Kyösti Kallio

Sivuraiteelle?

Kyösti Kallio oli yhtämittaisesti noussut poliittisella urallaan aina vuoden 1926 lopulle saakka. Kaikkea haluamaansa hän ei saanut heti, mutta kyse oli aina vain vähäisestä lykkäyksestä. Hän oli joka tapauksessa noussut rivivaltiopäivämiehestä ja pienen puolueen johtavasta, mutta silti valtakunnallisesti tuntemattomasta kansanedustajasta senaattoriksi ja ministeriksi, eduskunnan puhemieheksi ja kaksinkertaiseksi pääministeriksi, joka oli omassa, nyt suuressa ja maan keskeisimmässä puolueessa tärkein johtaja. Kallion sana painoi vähintään yhtä paljon kuin yhdenkään toisen suomalaisen.

1920-luvun puolivälissä Kallion nousu urallaan saavutti kuitenkin lakipisteensä,ja alkoivat vastoinkäymiset, jotka näyttivät johtavan hänet pysyvästi politiikan sivuraiteelle. Relanderin valinta presidentiksi vastoin Kallion selvää kantaa oli hänelle paha takaisku, jota lisäsi yhä avoimemmaksi muuttunut välirikko tämän kanssa.

Oman puolueen luokka-agraristinen suunnanmuutos, jonka kärkeen asettui hänen kilpailijansa Sunila, murensi Kallion auktoriteettia puolueensa johtajana. Kun presidentti ja Sunila liittoutuivat, he olivat Kalliota vahvempi voimatekijä maalaisliitossa ja tietysti tasavallan politiikassa muutenkin.

Kallion toisen hallituksen kaatuminen sysäsi Kallion kahdeksi ja puoleksi vuodeksi sivuun keskeisimmästä päätöksenteosta. Presidentti nosti pääministeriksi ensin Väinö Tannerin ja sitten vuoden kuluttua J. E. Sunilan, kun Kallio oli tehnyt epäonnistuneen yrityksen.

Varsinkin viimeksi mainittu kausi oli Kalliolle kiusallinen ja vaikea, kun hän ei voinut olla suoranaisesti oppositiossa oman puolueensa hallitusta vastaan, mutta kuitenkin näki asioiden sujuvan huonosti ja menevän oman puolueensa alkuperäisiksi katsomiensa periaatteiden kannalta väärään suuntaan. Eduskunnan puhemiehistöstäkin hän putosi puolittain vastoin omaa tahtoaan.

Puolueessa Sunila oli vuoden 1927 eduskuntavaalien jälkeen tärkeämpi johtaja kuin Kallio. Keväällä 1929 Kallio joutui eduskunnan puhemiehenä perustuslailliseen kiistaan presidentin kanssa ja hävisi; hallitus ja presidentti hajottivat eduskunnan vastoin hänen tahtoaan.

Kallio mietti tänä kahden ja puolen vuoden aikana useampaan kertaan politiikasta vetäytymistä. Alkuvuodesta 1927 hän pariinkin kertaan valitti väsymystään ja haluttomuuttaan politiikkaan ja tunsi maatöitten vetävän puoleensa. »En ole kipeä, mutta minua ei kiinnosta yhtään tämä työ», hän kirjoitti helmikuussa 1927. »En tiedä, onko se vanhuuden merkkiä vai mitä, mutta käyn hitaammaksi toimimaan ja ajattelemaan ja sentähden haluaisin kotiin, jossa tuntuisi olevan hyödyllistä työtä- -.»

Politiikkaa hän ei kuitenkaan jättänyt, vaikka tilaisuuksia olisi ollut, varsinkin sen jälkeen kun hänestä keväällä 1927 oli tullut Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Vaikka Kalliolla oli politiikassa mahtavia vastustajia, oli hänen asemansa kuitenkin siksi luja, ettei häntä kyetty enää politiikasta ilman omaa tahtoaan karkottamaan.

Kotimaakunnan luottamus riitti pysäyttämään hänet eduskunnassa ja hänen ansionsa puolueessa olivat joka tapauksessa niin suuret, että hän pysyi aina vaikutusvaltaisena poliitikkona, vaikka juonet saattoivatkin joskus hänet joistakin asemista pudottaa.

Kesällä 1929 Kallio palasi politiikan eturiviin voittajana. »Tanner hoiti tehtävänsä miehekkäästi», oli Kallion arvio hänen hallituksensa tilalle tulleen sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja sen pääministerin aikaansaannoksista. Tanneriin Kallio suhtautui korrektisti. He olivat vanhat tutut ja heillä oli Tokoin senaatin ajoilta kokemusta toisistaan hallituskumppaneinakin.

Tannerin ja Kallion näkemykset menivät jyrkästi ristiin maatalouskysymyksissä sekä armahdus-, suojeluskunta- ja puolustuskysymyksissä, mutta muuten heillä oli paljon yhteistäkin. Kumpikin oli maltillisia talousmiehiä, joille tulojen ja menojen pitäminen tasapainossa oli oleellinen asia.

Kalliota loukkasi Relanderin tapa ryhtyä hallituspuuhiin jo ennen kuin entinen oli ehtinyt eroaan jättää. Relanderin tavoite oli selvä. Hän tahtoi muuttaa hallitusyhteistyön suuntaa kerralla laajentamalla hallituspohjaa vasemmalle. Ottaessaan yhteyttä Tanneriin hän samalla toivoi tämän johdolla syntyvän laajan enemmistökokoomuksen, johon sosiaalidemokraattien lisäksi tulisivat mukaan edistyspuolue, RKP ja maalaisliitto. Kalliolla ei ollut mitään Tanneria vastaan, mutta tämän päätökseen hän ei sentään halunnut myötävaikuttaa.

Tanner keskustelikin Kallion kanssa hallituksenvaihdon yhteydessä paljon. Hallitusten tehtävien vaihto järjestettiin sikäli joustavaksi, että Kallion toinen hallitus hoiti budjetin käsittelyn eduskunnassa ja antoi vielä lakiesityksiä, mikä herätti eduskunnassa vastalauseitakin. Kallio korosti kuitenkin tämän tapahtuvan yhteisymmärryksessä tulevan pääministerin kanssa. Myös hallitusyhteistyön mahdollisuudesta Tanner ja Kallio keskustelivat. Relander pyrki vaikuttamaan Kallioon myönteisesti, mutta totta asiasta ei tullut, mikä närkästytti Relanderia. Presidentti muistutti Kaltiolle, että tämän hallitukset olivat saaneet tukea sosiaalidemokraateilta, vaikka nämä eivät olleet sen ohjelmaa hyväksyneetkään, mutta ei saanut vastakaikua. »Huomasin selvästi, ettei Kallio minun puheestani pitänyt», totesi Relander, jonka kanssa samoilla linjoilla oli Sunila.

Kun keskustan ja vasemmiston enemmistöhallitusta ei syntynyt, Relander antoi Tannerin tehtäväksi muodostaa puhtaasti sosialistinen hallitus, ja tämä ryhtyi toimeen. Kokoomus reagoi jyrkimmin ja valmistautui kaatamaan hallituksen heti tekemällä välikysymyksen sen ohjelmasta. Huolestunut Relander pelkäsi Kallion yrittävän vetää maalaisliiton samaan välikysymykseen mukaan ja kaatavan saman tien hallituksen. Sunila toi hänelle viestejä, joiden mukaan Kallio pyrkisi yhdessä kokoomuksen kanssa näin tekemään tilaa omalle uudelle hallitukselleen.

Näin ei ollut. Kallio ei Tannerin hallituksesta eikä Relanderin—Sunilan mutkittelevasta politiikasta pitänyt, mutta hallituksen kaatajaksi tuollaisessa tilanteessa hän ei ryhtynyt, mikäli nyt olisi kyennytkään.

Hän kertoi kyllä vaimolleen, että Tannerin hallitukselle aiotaan tehdä heti välikysymys ja arveli hallituksen siihen kaatuvan, mutta ei ryhtynyt aktiivisesti toimimaan tähän suuntaan.

Suurin osa maalaisliittolaisista yhtyi tähän kokoomuksen välikysymykseen, mutta hallitus voitti äänin 116-62. Tannerin hallitus sai hänen puolestaan alkaa vaivalloisen taipaleensa.

Sittemmin maalaisliitto ryhmittyi tiukkaan oppositioon Tanneria vastaan ja ahdisteli sosialistihallitusta jatkuvasti. Vuoden 1926 valtiopäivien loppuun, kesäkuun 1927 lopulle saakka Kallio saattoi esiintyä eduskunnassa aktiivisena keskustelijana ja harrastaa jopa nasevia välihuutoja, ennen kuin valinta puhemieheksi taas hiljensi hänet seuraavana syksynä.

Kallio palasi Tannerin hallituskauden alkupuolella usein kysymyksiin; joita hänen hallituksensa oli käsitellyt ja teki asiantunteviavertailuja, jotka eivät useinkaan olleet uudelle hallitukselle mairittelevia.

Erityisen kiivaasti Kallio, jota maalaisliittolaiset tukivat, otti hallituksen kanssa yhteen käsiteltäessä perustuslakivaliokunnan mietintöä Riihimäen asetehtaan jutusta, siis siitä, johon hänen hallituksensa oli kaadettu. Hän katsoi mietinnön osoittavan, ettei välikysymyksellä ollut millään lailla tähdättykään asian selvittämiseen tai kyselyssä esitettyjen epäkohtien poistamiseen, vaan yksinomaan miesten vaihtamiseen hallituksessa. Perustuslakivaliokunnan mietintöä Kallio piti »nolona. ja katsoi, ettei menettely ollut valtiopäiväjärjestyksen mukainen.

Helmikuun alussa Kallio valittiin itse perustuslakivaliokuntaan. Kallio ahdisti hallitusta monessa asiassa. Helmikuussa käytiin keskustelua lisämäärärahasta työttömyyden helpottamiseksi, ja Kallio käytti asiasta viimeisen, varsin pitkän puheenvuoron, jossa hän vertaili nykyisen ja edellisen hallituksen toimia työllisyyden hyväksi. Kallio korosti, että varoja tuli käyttää eri puolilla maata pienempiin kohteisiin kuin ennen oli tehty eikä kasata työttömiä asutuskeskuksiin, johon hän katsoi sosialistien politiikan johtavana Toinen Kallion mieliaihe oli puolustuslaitos, jossa erimielisyyksiä sosialistien kanssa ei tarvinnut hakea. Suojeluskuntalaista sosialistit olisivat halunneet poistaa sanat »isänmaa, laillinen yhteiskuntajärjestys ja valtakunta. Kallio sai tilaisuuden luennoida sosialisteille kyseisten käsitteiden sisällöstäa2 Lämpimänä pysyivät myös kielikysymykset, joissa Tannerin hallitus esiintyi mahdollisimman sovittelevana ruotsalaisiin päin, kun taas nyt oppositiossa oleva maalaisliitto Kallio kärjessään esiintyi korostetun aitosuomalaisin tunnuksin.

Hallitusvastuusta vapaana Kalliosta tuli taas kansanedustaja. Hänen pätevyytensä ja luottamuksensa oli laajaa, joten vastoinkäyminen yhtäällä johti toiminnan pääpainon siirtymisen toisaalle, mutta yhäkin tärkeälle alueelle.

Suomen Pankkiin

Keväällä 1927 Kalliolle tarjoutui virka, johon ei liittynyt vaatimusta politiikasta luopumiseen. Hänelle taijottiin paikkaa Suomen Pankin johtokunnassa.

Kyösti Kallio oli ollut panklåasioiden kanssa tekemisissä nuoruudestaan lähtien, Jo 24-vuotiaana nuorena isäntänä hänet oli valittu Nivalan säästöpankin tilintarkastajaksi, ja vuonna 1895 hanestä tuli pankin kirjuri eli vastaava hoitaja. Hän oli perustanut kotiseudulleen osuuskassan ja perehtynyt Pellervo-Seurassa osuuskassatoimintaan laajemminkin: Jo ensimmäisillä valtiopäivillään Kallio oli valittu raha-asioita käsittelevään valtiovaliokuntaan.

Vuonna 1912 hänestä ensi kerran tuli Suomen Pankin tilintarknstaja. Työ miellytti häntä alusta lähtien sekä merkityksensä että hyvän palkkionsa vuoksi. Myös pankkivaltuusmieheksi häntä ajateltiin jo tuolloin, mutta hän jäi tuolloin pois, koska tehtävä olisi vaatinut pitkää yhtämittaista poissaoloa kotoa. Tilintarkastajaksi hän sen sijaan suostui, kun toimen saattoi hoitaa maaliskuulla talviaikaan ja se kesti kolmisen viikkoa kerrallaan. Tilintarkastajan tehtäviin kuului myös Suomen Pankin sivukonttorien tilien tarkastaminen. Kallio oppi tuntemaan keskuspankin toimintaa ja henkilöstöä jo varhain, ja kun hän maaliskuussa 1917 siirtyi senaattoriksi, Suomen Pankin henkilökunta heitti hänelle jäähyväisiä kuin virkatoverille ainakin.

Pankinjohtajan virkaa Kalliolle tarjosi Risto Ryti, Suomen Pankin pääjohtaja vuodesta 1923, Kallion hyvä tuttava ja ystäväkin hallituksista. Pääjohtaja halusi tällä tavalla »ankkuroida rahapolitiikkansa maalaisliiton piiriin». Samaan tapaan hän oli sitonut sosiaalidemokraatit, joiden Lauri af Heurlin oli vuonna 1922 nimitetty johtokunnan jäseneksi. Eduskunnan alaisen valtiopankin yhteiskunnalliset kytkennät oli Rydin käsityksen mukaan järkevää saada tälläkin tavalla kuntoon. Ryti itse oli edistyspuoluelainen, Ernst Gråsten edusti ruotsinkielisiä, ja nyt oli mahdollista saada suora edustus maalaisliitostakin pankin toimivaan johtoon. Ryti hoiti ilmeisesti myös valmistelut eduskunnan pankkivaltuusmiehiin päin, joiden puheenjohtaja oli Väinö Tanner.

