Kyösti Kallio

Toisen kerran pääministeriksi

Tulenheimon kokoomuslais-maalaisliittolainen hallitus kaatui epäluottamuslauseeseen 10.12.1925. Asia koski laivaston rakentamismäärärahoja, ja opposition muodostivat vasemmiston, ruotsalaisten ja edistyspuolueen lisäksi muutamat maalaisliittolaiset vasemman siiven kansanedustajat, mm. myöhemmin hallitusten kaatajana tunnettu Niukkanen. Maalaisliiton ja kokoomuksen hallitusyhteistyö oli sujunut koko ajan nihkeästi eikä maalaisliittolaisten sisäinenkään sopu ollut kehuttava. Osa maalaisliiton eduskuntaryhmästä pyrki koko ajan hallituksen kaatamiseen. Relander, joka toivoi hallituspohjan laajentamista, ei myöskään surrut Tulenheimon kaatumista, vaan ryhtyi heti uuden hallituksen muodostamis puuhiin.

Ensiksi sai tunnustelutehtävän edistyspuolueen Oskari Mantere, kouluhallituksen paajohtaja. Täma yritti turhaan saada kokoon keskustalais-oikeistolaista enemmistöä, jota Relander toivoi. »Mantere puuhaili vasten ryhmäänsä pari päivää», Kallio luonnehti Mantereen yritystä ja muistutti edistyspuolueen ja sosialistien hallitushaluttomuuden käyneen ilmi heti ensimmäisissä neuvotteluissa presidentin kanssa. Relander haki turhaan sivustatukea Mantereelle sosiaalidemokraateista. Kun Mantereen yritys raukesi, Relander koetti jälleen turhaan saada toista edistyspuoluelaista pääjohtajaa, Rytiä muodostamistehtävään.

»Laajempi kokoomus voisi syntyä paitsi Mantereen myös joko Tulenheimon tai Kallion johdolla», Relander arvioi hallituksen kaaduttua ja neuvotteli heti Kallion, Sunilan ja Niukkasen kanssa tilanteesta. Kaikki olivat sitä mieltä, että ensin oli koetettava saada pääministeri muista puolueista, mutta myös siitä keskusteltiin, että maalaisliittolaisen olisi hallitus muodostettava. Kallio antoi ymmärtää pitävänsä mahdollisena jopa maalaisliiton lähtemistä yksinään hallitukseen, koska silloin edistyspuolueen maalaissiipi saataisiin lopullisesti repeämään ja siirtymään maalaisliittoon, mutta Relander oli toista mieltä.

Nyt sai tehtävän Kallio. Hänen ensi kosketuksensa eivät olleet lupaavia.

Edistyspuolue kieltäytyi kaikista vaihtoehdoista. Kokoomus ilmoitti kyllä tulevansa mukaan, mikäli hallituksesta olisi tullut enemmistöhallitus, mutta se olisi edellyttänyt edistyspuolueen tai ruotsalaisten mukaan tuloa. Ruotsalaiset totesivat olevansa kyllä periaatteessa valmiita mutta ilmoittavansa kantansa vasta, kun nähtäisiin kuka hallituksen muodostaisi. Tämä oli selvä tölväys Kalliolle, jota näin rangaistiin suomalaistamistoimista. Kallio ilmoittikin 14.12. Relanderille, ettei hän »näissä merkeissä» halunnut ottaa tehtävää vastaan.

Parempaa ei kuitenkaan ollut saatavissa. Relander kääntyi 16.12. uudelleen Kallion puoleen. Kallio oli kielteisellä kannalla ja pyysi presidenttiä kutsumaan koolle eduskuntaryhmien edustajat punnitsemaan hallituspulan selvittämistä. 19.12. pidettiinkin maalaisliiton, kokoomuksen ja ruotsalaisten edustajien kokous, joka ei aukaissut solmua.

Ruotsalaiset ilmoittivat nyt suoraan, etteivät tulisi Kallion johtamaan hallitukseen, koska tämä ei käyttänyt ruotsin kieltä, ja RKP:n eduskuntaryhmä oli tehnyt 10.12. päätöksen, jossa se edellytti pääministeriltä ruotsin kielen taitoa. Eduskuntaryhmää valisti joukko kirjeitä ja sähkeitä, joissa jyrkästi vaadittiin RKP:n edustajia »ruotsalaisten kunnian» vuoksi pysymään Kallion (ja Sunilankin) hallituksista poissa. Kokoomus taas kieltäytyi tulemasta kahdestaan maalaisliiton kanssa. Maalaisliiton mielestä Kallion olisi pitänyt muodostaa puhdas maalaisliittolainen hallitus muutamilla ammattiministereillä täydennettynä. Turhat neuvottelut jatkuivat 20.12. iltaan asti, jolloin Kallio ilmoitti sekä presidentille että eduskuntaryhmälleen luopuvansa hankkeesta.

Relander mietti nyt pääministerikandidaatin vaihtamista Sunilaan. Hän keskusteli tästä vaihtoehdosta ryhmien edustajien kanssa.

Niukkasta hän kehotti »hoitamaan asiat niin ettei mitään loukkaantumisia tulisi, jos minun olisi pakko vaihtaa pääministeriehdokkaita ratkaisun helpottamiseksi», ja meni Kallion puheille kulkulaitosministeriöön, jossa olivat myös Sunila, Niukkanen ja Lohi.

Kallio ilmoitti, että ainoa paikka, jonka hän Sunilan hallituksessa ottaisi vastaan, olisi kulkulaitosministerin. Relander oli näkevinään, että Kallion sisulle oli käynyt hallituksen muodostamisyrityksen epäonnistuminen ja Sunilan astuminen tilalle.

Sunilan hanke kaatui saman tien. Ruotsalaisten ehdot olivat »maalaisliittoa loukkaavat», totesi Sunila eikä tohtinut lähteä hallitusta kokoamaan. Relander oli harmissaan, arveli Sunilan kieltäytymisen johtuneen Kallion painostuksesta ja oli näkevinään Kallion kovin iloisena. Ja kun Relander ilmoitti samana iltana 22.12. aikovansa pyytää hallituksen muodostajaksi taas Kalliota, tämä ilmoitti velvollisuutensa presidenttiä kohtaan vaativan, »että minä panen kokoon hallituksen enkä ainoastaan yritä». Toimeksianto oli nyt maalaisliiton ja kokoomuksen vähemmistöhallitus, ja sen Kallio uskoi saavansa kokoon.

Hallituksen vahvistukseksi Relander suunnitteli Kallion pyynnöstä paria ruotsalaista ministeriä, mutta nämä eivät suostuneet lukuun ottamatta ulkoministeriksi pyydettyä Hjalmar Procopeta, joka oli valmis silläkin uhalla, että olisi joutunut ulos puolueestaan ja eduskuntaryhmästään.

Joulunpyhät Kallio oli kotonaan. Hän matkusti sinne aatonaattona ehdittyään sitä ennen useasti keskustella aikomiensa ministereiden kanssa. Kun hän 27.12. palasi Helsinkiin, tiiviit neuvottelut jatkuivat.

Jo 28.12. hän saattoi käydä presidentin luona ilmoittamassa, että hallituslista alkoi olla valmiina. Vaimolleen hän kirjoitti saaneensa listansa valmiiksi. Siihen olikin tarkoitus ottaa vain »kunnon miehiä», jotka olisivat olleet hänen lisäkseen Sunila (maatalous), Hahl (apulaismaatalous), Niukkanen (sota), Lohi (sosiaali), Kukkonen (opetus), Setälä (ulkoasiat), Hj. Castren (kulkulaitos), Urho Castren (oikeus), H. Wasenius (kauppa) ja H. M. J. Relander (raha-asiat) ja Jalo Aura (sisäasiat). »Eikö ole komea lista», pääministerikandidaåtti kysäisi vaimoltaan, jolle vielä kertoi, että Ingman, joka oli »sellainen poika että se voi asettua tielle », oli kutsunut kokoomusryhmän keskiviikoksi koolle, joten muutoksia voisi vielä tulla. Kallio arvasi sikäli oikein, että kokoomus vaati kuutta paikkaa.

Pari päivää väiteltiin kokoomuksen vaatimuksesta, mutta monet olisivat kelpuuttaneet Kallion listan sellaisenaankin. Erityisongelmia aiheuttivat eräät ministerinpaikat, kuten ulkoministeri, johon Relander puhui suostumaan Procopen, mutta kun Kallio oli ehtinyt jo tiedustella Setälää, tämä tuli virkaan. Puolustusministeriksi suunniteltiin Rudolf Waldenia, mutta kun tämä ei suostunut, paikalle tuli Teknillisen korkeakoulun rehtori professori Hjelmman.

Sisäministeriksi Kallio kokoomuksen toivomuksesta pyysi Kuopion läänin maaherraa Hannes Ignatiusta, joka suostui edellytyksellä, ettei huonokuuloisuutta pidettäisi esteenä. Myös valtiovarainministeri Kyösti Järvinen tuli kokoomuksen varsinaisen kiintiön ulkopuolelta.

Kallion lista oli valmis 30.12., ja Relander nimitti seuraavana päivänä Kallion toisen hallituksen. Kallio oli pahoillaan siitä, että muutosten vuoksi hän oli menettänyt monta hyvää miestä, mutta myönsi listan eräissä suhteissa vahvenneenkin. »Onhan siinä neljä professoria, maaherra, tuomari ym. kanssani.» Edellisenä iltana tulevat ministerit olivat hyväksyneet ilman asiallisia muutoksia Kallion laatiman ohjelmaluonnoksen, mikä miellytti tulevaa pääministeriä.

»Olin siis ensimmäisen työni suorittanut kaikkien hyväksymällä tavalla», hän kirjoitti ja iloitsi myös siitä, että hallituksen muodostaminen oli voitu toteuttaa tyynesti ja hiljaa eivätkä nimet päässeet ennen aikojaan julkisuuteen.

Kallion hallitus oli vahvasti oikeistopainotteinen. Maalaisliitolla ja kokoomuksella oli yhtä paljon ministereitä, kuusi, mutta kun ammattiministerien saattoi olettaa yleensä myötäilevän varsinkin kipeissä virkamieskysymyksissä kokoomusta ja kun kokoomuksesta oli mukana Setälän ja Ingmanin kaltaisia vahvoja poliitikkoja, saattoi Kallio odottaa siltä puolelta vaikeuksia. Varsinkin opetusministeri Lauri Ingmanilla oli ollut hyvin aktiivinen rooli hallitusneuvotteluissa.

Kallion sanojen mukaan hän oli esiintynyt »agressiivisesti näyttämöllä» ja asetellut viime hetkellä ehtoja, jotka Kallion täytyi niellä. Relander olisi mieluummin jättänyt Ingmanin pois hallituksesta, mutta Kallio ilmoitti hankkeen kaatuvan ehdottomasti ilman Ingmania.

Vaivatonta ei Kallion yhteistyö tulisi olemaan kaikkien oman puolueensakaan ministerien kanssa, sen hän saattoi aavistaa.

Pääministerikandidaattinakin ollut Sunila sai erityisestä vaatimuksestaan apulaismaatalousministeriksi luottomiehensä Vesterisen. Kallio oli tyytymätön, koska piti Vesteristä sekä asiallisesti heikkona että »uskollisena äänenä Sunilan ajatuksille», ja taipui omien sanojensa mukaan vain »sangen vastenmielisesti» Niukkasen ja Sunilan tahtoon; nämä taas pitivät Kallion ehdottamaa Hahlia liiaksi Ingmanin myötäilijänä. Kallio arveli »tämän asian tulevan kiusaamaan minua aina». Lohikin oli hänen mielestään verrattain heikko, mutta kun toiset pitivät kiinni Vesterisestä, ei hän suostunut hylkäämään Lohta. »Semmoista on politiikka», tokaisi Kallio vaimolleen.

Niukkanen sai kulkulaitosministeriön Kallion jäljiltä.

Omalta kannaltaan luotettavimpina Kallio saattoi pitää sosiaaliministerinä jatkanutta Lohta sekä kauppa- ja teollisuusministeri Tyko Reinikkaa, joka oli puolueen sivutoiminen taloudenhoitaja.

Kallion laatima ja vähäisin muutoksin hyväksytty hallitusohjelma korosti puolustuslaitoksen kehittämistä maan varallisuuden sallimissa rajoissa.

Erityisinä tavoitteina mainittiin tullitariffien laatiminen, maanhankinnan rahoittaminen sekä tielain ja koulukustannuksia koskevan lain aikaansaaminen. Menot piti peittää todellisilla tuloilla.

Lehdistö otti Kallion toisen hallituksen vastaan jokseenkin odotetusti. Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi olivat verraten tyytyväisiä ja antoivat tunnustusta pääministerin kyvyille ja kokemukselle.

Helsingin Sanomat totesi Kallion maalaisliiton huomatuimmaksi ja taitavimmaksi poliitikoksi, jonka laaja kokemus ja tasapuolisuus tekivät varsin sopivaksi ottamaan nyt toisen kerran vastaan pääministerin tehtävät. Uusi Suomikin oli suopea. Jopa Suomen Sosialidemokraatti totesi pääministerin maalaisliiton parhaaksi nimeksi, vaikka epäilikin muuten hallituksen kykyjä. Oman puolueen lehdistö oli penseämpi. Liitto kertoi laajasti Kallion (ja samalla Sunilan ja Lohen) noususta taas politiikan eturiviin, mutta ei osoittanut pääkirjoituksessaan suurempaa innostusta. Alkio arvosteli Ilkassa kirpeästi hallituksen muodostamistapaa. Kallio sai kyllä tunnustusta siitä, että parlamentarismi oli jotenkuten pelastettu, mutta hallituksen pitkäikäisyyttä Alkio epäili — eikä toivonut.

