastasi tunteita Pohjanlahden molemmin puolin ja kauempanakin. Tunteiden vaikutus oli kuitenkin vähäinen.

Matkansa laihoja tuloksia Kallio selosti seuraavana päivänä 20.10. ensin Paasikivelle ja sitten Tannerille. Valtioneuvosto kokoontui 21.10. käsittelemään matkan antia ja antamaan uusia ohjeita Moskovaan lähtöä tekeville neuvottelijoille.

Kaikille valtioneuvoston jäsenille ei matkan kielteistä antia kerrottu, »ettei mieliala olisi laskenut», kuten kansanhuoltoministeri von Fieandt muistelmissaan toteaa. Osaksi epäilemättä oli kysymys niiden säästämisestä, jotka eivät tilanteen vaikeutta tienneet.

Oli toinenkin syy, kenties vielä painavampi. Vaikka neuvottelut eivät olleetkaan tuottaneet lupauksia avusta, ei kiellon ehdottomuuteen kenties sittenkään täysin uskottu. Martti Turtola on osoittanut tämän mahdollisuuden. Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyö oli ollut esillä jokseenkin koko Suomen itsenäisyyden ajan ja suunnitelmia oli laadittu alituiseen kummallakin puolella.

Etenkin Ruotsin sotilasjohto oli yhteistyön välttämättömyydestä vakuuttunut. Kallio oli luonnollisesti näistä hyvin tietoinen ja oli seurannut niitä kahden ensimmäisen hallituksensa pääministerinäkin varsin läheltä. Kansainliitossa Suomi ja Ruotsi olivat olleet samoilla linjoilla, ja vuodesta 1936 lähtien kun kumpikin maa oli irtautunut sikäläisestä sanktiojärjestelmästä, tiivistyivät niiden keskinäisen yhteistyön pyrkimykset. Paasikivi kirjoitti Kalliolle elokuussa 1938 varsin optimistisena Pohjoismaiden sotilaallisen yhteistyön edistymisestä pitäen mahdollisena jopa »Mannerheimin ohjelman viimeisen osan», varsinaisen Ruotsin kanssa solmittavan puolustusliiton syntymistä tulevaisuudessa.

Ruotsin sotilasjohto piti tästä kiinni vielä syksyllä 1939. Vaikka pääministeri Hansson ja ulkoministeri Sandler ilmoittivatkin Erkolle 19.10., ettei Ruotsi auttaisi Suomea sotilaallisesti, silti ovea tavallaan pidettiin auki ja sotilaat kannattivat avoimesti yhteistä taistelua Rajajoella. Kun Erkko ei tulkinnut saamaansa vastausta yksiselitteiseksi, ei presidenttikään voinut sellaiseksi tulkita omaansa. Kalliokaan ei esittänyt sotilasapua koskevaa kysymystä suoraan, koska hän pelkäsi — kuten sodan jo ollessa käynnissä kävi ilmi — »kylmää suihkua kaikille».

Neuvottelijoiden ohjeita tarkistettiin kyllä myöntyväisempään suuntaan, mutta ei tulosten kannalta riittävästi. Paasikivi olisi halunnut suurempaa joustavuutta ja viittasi Tukholman neuvottelujen tuloksettomuuteen. Tätä hän painotti sekä heti presidentille että valtioneuvostossa. Jyrkimmin vastaan oli Erkko, ja häntä myötäilivät useimmat valtioneuvoston jäsenet. Neuvottelijat saivat valtuudet tinkiä Suomen alueellisesta koskemattomuudesta Kannaksella ja Petsamossa. Myös Suomenlahden ulkosaarista luopuminen tehtiin mahdolliseksi, sen sijaan Hangosta ei mitään myönnytyksiä saisi tehdä. Presidentti oli suunnilleen puolivälissä joustoa haluavista ja jyrkistä. Inön luovuttamisesta keskusteltaessa hän yhtyi vastustavaan enemmistöön, kun taas Niukkanen ja ilmeisesti Tanner olisivat siinä joustaneet. Suursaaresta hän hyväksyi eteläosan eikä koko saaren tarjoamista, mihin kuitenkin mentiin äärimmäisessä tapauksessa Hangon vastikkeeksi. Kalastajasaarennon pohjoisen osan luovuttamista presidentti piti mahdollisena.

Samassa valtioneuvoston istunnossa presidentti nimitti Paasikiven ehdotuksen mukaisesti Tannerin toiseksi valtuutetuksi neuvotteluihin.