Kallion nimitys ei ollut mitenkään mutkaton. Hän itse epäröi. Hänen omassa puolueessaan periaatteellisesti vastustettiin puolueen sitomista keskuspankin politiikkaan tällä tavalla, ja hänellä oli henkilökohtaisia vastustajia.

Hänelle itselleen ratkaisu ei ollut helppo. Uusi virka merkitsisi joka tapauksessa kotoa poissaolon lisääntymistä entisestään. Hän kirjoitti ensi kerran huhtikuun 1. päivänä vaimolleen ja kertoi tulevansa luultavasti toukokuussa »helsinkiläiseksi». Tuolloin hän ei kuitenkaan vielä pitänyt asiaa aivan varmana ja totesi, että mikäli virkaan vaadittaisiin kielitodistuksia, hänellä ei niitä olisi eikä hän niitä hankkisi. Rydin kanssa käydyt keskustelut saivat kuitenkin esteet poistumaan. Kolmen päivän kuluttua Kallio saattoi tiedottaa kotiin asian näyttävän jo jokseenkin varmalta. Samalla kertaa hän kertoi pitävänsä ihmeellisenä, että oli »kaksi kertaa tullut ikään kuin ihmeen kautta vältetyksi semmoinen toimen otto, joka nyt estäisi tämän, joka on paljon parempi kaikkia edellisiä». Tuttu epäröinti alkoi kuitenkin jälleen. Muutaman päivän kuluttua hän kyseli, oliko tekemässä virheen. »Minulle tarjotaan tointa, joka tukisi talouttamme, mutta kaiken tämän edessä kysyn onko se sittenkin erehdystä, että olen poissa kotoa — -.»

Kallio oli tietoinen myös niistä vaikeuksista, joita nimitys toisi puolueessa, sillä vastustusta oli paljon. Kallio eritteli perusteellisesti omaa näkemystään Jalo Lahdensuolle 9.5.1927. Lahdensuo oli pankkivaltuusmies, ja valinta kuului pankkivaltuusmiehille. Kallio kertoi Lahdensuolle Rydin tarjonneen hänelle paikkaa. Ajatus oli ensin tuntunut mahdottomalta, mutta kun Ryti oli vakuuttanut »pankissa olevan sellaistakin tointa, johon minä pystyisin», hän lupasi ottaa asian omassa joukossaan keskusteltavaksi. Hän oli jo puhunutkin asiasta Tarkkasen, Raatikaisen, Simson Pilkan sekä tämän välityksellä P. V. Heikkisen kanssa. Moni seikka arvelutti häntä: »Pankkiteknikkohan en ole. En osaa myöskään kieliä, joka on epäilyttävä puute». Ryti oli kuitenkin vakuuttanut, etteivät he näissä asioissa odota tukea. Sen sijaan Suomen Pankki tulisi tarvitsemaan »jouduttuaan ennemmin tai myöhemmin taisteluun suurpankkien kanssa kansan luottamuksen ja siinä suhteessa luuli hän minun voivan vaikuttaa eduskunnassa ja ulospäin eheyttävästi». Pankissa hän voisi tarkastaa luottoja ja haarakonttoreita sekä ehkä valvoa setelipainoa, minkä tehtävän hän monivuotisena tilintarkastajana tunsi. »En sinne pyri, enkä ole pyrkinyt», Kallio vakuutti, mutta ilmoitti olevansa valmis, jos oman puolueen pankkivaltuusmiehet tahtoisivat valita. »Eduskuntaryhmään ei asiaa tarvinne viedä», huomautti Kallio vielä.

Viimeksi mainittu asia oli arka. Suomen Pankin johtosäännön mukaan johtokunnan valinta oli yksinomaan pankkivaltuusmiesten asia. Valtuusmiehet taas valitsi eduskunta. Kun nimitys oli selkeästi poliittinen ja kun Kallio haluttiin johtokuntaan nimenomaan puolueensa edustajana, olisi ollut luonnollista, että puolueen päättävät elimet, joista eduskuntaryhmä oli käytännössä tärkein, olisivat voineet ottaa asiaan kantaa.

Kuinka eduskuntaryhmässä olisi käynyt, olikin jo epävarmaa. Vastustajia oli paljon; Alkion vastustus tiedettiin ja sillä oli yhä vaikutusta ryhmässä. Myös Relanderin ja Sunilan ote ryhmästä oli luja, ja he olisivat hyvinkin voineet asettua vastahankaan. Maalaisliiton eduskuntaryhmä oli tuolloin sisäisesti hajanainen. Ryhmä, oli vastikään käynyt kovan ottelun pankkivaltuusmiehiä valittaessa.

Ryhmä äänesti ehdokkaistaan, ja pankkivaltuusmiesten ns. sisärenkaaseen pyrkinyt Kallio hävisi Sunilalle äänin 20-18. Sunila, joka oli tuolloin myös ryhmän puheenjohtaja, otti asian uudelleen esille ja ehdotti, että luovuttaisiin sekä hänestä että Kalliosta ja etsittäisiin tilalle uusi kolmas henkilö, jonka ympärille sitten voitaisiin yksimielisesti kokoontua. Ryhmävaltuuskunnassa Kallion kannattajat esittivät Jalo Lahdensuota ja sunilalaiset August Raatikaista. Kun ryhmä äänesti ehdokkaastaan, Lahdensuo voitti Raatikaisen äänin 19-15.

Äänestyksiä edelsivät monenlaiset »juorut ja vehkeilyt», joista ryhmä sitten valitti, että »ryhmässä henkilöiden ympärille muodostuu- ryhmiä».

Alkio paheksui tapahtumia, joita Kallio hänelle selitti ja Relander puolestaan ihmetteli, kuinka Kallio oli voinut katsoa olevansa ehdolla sisärenkaaseen, vaikka asui Nivalassa saakka. Tuossa varsin tulehtuneessa ilmapiirissä Kallio ei ymmärrettävästi halunnut aiheuttaa uutta kiistaa varsinkin, kun pankin johtosääntö antoi mahdollisuuden eduskuntaryhmän sivuuttamiseen.

Kalliota huoletti kyllä menettely ja hän arveli nurinaakin ilmenevän. Näin olikin. Alkiolle Kallio selvitti suunnitelmiaan suullisesti yhteisellä ulkomaanmatkalla Baltiaan ja Puolaan toukokuun puolenvälin jälkeen, jolloin hän oli itse ratkaisunsa tehnyt. Hän lienee saanut hyvin pidättyvän vastauksen. Myöhemmin Alkio monissakin yhteyksissä moitti Kallion menoa Suomen Pankkiin.

Relander kirjoitti Alkion jopa todenneen käydessään lokakuun puolivälissä 1927 presidentin luona, ettei Kallio ollut saanut puolueelta lupaa tehtävän vastaanottamiseen, vaikka tämä oli sitä pyytänyt. Relander lienee tulkinnut Alkion ilmaisua vapaasti, mutta tyytymätön Alkio joka tapauksessa oli. Kallion huolta kuvastaa sekin, että hän keskusteli kysymyksestä monen ystävänsä ja tuttavansa kanssa, mm. Puolan matkallaan Varsovassa tapaamansa Hjalmar Procopen kanssa.

Tyytymättömyyttä oli muuallakin. Relander ja Sunila pitivät Kallion ratkaisua ja ryhmän sivuuttamista sopimattomana ja väheksyivät hänen panostaan pankissa. Myös rivijäsenet arvostelivat.

Iivari Lantto, Kallion entinen kansanedustajatoveri, lienee tulkinnut monien mielialoja kirjoittaessaan Ilkan taloudenhoitajalle Kustaa Harjulle Kallion sitoneen itsensä virkamiehistön palkankorotusvaatimuksiin ottaessaan korkeapalkkaisen viran. »On useinkin nähtävää, että tuliterä hälvenee, kun määrättömiksi muuttuvat rahatulot ja asema vieroittaa pois asteittain vähävaraisten salojen asukasten elämästä — —.» Tämä moite toistui sitten lukemattomissa yhteyksissä pulavuosien puristuksessa. Johtajan paikka oli arvostettu ja hyvin palkattu, mutta ei vailla poliittisia rasitteita.

Näistä mielialoista täysin tietoisena Kallio aloitti työnsä Suomen Pankissa toukokuun viimeisenä päivänä 1927. Pankkivaltuusmiehet tekivät päätöksensä johtokunnan esityksen mukaisesti, ja pääministeri Tanner presidentin sijaisena nimitti Kyösti Kallion Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi 28.5.1927.

Alku tuntui oudolta. »En ole sinne luotu enkä valmistunut», Kallio valitti ensimmäisenä työpäivänään. Ei edes palkka, jota »maksavat enempi kuin ansaitsen», tuntunut aluksi lohduttavan.

Outous meni pian ohi. Kallio sopeutui hyvin työhönsä ja oppi sen. Hän sai aluksi hoitoonsa holvin, jonka otti vastaan af Heurlinilta 4.6. Hän tarkasti sen jälkeen säännöllisesti eri kassanhoitajien kassat. Lisäksi hänen tehtäviinsä kuului haarakonttorien valvonta, minkä vuoksi hän matkusteli eri puolilla maata. Näihin tarkastusmatkoihin hän saattoi yhdistää tapaamisia maakunnissa ja puolueen tai muiden yhteisöjen puhetilaisuuksia sekä joskus kotimatkoja, joita saattoi taas tehdä harvemmin. Kesäkuussa Kalliolle annettiin »vekselisalkku» hoidettavaksi. Hän kertoikin tyytyväisenä alkavansa »vähitellen tuntea, mitä täällä vaaditaan.

Pankin johtokunta kokoontui joka aamupäivä arkisin, kuutena päivänä viikossa, ja vaikka Kallio olikin yksityisasioiden tai virkatehtävien
vuoksi poissa vähän enemmän kuin muut jäsenet, hän toki oli melkein
aina paikalla. Tannerin tokaisu, ettei Kallio pankissa paljon ollutkaan ei pidä paikkaansa.

Kollegojensa kanssa Kallio tuli hyvin toimeen. Johtokunnan muut jäsenet (Ryti koko ajan pääjohtajana, johtajina Lauri af Heurlin koko ajan ja Ernst Gråsten vuoteen 1930, josta lähtien Adolf Burgman) olivat »hyviä tovereita», kuten hän vaimolleen korosti.

Vaikka hänen olikin vaikea aluksi tottua ilmoittamaan muille, »vaikka käytävän toiselle puolelle menee», kun oli ennen ollut päällikkö ja nyt neljäs pankin johtaja, niin yhteisymmärryksessä toimittiin.

Pääjohtaja Ryti oli pätevä ja voimakastahtoinen. Kallion ja Rydin suhdetta on useasti kuvattu siten, että Ryti määräsi kaiken, minkä Kallio pankin johtokunnassa ja vähän muutenkin teki tai että Kallio »jumaloi» Rytiä ja kunnioitti tämän juristin-oppineisuutta siinä määrin, että yhtyi kritiikiltä tämän näkemyksiin.

Relander totesi Rydin tehneen johtajanvaalilla Kalliosta »nöyrän palvelijan», jonka välityksellä hän pyrki ohjailemaan maalaisliiton politiikkaa. Tanner, pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja, antoi samanlaisen kuvan.36 Pulavuosina Kalliota arvosteltiin hyvin ankarasti, ja tuolloin mm. pulallikehdinnän talousteoreetikko Yrjö Jahnsson puhui Kalliosta Suomen Pankin »pyhimpänä kissana», jonka tehtävänä oli säästää Rydin rahapolitiikka maalaisliiton kritiikiltä.

Vastaavanlaiset käsitykset toistuvat monessa yhteydessä. Ryti oli tietysti etevä finanssimies, jolle rahan arvon vakaus oli toiminnan johtoajatus, Kallio arvosti ja ihailikin häntä ja oli hänen kanssaan useimmiten yhtä mieltä, mutta ihailun kritiikittömyydestä ei vol puhua.

Sinä aikana, jonlca Kallio oli Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä, hän merkitytti kahdesti johtokunnan päätökseen eriävän mielipiteensä, mitä kukaan muu johtaja ei tehnyt.

Toinen tapahtui marraskuussa 1928, jolloin keskusteltiin korkokannan alentamisesta. Kallio muista jäsenistä poiketen ilmoitti pitävänsä korkokantaa liian korkeana. Toinen kerta koski myös korkoja ja oli pula-ajan kriittisimpänä vuonna 1932. Tuolloinkin Kallio saneli pöytäkirjaan erillisen lausuman korkosäännöstelyn puolesta, samalla kun muu johtokunta torjui pankkivaltuusmiesten esityksen. Kun 1.12.1932 annettiin lopullinen vastaus, Kallio liitti siihen eriävän mielipiteensä, Mikäli Kallio leimataan johtokunnan jäsenenä epäitsenäiseksi, kohtuullista olisi arvostella samasta asiasta enemmän muita jäseniä.

Kallion pankinjohtajan toimeen liittyi suuria poliittisia rasitteita. Vaikka vaikutussuunta todella oli enemmän niin kuin Ryti oli Kalliolle tätä johtokuntaan pyytäessään selvittänyt, eli että Suomen Pankki tarvitsi Kallion laajaa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa tuekseen, asetelma yleisesti yksinkertaistettiin siihen muotoon, että nimitys kahlitsi Kallion ja hänen puolueensa Rydin politiikkaan.

Jo ennen suurviljelijänä monien kadehtima ja karsastama Kyösti Kallio oli nyt myös suurituloinen virkamies, Helsingin herra. Kilpailijat käyttivät tätä hyväkseen. Varsinkin pulavuosina pankinjohtajan asema oli Kalliolle vakava rasite, niin paljon kuin hän vahvoja taloudellisia suhteitaan pulaan joutuneiden hyväksi käyttikin.

