Kyösti Kallio

Tavoitteet ja mahdollisuudet

»Nyt olen muuttanut eduskunnan puhemiehen paikalta valtioneuvoston puhemiehen paikalle. Korkeudesta korkeuteen, lausui eräs ruotsalainen lehti ivalla. Olen suoraan sanoen väsynyt tästä lähes kuukauden kestäneestä puuhailusta. — — Nyt olen ohjelmani esittänyt ja koko maa tutkii ja odottaa. Ohjelmani on tosin lyhyt. Ei se olisi lauseita tarvinnut, sillä jatkanhan vain entistä työtäni, mutta täytyihän se sanoihin pukea. Suokoon Jumala, että voisin sen kansamme onneksi toteuttaa – -.»

Noin luonnehti Kyösti Kallio tunteitaan oltuaan päivän pääministerinä. Vastuun suuruus pelotti, taakse jääneet mutkalliset ja juonien täyttämät neuvottelut väsyttivät, nurjamielisyyttä näkyi ympärillä. »Niin se näkyy olevan, että sitä vähemmän tuntee itsensä iloiseksi, jota vastuullisempi on asema», hän kirjoitti muutaman päivän päästä?

Kallion ensimmäisen hallituksen näkymät eivät tosiaan olleet erityisen valoisat. Se oli kapeapohjainen vähemmistöhallitus, jota uhattiin sekä oikealta että vasemmalta. Sisäiseenkään yhtenäisyyteen enempää hallituspuolueiden kesken kuin niiden sisällä ei ollut luottamista. Maalaisliittolaisista ministereistä Kallion »omia» miehiä olivat vain sisäministeri Vilkku Joukahainen ja opetusministeri Niilo Liakka, kun taas arvaamattomaan Niukkaseen (toinen maatalousministeri) enempää kuin Sunilaankaan (ensimmäinen maatalousministeri) ei ollut aina luottamista. Kalliolle vähemmän tuttu oli myös oikeusministeri Otto Åkesson, vanha aktivisti, joka oli vasta edellisellä vaalikaudella siirtynyt ruotsalaisten ryhmästä maalaisliittoon. Edistyspuolueen miehistä Kallio saattoi uumoilla hankaluuksia ulkoministeri Vennolan, itsetietoisen entisen pääministerin kanssa, jota vastoin valtiovarainministeri Risto Ryti, kulkulaitosministeri Erkki Pullinen ja sosiaaliministeri Oskari Mantere olivat ensikertalaisia. Puolueisiin kuulumattomana ammattiministerinä oli kokoomukseen lukeutuva sotaministeri, kenraalimajuri Bruno Jalander, jonka ehdot olivat aiheuttaneet ongelmia jo hallitusneuvottelujen aikana.

Kauppa- ja teollisuusministerin löytäminen oli vaikeinta. Kallio pyysi siihen Westermarckia, mutta kun tämä kieltäytyi, ministerin nimitys siirtyi muuta hallitusta myöhemmäksi. Pääministeri tiedusteli turhaan SOK:n johtajaa Waseniusta sekä August Ramsayta.

Viimeksi mainittu antoi kielteisen vastauksen »kauppakamarin vastustuksen» vuoksi, minkä Kallio tulkitsi tarkoittavan kokoomuslaisia ja teollisuuspiirejä. Vihdoin esittelijäneuvos A. A. Aho suostui ja hänet nimitettiin 30.11.

Kallion hallituksen ohjelma oli huomattavan lyhyt. Ulkopoliittinen osa muotoiltiin samanlaiseksi kuin Vennolan toisella hallituksella oli ollut: rauhanomaisten kansainvälisten suhteiden edistäminen, voimassa olevien sopimusten perusteella saavutettujen oikeuksien valvominen nimenomaan heimokansoihin päin, hyvien suhteiden kehittäminen Skandinavian maiden kanssa samoin kuin niiden maiden kanssa, joilla oli samat turvallisuutta koskevat päämäärät kuin Suomella. Maalaisliiton toiveet näkyivät ohjelmassa vahvasti: maanhankinta, asutustoimen rahoittaminen, maanviljelyksen edistäminen ja virkakoneiston yksinkertaistaminen. Edistyspuolueen ehdoista ei ohjelmassa mainittu, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei hallituksen tullut ottaa niitä huomioon hyvinkin painavasti.