Kalliolaiset ja sunilalaiset

Kyösti Kallion ja Lauri Kr. Relanderin huonoista suhteista on jo
mainittu. Samanlainen vastakohtaisuus kehittyi samoihin aikoihin Kallion ja J. E. Sunilan välille. Puoluetoverit olivat kilpailijoita, jotka eivät henkilökohtaisestikaan voineet sietää toisiaan. Eripura tuli julkiseksi ja haittasi politiikan tekoa vajaan vuosikymmenen ajan.

Sunilan ja Kallion vastakkaisuuden juuria on etsitty kouluvuosilta asti, jolloin koulunero Sunila ja yhdessäolojohtaja Kallio eivät juuri seurustelleet keskenään. Sunila oli maan etevimpiä maatalousmiehiä.

Hän valmistui agronomiksi 1898 ja väitteli tohtoriksi 1908. Hän toimi maanviljelysseurojen sihteerinä ensin Kymenlaaksossa ja sitten Hämeen läänissä kunnes siirtyi pääkaupunkiin yliopiston dosentiksi ja yliopettajaksi sekä maanviljelyshallituksen ylltarkastajaksi, maatalousseurojen keskusliiton sihteeriksi ja vuodesta 1915.maataloushallituksen virkoihin ja vuodesta 1923 ylijohtajaksi.

Lisäksi hänellä oli maatila Hollolassa, Kun Sunilalla vielä oli huomattavia luottamustotmia maa- ja osuustoiminnallisissa järjestöissä, hän oli vahva mies politiikassa heti, kun hän siihen antautui.

Eduskuntaan hänet valittiin vuonna 1922 Hämeen eteläisestä vaalipiiristä. Joissakin vaaleissa hän oli ehdokkaana myös Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä ja tuli sieltä valituksikin, mutta Häme oli hänen varsinainen piirinsä.

Vaikka Kallio ja Sunila eivät tulleet keskenään toimeen, he koettivat välttää yhteentörniäystä. He puhuivat toisilleen ja toisistaan kauniita sanoja. Kallio veti Sunilan hallitukseensa 1922 ja antoi tälle runsaasti tunnustusta kyvykkyydestä ja asiantuntemuksesta.

Ajan myötä kuitenkin miesten välit tulehtuivat ja muuttuivat kireän kilpailun ja keskinäisen epäluulon sävyttämiksi, Jo vaalikaudella 1922-1924 Kallion tyytymättömyys Sunilaan pulpahteli esille kirjeissä ja muistiinpanoissa. Kallio katsoi Sunilan suorastaan personoivan sitä »saksalaista agrarismia, joka maalaisliittoon noina vuosina tunkeutui.

Uuden aallon huipulla nousi Sunilan poliittinen ura alituiseen. Hänestä tuli heti ryhmävaltuuskunnan jäsen, sitten ministeri, keskushallituksen jäsen 1925 ja vuonna 1924 eduskuntaryhmän puheenjohtaja: Vuoden 1924 lopulla Sunila oli vakava presidenttikandidaatti ja sai laajaa kannatusta juuri Kallion omassa vaalipiirissä. Sunila oli 1920-luvun puolivälissä lähes samanveroinen johtaja maalaisliitossa kuin Kalliokin.

Kallion ensimmäisessä hallituksessa Sunilan ja Kallion yhteistyö sujui vielä hyvin. Yleensä he tukivat toistensa hankkeita. Muutamia poikkeuksiakin oli. Oireellisesti ne koskivat Sunilan halua hankkia Kallion mielestä kohtuuttomia etuja omalle hallinnonalalleen; siitähän Kallio sittemmin moitti Sunilaa voimakkaasti.

Tulenheimon hallituksessa ministerit Kallio ja Sunila iskivät usein yhteen. Erimielisyys syveni ja tuli julkiseksikin, kun sitä käsiteltiin eduskuntaryhmässä, jossa kummallakin oli kannattajansa.

Kallio merkitsi tyytymättömyytensä päiväkirjaan. Sunila ei ollut korrekti määrärahoja esiteltäessä. Koska hallituksen budjetista oli tulossa alijäämäinen, kaikkia menoja päätettiin supistaa. Kallio karsikin oman ministeriönsä alaisten keskusvirastojen esityksiä niin, että kulkulaitosministeriön esitys voitiin valtioneuvostossa hyväksyä parilla äänestyksellä. Sunila taas »pisti momentti momentilta lisää ja joutui hankaukseen kanssani», kirjoitti Kallio, joka sai tukea ministeritovereiltaan Joukahaiselta ja Lohelta. Sunila kanteli näiden toimista eduskuntaryhmälle.

Sunilan ja Kallion kiista kärjistyi pahoin ja uhkasi koko hallituksen olemassaoloa. Kallio suuttui Sunilan hyökkäilyistä niin, että jätti pääministerille eronpyyntönsä. Kiivaassa yhteenotossa ryhmässään Kallio moitti presidenttiä siitä, ettei tämä ollut ajoissa ilmoittanut omaa kantaansa kiistanalaisiin määrärahoihin, mikä tietysti joutui heti — sillä kertaa Albin Mannerin kautta — Relanderin tietoon. Ryhmässä Sunila sai sekä kannatusta että moitteita.

Kysymys oli maatalousmäärärahoista, joita sinänsä kaikki kannattivat, eivätkä kaikki erottaneet asiaa menettelytavoista.

Kiista tuli laajalti tunnetuksi, kun puoluesihteeri Hiekkala 4.9.1925 lähetti sanomalehtien päätoimittajille hyvin jyrkkäsanaisesti Sunilaa, Vesteristä ja eräitä muita arvostelevan kiertokirjeen, jossa syytti sunilalaisia henkilökohtaisista valtapyyteistä ja maalaisliiton aatteellisesta näivettämisestä pelkäksi egoistiseksi talousliikkeeksi.

Sunila ja Vesterinen vaativat Hiekkalan erottamista, ja P. V. Heikkinen kutsui keskushallinnon koolle samalla, kun hän ja muutamat muut päättivät »vakavasti ryhtyä sovinnon hierojiksi» käyden mm. presidentin luona. Niukkanen kirjoitti lehtien päätoimittajille eduskuntaryhmän valtuuskunnan puolesta, että hän piti Hiekkalan kirjettä sopimattomana, koska se oli syrjäistenkin tietoon joutuneena herättänyt »suotta mieltenkuohua ja häirinnyt ryhmän ja puolueen toimintaa». Hiekkala puolestaan laati taas kirjeen samaan jakeluun ja totesi kirjeensä sisältäneen kyllä persoonallisia mielipiteitä, mutta että useimmat ryhmän jäsenet olivat yksityiskeskusteluissa ilmoittaneet olevansa samaa mieltä.

Kriisistä selvittiin sillä kertaa, vaikka se monien mielestä vei hallituksen kaatumisen partaalle 28 Kallio suostui peruuttamaan eronpyyntönsä »ryhmän jäsenien toivomuksesta», kuten hän itse kirjasi päiväkirjaansa. Relander puolestaan kertoi omalle päiväkirjalleen puhuneensa ministeri Lohen pyynnöstä »Kyöstin kanssa asiat halki» valtioneuvoston istunnon jälkeen, mikä selvitti »erinäiset mahdolliset väärinkäsitykset». Hallitus jatkoi, mutta Sunilan ja Kallion välit eivät korjaantuneet. »Mutta suhde S(unilan) kanssa on ollut kiusallinen», joutui Kallio myöntämään itselleen. Kiusalliseksi se jäi vielä vuosiksi.

Kallion toisen hallituksen aikana maalaisliiton kahtiajako kalliolaisiin ja sunilalaisiin oli jo selvä. Jako ei kattanut koko eduskuntaryhmää itse puolueesta puhumattakaan, mutta se tiedettiin sekä puoluejohdon sisällä että poliittisissa piireissä yleensäkin ja otettiin huomioon ratkaisuissa. Erityinen vaikutus oli sillä, että presidentti Relander liittoutui yleensä Sunilan ryhmän kanssa. Toisella pääministerikaudellaan Kallio oli usein omassa puolueessaan vähemmistössä.

1920-luvun alun jako oikeistoon — johon Kallio luettiin — ja vasemmistoon hajosi. Kallion ympärille ryhmittyneet tulivat kyllä etupäässä oikealta, kuten P. V. Heikkinen, Pehkonen, Jalo Lahdensuo, E. M. Tarkkanen, August Raatikainen ja Vilkku Joukahainen.

Oikealle luettu Alkio koetti sovitella, mutta kiperissä kysymyksissä oli lähempänä Kalliota, Vasemmalla olleista Kallion ryhmään kuuluivat mm. Lohi, Uuno Hannula ja Vtljaml Kalliokoski, Sunilan lähipiiri oli tuottajaintresseja korostaviä maatalousmiehiä, osaksi virkamiehiä, osaksi maanviljelijöitä, kuten agronomit Flahl, Ihamuotila, Tuomivaara, maanviljelijät Kalle Kirra Satakunnasta ja Albin Manner Karjalasta. Hänen piiriinsä hakeutui myös vanha vasemmistoagraari Matti Pitkänen sekä keskisuomalainen Vihtori Vesterinen Relander oli itse kuulunut puolueen oikeistoon— »todellisesta oikeistosta» puhui närkästynyt Kallio 1924— mutta toimi nyt yhteistyössä vasemmistolaiseksi mainitun Sunilan kanssa. Relander huomauttikin syksyllä 1926, kun Helsingin Sanomat oli nimittänyt sunilalaisia maalaisliiton oikeistoksi ja kalliolaisia vasemmistoksi, että yhteistyö kokoomuksen kanssa hallituksessa ja sen ulkopuolella sujui paljon paremmin Kallion kuin Sunilan llnjoilta.

Oikeisto-vasemmisto ulottuvuus ei Kallion ja Sunilan ryhmiä selitä. Jossain määrin siinä toistui puolueen alkuaikojen jako nuorsuomalaisperäiseen valistuneempaan ja avarampaan puoluenäkemykseen ja luokka-ajatteluun. Sunilalaiset käsittivät maalaisliittolaisuuden »egoistisena talouspoliittisena liikkeenä», valitti puoluesihteeri Lassi Hiekkala sanomalehtien päätoimittajille lähettämässään kiertokirjeessä syyskuusssa 1925 kertoen Sunilan tarkoituksena olevan heittää ilman muuta yli laidan sellaiset »tyypillisesti todellista vanhaa maalaisliittolaisuutta edustavat miehet kuin Kallio, Lohi ja Joukahainen, joiden ajatus »sisältää muutakin kuin persoonallista etuilemista ja egoistisia pyrkimyksiä». Sunilalaiset näkivät maalaisliiton maataloustuottajien luokkapuolueena, jonka tuli ajaa maatalouden etuja yhteistyössä tuottajajärjestön kanssa.

Kallion kannattajat olivat samaa mieltä, mutta korostivat, ettei tuo vielä riittänyt. Alkioon ja vanhaan perinteeseen vedoten he korostivat, ettei maalaisliitto ollut koskaan ollut eikä saisikaan olla pelkkä etupuolue, vaan että se oli yhteiskunnallinen uudistus- ja valistusliike. Vilkku Joukahainen kirjoitti Alkiolle 1926 sunilalaisista, että näiden mielestä »maamiehen ainoa autuudenoppi on tullitariffi ja läskikonventsio» ja että sunilalaiset halusivat kaataa kaiken, mikä »yrittää yli tunkiohorisontin». Kallio ei käyttänyt yhtä kovaa kieltä, mutta viittasi samoihin piirteisiin, itse asiassa samoihin, joilla hän oli vuoden 1906-1907 tienoilla arvostellut juuri syntynyttä Suomen Maalaisväestön Liittoa.

Vaikka siis todellisia linjaerojakin oli olemassa, ryhmittymien olemassaolo selittyy pitkälle yksinkertaisesti siitä, että puolueella oli kaksi tasavahvaa ja keskenään toimeentulematonta johtajaa.

Ryhmittymien jäsenet puolestaan pyrkivät saamaan johtajiensa avulla ministerinpaikkoja tai vähäisempiä etuja. Vallastakin oli kysymys. »On pari, kolme sammakkoa samassa lätäkössä, kuten häjynkurinen vertaus kuuluu», kirjoitti tilanteesta Kustaa Hautamäki Alkiolle syyskuussa 1925. Hautamäen mielestä Kalliolle kuuluisi »luonnostaan johtava asema» ja se tunnustettaisiinkin, ellei hän olisi niin yhtenään hallituksessa. Sunilan jyrkällä luokkataistelupolitiikalla oli kyllä Hautamäen mielestä mahdollisuus vedota joukkoihin, ja hänkin voisi nousta johtajaksi, »mutta häneltäkin puuttuu johtajaominaisuuksia.»

Kahtiajako oli kiusallinen kummallekin osapuolelle ja niiden johtajille. Siitä oli puolueelle ainakin jossakin määrin haittaa, koska ulkopuoliset voimat saattoivat käyttää erimielisyyksiä hyväkseen.

