Talvisodan presidentti

Kari Hokkanen

Presidentti jakaa tehtävät

Neuvostoliiton tykistö avasi tulen Kannaksella varhain aamulla 30.11.1939. Tieto Helsinkiin ehti vajaassa tunnissa. Presidentin adjutantti eversti Paasonen kiiruhti ilmoittamaan tiedon esimiehelleen, joka luki yksityisessä työhuoneessaan aamun lehtiä.

Presidentti näytti »lamaantuneelta», luonnehti adjutantti. Sota, jonka välttämiseen hän oli sittenkin uskonut, oli alkanut. Hänen oma vastuunsa oli mitä suurin. Oli toimittava määrätietoisesti ja nopeasti pitkän epävarmuuden ja epätietoisen odottelun mentyä ohi. Presidentti ei ollut täysissä voimissaan, jos kohta suunnilleen kunnossa.

»Hädässä olen aina ollut voimakkain päätöksissäni», oli Kyösti Kallio kirjoittanut vaimolleen marraskuussa 1917, katastrofin uhatessa. Nyt löytyi pakon edessä sama tarmo ja päättäväisyys.

Presidentin ensimmäisenä tärkeänä työnä oli jakaa suomalaisille tehtävät siten, että jokaisella paikalla olisi paras mahdollinen mies. Tarvittiin sotavoimien ylipäällikkö, joka vastaisi sotilaspuolesta.

Tarvittiin pääministeri, joka paremmin kuin Cajander vastaisi kriisioloissa siviilipuolen johdosta. Tarvittiin epäonnistuneen Erkon tilalle uusi ulkoministeri ulkosuhteiden johtoon. Eheytys, josta presidentti oli koko kautensa ajan puhunut, oli nyt todellisessa testissä, ja hallituspohjan laajennus vielä leveämmäksi oli tarpeen.

Sitä hän oli toivonut jo kesästä alkaen, mutta vielä valtiopäivien avajaisten yhteydessä oli Pekka Pennanen, hänen vanha asuintoverinsa ja ystävänsä torjunut ajatuksen kokoomuksen tulosta punamultahallitusta paikkaamaan. Nyt piti siihenkin asiaan palata.

Lamaannus meni ohi ja presidentti hoiti lähipäivinä talvisodan Suomen tehtäväinjaon hänelle ominaisella ripeydellä.

Ensimmäiseksi ratkesi ylipäällikkyys. Hallituksen ja Mannerheimin usein tulehtuneet välit olivat aivan sodan kynnyksellä kärjistyneet jälleen kerran katkeamispisteeseen asti. Mannerheimin käsityksen mukaan hallituksen politiikka oli väärää. Samalla kun oltiin joustamattomia neuvotteluissa, laiminlyötiin varustautuminen kokonaan, kun vielä olisi ollut mahdollista tehdä edes jotakin.

Mannerheim osoitti 27.11. presidentille pitkän kirjelmän, jossa hän esitteli mielestään pahimmat puutteet valmiudessa ja vaati niiden viivyttelemätöntä korjaamista. »On epäröimättä ostettava kaikki, mikä on saatavissa puolustuksen vahvistamiseksi», sanoi marsalkka ja lisäsi, että »sotilaallisen harkinnan on saatava vapaat kädet ja kaikkien muiden tarpeiden näkökohtien on väistyttävä».

Hallituksen enemmistö näki tilanteen aivan toisin, ja konflikti oli sovittamaton. Silloin näki presidenttikin ainoana mahdollisuutena marsalkan vetäytymisen eläkkeelle. »Hänen suhtautumisessaan — — oli selviä merkkejä eräiden hallituksen jäsenten vaikutuksesta», valitti Mannerheim muistelmissaan pettyneenä Kallioon, johon hän yleensä oli voinut nojautua. Ero näytti väistämättömältä, kun Mannerheim sitä taas kerran pyysi.

Sodan syttyminen tuli väliin, ja Mannerheim piti velvollisuutenaan peruuttaa eronsa ja astua paikalleen sodanaikaiseksi ylipäälliköksi.

Hän riensi yleisesikuntaan ensimmäisten pommitusten alettua, sen jälkeen hän ilmoittautui Niukkaselle puolustusministeriössä ja jatkoi presidentinlinnaan. »Valtion päämies otti minut vastaan vakavana ja rauhallisena», luonnehti Mannerheim tapaamista, jonka aikana hän ilmoitti luopuvansa eroanomuksestaan, mikäli presidentti ja hallitus katsoivat maan tarvitsevan hänen palveluksiaan. Presidentti kiitti ja pyysi marsalkkaa ottamaan vastaan ylipäällikkyyden. Päätös vahvistettiin vielä samana aamuna hallituksen istunnossa, samassa jossa presidentti julisti maan sotatilaan.

Päiväkäskyllä numero 1, joka oli päivätty 1.12.1939, presidentti Kallio siirsi ylipäällikkyyden sotamarsalkka Mannerheimille, jolle se jäi koko toisen maailmansodan ajaksi. Kallio luotti Mannerheimiin. Tanner, jolla vielä oli toinen ehdokas ylipäälliköksi, ei presidentin ja toisten ministerien vastustuksen vuoksi tehnyt pöytäkirjaan kirjattavaa virallista esitystä valtioneuvostossa.

Lyhyeen keskusteluun sisältyi vielä kaksi tärkeää asiaa, joista presidentti halusi Mannerheimin mielipiteen. Ensiksi todettiin, että neuvostoliittolaisiin yritetään vielä kerran neuvottelukdsketusta, mutta mikäli maan itsenäisyyttä ja kansallista olemassaoloa uhattaisiin, pantaisiin kova kovaa vaataan. Toiseksi Mannerheim totesi, että henkilövaihdokset hallituksessa olivat tarpeen. Sen vuoksi istuvan hallituksen tulisi pyytää eroa. Cajanderin ja Erkon oli marsalkan mielestä lähdettävä.

Hallitus piti kokoustaan Cajanderin johdolla samana aamuna ja oli ollut jo pari tuntia koolla. Eroa ajateltiin myös siellä. Ilmahälytys katkaisi välillä ministerien mietteet, jotka askartelivat menettelytavassa: kuinka hoitaa hallitusremontti nopeasti. Kansanhuoltoministeri von Fieandt riensi Suomen Pankkiin tapaamaan pääjohtaja Rytiä, jonka läheiset suhteet presidenttiin tiedettiin. Ryti soitti Kalliolle, joka kutsui hänet luokseen linnaan. Miehet arvioivat lyhyesti tilanteen: Kallio tahtoi uudeksi pääministeriksi Rydin, mutta tämä oli haluton. Lyhyen keskustelun jälkeen Ryti palasi Suomen Pankkiin ja Kallio lähti valtioneuvostoon. Niukkasen esittelystä presidentti julisti maan sotatilaan ja määräsi Mannerheimin ylipäälliköksi. Samalla esiteltiin ja hyväksyttiin puolustusbudjetin suuret ylitykset ja lisämäärärahat. Tannerkaan ei esittänyt vastalausettaan.

Kokouksen yhteydessä Kallio keskusteli hallitustilanteesta kahdestaan Tannerin kanssa. Tanner ehdotti samaa kuin Mannerheimkin: ainakin pää- ja ulkoministerin oli erottava. Presidentti ei vastannut mitään, mutta Tanner hoiti jo samana iltapäivänä SDP:n eduskuntaryhmässä päätöksen, että ryhmä vetäisi omat ministerinsä pois hallituksesta ja aiheuttaisi näin hallituspulan.

Hallituksen erottaminen ja korvaaminen toisella tuntuu olleen presidentille jossain määrin vastenmielinen ajatus. Hän tiesi hallituksen nauttivan eduskunnassa suurempaa luottamusta kuin yksikään toinen oli koskaan nauttinut. Keskustellessaan samana iltapäivänä 30.11. Paasikiven kanssa Kallio oli kyllä tämän kanssa samaa mieltä tarpeesta vaihtaa Erkko Tanneriin, mutta hän oli haluton kokoamaan uutta hallitusta niin kauan kuin entinen oli paikoillaan. Paasikivi kuitenkin vakuutti, että koska hallitusmuoto nimenomaan määräsi presidentin erikoiseksi tehtäväksi ulkopolitiikan hoitamisen, tämä saattoi ryhtyä toimiin vaihtaakseen ulkoministerin Tannerin operaatio vapautti sitten presidentin epäröinnistä. Kallio ryhtyi ripeästi toimiin.

Eduskunta kutsuttiin koolle pommitusten pelossa Vallilan työväentalolle kello 20. Hallitus antoi selonteon, joka hyväksyttiin lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisesti. Cajanderin hallitus sai luottamuslauseen. Sen jälkeen puhemies Hakkila ilmoitti lyhyesti, että edustajia pyydettiin siirtymään junaan, joka veisi heidät turvallisempaan paikkaan lainsäädäntötyötä jatkamaan. Tuota paikkaa, joka oli Kauhajoki, ei ilmoitettu.

Ylhäällä Kyösti Kallion valitsijamiehet ryhmäkuvassa. Etummaisen pöydän takana äärimmäisenä oikealla Urho Kekkonen, Kallion ”suojatti” poliitikon uransa alkutaipaleella. Alhaalla pääministeri seuraa äänten laskua ristiriitaisin tuntein. Kallio oli suostunut ehdokkaaksi melko varmana siitä, ettei tulisi valituksi.

Eduskunnan siirryttyä junaan hallitus piti lyhyen istunnon. Tanner ilmoitti sitä ennen Cajanderille eduskuntaryhmänsä päätöksestä.

Cajander esitti itse hallituksen eroa, jotta rauhantunnusteluissa saataisiin paremmat asemat. Cajander, Tanner, Niukkanen ja von Born valittiin viemään sanaa hallituksen hajoamispäätöksestä presidentille.

Presidentti oli tuolloin jo uudessa sodanaikaisessa turva-asunnossaan, Kuusisaaressa sijaitsevassa laivanvarustaja Lars Krogiuksen lesken omistamassa Larsro-nimisessä huvilassa, jonka rouvan sisaren mies, presidentin kansliapäällikkö Rautavaara oli hankkinut tarkoitukseen ja jossa presidentti sitten vietti talvisodan yönsä.

Huvilan kirjastossa presidentti otti vastaan ministerit. Hän tunsi asian ja oli oman kantansa päättänyt. Cajander sai eronpyyntöönsä myöntävän vastauksen, ja presidentti otti tehtäväkseen uuden hallituksen kokoamisen.

Seuraavana aamuna, 1.12.1939 presidentti ajoi Suomen Pankkiin suostuttelemaan Rytiä pääministeriksi. Tanner, jolla oli sama aikomus, oli jo saapunut paikalle. Suostumuksen saanti ei ollut helppoa, mutta kun presidentti vielä päivällä saapui Rydin kotiin ja aloitti uudelleen sillä kaunopuheisuudella, jonka hän tuollaisessa tilanteessa hallitsi, ei entinen työtoveri ja esimies enää katsonut voivansa kieltää. Ryti oli Cincinnatus, Suomen reservi, jota nyt välttämättä tarvittiin maata pelastamaan. Presidentti korosti, että »se joka ei isänmaan silloisessa vaarallisessa tilanteessa suorita velvollisuuttaan sillä paikalla, johon hänet katsotaan sopivaksi, on moraalisesti sotilaskarkuri». Tämän jälkeen Ryti ei enää vastustellut.

Vielä samana iltana Kallio nimitti Rydin hallituksen. Muutoksia tehtiin verraten vähän. Cajander — joka presidentin muistiinpanon mukaan vastusti puoluetoverinsa Rydin nimittämistä — sai lähteä virastoonsa metsähallitukseen ja sen mukana sittemmin Kristiinankaupunkiin. Erkko jätti ulkoministerin tehtävät Tannerille, ja Tannerin paikan valtiovarainministerinä sai vasemmistososialisti Mauno Pekkala. Ajatus Tannerin ottamisesta ulkoministeriksi oli syntynyt Mannerheimin ja Kallion keskusteluissa, ja sillä pyrittiin entistä lujemmin sitomaan työväestö hallituksen taakse.

Moskovan neuvottelujen aikana taipumattomuutta edustanut Urho Kekkonen sai jättää sotavuosiksi valtioneuvoston, kun taas Niukkasen ohella toinen taipumaton, Hannula, jatkoi; Kekkosta IKL:n lakkautuskahinassa kolhiintunut maine ilmeisesti rasitti.

Uuden hallituspuolueen kokoomuksen edustajina tulivat mukaan vuorineuvos V. A. Kotilainen kauppa- ja teollisuusministeriksi ja Paasikivi salkuttomaksi ministeriksi. Kallion kauan ajama hallituspohjan laajennus toteutui nyt vastalauseitta.