Hallituksen ja sen ohjelman vastaanotto jännitti pääministerin. Oikeiston kannanotot olivat odotetun kielteisiä. Uusi Suomi valitti pohjan kapeutta ja hyökkäsi Lex Kalliota vastaan. Saman lehtiyhtiön Iltalehti käytti vielä vårikkäämpää kieltä: Uusi hallitus oli astumassa maan ohjiin sangen kohtalokkaissa merkeissä, »yhteiskunnallisen diktatuurin hengessä laadittua ja eduskunnan sosialistiskommunistisen vasemmiston avulla läpiajettua Kallion asutuslakia toimeenpanemaan».

Oikeistolta ei Kallion ensimmäisellä hallituksella ollut mitään hyvää odotettavissa. Sosiaalidemokraattien reaktio oli lievempi. Suomen Sosialidemokraatti varoitti hallitusta etsimästä tukea oikealta, koska silloin se kaatuisi. Kommunistien asenne oli täysin kielteinen. He alkoivatkin heti hyökätä hallitusta vastaan ja tekivät välikysymyksen jo ohjelmasta.

Kallion kannalta rauhoittava oli Alkion pääkirjoitus Ilkassa 16.11. Siinä Alkio valitti, ettei »suomalaiskansallinen tajunta» ollut vielä herännyt niin voimakkaana, että »parlamentaarinen suomalainen hallituskokoomus» olisi saatu syntymään, mutta piti hallituksen muodostamista joka tapauksessa merkkitapauksena maalaisliiton historiassa. Se oli epäilemättä Kalliolle mieluisaa luettavaa, kun ottaa huomioon, kuinka jyrkästi Alkio oli varoittanut häntä ryhtymästä pääministeriksi. Ohjelmaa Ilkka kiitti ja piti varsinkin sen asutuspoliittista osaa keskustan voittona oikeistosta.

Alkio aikoi tapansa mukaan olla solidaarinen, vaikka hän oli vaaroista turhaan varoittanut.

Pääministeri ei suhtautunut hallituksensa mahdollisuuksiin erityisen optimistisesti. Vaikeudet näkyivätkin alusta lähtien suurina. Virkamiehet liikehtivät palkka-asiassaan. Tämän hän tiesi mitä vaikeimmaksi, koska hallituspuolueetkin olivat siitä keskenään täysin eri mieltä. »En aio tehdä hallituksesta virkamiesliiton haaraosastoa», hän vakuutti, mutta toivoi kuitenkin ryhmässään ymmärtämystä kysymyksen oikeudenmukaiseksi ratkaisemiseksi.

Laatiessaan vastausta kommunistien välikysymykseen hän oli huolissaan. Aprikoidessaan, mitä vastauksesta sanottaisiin hän arveli, ettei ainakaan mitään hyvää, jos kohta ei epäillyt saavansa luottamuslausetta. Ja kun välikysymyskeskustelu meni hyvin ja kommunistit hävisivät luottamusäänestyksen suurin numeroin (134-38), hän kyllä iloitsi sekä selvistä luvuista »lienee parhaita saavutuksia, mitä koskaan on hallitus saanut» että lehdiltä saamistaan kiitoksiata.

Hän hyvin kuitenkin tiesi, etteivät nuo 134 olleet hänen ja hallituksen kannalla muissa asioissa.

Esitellessään välikysymyksen vuoksi eduskunnalle hallituksensa ohjelman Kallio uusi käytäntöä: siihen mennessä hallitukset eivät olleet esittäneet ohjelmaansa eduskunnalle.

Kallion 60 edustajan parlamentaariseen voimaan nojaavanepäyhtenäisen hallituksen edellytykset eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta parhaansa hän aikoi tehdä. »Ahkeraa työtä», »tavattoman ahkeraa työtä» ym. merkinnät ilmaantuivat pääministerin muistiinpanoihin. Vuoden 1923 muistiinpanoista viimeinen kuului: »Niin lopetan tämänkin vuoden muistiinpanot rukoillen: Jumala anna minulle ymmärrystä ja voimaa täyttämään tehtäväni Sinulle kunniaksi ja kansallemme onneksi ja menestykseksi». Ensimmäinen yhteenotto virkamiesasiassa Suomen 1920-luvun historian pysyvä kiistanaihe oli valtion virkamiesten palkkaus. Se periytyi pääasiassa tilanteesta ennen ja jälkeen maailmansodan. Virkamiesten kiinteät, suhteellisen korkeatpalkat menettivät inflaation myötä paljon arvoaan, ja väikka niitä yritettiin erilaisinkalliinajanlisin järjestellä, ne jäivät pysyvästi tuntuvasti alemmas kuin tsaarin ajalla. Olojen normaalistuessa virkamiehet pyrkivät palauttamaan ainakin osan menetyksistään. Samaan aikaan vahvistui se yleinen mielipide, jonka mukaan virkamiehiä oli liikaa, heidän työtehonsa alhainen ja palkat, eläkkeet ja muut edut suhteessa tavalliseen kansaan aivan liian korkeat. Tätä edusti ennen muuta maalaisliitto, mutta myös suureksi osaksi vasemmisto.

