Paluu huipulle

Hajotusvaalit 1929

Mantereen viiden prosentin hallitus ajautui jo huhtikuussa 1929 kriisiin. Sen pyrkimykset ratkaista virkamieskysymys raukesivat, kun eduskunnan enemmistöä ei asian taakse löytynyt. Relander puolestaan ei halunnut antaa periksi, vaan päätti hajottaa eduskunnan vedotakseen kansan oikeudentuntoon. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että virkapalkkoja oli korotettava.

Relander painosti parhaansa mukaan Kalliota, jonka kanssa hän oli nyt siedettävissä suhteissa. Hän tiesi Kallion vastustavan eduskunnan hajotusta ja koetti sillä uhkaamalla saada Kallion tekemään parhaansa maalaisliiton eduskuntaryhmän taivuttamiseksi. »Sinä olet puhemies ja voit vaikuttaa eduskuntaan, tee nyt parhaasi sovittelujen aikaansaamiseksi», hän kehotti 15.4., kun palkkalain toinen käsittely oli alkamassa. Seuraavana päivänä presidentti taas kehotti Kalliota tekemään jotain ryhmässään asian sovinnollisen käsittelyn puolesta. Kallio totesi asian olevan hänelle kovin vaikea —»Niukkanen se johtaa tässä asiassa ryhmää», hän huomautti.

Tämä sai Relanderin hermostumaan ja suuttumaan, koska hän epäili, että Kallio haluaisi konfliktin sattuessa ei eduskunnan hajotusta vaan maalaisliittolaista hallitusta. Maalaisliiton ryhmäkokouksen alla 18.4. Relander soitti taas Kalliolle vaatien tätä tekemään kaikkensa, jotta »selviydyttäisiin ilman eduskuntahajotusta, tai muuta voimannäytettä». Kallio ei rohkaissut presidenttiä.

Hän oli menossa ryhmään kuuntelemaan, ei johtamaan. Ja kun Relander vakuutti, että Kallion ei tullut tyytyä kuuntelemaan vaan »vanhana johtajana tällaisissa tilanteissa otettava johto omiin käsiinsä», Kallio vastasi olevansa »jo vanha johtaja, nyt päättävät ryhmässä nuoret johtajat».

Vaikka Kallion vastauksissa oli haluttomuuttakin, oli hän pitkälle oikeassa. Tilannetta ei hallinnut enää kukaan siinä mielessä, että eduskuntaryhmän päätä olisi voitu kääntää. Kansanedustajat tiesivät valitsijainsa tahdon eivätkä halunneet toimia sitä vastaan. Tässä suhteessa ei ollut sanottavia eroja sunilalaisten ja kalliolaisten kesken. Kallio puolestaan varoitti jatkuvasti presidenttiä ja pääministeriä hajottamasta eduskuntaa.

Kallio, Relander ja Mantere olivat kriisin avainhenkilöt, jotka neuvottelivat jatkuvasti maalis-huhtikuussa 1929. Heidän erilainen näkemyksensä hajotuksesta perustui paitsi siihen, että Kallio korosti aina parlamentarismia ja piti hajotuksia aina »hallitsijan» vallan liikakorostuksena, myös erilaiseen tuntumaan tulevien vaalien tuloksesta. Kallio tunsi mielialat kadon ja talouspulan rahvaan keskuudessa ja oli vakuuttunut siitä, etteivät yhteiskunnan hyväosaisten, jollaisia virkamiehet toki kansan syvien rivien mielestä olivat, vaatimukset saisi myötätuntoa. Hän oli kyllä samaa mieltä, että virkamiesten kohtuullisten toiveiden tyydyttäminen olisi välttämätöntä, mutta pelkäsi umpikujaa ja olisi halunnut sovitteluratkaisua myöhemmin syyskaudella. Relander taas uskoi, että kansa ymmärtäisi virkamiesten tarpeet, jos asia vain sille oikein esitettäisiin.

Relander teki päätöksensä 19.4.1929. Eduskunta hajotettiin ja uudet vaalit määrättiin toimeenpantaviksi heinäkuun 1. ja 2. päivänä 1929. Mantereen hallitus jäi toistaiseksi paikoilleen. Kiista eduskunnan hajotuksesta viilensi taas jo kohtuullisesti lientyneet Relanderin ja Kallion suhteet. Relander moitti Kalliota itsepäisyydestä ja kiihotuksesta hajotusta vastaan ja vertasi häntä »henkilöön, joka tietää että hänen läheinen omaisensa sairastaa vatsahaavaa joten pikainen leikkaus olisi välttämätönz mutta hän tahtoo suojella sairasta siten ettei laske lääkäriä lähimaillekaan». Kallio olikin hajotuksesta pahoillaan ja hänen kommenttinsa presidentille oli »ärtynyt ja lyhyt».

Kallio ei ollut uusista vaaleista hyvillään henkilökohtaisistakaan syistä. Hän oli usein vaalien edellä enemmän tai vähemmän vakavissaan miettinyt mahdollisuutta jättäytyä vaaleista sivuun ja vetäytyä politiikasta. Vuoden 1929 vaalien edellä houkutus oli taas suuri. Hän oli jo saanut politiikalta likipitäen kaiken mikä oli saatavissa; ollut kahdesti pääministerinä ja lukuisia kertoja eduskunnan puhemiehenä. Nyt hänellä sitä paitsi oli hyvin palkattu vähätöinen virka, jossa hän mainiosti viihtyi ja jonka hoitaminen olisi ollut selvästi miellyttävämpää ilman poliittisia kytkentöjä. Takana oli vuosien vaikeudet presidentin kanssa ja puolueen sisäinen valtataistelu, joka väsytti ja tympäisi.

Myöskään suhteet oman vaalipiirin piirijärjestön johtajien kanssa eivät olleet erityisen hyvät, niin kuin eivät aikaisemminkaan. Kilpailijoita ja kadehtijoita riitti omillakin alueilla. Edellisissä vaaleissa Kallion ehdokaslistalla oli lukenut »Maanviljelijä, Nivala». Nyt sinne merkittäisiin »Pankinjohtaja, Helsinki». Kallio tiesi, ettei muutos olisi ääniä ajatellen myönteinen.

Kallio mainitsi puolisolleen useammankin kerran aikomuksestaan jäädä vaaleista pois ja kertoi olevansa epävarma siitäkin, asetettaisiinko häntä edes ehdokkaaksi tai tulisiko hän valituksi, mikäli lähtisi mukaan. Valitsematta jääminen olisi komean poliittisen uran nolo päätös. Pois jääminen olisi kyllä »persoonallisesti mukavaa», mutta tulkittaisiin paoksi, jota taas muut eivät hyväksyisi.

Niinpä Kyösti Kallio lähti mukaan, jo kahdennentoista kerran. Piirikokous asetti ehdokkaat 10.4. Oulaisissa pidetyssä kokouksessa. Listalle pantiin kaikki entiset kansanedustajat ja lisäksi uusia. Viimeksi mainittujen joukossa oli myös J. E. Sunila, joka oli kyllä kansanedustaja, mutta halusi mitata kannatustaan myös omassa kotipiirissään.5 Kiivasta oli tuleva kova tässäkin mielessä.

Maalaisliiton valtakunnallinen vaalitaistelu käynnistyi puoluekokouksessa Oulussa 20.-21.4.1929. Pääalustajina olivat Kallio ja Sunila, joiden näkemykset ainakin jossain määrin poikkesivat toisistaan ajankohtaisimmasta asiasta eli eduskunnan hajotuskysymyksestä.