Kyösti Kallio oli toiminut sodan kahtena ensimmäisenä päivänä ripeästi ja menestyksellisesti. Ylipäällikkökysymyksen-onnellinen ratkeaminen helpotti häntä suuresti. Aivan epäilemättä Mannerheimin ratkaisuun vaikutti myös se pitkä luottamussuhde, joka hänen ja presidentin välillä oli vallinnut. Huhkojärven puhelinmarssi kannatti. Myös Rydin suostuttelun onnistuminen oli Kalliolle hyvin tärkeä. »Pidin parhaana», hän kommentoi lyhyesti Rydin tuloa pääministeriksi. Niukkaseen ja Tanneriin hallituksen tärkeimmillä paikoilla hän saattoi niin ikään luottaa. Valtakunnan sotilas- ja siviilijohto olivat Kallion — ja muidenkin — käsityksen mukaan parhaissa mahdollisissa käsissä. Hän saattoi keskittyä omaan tehtäväänsä: toimimaan talvisodan presidenttinä, kokoavana valtionpäämieshahmona, jonka johdolla yhtenäinen kansakunta pyrki saavuttamaan ihmeen.

Keskipohjanmaa-lehden etusivu tulkitsi Kallion kannattajien tunteita presidentinvaalin jälkeen. Kallion voitto koettiin talonpoikaisen Suomen voittona.

Presidenttipari linnassa. Kalervo Kallion veistos ”Amor” ja Oulun läänin talousseuran naisten Kaisa Kalliolla lahjoittama ryijy ”Kymmenen virran maa” tuovat kotoista tuntua vieraaseen ympäristöön. Kalliot, Kaisa Kallio varsinkaan, eivät kuitenkaan viihtyneet presidentinlinnassa
keskellä kaupunkia.

Mikä tehtävä jäi presidentille?

Kyösti Kallio joutui talvisodan kurimukseen puolittain toipilaana. Hänen osansa oli tavattoman raskas ja puolustuksen onnistumisen kannalta keskeinen. Oman osansa presidentti Kallio hoiti täydellisesti.

Se maksoi hänelle terveyden lopullisen menettämisen ja johti lopulta kuolemaan, talvisodan korkea-arvoisimpana sankarivainajana.

Kallion toiminnasta talvisodan presidenttinä on kirjoitettu paljon, mutta aina muitten kuin hänen omasta näkökulmastaan. Käytännöllinen ulkopolitiikan johto, sodanjohdosta puhumattakaan, oli kyllä muiden käsissä. Presidentillä oli kuitenkin oma roolinsa, joka ei ollut niin sivullisen kuin usein on esitetty. Monet talvisodan poliittisen historian esitykset, jotka käsittelevät tapahtumia valtioneuvostokeskeisesti ja sikäläisten lähteistöjen pohjalta muistelmatäydennyksineen ym. ja joita erinomainen TV-dokumenttisarja »Sodan ja rauhan miehet» (ohjaajana Matti Tapio) popularisoi, esittävät Kallion aivan liian tahdottomana ja mitättömänä. Sakari Virkkusen muuten Kallion olemuksen hyvin oivaltava Talonpoikaispresidentti-populaariesitys taas on talvisodan ajalta liian Larsro- keskeinen, koska se kuvaa presidenttiä lähes idyllistä piilopirttielämää viettävänä.

Valtioneuvoston historian kirjoittaja Mauno Jääskeläinen toteaa, että vaikka Ryti olikin kaikkien yksimielinen valinta sotahallituksen pääministeriksi, ei hän ollut ehkä riittävän kokoava. Tämän tehtävän täyttivät Tanner ja Kallio. Näin olikin. Tuskin voi ajatella kokoavampaa hahmoa työtä johtamaan kuin vuodesta 1904 saakka valtiopäivätyötä tehnyt talonpoikaispresidentti. Tuhon uhka oli pakottanut yhteistyöhön siihenastiset jyrkät sisäpoliittiset vastustajat, alkuaan saksalaismieliset monarkistit, entente-mielisen marsalkan, vasemmistolaisen Tannerin, ruotsinkieliset ja -mieliset sivistyneistön edustajat ja herravihaiset ja aitosuomalaiset talonpoikaispoliitikot.

Presidentti Kallio ei suoranaisesti johtanut päätöksentekoa valtioneuvostossa, vaikka siellä aika usein puhetta johtikin. Mukana oli voimakkaampiakin johtajia, joilla oli laajempia tietoja. Sen presidentti tiesi ja myönsi. Presidentin valta oli kuitenkin suuri, perimmäinen vastuu päätöksistä oli hänen, ja sen hän tunsi raskaana.

Myös käytännössä hänellä oli toki kaikki se laaja valta, jonka perustuslaki hänelle takasi, ja hän oli vapaa sitä käyttämään. Kyösti Kallio piti itseään todellisena ratkaisijana ja päätöksentekijänä, minkä hänen päiväkirjamuistiinpanonsa selkeästi kertovat.

Sittenkin suuremman työn presidentti teki valtioneuvoston ulkopuolella. Hän oli nyt enemmän kuin koskaan symboli, pienen demokraattisen kansan eheyden ja puolustustahdon personoituma, jonka arvo sekä omalle kansalle että ulkomaille oli ensiluokkainen.

Suurimman osan tästä talvisodan Suomelle tekemästään tärkeimmästä työstä hän oli tehnyt jo vuosia ja vuosikymmeniäkin aikaisemmin, mutta nyt tuo työ oli täydennettävä.

Presidentti oli — jos käytetään nykyaikaista ilmaisua — sotaa käyvän kansan PR-mies. Hänen julkisilla puheillaan ja esiintymisillään oli suuri kannustava ja rohkaiseva merkitys sekä sotarintamilla että kotirintamalla. Hän piti radioituja puheita itsenäisyyspäivänä, puolustusvoimille 17.12., uudenvuodenpäivänä ja valtiopäivien päättäjäis- ja avajaispuheet tammi-helmikuun vaihteessa.

Hänen kirjoituksiaan ja tervehdyksiään julkaistiin lehdissä. Hän tutustui ilmapuolustukseen ja sairaaloihin ja kävi katsomassa haavoittuneita.

Näitä käyntejä kuvattiin lehdissä. Hänen jo ennestään suosittu, tuttu olemuksensa oli sodan ahdingossa elävälle kansalle entistä tarpeellisempi tulevaisuudenuskon vakuuttajana.

Ylhäällä presidentti työhuoneessaan linnassa. Taulut seinillä olivat hänen omiaan: Eero Järnefeltin Kalajokisuulta maalaama, Jonka hän oli saanut eduskuntaryhmältä 60-vuotispäivänään sekä Mikko Oinosen ”Kevät”, myös lahjataulu.
Alhaalla presidentin perhe. Linnassa asuivat presidenttiparin lisäksi vanhin tytär maisteri Vieno Kallio, joka Jätti opettajan toimensa voidakseen auttaa isäänsä lähinnä kieliasioissa, nuorin tytär Katri sekä kuvanveistäjänä jo maineikas Kalervo.

Kallion sanoman sota-ajan puheissa ja kirjoituksissa voi tiivistää muutamaan ydinkohtaan, jotka toistuivat. Rauhaa rakastava pieni Suomi oli joutunut vastoin tahtoaan imperialistisen suurvallan hyökkäyksen kohteeksi. »Vanha imperialistinen Venäjä oli taas paljastanut vanhat vaistonsa», hän totesi uudenvuodenpuheessaan.

Sota oli ollut väistämätön, koska Venäjän vaatimusten tyydyttäminen ei olisi riittänyt, vaan sen tavoitteena oli saada Suomi takaisin määräysvaltaansa, Baltian tapaan. Todistus löytyi helposti Kuusisen hallituksesta. Hyökkääjä kävi sotaa epäinhimillisesti, kun se ahdisti lentohyökkäyksillään viattomia siviilejä. Hyökkäys ei kohdistunut vain Suomea, vaan koko sivistynyttä länsimaista maailmaa vastaan, presidentti korosti ja kysyi useaan kertaan, saattoiko sivistynyt maailma sitä sallia. Samalla kun Kallio lohdutti sotivaa kansaa maailman myötätunnolla, hän toisti vetoomuksiaan ulkomaille: Suomen sortuminen olisi koko sivistyneen maailman tappio. Luonnollisesti presidentti loi uskoa puolustustaistelun mahdollisuuksiin.

Oikeistohenkisessä Hakkapeliitta-lehdessä hän viittasi siihen, että laaja hallituspohja mahdollistaisi nyt käytävän taistelun: »Nyt ei seiso rintamillamme vihollista vastaan punaisia eikä valkoisia, vaan siellä seisoo suomalaisia, joille kaikille on isänmaan kohtalo yhtä kallis.»17 Taistelun yhteisyyden korostaminen ei olisi yhtä luontevasti keneltäkään toiselta käynytkään kuin vanhalta sovittelijalta, äärisuuntia vastaan taistelleelta talonpoikaispresidentiltä. Suomesta tuli kuuluisa maailmalla heti sodan alettua ja jo vähän ennen sitä. Maahan tuli kymmeniin ja pian toiseen sataan nouseva kansainvälinen lehtimiesjoukko, jonka kautta välittyi kuva sotaa käyvästä Suomesta. Suomi organisoi mahdollisimman tehokkaan tiedotustoiminnan Valtioneuvoston Tiedotuskeskuksen kautta, minkä lisäksi puolustusvoimilla oli oma tiedotusorganisaationsa.

Presidentti puhui ulkomaisille kirjeenvaihtajille ensi kerran joulukuun alkupäivinä. Tuolloin hän korosti erityisesti Kuusisen »kansanhallituksen» luonnetta ja vakuutti, ettei suomalaisilla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Presidentin sanoja vahvistettiin suomalaisten työväenjärjestöjen edustajien lausunnoilla. Myös uudenvuodenpuheessaan presidentti vetosi maassa oleviin ulkomaisiin kirjeenvaihtajiin ja painotti, etteivät rintamalla saavutetut menestykset poistaneet avuntarvetta. Presidentti vetosi taas 9.1.1940 ulkomaisiin lehtimiehiin pyytäen toimittajia kuvaamaan venäläisten pommitusten kauheudet, jotta Suomi saisi sivistyneeltä maailmalta tukea.

Presidentti henkilönä oli kirjeenvaihtajien kuvauksissa keskeinen. Hänen artikkelinsa Suomen historiallinen taistelu julkaistiin tanskalaisessa Et enigt Finland -kirjassa (toim. Halvdan Helweg), joka ehti ilmestyä vuoden 1939 puolella2l Hän oli keskeinen hahmo yhdessä Mannerheimin kanssa niissä lukuisissa Suomessa toimivien kirjeenvaihtajien kirjoituksissa, jotka Suomen talvisodasta ulkomailla ilmestyivät. Asiasta väitöskirjan laatinut Martti Julkunen luettelee 92 teosta tai artikkelia. Vielä useimmissa muissa talvisotaa käsittelevissä kirjoituksissa Kallio esiintyi jopa kansikuvissa.

Yhdysvaltain lehdistössä Kallion hahmo oli esillä Mannerheimiakin voimakkaammin. Hän oli jo 1920- ja 1930-luvuilla ollut yhdessä liberaalin lainsäätäjän Ståhlbergin ja osuustoimintamiehen ja sosialistin Tannerin ohella farmarijohtajana amerikkalaisille tutuin suomalainen. Nyt farmaripresidentin ja hänen puolisonsa hahmot kasvoivat symboloimaan sitä, mitä amerikkalaiset ymmärsivät suomalaisella demokratialla. Kalliota kuvattiin nimeään (rock) myöten voimakkaana valtionjohtajana. Presidentin kuvaelämäkerran laatimisen vähän ennen sotaa aloittanut toimittaja Einari Kaskimies määrättiin sodan aikana pikaisesti kirjoittamaan pienoiselämäkerta, joka oli tarkoitus kääntää englanniksi ja jakaa ulkomaisille lehtimiehille. Tuo hanke ei ehtinyt valmiiksi, mutta sodan jälkeen vastaavanlaisia ilmestyi.

Suomen »sivistyneeseen maailmaan» kohdistama tiedotustyö ei vaikuttanut valtioiden politiikkaan. Se vaikutti kuitenkin paljon ulkomaalaisten saamaan kuvaan pienestä sankarikansasta, joka kävi epätasaista puolustussotaa talonpoikaispresidenttinsä ja legendaarisen marsalkkansa johdolla. Tässä mielessä se ei ollut turhaa ja epäilemättä lisäsi sekä humanitäärisen että sotilasavun määrää.

Presidentille virtasi taas kirjeitä, joissa kansalaiset antoivat neuvojaan, vakuuttivat uskollisuuttaan, toivoivat siunausta ja tarjosivat apuaan. Rangaistusvangeista entisiin presidentteihin ja ministereihin asti ulottui se joukko, joka tarjosi Kyösti Kalliolle omaa panostaan isänmaan hyväksi. Vangit anoivat presidentiltä kansalaisluottamusta voidakseen sovittaa tekonsa rintamalla.