Yhteisymmärrystä palkkauksen ja muiden virkamieskysymysten järjestelystä oli ymmärrettävästi vaikea saavuttaa tilanteessa, jossa toiset pyrkivät pääsemään menneen, paremman kauden ansioihin ja toiset alentamaan ehtoja nykyisestäkin.

Kallio ei kuulunut ryhmänsä herravihaajiin. »Virkamiehistä on kansalla sellainen käsitys että ne kävelevät ja katselevat ja odottelevat virkatunnin päättymistä», hän sanoi maalaisliiton puoluekokouksessa 1918 jatkaen, ettei käsitys ollut oikea, vaikka virkamiehet joskus itsekin antoivat siihen aihetta. Hän tiesi virkamiesten reaalipalkkojen todella laskeneen ja johtaneen totutun elintason selvään laskuun. Hän tiesi myös virkamiesten pätevyyden merkityksen asioiden hoidon kannalta.

Oikeudenmukainen ratkaisu oli hänen tavoitteensa. Tähän vaikutti luonnollisesti myös se, että hallituksen koossa pysymisestä vastaavana pääministerinä hänen oli mentävä enemmän kuin muiden ministerien, eduskuntaryhmästä puhumattakaan, virkamiehiä ja heitä edustavia poliitikkoja vastaan.

Aivan erityisen paljon virkamieskysymykset kärjistyivät Kallion kaikissa kolmessa hallituksessa. Ensimmäinen kriisi koettiin jo ennen vuoden 1922 päättymistä.

Virkamiesliitto vaati hallitusta ratkaisemaan palkankorotuskysymyksen jo seuraavassa budjetissa. »He ovat panneet suuren kiihotuksen käyntiin ja puuhaavat valtakirjoja joukkoeronpyyntöjä varten.

Kiihotuksessa ovat tehokkaina tekijöinä ylä- ja keskiluokan virkailijat, jotka koettavat kaikin keinoin saada mukaansa myös alempipalkkaiset», Kallio kirjoitti pian hallituksen nimittämisen jälkeen. Hän arveli kuitenkin, ettei virkamiesten rintama tulisi kestämään, koska ylemmät virkamiehet vaativat mm: lapsilisien poistamista, mihin taas alemmat virkamiehet tulisivat olemaan hyvin tyytymättömiä. Hallituksessa palkkausehdotusta valmisteli valtiovarainministeri Ryti, ja sekä hänen että pääministerin luona kulki jatkuvasti joukkoirtisanomisella ja lakoilla uhkaavia virkamieslähetystöjä vaatimassa isoja, vähintään 20 prosentin korotuksia.

Asiaa käsiteltiin perusteellisesti maalaisliiton eduskuntaryhmässä, jossa mukana oli maaherra Relander. Kallio selosti vaatimusten ja tarjousten välistä eroa yrittäen saada ryhmältä mahdollisimman suuren liikkumavaran virkamiehiin päin. Hänelle myönnettiinkin valtuus luvata kolmannentoista kuukauden palkka ja pari miljoonaa tasoitusrahoihin, millä hän arveli päästävän ehkä pari vuotta eteenpäin. Maaherra Relander, joka osallistui keskusteluun »ei virkamiehenä, mutta maalaisliittolaisena», totesi, että virkamiesten palkat olivat kohtuuttoman alhaiset, mutta niin oli työtehokin.