Sunilan selostuksen mukaan Kallio tuomitsi hajotuksen jyrkästi »pyhää vihaa täynnä», kun taas Sunilan linja, »kaikki puolueen ns. taloudellisen siiven miehet» olivat päinvastaista mieltä ja katsoivat, että hajotus oli ollut paikallaan. Virkapalkka-asiassa taas molemmat johtajat olivat verrattain maltillisella kannalla, mitä ei voinut sanoa kokouksen osanottajien enemmistöstä.

Vaaliohjelman muotoili taas Kallio, sen jälkeen kun Alkio ja Hiekkala olivat tehneet vaalijulistusehdotuksen. Kallio mainitsi ottaneensa Alkion ehdotuksen »eräissä suhteissa» huomioon, vaikka lopullinen muoto olikin toinen.? Käydessään keskustelua vaaliteemoista Alkio ja Kallio olivat yhtä mieltä siitä, että virkapalkkaasiassa oli esiinnyttävä varovasti eikä lähdettävä jyrkästi ajamaan ehdottoman kielteistä kantaa. Asia oli eritoten Kaltiolle vaikea. Hänellä oli jo ensimmäisen hallituksensa peruja »palkankorottajan» maine, vaikka pääosin aiheetta, ja hän tiesi sitä nyt käytettävän hyväksi, semminkin kun lehdet Ilkkaa myöten sitä toistelivat.

Myös uusi asema korkeapalkkaisena virkamiehenä lisäsi epäluuloja. Kun hän puoluekokouksessa teroitti, ettei vaaleja pitäisi käydä virkamiesvastaisessa hengessä, huomautti suorapuheinen. Lantto Kalliolla olevan »tinasapeli virkamiehiä vastaan» ja tiesi monien ajattelevan samoin. Kun vielä »vastuuntuntoisetkin suitsuttivat vihaa», oli tilanne vaikea hallita.

Kallio oli mukana kahdella listalla, Nivalan ja Ylivieskan — Alavieskan. Vaalikampanja supistui kahteen viikonvaihteeseen. Sunnuntaina 16.6. hän puhui kolmessa Kalajokilaakson pitäjässä: Kalajoella, Alavieskassa ja Ylivieskan Raudaskylällä. Seuraavana perjantaina hän oli yhdessä Lauri Mustakallion kanssa Nivalan Ahteella ja Sarjankylällä, seuraavana päivänä Nivalassa Päivärinnalla ja sunnuntaina ensin Ylivieskan Niemelänkylässä ja illalla Nivalan kunnantalossa.

Vaalitaistelu oli aika kireää, minkä Kalliokin hyvin aisti »Kurjaa haukuntaa» riitti. Kokoomuksen oululainen Kaiku-lehti hyökkäsi voimallisesti vaalipiirin näkyvintä maalaisliittopoliitikkoa Kalliota vastaan, ja maatalousvaltaisessa vaalipiirissä virkapalkkakysymys oli siinä määrin kuuma asia, että Kaikukin esitteli Kallion virkapalkkojen kovimpana korottajana. Tämä kiukutti Kalliota, jonka kuvankin Kaiku oli kirjoitukseensa painanut, ja hän kertoiaikovansa panna lehteen oikaisun, joka nolaisi sen lukijainsa edessä.

Kun Liitossa oli sitten vastakirjoitus, ei Kallio katsonut tarpeelliseksi vastustajan lehteen kirjoittaa. Kallio esiintyi puhetilaisuuksissaan maltillisena talousasiantuntijana, joka korosti, kuinka paljon oli maatalouden hyväksi saatu aikaan, ja sai yleisöltä yleensä vastakaikua. Pulan vaikutukset aiheuttivat kyllä tyytymättömyyttä, ja jopa uusi pienviljelijäpuolue oli perustettu Pohjois-Pohjanmaalla (SPVP) toukokuussa 1929, mutta se ei ehtinyt saada vakavaa vaalityötä liikkeelle eikä vaikuttanut Kalajokilaaksoon, jossa Kallio enimmäkseen oman vaalityönsä teki.

Vaalit olivat maalaisliitolle erittäin menestykselliset, ja se pääsi historiansa suurimpaan paikkalukuun, 60 edustajaan. Koko maassa maalaisliitto sai 26,1 prosenttia äänistä, Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä lähes 50 ja Oulun maaseudulla jopa 56,4 prosenttia.

Äänimäärä lisääntyi jokseenkin kaikkialla, myös Nivalassa jokaisella äänestysälueella. Maalaisliiton vaaliteemat tehosivat; kansa ei halunnut virkapalkkojen korotuksia ja halusi vastata eduskunnan hajottajille hanestämällä vilkkaammin kuin ennen.

Omasta menestyksestään Kallio oli ollut jännittyneempi kuin pitkiin aikoihin. Ääntenlaskun edistymistä hän seurasi huolestuneena Kotiin lähettämässään kirjeessä hän arveli menevänsä kyllä itse ensimmäisenä läpi, mutta oli huolissaan Nivalan äänten jakautumisesta siltä kannalta, että saisi niitä liikaa, jolloin Mustakallio jäisi valitsematta. Kiviojan hän arveli menevän läpi. Sunilasta hän ei maininnut mitään.

Kallion äänimäärä Nivalassa jäi sen verran vähäiseksi, että Mustakalliokin tuli valituksi. Itse asiassa Kallion äänet laskivat vaalipiirissä lähes tuhannella. Hän sai vain 2 482 ääntä, mikä oli vasta neljänneksi eniten maalaisliittolaisista Janhosen, Kiviojan ja Nurmesniemen jälkeen. Vuoden 1924 vaalien suurimmasta äänimäärästään (yhden miehen listoihin siirtymisen jälkeen) hän oli menettänyt jokseenkin puolet. Vaikka osaselitys oli ehdokasasettelussa, Nivalastahan valittiin jatkuvasti kaksi edustajaa, oli kysymyksessä ilmeisesti myös henkilökohtaisen kannatuksenkin lasku. »Helsinkiläinen» pankinjohtaja ei Vedonnut Kalajokilaakson talonpoikiin entiseen tapaan. Kalliota lienee lohduttanut se, että hän sai kuitenkin kolmisensataa ääntä enemmän kuin Sunila, joka tuli valituksi vaalipiirin pienimmällä äänimäärällä seitsemäntenä. Kun hän kuitenkin sai Hämeen eteläisessä vaalipiirissä suuremman äänimäärän, hänet valittiin sieltä. Oulun eteläisestä pääsivät jo mainittujen lisäksi Matti Niilekselä, Lauri Mustakallio ja Kainuun Kusti Arffman.

Enemmän Kalliota tietysti lohdutti puolueen erinomainen menestys, jos kohta vastuukin pelotti. »Vaalit toivat maalaisliitolle tavattoman vastuun», hän kirjoitti vaimolleen tuloksen selvittyä. Hän, tiesi, mitä oli tulossa: voittajien oli varauduttava ottamaan vastuu asiain hoidosta, eikä pääministerikandidaatteja ollut monta.

Ensimmäiseksi tulisi kysymykseen hän itse, ja muita mahdollisia olisivat Sunila ja Pehkonen, joista viimeksi mainittu ilman muuta haluaisi hänet mukaan hallitukseensa. »Nämä ovat murheen merkkejä elämäni taivaalla. Näin olisi hyvä olla ja sittenkin voi joutua vastoin tahtoaan remmiin — —.»