V. A. Koskenniemen ja Yrjö Kilpisen kaltaiset Saksan-ystävät vakuuttivat presidentille tekevänsä parhaansa Saksan mielialojen muuttamiseksi, ja samaa yritti P. E. Svinhufvud. Senaattoritoveri O. W. Louhivuori kertoi lähettäneensä avunpyyntökirjeen kenraali Laidonerille Viroon. Merkinnöistä päätellen presidentti näyttää kirjevyörynsä sitkeästi lukeneen ja moneen kirjeeseen vastanneenkin.

Juhlat kuuluivat presidentin arkeen. Itsenäisyyspäivänä 1937 ei tanssittu, vaan kuunneltiin musiikkia. Dipiomaattikutsuilla (tässä 5. 2. 1938) sentään tanssittiinkin, vaikka presidenttipari ei siihen osallistunut.

Samantapaista työtä kuin presidentti teki myös Kaisa Kallio hyvin paljon. Hän muutti sodan alettua Nivalaan, jossa pommitusvaaraa ei ollut. Sinne virtasi samoin kirjeitä ja avunpyyntöjä. Kaisa Kallio esiintyi samoin kuin miehensä radiossa ja lehdissä, sairaaloissa ja siirtoväen luona, rohkaisten ja lohduttaen. Myös presidentti tiesi puolisonsa työn suuren merkityksen. Hän kertoi helmikuun lopulla Maila Talviolle Kaisan lohduttavan ihmisiä menestyksellä, »sillä hänellähän on voimaa, jota ihmiset eivät yleensä voi antaa». Presidentin puoliso oli tullut tutuksi ilman miestään julkisuudessa jo tämän sairauden aikana, ja hän oli hyvin suosittu ja pidetty ihminen. Talvisodan aika täydensi nyt tätä kuvaa ja teki Kaisa Kalliosta samalla tavalla symbolin kuin talonpoikaispresidentistäkin.

Helsingin Kuusisaaressa oleva Krogiuksen Larsro-huvila, jossa presidentti asui talvisodan päivät, oli hyvä ja suojainen paikka, mutta lähellä keskustaa, jossa hallitus toimi. Presidentti oli aluksi haluton lähtemään linnasta, mutta paikan ilmeisen vaaranalaisuuden vuoksi hänet saatiin taivutelluksi muuttamaan. Vihollislentäjiä näkyi useinkin ja ilmahälytyksiä tuli aika taajaan, mm. joulupäivänä presidentti ja huvilan muut asukkaat joutuivat olemaan viisi tuntia pommisuojassa. Yhden pudotetun lentäjän taskusta löytyneeseen karttaan oli pommituskohteiksi merkitty rautatieasema ja Munkkiniemi, mikä viittaisi siihen, että mahdollisesti yritettiin pommittaa nimenomaan presidentin asuinpaikkaa. Vahinkoja ei kuitenkaan sattunut, vaan presidentti henkilökuntineen — Larsrossa asuivat myös kansliapäällikkö Rautavaara, adjutantti ja palveluskuntaa siviiliasukkaiden ohella — sai elää melko rauhassa.

Hallinto toimi sodasta huolimatta suunnilleen normaalisti. Presidentin esittelyt ja muut valtioneuvoston kokoukset pidettiin Suomen Pankin holvissa. Ero normaaliaikoihin oli se, että hallitus oli hyvin usein koolla, yleensä lähes päivittäin ja kriittisinä aikoina parikin kertaa päivässä. Sodan alkamisesta rauhansopimuksen ratifiointiin, 1.12.1939-21.3.1940 hallitus kokoontui valtioneuvostona 74 kertaa, ja presidentti oli mukana 51 kertaa joko koko ajan tai osan siitä. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta oli koolla 10 kertaa, ja presidentti oli paikalla kahdesti.33 Presidentti johti useimmiten puhetta ja osallistui keskusteluun. Varsinkin sodan lopulla hänen otteensa selvästi lujittui ja linjansa muuttui määrätietoisemmaksi.

Istunnoissa käsiteltiin muutakin kuin sodan johtamiseen ja rauhanpyrkimyksiin liittyviä asioita, ja presidentti ratkaisi myös rutiiniluontoisia nimityksiä, avioliittolupia, raha-asioita jne. Pääosa ajasta kului kuitenkin sotaan liittyvien asioiden käsittelyyn. Joulukuun aikana presidentti Kallio mm. vahvisti hallituksen esitykset uusista vapaudenmitaleista ja -risteistä — mitä käsiteltäessä presidentti selitti Mannerheimin kannan »valkoisia» kunniamerkkejä epäilleelle ministeri Fagerholmille ja todisteli niiden tarpeellisuutta — väestösuojelusta, valtion tiedotustoiminnan sota-ajan järjestelyistä, hevosten otosta jne.

Asetus liikekannallepanosta annettiin vasta 12.12., vaikka käytännössä oli oltu liikekannalla jo ylimääräisistä harjoituksista alkaen.

Vanhana parlamentaarikkona presidentti oli kiinnostunut siitä, että valtioelinten valtasuhteet toimivat lakien mukaan, ja erityisesti häntä kiinnosti ja huolestuttikin eduskunnan asema. Eduskunta määrättiin Cajanderin hallituksen pikapäätöksellä siirtymään turvaan Kauhajoelle, ja siellä kansanedustajat parhaansa mukaan kuluttivat aikaansa. Hallituksen esitykset, kuten hallituksen kertomus vuodelta 1938 ja valtion budjetti vuodelle 1940, hyväksyttiin lähes keskustelutta. Hallituksen kannalta eduskunnan poissaolo oli helpotus, jota johtavat ministerit eivät salanneetkaan. Asiat pysyivät paremmin luottamuksellisina, ja muutenkin tehokas johtaminen kävi paremmin ilman kansanedustajia ja eduskuntaryhmiä.

Eduskuntakin tunsi itsensä syrjäytetyksi, erikoisesti ulkopoliittisissa asioissa. Vastuukysymykset olivat hankalia, ja se huoletti Kalliota. Kallion ei ollut niinkään helppo mukautua valtasuhteiden tosiasialliseen muuttumiseen, josta Paasikivi lausahti ytimekkäästi: »Vaikka meillä onkin korkea asema tässä valtiossa, niin Mannerheim on korkein henkilö tässä maassa »36 Kallion mielestä sääntöjen noudattaminen poikkeusoloissakin oli välttämätöntä.

Presidenttipari kiittelee itsenäisyyspäivän vastaanotolle tulijoita 6.12.1937. Kulttuuri-ihmisiä diplomaattikutsuilla. Rouva Kallio kiittää laulajatar Ida Aholaista, Joka esiintyi tilaisuudessa. Oikealla kirjailija Maila Talvio, Jonka kanssa Kallio olivat pallon tekemisissä presidenttiaikana.

Eduskunnan asemaan presidentti kiinnitti huomiota 19.1., jolloin hän tiedusteli, oliko hallitus toimittanut eduskunnalle työtä ja aikoivatko hallituksen jäsenet lähteä valtiopäivien lopettajais- ja avajaistilaisuuksiin, mitä hän piti hyvin suotavana. Samassa kokouksessa hän herätti myös ajatuksen eduskunnan palaamisesta Helsinkiin, niin että juhlallisuudet voitaisiin pitää jo Helsingissä.

Ministereistä P. V. Heikkinen ilmoitti kannattavansa asiaa ja Paasikivi sanoi, ettei halunnut vastustaa,37 mutta muutto lykkääntyi vielä kuukaudella ja presidentti kävi hoitamassa juhlallisuudet Kauhajoella. Vielä 16.2., kun paluupäätös oli jo tehty, presidentti ehdotti annettavaksi hallituksen esityksiä eduskunnalle ja eduskunnan työskentelyn sallimista viikon ajan Helsingissä, sillä »onhan täällä pommisuojia», mutta Ryti oli eri mieltä. Eduskunta aloitti toimintansa Helsingissä 19.2.1940. Presidentti olisi halunnut sodan loppuvaiheissa yleensäkin nojautua enemmän eduskuntaan, mutta jäi mielipiteineen vähemmistöön. Eduskunta joutui lopulta tapahtuneiden tosiasioiden eteen.

Kallion terveys kesti sodan ajan varsin hyvin, vaikka paine olikin tavattoman raskas. »Terve olen ollut, vaikka ajan vastuu painaa omalla tavallaan», Kallio kirjoitti Maila Talviolle 26.2., sodan jo lähetessä loppuaan. »Kansamme yksimielisyys, jonka eteen olen paljon työtä tehnyt, on suurenmoinen», hän vielä jatkoi ja muistutti omasta päätyöstään puolustustaistelussa.

Nivalassa Kyösti Kallio kävi sodan aikana vain kerran, tammikuun lopulla, jolloin matka yhdistettiin valtiopäivien päättämis- ja avajaisjuhlallisuuksiin. Matka oli raskas jo senkin vuoksi, että tieto vävyn, toiseksi nuorimman tyttären kanssa vain neljää kuukautta aiemmin vihityn nivalalaisen maanviljelijän kaatumisesta Kuhmon rintamalla tuli juuri tuolloin, ja isän raskas velvollisuus oli yhdessä puolison kanssa lohduttaa nuorta leskeä. Kallion oma poika Veikko taisteli Suomussalmen rintamalla, ja näitä tapahtumia muistiinpanoihin merkitessään presidentti tunsi huolta myös hänestä, mutta Veikko palasi sodasta kunnossa. Nämä perheeseen liittyvät huolet ja vävyn kaatuminen varsinkin vaikuttivat kyllä presidentin mielialaan ja kuntoonkin melkoisesti. Valtiopäiväjuhlallisuuksissa saattoivat osanottajat panna merkille harmaapäisen presidentin rasittuneen ja masentuneen tuntuisen olemuksen.

Ero puolisosta, jonka kanssa Kallio oli presidenttivuosinaan taas ehtinyt tottua elämään yhdessä, oli Kyösti Kalliolle raskas, mutta hän katsoi velvollisuudekseen pysyä pääkaupungissa joulunkin.

Joulu 1939 oli valtionpäämiehelle liki yhtä kolkko kuin monille kansalaisillekin. Viisi tuntia joulupäivästä kului huvilan perunakellarissa — Tallinnan radiosta tuleva Verdin Aida sentään lohdutti.

Presidentti kirjasi joulumuistoihinsa tämän sekä Malmin, Hyvinkään, Riihimäen, Porvoon, Turun ja Tampereen pommittamisen sekä 23 viholliskoneen pudotuksen samana päivänä.

Yhteisymmärryksessä puolisonsa kanssa Kyösti Kallio järjesteli kuolemansa varalta yksityisasioitaan. Joulukuun 12. päivänä 1939 kansliapäällikkö ja adjutantti todistivat hänen testamenttinsa oikeaksi.

Siihen sisältyi mm. järjestely, jonka mukaan siihen saakka Mehtälää yhdessä veljensä Kalervon kanssa isännöinyt Veikko ja Heikkilää miehensä kanssa hoitanut Kerttu Saalasti vaihtoivat taloja; Kyösti Kallio tahtoi Heikkilän pysyvän Kallion nimellä, minkä lisäksi hän oli pannut merkille Kertun muita suuremman kiinnostuksen yhteisiin asioihin. Toinen puoli Mehtälää määrättiin Kaino-tyttärelle. Nuorimman tyttären Katrin perintö määrättiin maksettavaksi rahana, osakkeina tms. Talojen vaihtoineen — joka vielä määrättiin suoritettavaksi huonekaluineen päivineen — Kyösti Kallion määräykset osoittautuivat varsin patriarkaalisiksi, mutta niitä noudatettiin ilman muuta, niin kuin oli totuttu siihen astikin isän tahtoa noudattamaan.

Kyösti Kallio oli aikanaan ollut ostamassa valtiolle Kultarantaa Alfred Kordelinin perikunnalta – nyt se oli hänen kesäasuntonsa. Kultarannassa Kalliot viihtyivät paremmin kuin presidentinlinnassa, mutta eivät sentään yhtä hyvin kuin Nivalassa.

Kultarannassa kävi alituiseen vieraita, sekä suuria retkikuntia ja valtuuskuntia että poliitikkoja perheineen. Ministerit Tanner ja Kekkonen puolisoineen kävivät kesällä 1938, jolloin otettiin myös valokuvia. Ylhäällä vasemmalla presidentti Kallio ja valtiovarainministeri Tanner, vanhat sisäpoliittiset vastustajat, jotka osasivat olla myös yhteisryössä. Ylhäällä oikealla pääministeripari Cajander ja Kalliot samana kesänä.