Kun Kallion aikaansaannoksia Suomen Pankissa ja hänen mukanaolonsa merkitystä myöhemmin arvioitiin, esitettiin vastakkaisia näkemyksiä.

Eduskuntaryhmässä asiasta vuonna 1938 keskusteltaessa väitettiin, kuinka juuri Kallion asema oli vaikuttanut pulapuolueiden syntyyn ja kuinka se sitoi maalaisliittoa sille epäedullisiin ratkaisuihin. Toisaalta huomattiin selvää hyötyäkin. Kallion oma, jo ennestään mittava taloudellinen asiantuntemus ja vaikutusvalta talouselämässä lisääntyi oleellisesti. Kun Kalliolle vuonna 1937 valittiin seuraajaa, muistutti Juhani Leppälä pankkivaltuusmiesten kokouksessa, kuinka aikanaan Kalliota valittaessa »ei ollut puhetta kielitaidosta ja kokemuksesta raha-asiain hoidossa, mutta luuli maan pääelinkeinoa harjoittavan maanviljelijäväestön olevan enemmän kuin tyytyväisiä silloiseen valintaan». Ja L. O. Hirvensalo osui epäilemättä oikeaan arvioidessaan Kallion osallistumisen Suomen Pankin johtokuntaan vaikuttaneen terveellisesti myös hänen puolueeseensa.

Pankinjohtajan virka teki Kalliosta lopullisesti »helsinkiläisen». Hän alkoi heti hankkia itselleen suurempaa ja vakinaisempaa asuntoa, ja kun se löytyi, hän muutti omat, vaimonsa ja nuorimman lapsensa Katrin kirjat Helsingin Pohjoiseen Suomalaiseen seurakuntaan 27.12.1927. Käytännön merkitystä muutolla ei suuremmin ollut. Kyösti Kallio asui Helsingissä suurimman osan vuodesta, lukuun ottamatta pankinjohtajan loma-aikoja (kuusi viikkoa vuodesta 1928 alkaen) ja lyhyitä viikonloppu- ja juhlapyhäkäväisyjä.

Niinhän hän oli asunut jo aikaisemminkin. Katri-tytär asui isänsä luona Helsingissä oppikoulua käydessään ja vanhemmat tyttäret Vieno ja Kerttu yliopisto-opiskelujensa aikana, kun taas vaimo eli entiseen tapaan Nivalassa käyden vain sattumoisin miehensä luona Helsingissä.

Osasyynä muuttoon oli verotus. Nivalan kunta oli 1920-luvun loppuvuosina suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Sen veroäyri-oli korkea, vuonna 1928 maaherran kehotuksesta jo 11 penniä. Köyhä kunta pyrki verottamaan suurituloisinta jäsentään raskaimmin.

Kun Helsingin äyri oli vain 6,40 penniä, oli kirjojen muutosta tuntuva taloudellinenkin hyöty ja alituinen verovalitusriesa väheni.

Kalliolle jäi tietysti Nivalaan paljon verotettavaa omaisuutta ja talon tuotto jäi Nivalan verotettavaksi, mutta palkkatuloista hän selvisi vähemmällä.

Pankinjohtaja Kallio vuokrasi itselleen vakinaisen kaupunkiasunnon. Hän oli tottunut leveämpään asumiseen omine palvelijoineen ensi kerran pääministerinä ollessaan 1923. Tuolloin hän virka-asunnon menetettyään palasi vielä vanhaan malliin eli vuokrasi kutakin istuntokautta varten erikseen huoneen tai huoneiston, vaikka mieli tekikin vakinaista »kotia». Toisella pääministerikaudellaan Kallio asui pääministerin virka-asunnossa yksin, ja osa huoneista oli vuokrattu muille ministereille. Siirryttyään pääministerin paikalta taas puhemieheksi hän etsiskeli pitkään »puhemiehen arvolle sopivaa» huoneistoa ja löysikin sen, mutta pysyvää vuokrasopimusta hän ei tehnyt.

Nyt vakinainen asunto oli kuitenkin välttämätön. Elokuussa hän lähetti kotiin kahden huoneiston, Liisankatu 16:ssa ja Vironkadun ja Konstantininkadun kulmassa sijaitsevien huoneistojen itse piirtämänsä pohjapiirrokset. »Minä haluaisin kodin tapaisen, vaikka omaisen eivät näy sille arvoa antavan», hän huokaisi kotiväelleen.

Syyskuussa 1928 Kallio vuokrasi edellisen huoneiston ja ryhtyi innolla sitä kalustamaan. Tyttäret olivat tulossa opiskelemaan ja kouluun ja hän itse kaipasi tosiaan »kodin tapaista» alituisten muuttojen jälkeen. Myös edustus vaati näyttävää asuntoa. Pankinjohtaja kalustikin huoneistonsa kunnolla pianoineen ja parivuoteineen — jälkimmäinen oli kyllä enemmän toiveajattelua, kun vaimo kävi pyynnöistä huolimatta vain harvoin.

»Kyllä tuo asunnon laitto tulee hirvittävän kalliiksi», pankinjohtaja Kallio huokaisi lokakuussa ja jatkoi, ettei hän ymmärtänyt, kuinka perhettä perustavat velkaiset virkamiehet siihen pystyivät. Tässä asunnossa Källio tyttärineen — myös Kaino tytär asui isänsä luona kodinhoitajana — asui kolmannen pääministerikautensa alkuun, jolloin muutti taas pääministerin virka-asuntoon, nyt Etelä Esplanadille.

Hallituksen kaaduttua Kallio sai huoneiston Laivurinrinne 2sta. Sieltä hän ehti muuttaa 1935 Cygnaeuksenkatu 2:een, ennen kuin ura vei hänet vielä kerran pääministerin virka-asuntoon ja presidentinlinnaan.

Omistusasuntoa Kallio ei pääkaupungista hankkinut. Rahat olivat enemmän tarpeen Nivalan soihin.

Puolue Sunilalle?

Tannerin hallituksen aikana Kallion ja Sunilan kilpailu maalaisliiton johtajan asemasta kiihtyi. Vuoden 1927 eduskuntavaaleissa puolue menestyi taas erinomaisesti, ja varsinkin vallalla oleva sunilalainen suuntaus eteni. Sunila mieli täydentää menestyksensä pyrkimällä puolueen keskushallituksen puheenjohtajaksi, todelliseksi johtajaksi sopuisan ja ristiriidoista kärsivän P. V. Heikkisen tilalle. Tätä taas Kallio ei voinut hyväksyä.

Vuoden 1927 vaalitaisteluun maalaisliitto lähti hyökkääjänä. Sen hallitus oli kaadettu ja se saattoi puolustaa vaalikentillä hallituksenpolitiikkaa, maatalous-, virkapalkka-, kansallisuus- ja puolustuskysymyksissä. Maalaisliitto lähti vaaleihin voiton odotuksessa, eikä se sitten pettynytkään.

Heinäkuun l.-2. päivänä pidettäviin vaaleihin Nivalan paikallisosasto aloitti valmistautumisensa hyvissä ajoin nimeämällä kokouksessa mukana olleen Kyösti Kallion vaaliehdokkaakseen jo maaliskuun 6. päivänä. Oulun eteläisen vaalipiirin piiritoimikunta päätti ehdokasasettelusta 13.3. pitämässään kokouksessa. Kallio oli myös tämän listan ensimmäinen nimi.

Omasta ehdokkuudestaan tai valinnastaankaan Kalliolla ei ollut huolta. Sitä enemmän häntä huoletti tilanne puolueen kentällä. Uutta väkeä virtasi kasvavan agraaripuolueen riveihin, eikä hän ollut läheskään kaikkien uusien miesten ehdokkuudesta hyvillään.

Kaikki eivät täyttäneet sitä maalaisliittolaisen» kriteeriä, jonka hän ja Alkio olivat tottuneet edusmiehille asettamaan. Mukana oli hänen mielestään selviä oikeistolaisia, vanhoja suomettarelaisia, jotka hakeutuivat maalaisliittoon, koska siellä pääsi paremmin eteenpäin. Kieltolaki oli maalaisliiton ohjelmissa näkyvällä sijalla, mutta likikään kaikki ehdokkaat eivät olleet raittiita yksityiselämässään eivätkä kannattaneet kieltolakia edes muodon vuoksi. Kallio oli vuoden 1927 eduskuntavaalien alla huolestuneempi tässä suhteessa kuin koskaan aikaisemmin.

Kysymys oli myös valtataistelusta puolueessa. Ehdokasasettelua piireissä järjesteltäessä pidettiin silmällä sitäkin, oliko tuleva kansanedustaja sunilalainen vai kalliolainen. Keskinäinen epäluulo oli syvä, ja esimerkiksi Alkiolle — Relanderista puhumattakaan — kanneltiin jatkuvasti epäkorrekteista menettelytavoista. Relanderille kävi muuan sunilalainen kansanedustaja valittamassa, että Kallio pyrki järjestelemään vaalitoimintaa puoluesihteerin välityksellä sillä tavalla, että mahdollisimman paljon hänen mieleisiään miehiä tulisi listoille asetetuksi ja kertoi useita esimerkkejä. Relander olikin vakuuttunut, että Kallio teki innokasta työtä »sunilalaisen suunnan tuhoamiseksi puolueessa., ja valitti tämän mm. jättäneen sairauteensa vedoten tulematta hänen suuriin kutsuihinsa ja sen sijaan matkustaneen piirikokoukseen Mikkeliin estääkseen Sunilan asettamisen siellä ehdokkaaksi.

Alkiolle kerrottiin vastaavanlaisia valituksia, ja hän kysyi Kalliolta, miten asia oli. Alkio esitti kysymyksensä sävyssä, joka ei Kalliota miellyttänyt, ja vastauskirjekin oli kireähkö. Kallio torjui monet väitteet ja syytökset ja selitti osan. Hän vakuutti esimerkiksi, ettei ollut yrittänyt saada tuomari E. A. Aaltiota ehdokkaaksi Pohjois-Hämeeseen, jossa tämä olisi pudottamassa sunilalaista Ihamuotilaa, niin kuin oli väitetty. Aaltiota hän kyllä puolusti, mutta vakuutti, ettei hän ole sekaantunut eikä sekaannu muiden vaalipiirien asioihin, .enkä omiinkaan muuta kuin karkottaaksenikaikki viinamiehet», hän jatkoi kertoen esimerkin ehdokkaaksi aiotusta pienviljelijäedustajasta, joka »kruunattiin täällä pahnoilla».

Alkion moitetta Sunilan ja hänen »taistelusta» hän ei hyväksynyt, vaan vakuutti kysymyksen olevan asioista, linjaerosta. »Pitäisitkö sinä oikeana, että minä luopuisin meidän vanhoista ihanteista ja joukolla ryntäisimme vain maataloustuottajajärjestön merkeissä johtamaan maalaisliittoa», Kallio kysyi närkästyneenä maalaisliiton aatteelliselta auktoriteetilta ja huomautti uskaltaneensa itse siitä huolimatta, että oli tuottaja ja maanviljelijä »astua maanviljelijäin varpaille, kun oli tarvittu». »Koska Sunila on sen tehnyt?» kysyi Kallio. Hän koki taistelevansa aatteen puolesta eikä suvainnut sitä, että erimielisyys leimattiin henkilökohtaiseksi. Han väläytti myös mahdollisuutta jäädä pois vaaleista, mikäli Alkio katsoisi sen olevan puolueelle eduksi. Se olisi vielä helposti järjestettävissä, »vaan itse en ole siitä maalaisliiton vuoksi vakuutettu».

Kallio kertoi myös Sunilan pyrkivän Viipurin puoluekokouksessa keskushallituksen puheenjohtajaksi. Hän käytti ilmaisua »taas», mikä osoittaa hänen tienneen tällaisista hankkeista jo aikaisemmin, ilmeisesti Kuopion yllättävän rauhalliseksi jääneessä kokouksessa edellisenä kesänä, Sitä Kallio ilmoitti vastustavansa. Heikkinen tai Niukkanen olisivat sopivampia. Kyllä Sunilakin »menisi siinä», mutta kun hänen valintaansa pidettäisiin suunnanmuutoksena, ei siihen olisi varaa. Kallio valitti, ettei Alkio voinut tulla Viipuriin, koska: ’Sinun sanasi painaisi tällaisissa asioissa paljon’. Viipurin puoluekokouksen edellä ilmeisesti todella »juntattin enemmän kuin siihen mennessä oli ollut tapana. Kun kokous pidettiin vaalien alla, sillä oli huomattava merkitys tulevan vaalitaistelun säryn muotoilijana, Vaalijulistuksen sai 30.3.1927 pidetyssä keskushallinnon kokouksessa laadittavakseen Kallio, kun Alkio oli kieltäytynyt. Samassa kokouksessa hyväksyttiin kokouksen ohjelma.

Pääesitelmän poliittisesta tilanteesta sai pitääkseen »maanviljelijä Kyösti Kallio». Eduskuntaryhmä puolestaan hyväksyi puheenjohtajansa Sunilan laatiman ponsiesityksen keskeisistä verolaeista puoluekokoukselle. Asiaa käsiteltäessä Kallio halusi tiivistää ponnen, »jos mahdollista yhdeksi lauseeksi», ja ponnet pantiinkin jatkokäsittelyyn.

Itse puoluekokouksesta tuli kuitenkin tavanomaisen rauhallinen, eikä johtajien kilvoittelu sanottavasti heijastunut kokouksen menoon. Kallio ja Sunila esiintyivät kumpikin esitelmöitsijöinä ja saivat asianmukaiset suosionosoitukset. Kallio puhui linjansa mukaisesti suomalaisuudesta, puolustuskysymyksistä, kommunismista, ulkopolitiikasta ja lopuksi suomalaisten kansallisesta tehtävästä ja isänmaallisuudesta: Sunila puhui veropolitiikan tulevasta suunnasta.