Kolmannen kerran pääministeriksi

Presidentti Relander ei iloinnut vaalin tuloksesta. Hän vakuutti kyllä odottaneensa maalaisliiton vaalivoittoa, mutta silti tilanne oli hänelle ikävä. Nyt oli todistettu, että Kallio oli arvannut kansan mielialat virkapalkka-asiassa oikein ja hän väärin. Häntä kiusasi ajatus Kalliosta vaalivoittajana. Heti alkuun hän päätti, että Mantere saisi istua paikallaan eduskunnan kokoontumiseen asti. Siihen saakka hänellä oli aikaa koettaa vaikuttaa siten, että pääministeriksi tulisi Sunila eikä Kallio. Kyllä presidentillä ja Sunilallakin oli ollut monenlaisia hankauksia, mutta Sunila oli sentään pienempi paha kuin Kallio.

Sunilan ja Kallion kilvoittelu heijastui jälleen vaaleissa ja niiden jälkeen. Ehdokkaiden vaalikampanjat alkoivat saada nykyaikaisempaa ilmettä eri puolilla maata. Kallio kertoi Alkiolle Antti Juutilaisella olleen edellisissä vaaleissa »pari autoa akitaattoreineen» liikkeessä 20 Nyt Kallio lähetti vaalien kynnyksellä Alkiolle 1 500 markkaa »vaalitoiminnan_ terästämistä varten» käytettäväksi »parhaitten miesten tukemiseksi ja kommunismia vastaan». Parhaina Kallio mainitsi Vaasan eteläisessä vaalipiirissä Koiviston ja Tarkkasen ja arveli, että myös Lahdensuota pohjoisessa vaalipiirissä piti auttaa »järkevien lähettien kautta». Kun käytössä oli yhden miehen vaalilistat, ei kenestäkään voinut olla ehdottoman varma, jonka vuoksi »voi herättäjätkin olla tarpeellisia».

Sisäiset voimasuhteet lienevät pysyneet suunnilleen ennallaan, kun niitä alettiin heinä—elokuun vaihteessa eduskunnan kokoontuessa mittailla. Kallion ominaispaino ja kannatuskin saattoi ryhmässä olla hieman suurempi, mutta Sunilan puolella oli presidentin tuki.

Maalaisliiton uusiutunut ja kasvanut eduskuntaryhmä piti järjestäytymiskokouksensa heinäkuun viimeisenä päivänä. Kallio oli tässä tilaisuudessa selvästi voitolla. Kun sunilalainen Kontio Kirran kannattamana ehdotti ryhmän ehdokkaaksi eduskunnan puhemieheksi Kalliota ja ryhmän puheenjohtajaksi Sunilaa, teki Kallio vastaehdotuksen, jonka mukaan ryhmän puheenjohtajaksi valittaisiin edelleen Jalo Lahdensuo. Äänestyksessä Lahdensuo sai 31 ja Sunila 22 ääntä. Kun tämän jälkeen siirryttiin keskustelemaan puhemiehen vaalista, Kalliosta tuli Lahdensuon ehdotuksesta yksimielisesti ryhmän ehdokas, jota päätettiin äänestää loppuun asti.

Kallio suostui ja toivoi, että asiasta voitaisiin sopia muiden puolueidenkanssa edeltäkäsin, ettei taas tarvittaisi yhdeksää äänestystä. Neuvottelut eivät johtaneet sen kummempaan tulokseen kuin että SDP ilmoitti äänestävänsä omaa ehdokastaan loppuun asti. Kun RKP teki näin myöskin, tutut kuviot toistuivat. Kallio valittiin puhemieheksi kolmannessa äänestyksessä 94 äänellä suomenkielisten porvarien äänin 23.

Kallion valinta puhemieheksi ei merkinnyt hänen jäämistään tuolle paikalle, vaikka hän tuttuun tapaan vaimolleen kertoikin, ettei mitään muuta niin hartaasti toivoisi.24 Kallio tuli olemaan pääministerikeskustelujen keskushahmoja, halusipa hän sitä tai ei. Kallio, ja Relander tapasivat. illalla, jolloin Kallio oli juuri valittu puliemieheksis He vertailevat seuraavana päivänä valtiopäivien avajaisjuhlallisuuksissa pidettäviä puheitaan, ja tilanne oli jännittynyt. Relander näki Kallion puheeseen piilotetun »pukinsorkan », ajatuksen »tässä sitä me nyt olemme jälleen presidentin hajotuksesta huolimatta». Relander osui oikeaan: Kallio kertoi piilottaneensa vastauspuheeseensa lyhyessä ja höylätyssä muodossa juuri tuon ajatuksen: »Tässä olemme. Hajotus on ollut tulokseton.» Paavo Virkkunen, joka piti hajotusta yhtä harkitsemattomana tekona kuin Kalliokin, ehdotti Kallion puheeseen »jyrkempääkin sanontaa», mutta Kallio lievensi sitä.27 Tarkoituksensa »höylättykin» muoto siis täytti.

Puheet pidettiin ilman että »pukinsorkkiin» kiinnitettiin suurempaa huomiota. Kallio huomautti samoin kuin Relanderkin yhteiskunnassailmenneistä laittomuuksista, millä tarkoitettiin lähinnä kommunistien aktivoitunutta toimintaa. Kallio lupasi, että eduskunta tulee tekemään voitavansa sen ehkäisemiseksi. Tätä lupausta antaessaan Kallio ei vielä tiennyt joutuvansa juuri kommunistien ja heidän taltuttajiensa kanssa elämänsä vaikeimpien tilanteiden eteen.

Mantereen hallitus jätti eronpyyntönsä 2.8.1929. Presidentti ja puhemies tapasivat pari tuntia myöhemmin. Kallio ilmoitti tuolloin, ettei mihinkään erityiseen kiirehtimiseen ollut aihetta, ja piti luonnollisena, että maalaisliitto tulisi uuden hallituksen johtoon.

Relander oli pidättyväinen eikä maininnut, kenen tehtäväksi aikoi antaa hallituksen muodostamisen, mistä Kallio — aivan oikein — arveli, ettei häntä tultaisi pyytämään.29 Relander ryhtyi nopeisiin toimiin, kutsui eduskuntaryhmien puheenjohtajat luokseen ja kehotti heitä ensi tilassa pitämään ryhmäkokoukset, jotta hallituskannat saataisiin selville.

Valittavana oli kaksi tietä, suomalaisten porvaripuolueiden yhteishallitustai maalaisliiton yksin muodostama. Maalaisliiton ryhmässä viimeksi mainitullakin vaihtoehdolla oli paljon kannatusta Sunilan hallituksesta saatujen myönteisten kokemusten vuoksi, ja suuri vaalivoitto antoi itsetuntoa. Sunila ajoi tätä kantaa. Kallio puolestaan katsoi kestävämmälle pohjalle päästävän rakentamalla uudelleen yhteistyö kokoomuksen kanssa.

Relander valitsi Sunilan, jolle hän antoi muodostajan tehtävän. Kun Sunila alusti 6.8. eduskuntaryhmässä hallituskysymyksestä, Kallion ja Sunilan kannat törmäsivät vastakkain. Kallio huomautti, että vaikea virkamieskysymys olisi parhaiten hoidettavissa yhdessä muiden porvaripuolueiden kanssa. Sunila puolestaan korosti sitä, että vaalit oli käyty virkamieskysymyksen ympärillä ja kansa oli antanut tukensa maalaisliitolle. Siinä kumpikin oli yhtä mieltä, ettei vaalivoittaja voinut vetäytyä hallitusvastuusta.

Mutkikkaat neuvottelut johtivat Relanderin pettymykseksi Sunilan kieltäytymiseen. Sunila vetosi ensin virkoihinsa ja sitten terveyteensä. Kumpikaan syy ei liene ollut perimmäinen, kuten Kalliokin arveli, vaan tehtävän vaikeus, virkapalkkaumpikujan selvittäminen vastoin vaalivoittajan tahtoa, eikä Sunila siihen ryhtynyt.