Yhteistyöhön puolueen ulkopuolella linjajako ei vaikuttanut selkeästi.

Sunila tuli paremmin toimeen ruotsalaisten kanssa ja oli ennakkoluulottomampi kaupankäynnissä sosiaalidemokraattien kanssa kuin Kallio, jonka yhteistyö kokoomuksen ja edistyspuolueen suuntaan toimi paremmin, mutta tässä suhteessa erot eivät olleet suuria, ehkä RKP-suhteita lukuun ottamatta. Joka tapauksessa kumpikin tahollaan valitti tilannetta vilpittömästi, mutta ei voinut asialle mitään. Kallion suhde Sunilaan oli yhtä lukossa kuin hänen suhteensa Relanderiin, eivätkä ne lukuisat ohjeet ja välitysyritykset, joihin puolueessa Alkiota ja Relanderia myöten ryhdyttiin, tuottaneet tulosta. Etenkin Alkiolle valitettiin usein johtomiesten henkilösuhteista.

Mainittu linjajako haittasi myös Kallion suhteita Alkioon, ja niissä oli ajoittain selvää kireyttä. Keväällä 1926 Kallio valitti Kustaa Harjulle, Ilkan taloudenhoitajalle, että hän oli näkevinään omassaan ja tämän maailmankatsomuksessa eroa, vaikkei siihen luulisi olevan mitään syytä, »kun Alkio ja sinä olette lähteneet taisteluun samojen merkkien alla».

Kallio jätti heidän ratkaistavakseen, oliko tuon eron säilyminen suotavaa.

Kallion toisen hallituksen aikaa sävyttivät alusta alkaen Kallion ja Sunilan yhteenotot. Jo tammikuussa paaministeri havaitsi maatalousministerin ajaneen hänen selkänsä takana raha-asiainvaliokunnassa lisäbudjettiin 60 000 markan määrärahan maataloushallituksen huoneistokorjauksiin. Tällaiset pikku määrärahakiistat toistuivat. Kallio kirjasi päiväkirjaansa helmikuussa Sunilan yrittäneen jopa »langettaa meitä lainvastaiseen tekoon» vaatiessaan sellaisia määrärahoja, joita lain mukaan ei voinut myöntää.

Sunila ei myöskään Kallion mielestä osoittanut ministeriltä edellytettävää solidaarisuutta silloin, kun hallituksen ja eduskuntaryhmän kesken syntyi erimielisyyksiä, vaan myötäili mielellään ryhmässä olevaa oppositiohenkeä. Huhtikuussa Kallio luonnehti suhteitaan Sunilaan alakuloisena: »Eroa ei ole vielä tullut, vaan suhteet hänen kanssaan eivät ole luottavat, kun hän käyttää kaikkia keinoja saadakseen omat asiansa erikoisasemaan. Olemme yksimielisiä koko hallitus, että hän on luonteensa vuoksi tavattoman ikävä työtoveri.

Kärsin yhteistyöstä hänen kanssaan ja valitan suhdettamme.» Kallion ja Sunilan erimielisyydet heijastuivat varsinkin hallituksen ja eduskuntaryhmän suhteisiin, jotka olivat maalaisliitossa perinteisesti ongelmalliset. Maalaisliiton tavoitteet olivat erilaiset kuin hallituksen kokoomuslaisten, ja kun Kallion oli hallituksen koossapitämiseksi tehtävä myönnytyksiä, riitti arvostelua: Ryhmässä syytettiin pääministeriä jatkuvasti liian pehmeäksi kokoomukseen päin ja väitettiin ”hänen myyvän puolueensa kannattajakunnan etuja ja siten vaarantavan kannatuksen. Varsinkin maatalousasiat olivat arkoja, ja niiden puolesta äänekkäimmin puhui maatalousministeri Sunila. Tilanne oli Kallion kannalta usein kiusallinen, kun hänen oli pakko hillitä ministeritovereitaan ja ryhmänsä kansanedustajia vaatimuksissa, joita hän itsekin olisi kannattanut, mikäli ei olisi ollut vastuussa kokonaisuudesta.

Hallituksen ensimmäinen tilinteko eduskuntaryhmän kanssa tapahtui heti valtiopäivien alettua 2.2.1926. Eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi palasi Eero Hahl, joka ei ollut Kallion toiveista huolimatta päässyt hallitukseen. Hahl oli jo ennestään Kalliota arvosteleva.

Hän esiintyi erittäin kitkerästi puhuen ryhmän vaikeuksista nyt kun maassa oli maalaisliittolainen hallitus. Tämä Hahlin kielteinen asenne sävytti sitten koko hallituksen toiminta-ajan sen ja ryhmän suhteita.

Hahl ei ollut arvostelussaan yksin, vaan monet Kallion vanhat vastustajat Matti Pitkänen ja Antti Juutilainen kärjessään kritisoivat jo periaatteessa oikeistoyhteistyötä. Heihin yhtyi sitten usein varsinaisten »agraristien» ryhmä, joka sai hallituksesta Sunilalta tukea ja tietoja.

Kun eduskuntaryhmä 4.2.1926 sai selostuksen Kallion hallituksen muodostamisvaiheista ja suunnitelmista, siinä kytevät kielteiset asenteet tulivat hyvin näkyviin. Kallio ja Sunila selostivat kumpikin hallituksen muodostamiseen liittyneitä toimiaan, ja monet antoivat ymmärtää, että olisivat nähneet mieluummin hallituksen johdossa Sunilan (Piitulainen, Kirra, Manner). Matti Pitkänen valitti, ettei ollut odotettu helmikuuta ennen hallituksen muodostamista, mikä oli selvä moite Kalliolle. Toki ryhmä hallituksen olemassaolon hyväksyi, mutta innostusta ei ollut vähääkään siihen tapaan, jolla Kallion ensimmäistä hallitusta kolmea vuotta aikaisemmin oli saatettu matkaan. Albin Manner luonnehti tunnelmia osuvasti: »Hallitus katsokoon itseään ryhmän kuvastimesta ja ryhmä tutkikoon tarkoin tilaansa. Tilanne on tosin synkkä, mutta hallitus on paras nykyoloissa».

Varsinkin hallituksen ja pääministerin kannalta Mannerin toivomus tuli täytetyksi hyvin usein seuraavien kuukausien aikana.

Wilkaman erottaminen

Kallion toisen hallituksen ensimmäisiä vaikeita ja kiusallisia kysymyksiä oli sotaväen korkeimman johdon järjestäminen pari vuotta kestäneiden väliaikaisratkaisujen ja lykkäysten jälkeen. Se voitiin hoitaa vain erittäin epämiellyttävällä tavalla, entisen päällikön erottamisella.

Jupakka kiristi pääministerin ja presidentin välejä katkeamisen partaalle ja aiheutti paljon epäsopua sekä hallituksen sisällä että poliittisissa piireissä muutenkin.

Kenraali K. F. Wilkama oli palvellut upseerina tsaarin armeijassa maailmansodassa ja kunnostautunut sitten Suomen vapaussodassa Jämsän ryhmän komentajana useissa taisteluissa, joista tunnetuin oli Länkipohjan taistelu. Ståhlberg nimitti hänet syyskuussa 1919 sotaväen päälliköksi.

Wilkamaa tukivat tuolloin maalaisliittolaiset erityisesti hänen suomenkielisyytensä takia, mutta myös siksi, että hän vastusti Mannerheimin suunnitelmia valloittaa Pietari.

Armeijan monenlainen sisäinen kuohunta koski tietysti sotaväenpäällikköäkin, jota jääkärit pitivät tyypillisenä »ryssänupseerina».

Presidentti Ståhlbergin kanssa Wilkama tuli hyvin toimeen ja oli tämän politiikan lojaali tukija, mikä ei lisännyt ylipäällikön suosiota upseeripiireissä. Kun hän vielä oli lestadiolaiseen herätysliikkeeseen lukeutuvana »raitis ja hurskas», hän sai poliittista tukea Alkioita, Kalliolta ja muilta maalaisliittolaisilta sekä mm. kokoomuksen Paavo Virkkuselta. Wilkamalla oli kuitenkin heikkoutensakin.

Hän oli luonteeltaan jäykkä ja itsepäinen, mikä osaltaan kärjisti armeijan sisäisiä suhteita. Vaatimukset hänen syrjäyttämisestään ja korvaamisestaan joustavammalla miehellä lisääntyivät jatkuvasti.

Upseerikriisi eli joukkoerolla uhkaaminen keväällä 1924 ei saanut vielä Wilkamaa väistymään. Ståhlberg ei tahtonut taipua hänen erottamiseensa, mutta Wilkamalle myönnettiin pitkä virkavapaus ulkomaisen opintomatkan vuoksi, eikä omasta aloitteesta. Viransijaiseksi määrätty V. P. Nenonen ei hankkinut suomalaisten piirien suosiota lausunnollaan, jolla hän vähätteli kielisuhteiden merkitystä armeijassa. Ei Wilkamakaan mikään aitosuomalainen ollut, mutta Nenosen esiintyminen vahvisti yhä Wilkaman suosiota suomalaiskansallisten joukossa.

Virkavapaus siirsi ongelman Ståhlbergin seuraajalle, jolta puuttui kaikki se joustavuus, jolla Ståhlberg oli selviytynyt yhteenotoista kenraalin kanssa. Relander ei tullut Wilkaman kanssa alkuunkaan toimeen, ja tarmokkaaseen tapaansa hän ryhtyi myös viipymättä työhön päästäkseen tästä eroon. Toukokuussa 1925 hän kirjoitutti puolustusministeri Lampenin tieten kenraalimajuri Aarne Sihvolla, Karjalan suositulla jääkärisankarilla, kirjeen Italiassa oleskelevalle Wilkamalle. Siinä kerrottiin ylimmän johdon uudelleenjärjestelystä siten, että Wilkama siirrettäisiin toiseen tehtävään, suoraan presidentin alaiseksi armeijan ylitarkastajaksi muodollisesti ylemmäs, mutta käytännössä alemmas, Wilkama vastasi, ettei hän ollut tehnyt mitään rikosta eikä aikonut väistyä paikaltaan, ja Relander lykkäsi ratkaisua.

Syksyllä 1925 Tulenheimon hallitus joutui usein pohtimaan Wilkaman ongelmaa, kun presidentin ja kenraalin suhteet kärjistyivät mahdottomiksi. Relander käännytti ministereitä kannalleen saadakseen Wilkaman erotetuksi mahdollisimman yksimielisesti.

Hankalimmiksi osoittautuivat Lohi — lestadiolainen — ja Kallio.

Kallio myönsi kyllä Wilkaman puutteet ja totesi tämän tekevän »sellaisia armeijan päällikkönä, että osoittautuu sopimattomaksi», mutta ei tahtonut jyrkkiä toimia.

Kallio yritti ilmeisesti toimia jonkinlaisena välittäjänä. Hänen suhteensa Wilkamaan olivat hyvät, ja siksi hän keskusteli lokakuun alussa sovinnollisen ratkaisun löytämiseksi. Sovittelu ei kuitenkaan onnistunut.

Marraskuun lopulla välirikko presidentin kanssa muuttui täysin avoimeksi ja sai liki koomisia piirteitä, kun kenraali äksyili esittelyissä ja Relander hankki todistajiksi paikalle oikeuskanslerin, puolustusministerin ja yleisesikunnan päällikön.

Sovittelujen tie oli mahdoton.

Kallion hallitus sai hoidettavakseen kriisin, kun se oli pahimmillaan. Kallio pyrki aukaisemaan umpisolmua parhaansa mukaan. Hän kutsui Wilkaman luokseen 14.1. He keskustelivat pari tuntia ilman että asiassa edettiin. Relander osoitti Kalliolle tyytymättömyyttään ja pyysi häntä harkitsemaan, kuinka kauan tämä arveli hermojensa kestävän Wilkaman kanssa. Sittemmin Relander palasi asiaan lähes päivittäin ahdistaen pääministeriä ryhtymään erottamistoimiin.

Kallio halusi odottaa eduskunnan kevätistuntokauden loppuun, mutta Relander oli malttamaton. Helmikuun alussa presidentti järjesti taas »näytösesittelyjä» todistaakseen Wilkaman mahdottomuuden. 2.2. pidetyssä esittelyssä oli mukana oikeuskanslerin ja puolustusministerin lisäksi myös pääministeri Kallio, jonka vastahakoisuus osallistua sinänsä hänelle kuulumattomaan presidentin esittelyyn loukkasi Relanderia.

Kallion asema ei ollut helppo. Relander painosti häntä ankarasti. Kallio tiesi, etteivät moitteet Wilkamaa kohtaan olleet lainkaan perättömiä.

Kallioon vaikutti paljon se, ettei Wilkama tullut toimeen myöskään hänen arvostamansa puolustusministeri Hjelmmanin kanssa. Toisaalta Wilkamalla oli vahvoja tukijoita, joita Kallio myös arvosti, kuten Paavo Virkkunen ja varsinkin Alkio. Ilkka aitosuomalaisine »sotilaskirjeenvaihtajineen» tuki avoimesti Wilkamaa.