Molemmilla oli ihailijansa. Kallion uumoilemaa yritystä puheenjohtajan vaihtamiseksi ei kuitenkaan tullut. P. V. Heikkinen, jota pidettiin enemmän kallio laisena, valittiin yksimielisesti uudelleen.

Keskushallinnon jäsenetkään eivät paljon vaihtuneet. Uusista jäsenistä vihtiläisestä Aarne Vaskelasta ja Ylistaron kansanedustaja-maanviljelijästä Heikki Vehkaojasta jälkimmäinen oli kyllä selvä sunilalainen, mutta kalliolaisten enemmistö säilyi vaikka kumpikin valitsematta jääneistä, lehtori Väinö Kivilinna ja pemiöläinen kansanedustaja Paavo Saarinen olivat olleet lähempänä Kalliota kuin Sunilaa. Viipurin kokouksen jälkeen 14-jäsenisestä keskushallinnosta kalliolaisiin voitiin lukea hänen itsensä lisäksi ainakin Hautamäki, Heikkinen ja Joukahainen sekä tiukoissa tilanteissa myös Niukkanen, minkä lisäksi Alkio — joka kyllä osallistui horjuvan terveytensä vuoksi aika vähän — oli useimmissa asioissa Kallion tukena. Sunilan miehiä taas olivat selvästi Vehkaoja ja Vesterinen; Sunila itse kuului vuodesta 1925 keskushallintoon. Merkittävää oli myös se, että puoluesihteerit,toimittaja Lassi Hiekkala (1924-1925) että tätä vuodesta 1927 seurannut Toivo Helojärvi olivat kalliolaisia. Hiekkala ja Helojärvi olivat toimittajia, mutta puoluesihteereinä päätoimisia, mikä oli maalaisliiton historiassa uutta ja kertoi puolueen kasvusta ja vaurastumisesta.

Puolueen keskusjohdon pysyminen enimmäkseen Kallion kannalla oli hänelle tärkeää siksi, että eduskuntaryhmässä puolestaan Sunilaa kannatettiin enemmän kuin häntä. Seuraavan vuoden puoluekokous valitsi kyllä keskushallintoon Kalle Kirran, yhden keskeisimmistä sunilalaisista, mutta mitään vallansiirtoa se ei merkinnyt.

Yleensä puolueessa oli ollut pyrkimyksenä vahvistaa keskushallituksen valtaa eduskuntaryhmään nähden. Vuoden 1925 puoluekokous päätti nimenomaan, että hallitukseen menosta piti päättää eduskuntaryhmän ja lisätyn keskushallinnon yhteisessä kokouksessa.

Näin myös puolueorganisaation kokoonpano vaikutti politiikan keskeisimpiin ratkaisuihin, mikä lisäsi kiinnostusta puoluetehtäviä kohtaan. Vuoden 1928-1929 tienoilla eduskuntaryhmän ja keskushallinnon välillä olikin jonkinlaista jännitystä.

Vuoden 1927 eduskuntavaaleihin mentiin Kallion laatimalla vaaliohjelmaila, jossa olivat- etualalla yleispoliittiset tunnukset.Puoluesihteeri Helojärvi valitti tosin Alkiolle Kallion tekstiä liian pitkäksi ja entisiin julistuksiin verrattuna kuivakiskoiseksikin ja pyysi tätä edelleen muokkaamaan luonnoksesta sellaisen julistuksen, »joka entiseen tapaan todella joukkoihin tehoaisi». Tulos oli kuitenkin erinomainen, ja puolue sai peräti kahdeksan lisäpaikkaa.

Parhaiten menestyttiin Etelä-Savossa, jossa edistyspuolue romahti ja maalaisliitto lisäsi paikkojaan yhdestä neljään. Lisäpaikka tuli myös Turun eteläisessä, Viipurin läntisessä, Vaasan itäisessä, Kuopion itäisessä ja molemmissa Oulun vaalipiireissä, kun taas ainoa menetys koettiin Viipurin itäisessä vaalipiirissä, jossa paikkaluku laski l0:stä 9:ään. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä oli syksyllä 1927 valtiopäivien taas alettua 52 jäsentä, mikä oli puolueen siihenastisen historian suurin. Muista puolueista SDP pysyi ennallaan (60), RKP voitti yhden (24) ja kommunistit kaksi (20) paikkaa, kun taas kokoomus hävisi neljä (34) ja edistys peräti seitsemän paikkaa, millä se putosi 10 kansanedustajan pienpuolueeksi.

Kallio teki vaalityötä omassa vaahpiirissään varsin vähän. Puhujanakin hän esiintyi enemmän muissa kuin varsinaisissa puolueen tilaisuuksissa (Oulussa aitosuomalaisten Snellman juhlat 12.5., Sievissä karja- ja kotitalousnäyttely 18.6.), joista Liitto julkaisi laajalti tekstiä.

Vaalien alla ilmestyi Liitossa myös Kallion viisiosainen matkaselostus hänen keväällä Baltiaan ja Puolaan tekemältään maatalousmiesten matkalta, ja Kallio oli myös valtakunnallisissa yhteyksissä usein esillä.61 Puolueen valtakunnallista menestystä Kallio auttoi mm. käymällä Mikkelissä piirikokouksessa.

Hän oli tuolloin jo tietoinen edistyspuolueen tulevasta romahduksesta ja järjesteli maalaisliitolle sopivia ehdokkaita.

Kallio oli nyt ehdokkaana kahdella listalla eikä vain yhdellä, kuten edellisellä kerralla. Hän meni reilusti läpi vaalipiirinsä suurimmalla äänimäärällä, niin kuin ennenkin, mutta sai nyt tyytyä 3406 ääneen, missä oli laskua runsaat 1 400 ääntä. Vaalipiiristä valittiin Kallion lisäksi toinenkin nivalalainen, pastori Mustakallio, joka palasi vaalikauden tauon jälkeen eduskuntaan. Lisäksi valittiin Kallion entinen koulutoveri Matti Niilekselä Pulkkilasta sekä kärsämäkeläinen maanviljelijä Eero Nurmesniemi. Kainuusta valittiin entiset kolme (Arffman, Janhonen ja Salo).

Kallio oli vaaleihin tyytyväinen, vaikka äänet olivatkin laskeneet. Hän tiesi sitä odottaakin. Häntä vastaan agitoitiin ffisuurviljelijänä». Pankinjohtajan virkakaan ei ollut suositus. Vaalipäivänä kirjoittamassaan kirjeessä hän vähän arveli, olisiko sittenkin pitänyt jäädä eduskunnasta pois, kun Rytikin oli asetettu ehdokkaaksi vasten tahtoaan. Kallio oletti hänen tulevan valituksi, ja oletti oikein.

Uusi asema sai Kallion epäröimään, mihin hän pyrkisi jatkossa. Alkion toivomuksen hän tiesi; keskittyminen puolueen yhtenäisyyden hoitoon eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Toisaalta puhemiehen asema houkutteli. Kallio pohdiskeli asiaa heinäkuussa Jalo Lahdensuolle lähettämässään pitkässä kirjeessä, jossa hän katsoi, että Lahdensuo pitäisi sittenkin asettaa puolueen puhemiesehdokkaaksi.

Pankinjohtajan ja kansanedustajan työ tulisivat haittaamaan toisiaan, hän arveli ja jatkoi, ettei olisikaan sopivaa olla työntämässä häntä joka paikkaan. Ja kun ryhmä oli kasvanut ja uusia oli paljon; hän ajatteli jäädä »rintamalle vanhimpana». Vaikka hän toisaalta myönsi, että puhemiehen toimi anastaisi pankilta aikaa vähemmänkin kuin jokin suuritöinen valiokunta, hän kuitenkin päätyi Lahdensuon ehdokkuuteen ja lupasi tukea sitä ryhmässä.

Toisin kuitenkin kävi. Kun kasvanut eduskuntaryhmä kokoontui 2.9. järjestäytymisistuntoonsa, linjat näkyivät selvästi. Ryhmän puheenjohtajaksi Kallio valittiin selvähköin numeroin. Hän sai 29 ääntä Vesterisen 15:ttä, Niukkasen kuutta ja Leppälän yhtä vastaan.

Myös muut ryhmän johtopaikat menivät kalliolaisille, mutta niukasti. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi tuli Niukkanen 21 äänellä. Vesterinen sai 16, Lahdensuo 6, samoin Leppälä. Toisen varapuheenjohtajan paikan sai Lahdensuo, joka voitti sunilalaisen Vesterisen äänin 24-23. Ryhmän sihteeriksi tuli Antti Kukkonen lähes yksimielisesti.

Kun keskustelu puhemiehen vaalista alkoi, Reinikka ja Vehkaoja ehdottivat Kalliota, ja hänen puolestaan käytettiin monta puheenvuoroa. Kallio ehdotti kyllä lupauksensa mukaan Lahdensuota, mutta kun hän itse ei samalla kieltäytynyt — mitä Lahdensuo sittemmin ainakin itsekseen ihmetteli — Lahdensuo ei jäänyt äänestyksiin. Pitkänen ja Juutilainen kannattivat mielenosoituksellisesti kokoomuksen Paavo Virkkusta, mutta Kallio tuli ryhmän ehdokkaaksi äänin 38-8. Samalla ryhmä päätti, että ellei Kalliosta tulisi puhemiestä, häntä äänestettäisiin viimeiseen vaiheeseen saakka varapuhemieheksi.

Kallio oli siis sittenkin muuttanut mieltään, ilmeisesti pitkään epäröityään. Ryhmäkokousta edeltävänä iltana hän pohdiskeli tilannetta ja kertoi, ettei kieltäytyisi puhemiesehdokkuudesta, mikäli hänet siihen haluttaisiin, »vaikka maalaisliiton kannalta olisi varmasti parempi jos olisin ryhmän puheenjohtajana». Kalliosta tulikin puhemies, jälleen kolmen äänestyksen ja RKP:n vastalauseen myötä.

On hyvin luultavaa, että Kallion päätökseen lähteä sittenkin eduskunnan puhemieheksi vaikutti se, että hän näki oman kannatuksensa riittäväksi.

Sunilalaiset hävisivät ryhmän järjestäytymisäänestyksissä, ja hän tiesi tulevansa valituksi suomenkielisten porvarillisten puolueiden äänin. Oman ryhmän luottamus miellytti häntä erityisen paljon, kuten hän vaimolleen korosti. Kalliota miellytti epäilemättä myös se, että lähempänä hänen linjojaan liikkuvat miehet voittivat uudet ryhmänjohtajaäänestykset. Kallion seuraajaksi puheenjohtajana tuli Niukkanen 25 äänellä, Vesterinen sai 15 ääntä. Varapuheenjohtajan vaalissa Lahdensuo voitti Vesterisen, joka sai tyytyä toisen varapuheenjohtajan paikkaan.

Tannerin hallituksen asema oli horjuva ja eduskunnan porvarillisen enemmistön keskinäisestä sovusta riippuva. Mikäli hallitus kaatuisi, hänen asemansa puhemiehenä olisi keskeisempi kuin ryhmän puheenjohtajana.

Siksi hän oli itsestään selvä pääministeriehdokas sellaisessa tilanteessa.

Asiasta keskusteltiin uuden puhemiehen ja presidentin kesken heti 3.9., kun Kallio kävi tervehdyskäynnillä. Miehet keskustelivat pitkään poliittisesta tilanteesta ja olivat eri mieltä. Relander ajoi edelleen hallituksen laajentamista keskusta-vasemmistolaiseksi, lain taas Kallio katsoi, ettei maalaisliitto lähtisi hallitukseen sosialistien kanssa näiden »maatalousvihamielisyyden» vuoksi — sitaatit Relanderin.

Relanderin ja Kallion suhteet kylmenivät pahimmilleen syksyllä 1927. Relander oli kesällä vaikeasti sairaana. Toivuttuaan hän sai kuulla Kallion esittäneen hänen maatessaan tajuttomana sairasvuoteella, että presidentin olisi luovuttava virastaan. Tiedon toi Relanderille Sunila. Hän oli saanut alkuperäisen tiedon Vesteriselta, jonka luona Kallio oli vieraillut ollessaan tarkastamassa Suomen Pankin Jyväskylän konttoria 14.7.1927. Juttu tuli Relanderin korviin vahvasti suurenneltuna ja hän olisi sen tarkistanutkin, ellei Sunila olisi nimenomaan sitä kieltänyt, jotta hänelle olisi vastaisuudessakin mahdollista pitää presidenttiä »tämänluontoisissa asioissa tapahtumain tasalla. Asia selvisi myöhemmin Relanderille, ja hän kirjoitti mahdollisesti erehtyneensä, missä tapauksessa »peruutan kaikki tämän asian kohdalla kohdistamani syytökset Kalliota kohtaan». Syksyllä 1927 »tieto» kuitenkin oli täyttä totta ja täytti tehtävänsä. Presidentti Relander teki kaikkensa, jotta Kyösti Kallio ei olisi menestynyt pyrinnöissään.

Jäätyään tappiolle sekä puoluejohtoa koskevissa toiveissaan — mikäli ne nyt kovin vakavia olivat olleetkaan — että eduskuntaryhmän järjestäytymisäänestyksissä Sunila keskittyi hoitamaan suhteitaan presidenttiin. Ne olivatkin hyvin tiiviit.

Kun Kallio puhemiehenä piti presidentinlinnassa valtiopäivien avajaisjuhlallisuuksiin kuuluvan puheensa ja totesi mm. kansan huolestuneena seuranneen presidentin sairautta ja tuntevan iloa paranemisen johdosta, Sunila kommentoi myrkyllisesti. »No sinähän sait valtaistuinsalissa ystävälliset sanat Kalliolta». Relanderin kiukku nousi jälleen, ja hän purki sitä ensin mieluusti kuuntelevalle Sunilalle ja sitten päiväkirjalleen tunnekylläisin virkkein.