Presidentti kääntyi seuraavaksi maaherra E. Y. Pehkosen puoleen, mutta tuloksetta. Pehkonen kävi kyllä Helsingissä, mutta palasi saman tien Ouluun, minkä jälkeen Relanderille jäi vain yksi vaihtoehto, Kallio. »Yöllä 8.8. päivää vasten pyysi presidentti minua luokseen. Kieltäännyin», kirjoitti Kallio.

Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Relander alkoi työskennellä mahdollistaakseen Kallion onnistumisen, niin epämiellyttävää kuin se hänelle henkilökohtaisesti olikin. Kallio oli kyllä vastahakoinen ja viittasi ryhmässä olevaan taipumattomaan oppositioon.

Aamulla 8.8. Kallio torjui presidentin pyynnön, jonka jälkeen tämä kutsui maalaisliiton ryhmän valtuuskunnan luokseen selvittääkseensitä, kuinka vaikeata oli, jos sekä Sunila että Kallio kieltäytyisivät.

Keskustelussa viitattiin ryhmässä Kalliota vastaan olevaan oppositioon, ja Pitkänen puhui nytkin muiden ehdokkaiden puolesta: Pehkonen olisi paras ja Lahdensuokin kelpaisi. Kun Kallion hallitus oli aikaisemmin toiminut ryhmää vastaan ja tuonut valmiit asiat ryhmään, oli katkeroiduttu, mutta se ei vetele enää, hän vakuutti Relanderille. Kaikkiaan valtuuskunta kuitenkin oli myönteinen Kallion yritykselle, sillä useimmat puheenvuoron käyttäjät puolustivat häntä. Iltapäivällä Relander sitten antoi virallisen hallituksenmuodostajan tehtävän Kalliolle, joka lupasi selvittää asian maanantaihin 11.8. mennessä. Relander totesi saaneensa sen käsityksen, että Kallio tulisi tekemään parhaansa.

Relander siis nöyrtyi pakon edessä, minkä Kalliokin totesi päättäen ryhtyä tehtävään. Eduskuntaryhmän selva enemmistö oli sitä mieltä, että hänen oli ryhdyttävä pääministeriksi, eikä hän katsonut voivansa vastustella. »Maalaisliitto on tehnyt minusta mitä olen ja sen tähden täytynee mennä, vaikka kuluu siinä mies ja nimi», Kallio luonnehti tilannetta vaimolleen.

Tehtävä oli hankala. Ryhmän enemmistö kannatti kyllä Kalliota pääministeriksi, mutta ohjelmalla, joka olisi ollut mahdoton. Ryhmän enemmistö oli oman hallituksen kannalla eikä halunnut yhteistyöhön kokoomuksen kanssa. Kallion oli luovuttava omasta pohjaehdotuksestaan. Hän oli vielä 10.8. puhelinyhteydessä Virkkusen kanssa, mutta yhteistoiminta ei riippunut nyt hänestä eikä Virkkusesta.

Kallion kolmannen hallituksen syntyminen ratkesi käytännössä maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa 9.8. Kallio korosti aluksi, ettei ollut lainkaan luullut joutuvansa hallitusta muodostamaan ja että hänen mielestään se olisi tullut antaa Sunilan tehtäväksi, »koska hän oli, suunnitellut hallitukselle suunnan». Ja kun hän itse ei voinut olla ohjelmaa suunnittelemassa, ei hänellä ollut vielä paljon valmiina_ Se kuitenkin oli varmaa, että mikäli ryhmä ei virkamiesasiassa hyvåksynyt mitään korjauksia, ei hän voisi ottaatehtävää vastaan. Myös asevelvollisuusasiassa hän katsoi olevan syytä päättää vuoden palvelusajasta, muuten kaikki saisi jäädä keskustelujen varaan.

Ryhmä oli kyllä melko yksimielinen siitä, että Kallion pitäisi hallitus muodostaa. Vasemman siiven puhemiehenä esiintynyt Leppälä sentään esitti epäilyjäkin. Hänen mielestään maalaisliiton pitäisi täydentää vaalivoittonsa hankkimalla lisää kannatusta vasemmalta, »jotta kommunismi ja kansallisuusasia voitaisiin hoitaa», eikä Kallion hallitus siltä kannalta tuntunut hyvältä. Asevelvollisuus- ja virkamiesasiassakaan Leppälä ei yhtynyt Kallion näkemyksiin.

Hän sai tukea Juutilaiselta, joka kyllä korosti, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, että Kallio yrittäisi. Kallio sai kuitenkin tuekseen heti useita puheenvuoroja, ja hän esiintyi varsin suorapuheisena. Hän korosti ottavansa hallitusohjelmaa laatiessaan huomioon lisätyn keskushallituksen pöytäkirjaan kirjatut määräykset asevelvollisuus- ja virkamiesasiassa. Kun pääministeri (Sunila) oli ne esittänyt kahdesti ja puoluekokous hyväksynyt, pitäisi asioiden olla selvä. Ellei siihen suostuttaisi, hän ei ottaisi tehtävää vastaan. Ryhmän enemmistö yhtyi Kallioon ja August Raatikainen paheksui Leppälän lausuntoa Kallion persoonasta todeten, että »hunningolle joudutaan, jos epäluottamus lausutaan jo etukäteen». Epäilijät jäivätkin vähemmistöön eikä äänestyksiä tarvittu.

Lahdensuo totesi ryhmän lausuvan yksimielisesti tyytyväisyytensä sen johdosta, että Kallio oli lupautunut hallituksen muodostajaksi ja toivovan onnellista ratkaisua. Kallio pyysi ryhmää kokoontumaan uudelleen tiistaiaamuna 12.8., jolloin hän lopullisesti ilmoittaisi työnsä tuloksista.

Viikonvaihteen yli Kallio laati ohjelmaa ja kyseli ministereitä. Hän ei ollut osaansa mitenkään tyytyväinen, vaan valitti käsiensä olevan kovin sidotut. »Kaikki neuvostot olivat olleet ohjeita antamassa, hän harmitteli. Jälleen kerran Kallio mietti itseään politiikan keskellä ja valitti vaimolleen: »On ihmeellistä, kun ihmisen täytyy tehdä sellaista, jonka tietää tuottavan tuskaa, vaivaa, ristiriitoja, arvostelua ja aineellista vahinkoa.» Ja ulkopuolelta tuleva arvostelu suututti. Kun hän muodosti hallitusta, hänen sanottiin tavoittelevan omaa etuaan. Jos taas hän luopuisi tehtävästä, sanottaisiin hänen olevan jo niin hyvässä asemassa, ettei enää välitä maalaisliiton asiasta. Näin ei ollut. »Olen kansan asialla. Sen tähden katson velvollisuudekseni mennä, vaikka se lyhentää suorastaan ikääni».

Ministerilistan laadintakaan ei ollut helppoa. Kun hallitus rakentui vain maalaisliiton parlamentaariselle tuelle, oli pätevien miesten saaminen ministeriöihin vaikeaa. Eräissä tapauksissa oli turvauduttava ammattiministereihin, joita ei myöskään ollut aina helppoa saada. Halukkaita oli sitä paitsi enemmän kuin paikkoja.