Kun Kallio tahtoi siirtää asiaa, Relanderin kiukku kohdistui häneen. Relander totesi kaikkien muiden hallituksessa paitsi Kallion olevan selvällä kannalla ja epäili »Kyösti-pojan» antaneen asiassa lupauksia Virkkuselle. Hallituskriisin uhka maalis—huhtikuussa siirsi ratkaisua, mutta Relander ei antanut periksi.

Lopullisesti Wilkama erotettiin toukokuun 18. päivänä 1926.

Kalliokin tuki lopulta ratkaisua, mutta presidentin toiveista huolimatta ei sentään suostunut itse ottamaan erottamisasiaa esille. Sen sijaan hän suostui siihen, että puolustusministeri esittäisi Wilkamalle, että tämän pitäisi erota. Wilkama kieltäytyi taas, ja nyt presidentti ilmoitti epäröivälle Kalliolle, ettei enää suostunut siirtämään asiaa edes »hiukan» tuonnemmaksi. Kun asia sitten tuli hallituksessa esille, kaikki ministerit kannattivat päällikön vaihdosta.

Kallio selosti kantanaan, että hän oli aina puolustanut Wilkamaa, mutta koska tämä nyt oli »väsyttänyt sekä presidentin että puolustusministerin ja kun nykyinen olotila oli sekä Wilkaman että presidentin kannalta kestämätön, ei hän halunnut enää vastustaa erottamista. Kallio kutsui Wilkaman luokseen ja ilmoitti tämän siirtämisestä armeijan ylitarkastajaksi. Tilalle Relander nimitti kenraalimajuri Sihvon.50 Idea pehmentää erottaminen siirtämällä Wilkama »tarkastavaksi ylikenraaliksi» lienee ollut Kallion.

Wilkamalle se ei kuitenkaan kelvannut, vaan hän erosi armeijasta. Wilkaman erottaminen oli Kalliolle raskas asia, ja hän moitti siitä presidenttiä. Pääministeri valitti erityisesti sitä, että tapaus oli hoidettu lopulta »hänen selkänsä takana» ja että sovitut salaisuudet vuotivat sekä Ruotsin että Suomen lehtiin. Kallio soitti 22.5. Relanderille »jokseenkin jyrkässä äänilajissa». Hämmentynyt Relander totesi Kallion »olleen tavattoman hermöstuneella päällä valittaen sitä, että Wilkaman eroon oli ollut pakko mennä». Sananvaihto lienee ollut kiivas, ja Kallion mukaan Relander oli myöntänyt syyllisyytensä itse »vuotoon», minkä tämä omassa päiväkirjassaan kiistää. Seuraavana päivänä tietojen vuotaminen oli esillä valtioneuvostossa, jossa Relander Kallion mukaan valitti asiaa ja »teki parannusta».

Kallio merkitsi päiväkirjaansa varoittaneensa presidenttiä ennen kotiinlähtöään Nivalaan, että Wilkamalta ei saanut ottaa tuolia hänen poissaollessaan ja lisäsi jopa, että mikäli hän olisi tiennyt lopullisen menettelyn, hän olisi vastustanut erottamista »ja olisivat saaneet jatkaa yhteistyötä», Alkiolle hän selosti 22.5. tapahtumia ihmetellen uutisen tuloa ensiksi Tukholmasta ja kysellen, »missä taas vuoto». Itse hän kertoi alistuneensa presidentin tahtoon, koska Wilkama oli »sellainen jukuripää», joka väsytti sotaministerit.

Hän perusteli suostumustaan myös sillä, että presidentin auktoriteetti kärsi. Sihvo oli kovin nuori ja siksi vaikea asettaa Wilkaman tilalle. Hän oli kuitenkin »reipas, eteenpäin pyrkivä mies, jolla oli moitteeton menneisyys ja nykyaikainen kasvatus».

Kallio pelkäsi Sihvoa kyllä »syötävän siitä ulos», koska moni olisi halunnut Mannerheimin palaavan armeijan johtoon. Kaiken kaikkiaan Kallio totesi, ettei olisi toivonut tätä tehtävää hallitukselleen.

Pääministerin ja presidentin muutenkin viileät suhteet kärsivät Wilkaman asiasta paljon. Koviakin sanoja tuli molemmin puolin lausutuksi. Vaikka niitä pahoiteltiin, jäi hampaankoloon kaikenlaista.

Relanderia närkästytti erityisesti Kallion huomautus siitä, ettei presidentti Ståhlberg olisi suostunut poistamaan Wilkamaa paikaltaan.

Kallion myöhemmät kommentit, joista osa tuli Relanderin korviin »vahvistettuinakin», kiukuttivat häntä lisää, etenkin kun lehdistö Helsingin Sanomat etunenässä arvosteli häntä.

Vielä syksyllä, selostaessaan maalaisliiton eduskuntaryhmälle armeijan päällikön vaihdosta, Kallio piti kyllä vaihdosta välttämättömänä, mutta vieläkin paheksui menettelytapaa, nimittäin sitä, ettei Wilkama ollut kaupungissa silloin kun ero annettiin. Tällainen arvostelu lisäsi presidentin tyytymättömyyttä, jota tosin moni muukin asia oli ehtinyt nostattaa.

Maaliskuun hallituskriisi

Käsitellessään vuoden 1926 budjettiesitystä-eduskunta oli kehottanut hallitusta antamaan esityksen alempien virkamiesten ja toimenhaltijain palkkauksen tasoittamisesta erityisellä määrärahalla.

Tämän päätöksen toimeenpano kuului kokoomuksen hallitusehtoihin, ja Kallio lupasi sen hallitusneuvottelujen aikana ilmoittamatta omalle puolueelleen ainakaan yksiselitteisesti, mistä oli sovittu

Tästä seurasi vakava välirikko pääministerin ja maalaisliiton eduskuntaryhmän enemmistön kesken. Hallitus ajautui eron partaalle maaliskuussa 1926.

Kokoomus kiirehti pääministeriä antamaan luvatut, enemmän tai vähemmän tarkasti sovitut esitykset. Maalaisliitto taas oli jyrkästi eri mieltä, minkä Kyösti Kallio hyvin tiesi.

Maaliskuun 4. päivänä 1926 pääministeri Kallio esitteli virkapalkka-asian eduskuntaryhmälleen. Tarkkaa summaa hän ei osannut sanoa, mutta valtiovarainministerin mukaan suunniteltu 20 miljoonaa markkaa ei tulisi riittämään. Lisämääräraha olisi välttämätön.

Pääministerin esitys sai kiukkuisen vastaanoton, mitä hän tiesi odottaakin. Tarkkanen huomautti heti, että kun eduskunnan lausumatta oli päätetty, maalaisliittolaiset olivat jättäneet siihen vastalauseensa, joten se ei sitonut heitä. Kiivaita puheenvuoroja käytettiin paljon.

Vanhat vasemmistolaiset Pitkänen, Juutilainen ja Saarelainen saivat tukea ryhmän puheenjohtajalta Hahlilta sekä »Sunilan miehiksi» tiedetyiltä Kalle Kirralta ja Heikki Vehkaojalta.

Pitkänen katsoi, että oli sovittu vain virkamiesmenojen kokonaissäästöjen käyttämisestä tasoitukseen eikä lisärahoista. Kirra väläytti hallituspulaa: mikäli tuollainen esitys eduskunnalle tarvittaisiin, pitäisi muuttaa hallitusta.

Kallio puolusti esitystään voimakkaasti ja loogisesti. Hän muistutti, että vastalauseita esitetään nyt väärään aikaan, ja kyseli edustajilta, miksi nämä olivat aikanaan vaienneet eduskunnassa.

Kun edustajat olivat kansakoulunopettajien palkkausasioissa menneet pitemmälle kuin hallitus, niin miksi he nyt olivat niin jyrkkiä, hän kyseli. Pääministeri muistutti myös, että nyt kyseessä olevat virkamiehet olivat pienipalkkaista väkeä, jotka vuodessa saivat vähemmän kuin kansanedustajat neljässä kuukaudessa. Sisäisin säästöin ei selvittäisi, koska jo edellisessä palkkajärjestelyssä oli parannettu alempien suhdetta ylempiin eikä ylhäältä ollut enää lisää siirrettävissä. Jonkinlainen esitys oli annettava, koska eduskunnan kehotus oli voimassa.

Pääministerin puolesta ainoan puheenvuoron käytti ministeri Niukkanen. Ryhmä jäi kielteiselle kannalleen.

Pääministerin asema oli hyvin kiusallinen. »Ryhmääni vastaan en nouse, mutta en ehkä myöskään alistu, joten asema on kriitillinen» hän arvioi tilanteen 6.3.1925. Saman hän ilmoitti kiusaantuneena Ingmanille Hän myönsi luvanneensa sen virkamiehille, mutta ei voinut nyt omilleen mitään. Kokoomus ei perääntynyt, ja pääministeri ilmoitti presidentille hallituspulan jo uhkaavan.

Kun kokoomus ei antanut myöten, Kallion oli yritettävä murtaa omiensa vastustus hallituksensa pelastamiseksi. Hän esitti 18.3. asian uudelleen eduskuntaryhmässä ilmoittaen viimeisimmän ohjelman tulevan maksamaan 11 miljoonaa markkaa puolessa vuodessa.

Tämä oli tingitty summa, joka ryhmän olisi ehdottomasti hyväksyttävä, muuten uhkaisi hallituspula. Suurin osa rahasta menisi alempipalkkaisten, kuten rautatieläisten, poliisien, vanginvartijain ja postiljoonien palkankorotuksen, ylemmistä virkamiehistä vain lehtorit saisivat korotuksia. Kallio huomautti hallituksen sitä paitsi saaneen jo paljonkin aikaan maalaisväestön hyväksi alentaessaan veroja ja vähentäessään virkamiehiä.

Perustelut eivät kuitenkaan saaneet ryhmää taipumaan, vaan kriisi jatkui, eikä edes pääministerin esittämä hallituspulan uhka vaikuttanut.

Vastarinnan kärjessä olivat taas Hahl, Kirra, Pitkänen, Juutilainen, Saarelainen ja Vehkaoja. Pääministeriä puolusti kansanedustajista vain Albin Manner. Ministerit Lohi ja Reinikka käyttivät kyllä hänen puolestaan puheenvuoron, joiden sävy oli kuitenkin sellainen, että Kallio luonnehti sitä »tavallaan alistuvaksi». Erityisen harmissaan Kallio oli siitä, että Sunila pysytteli hankalasta ryhmäkokouksesta poissa.64 Sopua ei syntynyt ja riita siirtyi valtioneuvostoon.

Siellä kokoomuslaiset olivat ymmärrettävästi kiukuissaan, kun pääministeri, ei voinut täyttää antamaansa lupausta. Hallituksen istunnossa 19.3. nousi kova riita ja varsinkin Ingman ja Ignatius olivat jyrkkinä. Relander, jota Kallio kuvasi hermostuneeksi, totesi valtioneuvoston istunnon ilmassa olleen sähköä. Niukkanen onnistui kuitenkin tekemään hyväksyttävän lylckäysesityksen. Sen mukaari hallitus valmistelisi asiasta esityksen, joka jätettäisiin eduskunnalle samalla kuin budjettesityskin. Ingman ja Ignatius hermostuivat vähemmän jyrkkiin puoluetovereihinsa, mutta asia siirtyi. Kallio totesi 20.3. hallituksensa horjuvan sisäisesti ja ehkä kaatuvan. »Nimeni kyllä kuluu, jos hallitukseni nyt kaatuu, mutta jäähän mies», hän arveli. Kallio syytti kriisistä lähinnä omaa ryhmäänsä.

Hän olisi halunnut hoitaa korotuksen ilman ulkoista pakkoa ja verrattain pienellä rahalla, mutta ryhmällä oli taktiikka pääasiana, »Minun mielestäni täytyisi olla uskallusta hoitaa asia, jonka oikeaksi katsoo», hän ajatteli, mutta ilmoitti samalla, ettei toimisi vastoin ryhmänsä tahtoa.

Seuraavat päivät olivat täynnä neuvotteluja Relander painosti maalaisliiton eduskuntaryhmää hyväksymään Niukkasen kannan, jota Kallio piti ainoana mahdollisuutena. Kokoomuslaiset puolestaan joustivat sen verran, että antoivat ministereilleen neuvotteluvaltuudet, ja Kallio aloitti keskustelut Ingmanin kanssa. He pääsivätkin sovintoon, jonka mukaan kokoomus luopui vaatimasta esitystä kuluvalla istuntolcaudella, mikä oli suunnilleen sama kuin Niukkasen esittämä malli Relander taas esitti 22.3. ajatuksen ns. virkamiesdiktaattorien asettamisesta eli siitä, että valtuutetaan pari ministeriä sopimaan asiasta. Kallio hyväksyi presidentin ajatuksen todeten sen helpottavan niiden miesten perääntymistä, jotka ryhmässä alkoivat jo huomata itsepäisen vastustuskantansa kestämättömyyden.

Optimismi alkoi jälleen nousta, vaikka monet yhä arvelivat, ettei maalaisliiton ryhmä suostuisi mihinkään sovintoon.

Hallituksen viivyttely, joka aiheutui sisäisistä erimielisyyksistä, sai opposition puuttumaan asiaan. RKP teki 24.3. asiasta välikysymyksen. Hallituksen oli pakko päästä sisäiseen sopuun.

Kallio varautui vastaamaan välikysymykseen ja toivoi samalla ryhmänsä lieventävän kantaansa. Maalaisliiton eduskuntaryhmä oli koolla välikysymyksen jättöpäivänä, mutta Hahl ei ottanut palkka-asiaa esille.