Tuhon uhka ja toivon pilkahdus

Suomen asema Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa oli erittäin vaikea. Sotilaallinen varustautuminen oli viime hetken paikkailuyrityksistä huolimatta kesken, ja armeijalla oli pulaa lähes kaikesta materiaalista. Vastassa taas oli suurvalta, jonka voimavarat olivat ylivoimaiset. Suomi oli kansainvälisesti eristetty. Saksasta ei ollut toivoa, ja avunpyynnöt torjuttiin kehotuksella pyrkiä pikaiseen rauhaan. Pohjoismaista, Ruotsista varsinkin, saatiin kyllä myötätuntoa ja tuntuvaakin humanitääristä ja materiaaliapua, mutta ei kaivattua sotilaallista apua. Länsimaat olivat kaukana ja itse mukana Saksaa vastaan käytävässä sodassa. Suomi oli yksin monenlaisesta myötätunnosta huolimatta.

Erityisen kohtalokkaaksi Suomen aseman sodan alussa teki se, että Neuvostoliitto ei aikonut asioida Rydinkään hallituksen kanssa.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan ensimmäisessä kokouksessa, jossa presidenttikin oli mukana, päätettiin yrittää neuvotteluyhteyttä neuvostohallitukseen Ruotsin välityksellä. Neuvostoliitto ilmoitti kuitenkin 3.12. tehneensä sopimuksen »Suomen kansanvaltaisen hallituksen kanssa», millä tarkoitettiin suomalaisten emigranttikommunistien O. W. Kuusisen johdolla perustettua, »vapautetulle» alueelle Terijoelle asettunutta hallitusta. Rydin ja Kallion johtama hallitus oli neuvostopropagandassa kansan tahdon vastainen, rahavallan klikki, jota se ei tunnustanut. Kysymys oli siis jo aivan muusta kuin Leningradin turvallisuudesta, rajansiirroista tai tukikohdista. Kun Neuvostoliitto ei ollut päässyt Suomen kanssa haluamaansa sopimukseen, se aikoi valloittaa maan ja muuttaa sen yhteiskuntajärjestyksen kansan enemmistön tahdon vastaiseksi. Kun Kansainliitossa käsiteltiin hyökkäystä Suomen pyynnöstä, Neuvostoliiton edustaja torjui kaikki syytökset vakuuttaen, ettei mitään sotaa ollutkaan, vaan että sen joukot olivat Suomen kansanhallituksen pyynnöstä hävittämässä »Suomen entisten johtomiesten perustamaa mitä vaarallisinta sodan ahjoa».

Rydin sotakabinetti keskittyi yhteen päämäärään: mahdollisimman tehokkaalla sodankäynnillä piti voittaa aikaa ja luoda edellytykset rauhan aikaansaamiselle. Piti taistella, hankkia apua ja päästä neuvottelemaan vihollisen kanssa. Hallituksessa oli erilaisia painotuksia, mutta päämäärä oli yhteinen, Suomen selviäminen itsenäisenä sodan kurimuksesta.


A. K. Kajanderin kolmas hallitus oli ensimmäinen presidentti Kallion nimittämä. Kallio tuki punamultahallistustaan määrätietoisesti, mutta taustalla pysytellen.
Alhaalla Viron presidentti Konstantin Päts teki Suomeen Kallion kauden ainoan virallisen valtiovierailun. Talonpoikaispresidentit tarkastavat kunniakomppaniaa Viipurin asemalla 1.9.1937.

Hallituksen ulkoasianvaliokunta (Ryti, Tanner, Hannula, Niukkanen, Paasikivi ja Söderhjelm) kokoontui 2.12. tarkastelemaan lähtöasetelmia; mukana olivat myös Mannerheim ja Kallio. Näkymät eivät olleet lohdulliset. Tanner soitti kokouksesta Ruotsiin pääministeri Per Albin Hanssonille ja tiedusteli, olisiko Suomella nyt mahdollisuuksia saada Ruotsilta tukea. Hanssonin selvä kielto aiheutti useimmille suomalaisille kovan pettymyksen. Viimeksi Tukholmassa käynyt ministeri Fagerholmkin oli vielä vakuuttanut, että tosi paikan tullen Ruotsi asettuisi Suomen puolelle. Vaikka Ruotsi ei ollut mitään luvannut, oli sen apua kuitenkin odotettu.

Varsinkin presidentti oli katkera ja pettynyt. Hän »lysähti kokoon», kuvasi Tanner. Ruotsi petti Suomen, katsoi presidentti.

Vaikkei hänen näkemystään voitu juridisin sitoumuksin perustella, hän moraalisesti oli oikeassa, kuten Martti Turtola on huomauttanut.

Kallio oli epäilemättä Mannerheimin kanssa yhtä mieltä siitä, että mikäli Ruotsi olisi julistanut aikovansa tukea Suomea hyökkäyksen uhatessa, Suomi olisi voinut pysyä sodan ulkopuolella.

Nyt kun sota oli alkanut, olisi Ruotsin apu voinut muuttaa tilanteen. Sitä ei kuitenkaan saatu, ja siihen oli nyt uskottava. Presidentti palasi pettymykseensä Ruotsia kohtaan usein sodan aikana, mutta asioihin ei ollut mahdollista vaikuttaa.

Ulkoasiainvaliokunta oli yksimielinen siitä, että Neuvostoliiton puoleen oli käännyttävä neuvottelujen aikaansaamiseksi. Samalla oli ilmoitettava Suomen valmiudesta suurempiin myönnytyksiin.

Vasemmalla presidentti ja hänen ulkoministerinsä. Rudolf Holsti oli Kallion luotettu, ja ”Kallion-Holstin linjalla” näyttikin olevan menestystä.
Presidentti Kallio korosti maanpuolustuskykyä ja -henkeä maan puolueettomuuspolitiikan kulmakivenä. Kallio ja Mannerheim puolustusvoimain paraatia vastaanottamassa 1937.

Etenkin Mannerheim korosti, että menestyksellinen sodankäynti ei olisi mahdollista. Kallio yhtyi marsalkkaan, ja vielä samana päivänä Tanner toimitti Suomen neuvotteluilmoituksen Ruotsin Helsingin- lähettilään kautta neuvostoliittolaisille. Samalla päätettiin vedota Kansainliittoon ja kansainväliseen myötätuntoon.

Kansainliitto – toimi ripeästi. Holsti jätti 3.12. yleissihteerille pyynnön liiton neuvoston ja yleiskokouksen kutsumisesta koolle.

Neuvosto kokoontui 9.12. ja asetti erikoiskomitean tutkimaan asiaa; Neuvostoliittohan kielsi edes käyvänsä sotaa. Erikoiskomitea tutki asian ja kehotti lopettamaan vihollisuudet. Suomi hyväksyi ehdotuksen, Neuvostoliitto ei. Kansainliiton yleiskokous erotti 14.12.1939 Neuvostoliiton jäsenyydestään.

Kansainliiton tuomio oli moraalinen voitto Suomelle ja helpotti jonkin verran ulkomaisia sotamateriaalihankintoja, mutta samalla asian käsittely tuotti uuden pettymyksen. Monet Euroopan maat, mm. Pohjoismaat, eivät äänestäneet asiasta ja ilmoittivat etteivät yhtyisi pakotteisiin Neuvostoliittoa vastaan.

Katkeruus eritoten Ruotsia kohtaan lisääntyi. Muutenkin Neuvostoliiton erottamisesta Kansainliitosta oli Suomelle myös haittaa. Koko vetoaminen Kansainliittoon ei ollut alun perin lähtöisin Suomen hallituksesta, vaan pikemminkin järjestön ranskalaisesta pääsihteeristä.

Yritykset neuvotella neuvostohallituksen kanssa eivät onnistuneet. Ruotsi ja Yhdysvallat tarjosivat palveluksiaan, mutta Molotov torjui molemmat. Ryti piti 8.12. radiopuheen vakuuttaen venäläisille, ettei Kuusisen hallituksella ollut maassa minkäänlaista kannatusta ja että kansa tulisi taistelemaan loppuun asti ja vielä lopun jälkeenkin. Suomi olisi kuitenkin halukas tekemään uusia rakentavia ehdotuksia rauhan palauttamiseksi, vakuutti Ryti puheessaan, jota Kallio luonnehti »rajuksi puheeksi venäläisiä vastaan».

Tanner puhui samaan tapaan radiossa 15.12. ja kysyi venäläisiltä, olivatko nämä valmiit uusiin neuvotteluihin. Vastauksia ei saatu.

Oli siis taisteltava. Siinä suomalaisilla oli aluksi joltistakin menestystä. Kallio kirjasi jo 5.12. muistiinpanoihinsa saaneensa tietoja »suurista voitoista taisteluissa», ja 11.12. hän kirjoitti koko viikon taistellun menestyksellä. Joulukuun 10. ja 15. päivän tienoilla suomalaiset pysäyttivät hyökkäyksen kaikilla rintamilla. Aina helmikuun alkuun saakka sotatapahtumat olivat enimmäkseen Suomelle suotuisia. Puhuessaan radiossa puolustusvoimille 17.12. presidentti saattoikin kiittää sotilaita jo kahden viikon menestyksellisistä taisteluista ja innostaa joukkoja mm. vetoamalla siihen, että tappio merkitsisi kaiken tuhoa: »— — jokainen suomalainen sotilas ymmärtää, että kotimme, vapautemme, uskontomme ja koko yhteiskuntajärjestyksemme on tuhottu, jos puolustuksemme murtuu ja vihollinen pääsee bolshevistisine oppeineen isännöimään maahamme.»

Vaikka taistelut sujuivatkin joulukuussa tyydyttävästi, oli apua välttämättä saatava. Mieluimmin sitä olisi otettu Ruotsista ja Norjasta. Moni kiinnitti toiveita myös Saksaan, vaikka se olikin virallisesti Neuvostoliiton liittolainen. Esimerkiksi Kallion puheessaan esittämä arvostelu »totalitaarisia» maita vastaan herätti moitteita Saksassa, jossa Göring piti sitä Suomen uusimpana tyhmyytenä, kun Suomi samaan aikaan toivoi aseapua Saksasta. Toiveet Saksan avusta olivat yleisiä, mutta turhia, ja mm. yritykset vaikuttaa Hitleriin Göringin kautta, mistä presidentillekin kirjoitettiin, olivat vailla mitään pohjaa.

Kallio ehdotti Tannerille, että hän koettaisi saada aikaan neuvottelujen avauksen kirjoittamalla kaikille valtionpäämiehille kirjeen, jossa selostaisi Suomen kantaa ja pyytäisi välitystä. Tanner otti presidentin ajatuksen esille ulkoasiainvaliokunnassa 9.12., mutta se ei saanut kannatusta. Paasikivi ja Niukkanen katsoivat sen sijaan, että Kallion pitäisi kirjoittaa Ruotsin kuninkaalle, jotta tämä koettaisi vaikuttaa Hitleriin. Tämä puolestaan vaikuttaisi Neuvostoliittoon neuvottelujen käynnistämiseksi. Tästäkin luovuttiin siihen saakka, kunnes Tanner olisi ehtinyt neuvotella Ruotsin ulkoministerin kanssa, ja aikanaan hanke siinä muodossaraukesi.

Myös Yhdysvaltoja toivottiin välittäjäksi. Tanner ojensi 13.12. Kalliolle presidentti Rooseveltin henkilökohtaisen kirjeen, jossa tämä ilmaisi myötätuntonsa. Yhdysvallat osoittautui muutenkin halukkaaksi välittämään. Tammikuun 8. päivänä Tanner hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa toivoi Yhdysvaltain vaikuttavan Italiaan ja Saksaan Suomen hyväksi, ja samassa kokouksessa päätettiin lähettää T. M. Kivimäki yhdessä tunnettujen suomalaisten Saksanystävien kanssa Saksaan tunnustelemaan, löytyisikö sittenkin apua.

Sodan alkupuolella Suomen otteet olivat haparoivia. Haluttiin kyllä neuvotella, mutta Neuvostoliitto ei myöntänyt sodassa olevansakaan.

Rintamilla menestys oli tyydyttävä ja toivo virisi, osaksi petollisen suurena, mistä Paasikivi alituisesti varoitteli. Erilaista apua näytti olevan tarjolla. Yllättäviäkin ajatuksia esitettiin. Ryti ehdotti 4.12. Kremlin pommittamista vaikka hän kyllä myönsi, että lentokoneiden paluutie olisi »kovin vaikea». Ryti ehdotti 15.12., että kutsuttaisiin Trotski Suomeen muodostamaan »Venäjälle vastahallitus». Paasikivi, joka ei nähnyt tilanteessa leikin sijaa — mikäli kyse oli leikistä — piti ehdotusta »hyvin epäilyttävän», ja siitä luovuttiin niin kuin Kremlin pommittamisestakin.59 Myös toiveet, että japanilaiset järjestäisivät »vaikkapa pienen hälinän rajalla» haittaamaan siperialaisten joukkojen tuontia Suomen rajalle tai että »ranskalaiset alkaisivat hääriä Kaukaasiassa», joista hallituksessa 11.1. keskusteltiin, olivat turhia. Viimeksi mainittua kyllä vakavasti harkittiin länsiliittoutuneitten sodanjohdossa.