Ryhmä riiteli ja juonitteli. »Rakentavaa se ei ollut., tokaisi Relander salkkujen jaosta. Valmista kuitenkin tuli. Ryhmä hyväksyi pitkässä kokouksessa 12.8. Kallion laatiman ohjelmaluonnoksen. Vasemman laidan miehet, Leppälä ja Kirra etunenässä, kritisoivat kyllä monia yksityiskohtia ja moni muukin olisi halunnut ohjelman selvemmin maalaisliittolaiseksi. Kallio puolusti kuitenkin ohjelmaansa ja sai sille runsaasti tukea. Puhetta johtanut Lahdensuo huomautti keskustelijoille, että nyt tehtiin ohjelmaa omalle hallitukselle ja omille luottamusmiehille, joten epäluuloihin ei ollut aihetta. Ryhmä hyväksyi lopulta ohjelman äänestyksettä ja Kallio sai ottaa käydystä keskustelusta huomioon suurin piirtein sen, minkä halusi. Kallio totesi loppupuheenvuorossaan, että häntä kylläkin pelotti antaa presidentille lupausta hallituksen muodostamisesta, mutta lupasi sen kuitenkin tehdä.

Ministerilista valmistui 14.8. Hallitukseen astui kymmenen maalaisliittolaista: pääministerin lisäksi oikeusministeriksi professori Elieser Kaila, puolustusministeriksi Niukkanen, valtiovarainministeriksi Reinikka, opetusministeriksi Kukkonen, maatalousministereiksi K. J. Ellilä ja Antti Junes, kauppa- ja teollisuusministeriksi P. V. Heikkinen, kulkulaitosministeriksi Lahdensuo sekä salkuttomaksi ministeriksi Leppälä. Sitoutumattomina virkamiehinä hallitukseen kuuluivat ulkoministeri Procope, joka suostui jatkamaan sen jälkeen, kun oli luvattu noudattaa entistä ulkopolitiikkaa ja sovittu, ettei hallitus esitä palvelusajan lyhentämistä,4Ö sisäministeri Arvo Linturi ja sosiaaliministeri Herman Paavilainen, Aura-yhtiön toimitusjohtaja, jonka Kallio halusi hallitukseen nimenomaan tärkeiden vakuutuskysymysten asiantuntijana. Lohen Kallio jätti pois, vaikka tämä sen huomatessaan oli »aivan kipeä» ja Sunila kiirehti toteamaan tälle, kuinka Kallio nyt jätti tukijansa kuin käytetyn rukkasen nurkkaan. Kallio puolestaan muistutti, kuinka Sunila oli aikanaan moneen kertaan vakuuttanut, ettei enää ottaisi Lohta ministeriksi.

Alkio ihmetteli Kalliolle Niukkasen valitsemista puolustusministeriksi ohi Lahdensuon, mitä Kallio perusteli toisaalta sillä, että Niukkanen valtiovarainministerinä olisi ollut virkamiehille liian ärsyttävä, ja toisaalta sillä, että hän puolustusministerin paikalle oli pätevämpi kuin Lahdensuo. Niukkanen, josta Kalliolla muutenkin oli paljon parempi käsitys kuin Alkiolla, oli »ihmeellinen työmies» ja puolustusministeriksi sopiva, koska »puolustusministeriössä täytyy nähdä kaikkialle». Kaiken kaikkiaan listan teko oli vaikea, koska siihen vaikuttivat »maakunnat, aatesuunnat ym.» Pääministeri ei väittänyt, että hänen valintansa kaikilta osin olisi ollut parhain.

Hallitus nimitettiin 16,8. Edellisenä päivänä Kallio oli pyytänyt vaimoaan tulemaan Helsinkiin, koska hän tarvitsi »vähän huoltajaa, kun maailma painaa taas entistä enemmän».
Aavistiko Kallio olevansa alkamassa uransa vaikeinta pääministerikautta?

Varovasti liikkeelle

Kallio oli kolmatta pääministerikauttaan aloittaessaan kokenut ja iältäänkin jo varttunut poliitikko, 57-vuotias. Hän tiesi aikojen vaikeuden ja mielialojen jyrkkyyden, ja hänen hallituksensa lähtikin liikkeelle korostetun varovasti. Hän a koi hoitaa vaikeudet hiljaisesti ja yksitellen.

Hallituksen ohjelma oli rakennettu varovaisesti ja perinteisesti eikä tyydyttänyt läheskään kaikkia vaalivoiton huumassa eläviä puoluetovereita. Kallio tahtoi kuitenkin ohjelman, jolla hallitus voisi pysyä koossa ja tehdä sen minkä voi.

Eduskunta vapautti 16.8. Kallion puhemiehen toimesta ja valitsi tilalle kokoomuksen Paavo Virkkusen. Samana päivänä Kallio esitti ohjelmapuheensa. Talouselämän vaikeudet olivat jo selvästi näkyvissä ja vaativat huomion kiinnittämistä talouselämän kehittämiseen ja vähäväkisten aseman parantamiseen. Oli tapahtumassa, niin kuin Kallio oli jo puhemiehen tervehdyspuheessa paria viikkoa aikaisemmin todennut, että raskas aika asetti samaan aikaan suuria vaatimuksia valtiolle, mutta myöskin rajoituksia sen kantokyvylle. Pääministeri korosti nyt erityisesti asutustoiminnan ja opetuslaitoksen kehittämisen sekä vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen aikaansaamisen tarpeellisuutta. Virkakoneiston yksinkertaistamisesta oli tuttu maininta samalla kun lyhyesti todettiin virkapalkka-asian järjestämisen välttämättömyys. Tässä suhteessa hallitus ilmoitti haluavansa työrauhaa, mikä oli huomautus lakolla uhanneille virkamiesjärjestöille. Asevelvollisuusasiasta ja yleensä puolustuslaitoksesta oli verraten väljä maininta. Kommunistien toiminta tuomittiin selväsanaisesti ja pääministeri ilmoitti hallituksen aikovan jyrkästi vastustaa kaikkea yhteiskunnanvastaista kiihotusta.

Hallitus ja sen ohjelma otettiin vastaan luonnollisesti puoluekannasta riippuen eri tavalla, lähinnä varovasti. Jopa Hufvudstadsbladet antoi tunnustusta pääministerin kyvykkyydelle vaikka muuten moittikin hallitusta heikoksi. Oma lehdistö puolusti hallitusta ja korosti sen yhtenäisyyttä; puoluesihteeri Helojärvi leimasi kiertoartikkelissaan Satu siivistä turhiksi puheet Kalliosta ja Sunilasta maalaisliiton oikeisto- ja vasemmistosiipien johtajina.

Tyytyväisin lienee ollut Ylioppilaslehti, jonka päätoimittaja-nimimerkki Lautamies, Urho Kekkonen, riemuitsi Kallion tulosta suomalaisuuden voittona, suomalaisuuden kannalta vahvempana hallituksena kuin mikään entinen.

Kalliolla ei ollut harhakuvitelmia tehtävästään, johon hän oli joutunut ainakin puolittain tahtomattaan. Kertoessaan Alkiolle mielialojaan hän valitti tehtävän vaikeutta, jopa ylivoimaisuutta ja kertoi olleensa itse samalla kannalla kuin Alkiokin, suomenkielisten porvarillisten puolueiden yhteishallituksen kannalla, ja sen kannan toteuttajaksi hänet olisi todella voitukin vaatia. Toisin kuitenkin kävi. »Suuren puheen puhtaan linjan puolesta. pitänyt Sunila veti heti näppinsä pois, ja Kallio pakotettiin siihen. Ohjelman hän kertoi tehneensä tahallaan ylimalkaisen, »ettei huudeta joka asteella sen pettämisestä», ja arveli voivansa senkin pohjalta tehdä kylliksi työtä.

Varovainenkin ohjelma osoittautui muutamissa kohdissa liialliseksi. Eduskunnassa Kalliolla oli jatkuvasti vaikeuksia sekä opposition että omien kansanedustajien kanssa, mikä oli kiusallista. Talouspula syveni ja pakotti tarkistamaan suunnitelmia, mikä herätti kritiikkiä hallitusta kohtaan. Kaikkein kiusallisin oli virkamiesasia, jossa maalaisliiton vasen siipi ei ollut taipuvainen mihinkään myönnytyksiin vaikka oli jättänyt sen hallitusta muodostettaessa suoraan pääministeriehdokkaalle sanomatta.