Sota syttyy sittenkin

Uudet ohjeet eivät muuttaneet neuvottelujen yleisasetelmaa. Paasikivi ja Tanner kävivät 23.10. illalla pitkän neuvottelun, jonka aikana Stalin ja Molotov totesivat Suomen hallituksen vastauksen epätyydyttäväksi. Heidän esittämiinsä uusiinkin vaatimuksiin sisältyi edelleen sekä Hanko että tuntuvasti suuremmat rajansiirrot Kannaksella kuin mitä suomalaiset tarjosivat. Paasikivi luonnehti vaatimuksia siten, että niissä esiintyi »konkreettisessa ja karkeassa muodossa suurvallan mentaliteetti ja katsantokanta, joka ei ota huomioon pienten valtioiden intressejä».88 Kun valtuudet eivät riittäneet uusiin myönnytyksiin, neuvottelijat lähtivät yöjunalla 25.10. Helsinkiin.

Helsingissä oli 25.10. aamulla pidetty presidentinistunto. Kun neuvottelijat saapuivat 26.10. aamulla Helsinkiin, he ensi töikseen menivät Kallion luo tilannetta selostamaan. Paasikiven ja Tannerin lisäksi presidentinlinnaan saapuivat Erkko ja Cajander. Samat tiedot toimitettiin eversti Paasosen välityksellä Mannerheimille.

Paasikivi painosti hallitusta uusiin myönnytyksiin. Vastarintaa johti Erkko. Vastarinta oli jyrkkä. Seuraavat päivät kuluivat »yhtämittaisiin neuvotteluihin», totesi Paasikivi. Kallio merkitsi päiväkirjaansa 27. ja 28.10. vain »neuvotteluja». Mukana olivat presidentti, tärkeimmät ministerit ja sotilaat, kenraali Österman ja 28.10. myös sotamarsalkka Mannerheim. Tilannetta selostettiin eduskuntaryhmille 29.10., ja kaikki olivat yksimielisesti hallituksen takana, kuten presidentti arvioi.

Hallitus ei kuitenkaan ollut yksimielinen. Etenkin Erkon ja Tannerin mielipiteissä oli eroa. Paasikivi ja sotilasjohto, Mannerheim varsinkin, olisivat olleet valmiit joustamaan paljonkin enemmän.

Paasikivi kävi 30.11. presidentin luona esittämässä vielä näkemyksiään. Tuolloin hän hyökkäsi voimakkaasti Erkkoa vastaan sanoen, ettei tämä kykene vyyhteä selvittämään ja että tämä oli koko ajan arvioinut ja arvostellut asemaa väärin ja tehnyt erehdyksen toisensa jälkeen. Tuolloin Paasikivi myös ehdotti presidentille Erkon vaihtamista Tanneriin. Paasikiven arvostelu ei vaikuttanut sanottavasti presidenttiin.

Erkon tiukkaa linjaa ja omavaltaista toimintatapaa osoittaa sekin, että hän lähetti 21.10. Moskovaan neuvottelijoille sähkeen, jossa vielä tiukensi heidän neuvotteluvaltuuksiaan siitä, mistä valtioneuvostossa oli sovittu. Tämän hän teki omin päin ja sai siitä aikanaan ankarat moitteet Paasikiveltä ja Tannerilta; Kallio ei tuolloin asiasta tiennyt. Myöhemmin, sodan aikana hän kyllä paheksui Erkon menettelyä, mutta kyseenalaista on, olisiko asian kertominen hänelle tässä vaiheessa vaikuttanut. Erkko edusti kuitenkin pääasiassa hallituksen ja vielä selvemmin eduskunnan — ja kansan — kantaa, eikä presidentti nähnyt mahdolliseksi siitä irtautua.

Presidentinistunnossa 31.10. määriteltiin Paasikiven ja Tannerin lopulliset ohjeet Erkon sanelun pohjalta. Ne eivät sisältäneet sanottavia myönnytyksiä. Niine hyvineen neuvottelijat matkustivat Moskovaan jo kolmannen kerran.