Vuoden 1940 alkamista Kallio luonnehti muistikirjassaan sanoilla »Taistelujen vuosi alkaa». Luonnehdinta piti paikkansa kahdessakin mielessä. Sota jatkui. Samalla uusi vuosi toi yhä selvemmän kahtiajaon hallituksessa. Toiset, johtajanaan Niukkanen, vaativat sotaponnistelujen tehostamista ja luottivat ulkomaisen avun ratkaisevan sodan Suomen eduksi. Toiset, ennen muuta Tanner ja Paasikivi sekä yleensä Ryti, taas katsoivat, että sotilaallinen voitto ulkomaisenkaan avun turvin olisi mahdotonta, ja vaativat pyrkimään rauhaan mahdollisimman pian myönnytyksiä tarjoamalla.

Kallion asemaa kahden leirin välissä on luonnehdittu horjuvaksi, ilmeisesti oikeutetusti.61 Kallio horjui toivon ja epätoivon välillä, niin kuin muutkin, Niukkasta ja Tanneria ehkä lukuun ottamatta.

Esimerkiksi Mannerheimin horjumista korostaa Niukkanen, ja jopa Paasikivi saattoi nähdä välillä mahdollisuuksia sotilaalliseenkin menestymiseen.

Mielialoihin vaikuttivat toisaalta rintamatapahtumat ja toisaalta viestit diplomaateilta. Molemmat näyttivät väliin hyvinkin valoisilta. Vaikka realiteetit tunnettiin, haluttiin uskoa ihmeeseen. Eikä suinkaan ensimmäistä kertaa Suomen historiassa, ei edes Kyösti Kallion elinaikana.

Kallion mielialoihin oli paljon vaikutusta niillä tiedoilla, joita hän sai adjutantiltaan Paasoselta. Paasonen lähetettiin joulukuun puolivälissä Pariisiin tekemään asekauppoja, ja 23.12. hänen tehtäväänsä laajennettiin siten, että hän sai neuvotella myös joukkoina annettavasta avusta. Paasonen ja Suomen Pariisinlähettiläs Harri Holma menestyivätkin näissä neuvotteluissa. Paasosen optimistiset raportit saivat presidentin uskomaan voittoon, mikä harmitti hallituksen »rauhanryhmää». Varsinkin Tanner paheksui Paasosta, jota hän luonnehti fanaattiseksi ja vaaralliseksi mieheksi, koska hän oli niin lähellä presidenttiä. Kyllä presidentillä muitakin rohkaisijoita riitti, mutta Paasosen viestit lienevät vaikuttaneet eniten.

Pessimistisin hallituksessa oli Paasikivi, jonka mielestä hallituksen piti keskittyä neuvotteluyhteyden saamiseen eikä mihinkään muuhun. Jo 12.12. hän vakuutti presidentin läsnä ollen, että Suomi joka tapauksessa tulee häviämään sodan. Neuvotteluyhteyttä oli siksi haettava ainoaa mahdollista tietä, Ruotsin kautta. Nämä yritykset eivät kuitenkaan ennen helmikuuta johtaneet mihinkään.

Samalla menestys rintamalla jäykisti asenteita. Kun Tanner otti 8.1. esille tukikohdan tarjoamisen Suomenlahden pohjoisrannalta, Niukkanen torjui sen suoralta kädeltä: »Ei kävele.» Kun »rauhanryhmä» kuitenkin näitä yhteyksiä jatkuvasti yritti, syntyi eräänlainen epävirallinen »ulkoasiainvaliokunnan ulkoasiainvaliokunta», joka ei informoinut muuta hallitusta eikä presidenttiä. Niukkanen moittii muistelmissaan ankarasti Tanneria, jonka hän sanoi hoitaneen neuvotteluja kuin kauppias yksityisiä liikeasioitaan ja jättäneen tahallaan kertomatta tasavallan presidentille ja ulkoasiainvaliokunnalle tärkeitä asioita. Edelleen hän vihjaisee toverillisten suhteiden Ruotsin pääministerin kanssa vaikuttaneen Tannerin käyttäytymiseen vahingollisesti. Jopa Paasikivi moitti Tanneria ja Rytiä salaperäisyydestä ja uhkasi erota 12.2.

Tanner aloitti yhteysyrityksensä venäläisiin Tukholmassa Hella Wuolijoen, tunnetun vasemmistolaisen kirjailijan kautta. Wuolijoki saapui Tukholmaan Tannerin valtuuttamana tapaamaan Neuvostoliiton Tukholman-lähettilästä, tuttavaansa Alexandra Kollontaita.

Tämän kautta neuvostohallitus saatiinkin kiinnostumaan neuvotteluista, ja 25.1. Ruotsin uusi ulkoministeri Giinther tarjoutui välittäjäksi, mikä virallisti hallitusten välisen yhteyden.

Tammikuun 29. päivänä Giinther sai Molotovilta sähkeen edelleen suomalaisille toimitettavaksi. Sen ensimmäinen lause kuului: »Neuvostoliiton hallitus ei periaatteessa vastusta sopimuksen tekemistä Rydin ja Tannerin hallituksen kanssa.»

Se oli suomalaisille suuri voitto, välittömän tuhon uhka väistyi.

Iloa viilensi kuitenkin huomattavasti Molotovin sähkeen jatko. Nyt kun verta oli vuotanut, Neuvostoliitto ei katsonut voivansa enää tyytyä samoihin ehtoihin, joista marraskuussa oli keskusteltu.

Molotov vaati myös, että suomalaisten oli ilmoitettava ennen neuvotteluihin ryhtymistä, mihin myönnytyksiin he olivat valmiita.

Saatuaan äärimmäisen salaisen viestin 30.1. Tanner, Paasikivi ja Ryti pitivät pikaisen neuvottelun. Paasikiven mielestä Molotoville piti tarjota Suomenlahden pohjoispuolelta tukikohtaa. Tanner ja Ryti kuitenkin epäröivät, ja Mannerheimkin oli tammikuun lopulla ollut sitä mieltä, että sotilaallisen tilanteen edullisuuden vuoksi ei pitänyt kiirehtiä epäedullisin ehdoin tehtävää rauhaa.

Vastaus muotoiltiin epämääräiseksi tältä osin, vaikka aluemyönnytyksiä muuten luvattiin. Ryti vei itse vastauksen Tukholmaan 31.1., mutta sitä ei otettu virallisesti vastaan. Neuvostohallitus ilmoitti Kollontain kautta Hankoniemen olevan kynnyskysymys.

Tanner matkusti Kollontaita tapaamaan 4.2. Tämä oli yhteydessä Molotoviin ja sai varovan rohkaisevia tietoja neuvottelujen alkamisesta.

Sodan vai rauhan mies?

Kaiken tämän oli Rydin—Paasikiven—Tannerin triumviraatti tehnyt omin päin ja omalla vastuullaan informoimatta sen enempää koko ulkoasiainvaliokuntaa, hallitusta kuin presidenttiäkään. Triumviraatti ei luottanut Niukkasen linjalaisten tai presidentin suostuvan vaadittuihin ennakkoehtoihin. Tanner on myöntänyt muistelmissaan presidentin sivuuttamisen johtuneen nimenomaan siitä, että hän pelkäsi aloitteen siinä tapauksessa »heti alussa ajautuvan karille».

Presidentille kerrottiin asioiden kulusta vasta 8. helmikuuta, jolloin Tanner selosti hänelle tilannetta. Sitä ennen Tanner, Paasikivi ja Ryti olivat käyneet perusteellisen neuvottelun kenraali Waldenin kanssa.

Rintamatilanne oli tyydyttävä, neuvottelumahdollisuus Moskovan kanssa oli olemassa. Lisätekijäksi tuli vielä se, että länsimaat olivat tarjoamassa apuaan. Holman ja Paasosen ponnistelut olivat johtaneet paitsi aseapuun myös liittoutuneiden sotilasneuvoston tarjoukseen lähettää joukkoja Suomeen, mistä oli saatu tieto 6.2. Suomen tarvitsisi vain pyytää virallisesti apua, niin joukot lähtisivät liikkeelle, lupasivat Ranska ja Englanti.

Tämän asetelman Tanner selosti iltapäivällä 8.2. linnassa Kalliolle. Presidentti »ei ollut lainkaan innostunut näistä uutisista», luonnehtii Tanner muistelmissaan. Presidentin reaktio on ymmärrettävä.

Hänelle selvisi nyt, että Ryti, Tanner ja Paasikivi olivat toimineet pitkään hänen ohitseen asioissa, joista hänen olisi kiistatta pitänyt tietää ja jopa päättää. Hän ei myöskään ollut vakuuttunut siitä, oliko menetelty edes oikein. Taistelu oli ollut menestyksellistä, kansan mieliala oli hyvä, lännestä oli mahdollista saada apua. Miksi ryhtyä neuvotteluihin raskain ennakkoehdoin.

Presidentin muistiinpanoja voidaan tulkita siten, että hänen otteensa ulkoasioiden johtoon olisi Tannerin ilmoituksen jälkeen selvästi tiviistynyt. Tannerin omavaltaisuus kyllä jatkui sikäli, ettei presidentille toimitettu kaikkia tärkeimpiä salasanomia. Kun Kallio tiedusteli helmikuun lopulla Tannerilta tähän syytä, tämä myönsi olleensa epäjohdonmukainen ja antoi ministeriönsä poliittisen osaston päällikön Pakaslahden tehtäväksi huolehtia niiden toimittamisesta presidentille suoraan. Presidentin päiväkirjaan alkoi ilmaantua tiheään merkintöjä kokouksista ja neuvotteluista, ja niiden sanamuodot kertovat presidentin ainakin itsensä katsoneen olevansa lopullisen päätöksen tekijä. Hän teki kokouksista tarkat muistiinpanot.

Kallio ei ollut selvästi enempää »sodan» kuin »rauhankaan» mies. Hänen kantansa vaihteli kokouksesta toiseen sen mukaan, kuinka tilanne kehittyi. Häneen kohdistui paine kummaltakin puolelta.

Ryti ja Tanner matkustivat Mikkeliin samana iltana, 8.2., ja Tanner esitti toimintaohjelmaksi ensi sijassa myönnytykset, toiseksi avun hankkimisen Ruotsista ja kolmanneksi Iiittoutuneilta.

Mannerheim kenraaleineen yhtyi häneen. Jussarön tarjoaminen tukikohdaksi sekä rajan siirtäminen Kannakselta hyväksyttiin yhteisesti.

Kallio sen sijaan vastusti ensin tiukasti, kun asia esitettiin hänelle 11.2. Kaksituntinen keskustelu Rydin ja Tannerin kanssa oli välillä kiivastakin, mutta se riitti »tukahduttamaan presidentin vastahakoisuuden lisämyönnytyksiä kohtaan». Tannerin esitykseen, että suostuttaisiin Utön tarjoamiseen, hän ei myöntynyt, mutta Mannerheimin kannattaman Jussarön hän olisi hyväksynyt.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui 12.2. Tanner esitti sille mainitun toimintasuunnitelman, joka sisälsi myönnytykset neuvottelujen ennakkoehtoina. Paasikivi ja Ryti yhtyivät häneen, kun taas Niukkanen, Hannula ja Söderhjelm olivat tiukasti vastaan.

Presidentti tuki lupauksensa mukaan neuvotteluihin ryhtymistä. Niukkanen sai kiertelevän vastauksen kysymykseensä, milloin avunpyyntö länsimaille esitettäisiin. Kallio, Ryti, Tanner ja Paasikivi päättivät pitämässään kokouksessa, että ulkoministeri saisi ilmoittaa ruotsalaiselle virkaveljelleen Suomen suostuvan Jussarön luovutukseen.

Koko väittely osoittautui kuitenkin siinä mielessä turhaksi, että Neuvostoliitto oli Kannaksella saavuttamiensa menestysten jälkeen koventanut ehtojaan oleellisesti. Kollontai ilmoitti 14.2. maansa vaativan Hankoa ja ns. Pietari Suuren rajaa sekä edellyttävän puolustusliiton solmimista näiden välille. Ellei Suomi hyväksyisi näitä ehtoja heti, asetettaisiin uusia ja kovempia.

Kovat ehdot tuntuivat sitäkin kovemmilta kun ne näyttivät ainoilta mahdollisilta. Summan läpimurto siirsi rintaman Viipurin liepeille. Ruotsi vastasi avunpyyntöön taas kielteisesti. Kuningas Kustaa V saneli 19.2.1940 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausunnon, ettei hän voinut ottaa vastuulleen sotaa. Jos Ruotsi virallisesti osallistuisi Suomen taisteluun, se voisi itse joutua suursodan osapuoleksi.