Eduskuntaryhmän eri siivillä oli erimielisyyksiä tavan takaa. Kun Kallion tilalle piti valita puhemies, hän ehdotti Virkkusta. Sunila taas kannatti Hakkilaa ja sai omiltaan tukea. Enemmistö asettui kuitenkin Virkkusen taakse, joka tuli valituksi ja jonka paikalle toiseksi varapuhemieheksi valittiin Lahdensuo. Lahdensuon tilalle valittiin lähes yksimielisesti Sunila, joka kuitenkin kieltäytyi, minkä jälkeen vakanssin sai Lohi. Lohi voitti äänestyksessä Vesterisen, joka sai tyytyä varapuheenjohtajan paikkaan. Voitokseen »Kallion ryhmä» saattoi kirjata myös puolueen ehdokkaan valinnan Suomen Pankin sisärenkaaseen. Ryhmävaltuuskunta ehdotti Sunilaa, mutta ryhmässä Lahdensuo voitti hänet äänin 30-21.

Henkilökysymyksissä Kalliolla ei ollut valittamista, asiakysymyksissä enemmän. Pula eteni ja aiheutti pakkohuutokauppoja maaseudulla. Jo syyskuussa eduskuntaryhmässä puuhattiin välikysymystä talouspulan takia, ja Kallio sai vain vaivoin torjutuksi välikysymyksen teon ja muutetuksi aikeen vaarattomammaksi neuvottelijoiden lähettämiseksi hallituksen ja Suomen Pankin johdon luo.

Virkamiesasiassa törmättiin syys-lokakuussa monet kerrat tiukasti yhteen, ja pääministeri joutui lopulta perääntymään. Kallio etsi ratkaisua virka-ajan pidentämisestä 7-tuntiseksi samalla kun palkkoja korotettaisiin. Relander, joka taas näytti toivovan Kalliolle kaikkea mahdollista pahaa — presidentin vaalien lähestyminen lienee ollut yhtenä syynä — vastusti tätä. Jatkuvat neuvottelut ministerien, presidentin ja virkamiesten kesken eivät edenneet. Relander painosti ankarasti, ja kun tuloksia ei syntynyt, hän syytti Kalliota. Lokakuun alussa pidetyssä hallituksen maalaisliittolaisten ministerien ja presidentin neuvottelukokouksessa syntyi kova yhteenotto Kallion ja Relanderin kesken. Kallio ja Reinikka olivat valmistaneet virka-ajan pidennyslakiesityksen, johon ei liittynyt presidentin mielestä tyydyttävää palkankorotusta. Relander purki mieltään Kalliota kohtaan päiväkirjaansa tavallista voimallisemmin ilmaisuin viitaten mm. Kallion omaan korkeaan palkkaan Suomen Pankissa sekä valittaen, ettei Kalliolle esiintymisestä päätellen merkinnyt »kunnioitus hänen persoonaansa kohtaan presidentin taholta» yhtä paljon kuin »lyhytaikainen luotto ryhmässä».

»Mies meni tänä iltana minun silmissäni huimaavan askeleen alaspäin», totesi katkeroitunut Relander, mutta lisäsi kyllä muutkin ministerit samaan arvossaan alentuneiden joukkoon.

Kallio ei voinut käsitellä virkamiesasiaa presidentin kunnioituksen nousun tai laskun kannalta. Se vaati rahaa, jota ei ollut ilman eduskunnan suostumusta. Kallio puolusti 3.10. eduskuntaryhmässään myönnytyksiä ikälisiin ja tasoituskorotuksiin, mikäli samalla otettaisiin käsiteltäväksi työtehoon, virka-aikaan ja erottamattomuuteen liittyvät kysymykset. Kun Kallio puolusti Reinikan laatimaa esitystä, jonka siis Relander oli torjunut täysin riittämättömänä, hän sai vastaansa keskustelussa »yleistä vastustusta», ja asia lykättiin. Kun siihen palattiin seuraavana päivänä, keskustelu oli »kaikkea muuta kuin rauhallinen» eli oikeastaan kurjimpia, missä Kallio oli koskaan ollut, hän luonnehti Relanderille. Suuri joukko edustajia molemmista siivistä vastusti ehdottomasti kaikkia korotuksia.

»Virkamiehet ei ole kuolemassa», tokaisi Pitkänen ja arveli ensi vuonna olevan edessä palkkojen alentamisen. Myös kalliolainen Juho Koivisto arvosteli esitystä ankarasti. Kallio käytti useita puheenvuoroja esityksen puolesta. Äänestykset käytiin hallituksen esityksen, sen täydellisen hylkäämisen ja Kalliokosken esittämän välitysesityksen kesken. Hallitus voitti kyllä selvähkösti (Kalliokoski vastaan hylkäys 25-14, hallitus vastaan Kalliokoski 25-16), mutta neljätoista edustajaa ilmoitti irtautuvansa ryhmäpäätöksestä.

Kallio arvelikin, ettei hallitus voinut noissa oloissa esittää lainkaan korotusta eduskunnalle.

Relander suuttui näiden keskustelujen aikana Kallioon perin juurin. Hän uskoi, että hallitus olisi saanut oman kantansa läpi, jos olisi tahtonut, mutta nyt »pikku herralla» ei ollut siihen halua. Mitä presidentti toivoi, ei kiinnostanut Kalliota, kiukutteli Relander päiväkirjalleen.

Kaikista rähinöistä huolimatta Kallio uskoi saavansa asian järjestymään. Hän kirjoitti vaimolleen 11.10. saavansa arvattavasti moitteita puolelta ja toiselta, sekä omilta että virkamiesjärjestöiltä, mutta oli kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei hallitus ollut luvannut liikaa. Virkamiesten kohteliaisuus häntä kohtaan neuvotteluissa ilahdutti. Tyytyväisenä hän kirjasi kirjeeseensä kuinka Katrin — nuorin tytär kävi oppikoulua Helsingissä ja asui isänsä luona — luokkatoverin virkamiesisä oli sanonut häntä oikeudenmukaiseksi. »Kunpa jaksaisi aina sitä olla. Parempaa palkkaa en ikänä tahtoisi, kun voitaisiin tämä sanoa töitteni perusteella haudallani», huokaisi ahdistettu pääministeri.

Vastarinta oli kuitenkin kovaa ja varsinkin useimmat karjalaiset, mutta myös monet muut kansanedustajat eri puolilta maata vastustivat kaikkia korotuksia avoimesti. Sortavalalainen »Karjalan Ääni» kirjoitti hallituksen esitystä vastaan ja Matti Pitkänen järjesti laajan maakunnallisen kokouksen, jossa laadittiin ponsia virkapalkkojen korotuksia vastaan. Oskari Kontio järjesti Mikkelissä samanlaisen. Pääministerille alkoi virrata uhkaavia kirjeitä, joiden sävy oli paljon suorasukaisempi kuin virkamiesten anelukirjeet

Esitystä virkapalkkalaiksi käsiteltiin eduskunnassa 19.11.1929. Pääministeri käytti ensimmäisen puheenvuoron, jossa hän sanoi puhuneensa eduskunnassa tästä asiasta edellisen kerran yli vuosi sitten. Hän valitti, että tästä asiasta oli tehty vaalien keskeisin teema, ja kertoi esittäneensä myös maalaisliiton puoluekokouksessa, ettei vaalitoimintaa tullut kohdistaa virkamiehiä vastaan. »Mutta ei saanut kannatusta», muistutti välihuuto keskustasta omaa pääministeriä. Kallio jatkoi, ettei pula-ajan vuoksi ollut mahdollisuuksia yleiseen korotukseen, mutta puolusti hallituksen esitystä kohtuullisena mahdollisuuksiin nähden ja korosti sillä olevan palkkaeroja tasaava luonne. Keskustelusta tuli kiivas, ja se jatkui lain kolmannessa käsittelyssä. Kallio puolusti esitystä, mutta läpi se eimennyt. Odotetusti iso osa maalaisliitosta oli vastustajien joukossa.