Kallio oli arvioinut virkamiesten toiveet vahvasti alakanttiin, eikä ryhmän myönnytys riittänyt mihinkään. Oikeiston tukemat virkamiesjärjestöt jatkoivat painostustaan. Kallio selosti tilannetta maalaisliiton eduskuntaryhmässä katkeransävyisesti 9.12. Kahta päivää aikaisemmin olivat hänen luonaan olleet maaherrat ja hovioikeuden presidentit palkka-asioissa, ja seuraavana päivänä odotti neuvottelu virkamiesliiton kanssa. Kallio piti ryhmässään virkamiesten esittämiä vaatimuksia kohtuuttomina ja valtiontalouden kannalta mahdottomina täyttää. »Ajatella, 75 miljoonaa ei valtion virkamiehiä tyydytä», hän huokaisi ja esitti esimerkkejä korkeisiin palkkoihin vaadituista korotuksista. Hän esitti kuitenkin suunnitelman, joka laukaisisi tilanteen. Virkamieslaki luvattaisiin valmistaa ja saattaa voimaan vuoden 1924 alusta (siihen oli tarkoitus ottaa palkat indeksiin sitova kohta). Nyt maksettaisiin 75 miljoonaa ja luvattaisiin lisäbudjettiin »joku erä». »Taistelu ei näytä pian loppuvan.

Asiallista harkintaa on luvattava ja rahaa myös, jos harkinta osoittaa sen tarpeelliseksi», hän päätti alustuksensa. Keskustelu oli kiivas. Monet vastustivat ehdottomasti kaikkia lisäyksiä ja vaativat virkamiesten lakkouhkaan vastattavaksi julistuksella, joka pakottaisi alemmat virkamiehet eroon rettelöistä. Mannerin, Pitkäsen ja Hahlin vastustaessa Kallion ponsi kuitenkin voitti äänin 19-8, ja hän sai jatkaa sovitteluja. »Taistelussa ei voiteta yksin lujilla hermoilla», hän huomautti niille, jotka halusivat julistuksilla lähteä lakkouhkaa vastaan.

Virkamiesliiton kanssa käyty neuvottelu tuotti Kalliolle uuden pettymyksen. Ryti oli laatinut ehdotuksen, joka poikkesi pääministerin
ehdotuksesta ja jonka vuoksi neuvottelu päättyi tuloksettomana.

Seurasi tiukka ottelu pääministerin ja valtiovarainministerin välillä, kun jälkimmäinen olisi ollut tuntuvasti avokätisempi virkamiesten vaatimuksille. Kallio taisteli vastaan, mutta joutui taipumaan Rydin laskelmien edessä. Kallio oli kyllä ärtynyt siitä, että Ryti neuvotteli virkamiesten kanssa hänen ohitseen ja sai siten hänen alemmilta tarjouksiltaan pohjan pois. »Minun on paha nousta rahaministeriä vastaan», hän valitti ja jatkoi, että tilanne kaatuu maalaisliiton päälle. Kun asia tuli valtioneuvoston ratkaistavaksi, Kallio luonnehti tilannetta »hyvin tuskalliseksi». Ryti lupasiitse tulla laskelmineen maalaisliiton eduskuntaryhmään, jossaoli odotettavissa tuima ottelu. Kallio edusti nimittäin omassa puolueessaan myöntyväisintä laitaa.

Ryti ja Kallio selostivat 14.12. virkapalkka-asiaa myrskyisässä ryhmäkokouksessa. Kallio korosti olleensa — ja hallituksen olleen — täysin lojaali ryhmää kohtaan. Kallio ilmoitti kärsineensä paljon Rydin ehdotukseen sisältyvistä »siirroista», joista hän ei ollut tiennyt mitään. Hän päätyi kuitenkin suosittamaan Rydin linjan hyväksymistä. Hän muistutti että virkamiehiä, varsinkin korkeampipalkkaisia, painoivat suuret velat ja että entinen kanta, 75 miljoonaa, johtaisi hallituksen hajaantumiseen ja tilanne muuttuisi sietämättömäksi. Tämän vuoksi hän katsoi olevansa pakotettu hyväksymään Rydin 90 miljoonaa.

Pääministerin perääntyminen ei kaikkia miellyttänyt. Pitkänen ja Kivilinna puhuivat sopimusta vastaan ja Hahlkin perusteli sitä vain sillä, ettei hallitusta sopinut näin alussa kaataa. Pitkänen, Manner, Pilkka ja Reinikka pidättivät itselleen oikeuden puhua eduskunnassa hallituksen esitystä vastaan. Ministeri Joukahainen puolestaan ilmoitti siinä tapauksessa eroavansa, ja riita kiihtyi.