Sen sijaan Summaa voitaisiin edelleen parhaiten auttaa vapaaehtoisesti. Sotilaat olisivat kyllä olleet halukkaita viralliseen apuun, ja puolustusvoimain esikuntapäällikkö kenraali Axel Rappe ehdottikin 21.2. Ruotsin hallitukselle, että Suomeen lähetettäisiin 80 000-100 000 asevelvollista miestä rintamien vakauttamiseksi.

Hansson pysyi kuitenkin tiukasti kielteisellä kannallaan. Ideana oli kuitenkin nimenomaan vapaaehtoisliikettä suosimalla pitää Ruotsin valtio sodan ulkopuolella, mikä onnistuikin. »Ei toivottua apua, vapaaehtoisia luvattiin», kirjoitti pettynyt presidentti Kallio päiväkirjaansa. Saksasta ja lännestä kuului huonoa.

Päämaja ilmoitti joukkojen kuluvan ja väsyvän. Kesään saakka kestäminen olisi kyseenalaista ja siitä eteenpäin mahdotonta.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 23.2., johon presidentti aluksi otti osaa, tilanne näytti vaikealta. Walden oli jo ennen kokousta informoinut presidenttiä vaikeasta rintamatilanteesta.

Taas kerran päätettiin selvittää Ruotsin kantaa mahdolliseen länsivaltain joukkojen läpikulkuun ja mahdollisen avun määrä ja sillä välin tapella entistä lujemmin. Tanner ja Paasikivi olisivat olleet valmiit ryhtymään neuvotteluihin Molotovin ennakkoehtojen perusteella, muut eivät. Niukkanen johti vastustusta. Kallio myönsi Tannerin ja Paasikiven olevan sinänsä oikeassa, mutta katsoi olevan syytä. odottaa. Kivimäen paluuta Saksasta ja mainittuja selvityksiä.

Muutenkin hän arveli keskustelujen eri maiden kanssa vaativan aikaa.

Näin tehtiin. Rintamilla meni huonosti. Kun hallitus 25.2. oli taas koolla, sotilaallinen tilanne oli synkkä. Ryti ilmoitti Ranskan ja Englannin kyllä olevan valmiita ottamaan vastuulleen Pohjois-Suomen puolustuksen lähettämällä 20 000-24 000 miestä Suomeen, mikäli läpikulku Norjan ja Ruotsin kautta sallittaisiin. Tanner ja paikalla ollut Walden eivät uskoneet avun ehtivän ajoissa tai edes riittävän. Paasikivi kiirehti rauhantekoa ja esitti toiveita Saksan tuesta rauhanneuvotteluissa, koska nopea rauha olisi sen edun mukainen. Pekkala, Koivisto ja von Fieandt yhtyivät »rauhan miehiin». Toisella kannalla olivat Heikkinen, Hannula, Salovaara, Söderhjelm ja von Born, jotka katsoivat venäläisten ehtoihin suostumisen vaarantavan maan itsenäisyyden ja arvelivat, ettei eduskunta hyväksyisi rauhaa tuolta pohjalta. Oli jatkettava taistelua luvatun lännen avun tuella.

Kallio tiivisti keskustelun. Hän korosti vastuun raskautta ja sitä, kuinka eri vaihtoehdot oli punnittava perusteellisesti. Kannaksen perääntyminen ja Koiviston luovutus murehduttivat. Vapaaehtoisia tuli toivottoman hitaasti, minkä presidentti sanoi itseään »kauheasti suututtaneen». Hän arveli myös, että oli tehty virhe kääntymällä Ruotsin välityksen puoleen eikä käytetty »vanhaa tietä Madame Kollontayn kautta». Nyt olisi koetettava avata tie Stalinin luo, koska Stalinilla ei olisi yhtä suurta halua sortaa Suomea kuin Molotovilla, Vorogilovilla yms. Pääasian presidentti ratkaisi siten, että Tanner lähtisi Tukholmaan tavoitteena rauhanneuvottelujen aikaansaaminen. Epävarma hän kyllä oli. »On kovin katkeraa, jos täytyisi luovuttaa Hankoniemi», hän totesi ja piti sitä vielä Kannaksenkin menetystä pahempana. »Olisi kenties vielä syytä puhua Jussarösta, vai joko se lie turhaa — -», Kallio arveli. Samalla oli pyrittävä Italian avulla painostamaan Saksaa ryhtymään välittäjäksi, ja ellei kunniallisia ehtoja saataisi, oli hyväksyttävä länsivaltain apu. Saksaan hän luotti ainakin jossain määrin: »Voimme luottaa siihen, että Saksan kansan ja sivistyneiden hallituspiirien sielu puhuu bolsevismia vastaan.» Ratkaisu oli vaikea: »Emmehän edes nyt tiedä, mihin raja vedettäisiin. Ei, ehdot ovat mahdottomat», Kallio valitti. Asia oli vielä »keskeneräinen päätettäväksi, vaikka toisaalta ratkaisua ei voinut enää pitkälle lykätä…».

Lopuksi presidentti totesi, ettei Tannerin matkaa ollut kukaan vastustanut, ja siltä osin voitiin tehdä yksimielinen päätös.

Tuossa kokouksessa käytiin sananvaihtoa myös siitä, mikä sodan tavoite oli. Söderhjelm katsoi sotaan ryhdytyn siksi, että koetettaisiin kestää kunnes kansainvälinen tilanne auttaisi Suomea. Tanner
ja Kallio protestoivat. Tanner tokaisi, ettei Suomi ollut lähtenyt sotaan millään edellytyksellä, vaan lähtenyt siitä, ettei sotaa tulisi.

Hyväuskoisuus ja erehdys olivat johtaneet Suomen sotaan, niin kuin Venäjänkin. Kallio yhtyi Tanneriin ja lausui Söderhjelmille, ettei Suomi ollut suinkaan etsinyt sotaa. Syksyn neuvotteluista ei kannattanut enää puhua, Kallio jatkoi, mutta halusi omasta osuudestaan sen verran mainita, ettei hän tuntenut Erkon sähkettä 21.10.

Tannerin Tukholman terveiset olivat käytettävissä valtioneuvoston seuraavassa istunnossa 28.2. Kallio johti kokousta, josta hän teki itselleen poikkeuksellisen tarkat muistiinpanot. Mukana olivat ministerien lisäksi Walden sekä Saksasta juuri palannut Kivimäki.

Tannerin tulokset olivat laihoja. Ruotsi antaisi Suomessa jo olevien vapaaehtoisten lisäksi lähettää pienissä ryhmissä enintään 8000 miestä, joista 20 prosenttia voisi olla sotilaita, mutta aseet lähetettäisiin laatikossa. Länsimaiden joukkojen läpikulkua ei sallittaisi.

Kollontain luona käydessään Tanner oli saanut tietää venäläisten pitävän kiinni Pietari Suuren rajasta, vastaus oli annettava kahden päivän kuluessa, muuten ehdot kovenisivat. Englannista ja Ranskasta oli luvattu huhtikuun loppuun mennessä toimittaa 12 000-13 000 miestä, siis vain puolet aikaisemmin luvatusta määrästä.

Niukkanen piti tietoja huonoina. Joukot olivat edellisenä yönä vetäytyneet viimeiselle edes jotenkin varustetulle Viipuri—Tali—Kuparsaari -linjalle. Silti ehdot olivat mahdottomat. Oli taisteltava, koetettava pysäyttää vihollinen ja toivottava maailmassa tapahtuvan jotakin, joka voisi auttaa Suomea. Hannula oli samaa mieltä, kun taas kaikki muut katsoivat ainoaksi mahdollisuudeksi ryhtyä neuvotteluihin venäläisten ehdoin.

Kallio käytti kaksi puheenvuoroa. Hän totesi olevan luonnotonta, että luovuttaisiin vielä valloittamattomista alueista. Suomen asemaa hän kyllä piti traagisena ja oli erittäin katkera Skandinavian maille, jotka olivat olleet Kansainliitossa tekemässä avustuspäätöstä, mutta nyt eivät antaneet edes toisten auttaa. Se oli kunniatonta ja masentavaa, presidentti luonnehti. Hän esitti myös sen vaaran, ettei valtioneuvosto saisi yksimielistä kansaa taakseen, jos se tekisi rauhan näillä ehdoilla. Puuttui arvovaltaa ja voimaa. Hän tiedusteli, eikö rauhan sijasta voisi ajatella aselepoa. »Olisiko toivotonta tehdä meidän puoleltamme vastaehdotus», Kallio tiedusteli Tannerilta, jonka vastaus oli ehdottomasti kielteinen. Erimielinen sananvaihto päätyi siirtämään asian seuraavaan päivään, jota ennen Heikkinen, von Born, Söderhjelm ja K-A. Fagerholm matkustaisivat päämajaan.

Iltapäivällä 29.2. keskustelua jatkettiin. Ministerit toivat rintamatietoja, jotka eivät lohduttaneet. Marsalkka oli erittäin huolestunut eikä voinut taata, kuinka kauan linja Viipurin seudulla
kestäisi.

Nyt oltiin kypsiä päätökseen. Presidentti toisti eilisen kantansa valloittamattoman maan luovuttamisesta, mutta ei lausunut eriävää mielipidettään, kun valtioneuvosto päätti Tannerin ehdotuksesta aloittaa neuvottelut. Hannula oli vastaan, Niukkanen piti ennakkoehtona, että vain Viipurin eteläpuolitse vedettävä raja voisi tulla kysymykseen.

Neuvotteluihin taipuminen oli presidentille vaikeaa. »Olemme nyt kuulleet, että sotilasjohto ei voi luottaa niihin joukkoihin, jotka ovat sen käytettävissä», hän sanoi. Mihinkään »ehdottomaan antautumiseen » hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä, vaan puolusti Niukkasen näkemyksiä ja katsoi, että hallituksen vastauksessa oli ehtoja sanottava kohtuuttomiksi. Paasikiven huomautukseen, että tämä voisi antaa Molotoville aiheen tulkita Suomen hylkäävän tarjouksen, Kallio ei yhtynyt. Hän katsoi myös vastauksen sanamuodon tärkeäksi »kansalliselta ja psykologiselta kannalta» ja sanoi pitävänsä asiaa niin tärkeänä, ettei ulkoministeri yksin voisi ottaa sitä vastuulleen. Se oli käsiteltävä valtioneuvoston virallisessa istunnossa, hän päätti ja sai tukea monilta ministereiltä, jotka vaativat nähdä vastauksen kirjallisesti. Hannula toivoi, että presidentti esittäisi vastauksen valtioneuvoston sovitussa iltaistunnossa, mitä Kallio ei kuitenkaan pitänyt välttämättömänä.

Kokouksen jälkeen 29.2. presidentti ja ministerit informoivat eduskuntaryhmiä, joille tieto tilanteesta tuli täytenä yllätyksenä.

Illan mittaan kuitenkin selvä enemmistö taipui neuvottelujen aloittamiseen, ja yhteinen kokous totesi eduskunnan jäsenten suuren enemmistön olevan hallituksen kannalla. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa samana aamuna oli kyllä Kalliota ja Erkkoa arvosteltu siitä, etteivät he olleet ilmoittaneet eduskunnalle Hanssonin sanoneen, ettei Ruotsi tulisi missään tilanteessa apuun, mutta rauhantekoa ei Kekkosta lukuun ottamatta vastustanut kukaan. Illalla kello 23.15 hallitus piti presidentin johdolla eduskuntatalossa vielä istunnon. Päätettiin lähettää Tukholmaan sähke, jossa ilmoitettiin Suomen periaatteessa hyväksyvän ennakkoehdot. Kallio osallistui sähkeen sanamuodosta käytyyn keskusteluun ja puolusti tiukasti Rydin laatimaa muotoa, joka oli sävyltään varauksellisempi kuin aikaisempi. Kotilaisen ja Pekkalan epäilyt hän torjui.

»Annetaan sen olla, ettei meitä voida syyttää siitä, että olisimme nielleet kaikki», presidentti perusteli saaden lopulta tukea Paasikiveltäkin, jonka mielestä pääasia oli, että vastauksesta näki Suomen olevan valmis neuvottelemaan. Yksimielisesti annettiin Tukholmassa väliaikaisena asiainhoitajana olleelle Erkolle määräys, ettei vastausta saanut toimittaa perille ennen kuin eri määräyksestä.