Aika oli kuitenkin kulunut jo umpeen. Saavuttuaan Viipuriin neuvottelijat saivat tietää Molotovin pitäneen edellisenä päivänä merkittävän puheen. »Molotov piti suuren puheen, jossa esitti venäläisten vaatimukset», kirjoitti Kallio, jonka johdolla valtioneuvosto kokoontui kello puoli kolme yöllä pohtimaan tilannetta. Yökokous ei tuonut muutosta asenteisiin. Kiivaimmin uusia myönnytyksiä vastusti — ministeri Voionmaan mukaan — Kekkonen.

Erkko sai eräiltä ministereiltä moitteita siitä, että oli muuta hallitusta kuulematta toimittanut lehdille kommunikean Molotovin puheen vuoksi. Uutisessa mm. todettiin, että neuvotteluissa oli Molotovin puheen takia »luonnollinen viivytys». Hallitus lähettikin Viipuriin vielä uudet, vähän lievennetyt ohjeet, joilla ei kuitenkaan ollut käytännön merkitystä, kun Paasikivi ja Tanner olivat ehtineet Erkon sähkeen »hylätä». Neuvottelijoita ei kuitenkaan kutsuttu takaisin. He saapuivat Moskovaan alkuperäisin valtuuksin ja ohjein varustettuina 2.11.

Se, että Molotov julkisti Neuvostoliiton vaatimukset, oli paha merkki ja osoitus siitä, ettei Neuvostoliitto aikonut niistä ainakaan paljon tinkiä. Neuvottelut osoittautuivatkin vaikeiksi. »Molotov vähän perääntyi, mutta yhä vaativat laivastoasemaa ja Kannasta Koivistoa myöten», luonnehti Kallio ensi kosketusta. Neuvottelijat sähköttivät Helsinkiin ja tiedustelivat, voisivatko he tarjota Jussaröta ja Kannaksella Inon linjaa, joista oli keskusteltu ennen lähtöä.

Helsingissä ei kuitenkaan haluttu perääntyä. Presidentin luona kävivät 5.11. Mannerheim, 6.11. sotatalousneuvoston edustaja Walden, vuorineuvokset Kotilainen ja Helenius sekä Mannerheim vielä uudelleen 7.11. Viimeksi mainittuna päivänä suomalaiset saivat tietää myös Göringin varoittaneen Suomea joutumasta sotaan, mikä tarkoitti, ettei Saksan puolelta ollut mitään hyvää odotettavissa.

Suomen hallitukseen varoitus ei kuitenkaan vaikuttanut. Paasikivi ja Tanner saivat 7.11. presidentiltä uudet ohjeet. Niissä »käskettiin pysyä ennallaan», kuten Kallio luonnehti niitä, eikä mitään myönnytyksiä saanut tehdä silläkään uhalla, että neuvottelut katkeaisivat.

Tämän nimenomaisen määräyksen hallitus antoi neuvottelijoiden sitä sähkeitse tiedusteltua 9.11.1939. Asian käsittelyä valtioneuvostossa kuvaa Voionmaa päiväkirjassaan happamesti.

Presidentti kysyi ennen varsinaisen istunnon alkamista Erkolta, oliko tällä jotakin ilmoitettavaa valtioneuvostolle. Tätä Voionmaa luonnehti »ihmeeksi» ja arveli sen tapahtuneen »kaiketi aiemmin sovitun ohjelman mukaisesti», mikä viittaa Voionmaan käsitykseen yleensä liian niukasta informaatiosta. Tämän jälkeen Erkko luki lyhyen Moskovasta saapuneen raportin, jossa todettiin, ettei yksimielisyyttä ollut saavutettu ja että neuvottelijat aikoivat paluumatkalle.

Presidentti lausui tämän jälkeen lyhyesti, että »tästä me kai olemme yksimieliset», ja mainitsi Hangon luovuttamattomuuden ja ehkä »jotain Kannaksestakin», ja »siihen se kohtaus loppui».

Kukaan ei sanonut mitään, ja yksimielisesti Suomen hallitus päätti pysyä kannallaan. »Tiedätte, myönnytyksissä menty niin pitkälle kuin turvallisuutemme ja itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta, keskeyttänette neuvottelut», oli hallituksen viimeinen viesti.

Illalla 9.11. pidettiin Moskovassa viimeinen neuvottelu, jossa Stalin ja Molotov olivat läsnä. Se oli yhtä tulokseton kuin edellisetkin. Sitten ei enää neuvoteltu, ja 13.11. Tanner ja Paasikivi »lähettivät hyvästijättökirjeen ja lähtivät kotiin».