Lohen vetoomus, ettei rikkinäisyyden annettaisi näkyä ulospäin, kaikui kuuroille korville.19 Kun virkapaikka-asia oli eduskunnassa seuraavana päivänä esillä, Pitkänen »esiintyi hävittömällä lausunnolla», kuten Kallio tulkitsi, ja Joukahainen jätti uhkauksensa mukaan eronpyynnön presidentille, vaikka Kallio yritti estellä. Muutaman tunnin kuluttua ministeri katui ja perui pääministerin suosituksesta eronpyyntönsä.

Joka tapauksessa asia ratkesi. Virkamiesten ero- ja lakkouhkaukset laukesivat ja hallitus oli selvinnyt ainakin jotenkin ensimmäisestä todellisesta ongelmastaan. Kallio selosti perusteellisesti tapahtumain kulkua Alkiolle, joka oli happaman seurannut mutkikasta prosessia ja moittinutkin Kalliota myöntyvyydestä. Kallio myönsi tyytymättömyyden ymmärrettäväksi ja vakuutti olleensa haluton perääntymään, mutta »silti lopputulos oli paras mahdollinen». Vastikkeena myönnytyksilleen palkka-asiassa maalaisliitto sai lupauksen virkamiehistön vähentämisestä ja virka-aikojen pidennyksistä, jotka pantaisiin ripeästi toimeen, kuten Kallio Alkiolle vakuutti. Rauha oli joka tapauksessa saatu aikaan: Kallio viittasi myös oikeiston radikalisoitumisen mahdollisuuteen »Palkkataistelun sivulla oli yllyttäjiä, joiden tarkoituksille olisi yhteiskunnalliset häiriöt suotavia. Enempää en tässä sano, mutta usko minua, ettei fasistihaaveilut ole ainoastaan Italiassa, Puolassa ja Saksassa, vaan voi niitä hulluja olla lähempänäkin.

Viittaus fasismin vaaraan oli epäilemättä todeksi tarkoitettu, sillä armeijassa ja oikeistossa yleensä liikkui 1920-luvun alun turhautuneen ilmapiirin takia paljon radikaaleja virtauksia. Suurempi syy Kallion myönnytyksiin oli luonnollisesti käytännöllinen; halu pitää nuori hallitus koossa ja ehkä haluttomuus käydä täyteen kiistaan voimakastahtoisen Rydin kanssa. Alkio ei ollut Kallion selostuksen jälkeenkään vakuuttunut siitä, että oli saavutettu paras mahdollinen lopputulos, vaan jatkoi kritiikkiään ja varoitteluaan.

Kallion vastaukset olivat väliin ärtyneitä, koska hän piti Alkion moitteita esimerkiksi ryhmän sivuuttamisesta tai joidenkin edustajien moittimisesta liiallisina Hän tahtoi kuitenkin säilyttää keskusteluyhteyden puolueen aatteelliseen auktoriteettiin, jolla oli Ilkassa pelottava ase. Vaikka Kallio ei aina pitänytkään Alkion tiukoista kysymyksistä ja neuvoista, niihin oli viisampaa ottaa kantaa kirjeenvaihdossa kuin vastata lehtikirjoitteluun. Kallio pitikin jatkuvasti Alkion hyvin ajan tasalla hallituksen tekemisistä ja käytti kaikkein luottamuksellisimpien tietojen välittäjänä E. M. Tarkkasta, jolle Kallio saattoi uskoa sellaisiakin asioita, joita ei edes ministeritovereilleen voinut paljastaa, eduskuntaryhmästä puhumattakaan.

Virkapalkka-asia siirtyi joulukuun ratkaisun myötä, mutta vain hetkeksi. Se ehti tulla vielä monta kertaa ongelmaksi niin Kalliolle kuin Alkiollekin. Sitä ennen oli selvitettävänä muita ongelmia.

Pääministeri ja ulkopolitiikka

Itsenäisen Suomen alkuaikojen hallitusten energiasta suuri osa kului ulkopolitiikan hoitoon. Aika vapaussodasta Tarton rauhaan oli hyvin vakiintumatonta ja levotonta, eivätkä suhteet enempää vakiintuvaan ja jälleen voimistuvaan suurvaltanaapuriin Neuvosto-Venäjään kuin Ruotsiinkaan olleet ongelmattomat. Kallion ensimmäisen hallituksen aikana kuitenkin pahin oli jo selvästi ohi.