Seuraavana iltana ryhmä oli Kallion luona pääministerin virka-asunnossa kahvilla, mutta nytkään ei asiasta haluttu virallisesti keskustella. Relander arveli Hahlin pyrkivän suoraan hallituksen eroon. Tilanne näytti pääministerin kannalta pahalta. Kallio itse arveli hallituksensa saavan epäluottamuslauseen ja kaatuvan. Kriisi johtui hänen mielestään mm. maalaisliiton eduskuntaryhmän »sekaantumisesta hallintoon», mitä hän paheksui ja valitti, ettei tätä tunne historia, »vaan tuomitsee Kallion toisen hallituksen saavutukset pienen pieniksi ja lyhytaikaisiksi».

Kallio kertoi 26.3. aamulla kansanedustajien mielipiteitten kehittyneen jyrkempään suuntaan ja esitti samalla alustavan vastaluonnoksensa välikysymykseen. Relander neuvoi Kalliota selostamean vastauksensa ryhmälle etukäteen, niin kuin tämä sitten tekikin — kuten olisi tehnyt ilman kehotustakin. Ingman taas esitti hallituksessa Kalliolle »ultimaatumin», jossa ilmoitettiin kokoomuksen ministerien eroavan 27.3. kello 11, mikäli sovintoon ei päästäisi. Iltapäivällä 26.3. Kallio soitti Relanderille arvellen hallituksensa auttamatta kaatuvan.

Kallio yritti kuitenkin vielä. Välikysymysvastauksensa hän muotoili siten, että hallitus ilmoittaisi toteuttavansa eduskunnan hyväksymiä ponsia. rinnakkain. »Diktaattorit» asetettaisiin piakkoin, tasausrahat myönnettäisiin vuoden 1927 talousarvion yhteydessä ja vuoden 1926 loppupuoliskoa varten myönnettäisiin samalla lisämääräraha, joten virkamiehet saisivat palkankorotuksensa aikanaan takautuvasti. Ingman hyväksyi tämän, joten kyse oli enää oman eduskuntaryhmän hyväksymisestä.

Kallion esitystä käsiteltiin ensiksi ryhmän valtuuskunnassa, jossa se sai kylmän vastaanoton. Varsinkin Hahl oli jyrkkä. Ministereiltä Kallio sai tukea lukuun ottamatta Sunilaa, joka ilmoitti olevansa takautuvista maksuista eri mieltä ja vakuutti, ettei kokoomuksen mukaan pitäisi mennä. Yksimielisyyttä ei saavutettu, ja asia vietiin ilman päätösehdotusta ryhmään. Siellä kävi vielä kovempi myrsky, Vanha oppositiomies Antti Juutilainen aloitti esittäen heti vastalauseensa. Kallio torjui Juutilaisen syytökset ryhmän painostamisesta sillä, ettei ollut koskaan eikä missään muodossa painostusta harjoittanut ja toisti perustelunsa. Lohelta Kallio sai tukea, mutta ei Sunilalta, joka päinvastoin esiintyi ryhmässäkin häntä vastaan.

Seuraavana päivänä käsittelyä jatkettiin kokouksessa, jota Kallio luonnehti kiivaimmaksi, mitä hänen puolueensa eduskuntaryhmällä oli koskaan ollut. Saman vahvisti Albin Manner selostaessaan tapahtumia Relanderille; Mannerin mukaan kokouksessa puhuttiin »suorastaan sopimattomia».

Hyökkääjinä esiintyivät taas Hahl, Juutilainen, Pitkänen, Vehkaoja, Oskari Kontio, Ihamuotila ja eräät muut. Kovinta kieltä käyttivät Hahl ja Juutilainen. Hahl vertasi ministereitä suomettarelaisiin myöntyvyysmiehiin sortokausien senaateissa, mikä klukustutti vanhan aktivistin Niukkasen. Niukkanen pani pöytäkirjaan jyrkän vastalauseensa siksi, että Hahl oli »verrannut hallituksessa olevia maalaisliittolaisia ryssäläis-suomettarelaisiin senaattoreihin». Juutilainen puolestaan antoi Kalliolle olan takaa. Hän kertoi kiivastuneensa siksi, että maalaisliittoa oli jo Kallion edellisessä hallituksessa nöyryytetty perusteellisesti, koska se oli virkanveslakolla uhkaamalla pakotettu myöntämään yhdellä kertaa 100 miljoonaa ylempien Virkamiesten palkkojen korotuksiin. Silloin oli selitetty, että nyt olisi virkamieskysymys pitkiksi ajoiksi järjestyksessä, ja luvattu Virkakoneiston yksinkertaistamista ja säästöjä virkapuolella.

Nyt hallitus, jota maalaisliitto ei ollut asettanut, esitti uusia korotuksia. Kun Niukkanen ja Vesterinen olivat menneet hallitukseen, oli heidän uskottu viimeiseen asti vastustavan kokoomusta, mutta toisin oli heidänkin laitansa. Vehkaoja moitti Kalliota, koska tätä oli vaikea suostuttaa neuvotteluihin ryhmän kanssa tärkeistä kysymyksistä. Kontion mielestä ministerit eivät saisi ottaa osaa ryhmän äänestykseen, mitä Kallio ihmetteli.

Pääministeri antoi takaisin samalla mitalla. Hän »onnitteli» Haltija siitä, että tämä oli nyt vapautunut toispuöluelaisten huonosta seurasta, kun ennen oli arveltu hänen kulkevan Ingmanin vanavedessä. Hän totesi mahdottomaksi peräytymisen ja puhumisen »vain pyöreästi» kuluvan vuoden rahoista, koska kysymys oli nyt hallituksen olemassaolosta. Kalliota tukivat monet edustajat; Tarkkanen, Raatikainen, Heikkinen, Manner ym. sekä ministerijäsenet.

Vain Sunila »puhui melkein hyökkääjien puolesta», kuten Kallio luonnehti tämän mielipidettä.

Äänestykset päättyivät tavallaan tasapeliin. Ensin ryhmä päätti äänin 19-17 suostua hallituksen esitykseen vuoden 1926 jälkipuoliskon tasoituksesta. Kallion esitystä, että hallitus saisi antaa näistä korotuksista erityisen esityksen vuoden 1927 varsinaisen budjetin yhteydessä, kannatti vain 11 edustajaa. Näin takautuva korotus tulisi esitettäväksi vasta lisäbudjetin yhteydessä, mikä ei vastannut sopimusta kokoomuksen kanssa. Äänestysten tulosten selvittyä seitsemän edustajaa jätti vastalauseensa ja Hahl pyysi eroa ryhmän puheenjohtajan tehtävästä syytöksistä suuttuneena. August Raatikainen totesi kuitenkin kokouksen päätyttyä, ettei ministerien tulisi ottaa keskustelua vakavalta kannalta.

Relander soitti Kalliolle kokouksen jälkeen puolenyön maissa, ja tämä oletti hallituksensa nyt menneen rikki. Relander taas neuvoi Kalliota asettumaan lojaalisti ryhmän enemmistön kannalle ja vastaamaan siltä pohjalta välikysymykseen ja arveli, ettei eduskunta kaataisi tällaisessa asiassa »maalaisliiton lipulla kulkevaa» hallitusta.

Kallio oli kyllä tähän haluton, koska hän omasta mielestään ei menettelisi miehekkäästi. Relander vakuutti kuitenkin, ettei Kallio voisi poiketa ryhmän enemmistön kannasta, ja jos hän saisikin luottamuslauseen, voisi puolue kutsua hänet pois hallituksesta.

Pääministeri lupasi tuumia asiaa.

Yön yli nukuttuaan Kallio yhtyi Relanderin näkemykseen ja päätti yrittää. Pääministeri ja presidentti muokkasivat välikysymysvastausta vielä yhdessä. Relander oli Kallion luonnokseen tyytymätön ja kertoi kirjoittaneensa sen melkein kokonaan uudelleen, mutta arveli Kallion olevan siksi itsepäisen, että yrittäisi muotoilla luonnosta vielä kerran.

Kriisi laukesi lopulta verraten helposti. Kokoomuksen ministerit olivat pitäneet kokousta eduskuntaryhmänsä kanssa ja jyrkän linjan miehet olivat siellä jääneet häviölle. Kun hallituksessa käsiteltiin välikysymykseen annettavaa vastausta 29.3., kokoomus hyväksyi maalaisliiton ehdot, ja Kallio saattoi tiedottaa presidentille jo iltapäivällä rauhoittuneesta ilmapiiristä. Illalla hän kirjoitti vielä kerran vastausluonnoksensa uudelleen.

Välikysymyskeskustelu käytiin eduskunnassa 30.3. Hallitus selviytyi voittajana ylivoimaisin numeroin (117-41). Kallio esitti keskustelussa runsaasti numerotietoja oikoen sekä opposition että Juutilaisen ja Pitkäsen väitteitä. Hallitusta vastaan äänestivät Kallion arvelun mukaan ruotsalaiset, kommunistit sekä vajaa kymmenen maalaisliittolaista. Viimeksi mainittujen käyttäytyminen oli vakava asia sikäli, että Kallion vastaus oli lopulta laadittu ryhmän enemmistön kannan mukaiseksi ja että hän vielä eduskuntakäsittelyssä pehmensi asiaa ilmoittamalla hallituksen ryhtyneen toimiin virkakoneiston yksinkertaistamiseksi ja virkamiesten lukumäärän vähentämiseksi. Osa hänen puolueestaan halusi hallituksen
kaatuvan riippumatta siitä, millaista politiikkaa hallitus harjoitti.

Kallio oli kuitenkin selviytynyt pahasta kriisistä ja saattoi matkustaa huojentuneena pääsiäispyhiksi kotiinsa. Kun hän sieltä palattuaan vielä sai käsistään aikaisemmin kuvatun hankalan Wilkaman jutun, hän saattoi odottaa kesää tyynemmällä mielellä. Eduskunnan kevätistuntokausi päättyi huhtikuussa, mikä oli myös hallitukselle helpotus.

Pääministeri ja matkustava presidentti

Kallion toinen hallitus pääsi ulkoasioissa verraten vähällä; yhdestäkään kriisistä ei voi puhua. Kun ulkoministerinä oli kokoomuksen E. N. Setälä, johon Kallio ei täysin luottanut, hän paneutui verraten paljon itse ulkoasioihin. Pääministerin ulkopoliittista kiinnostusta lisäsi sekin, että presidentti Relander oli erittäin aktiivinen ja hallituksen oli otettava kantaa hänen avauksiinsa ja hankkeisiinsa.

Sitä paitsi pääministerillä oli kielipoliittisia intressejä ulkoasiainhallinnossa.

Neuvostoliiton suhteissa tapahtui sen verran, että Neuvostoliitto esitti maaliskuussa 1926 suullisesti Kallion hallitukselle, että Suomi allekirjoittaisi sen kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen. Aloite liittyi Neuvostoliiton havaintoon, ettei Suomi sittenkään ryhtyisi sitä vastaan suunnattuun reunavaltiopolitiikkaan, vaan harjoittaisi pikemmin sitoutumattomuuspolitiikkaa. Helsingissä tammikuussa 1925 pidetty reunavaltiokongressi osoitti, etteivät suomalaiset menisi pitemmälle meneviin sitoumuksiin, ja mahdollisesti juuri korostaakseen Suomen erillisasemaa Neuvostoliitto jätti hyökkäämättömyyssopimustarjoukset ensin Baltian maille ja Puolalle alkuvuodesta 1925 ja Suomelle myöhemmin.

Ensimmäinen tunnustelu tehtiin heinäkuussa 1925, ja maaliskuussa 1926 tarjous uusittiin.

Suomen ulkopoliittinen johto suhtautui tarjoukseen epäillen. Suomen ja Neuvostoliiton kesken oli käyty neuvotteluja vankien vaihdosta.

Hallituksessa oli äänestettykin vastauksesta, ja asia oli lykkääntynyt. Kun hallituksessa 16.4. ensi kerran epävirallisesti keskusteltiin Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimustarjouksesta, mielipiteet jakautuivat Ingman ja Niukkanen katsoivat, ettei keskusteluihin pitäisi lainkaan ryhtyä, kun taas ulkoministeri Setälä ehdotti tarjoukseen vastaamista siten, että venäläisiltä pyydettäisiin yksityiskohtaisempaa esitystä. Kallio lähestyi tuolloin enemmän Setälää. Tarkemmin asiaa käsiteltiin 20.4. neuvottelutilaisuudessa valtioneuvostossa, jossa presidentin lisäksi paikalla oli puolet ministereistä, ainoana maalaisliittolaisena pääministeri. Setälä oli laatinut luonnoksen «Nonagressio-sopimuksen edellytykset», johon otettiin kantaa. Relander korosti erityisesti, ettei Ruotsia saanut kokonaan sivuuttaa tätä asiaa valmisteltaessa. Siltä pohjalta jatkettiin vastauksen valmistelua.

Hallitus antoi virallisen vastauksen 5.5.1923. »Venäläiset vähän hämmästyneitä, sillä eivät odottaneet vastausta», luonnehti Kallio vastauksen vastaanottoa ja totesi samalla Viron ja Latvian antaneen samanlaiset vastaukset Neuvostoliiton tarjouksiin.