Samana päivänä pidetyssä presidentinistunnossa suostuttiin neuvottelijoiden paluuseen.

Neuvottelujen aika oli peruuttamattomasti ohi. Sitä ei Suomessa vielä täysin varmasti tiedetty, mutta pian se selvisi optimisteillekin. Paasikivi ja Tanner saapuivat Helsinkiin 15.11. He informoivat presidenttiä ja hallitusta heti aamupäivällä. Presidentti ilmoitti olevansa heidän työhönsä tyytyväinen. Hän, kuten muutkin, oletti tuolloin, että neuvottelut jatkuisivat. Paasikivi pyrkikin uusiin keskusteluihin moitiskellen samalla johtavia piirejä siitä, etteivät ne ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Moite kohdistui epäilemättä myös presidenttiin.

»Asema ennallaan», luonnehti Kallio 16. — 18.11. Se tarkoitti sitä, että Moskovasta ei kuulunut uutta. Kotimaassa hallitus- ja sotilaspiirit jatkoivat pohdintojaan. Paasikiven lisäksi huolestuneimpiin kuului Mannerheim, joka oli presidenttiinkin yhteydessä.

Kallio ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään, vaan seurasi hallituksen odottavaa linjaa. Hän ei ilmeisesti sittenkään vielä uskonut sodan syttymiseen, ja toisaalta hänen oikeudentajunsa kielsi enemmät myönnytykset.

Sodan vaara tuntui jo yleisessä ilmapiirissä, ja se näkyi monin tavoin. Maanpuolustustahtoa ja yleensä kansallista eheyttä korostavaa henkeä tuotiin esille mitä moninaisimmin tavoin, ja presidenttiä tarvittiin paljon. Hän oli syksyllä 1939, varsinkin Pohjoismaiden valtionpäämiesten kokouksen jälkeen, sekä puolustustahdon että yksimielisyyden personoituma. Lehdet kertoivat usein presidentin esiintymisistä tilaisuuksissa, joissa näitä seikkoja korostettiin.

Kun Kannaksen linnoitustyöt vapaaehtoisin voimin toukokuussa 1939 oli käynnistetty, näytti presidentti esimerkkiä ostamalla Rajan Turvan taidenäyttelystä kaksi taulua linnoitustöiden hyväksi sekä lahjoitti toukokuun 16. päivän palkkansa Rajan Turvan keräykseen. Aleksis Kiven päivänä järjestettiin patsaalla voimakas isänmaallinen juhlahetki, johon osallistuivat presidentti ja hallituksen jäseniä. Presidentti puolisoineen oli 3.11. Suomen Punaisen Ristin hyväksi järjestetyssä kirkkokonsertissa, seuraavana päivänä maanpuolustusta tukevan taidenäyttelyn avajaisissa.

Linnassa pidettiin 9.11. kotihartaustilaisuus, jossa Kallion perheen lisäksi oli vain muutamia ihmisiä.1°2 Presidentti puhui 23.11. yksityisyrittäjäin Helsingin aluejärjestön maanpuolustusjuhlassa. Siirtoväen — rajaseudulta evakuoitujen ihmisten —ja reserviläisten perheiden tukemiseksi järjestettiin juhlia ja keräyksiä, joissa presidenttipari oli näkyvästi mukana.

Julkisissa puheissaan presidentti korosti yksimielisyyttä ja puolustustahtoa. Mainosmiesten julkaisuun, jolla kerättiin varoja puolustuslaitokselle, hän kirjoitti 14.11. tekstin, jossa viittasi voimakkaasti myös hallituksen parlamentaariseen pohjaan ja sosiaalidemokraattien mukanaoloon siinä. Hän huomautti kyllä tuolloisesta tilanteesta sikäli rauhoittavasti, että toistaiseksi ei ollut tapahtunut muuta kuin että »itäisen naapurimaamme 182-miljoonaisen kansan valtiomiehet ovat asettaneet meille eräitä alueluovutustoivomuksia, jotka toteutettuina vaarantaisivat itsenäisyytemme».