Kyösti Kallio oli jo edellisissä hallituksissa joutunut monella tavalla paneutumaan ulkopolitiikan visaisiin kysymyksiin ja hänen peruslinjansa oli muotoutunut. Neuvosto-Venäjä oli perusuhka, jonka takia piti alituisesti turvautua yhteistyöhön sen muiden vastustajien kanssa. Välitöntä vihollisuutta piti välttää esimerkiksi siten, että heimokansojen tunnustettuja oikeuksia oli koetettava valvoa kansainvälisen oikeuden eikä omien voimatoimien avulla.

Ruotsikin koettiin ellei uhkana niin ainakin epäilyttävänä. Ulkopolitiikkaan liittyi vielä sisäisten vastustajien kietoutuminen jommankumman naapurin intresseihin: kommunistit Neuvosto-Venäjään, ruotsalainen kansanpuolue Ruotsiin. Euroopan suurvalloista Kallio kannatti varovaista orientoitumista länsimaihin, mutta vieroksuiSaksaa.

Kallion ensimmäisen hallituksen ulkoministeri, professori J. H. Vennola, oli kokenut ja itsetietoinen poliitikko. Hän oli ollut kahdesti pääministeri ja siten Kallion esimies ennen astumistaan ulkoministeriksi.

Ulkoasiain hoidon Vennola halusi pitää tiukasti käsissään, mikä ajoittain loukkasi Kalliota. Niinhän Holstikin oli menetellyt, mutta diplomaattisempana persoonana hän oli kyennyt säilyttämään suhteensa sekä Kallioon että tämän puolueeseen lähes moitteettomina. Maaliskuussa 1923 Kallio kuvasi tilannetta Alkiolle alakuloisesti: »Muuten minun täytyy tunnustaa, että ulkoasioiden hoito on sangen omavaltaisesti W(ennolan) käsissä, joten ulkoasiainvaliokunnan kokouksiakaan ei ole kuukausimääriin, vaan tulee hän — — suurella kiireellä sähkösanomien ja niiden vastausten kanssa. Usein käsitellään ne suorastaan presidentin istuntojen yhteydessä.» Kallio sanoi antaneensa tilanteen toistaiseksi olla, kun hänellä oli paljon muita töitä ja »kun suurin piirtein olemme olleet samaa mieltä», mutta vakuutti aikovansa vaatia muutosta eduskunnan mennessä lomalle. Näin lienee jossain määrin tapahtunut.

Ainakin elokuussa 1923 pääministeri lähetti ulkoministerilleen hyvin virallissävyisen kirjeen, jossa hän pyysi tältä toimia Yhdysvalloilta hankittavaksi suunniteltujen laivojen tiedustelemiseksi.

Vennola oli ulkopoliitikkona vähemmän aloitteikas kuin Holsti, ja varovainen Kallio oli epäilemättä hänen kanssaan suurin piirtein samaa mieltä. Riitoja karttavana ja rajoittuneisuutensakin tuntien Kallio ei ryhtynyt mihinkään arvovaltakiistoihin ulkoasiain hoidosta, vaan antoi Vennolan enimmäkseen itsenäisesti hoitaa asioita. Näinhän oli menetelty aikaisemminkin.

Kallio seurasi silti ulkopolitiikkaa pääministerikaudellaan varsin tarkoin. Hän piti tiiviitä yhteyksiä moniin diplomaatteihin, joilta hän sai paitsi tavanomaisia hallitukselle osoitettuja raportteja myös yksityisluonteisempaa taustainformaatiota. Näistä Kallion ulkomailla olevista tietolähteistä tärkein oli Rudolf Holsti, joka oli ministerihaaksirikkonsa jälkeen nimitetty Tallinnaan, Viron ja Latvian -lähettilääksi. Holsti oli uuteen asemaansa tyytymätön, ja tämä tyytymättömyys kohdistui varsinkin Vennolaan. Holsti ja Vennola lukeutuivat puolueessaan vastakkaisiin siipiin ja olivat kilpailijoita. Olikin ymmärrettävää, että Holsti monin tavoin toimi ulkoministerin ohi ja asioi suoraan pääministerin kanssa, semminkin kun hän oli tämän kanssa hyvä tuttava jo monien vuosien takaa.