Seuraavana päivänä, 1.3., hallitus kokoontui taas presidentin johdolla. Nyt oli tapahtunut uutta. Tanner kertoi Ranskan-lähettilään käyneen luonaan ilmoittamassa maansa olevan huolissaan rauhantekoaikeista ja kertomassa avuntarjouksen olevan 20 000 miestä erikoisjoukkoja. Lähettiläs oli vakuuttunut, ettei Ruotsin läpikulkukielto olisi lopullinen. Myös Lontoosta oli soiteltu Tannerille pitkin yötä. Pariisista tulleen soiton mukaan ensimmäiseen apujoukkoon kuuluisi 50 000 miestä, jotka olisivat perillä jo maaliskuun lopussa. Ulkoministeri uskalsikin ehdottaa, että koetettaisiin voittaa aikaa antamalla Neuvostoliitolle epämääräinen vastaus ja otettaisiin selvää länsimaitten mahdollisuuksista. Kallio oli samaa mieltä. Hän sanoi ajatelleensa viisaimmaksi tehdä vastatarjous ja ilmoittaa, että Suomi haluaa rauhaa ja sotilaallisuuksien lopettamista ja että neuvottelujen pohjaksi voisi ajatella helmikuun 1. päivänä vallinnutta rintamatilannetta. Laivastoasemasta voisi luvata neuvotella, mutta Viipurista ja Sortavalasta olisi vaarallista puhua. Muut yhtyivät samaan kantaan. Toivon säde pilkahti vielä kerran.

Vielä aamupäivällä 2.3. pidetyssä kokouksessa oli optimistinen tunnelma. »Tilanne on paljon lohdullisempi kuin toissailtana», totesi presidentti ja arveli eduskunnan olevan tavattoman paljon tyytyväisempi, kun länsivallat olivat ryhtyneet innokkaaseen toimintaan.

Ranskalainen eversti Ganeval oli käynyt presidentinkin luona selostamassa optimistisesti ja yksityiskohtaisesti Ranskan avustussuunnitelmia.

Kallio toivoi, että uudessa tilanteessa voitaisiin Hankoniemi vaihtaa muutamiin saariin, ja joka tapauksessa oli länsimailta koetettava hankkia apua niin paljon kuin mahdollista.

Jopa Paasikivikin näki nyt joitakin mahdollisuuksia tilanteen.hyödyntämiseen ja puhui »pyrkimisestä niin kunnialliseen rauhaan kuin mahdollista.»

Optimismi katosi kuitenkin lähipäivinä lopullisesti. Ruotsi torjui yhä jyrkemmin kauttakulkuajatukset ja painosti Suomea rauhaan.

Mannerheim oli katkera Ruotsin asenteesta ja esitti Ruotsin painostamista uhkaamalla luovuttaa alueita Ahvenanmaalta. Hallituksen istunnossa 3.3. Tanner katsoi jäljelle jääneen vain yhden mahdollisuuden, että »nielemme kalkin». Kallio halusi vielä siirtää ratkaisua, vaikka hän myönsikin tilanteen näyttävän lähes toivottomalta ja moitti ankarasti Ruotsia, joka nyt painosti Suomea, vaikka se oli välittäjä. Kallion mielestä Ruotsin ulkoministeri lisäksi »pakkasi meitä holhoamaan». Ryti yhtyi Tanneriin, mutta kun Niukkanen, Hannula ja Söderhjelm olivat avunpyytämisen kannalla, lykättiin asia taas ja toivottiin, että Tukholmasta saataisiin uusia tietoja, mm. varmuus siitä, oliko Suomen hallituksen edellinen vastaus mennyt perille Moskovaan.

Illalla kello 18 istuttiin uudelleen samoissa mielialoissa. Tanner toisti kantansa ehtojen hyväksymisestä ja Niukkanen niiden hylkäämisestä.

Presidentti toisti moitteensa Ruotsia kohtaan; ja sen menettely harmitti muitakin. »Onpa outoa, ettei välittäjä kuule asianomaisen tahtoa», Kallio tokaisi, kun oli käynyt selville Güntherin jättäneen välittämättä edelleen Moskovaan Suomen hallituksen 1.3. muotoileman sähkeen, koska ruotsalaiset epäilivät sen Kollontain viittausten mukaan ärsyttävän siinä määrin Neuvostoliittoa, että neuvottelut katkaistaisiin. Kun uusia tietoja Tukholmasta ei ollut saatu, päätöstä siirrettiin vielä.

Aamulla 5.3. hallitus istui taas presidentin johdolla. Mukana oli myös Walden. Tanner kertoi saaneensa edellisenä iltana ilmoituksen Ruotsilta, että Ranska ja Englanti olivat tiedustelleet läpikulkuoikeutta, mutta saaneet kieltävän vastauksen. Epäselvää oli, vastustaisiko Ruotsi asevoimin lännen mahdollista läpikulkuyritystä. Ryti ja Walden selostivat äärimmäisen vakavaa sotilaallista tilannetta, koska venäläiset olivat päässeet Viipurinlahden länsirannalle. Mannerheimin käsityksen mukaan aika ei riittäisi apujoukkojen odotteluun. Tanner ehdottikin, että Neuvostoliitolle ilmoitetaan, että sen ennakkoehdot hyväksytään. Mikäli Moskovasta tulisi kielto, pitäisi pyytää länsivalloilta apua, jota ne olivat tarjonneet.

Keskustelusta tuli kiivas. Hannula teki vastaehdotuksen, jonka mukaan länsivaltojen avuntarjous hyväksyttäisiin. Niukkanen katsoi mahdottomaksi suostua venäläisten ehtoihin,joita ei edes tunnettu. Armeijaa ei ollut lyöty, hän huomautti ja jatkoi, että länsivaltojen apua olisi pyydettävä siinäkin tapauksessa, että rauhasta ruvettaisiin keskustelemaan. Tannerin kannalle asettuivat kaikki muut. Ryti täydensi Tannerin ehdotusta vielä siten, että koska oli mahdollista ettei Suomi yrityksestään huolimatta saisi rauhaa hyväksyttävin ehdoin, sen pitäisi, samalla kun se ilmoittaa länsivalloille hyväksyneensä Neuvostoliiton ehdot, ilmoittaa kielteisessä tapauksessa pyytävänsä apua. Kallio teki yhteenvedon. Hän totesi kaikkien valtioneuvoston jäsenten käyttäneen asiassa puheenvuoron ja Hannulaa lukuun ottamatta kannattaneen rauhan yrittämistä ja, mikäli asia ei ratkeaisi, avun pyytämistä länsivalloilta. »Minun täytyy yhtyä tähän lopputulokseen, mutta valitan syvästi, ettei kyselyämme viime perjantaina (1.3.) toimitettu perille Moskovaan», päätti presidentti kokouksen.

Tanner otti nyt puhelinyhtyden Tukholmaan Güntheriin ja sai tältä ja Erkolta päivän mittaan selvityksiä. Asiat olivät huonosti. Neuvostoliitto piti kiinni Viipurin ja Sortavalan luovutuksesta ja uhkasi muuten tehdä sopimuksen Kuusisen hallituksen kanssa. Tiedot olivat Kalliolle pettymys. »Siivotonta, että vaativat Sortavalaakin, josta ovat vielä kaukana», hän kommentoi Tannerille. Kallio oli ilmeisesti toivonut venäläisten olevan myöntyvämpiä, mihin viittaa myös hänen harminsa 1.3. lähetetyn sähkeen pysähtymisesta Tukholmaan.

Maaliskuun 6. päivänä oli sitten ratkaisun hetki, jolloin Suomen hallituksen oli tehtävä päätöksensä. Tanner sai puheluja Tukholmasta pitkin yötä ja aamulla lopullisen tiedon, että Molotov ilmoitti hallituksensa suostuvan rauhanneuvotteluihin. Aselepoon Neuvostoliitto ei suostuisi ennen neuvottelujen alkamista. Suomen valtuuskunnan tuli saapua heti Moskovaan. Ruotsi tarjoutui järjestämään lentoyhteyden.

Valtioneuvosto kokoontui presidentin johdolla kello 11. Tanner selosti venäläisten ehdot ja sen, että hän oli kertonut avomielisesti Englannin ja Ranskan lähettiläille tilanteen ja pyytänyt kärsivällisyyttä. Hänen kantansa oli, että lähettämällä neuvottelijat Moskovaan Suomi ei menettäisi mitään. Niukkasta ja Hannulaa lukuun ottamatta muut ministerit yhtyivät Tanneriin.

Presidentti ilmoitti, ettei hän halunnut ryhtyä vastustamaan enemmistöä, mutta muistutti, että ehdoista piti neuvotella tosissaan: »Ministeri Paasikiven ja ulkoministerin lausuntojen perusteella haluan huomauttaa, etten ole käsittänyt asiaa siten, että Pietari Suuren raja ilman muuta olisi lyöty kiinni. Ehdothan ovat lähtökohta neuvotteluille emmekä ole velvolliset suostumaan kaikkeen.

»Kallio oli myös sitä mieltä, että Moskovaan olisi lähetettävä Ryti, mutta varmistettava kuitenkin, ettei Paasikivi loukkaantuisi.

Päätös rauhanvaltuuskunnan lähettämisestä siis tehtiin. Iltapäivällä valittiin neuvottelijat, joiksi tulivat Ryti, Paasikivi, Walden ja hallituksen apulaisulkoministeri professori Väinö Voionmaa.

Ohjeet olivat väljät. »Onnellisinta olisi, ellei tarvitsisi luovuttaa muita alueita kuin mitä he ovat jo valloittaneet. Ohjeita emme voi antaa. Valtuuskunnan täytyy kuunnella ja koettaa tinkiä», kuuluivat presidentin ohjeet.

»Kuivukoon käteni»

Neuvottelut Moskovassa alkoivat 8.3. illalla. Molotov luki ehdot, jotka olivat osittain vieläkin kovemmat kuin oli saatu edeltä käsin tietää. Syntyi parituntinen, Paasikiven luonnehdinnan mukaan toisinaan sangen ikävänsävyinen keskustelu, jossa hävinneet saivat kuulla kunniansa.

Osoittautui myös, että kotona oltiin aivan liian optimistisia ehtojen lieventämisestä. Hallitus oli Helsingissä koolla päivittäin. Länsivallat työskentelivät tarmokkaasti saadakseen rauhanteon vielä estetyksi. Rintamilla jatkui armoton paine. Ratkaisu oli vaikea ja jopa maailmanhistoriallinen, kuten Tanner sitä luonnehti. Avunpyyntö länsimaille olisi muuttanut maailmansodan luonteen. Lännen tarjoukset lisääntyivät ja täsmentyivät Nyt tarjottiin 57 000 miestä, joista ensimmäinen ryhmä, 15 500 miestä, olisi valmiina lähtemään 15.3. Avunpyynnön takarajaa pidennettiin 12.3. asti.

Eversti Paasonen tuli tarjoukset mukanaan Pariisista ja Lontoosta ja puhui kiihkeästi niiden puolesta. Puhuttiin myös Bakun rintamasta, jonka länsivallat avaisivat Neuvostoliittoa vastaan. Nämä Ranskan ja Englannin suunnitelmat olivat aivan todellisia: tarkoitus oli heikentää Neuvostoliiton apua Saksalle mm. Bakun öljykenttien pommittamisella, mahdollisesti myös Petsamoon, Murmanskiin tai Arkangeliin suuntautuvalla toisella pihtiliikkeellä.

Paasonen kävi myös presidentin luona, joka oli taipuvainen harkitsemaan hänen neuvojaan. Tanner sen sijaan torjui tylysti presidentin varovaisen ehdotuksen ottaa Paasosen tiedot huomioon päätöksenteossa.

Paasosen Tanner toimitti päämajaan, jotta tämä ei olisi voinut enää vaikuttaa presidenttiin. Mannerheimkin kallistui, noin vuorokauden ajaksi, lännen avun ja sodan jatkamisen puolelle, mutta Tanner ei perääntynyt. Niukkanen syytti Mannerheimia horjumisesta ja Tanneria siitä, että tietoja armeijan mahdollisuuksista toimitettiin Moskovassa neuvotteleville valikoiden.

Hallitus väitteli 8., 9., 10. ja 11.3. kiivaasti ratkaisusta. Ehdot olivat kovemmat kuin oli odotettu, ja houkutus jatkaa sotaa väikkyi mielessä. »Kunpa saisi Hankoniemen vaihdetuksi saariin», presidentti aprikoi 8.3. ja pohdiskeli linjojen kestävyyttä. 9.3. hän sanoi olevansa vaatimuksista tyrmistynyt: »Luulisi niiden olevan inhimillisempiä», hän sanoi ja valitti Suomen eristämistä kokonaan Laatokasta ja uuden rajalinjan vaikeaa puolustettavuutta. Hän kallistui 9.3. sille kannalle, että päätöstä vielä siirrettäisiin, miehet kutsuttaisiin Moskovasta ja katsottaisiin vielä yhdessä ennen länsivaltain ilmoittamaa takarajaa. »— — emme jaksa hoitaa näin raskasta rauhaa, se repii kansan», valitti presidentti. »Asia on niin hirvittävän tärkeä, että meidän pitäisi olla hälytysvalmiina tänä iltana», totesi presidentti vielä.