Budjettikäsittelyn yhteydessä joulukuussa sitten Kallio joutui samasta asiasta uudelleen helteeseen, kun hän yritti saada tasauksiin 35 miljoonan markan »verraten vaatimattoman» määrärahan.

Hallitusta ja pääministeriä pilkattiin siitä, että sen hallituspuolue kaatoi esitykset ja että pääministeri joutui »yrittämään istua vieraitten housuilla tuleen». Kallio puolustautui minkä taisi sekä oppositiosta että omilta tulevia hyökkäilyjä vastaan, mutta määräraha-asiat eivät edenneet. Ne hoiti sitten huippuunsa kiihtyvä pula tavallaan itsekseen, kun kiinteäpalkkaiset virkamiehet hyötyivät suuresti hintojen alenemisesta. Kalliolle virkamiesasia tuotti monenlaista poliittista rasitusta ja häntä syytettiin riippumatta siitä, kummalla puolella syyttäjät itse olivat olleet.

Samalla tavalla Kallio yritti edetä varovasti ja omiensa jyrk kyyttä tasoitellen muissa kiistoissa. Han antoi tarvittaessa myöten, kuten lihan, perunan, sipulin, vehnän ym. perustullin korotusasiassa, kun ryhmässä Sunilan johdolla sitä ankarasti arvosteltiin ja vaadittiin sen sijaan laadittavaksi laaja-alaisempi pulaohjelma.

Sairausvakuutuslakia ei pystytty rahan puutteen vuoksi hoitamaan, mikä vei pääministerin pilapiirroksiin, mutta ei horjuttanut hallitusta.

Valtiopäivien viimeisessä ryhmäkokouksessa pääministeri kiitti ryhmää ja sen puheenjohtajaa kaikesta, mikä hallituksen osaksi oli tullut istuntokautena ja ojensi rauhan kättä »kurittomillekin». Lohi puolestaan lausui ryhmälle vilpittömän kiitoksensa erinomaisesta lojaalisuudesta hallitustakin kohtaan.

Vaikka päättäjäisten kiitokset olivat enemmän yleisen kohteliaisuuden kuin sovinnollisuuden osoituksia, tosiasia on, että Kallion kolmas hallitus vaikeista oloista huolimatta sentään jotenkuten tuli toimeen. Pääministeri saattoi vielä vuodenvaihteessa katsella tulevaisuuteen jos ei optimistisesti niin kuitenkin kuvitellen hallitsevansa vaikeudet. Ja näin epäilemättä olisi ollutkin, ellei maa olisi ajautunut sekä taloudellisiin että poliittisiin poikkeusoloihin. Merkit niistä olivat jo vahvasti näkyvillä syyskaudella 1929, mutta heti vuodenvaihteen jälkeen vihurit yltyivät myrskyksi.

»Oma äänenkannattaja»

Tavallaan Kallion optimismista vuonna 1929 kertoo sekin, että silloin käynnistyi maalaisliiton ja varsinkin Kyösti Kallion pitkäaikainen haave pääkaupunkilehdestä. Suomenmaa oli Kallion rakkain lehtiharrastus, johon hän uhrasi paljon voimia ja varoja. »Kallion lehtenä» siitä puhuttiinkin alusta alkaen. Maalaisliitossa keskusteltiin koko 1920-luku pääkaupunkilehden tarpeesta, ja Kallio oli innokkaimpia keskustelun ylläpitäjiä. Hän oli seurannut jo Talonpojan Lehden ja varsinkin Maalaisen lyhyitä taipaleita ja surrut niiden kohtaloa. Ilkan hän olisi halunnut siirtyvän Helsinkiin pää-äänenkannattajaksi, mutta tähän Alkio ja eteläpohjalaiset eivät tietenkään suostuneet. Vuosina 1920-1921
Vilkku Joukahainen toimitti Maan Ääni -nimistä viikkolehteä.

Vuosina 1923 ja 1924 yritti maalaisliiton Helsingin paikallisosasto, jonka toimintaan Kalliokin usein osallistui, saada aikaan oman lehden, mutta se jäi yritykseksi. Vuoden 1925 puoluekokouksessa otettiin esille kysymys omasta päivälehdestä pääkaupunkiin, ja keskushallitus sai tehtäväkseen valmistella asiaa. Seuraavaan puoluekokoukseen, Kuopion 20-vuotisjuhlakokoukseen mennessä toimikunta sai valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan pitäisi perustaa lehteä varten yhtiö, jonka osakepääoma olisi 3 miljoonaa markkaa.

Puoluekokous antoi hankkeelle hyväksymisensä ja kehotti keskushallitusta ryhtymään pikaisiin toimiin. Eduskuntaryhmä katsoi kuitenkin, ettei tarvittavaa pääomaa saataisi kokoon, ja lehtikysymys jätettiin lepäämään vuoden 1927 syksyyn, jolloin se otettaisiin uudelleen esille. Maalaisliitto sai vuoden 1927 vaaleissa suuren voiton ja syksyn sato näytti lupaavalta. Keskushallinto rohkenikin lähteä ripeästi liikkeelle lehtihanketta toteuttamaan. Puoluesihteeri Helojärvi matkusti piirijärjestöihin neuvottelemaan osakemerkinnästä, ja vastaanotto oli rohkaiseva. Myös lisätty keskushallitus 5.9.1927 piti ajankohtaa sopivana ja kehotti jouduttamaan hanketta. Tavoitteena oli lehden ensi ilmestyminen vuoden 1929 alussa, mitä silmällä pitäen päätettiin järjestää viljakeräys.

Keskushallituksessa laadittu ehdotus yhtiöjärjestykseksi hyväksyttiin eduskuntaryhmän ja keskushallituksen yhteisessä kokouksessa 20.9.1927. Oy Suomenmaan perustavia jäseniä oli 23, jotka merkitsivät 226 osaketta. Keskushallitus asetti keskuudestaan sanomalehtijaoston (Heikkinen, Niukkanen, Reinikka, Helojärvi) järjestämään osakemerkintää ja hoitamaan siihen liittyviä asioita.

Osakemerkintä jatkui kevääseen 1928, jolloin yhtiö lopulta tuli täyteen merkityksi. Perustava yhtiökokous 15.9.1928 totesi, että yhtiöjärjestyksen edellyttämä osakepääoma oli täysin merkitty, viidennes siitä oli maksettu ja että osakeyhtiö voitiin perustaa.

Kallio oli koko ajan ollut hankkeen innokkain ajaja. Hän kirjoitti Alkiolle maaliskuussa 1928 mielissään maalaisliiton sanomalehtipuuhan etenemisestä, kolmas miljoona oli jo menossa ja loputkin tulisivat kokoon puoluekokoukseen mennessä. »Mutta missä on mies sen johtoon», hän kyseli. Ja sen jälkeen kun lehden perustamisajankohta läheni, Kallio ja Alkio keskustelivat usein lehden tehtävästä ja varsinkin niistä henkilöistä, jotka tulisivat tätä tehtävää toteuttamaan. Kallio oli innostunut.