Holstin ohella Kallio ensimmäisellä pääministerikaudellaan oli kirjeenvaihdossa Genevessä olevan Aarne Wuorimaan sekä Yhdysvalloissa ja Kanadassa työskennelleen Akseli Rauanheimon, vähäisemmin myös Harri Holman (Berliini) ja Werner Söderhjelmin (Tukholma) kanssa. Sittemmin hänen yhteytensä diplomaatteihin laajenivat ja lisääntyivät merkittävästi: Hjalmar Procope, E. A. Aaltio, Antti Hackzell, Väinö Wuolijoki, Herman Gummerus, Reino Sylvander, A. H. Saastamoinen, Onni Talas.

Kallion kiinnostusta ulkoasioihin lisäsi sekin, että Alkio halusi niistä jatkuvasti tietoa. Alkion Ilkka oli ulkopoliittisen kirjoittelun alalla maan johtavia lehtiä ja päätoimittaja halusi pysyä ajan tasalla.

Kallio pyrkikin auttamaan monin tavoin mm. neuvomalla Alkiolle sopivia ulkomaankirjeenvaihtajia. Hän lupasi neuvotella Vennolan kanssa myös sellaisesta mahdollisuudesta, että Alkio saisi tiedoksi diplomaattiraportit, mutta tuo hanke ei onnistunut, kuten Kallio oli epäillytkin. Vaikka Kallio jätti ulkopolitiikan käytännön hoidon ulkoministerille ja diplomaateille, hänen ohitseen ei toimittu.

Yhteisenä huolena Kalliolla ja Alkiolla oli ulkomaanedustuksen ruotsinkielisyys ja -mielisyys. Kallio viittasi pyrkimykseensä saada tässä suhteessa aikaan korjausta heti hallituksensa perustamisvaiheessa.

Hän tekikin parhaansa. Tämä nousevaan aitosuomalaisuuteen liittyvä toiminta lisääntyi sittemmin, ja moni urallaan eteenpäin pyrkivä diplomaatti oli siinäkin mielessä mielellään yhteydessä maalaisliiton tärkeimpään poliitikkoon.

Kallion hallituksen aikana Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet pysyivät kylminä. Suomi jatkoi yrityksiä saada Itä-Karjalan kysymys kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja jätti sitä koskevan pyynnön Kansainliiton neuvostolle 18.4.1923. Neuvostohallitus tuomitsi tämän lähettämällä Suomelle nootin, jossa se esitti vastalauseensa ja katsoi, ettei »niin sanotulla Kansainliitolla» ole asian kanssa mitään tekemistä. Haagin kansainvälinen tuomioistuin käsitteli kuitenkin Itä-Karjalan asiaa kesällä 1923, mutta lopullisessa lausunnossaan 23.7.1923 se päätti olla ottamatta kantaa.

Itä-Karjalan kysymys huononsi suhteita. Toisaalta eräillä taloudellis-käytännöllisillä aloilla päästiin eteenpäin. 5.6.1923 allekirjoitettiin maiden välinen sopimus suomalaisten kauppalaivojen kulkuoikeudesta Nevalla, mikä täydensi Cajanderin hallituksen aikana solmittuja kalastusta ja puutavaran lauttausta koskevia sopimuksia.

Ruotsin kanssa suhteet pysyivät jäisinä. Ruotsi esitti Ståhlbergille vierailukutsun, mutta hallituksessa 16.11.1922 käydyn keskustelun jälkeen presidentti vastasi kielteisesti, millä kannalla oli ollutkin. Hallituksessa kyllä Kallio ja ulkoministeri Vennola olivat vierailun kannalla, mutta useimmat ministerit yhtyivät presidentin kantaan, ja hanke raukesi.

Vireillä oli myös ajatus järjestää parlamenttien välisiä tapaamisia. Kallio lähetti 21.9.1922 eduskunnan nimissä puhemiehenä lähettiläs Werner Söderhjelmille kirjeen, jossa ehdotettiin Ruotsin eduskunnan valtuuskunnan — ehkä 30-40 vierasta — käyntiä Suomessa. Samassa yhteydessä hän tiedusteli Söderhjelmiltä erikseen, millaisina tämä piti vierailumahdollisuuksia ja miten juuri käyty puhemieskeskustelu olisi vaikuttanut ruotsalaisten mielipiteisiin. Söderhjelm vastasi kutsuun suhtaudutun periaatteessa myönteisesti, mutta vierailu ei toistaiseksi onnistuisi.