Illalla 9.3. kokoonnuttiinkin uudelleen. Mannerheimin tilanneselostuksen mukaan taistelujen jatkaminen olisi toivotonta. Tannerin johtopäätös oli selvä: oltiin pakkorauhan edessä. Häneen yhtyivät muut paitsi Niukkanen ja Hannula. Presidentin kanta oli tärkeä, mutta hän horjui vielä. Hän totesi olleensa lisävaatimuksista kuultuaan sitä mieltä, että neuvottelijat oli kutsuttava takaisin. Mannerheimin uusi lausunto oli kuitenkin siksi vakava, että sille täytyi antaa arvoa. Tanner huomautti, että tavallisesti upseerit olivat halukkaimpia jatkamaan sotaa, mutta nyt he olivat pessimistejä.

Kallio jatkoi vastaväitteitä. Koska uudet ehdot olivat kovemmat kuin eduskunnalle esitetyt, piti eduskunnalle antaa nyt tietoja tilanteen muuttumisesta. Tanner torjui tämän, koska aikaa ei ollut.

Presidentti epäili vielä rauhanteon tuollaisin ehdoin synnyttävän maassa hajaannusta, mikä olisi kauheata, mutta tätäkään argumenttia ei voitu ottaa huomioon. Oltiin pakkotilanteessa, ja siihen alistui myös tasavallan presidentti. Neuvottelijoille sähkötettiin valtuudet »täydellä vallalla päättämään asiasta, jos olette yksimielisiä». Lisäksi edellytettiin aselevon saamista heti.10′ Kallio mainitsi myöhemmin, että juuri Mannerheimin neuvo oli antanut hänelle voimaa tämän vaikean päätöksen tekemiseen.

Presidentti merkitsi päiväkirjaansa 11.3. lakonisesti: »Presidentin istunto, jossa annoin valtakirjan rauhan allekirjoittamisesta, joka sähkötettiin Moskovaan.»

Ennen kuin tuohon oli päästy, oli käyty vielä kerran ankarat väittelyt ja toisteltu samat argumentit. Valtioneuvosto istui presidentin johdolla kello 8 aamulla. Neuvottelijat kiirehtivät päätöstä eivätkä uskoneet enää mitään myönnytyksiä olevan saatavissa.

Neuvottelut uhkasivat katketa. Hannula ja Niukkanen olisivat antaneet niiden katketa. Kallio oli lähellä heidän kantaansa, mutta ei aivan. Hän halusi vielä puhua ylipäällikön kanssa, jolta hän ei ollut keskusteluissa koettanut saada kannanottoa, »sillä eihän ratkaisu ole hänen asiansa». Kun kuitenkin ministerit olivat sitä mieltä, ettei sotaa voitu jatkaa, oli hänenkin yhdyttävä samaan kantaan, vaikka ehdot olivat kamalat. Maata ei voinut hallita sotakabinetin avulla, hän vielä huomautti. Keskustelun jatkuessa presidentti herätti vielä ajatuksen, että aselepoa tehtäessä joukkojen olisi annettava toistaiseksi jäädä nykyisiin asemiinsa. Luovutettavien alueiden evakuointiin täytyi varata aikaa. Myöhemmän arvostelun torjumiseksi hän halusi hankittavaksi Ruotsilta virallisen vastauksen siitä, että se ei sallisi länsivaltojen joukkojen läpikulkua, koska »meidän pitäisi siten suojata selkämme maailmaa vastaan, ettemme vain pelosta ole taipuneet». Presidentin epävarmuudesta kertonee sekin, että hän soitti Tannerille useaan kertaan päivän mittaan kysellen tietoja Moskovasta. Samoin oli tapahtunut 9.3., joka myös oli kriittinen päivä.

Presidentin asema oli tuskallinen. Aamulla 12.3 hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän kuvasi ahdistustaan ja paineita jotka häneen ratkaisun hetkellä kohdistuivat. Hän kärsi unettomuudesta ja kertoi nukkuneensa vain muutaman tunnin öitä. Hän kuvasi tilanteen toivottomuutta — vaikka rintamilta annettiin sinänsä oikeita myönteisiä tietoja, oli Kannaksella jouduttu ylivoiman edessä antamaan myöten eikä sotilasjohto luottanut enää rintamien kestämiseen. Ulkomaiden lupaama apu ehtisi vasta kuukauden kuluttua, eikä sekään riittäisi. »Ja toiselta puolen on hirveä tehdä rauha huonoilla ehdoilla Ryssän kanssa, johon ei voi luottaa.» Siinä oli se »tunnon taistelun pohjavirta» joka rasitti yötä päivää.

Vastuu oli hirvittävä: »Syytteistä ei nyt presidentti ja hallitus vapaudu, teki miten teki». Kansa ei ymmärtäisi rauhantekoa, koska se ei tiennyt Kannaksen tilanteen vaikeutta: »Pelkään niin tavattomasti jos kansa nyt hajaantuu, jos tehdään rauha, kun apua on luvassa.» Eikä kansa tiennyt sitäkään, että Englannin ja Ranskan tulo Suomeen toisi maahan myös Saksan, ja yleiseurooppalainen sota vyöryisi Suomen maaperälle polkien jalkoihinsa maan ja kansan.

Kallio kertoi vielä Mikkoloitten — Maila Talvion ja hänen miehensä — käyneen luonaan. Heiltä presidentti oli saanut »säihkyviä kirjeita, ettei periksi saanut antaa tuumaakaan. Mutta siunaillen lähtivät, kun selittelin asioita», kuvasi Kallio keskustelun tulosta.

Hän oli omalta osaltaan ratkaisunsa tehnyt, eikä se voinut olla muu kuin rauha. Riskit olivat suuret, mutta vaihtoehtoja ei enää ollut.

Päätökseksi siis tuli taipuminen. Valtuutetuille lähetettiin mainittu sähke. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta hyväksyi 11.3. hallituksen kannan äänin 13-4.

Presidentti Kyösti Kallio allekirjoitti talvisodan lopettaneen Moskovan rauhansopimuksen valtakirjan maaliskuun 12. päivänä.

Neuvottelijat sähköttivät varhain aamulla Moskovasta etteivät neuvostoliittolaiset suostu aselepoon, vaan että vihollisuudet taukoavat vasta kun sopimus on allekirjoitettu. Toisessa sähkeessä he pyysivät, että heille viipymättä lähetettäisiin valtakirja rauhansopimuksen allekirjoittamista varten.

Vielä kerran iskivät yhteen toisaalta Tannerin ja häneen yhtyneen enemmistön sekä toisaalta Niukkasen ja Hannulan näkökannat. Presidentti horjui niiden välillä. Tilanne oli kamala, hän valitti.

Ei tiedetty mitään puolen miljoonan kansalaisen kohtalosta, joilla on koti uuden rajan toisella puolen. »Olen vavissut ehtojen edessä», Kallio lausui ja jatkoi olleensa itse valmis jatkamaan sotaa, jos olisi saanut tukea eduskunnalta ja hallitukselta. Taustalla olivat varmaankin lännestä tulvivat — ehkä nimenomaan luotetun adjutantti Paasosen tuomat — avuntarjoukset. Rintamat kestäisivät kyllä pari päivää, ja siksi ajaksi voisi Rydin vielä kutsua Helsinkiin ennen lopullista allekirjoittamista, hän aprikoi. Enemmistö asettui kuitenkin lykkäystä vastaan. Heikkinen ilmoitti, ettei hän vastusta presidentin ehdotusta, mutta epäili, että se voisi johtaa neuvottelujen katkeamiseen. Mikäli Ryti arvioisi tilanteen sallivan tulla Helsinkiin, Heikkinen yhtyisi presidenttiin. Tanner oli vastaan.

»Tänään on ratkaistava, tehdäänkö rauha vai jatketaanko sotaa», hän sanoi, eikä Kallio palannut enää lykkäyshankkeeseen.

Hän alistui enemmistön kantaan. »Tämä on kamalin paperi, jonka koskaan olen allekirjoittanut», hän valitti.

Virallinen presidentin istunto pidettiin kello 9. Pöytäkirjoihin kirjattiin vielä tunnetut kannat. Niukkanen ja Hannula vastustivat loppuun asti ja esittelijänä ollut ulkoministeriön osastopäällikkö Aaro Pakaslahti ilmoitti, että mikäli hän esittelijänä olisi joutunut esittelemään tämän asian valtioneuvoston yleisestä istunnossa, hän olisi ollut tällaisten ehtojen hyväksymistä vastaan. Presidentti horjui viimeiseen asti. Juho Koivisto on kertonut Kallion keskeyttäneen esittelyn ennen valtakirjan allekirjoittamista ja kutsuneen hänet käytävään. »Jos sinä olet tätä rauhaa vastaan, minä en allekirjoita », presidentti sanoi Koiviston mukaan. Kun Koivisto kuitenkin vakuutti, ettei enää ollut yhdestoista vaan kolmastoista hetki allekirjoittaa rauha, presidentti palasi ja päätti hyväksyä esityksen.

Niukkanen tiedusteli jo mahdollisuutta erota heti, mutta presidentti katsoi, että anomus olisi jätettävä pääministerille. Niukkanen tyytyi tähän.

Niin vastenmielisesti kuin Kallio suhtautuikin rauhanehtoihin, hän ei ymmärtänyt sitä vastustavien ministerien halua erota sen takia hallituksesta. Hannula ja Niukkanen ilmoittivat eroavansa vastalauseeksi, mitä Heikkinen, Koivisto ja von Born vastustivat kokouksessa. Söderhjelm puolestaan ehdotti, että heti kun rauha allekirjoitettaisiin, koko hallitus eroaisi. Hannula vetosi siihen, että hän oli ilmoittanut presidentille jo aikoja sitten eroaikeestaan, eikä Kallio siihen puuttunutkaan. Söderhjelmin lausunto häntä kuitenkin suututti. »En voi olla sanomatta, että on merkillistä toimintaa: tehdä rauha ja jättää asiat muiden hoidettavaksi», hän tokaisi ja jatkoi, että tuollainen kanta oli mahdoton. »Harras toivomukseni on, että samat miehet, jotka ovat olleet ohjaksissa, myös hoitavat asian loppuun asti», hän lausui ja sanoi toivovansa yksimielisyyttä loppuun asti.

Valtakirjaa allekirjoittaessaan Kyösti Kallio sitten lausui — kuten Tanner ilmaisi — vanhatestamentillisesti: »Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.»

Läsnä olevat tuskin aavistivat, että tämä tulisi käymään kirjaimellisesti toteen vain muutaman kuukauden kuluttua. Maaliskuun 14. päivänä presidentti piti radiossa rauhan johdosta puheen, jota kansa kuunteli hiljaisuuden vallassa. Kyösti Kallio puhui lämpimästi ja voimakkaasti. Puheen tavoitteena oli valaa elämänuskoa kansaan. Puheessa kuului kyllä katkeruus ja suru sekä maan silpomisesta että siitä, että Suomi oli jätetty yksin. Hän mainitsi erikseen Ruotsin ja Norjan kielteisen kannan kauttakulkuasiassa, mistä ruotsalaiset loukkaantuivat. Pääasia kuitenkin oli, että itse kansa oli säilynyt, valtiokoneisto oli koskematon, kansallistunne ja kunnia jäljellä »kirkastuneina ja entistä määrätietoisempina tulevista tehtävistään». Järki kehotti nyt Suomen kansaa kokoamaan kaikki voimansa yksimieliseen rakennustyöhön.

Maaliskuun 15. päivänä pidetyssä valtioneuvoston kokouksessa presidentti hyväksyi rauhansopimuksen solmimista puoltavan esityksen antamista eduskunnalle. Eduskunta — joka tässä asiassa oli jäänyt. varsin syrjään, osin ulkoasiainvaliokunnasta 11.3. tapah tuneen vuodon takia — vahvisti esityksen 145 äänellä kolmea vastaan.

Yhdeksän äänesti tyhjää, 42 oli poissa. Poissaolijat olivat pääasiassa eri puolueiden karjalaisia kansanedustajia, jotka olivat menneet kotiseutuaan evakuoimaan. Oppositiota se tuskin oli.

Kyösti Kallion talvisota oli ohi. 16.3. hän matkusti pariksi päiväksi Nivalaan. Sitä ennen hän oli heittänyt kiitolliset jäähyväiset Larsron väelle, jonka seurassa hän oli voinut viettää vaikean ajan.

Maaliskuun 21. päivänä 1940 pidetyssä valtioneuvoston istunnossa tasavallan presidentti antoi asetuksen rauhan saattamisesta taas voimaan.