Alkio oli pidättyvämpi sekä taloudelliseen onnistumiseen että poliittiseen puoleen nähden. Hän arveli Suomenmaasta pää-äänenkannattajana ja pääkaupunkilehtenä tulevan keskinäisten suuntariitojen nayttämö ja aiheuttavan eripuraa ja oli oikeassa — niin kuin taloudellisestakin menestyksestä. Linjariidat näkyivät jo ensimmäisessä hallintoelinten vaalissa, kun sunilalaiset miehittivät Kallion ja hänen miestensä mielestä liikaa hallintoneuvostopaikkoja ja sivuuttivat mm. Koiviston ja Tarkkasen, joita Kallio olisi halunnut.

Oy Suomenmaalle valittiin laajahko hallintoneuvosto ja suppea johtokunta. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi tuli puolueen puheenjohtaja P. V. Heikkinen, johtokunnan puheenjohtajaksi Kallio, joka sitten koko ajan kantoi suurimman taakan ja joka oli myös henkilökohtaisella omaisuudellaan takuussa lehden veloista. Kallion lisäksi johtokuntaan valittiin pankinjohtaja Tyko Reinikka, maatalousneuvos K. J. Ellilä, ja ministeri Sigurd Mattsson, jota 1930 seurasi esittelijäneuvos J. T. Hyvönen. Johtokunta kokoontui yleensä Kallion asunnossa ennen kuin oma talo oli hankittu ja laati lehden konkreettiset suunnitelmat.

Hanke oli varsin mittava. Kesäkuussa johtokunta päätti tiedustella pellervolaisten Yhteiskirlapamo Oy:ltä ja SKS:n kirjapainolta, millä ehdoilla ne ottaisivat painaakseen vuoden 1929 alusta 6-päiväistä, 8-12-sivuista, 7-palstaista maalaisliittolaista päivälehteä, jonka painos olisi 10 000 kappaletta. Tarjoukset osoittivat, että suunnitelma oli ainakin sikäli ylimitoitettu, ettei sitä voitu käynnistää vielä vuoden 1929 alussa. Johtokunta päätti siirtää lehden ilmestymisen alkamista vuodella ja koettaa siihen mennessä hankkiaoman kirjapainon ja talon.

Kallio selosti asian hallintoneuvostolle, joka hyväksyi johtokunnan ajatukset. Lehteä ei ryhdyttäisi painamaan vieraassa painossa, vaan ensin päätettiin hankkia oma. Osakepääomaakaan ei ollut vielä maksettu kuin 825 000 markkaa, joten senkään takia ei voitu aloittaa. »Helsingissä ilmestyvä äänenkannattaja on alusta pitäen saatava julkisuuteen arvoansa vastaavasti toimitettuna ja painettuna», katsoi Kallio. Alkamisajankohtaa siirrettiin vuoden 1930 alkuun. Sitä ennen päätettiin kuitenkin julkaista muutamia näytenumeroita.

Kallio teki työtä täysin voimin. Erityisesti hän pohti henkilövalintoja, joiden piti täyttää korkeimmat mahdolliset vaatimukset. Hän valitti yleistä pinnallisuutta ja velttoutta puolueessa ja sen eduskuntaryhmässä. Positiivisten saavutusten kannalta olot olisivat entistä paremmat, mutta »ei tule syväkyntäjiä», »hengen syvyyttä meiltä puuttuu», hän kirjoitti Alkiolle maaliskuussa 1928 ja kertoi suunnitelleensa lehden päätoimittajaksi Joukahaista, josta ei kuitenkaan ollut aivan varma 75 Huhtikuussa 1929 Kallio kirjoitti Alkiolle löytäneensä luultavasti Suomenmaalle sopivan taloudenhoitajan, agronomi Toivo Hossolan, joka »lukeutuu maalaisliittoon ja on reipas mies». Samassa kirjeessä hän pohdiskeli toimittajien kiinnittämistä. Päätoimittajaksi, joka olisi osatoiminen, oli johtokunnassa suunniteltu professori K. T. Jutilaa, johon Kallio ei ollut varauksettoman ihastunut. Eero ja Lassi Hiekkalaa sekä Sigurd Mattssonia oli mietitty Jutilan avustajaksi. Mieluimmin Kallio olisi ottanut Artturi Leinosen, mutta »kun teidän neuvottelut on jo ratkaisuasteessa, niin en tahtonut tunkeutua väliin», hän selitti Alkiolle, joka oli juuri noihin aikoihin päättänyt tehdä Leinosesta seuraajansa Ilkan päätoimittajana.

Kalliota huoletti toimituksen aatteellinen puoli. »Maatalouden ammatillinen ja tieteellinen puoli me saadaan aivan ylivoimaiseksi toisiin nähden», hän vakuutti Alkiolle, mutta »heikommaksi jää aatteellisen maalaisliittolaisuuden edustus». Kallio tahtoi Suomenmaastaan aatteellisen julistajan. Kesäkuussa 1929 julkaistut kaksi näytenumeroa piti julkaista Hossola vastaavana, koska päätoimittajakysymystä ei vielä oltu ratkaistu. »Parempi katsoa kuin katua», oli Kallion mielipide.

Hossola kiinnitettiin toimitusjohtajaksi 26.5.1929 hallintoneuvoston kokouksessa, jossa samalla hyväksyttiin Suomenmaa-nimi lopullisesti. Kallio oli Suomenmaan kannalla — toinen vaihtoehto oli Suomen Kansa. Silloin oli jo parin mutkan jälkeen tehty taloja kirjapainokaupat, ja Kalliosta tuli hallituksen puheenjohtaja myös Fastighetsbolaget Mariegatan 19:ään; ensi töinään kiinteistöyhtiön uusi aitosuomalainen hallitus suomensi yhtiön nimen.

Näytenumerot päätettiin julkaista 5. ja 20. kesäkuuta 1929. Professori Jutila laati ohjelmakirjoituksen. Lehdelle hankittiin laaja ja nimekäs avustajaluettelo, osaksi Ilkan ja Maaseudun Tulevaisuuden avustajaluetteloja hyväksi käyttäen. Nimistä ensimmäinen oli Kyösti Kallio, joka lupautui kirjoittamaan näytenumeroon parlamentarismista. Myös Alkiolta pyydettiin »joku aatteellinen kirjoitus». Lehteä päätettiin lähettää yhtiön osakkaille, paikallisosastoille, asiamiehille, toisten lehtien toimituksille, vaalipuhujille, pitäjäja kyläpäälliköille jne. sekä jaettavaksi SOK:n juhlilla, Turun messuilla ja MTK:n kesäjuhlilla Savonlinnassa.

Pääministeri Kalliolla oli syyskaudella 1929 paljon vaikeuksia. Suomenmaan asioiden johtaminen ei ollut niistä pahimpia. Hän uskoi tuohon lehteen ja piti sitä välttämättömänä. Hän kiinnitti omaisuuttaan lehtiyhtiön velkojen katteeksi. Hän näki paljon vaivaa hankkiakseen lehteen toimittajia ja avustajia. Jutilan ja Lassi Hiekkalan johtama lehti alkoi vakinaisen ilmestymisensä tammikuun alussa vuonna 1930. Se oli maalaisliiton ainoa aamulehti.

Sillä oli 15 000 tilaajaa, ja se noteerattiin pääkaupungissa sekä modernin toimitustapansa — mm. poliittisten pakinoitsijoiden ja mainion pilapiirtäjän, Old Räisäsen käyttö — että hallituksen epävirallisen pää-äänenkannattajuutensa vuoksi. Suomenmaa puhui kepeästi ja painavasti. Osan sen artikkeleista laati maan pääministeri.

Kyösti Kallio katseli myös oman lehtensä kannalta tulevaisuutta tapansa mukaan varovaisesti mutta optimistisesti.