Kun Sunilan miehet, kuten Kirra, lähipäivinä vielä muistuttivat presidentille presidentinvaalin tapahtumista eli siitä, kuinka kokonaan Rydin takana Kallio oli ollut ja kuinka murtunut, kun Relander oli tullut valituksi, antipatia lisääntyi yhä.79 Sunila pelkäsi Tannerin hallituksen kaatuvan ja Kallion nousevan pääministeriksi.

Presidentti oli tuossa tilanteessa vahvin tae, ettei niin kävisi. Relander kirjoittikin 10.10., jolloin huhuja hallituksen kaatumisesta oli liikkeellä ja jolloin hän arveli Sunilan pyrkivän näillä huhuilla rikkomaan Niukkasen ja Kallion välit; ettei hän luullut kummastakaan, yhtä vähän Niukkasesta kuin Kalliosta tulevan uutta pääministeriä. Kun Kalle Lohi esitti presidentille tuolloin, että pääministerin paikkaa tulisi tarjota ensiksi Kalliolle, ja vakuutti, ettei presidentti voisi sivuuttaa Kalliota, joka kyllä itse kieltäytyisi, Relander sanoi, että »on kai niitä nyt muitakin kuin Sunila ja Kallion. Lisävahvistusta päätökselleen olla tekemättä Kalliosta pääministeriä Relander sai keskustelustaan Alkion kanssa 15.10. Relanderin mukaan Alkio moitti Kalliota, joka »liehitteli ensi kädessä toisia puolueita, mutta oli töykeä omia puoluelaisiaan kohtaan» ja katsoi, että pääministeriksi olisi ennen Kalliota otettava Sunila tai Pehkonen »itsenäisinä miehinä».

Mikäli Relanderista riippuisi, ei Suomen pääministeriksi enää nimitettäisi Kyösti Kalliota.

Sunilasta pääministeri

Tannerin hallitus kaatui maalaisliiton esittämään ruistulleja koskevaan epäluottamuslauseeseen joulukuun alussa 1927. Tällä kertaa ei toistunut tuttu tilanne, jossa hallituksen kaatajalla ei ollut enempää halua kuin kykyäkään muodostaa uutta. Maalaisliitto oli valmis lähtemään hallitukseen joko toisten kanssa tai yksinkin.

Millainen hallitus syntyisi, riippuisi myös siitä, kumpi maalaisliiton johtajista sen muodostaisi.

Relander käynnisti hallitusneuvottelut samana päivänä kuin Tanner jätti eroanomuksensa 9.12.1927. Presidentti oli ollut Tanneriin ja hänen hallitukseensa varsin tyytyväinen. Hänen mielestään tulevakin hallitus olisi saanut nojautua vasemmalle, eikä hän hyväksynyt paluuta porvarillisiin enemmistöihin tai maalaisliittolais-kokoomuslaisiin hallituksiin. Tanner, jonka suurta vaikutusvaltaa Relanderiin Ilkka Hakalehto korostaa, oli luonnollisesti samaa mieltä ja lienee vaikuttanut huomattavasti myös seuraavan pääministerin valintaan.

Jälkimmäinen koalitio taas oli Kyösti Kallion toivelistalla. Puhemies ja presidentti keskustelivat heti 9.12. hallitustilanteesta. Kallio katsoi, että pitäisi pyrkiä kolmen suomalaisen puolueen hallitukseen, ja ellei se onnistuisi, olisi koetettava maalaisliiton ja edistyksen keskustahallitusta. Kolmas vaihtoehto olisi puhdas maalaisliittolainen hallitus joillakin ammattiministereillä, kuten ulkoministeri Procopella täydennettynä.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti vielä samana päivänä lisätyn keskushallituksen kutsumisesta koolle 11.12. Välipäivät käytettiin tiiviiseen »junttaukseen».

Relander toimi yhteistyössä Sunilan kanssa ja valitti, kuinka »tietyllä taholla» esiintyi pyrkimyksiä sotkea asiaa. Tällä hän tarkoitti olettamaansa Kallion pyrkimystä muodostaa maalaisliittolais-edistysmielinen hallitus, jossa Ryti olisi valtiovarainministerinä.

Kun Relanderin antipatia Rytiä kohtaan oli vielä suurempi kuin Kalliota, oli hänen asenteensa jyrkän kielteinen.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä käsitteli hallituskysymystä 11.12., ennen lisättyä keskushallitusta. Ensimmäisen puheenvuoron käytti Kallio. Hän totesi maalaisliiton harjoittaneen oikeaa politiikkaa, jolla oli mm. saatu aikaan vaalivoitto edistyksen kustannuksella.

»Suomalainen hallitus maalaisluttolaisine ohjelmineen olisi nyt pystytettävä, oli Kallion mielipide. Ensin oli laadittava ohjelma, jota sitten tarjottaisiin muille ryhmille. Kallio sai kannatusta. Hänen ehdotuksensa oli varsin väljä ja monitulkintainenkin, mutta sunilalaisille se ei sellaisenaan kelvannut.

Matti Pitkänen huomautti, että hallituksen oli nojattava vasemmalle, mistä syntyi väittely Kallion kanssa. Loppupäätös oli kuitenkin lähempänä Pitkäsen kuin Kallion kantaa, mikä osoitti sunilalaisten saaneen tuolloin enemmistön. Sen mukaan hallituksen oli »ryhdyttävä ajamaan radikaalista maalaisliiton ohjelman mukaista uudistuspolitiikkaa riippumatta siitä, kannattavatko toiset porvarilliset puolueet tätä vai ei». Ohjelmaa päätettiin tarjota kaikille puolueille kommunisteja lukuun ottamatta.

Lisätty keskushallitus piti eduskuntaryhmän kanssa yhteisen kaksipäiväisen kokouksen 12.-13.12. Se yhtyi ryhmän päätöslausumaan ja antoi Sunilalle valtuudet panna se toimeen. Kallio ei yrittänyt enää muutosta. Siinä tilanteessa voitto oli Sunilan ja hänen taustavoimansa Relanderin. Relander muistutti, ettei Kallio suinkaan vapaaehtoisesti vetäytynyt hallituksen Johdosta vaan siksi, että tiesi »millä kannalla hänen osakkeensa ryhmässä olivat eikä uskaltanut omassa nimessään alkaa taistelua Sunilaa vastaan».

Relander oli ratkaissut oman pääministeriehdokkaansa heti hallituspulan alussa tai jo vähän ennenkin. Se oli Sunila. Muina tarjokkaina presidentti mainitsi Kallion ja Niukkasen, joista jälkimmäinen kyllä ehdotti paikalle Pehkosta, kun ei »kehdannut itse suoraan tarjoutua». Jo 9.12. Relander antoi Sunilalle oman toivomuslistansa hallituksen kokoonpanosta, ja maalaisliiton lisätyn keskushallituksen kokouksen Jälkeen Sunila sai virallisestikin hallituksen muodostajan tehtävän.

Toiset eduskuntaryhmät vastasivat Sunilan ohjelmaesitykseen 14.12. Kokoomus hylkäsi esityksen lyhyesti. Erityisesti arvosteltiin hallituksen asutusohjelmaa, joka rakentui Lex Kallion edelleen kehittämiselle ja oli »kokonaan harhaanosunut». Edistyspuolue oli odotetusti yhtä kielteinen. Sosiaalidemokraatit sen sijaan suhtautuivat Sunilan hankkeeseen varsin myönteisesti. SDP:n eduskuntaryhmässä korostettiin sitä, että maalaisliitossa oli käymässä voimakas virta vasemmalle, mikä oli sosiaalidemokraattien kannalta myönteistä. Vaikka ryhmässä esiintyikin epäilyksiä maalaisliiton uudistusystävällisyydestä, sitä tyydytti kuitenkin näkyvissä oleva kokoomuksen ja maalaisliiton välien kylmeneminen. Hallitukseen SDP:kään ei halunnut osallistua.

Jäljelle jäi maalaisliiton vähemmistöhallitus, jota täydennettiin kolmella ammattiministerillä. Sunilan ensimmäiseen hallitukseen tulivat puolustusministeriksi Jalo Lahdensuo, valtiovarainministeriksi Juho Niukkanen, opetusministeriksi Antti Kukkonen, maatalousministeriksi agronomi Sigurd Mattsson ja toiseksi maatalousministeriksi Vihtori Vesterinen, kulkulaitosministeriksi P. J. Hynninen, kauppa- ja teollisuusministeriksi P. V. Heikkinen, sosiaaliministeriksi Kalle Lohi ja salkuttomaksi K. T. Jutila. Oikeistolaisista pudotettiin neuvottelujen aikana pois mm. Tyko Reinikka.

Ministereistä Mattsson, Hynninen ja Jutila olivat tyypillisiä uusia maatalousoppineita ja sunilalaisia. Kaikkiaan hallituslistassa oli verraten tasapuolisesti kummankin siiven edustajia; Kallio itse kuitenkin puuttui. Lassi Hiekkala, joka inhosi Sunilaa, kuvasi Alkiolle hallituksen muodostamista siten, että Kallion kannattajat »paloteltiin ministerinsalkuilla. ja Kaltiolle itselleen käytiin puhumassa, »etteihän hän nyt vain tykkää pahaa, vaikkapa sivuutetaankin.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä hyväksyi Sunilan hallituksen muodostamisen yökokouksessa 16.-17.12. Kun Sunila mainitsi ottaneensa hallituksen muodostamistehtävän vastaan vastenmielisesti, ei Kallio varmasti ollut ainoa, joka tiesi hänen puhuvan muunnettu totuutta. Sunila pyysi uudelle hallitukselleen eduskuntaryhmänsä yksimielistä tukea. Toivomus oli vaikea monelle, mutta erityisesti Kalliolle.

Kallio ei voinut hyväksyä tapaa, jolla presidentti ja Sunila muodostivat uuden hallituksen, eikä tietysti sitäkään, että sen johtoon asetettiin hänen kilpailijansa. Häntä loukkasi se, että hänet syrjäytettiin täysin hallitusneuvotteluista. »Muuta minulta ei koko aikana kysytty eikä sanaakaan kumpikaan puhuneet suunnitelmistaan», hän kuvasi Alkiolle tapahtumia, kun oli ensi kerran keskustellut Relanderin kanssa-ja suosittanut kolmen suomalaisen puolueen hallitusta. »Istuin kuin korvessa puhemiehen paikalla ne vuorokaudet, kun muut politikoivat, hän valitti. Hallitus oli ollut »säkissä ennen pussiin panoa». Kallio kuvasi värikkäästi, kuinka asia oli ennakkovalmistelun jälkeen hoidettu päättävissä elimissä: »Relander hoiti sen niin, että suoritti Pitkäsen, Kirran, Vesterisen ym. johdolla pääministerin vaalin ennen maalaisliiton keskushallinnon kokousta.» Hän kertoi sekä Alkialle että vaimolleen, kuinka tunnelma keskushallituksessa oli ollut kireä ja Sunilan ihailijatkin kritikoivat menettelyä. Kaikki meni kuitenkin niin kuin »R. ja S.» olivat suunnitelleet, ja Kallio myönsi heidän osanneen hoitaa asiansa hyvin. Lujimmalle vastustajalle (Niukkaselle) luvattiin ensi paikka. Se tapahtui jo lauantaina. Lohelle sunnuntaina ja sitten yksitellen muille.» Näin oli heidän kannaltaan viisainta, arveli Kallio, joka katsoi, että ilman Niukkasen apua Sunilan hallituksesta ei olisi mitään tullutkaan. Kallio kertoi sopineensa ensin Niukkanen kanssa, että tämä kannattaisi Pehkosta, jota hän itse piti sopivimpana, mutta näin Niukkanen saatiin Sunilan kannalle.

Kallio oli epäilemättä Oikeassa Niukkasen ratkaisevasta asemasta, koska ilman Niukkasta ryhmässä ja puolueen keskushallinnossa kalliolaisilla olisi ollut enemmistö. Itse Kallio ei katsonut voivansa enää lisätyn keskushallinnon kokouksessa puuttua asiaan.

Kallio jäi hallituksen ulkopuolelle, vaikka kyseessä oli hänen puolueensa vähemmistöhallitus ja paikkoja olisi ollut. Tietysti hänellä olisi kannatusta ollut. Se hänelle kerrottiin monella suulla myös kokouksessa. Relanderin ja Sunilan asenteen vuoksi hän ei kuitenkaan halunnut työntyä mukaan. Hän tiesi, ettei Sunila häntä hallitukseensa pyytäisi, vaikka tulisi miehistä kovakin puute.

Häntä toivottiin vahvastikin mukaan hallitukseen, mutta »päämiehen eivät enää voineet perääntyä, »vaikka kuulemma valittelivat sitä keskenäänkin•, kuten Kallio sai tietää.

Kallio vakuutti olevansa »persoonallisesti tyytyväinen» voidessaan jäädä syrjään. Siinä mielessä lausuma varmasti vastaa todellisuutta, että Sunilan johtamaan hallitukseen, jonka pohja enempää kuin ohjelmakaan ei häntii miellyttänyt, hdn ei luultavasti ei mennyt vaikka olisi pyydettyltin. Ohjelmasta puuttui kieltolaki asia ja ulkoministeri Procopeeen myötä ei kansallisuusasiassa ollut paljon odotettavissa, hän arveli Aikiolle. Kallio totesi myös maalaisliiton ja kokoomuksen yhteistyön rikkomisen olleen sosiaalidemokraattien pyrkimyksenä, mistä Tannerkin oli usein puhunut. Sitäkään hän ei pitänyt maalaisliiton kannalta viisaana.