Merkit olivat kyllä synkät, ja muualta maailmasta oli kylliksi esimerkkejä siitä, kuinka suuret polkivat pienten oikeuksia. »Suomen kansan rauhantahto on vilpitön», vakuutti presidentti ja korosti samalla kansan yhteismieltä myös sen vaihtoehdon varalta, että sota tulisi. Yksimielisyys olisi välttämätön siksikin, että vaikka Suomi oli ilokseen saanut naapureitten ja demokraattisten kansojen myötätunnon, »kovan päivän tullen on meidän pääasiassa itsemme vastattava kohtalostamme». Jumalaan hän vetosi tuossa kirjoituksessaan ja luonnollisesti vielä enemmän Messuhallin seurakuntajuhlassa 25.11. Tuolloin hän mm. kertoi kirjeestä, jonka oli saanut maaseudulta eräältä työmieheltä ja jossa ehdotettiin järjestettäväksi radiossa koko kansaa varten kiitos- ja rukoushetkiä, joissa mm. kiitettäisiin Jumalaa kansan yhteistunnosta. Presidentti ehdottikin edelleen, että kaikkialla maassa järjestettäisiin kirkoissa yhteistuntoa kohottavia maanpuolustusjuhlia.

Tuntemattoman työmiehen kirjeen kaltaisia viestejä tuli hänelle jatkuvasti, sillä niin tutut kuin tuntemattomatkin halusivat kertoa presidentilleen mielialoistaan ja mielipiteistään. Ne eivät keskimäärin paljon poikenneet presidentin omista ja hallituksen enemmistön ajatuksista: kun oikeus oli Suomen puolella, oli Jumalakin.

Sitä paitsi sodan syttymiseen ei sittenkään oikein kukaan uskonut, muutamaa harvaa, kuten Paasikiveä ja Mannerheimia lukuun ottamatta. Kotiseuduiltaan evakuoituja karjalaisia alkoi kyllästyttää vieraissa nurkissa olo, ja he palailivat kotiseudulleen. Erkko oli vakuuttunut, etteivät venäläiset vasten talvea hyökkää. Cajander neuvoi kansaa varautumaan pitkälliseen hermosotaan. Opetusministeri Hannula päätti, että pari kuukautta keskeytyksissä olleet koulut aloitettaisiin uudelleen, koska erityistä syytä loman pitämiseen ei enää ollut.

Toisin oli. 26.11.1939 ammuttiin ns. Mainilan laukaukset. Niistä alkoi muutamassa päivässä sodan puhkeamiseen johtanut tapahtumavyöry. »Venäläiset ampuivat toisiaan ja yrittivät syyn vierittää Suomelle», presidentti kommentoi tapahtumaa.

Molotov jätti samana päivänä Suomen hallitukselle osoitetun jyrkkäsanaisen nootin lähettiläs Yrjö-Koskiselle. Siinä syytettiin välikohtauksesta Suomea. Suomen hallitus torjui nootin 27.11., mutta iltapäivällä 28.11. Molotovin uusi, entistä jyrkempi nootti ilmoitti, ettei hyökkäämättömyyssopimus vuodelta 1932 enää sitonut Neuvostoliittoa.

Illalla 28.11. kello 21 aikaan kutsuttiin Suomen hallitus pääministerin luo keskustelemaan viimeisen nootin jälkeisestä tilanteesta.

Presidentti tiedusteli, sopisiko hänenkin tulla mukaan, ja saatuaan myönteisen vastauksen hän saapui nopeasti ministerien joukkoon ja johti istunnossa puhetta. Mielipiteet hajaantuivat taas.

Osa ministereistä, kuten Voionmaa, olisi halunnut suostua Molotovin vaatimukseen joukkojen vetämisestä Kannaksella lännemmäs, kun taas enemmistö katsoi, etteivät myönnytykset olleet mahdollisia.

Niukkanen korosti, ettei varsinaisten puolustuslinjojen luovuttaminen tullut kysymykseen, ja häneen yhtyi enemmistö, myös presidentti. Erkko sai tehtäväkseen laatia Suomen hallituksen vastausnootin. Se valmistui seuraavaksi päiväksi ja lähetettiin heti.

— Ehkäpä juuri tämän taipumattomuuden vuoksi Kallion nimi vilahti mukana vielä sotasyyllisyysjutun alkuvaiheissa, hänhän oli ollut mukana johtamassa maata talvisotaan. Kuoleman takia asialla tosin on vain teoreettista mielenkiintoa.
Vastausnoottia Neuvostoliitto ei enää ottanut vastaan. Neuvostohallitus ilmoitti Yrjö-Koskiselle sanovansa irti diplomaattiset suhteet Suomen kanssa. Marraskuun 30. päivänä alkoi hyökkäys.