Suomen vastaus oli epäilemättä Neuvostoliitolle pettymys, vaikkei sen antamista sinänsä olisi hämmästyttävänä pidettykään. Suomi edellytti keskustelujen pohjaksi mm. pakollista välitystuornioistuinmenettelyä sekä olemassa olevia — esimerkiksi Itä-Karjalaa — että tulevia riitaisuuksia käsittelemään. Suomi ilmoitti pysyvänsä Kansainliitto-velvoitteissaan ja vuoden 1921 Ahvenanmaansopimuksessa. Myöskään ehdotonta puolueettomuutta Suomi ei halunnut julistaa noudattavansa, niin kuin venäläiset olivat ehdottaneet.

Kun suomalaiset vielä halusivat keskustella kumous- ja propagandatoiminnasta sekä toivoivat mahdollisimman laajaa reunavaltioiden yhteissopimusta Neuvostoliiton kanssa, oli Kallion hallituksen vastaus »melkein vastakohta sille, mitä Neuvostoliitto ymmärsi hyökkäämättömyyssopimuksella». Hallitus ei myöskään vakavissaan uskonut, että neuvostohallitus hyväksyisi muistiota neuvottelujen pohjaksi, mihin Kallionkin arvelu viittasi.

Neuvottelut pääsivät kuitenkin alkamaan elokuussa 1926 kahdenkeskisinä. Lokakuussa ne edistyivät niin pitkälle, että valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta käsitteli ehdotusta maitten väliseksi sovintomenettelysopimukseksi. Tuolloin pääministeri ja ulkoministeri olivat eri mieltä siitä, kuinka pitkälle Suomen kannatti pitää kiinni taannehtivista määräyksistä eli Karjalan kysymyksestä.

Kallio esiintyi varovaisesti: oli otettava tarkoin huomioon SDP:n Tannerin siiven näkemykset ja tingittävä 5.5. esitetystä muistiosta.

Syrjälä myönsi Kallion olevan sikäli oikeassa, että mikäli ehdoista yritettäisiin pitää kiinni, vaikeuksia tulisi, mutta katsoi »maan ambition» vaativan Karjalan kysymyksestä jyrkkää kiinni pitämistä.

Relander yhtyi Setälään, ja Kallio jäi miedompine näkemyksineen yksin. Kun neuvottelut näyttivät juuttuvan paikoilleen, Kallio kävi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa kuulemassa eduskuntaryhmien mielipidettä 2.9.

Vielä marraskuussa Kallio esitti presidentille, että nonagressio-neuvotteluista pitäisi yrittää pitää kiinni ja että olisi koetettava päästä venäläisten kanssa »johonkin sopimukseen». Näin ei tapahtunut, vaan Suomi ilmoitti keskeyttävänsä paikallaan polkeneet neuvottelut 24.11., samana päivänä jolloin Kallion hallitus erosi.

Vaikka onkin osoitettavissa Kallion pyrkineen halukkaammin kuin hänen muu hallituksensa hyökkäämättömyysneuvotteluihin, ei hän silti mitenkään oleellisesti poikennut yleisestä linjasta. Kallio käsitteli kesällä 1926 parissa yhteydessä ulkopolitiikkaa ja siinä Neuvostoliiton suhteita. Tuttu epäluulo oli vahvana näkyvillä.

Kun hän syyskuussa 1926 selosti maalaisliiton eduskuntaryhmälle hallituksensa toimia ja suunnitelmia, näkyi sama seikka selvästi.

Kallio kiinnitti kaikkiaan varsin vähäistä huomiota Neuvostoliiton aloitteeseen. Ulkopolitiikasta Kallion toisessa hallituksessa ei ollut yhtään erimielisyyksiä, korosti Ingman hallituksen kaaduttua, ja oli asiallisesti oikeassa.

Paljon enemmän päänimisterin huomiota kiinnittivät presidentin valtiövierailut länteen. Niihin Kallio otti kantaa sekä julkisesti että yksityisesti, ja niihin kytkeytyi paljon: aitosuomalaisuus, tasavaltalaisperinne ja miksei myös henkilösuhteet.

Relander oli ulkopolitiikassa aloitteikas ja esiintyi mielellään sekä diplomaattien seurassa että yhdessä toisten valtionpäämiesten kanssa.

Tässä suhteessa ero pidättyvään ja karuun Ståhlbergiin oli suuri, ja uuden presidentin matkustushalua oudoksuttiin varsin yleisesti (»Reisander», »Reissu-Lassi»). Relander oli kuitenkin vakuuttunut
linjansa oikeutuksesta ja jatkoi vierailuja suunnilleen vuosittain.

Ensimmäisen valtiovierailunsa Relander teki Viroon 21.-24.5.1925. Matka oli kaikinpuolinen menestys, Suomen ja Viron suhteet olivat läheiset ja liittoajatuksiakin esitettiin. Jatkoa seurasi heti. Relander ei takertunut vanhaan kiistaan siitä, pitäisikö valtiovierailu tehdä ensiksi Ruotsista vai Suomesta, vaan matkusti juhannuksen alla 1.925 Ruotsiin Kustaa V:n vieraaksi. Vastaanotto oli lämmin, tiedotusvälineet kirjoittivat ja kuvasivat harvinaista tapahtumaa tavalla, jota ei ennen Suomessa ollut nähty. Presidentti oli tyytyväinen.

Kulkulaitosministeri Kallio ei kummallakaan matkalla kuulunut presidentin seurueeseen. Jälkimmäiselle hän olisi ilmeisesti päässyt, mutta ei halunnut. Muutenkin hän suhtautui presidentin matkustushaluun pidättyvästi. »Minua tahtoivat mukaan Ruotsiin, vaan en lähtenyt, koska en kannattanut kahta vierailua yhtenä vuotena», hän kirjoitti muistikirjaansa. Samalla hän totesi hallituksen karsineen hänen ehdotuksestaan »monta liian kohteliasta kohtaa», Paikannimiä suomennellut ja ahvenanmaalaisten erioikeuksien kanssa tuskaileva aitosuomalainen ei halunnut makeilua lännen suuntaan.

Kallion närkästys lisääntyi yhä elokuussa, jolloin Ruotsin kuningaspari ja prinssi Wilhelm tekivät vastavierailun Suomeen. Kallio piti sitä kerrassaan liiallisena ja ilmaisi mielipiteensä myös presidentille.

Kun Relander valmisteli puhettaan kuninkaalle, hän keskusteli siitä hallituksen kanssa. Kallion käsitys puheen sävystä oli taas toinen kuin presidentin. Kallio loukkaantui, kun Relander »ei pienintäkään kallistanut korvaansa» niihin huomautuksiin, joita hän Relanderin ja Setälän puheluonnosta vastaan teki, vaikka hän lopulta sai kannatusta näkemyksilleen ja ne otettiin huomioon.

Suomen ja Ruotsin kansojen historiallisesta yhteydestä puhuminen oli Kallion mielestä liikaa. Se poistettiinkin puheesta. »En ikinä minä halua noin syvään kumartaa länteen, joka on tuonut myös paljon kärsimyksiä», Kallio vakuutti Alkiolle, jolle hän kertoi myös syyn siihen, ettei ollut lähtenyt Relanderin mukana Ruotsiin; tämä oli ylimielisesti soittanut hänelle ilmoittaen haluavansa »jonkun» maalaisliittolaisen mukaansa. Itse hän viittasi huonoon kielitaitoonsa ja siihen, että kutsu tuli vasta sen jälkeen, kun julkisuudessa oli huomautettu presidentin seurueen ruotsalaisuudesta.

Kallio suhtautui »kuningashumuihin» hyvin kielteisesti. Kulkulaitosministerinähän oli mukana kuninkaallisten käydessä presidentin kanssa Itä-Suomessa. Vastaanoton suurellisuus ei miellyttänyt Kalliota, joka oli kerta kaikkiaan huonolla tuulella, eikä häntä lauhduttanut edes kuninkaan myöntämä Pohjantähden ritarimerkki.

Hänen asenteensa kunniamerkkeihin oli tuolloin vielä muutenkin varsin pidättyvä, vaikka hän oli niitä jo ottanut vastaan sekä kotimaasta että Virosta, ja hän käytti koko kunniamerkkitraditiosta usein varsin epäkunnioittavia ilmaisuja; ministerit ovat »täysissä helyissä».

Relander oli vakuuttunut, että oli mahdollista yhdistää pohjoismaiden ja Baltian maiden edut niin, että nämä maat solmisivat yhteistyössä Englannin ja Saksan kanssa lilton. Tämä edellytti jatkuvaa aktiivisuutta myös valtiovierailutasolla, ja Kallion toisen hallituksen aikana niitä taas jatkettiin. Nyt Kalliolla pääministerinä oli omakin sanansa sanottavana presidentin matkoista, ja sen hän myös sanoi.

Hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa käsiteltiin 2.4.1926 Tanskan kuningashuoneen kutsua Relanderille saapua lokakuussa valtiovierailulle Tanskaan. Kun jo aikaisemmin oli sovittu vierailu Latviaan kesäkuussa, Kallio vastusti Tanskan-vierailua ankarasti. Kun pääministeri puhui kannastaan presidentille, tämä totesi ymmärtävänsä kielteisetkin perustelut, mutta koska oli jo »ajattelemattomasti», kuten Kallio sanoi, ehtinyt antaa myönteisen vastauksen Tanskan lähettiläälle, ei asiaa voinut enää toisin hoitaa. »Kärsin tästä», totesi Kallio päiväkirjalleen.

Latvian presidentti Janis Tscahkste vieraili Suomessa 15.-17.5.1926. Relander teki vastavierailun melkein saman tien. Hän lähti 21.6. Eläköön-laivalla Riikaan. Kalliota närkästytti paitsi itse matka, myös se, että tieto matkasta vuoti sanomalehtiin ennen kuin sitä oli hallituksessa käsitelty. Kallio nuhtelikin asiasta presidenttiä — ilmapiiri oli muutenkin Wilkaman erottamisjupakan vuoksi hyvin kireä. Kallio oli hallitusmuodon mukaan presidenttinä 24.6. saakka, jolloin Relander palasi matkaltaan.

Lokakuun 2. päivänä Relander matkusti Tanskaan ja Norjaan seurueessaan mm. ulkoministeri Setälä ja maatalousministeri Sunila. Kallio jäi taas valtionpäämieheksi puoleksitoista viikoksi.

»Tähtisade on kova, sillä jakavat ruusuja kuin neekerikuninkaat», oli Kallion hapan kommentti.

Kallion negatiivinen asenne Relanderin matkustuspolitiikkaan selittynee pohjimmiltaan huonoista henkilökohtaisista väleistä. Hän perusteli kantaansa kyllä mm. säästäväisyydellä, mutta toki hän sen tiesi, ettei tuon suuruisilla kuluilla ollut valtiontaloudellista merkitystä köyhällekään maalle. Linjakysymyksestä ulkopolitiikassa ei ollut kysymys, vaikka Kallio tietysti suhtautui Skandinaviaan penseämmin ja oli yleensäkin ulkoasioissa vähemmän aktiivisuuden kannattaja. Myöhemmin, 1930-luvun loppupuoliskolla Kallio ensin pääministerinä ja sitten varsinkin tasavallan presidenttinä omaksui itse skandinaavisen suuntauksen ja menettelytavatkin olivat samanlaiset kuin Relanderilla: vilkkaat henkilökohtaiset kontaktit Pohjanlahden yli.

Syksy kaataa hallituksen

Suomen hallitukset kaatuivat 1920-luvulla yleensä syksyllä, budjetin valmistamisen yhteydessä. Konkreettinen syy saattoi olla mikä tahansa, tavallisesti välikysymys, mutta tosiasiassa hallitukset joko hajosivat sisäisiin erimielisyyksien budjettikysymyksistä tai oppositio katsoi ajan koittaneen päästä vähemmistöhallituksesta eroon.

Kallion toista hallitusta rasitti myös kokoomuksen väsyminen: Maalaisliiton vasemmistosiiven, »Niukkasen ryhmän» – kapinointi suututti luonnollisesti kokoomusta. Siellä yhteistyön päähahmo, Ingman, käytti kovaa kieltä. Liian tiivis yhteistyö maalaisliiton kanssa oli kokoomukselle rasitus, sanottiin puolue-elimissä, ja huhtikuussa todettiin sen nimenomaan häirinneen eduskuntaryhmän ja puolueen valtuuskunnan suhteita. Vastaavasti maalaisliiton kentällä oltiin tyytymättömiä. Kansanedustaja Takkula edusti monen käsitystä esittäessään Liitossa, että maalaisliiton pitäisi mieluummin pysyä oppositiossa, jossa se voisi paremmin ajaa tarkoitusperiään, ja jos hallituksiin olisi aivan pakko mennä, rnjoituttava mahdollisimman vähiin salkkuihin, mieluimmin vain maatalousministerin salkkuun.

Selvittyään kevättalven virkapalkkakriisistään ja Wilkaman jutusta hallituksella oli leppoisampi ajanjakso, kun eduskunta oli lomalla 7.4. alkaen ja kun poliittinen toiminta valtiovierailuja lukuun ottamatta hiljeni muutenkin.