Sunilan, hallituksen ohjelma oli Mauno Jääskeläisen määritelmän mukaan vasemmistomaalaisliittolaisten johtaman hallituksen ohjelma, jolla tavoiteltiin tukea sosialisteilta. Ohjelmassa oli mm. puolustusmenojen vähentäminen asevelvollisuusaikaa lyhentämällä, yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen, vähäväkisten aseman turvaaminen, tulo-ja omaisuusverolain tarkistaminen, verovapaan tulonmäärän korottaminen, omaisuuden ja osakeyhtiöiden verotuksen tarkistaminen sekä tuiliverotuksen alentaminen. Ohjelmaan sisältyi myös maalaisliiton vanhoja teemoja maatalouden edistämisestä, asutuslainsäädännön kehittämisestä ja pienviljelijäin aseman parantamisesta. Uusi sosiaalinen ohjelmakohta oli vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen luominen. Luvattiin myös virkamiesten vähentämistä; kansanvalistuksen kohottamista ja suomalaiskansallisten pyrkimysten tukemista kielellisiä vähemmistöjä sortumatta.

Sunilan ohjelmassa oli annos populismia ja annos vanhaa radikaalimaalaisliittolaisuutta.101 Hallitus oli omaksunut »verrattain radikaalin ohjelman», luonnehti Kallio sitä uudenvuoden mietteissään ja oletti todellisuudessa mentävän vieläkin pitemmälle, koska sosialistit tulisivat tukensa hintana pusertamaan niin paljon reformeja kuin mahdollista. Sunilan uudistusmielisyydestä Kallio ei kuitenkaan ollut vakuuttunut nyt niin kuin ei ennenkään. Hänen käsityksensä mukaan Sunila ei ollut, luonteeltaan lainkaan reformaattori, vaan paremminkin kiinnostunut hankkimaan rahaa niin paljon kuin mahdollista maataloushallituksen ja -ministeriön käytettäväksi.

Mutta silti sosialistien toiveet saattaisivat toteutua, »sillä hänellä on halu hallita ja hän ottaa tarkoin huomioon, miten se on mahdollista».

»Rivikansanedustaja»

Kallio oli monin tavoin tyytymätön Sunilan hallitukseen. Hänen oli ratkaistava, aikoiko hän asettua oppositioon oman puolueensa hallitusta vastaan. Aihetta olisi ollut.

Kallio kertoi Alkiolle hallituksen synnyttyä aikovansa jättää puhemiehen paikan ja mennä ryhmän johtoon huolehtimaan ryhmän tuesta hallitukselle. »Pönkäämme minkä jaksamme, sillä onhan se maalaisliittolainen hallitus», hän lupasi.

Lupausta oli kuitenkin vaikea pitää. Sunilan ja Kallion välit olivat niin kireät, että Relander sai suostutella pitkään uutta pääministeriä kohteliaisuuskäynnille puhemiehen luo. Sunilan ollessa kyseisellä käynnillä Relander soitti vielä Kalliolle pyytäen vaikuttamaan suhteiden paranemiseen. Kallio vastasi luonnollisesti myöntävästi ja Sunilakin kertoi sitten presidentille käynnin olleen hyödyllisen.

Mistään todellisesta lähenemisestä ei sentään ollut kysymys. Kallio oli usein aikaisemminkin harkinnut keskittymistä ryhmän johtamiseen, mitä Alkio häneltä tavan takaa vaati. Ilmeisesti epäluulo Sunilan hallitusta kohtaan saihänet nyt toteuttamaan aikeensa.

Eduskuntaryhmä valitsi hänet puheenjohtajakseen äänellä eli varsin vahvalla enemmistöllä. Kun ryhmä sen jälkeen alkoi keskustella puhemiesvaaleista, ilmeni yllättävääkin erimielisyyttä.

Lohi ehdotti Kalliota ja perusteli sitä hallituksen vasemmalle nojaavalla ohjelmalla, jonka vuoksi kokoomuslaista ei voisi äänestää. Pitkänen kannatti Lohta, »koska siten voisimme olla puolueettomia». Oman miehen kannalle asettui myös Vesterinen.

Kallio arveli sittemmin hallituksen tahtovan häntä puhemieheksi »halusta, ettei ketään loukattaisi» ja Relander puolestaan katsoi Sunilan halunneen Kallion puhemieheksi, koska tämän seuraajaksi olisi sitten valittu hänen leiriinsä kuuluva Juhani Leppälä.

Kallio kieltäytyi kuitenkin ehdottomasti. Hän esitti asettumista kokoomuksen Paavo Virkkusen taakse. Varapuhemieheksi sen sijaan voisi valita maalaisliittolaisen. Seurasi sekava keskustelu.

Hallitus oli sopinut sosialistien kanssa, että ensimmäisen varapuhemiehen paikka annettaisiin heille, eivätkä monet edustajat pitäneet sopivana Kallion valitsemista toisen varapuhemiehen paikalle.

Virkkunen tuli ryhmän puhemiesehdokkaaksi äänin 32-8. Ensimmäiseksi varapuhemieheksi päätettiin 11 edustajan vastustuksesta huolimatta äänestää sosialistia. Tarkkanen ja Juho Koivisto vastustivat ja Lohi halusi päätöstä vielä muutettavaksi Kallion hyväksi. Lopulta Kallio antoi myöten ja ryhmä asetti yksimielisesti hänet ehdokkaaksi toisen varapuhemiehen vaalissa.

Suunnitelma Kallion valitsemisesta puhemieheksi kaatui siis yllättäen hänen omaan vastustukseensa. Sosialistit, joiden kanssa Sunila oli sopinut asian, pettyivät ja tekivät puolestaan lehmäkaupan ruotsalaisten kanssa. Puhemieheksi valittiin Virkkunen. Ensimmäiseksi varapuhemieheksi valittiin SDP:n Rieti Itkonen, ja Kallio sai 52 ääntä.

Toisen varapuhemiehen vaalissa Kallio sai ensimmäisellä kierroksella eniten eli 84 ääntä, mutta hävisi seuraavalla kierroksella RKPm Furuhjelmille äänin 82-81 ja jäi kokovaan puhemiehistön ulkopuolelle Relander, joka pohdiskeli yllättävää tulosta huomautti vielä, eta tuloksen ratkaisi kahden ministerin, Vesterisen. ja Niukkasen jääminen pois äänestyksestä. On mahdollista, että ministerit halusivat näin rangaista Kalliota siitä, ettei tämä ollut suostunut hallituksen alkupetäisun järjestelyihin.

Kallio koki puhemiesnäytelmän osoitukseksi siitä, ettei hallitus ja erityisesti sen pääministeri luottanut hänen solidaarisuuteensa. »Luuliko hallitus, etten ryhmän puheenjohtajana rehdisti tukisi hallitusta, kuten luonnollinen velvollisuutenikin on, vai katsoivatko he, että vaikutusvaltani ryhmään ja tavallaan hallituksen asemaan olisi pienempi», Kallio kyseli arvaten, että vastaus kumpaankin kysymykseen olisi myönteinen. Lisäsyy, ehkä sittenkin tärkeämpi olisi se, että sunilalaiset näin pyrkivät vahingoittamaan suhteita kokoomukseen.

Viimeksi mainittua Kallio ei pitänyt järkevänä. »Ei minusta ole viisasta syrjäyttää vaikutusvallasta kokonaan kokoomustakaan, vaikka tuuli käykin vasemmalle», hän selitti Alkiolle. »Minä en ole koskaan ollut, kuten tiedät, jyrkkien käänteiden tekijä, vaikka pidänkin luonnollisena ja kannatettavana pyrkimyksenä, että talonpoika ja työmies käyvät käsikädessä», hän jatkoi. Hän lisäsi vielä oman ehtonsa keskustalais-vasemmistolaiselle yhteistyölle: »Ohjeeksi ei kelpaa internationalen vaan puhdas kansallinen lippu ja kansan ja maan tarpeet.» Tällaisessa jyrkässä käännöksessä, jossa merikortit eivät aina tahtoneet osoittaa selvää suuntaa, hän tahtoi seurata tarkoin hallitustoimia. Tilanne ei ollut huono, jos vain harjoitettaisiin omintakeista politiikkaa, mutta hän tahtoi olla läheltä varmistamassa, että näin tehtiin.

Kallio lupasi monessa yhteydessä tukeaan hallitukselle. Siinä hän epäilemättä oli vilpitön. Ehdoitta hän ei kuitenkaan tukeaan antaisi.

Kallio luonnehti uutta asemaansa »rivimiehen» asemaksi. Rivimies hän ei toki ollut. Hän oli eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Lisäksi hänet valittiin perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi sekä jäseneksi ulkoasiainvaliokuntaan ja kansliatoimikuntaan. Viimeksi mainitussa hän oli ollut jo useita kertoja puhemiehenä. Kevätpuolen vuotta 1928 Kallion työskentelyn pääpaino oli eduskunnassa enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Sunilan hallituksen alku oli verraten rauhallinen, kuten Kallio totesi. »Ryhmän ja hallituksen välit ovat olleet hyvät, kuten ollakin pitää, Kallio kirjoitti alkuvuodesta muistikirjaansa. Sitä tämä kuitenkaan ei tarkoita, että hallitus ja ryhmä olisivat olleet kaikista asioista yhtä mieltä. Peruserimielisyys oli olemassa hallituksen tavasta suhtautua toisaalta oikeisto- ja toisaalta vasemmisto-oppositioon. Sunila nojasi vahvasti vasemmalle, mikä aiheutti vastalauseita eduskuntaryhmässä. Kun Sunila halusi rakentaa valiokuntavaaleissa vaaliliiton sosiaalidemokraattien kanssa, hän kärsi eduskuntaryhmässä tappion. Kallio oli vastustajien johdossa.

Kallio paheksuikin hallituksen »pokkurointia» sosialisteihin päin ja valitti, ettei ollut sittenkin pyrkinyt puhemieheksi, koska silloin olisi saanut olla syrjässä »tästä kosiskelusta».

Myös muita yhteenottoja oli. Ne liittyivät yleensä tuohon linjaeroon. Kielikysymys, asevelvollisuusasiat ja suhtautuminen punakapinan aikaisiin tapahtumiin jakoivat ryhmää. Relander puhuikin »Kallion oppositiosta., jonka hän epäili pitävan yhtä Paavo Virkkusen ja Risto Rydin kanssa. Vaikka sunilalaisia olikin eduskuntavaalien jälkeen ryhmässä enemmistö, olivat voimasuhteet tasaiset ja muutaman epävarman siirtyminen saattoi ratkaista tuloksen yllättäväksikin. Kallion asema ryhmän puheenjohtajana antoi hänelle tietysti enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin muille.

Kallio ei hyväksynyt kaikkea, minkä Sunilan hallitus teki ja sanoi mielipiteensä ääneen. Erityisesti hän kritisoi hallituksen tapaa käsitellä valtion varoja hölläkätisesti. »Lisäbudjetteja syntyy alituisesti», hän valitti maaliskuun lopulla eduskunnan kevätistuntokauden päätyttyä. Vaikka Kallio myönsi hallituksen politiikan suosivan pienviljelijöitä ja hyödyttävän kansaakin, hän ei hyväksynyt suunnitelmatonta varojen käyttöä. »Onneksi on maan taloudellinen asema hyvä», Kallio tiesi. Näin olikin. Sunilan hallitus oli tyypillinen »hyvien aikojen» hallitus, jolla oli varoja käytössään kohtalaisesti.

Kallion ja Relanderin suhteet pysyivät kylminä, samoin kuin Kallion ja Sunilankin henkilökohtaiset välit. Relander kartteli tilaisuuksia, joissa Kallio esiintyi.11B Kallio puolestaan närkästyi, kun ei saanut kutsua Tanskan kuningasvierailun aikana järjestetyille juhlapäivällisille linnaan, minkä vuoksi hän jäi pois myös Helsingin kaupungin juhlallisuuksista. Tapahtuma synnytti »jupinaa» hallituksessa, ja ulkoministeri kävi pari kertaa Kallion luona selvittelemässä asiaa. »Lieneekö ollut sitten katumusta tai hyvitystä, kun sain kaikkialle kutsut kesäkuun 2.-3. päivänä, kun Norjan kuningas tuli vierailulle», hän arveli.

Muuten Kallio ei pitänyt presidentin tyylistä sekaantua hallituksen ja ryhmän asioihin. Relander tuki hallitusta yleensä. »Puhdas maalaisliittolainen hallitus kasvattaa maalaisliittoa, johtaa maalaisliiton pois siitä poliittisesta umpikujasta, johon sen Kallion ja Reinikan näpertely oli johtanut», Relander ihasteli maaliskuussa,

Kun hallitus ja eduskuntaryhmä olivat eri mieltä, kuten eräistä presidentin vaalilakiin liittyvistä yksityiskohdista maaliskuussa 1928, Relander hoiti enemmistön hallituksen kannalle »linnasta johdetulla ja puhelimella energisesti harjoitetulla painostuksella», kuten Kallio valitti Alkiolle. Kun Kallio ja Relander tapasivat kesä-heinäkuun vaihteessa Oulun läänin Talousseuran 100-vuotisjuhlanäyttelyssä, lie olivat koko vuonna siihen mennessä, tavanneet vain kerran, Kallio kertoi Relandetin osoittaneen hänelle erikoista ystävyyttä, kuten Tavallisesti tavatessa, minkä Mn pani mieluusti merkille.

Syksyllä sitten Kallion ja Sunilan hallituksen suhteet joutuivat tosi koetukselle, kun alkoi hallituksen budjettiesityksen puinti. Hallitus ja presidentti olivat levottomia. Relander epäili Kallion käynnistävän hallituksen kaatamisen. Sunila syytti Kalliota siitä, että maalaisliiton lehdissä, kuten Ilkassa ja Pohjolan Sanomissa (Alkio ja Hannula), oli kirjoitettu hallitusta vastaan. »Nähtävästi sillä taholla jo on valmiit piirustukset uuden hallituksen muodostamiseksi», arvelivat Relander ja Sunila tarkoittaen Kalliota, kokoomusta ja maalaisliitonicalliolaisia, varsinkin Tarkkasta, Koivistoa ja Reinikkaa. Paavo Virkkunen näki presidentin mielestä asiat »Kallion väritetyillä lasisilmillä».

Kallio yllätti kuitenkin epäilijänsä. Huolimatta siitä, että näki budjettiesityksessä paljon moitittavaa, hän esiintyi eduskuntaryhmässä melko maltillisena ja eduskuntakäsittelyssä puolusti hallitusta korrektisti. Kallion toisen hallituksen kohtaloa hän ei halunnut Sunilalle eikä lähtenyt omine miehineen hallitusta kaatamaan, vaikka olisi sen epäilemättä voinut tehdä. Kun Kallio käytti syyskuun 13. päivänä sen jälkeen, kun budjetista oli jo kaksi päivää puhuttu, ensimmäisen puheenvuoronsa, sitä »kuunneltiin kuin kirkossa», kuten hän luonnehti. Odotetun hyökkäyksen sijasta Kallio kuitenkin puolusti budjettia yleispiirteisesti, »kuten maalaisliiton ryhmän puheenjohtajan tuleekin», ja kritiikki kohdistui yksityiskohtiin.

Hän moitti kyllä hallituksen epäjohdonmukaisuutta palkkauskysymyksissä, hallitus kun jätti yleiskorotukset tekemättä ja siirsi siten painetta eteenpäin mutta esitti samalla tuntuviakin korotuksia ja lisävirkoja maataloushallinnon alalla. Sunilan vanha helmasynti siis toistui. Myös eläkelakia Kallio moitti arvioiden koko esityksen, jota maalaisliiton ryhmässä ei kukaan kannattanut, »Relanderin keksimäksi haavojen voiteeksi» virkamiehiin päin.

Mieli olisi tehnyt sanoa enemmänkin, Kallio myönsi Alkiolle, mutta hän ei katsonut voivansa sitä solidaarisuussyistä tehdä. Kallio tiesi kyllä, että moni oli odottanut hänen esiintyvän oppositiojohtajana. Kun näin ei käynyt, ihmeteltiin. Relanderkin kiiruhti soittamaan Kalliolle. Ja Kallio arveli soiton — ensimmäisen sinä vuonna — olleen tarkoitettu huomionosoitukseksi.

Vaikka Kallio olikin esiintynyt budjettikeskustelussa hallituksen puolustajana (»Tietysti puollustin», kirjoitti Kallio muistikirjaansa), eivät ristiriidat hänen ja Sunilan väliltä mihinkään hävinneet.

Sunilan menettely budjetin valmistelussa herätti Kalliossa lisää tyytymättömyyttä, kun hän koki sen kaksinaamaiseksi. Etenkin hankalassa virkamiesasiassa Sunila koetti edetä salailemalla omalta ryhmältä, mitä oli sovittu, eikä uskaltanut ottaa selvää julkista kantaa korotuksiin, joihin kuitenkin koetti muilta eduskuntaryhmiltä hankkia salaisin sopimuksin suostumuksia. Kallio katsoi koko hallituksen auktoriteetin kärsivän tästä pääministerin kaksinaamaisuudesta.

Myös joissakin nimityskysymyksissä, kuten sosiaalidemokraattienkansanedustajan Reinhold Sventorzetskin nimityksessä Riian-lähettilääksi, Sunila pelasi Kallion mielestä epärehellistä peliä. »Minä en voi sulattaa, että tuo slaavilainen venäläisen sivistyksen saanut mies edustaisi ulkomailla Suomea», Kallio valitti Alkiolle ja kertoi samalla Sunilan suoraan valehdelleen ryhmälle.

Sventorzetskin jutun Kallio antoi mennä-ilman suurempaa yhteenottoa. Kun sen sijaan Sunila marraskuussa yritti viedä yllättäen läpi pelkkänä ilmoitusasiana punaisten armahduksen, Kallio esti tämän ja kieltäytyi ottamasta tuolloin asiaa esille ryhmässä »myöhäisen ajankohdan ja kieron menettelyn vuoksi». Vuoden lähetessä loppuaan lisääntyi myös jännitys maalaisliiton eri siipien kesken.

Hallitus kulki jo tuolloin loppuaan kohti. Kävi ilmi, ettei Sunilan rakennelma maalaisliiton, SDP:n ja RKP:n yhteistyöstä eduskunnassa kestänyt budjetin realiteetteja. SDP syytti hallitusta luokkabudjetin laatimisesta, ja moitteeseen yhtyi myös osa porvarillisesta oppositiosta. Maatalousmenojen nousu olikin niin suuri, että se antoi moitteisiin aihetta. Taloudellinen lama vaikutti Suomessa loppuvuodesta ja synkisti myös hallituksen näkymiä. Hallitus asetti erityisen taloudellisen neuvottelukunnan A. K. Cajanderin johdolla; jäseninä olivat mm. Ryti ja Paasikivi. Syksyn 1928 sato oli huono, mikä tiesi, että vaikeudet lisääntyisivät maalaisliiton eduskuntaryhmän kanssa — tuttu ilmiö jo Kallion ensimmäisen hallituksen ajoilta. Ryhmän aitosuomalaiset esiintyivät ärhäkkäästi hallituksen kouluhallituksen uusimissuunnitelmia vastaan, mikä haittasi hallituksen ja RKP:n suhteita. Suhteet vasemmalle joutuivat koetukselle toisaalta kommunistien toiminnan ja siihen kohdistettujen vastatoimien, toisaalta hallituksen puolustusbudjetin vuoksi. Huhtikuussa 1928 hallitus vangitutti useita kymmeniä kommunisteja, joukossa kaksi kansanedustajaa, maanpetoksellisesta toiminnasta. Etsivä Keskuspoliisi antoi vakavan iskun SKP:n maanalaiselle työlle Suomessa juuri ennen kuin maailmanpula vyöryi Suomeen ja tarjosi kommunismille luonnostaan edullisemmat toimintaedellytykset. Syksyn satamalakot, joihin kommunistit ryhtyivät, eivät tehonneet, kun työnantajat organisoivat lakonmurtajatoiminnan.

Kommunistit tekivät hallitukselle syksyn aikana kaksi välikcysymystäkin. Hallitus selvitti ne edukseen samoin kuin RKP:n yrityksen kaataa hallitus kouluhallituskysymykseen. Sunilan hallitus kaatui 12.12.1928 SDP:n tekemään välikysymykseen suojeluskuntajärjestön harjoittamasta painostuksesta. SDP sai tukea kommunisteiltaja ruotsalaisilta, jotka kostivat tällä tavalla kouluhallitusjutun, ja hallituksen tappio oli niukka luvuin 83-82. Suomessa oli tavanomaiseen tapaan joulun tienoissa hallituspula.

Kallio puolusti syksyn eduskuntakäsittelyissä korrektisti hallitusta. Varsinkin lukuisissa budjettikysyinyksissä Kallio esiintyi usein väitellen milloin ruotsalaisten, milloin vasemmistolaisten kanssa. Hän esiintyi välikysymyskeskusteluissa ryhmän nimissä.

Vaikka epäluuloinen Relander ja vielä epäluuloisempi Sunila olivatkin oikeassa siinä, ettei Kallio hallituksen vaikeuksia surrut vaan saattoipa päinvastoin niistä vähän iloitakin, ei Kallio antanut tunteittensa näkyä siellä, missä virallista politiikkaa tehtiin. Hän ei ollut kaatmmassa oman puolueensa hallitusta.

Sunilan hallituksen aika paransi Kallion ja Alkion suhteita huomattavasti. Ensinnäkin Alkiota miellytti ystävänsä korrekti menettely ryhmässä hallitusta kohtaan ja muutenkin hän iloitsi siitä, että Kallio, jota hän kaikista pikku erimielisyyksistä huolimatta sentään piti aatteellisesti ja käytännöllisesti puolueen ehdottomana ykköspoliitikkona, oli vihdoin jäänyt ryhmän johtoon. Toiseksi juuri Sunilan hallituksen politiikka sai Alkion selkeämmin kuin siihen asti määrittelemään kantansa niihin aatevirtauksiin, joita puolueessa oli, ja hän nätti olevansa sentään verrattomasti lähempänä Kalliota. Sunilan joka puolella kauppoja tekevä luokkapolitikointi tympäisi Alkiota, joka väliin käytti siitä hyvinkin kärjekkäitä ilmaisuja: »itse johtoasemiin joutuneet talonpojat harjoittavat antaa mennä -politiikkaa — kapinarikollisten eläkeasiaa ei voi vaieten sivuuttaa — —» tms. Väliin Alkion katkeruus näkyi Ilkan pääkirjoituksissa, mistä Sunila ja Relander yleensä syyttivät Kalliota.

Vaikka Kallio olikin parhaan kykynsä mukaan korrekti hallitusta kohtaan eduskuntaryhmässä, eivät puolueen ryhmittymien välit Sunilan hallituksen aikana suinkaan parantuneet, vaan pikemminkin päinvastoin. Monet tunnetut kalliolaiset — erityisesti Alkiolle läheiset eteläpohjalaiset Tarkkanen ja Koivisto, osaksi myös Reinikka ja Kalliokoski — arvostelivat hallitusta jyrkästi sekä eduskuntaryhmässä että eduskunnassa. Monet Sunilan ryhmän äänekkäimmistä olivat kieltolakikysymyksissä eri mieltä puolueen virallisen ohjelman kanssa, ja ryhmässä tapahtui jatkuvasti yhteenottoja.

Alkio olisi halunnut parin edustajan, mm. Antti Juutilaisen, erottamista ryhmästäkin. Kallio keskusteli heidän kanssaan mahdollisuudesta vetäytyä seuraavissa vaaleissa pois, mikä ei suinkaan lisännyt sopua.

Kun keskustelut Sunilan seuraajasta alkoivat, maalaisliitto oli vähintään yhtä rikkinäinen kuin vuotta aikaisemmin. Viiden prosentin hallitus Sunilan hallituksen kaatuminen oli presidentti Relanderille paha pettymys. Relander oli jo kauan ollut vakuuttunut siitä, että hallituksen vaikeuksien taustalla oli Kallio. Kun hallitus sitten sai epäluottamuslauseen, Sunila kertoi presidentille pelkäävänsä Kallion jo ryhtyneen työhön suomenkielisen porvarillisen hallituksen pystyttämiseksi.

Sunilan ja Relanderin ajatus oli tietysti looginen. Kallio oli kritisoinut Sunilan hallitusta eritoten sen pehmeydestä-vasemmistoa ja kielikysymyksessä ruotsalaisia kohtaan, ja hallitus oli kaatunut tässä mielessä mitä leimallisimpaan kysymykseen: sosiaalidemokraattien välikysymykseen suojeluskunta-asioista siten, että RKP pidättymällä äänestyksestä osaksi ratkaisi kaatumisen. Kallio totesikin hallituksen kaatuneen siksi, että se oli ottanut »pienen itsenäisen otteen ruotsalaista kouluhallitusta koskevassa asiassa» ja pakottanut presidentinkin ottamaan »askeleen suomalaisuutta kohti». Noissa tunnelmissa maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyspuolueen yhteistyö olisi ollut hyvinkin luonnollinen ratkaisu ja sen luontevin johtaja maalaisliiton aitosuomalaisen ja oikean siiven johtaja Kyösti Kallio.

Kallio ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ainakaan aktiivisesti pyrkinyt pääministeriksi. Relander kutsui hänet luokseen heti hallituksen kaaduttua. Kallio oli sopuisa eikä »ollut tietääkseenkään, ettei tässä ole tavattu kuin 3-4 kertaa tänä vuonna», kun presidentti hartaasti pyysi neuvottelua. Kallion kanta oli se, että maalaisliitto »toistaiseksi» halusi pysyä syrjässä kaikista hallitus hommista, mutta ehkä muutaman päivän kuluttua ajattelisi toisin.

Presidentin kysymykseen siitä, tulisiko orientoitua mieluummin vasemmalle vai oikealle, jos koalitio saataisiin syntymään, Kallio ei halunnut antaa selvää vastausta. Enempää Relander kuin Sunilakaan eivät Kallion vilpittömyyteen uskoneet, vaan Sunila pelkäsi hänen ryhtyvän neuvotteluihin kokoomuksen kanssa ja totesi, että ryhmässä »tehdään nyt kovasti työtä molemmilla linjoilla». Relander, joka toivoi hallituspulan selviävän jotenkin mahdollisimman nopeasti, arveli Sunilan juuri Kallion pelossa ryhtyneen työhön saadakseen ryhmässä aikaan päätöksen, ettei maalaisliitto osallistuisi minkäänlaiseen hallitukseen.

Ryhmäkokous tekikin sellaisen päätöksen. Kun Kallio selosti käyntiään presidentin luona hän samalla esitti näkemyksenään, ettei maalaisliiton tullut ryhtyä tilanteen selvittäjäksi. Puheenvuoroja käytettiin runsaasti ja päädyttiin yksimielisesti Kallion esittämälle kannalle. Täysin tyytyväinen ryhmän puheenjohtaja ei kuitenkaan ollut, sillä loppuponnen sanamuoto ei ollut hänen ehdottamansa. Kallio olisi halunnut julkilauselmaa, jossa olisi päätetty, ettei hallitukseen mennä, mutta että asiaa ei vielä lopullisesti lyötäisi kiinni. Ryhmä päätti kuitenkin äänin 27-15 hyväksyä taatun sunilalaisen Kalle Kirran esityksen jyrkemmästä muodosta, jossa maalaisliitto siis yksinkertaisesti ilmoitti, ettei ollut käytettävissä.

Kirran pontta lievennettiin sitten julkisuutta varten toimikunnassa, johon Kalliokin kuului. Lehdistölle kuitenkin ilmoitettiin, ettei maalaisliitto halunnut hallitusta muodostaa. Kallio ilmoitti STT:lie, että lehdissä esiintyneet tiedot siitä, että osa ryhmästä olisi ollut halukas suomenkielisten porvarillisten puolueiden kanssa yhteistoimintaan, olivat perää vailla. Ryhmä oli Kallion kertoman mukaan yksimielinen ja äänestys oli koskenut vain sitä, ilmoitettaisiinko kanta julkisesti jo ennen kuin mitään hallitussuunnitelmaa oli olemassakaan.