Pääministerillä oli tietysti koko ajan paljon työtä. Häntä pyydettiin puhujaksi eri juhliin ja tilaisuuksiin, ja parhaansa mukaan hän otti kutsuja vastaan. 12.5. hän puhui Viipurissa aitosuomalaisten Snellman juhlassa. »Mieliala oli korkealla, väkeä paljon ja suosionosoitukset valtavat», kommentoi pääministeri menestystään päiväkirjaansa. SOK:n edustajiston kokouksessa Ylioppilastalolla ja iltamissa sekä kutsuilla Kulosaaressa pääministeri oli mukana 30.5.106 Maalaisliiton 20-vuotisjuhlassa ja puoluekokouksessa Kuopiossa 12.-14.6. pääministeri oli luonnollisesti sekä juhlapuhujana että keskeisimpänä poliittisena alustajana. Kokouksesta aiheutui pieni hämminki, kun Kallion puheesta Ilkassa julkaistu referaatti, jonka oli laatinut kansanedustaja Kärki, sisälsi Puolan lähetystön mielestä loukkauksen ja johti Puolan vastalauseeseen. Juttu selvisi kummemmitta vaikeuksitta. Relander ei ollut jupakasta lainkaan pahoillaan.

Muuten Kuopion puoluekokous oli Kalliolle menestys. Hän oli odottanut väen käyvän hallituksen kimppuun, mutta toisin kävi, »ja noin 400-500 suuruinen kokousyleisö otti minun aplodeilla vastaan, kun menin puhumaan, ja samoin lopetettuani».

Pääministeri oli hyvin tyytyväinen ja suosio ja huomaavaisuus »tuntui kerrassaan ihmeelliseltä..108 Epäilijöille Kallio vakuutti voimakkaasti, kuinka juuri hallituksessa oli mahdollista viedä oman aatteen tavoitteita eteenpäin ja kuinka kannatuskin oli hallitusvastuusta huolimatta lisääntynyt, vaikka puolueen edustajien hallituksessa täytyikin katsoa olevansa vastuussa ei vain omalle eduskuntaryhmälle ja puolueelle vaan koko maalle.

Kallio oli Iisalmessa Ylivieskan-Iisalmen radan lopullisissa vihkiäisjuhlissa 24.-25.7. Yötä hän oli ystävänsä L. O. Hirvensalon luona Peltosalmella. Elokuun 22. päivänä pääministeri puhui piirijärjestönsä vuosijuhlassa Haapavedellä ja kävi avaamassa Kuopion maatalousnäyttelyn sekä piti siellä juhlapuheen 25.8. Loppukesällä pääministeriä työllisti jo budjetin viimeistely, ja kun eduskunta syyskuun alussa kokoontui, pääsi politiikanteko taas täyteen käyntiin.

Kotonaan Kallio ehti olla paremmin kuin ensimmäisen hallituksensa aikana, vaikka ei kovin pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti. 22.-28.6. hän kuitenkin oli yhtä mittaa Nivalassa samoin kuin heinätöissä 19.-23.7. ja radan vihkiäisten jälkeisen viikon.110 Sitä ennen hän oli tehnyt tiiviisti töitä budjetin valmistelussa, »istuttanut budjettivaliokuntaa lujasti joka päivä» ja saanut työt hyvälle asteelle.

Samalla hän valmisteli budjetin vastaanottoa eduskunnassa olemalla yksityiskohtia myöten yhteistyössä Ingmanin kanssa, jonka näkemyksiä hän esitteli oman ryhmänsä ministereille.

Hallituksen sisäistä sopua hiersi alkukesästä jonkin verran kysymys sortokauden aikaisten senaattorien eläkkeistä. Asia oli taloudellisesti vähäinen, mutta periaatteellisesti ei. Varsinkin Niukkanen otti aivan taipumattoman kannan niin kuin virkamiehiin ja varsinkin sortokauden virkamiehiin yleensä. Kallio vetosi Alkioonkin ja katsoi, että kyse oli inhimillisyydestä. Senaattorit olivat tosiaan jääneet puille paljaille, ja esimerkiksi senaattori Kraatz, amiraalisenaatin jäsen, oli elättänyt itseään kirvesmiehenä. Kallio yhtyikin kokoomuksen ministereihin ja eläkkeet myönnettiin Niukkasen, Sunilan ja Vesterisen vastalauseista välittämättä.

Kallio saapui Helsinkiin 25.8. ryhtyäkseen lopullisesti budjettitöihin. Asia osoittautui vaikeammaksi kuin hän oli arvannutkaan. Kallio ja Sunila joutuivat heti seuraavana päivänä ilmiriitaan eräistä maatalousministeriön määrärahoista, joita Sunila oli yrittänyt Kallion mielestä epäreilusti korottaa. Kallio luonnehti yhteenottoa valtioneuvostossa tuimaksi ja katkeraksi. Riita jatkui sitten presidentin istunnossa ja eduskuntaryhmässä, jossa kummassakin Sunilalla oli liittolaisia. Pääministeri närkästyi suuresti siitä, että Relander 27.8. nosti Sunilan esityksestä kolmea sellaista määrärahaa, jotka hallitus oli äänin 9-3 hyväksynyt alemmiksi. Kallio moitti presidenttiä omien sanojensa mukaan »ankarasti» ja arveli, että tämä olisi perääntynyt, mikäli hän vain olisi pysynyt taipumattomana.

Kallio oli yhteenotosta niin närkästynyt, että kirjoitti kotiinsa maahengen olevan itsessään taas niin vallalla, »etten pahoisi vaikka menisi nurin», ja kertoi suhtautuvansa epämääräisin odotuksin alkavaan eduskuntakauteen.

Syyskuun 1. päivänä kokoontui eduskunta, ja myös maalaisliiton eduskuntaryhmä saattoi ottaa kantaa herrojensa budjettierimielisyyksiin. Kallio esitti ryhmälle 2.9. laajan selonteon hallituksensa tekemisistä puhuen ulkopolitiikasta, nonagressio-hankkeen tilanteesta,johon hän suhtautui epäillen, Wilkaman tapauksesta, jota valitti, sekä eräistä budjettiin liittyvistä kysymyksistä. Viimeksi mainitut herättivät eniten epäluuloa, kun edustajat epäilivät palkankorotuksia ym. kätketyn budjettiin enemmän kuin oli sovittu.

Varsinainen budjettiriihi alkoi 7.9., jolloin Kallion ja Sunilan riita kärjistyi taas. Sunila mainitsi, ettei maatalousministeriön osuus häntä tyydyttänyt ja, myötäili arvostelijoita mm. virkapalkka-asioissa. Pitkästä, Hahlia ja Vehkaojaa säestäen Sunila vakuutti olleensa itse pienempien korotusten kannalla ja kertoi valtioneuvostonkin olleen asiassa erimielisen. Se taas, että hän oli esittänyt korotuksia omalle hallinnonalalleen, johtui vain siitä, että hän ei kohtuussyistä halunnut tehdä omien alaistensa suhteen poikkeusta.

Närkästynyt pääministeri huomautti maatalousministerien Sunilan ja Vesterisen hoitaneen korotuksia toisella tavalla kuin olivat sanoneet. Ministerit puolustelivat toimiaan, mutta ryhmä ei tullut vakuuttuneeksi.

Kaiken lisäksi Pitkänen teki vielä hallituksen esityksestä poikkeavan esityksen, että korotuksia saisi antaa vain 15 alimmassa palkkaluokassa ja silloinkin vain »välttämättömissä tapauksissa». Hän sai taakseen enemmistön äänin 16-7. Pääministeri oli ymmärrettävästi tuohtunut, ja varsinkin Sunilan käyttäytyminen oli hänestä sietämätöntä. Sunila kertoi Kallion menettäneen kokonaan mielenmalttinsa ja poistuneen kokouksesta kesken, kun ei halunnut kuulla kaikkea, mitä siellä sanottiin. Albin Manner, Relanderin tärkein tiedottaja eduskuntaryhmästä, kuvasi kokousta värikkäästi. Hänen mielestään hallituksen pääkaataja oli Hahl, joka kuitenkin antoi Pitkäsen ja Juutilaisen hoitaa puhumisen.

Sunilan menettelyä ei Mannerkaan hyväksynyt, vaikka hän oli siihen saakka ollutkin »Kallion ja Sunilan välisissä asioissa» Sunilan puolella. Samaan tapaan puhui Relanderille Kalle Kirra.

Relander halusi hallituksen pysyvän koossa. Presidentti kirjasi päiväkirjaansa hallitukselle suuria kiitoksia. Se oli parhaita hallituksia, mitä Suomella oli ollut, ja sen talousarvio parhaita, mitä voitiin laatia ottaen huomioon, ettei veroja tarvinnut lisätä. Tätä erinomaista hallitusta Relander ryhtyi pelastamaan ja aloitti puuhakkaan neuvottelukierroksen maalaisliiton kahden voimamiehen välien liennyttämiseksi.

Kallio soitti 8.9. illalla presidentille, jolloin keskusteltiin myös Sunilan tapauksesta. Kallio toivoi Sunilan eroavan. »Jos Sunila jättää eropaperin, tuon se heti presidentille», kertoo Relanderin päiväkirja myrtyneen pääministerin sanoneen. Relander olettikin, että Kallio tulisi kehottamaan Sunilaa eroamaan. Tätä taas Relander ei suositellut; hän halusi välittää näiden kahden »kunnon miehen » erimielisyyksiä jo puolueenkin edun vuoksi. Sunilan eronpyyntö tulisi estää tai ainakin siirtää ja maalaisliiton eduskuntaryhmä saisi »määrätä kantansa näiden herrojen välisessä kahnauksessa».

Relander omaksui kaikesta päätellen hyvin halukkaasti välittäjän roolin. Hän pahoitteli erimielisyyttä kovin ja monessa paikassa, mutta ei liene ollut siitä kovinkaan pahoillaan. Joka tapauksessa se korosti hänen asemaansa, josta hän ei koko presidenttikautenaan ollut aivan varma.

Relander kävi laajoja keskusteluja ja kirjeenvaihtoa useiden maalaisliittolaisten poliitikkojen kanssa ja huolehti ainakin erimielisyyksien tulemisesta kaikkien tietoon. Itse erimielisyyksiin hän ei näytä ottaneen kantaa. Hän ei pitänyt kummastakaan henkilönä, mutta Kalliosta vielä vähemmän. Tämä näkyi jo vuoden 1926 aikana, ja varsinkin siitäeteenpäin. – – Sunilan eroon tai erottamiseen syyskuinen välikohtaus ei johtanut.

Kallio pysyi kyllä kannallaan siinä, että Sunila oli käyttäytynyt ministerinä erittäin sopimattomasti ja suorastaan valehdellut. Hän ei kuitenkaan halunnut kehottaa Sunilaa eroamaan, ja akuutti kriisi väistyi sillä kertaa.

Syksyn aikana kävi ilmi, että hallituksen kivulias taival oli lopuillaan. Sosiaalidemokraatit tekivät puoluekokouspäätöksen, jossa he hyväksyivät puolueen menemisen hallitukseen. Kallio merkitsi 1.10. kohdalle SDP:n eduskuntaryhmän tarkkailevan asemaa, milloin tekisi välikysymyksen, joka kaataisi hallituksen. Pääministerin huomio oli oikea. RKP ja SDP olivat olleet koko ajan terävässä oppositiossa hallitusta vastaan, ja nyt ne kävivät uuteen hyökkäykseen, kun hallituksen sisäinen rakoilu näkyi ulospäinkin.

Lisävoimaa oppositio sai edistyspuolueesta, joka piti marraskuun 11. päivänä puoluekokouksensa. Edistyspuolue hyökkäsi voimakkaasti kokoomuksen vanavedessä kulkevaa maalaisliittoa vastaan ja Ryti ehdotti uuden hallituksen rakentamista »maltillisen maalaisliiton», edistyspuolueen ja sosiaalidemokraattien varaan.

»Marraskuu lähti kulkemaan myrskyjen merkeissä», pääministeri luonnehti. Vaikka budjetin käsittely hallituksessa oli sujunut alkuhankaluuksien jälkeen sopuisasti, voimistui ulkoinen paine. Hallitus sai eduskunnassa vastattavakseen kaksi välikysymystä, joista toinen koitui sen kompastukseksi.

Ensimmäisen tekivät sosiaalidemokraatit Suojärven entisten lahjoitusmaiden lampuotien oloista, jälkimmäisen ruotsalaiset puolustusvoimien Riihimäen asetehtaan virheellisistä patruunoista.

Kallio selosti omalle ryhmälleen kumpaakin asiaa ja ryhmä oli yksimielinen, Jälkimmäisessä, hallitukselle kohtalokkaaksi osoittautuneessa asetehtaan väärinkäytösjutussa Kallio totesi, että hänen hallituksensa oli »puhtaampi kuin taivaan sini» kyseisistä rötöksistä ja että ainoa moitittava asia oli puolustusministerin vähäinen menettelytapavirhe. Kallio päätti kuitenkin, että vaikka puolustusministeri vastauksessaan ilmoitti vastaavansa yksin tapauksesta, koko hallitus asettuisipuolustusministerin taakse ja panisi luottamuksensa peliin. Saman hän ilmoitti itse välikysymyskeskustelussa, kun Hjelmman oli antanut oman vastauksensa.

Hallitus sai 23.11.1926 epäluottamuslauseen äänin 108-84. Hallitusta vastaan äänestivät välikysymyksen tehneet ruotsalaiset, sosiaalidemokraatit, kommunistit ja edistyspuoluelaiset. Lisäksi oppositio sai 10-11 lisä-ääntä kokoomuksen kanssa tehtävään yhteistyöhön kyllästyneiltä vasemmisto-maalaisliittolaisilta.