Kun Kallio 14.12. ilmoitti ryhmän kannan virallisestikin, hän samalla lisäsi presidentille, että sillä hetkellä oli turha ajatellekaan maalaisliiton osallistumista. Hetkeä myöhemmin Relander kuitenkin pyysi Virkkusta vielä puhumaan Kallion kanssa maalaisliiton ryhmäpäätöksen mahdollisesta muuttamisesta.

Relander antoi Ingmanille hallituksen muodostajan tehtävän tavoitteena kolmen porvarillisen puolueen kokoomus. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Maalaisliiton eduskuntaryhmä hylkäsi Ingmanin tarjouksen yksimielisesti; vastauksen muotoili Kallio.14l Vastaus lienee ollut pettymys Relanderille, joka jatkuvasti spekuloi maalaisliiton ryhmässä ilmenevillä erimielisyyksillä. Kun hän 16.12. soitti huhuista Kalliolle, tämä närkästyi ja kielsi jyrkästi niiden todenperäisyyden. Relanderin logiikan mukaan tämä todisti, että »Ukko» olisi sittenkin ollut halukas hallitukseen ja että asia oli hänelle kipeä. Kallion oma päiväkirjamuistiinpano kertoo kuitenkin toista. Hän merkitsi, että jotkut katsoivat, että Virkkusella olisi ollut paremmat mahdollisuudet ja että Ingmanin yritys olisi tarkoitettukin epäonnistumaan, mutta totesi itse sanoutuvansa tuosta käsityksestä irti.

Ingmanin yrityksen kaaduttua 18.12. Relanderilla oli kaksi mahdollisuutta: eduskunnan hajottaminen tai uuden muodostajan valitseminen. Kallio arveli Virkkusen, Sunilan ym. kannattaneen hajotusta, mitä hän taas itse jyrkästi vastusti, jopa niin että Relander äityi tästä aktiivisuudesta.144 Kallio arveli, ettei hajotusajatus ollut presidentille vieras, mutta tiukka vastustus sai Relanderin siitä luopumaan ja antamaan muodostamistehtävän seuraavaksi edistyspuoluelaiselle kouluhallituksen pääjohtajalle Oskari Mantereelle.

Mantereen yritystä Kallio ei halunnut kaataa, koska hän ilmeisesti oletti vaihtoehdoksi uudet vaalit. Kun Mantere 20.12. tiedusteli maalaisliiton eduskuntaryhmältä, oliko se valmis myötävaikuttamaan hallituksen syntyyn, laati vastausluonnoksen taas Kallio. Vastaus oli kyllä kielteinen, mutta siinä ei haluttu estää itse hallituksen muodostumista ilman maalaisliittoa. Osa ryhmästä, mm. Kirra ja Pitkänen — siis myös Sunila — olisi halunnut jyrkentää vastausta, mutta pitkän keskustelun jälkeen ryhmä yhtyi Kallion alkuperäiseen lausumaan August Raatikaisen lisäyksellä.

Kielteisen vastauksen Mantere sai myös kokoomukselta, joten hallituksen pohja kutistui lopulta pieneen edistyspuolueeseen. Relander nimitti 22.12.1928 Mantereen »viiden prosentin hallituksen», kuten Kalliokin sitä -luonnehti. Mukana olivat suomalaiset »virkamiespuolueet. edistys ja kokoomus, jälkimmäinen kuitenkin vailla parlamentaarista vastuuta kuuden ammattiministerin voimin.

Hallituksen virkamiesluonne viittasi jo tärkeimpään kiistakysymykseen, joka maan sisäpolitiikassa oli: virkapalkkoihin. Hallituksen tarkoituksena oli ajaa korotukset läpi, ja presidentti oli samaa mieltä. Sunilan hallitus oli väistänyt ongelman, mutta nyt sitä ei enää käynyt lykkääminen. Avainasemassa oli maalaisliiton eduskuntaryhmä, jonka käännyttämiseen Relander käytti seuraavina kuukausina paljon aikaa ja energiaa.

Relander pommitti erityisesti Kalliota, jonka kanssa hänen suhteensa alkuvuodesta 1929 paranivat ja välit Sunilaan vastaavasti kylmenivät. Relander sai tuolloin mm. tietää saaneensa kesällä 1927 väärää informaatiota Kallion sanomisista ja moitti — päiväkirjalleen — ankarasti Sunilaa ja Vesteristä siitä, että nämä olivat saaneet hänet kohtelemaan Kalliota väärin. Yhä useammin alkoivat Sunilasta ilmaantua samat sanonnat, jotka ennen liitettiin Kallioon: »kaksimielinen», .kiero» ym. Presidentti muisti myös »suomettarelaisen hapatuksen» vaikuttavan Sunilassa, mitä ei toki voinut Kalliosta sanoa, Kaiken aikaa hän myös epäili Kalliota, jonka pelkäsi pyrkivän yhteistyöhön kokoomuksen kanssa.

Vuoden 1929 valtiopäivien järjestäytyessä Kallio palasi eduskunnan puhemiehelcsi Maalaisliiton ryhmä päätti nyt ottaa puhemiehen paikan takaisin itselleen, ja Kalliota päätettiin äänestää alusta lähtien ja samalla päätettiin pakottaa kokoomus ja edistys äänestämään häntä. Kalliosta tuli puhemies jälleen kolmen äänestyksen kautta. Ensin hän sai vain 59 ääntä, maalaisliiton ja edistyspuolueen, ja toisessa 61. Vasta kolmannessa kokoomus luopui edellisestä puhemiehestä Virkkusesta ja Kallion 93 ääntä riitti.

Kallion jälkeen ryhmän puheenjohtajaksi valittiin Jalo Lahdensuo 31 äänellä Niukkasen 10:tä vastaan. Sunilalaiset eivät esiintyneet nyt ryhmänä, ja muutenkin Mantereen hallituksen aikana Kallion nousu taas maalaisliiton ykköspoliitikoksi oli nähtävissä.Ryhmän yhtenäisyyskin parani, kun se sai olla oppositiossa.

Virkamieskysymys hallitsi politiikkaa koko kevään, eikä Asiassa edetty hallituksen ja presidentin ponnisteluista huolimatta, Koko ajan oli myös eduskunnan bajotuksen uhka, jolla Relander koetti painostaa maalaisliittoa ja osittain kielteisella kannalla olevia sosiaalidemokraatteja.

Takana oleva katovuosi ja jatkuvasti lisääntyvä talouspula tekivät kuitenkin vastarinnan jäykäksi, eikä siihen tehonnut presidentin arvovalta, pienemmistä herroista puhumattakaan, Kallio esiintyi Mantereen hallituksen aikana maltillisesti. Eduskunnassahan hän ei puhemiehenä keskusteluihin osallistunutkaan muuten kuin radikaaleimpia hilliten. Eduskuntaryhmässäkin hän pyrki välttämään ehdottomien kantojen esittämistä. Hän ei pitänyt mahdollisena kaikkien korotusten torjumista ja tahtoi odottaa, sen sijaan että hallituksen esitykset olisi suoraviivaisesti tyrmätty — ja lähdetty uusiin vaaleihin. Kallio teki vilpittömästi työtä presidentin ja pääministerin toiveitten mukaisesti saadakseen edes osamyönnytyksiä ryhmältään ja kriisiä siirretyksi, mutta miksikään ratkaisijaksi hänellä ei tuossa vaiheessa ollut enempää mahdollisuuksia kuin haluakaan.

Kesämatkoja

Kyösti Kallio piti matkustamisesta ja sai matkustaa paljon. Hän vietti ison osan elämästään Pohjanmaan radalla Ylivieskan ja Helsingin väliä matkustaessaan. Tutuksi tuli myös pohjoisen suunta Ouluun. Sen lisäksi hän teki jatkuvasti pitkiäkin matkoja maan eri osiin kulkiessaan puoluekokouksissa, muissa puoluetilaisuuksissa, maatalousnäyttelyissä ja vastaavissa. Myös varsinaisia retkeilyjä järjestyi liikelaitosten ja yhteisöjen tehtävissä. Kulkulaitosministerinä Kallio teki useampiakin pitkiä matkoja. Suomi Turusta, Kotkasta ja Kannakselta aina Petsamoon, Kuusamoon ja Ilomantsiin asti oli Kalliolle tuttu. Hänen luonteensa perusuteliaisuus sekä halu nähdä ja oppia uutta näkyi näillä matkoilla Hän kirjoitti vuolaasti vaikutelmiaan kotiin — vaimo oli vain harvoin mukana — ja joskus lehtiinkin ja ihasteli niin luonnon kauneutta kuin elinkeinojen edistyneisyyttä.

Ulkomaanmatkat sen sijaan jäivät harvinaisiksi. Kesällä 1925 hänen aikomuksensa oli lähteä ulkomaanmatkalle, ensimmäiselleen, kuten hän sanoi — hän ei siis laskenut »ulkomaanmatkoiksi» paria autonomian ajan pistäytymistä Pietarissa ja Bodenissa vuonna 1903 ja Tallinnassa myöhemmin. Tuolloin kuitenkin nimitys kulkulaitosministeriksi pakotti peruuttamaan Ruotsin matkan, jolle mm. Alkio lähti.

Keväällä 1927 Kallion ensimmäinen ulkomaanmatka sitten toteutui. Hän oli hallitusvastuusta vapaana ja päätti osallistua suomalaisen maatalousretkikunnan kanssa lähes kaksiviikkoiselle matkalle Viroon, Latviaan, Puolaan ja Saksaan toukokuun jälkipuoliskolla. Tallinnassa tämä 14 maatalousmiehen seurue, mukana mm. Alkio, L. O. Hirvensalo ja Edvard Björkenheim pistäytyi Holstin luona Suomen lähetystössä. Tämän jälkeen matka jatkui junalla Riikaan, sieltä Viinan kautta Varsovaan, edelleen Krakovaan, Tatralle ym. retkeilykohteisiin ja Sleesian kautta Berliiniin ja edelleen Stettiniin ja takaisin Helsinkiin 29.5. Kallio kirjoitti matkaltaan useita kirjeitä kotiin sekä viisi lehtijuttua Liittoon. Tekstit osoittavat hänen saaneen matkalta paljon sekä huvia että hyötyä. Hän teki koko ajan tarkkoja havaintoja talouselämästä, yhteiskunnallisista oloista, köyhyydestä ja vauraudesta, poliittisesta jännityksestä ym. Erityisesti hän kiinnitti huomiota maatalouteen ja suunniteltuun maareformiin matkan pääkohteessa Puolassa. Hän koki hengenheimolaisuutta keskustelukumppaninsa, maan maareformiministerin kanssa. Kohtelu oli korkeatasoista, ja »Nivalan exellenssi» sai mm. korkean kunniamerkin.

Alkio kuvasi samaa matkaa seikkaperäisesti kirjassaan Sanomalehtimies kesämatkoilla (1928). Jo seuraavana kesänä Kallio teki toisen pitkän ulkomaanmatkansa, eduskunnan matkan Unkariin. Matka tehtiin Unkarin parlamentin kutsusta, ja samaan aikaan oli maassa myös Viron parlamenttivaltuuskunta, joten heimoaate leimasi sitä. Osaksi tästä syystä (RKP), osaksi Unkarin epädemokraattisen yhteiskuntajärjestyksen takia (SDP) matkaa myös vastustettiin eduskunnan kansliatoimikunnassa, kun suunnitelma esiteltiin hyväksyttäväksi. Kallio oli varojen myöntämisen kannalla, mikä tulikin kansliatoimikunnan päätökseksi. Myös omassa eduskuntaryhmässä vastustettiin säästäväisyyssyistä, mutta 22 kansanedustajaa kuitenkin matkaan kustannettiin. Mukana oli myös suomalaisia taiteilijoita, mm. Robert Cajanus, Erkki Melartin, Leevi Madetoja, P. J. Hannikainen ja Alma Kuula. Matka tehtiin kesäkuun alussa. Ariadne-laivalla lähdettiin 2.6. kohti Stettiniä, josta jatkettiin Berliinin ja Prahan kautta Budapestiin. »Neljä päivää syötiin ja juotiin Budapestissä», jonka jälkeen suunnattiin Unkarin itäosiin tutustumaan kaupunkeihin ja maaseutuun.

Debreeenissä retkeläiset seurasivat amiraali Horthyn vastaanottamaa paraatia, ja valtionhoitaja ehti kätellä Kallion ja Virkkusen. Tälläkin kertaa Kallio kirjoitti useita matkakirjeitä Liittoon ja Turunmaahan. Matkasta ilmestyi kirja, mukana olleen kokoomuksen kansanedustajan, Vaasa-lehden päätoimittajan J. O. Ikolan eli Vaasan-Jaakkoon tekemä. Ikola kertoili värikkäitä yksityiskohtia mm. Kallion Kööstistä mursunviiksineen uimassa budapestiläisen Gellert hotellin katolla uima-altaassa.

Kallio oli matkaansa tyytyväinen, niin kuin oli ollut edelliseenkin. »Kahden viikon virkistysmatka oli mitä ihanin näin kesän suussa», hän luonnehti ja totesi vaimolleen, ettei katunut matkaansa, »sillä mitenkään muuten en olisi voinut hankkia sitä käsitystä Keski-Euroopasta kuin nyt». Hän pani kyllä merkille myös negatiivisia puolia, kuten köyhyyden ja maaseutuväestön alhaisen sivistystason, mutta myös vahvan sukulaistunteen, joka unkarilaisilla on suomalaisia kohtaan.

Nämä kaksi pitkää ulkomaanmatkaa jäivätkin ainoiksi. Kesät 1927 ja 1928 olivat siinä mielessä harvinaisia, että Kalliolla oli aikaa — kiitos Relanderin hänelle järjestämän hengähdystauon.

Sen jälkeen alkoivat uudet ajat ja uudet kiireet. Seuraavan ulkomaanmatkansa Kyösti Kallio teki vasta vuonna 1934.