Kallio oli yllättynyt. Hän merkitsi muistikirjaansa hallituksen saaneen epäluottamuslauseen ja arveli oppositioon yhtyneen »ehkä muutamia loikkareita hallituspuolueista»; maalaisliittolaisten hän kertoi kaikkien vakuuttaneen äänestäneensä luottamuslauseen puolesta. Eduskuntaryhmähän oli tehnyt asiasta yksimielisenä päätöksensä.

Hajaannus tiedettiin kyllä. Puolueen lehdistö, Ilkka kärjessään, kirjoitti siitä heti. Eduskuntaryhmä pohti asiaa kokouksessaan 2.12., jolloin tunteet olivat jo vähän jäähtyneet. Loikkareiden osuus äänestyksessä ei sitä paitsi ollut ratkaiseva, koska oppositio oli päättänyt kaataa hallituksen ja sen voima riitti siihen, kuten Kalliokin huomautti.

Ryhmä pohti, kuinka äänestyksestä tiedotettaisiin lehdistölle. Kallio totesi kysymyksen olevan kiusallisen ja ehdotti lehdille kerrottavan, että koko ryhmä oli äänestänyt hallituksen puolesta, mutta että ryhmän jäsenten nimiä ei erikseen mainittaisi. Ryhmässä oli lehtien vihjailujen johdosta kerätty edustajien nimiä, jotka olisivat julkaisseet yhteisen tiedotteen asiasta. Kallio halusi nimistä ja julistuksista luovuttavan siksi, ettei kansanedustajien rehellisyyttä asetettaisi kyseenalaiseksi. Tämä tuli päätökseksi. Juutilainen vaati keskustelussa, että Ilkan pitäisi peruuttaa vihjailunsa.

Maalaisliitto korosti vielä ulospäin yksimielisyyttään, ei tosin erityisen uskottavasti.

Relanderin suhtautuminen hallituksen kaatumiseen oli lähes tyytyväinen. »Heti 24.11. presidentti ryhtyi puuhaamaan uutta hallitusta», kirjoitti Kallio ja jatkoi: »Puhemies Virkkunen oli hänen luonaan jo ennen kuin ehdin saada eronpyynnön jätetyksi.»

Relander ei surrut pääministerin vaihtumista. Hän oli ollut sitä paitsi hallituksen toimintaankin tyytymätön. Virkapalkka-asiassa hän oli lähempänä kokoomuksen kuin maalaisliiton näkemystä eikä hallituksen aitosuomalaisuus häntä miellyttänyt. Myös muutamasta nimitysasiasta presidentti ja pääministeri olivat olleet eri mieltä, Wilkaman tapauksesta puhumattakaan.

Eron hetki oli kuitenkin sopuisa. Tunteellinen Relander kuvasi hallituksen eroa liikuttuneeseen sävyyn ja muisteli yhteistyön myönteisiä puolia. »Suurin piirtein katsottuna» hän kertoi tulleensa hallituksen kanssa hyvin toimeen koko ajan ja tunnusti päiväkirjalleen antaneensa hetkellisen kiivauden joskus vaikuttaa Kallioon kohdistuneeseen arvosteluunsa. Relander kertoo Kallionkin olleen liikuttunut ja tämän äänen »hänelle ominaisine väreineen» osoittaneen liikutusta, niin että se oli omiaan saattamaan presidentinkin »tavallista tunteellisemmalle päälle».

Kallion toisen hallituksen tilinpäätös

Kallion toinen hallitus ehti toimia vajaat I.1 kuukautta, siis aika lailla lyhyemmän ajan kuin hänen ensimmäisenst Hallituksen taival oli täynnä hankaluuksia ja kriisejä. Hallituksen vaikeudet olivat heijastusta poliittisen ilmapiirin yleisestä muuttumisesta, kun kolmisen vuotta harjoitettu maalaisliiton ja kokoomuksen yhteistyö joutui umpikujaan samaan tapaan kuin keskustayhteistyö aikaisemmin.

Osa maalaisliiton ryhmästä oli jo hallitusta muodostettaessa ollut enemmän tai vähemmän avoimesti vastaan, ja vastustus näkyi koko ajan kapinointina, johon ministereistä liittyi Sunila.

»Kallion toisen hallituksen tehtävä ei ollut suinkaan helppo», totesi maalaisliiton eduskuntaryhmän toimintakertomus vuodelta 1926. »Miten sen toimia yksityistapauksissa arvosteltaneekin, tosiasiaksi jää: suomalaisuutta se on edistänyt tehokkaammin kuin ainoakaan edeltäjänsä, kertomus arvioi hallituksen onnistumista.

Kallion hallitus oli todellakin aitosuomalaisempi kuin aikaisemmat, sillä maalaisliittolaisten lisäksi useimmat kokoomuslaiset toimivat suomalaistamispyrkimysten hyväksi. Juho Niukkanen jatkoi kulkulaitosministerinä Kallion linjaa suomentamalla nimikilpiä, Reinikka kauppa- ja teollisuusministerinä suomalaisti luotsilaitosta ja uusi sotaväen päällikkö Sihvo armeijaa. Ei ihme, että RKP oli hallituksen katkerin vastustaja koko ajan. Relander, joka ei aitosuomalaisuutta hyväksynyt, paheksui hallituksen monenlaisia »neulanpistoja».

Kallio oli vakuuttunut siitä, että hallitus toimi oikein, Puhuessaan huhtikuussa 1927 maalaisliiton puoluekokouksessa hän korosti kansallisuuskysymyksen olleen koko ajan hallituksen johtoajatus ja ruotsalaisten vastustuksen johtuneen siitä; hallituksen kaataminen puolustuskysymykseen johtui vain siitä, että siten ruotsalaiset saivat sosialistit paremmin mukaansa.133 Kallio jatkoi aitosuomalaisten tilaisuuksien suosittuna puhujana. Hän vakuutti, että suomalaisuustaistelua oli jatkettava. Hän korosti sitä, ettei kysymys ollut mistään ruotsalaisen sivistyksen sorrosta, niin kuin väitettiin, vaan »toiminnasta liian pitkälle kehitettyä kaksikielisyyttä vastaan», pyrkimyksestä tasapainotilaan. Koko ongelma ratkeaisi, jos ruotsinkieliset luopuisivat yaatimasta kaksikielisyyttä suomalaisilla seuduilla ja tyytyisivät »luonnolliseen vähemmistöasemaansa».

Kallio vakuutti ruotsinmåälaisen Stoekholms Dagbladin haastattelussa kesällä 1927.135 Kallio, joka yleensä oli kieliasiassakin maltillinen, oli juuri toisen hallituksensa aikana ja heti sen jälkeen »aitosuomalaisimmillaan», niin kuin koko maalaisliittokin.

Kieliasia ei ollut sentään ainoa merkittävä Kallion toisen hallituksen saavutus. Puolueen eduskuntaryhmän vuosikertomukseen kirjattiin lisäksi maatalousyliopiston eli maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan kehittämisperiaate joka kyllä siirtyi yli vaalien), laki kansakoulun kustannusten jaosta, mikä suosi köyhiä maalaiskuntia ja siirsi lisää rasitteita valtiolle, ns. virkamiesten tasoitusmiljoonat, joista oli käyty hallituskriisin partaalle johtanut ottelu sekä ns. patterivahinkojen korvaaminen. Patterivahingot olivat maailmansodan aikana venäläisten vallitöiden yhteydessä aiheutuneita omaisuusvahinkoja. Lain käsittelyn aikana Kallio kävi kovaa sananvaihtoa sitä arvostelleiden sosiaalidemokraattien ja kommunistien, eritoten Väinö Tannerin ja Mauritz Rosenbergin kanssa näiden pitäessä korvausta kansalaissodassa vähimmin vahingoin selviytyneiden ihmisten etuiluna. Kallio torjui syytteet muistuttaen samalla vasemmalle, kumpi sodan oli voittanut. Tämäkin laki siirtyi yli vaalien, n11n kuin moni muukin Kallion toisen hallituksen hankkeista. Hallitushan oli kapeapöhjainen vähemmistöhallitus ja opposition armoilla.

Kaltiolle läheisimmissä, asutus- ja maatalouskysymyksissä edettiin tyydyttävästi. Heti hallituksen kauden alkuvaiheissa asutustoiminnan rahoituksesta syntyi kova kiistakin, kun hallitus esitti, että tilojen tuotannollinen rahoitus hoidettaisiin sekä asutushallituksen alaisten asutuskassojen että osuuskassojen välityksellä maatalousministeriön valvonnassa. Asiaa esitellyt ministeri Vesterinen sai jo eduskuntaryhmässä valmisteluvaiheessa vastaansa Juho Niukkasen johtamaa arvostelua, kun osuuskassojen asemaa puolustanut Niukkanen piti »Vesterisen—Haatajan» esitystä virheellisenä ja katsoi, että asutuskassat tuli kokonaan hävittää muualta paitsi sieltä, missä osuuskassoja ei ollut tai niitä oli hyvin vähän.

Eduskunta hylkäsikin hallituksen esityksen. Sen sijaan eduskunta myönsi hallituksen esityksestä 80 miljoonaa markkaa käytettäväksi Suomen Hypoteekkiyhdistyksen ja OKO:n välityksellä, ja käytännössä jatkettiin osuuskassalinjaa maatalouden ja varsinkin asutustoiminnan rahoittamisessa. Varat saatiin hallituksen syyskuussa 1926 päättämästä 15 miljoonan dollarin lainasta, josta lisäksi myönnettiin toiset 80 miljoonaa maan lunastukseen ja asutustoimintaan Lex Kallion mukaisesti. Pääministeri oli ymmärrettävästi eduskunnassa tässä asiassa esiintyessään tyytyväinen ja korosti summan siunauksellisuutta asutustyölle.

Maalaisliiton eduskuntaryhmän vuosikertomus mainitsi vielä hallituksen aikaansaannoksina oppikoulujen järjestysmuodon perusteet, apteekkilainsäädännön — jossa pääministeri kiinnitti erityistä huomiota kieltolain noudattamiseen — sekä lain suojeluskuntajärjestöstä.

Kallion toinen hallitus kaatui tavallaan turhaan, kuten Kalliokin mietiskeli; mitään velvollisuutta tehdä luottamuskysymystä jutusta, johon hallitus ei ollut millään tavalla syyllinen, ei olisi ollut. »Tehtyä ei saa tekemättömäksi», joutui Kallio kuitenkin merkitsemään päiväkirjaansa hallituksen kaatumista selostaessaan. Vaimolleen hän korosti, kuinka ei ollut epäröinyt hetkeäkään asettua Hjelmmanin taakse, koska hän tiesi tämän viattomuuden ja vakuutti olleensa oikeassa, vaikka toiset moitiskelivatkin häntä, ettei »heittänyt toveriaan Joonaana mereen».

Samaa Kallio painotti myös eroaville virkatovereilleen pitämässään puheessa 13.12. Tuolloin pääministeri totesi hallituksen halunneen astua yhteisvastuullisena puolustusministerin tueksi. Hän kiitti nyt kaunein sanoin Hjelmmania, jonka virkatoimia sanoi seuranneensa lähempää kuin muut.

Maalaisliiton lehdet kirjoittivat paljon hallituksen aikaansaannoksista, mutta joutuivat toteamaan työn jääneen hyvin monessa kohdassa kesken ennenaikaisen hallituspulan vuoksi. Muutenkin esiintyi runsaasti kritiikkiä sitä kohtaan, että hallitukset kaadettiin liian kevyesti.

Parlamentaarinen huijaus», joksi Liitto kutsui alituista hallitusten kaatelemista, häiritsi lainsäädäntötyötä.

Kallion toinen hallitus oli tuloksiltaan tyypillinen 1920-luvun lyhytikäinen vähemmistöhallitus. Asiat kyllä etenivät, mutta epävarmasti ja hitaasti, kun oppositio saattoi halutessaan siirtää asiat yli vaalien.

Siinä mielessä Kallion hallitus ansaitsi tunnustusta, että se kykeni pitämään valtion menot hyvin kurissa eikä sen budjetti vaatinut verojen korotusta, minkä kiitoksista kitsas presidentti Relanderkin totesi.

»Kun Kallion hallitus jätti maan asiat käsistään, ei niillä, jotka ottivat ne vastaan ollut valittamisen syytä» arvioi hallituksen toinen voimamies Ingman puheessaan 20,2.1927. Ingman oli hallituksen kaatumiseen tyytymätön ja kiitteli lukuisia kertoja hallituksen hyvää ilmapiiriä, sen aikaansaannoksia ja pääministeriä.

Maalaisliiton ja kokoomuksen yhteistyö, johon Kallio oli suhtautunut vuoden 1922-1923 tienoilla varsin kriittisesti, olisi hänen puolestaan voinut jatkuakin.

Kallio suhtautui toiseen hallitukseensa monella tavoin eri lailla kuin ensimmäiseen Hän teki kyllä parhaansa niin kuin kahta vuotta aikaisemminkin, mutta samaa optimismia ja innostusta kuin edellisellä kerralla hänellä ei ollut. Kyösti Kallio alkoi rutinoitua myös pääministerin tehtävissä.