Vaikea armeija

Erittäin paljon työtä Kalliolle aiheuttivat puolustuskysymykset. Paitsi että ne veivät hänen aikaansa ja energiaansa pääministerinä,hän joutui pariksi kuukaudeksi myös puolustusministeriksi.

Armeija oli ongelmallinen Suomen itsenäistymisestä lähtien. Tasavallan alkuaikojen sotalaitos oli kirjava perinteiltään, koulutukseltaan, kieleltään ja mieleltään. Meni vuosia, ennen kuin kantahenkilöstö ja varsinkin päällystö hioutui edes jotenkin toistensa kanssa toimeentulevaksi. Paljon aikaa vei myös armeijan alistuminen siihen rooliin, joka sillä tasavallan palvelijana oli.

Valkoisen armeijan päällystö muodostui kolmesta ryhmästä. Kokeneimmat ja korkea-arvoisimmat upseerit olivat yleensä Venäjälläpalvelleita suomalaisia tai puolisuomalaisia, jotka vallankumouksen puhjettua hakeutuivat kotimaahan. Nimekkäin heistä oli tietysti Mannerheim, joka monin tavoin suosi tsaarin palveluksessa olleita. Vaikka Mannerheim väistyikin sotaväen ylimmästä johdosta jo keväällä 1918, Suomen ylin päällystö oli pääasiassa Venäjällä palvelleita. Mukana oli sekä suomalaisuutensa säilyttäneitä suomen- ja ruotsinkielisiä että vahvasti venäläistyneitä, eikä Mannerheim nähnyt tarpeelliseksi tehdä miesten välillä eroja järjestellessään päällystönimityksiä. Entiset tsaarinupseerit olivat yleensä entente-mielisiä ja saksalaisvastaisia. Heissä eli vahvana halu sekaantua entisen keisarikunnan asioihin vanhan järjestelmän hyväksi, mistä aiheutui huolta Suomen ulkopoliittiselle johdolle.

Toinen upseeriryhmä koostui jääkäreistä. Jääkärit olivat nuorempia, minkä vuoksi heidät sijoitettiin palvelemaan entisten tsaarinupseerien,äskeisten vihollistensa, alaisina. Heidän koulutuksensa ja traditionsa olivat saksalaisia, eikä sopeutuminen tsaarinajan traditioihin ollut helppoa. Mannerheim ja hänen lähimpänä eivät arvostaneet jääkäreitä ja heidän koulutustaan. Jääkärien keskuudessa eli syvä tyytymättömyys, sillä he katsoivat olevansa jatkuvasti syrjittyjä.

Läpi upseeriston kulki kielijuopa. Ruotsinkielisten osuus päätlystössä oli hyvin suuri, ja he koettivat pitää kieliylivaltansa. Suomenkielinen vähemmistö katsoi, ettei tällainen sovi itsenäisen tasavallan henkeen. Miehistö taas valitti upseerien eristäytyvän heistä — tsaarin armeijassahan upseerit eivät olleet juuri tekemisissä miehistön kanssa, vaan kolutus jäi aliupseereille — ja puhuvan keskenään ruotsia, mikä ärsytti.

Päällystön suhtautuminen palvelutehtäviinsä jätti myös toivomisen varaa. Saksan armeijan preussilainen kuri- ja koulutuskäytäntö aiheutti vastalauseita demokraattisempaan menoon tottuneissa asevelvollisissa. Myös alkoholi lienee ollut suurempi ongelma kuin siviilielämässä. Armeijassa käytettiin runsaasti alkoholia ja kieltolakia rikottiin aivan julkisesti. Upseerikerhot olivat laittoman viinan keskuksia ja elämä sen mukaista. Harvat raittiusmiehet upseeristossa eivät kyenneet muuttamaan suhtautumista, ja vakavamielinen väki katsoi perustellustikin nuorison armeijassa turmeltuvan siveellisesti.

Armeijan rinnalla oli vielä virallinen, vapaaehtoinen suojeluskuntaorganisaatio, jossa ongelmat olivat osaksi samoja kuin armeijassakin mutta jossa politiikalla oli vielä suurempi vaikutus. Väki valikoitui suojeluskuntiin lähes yksinomaan porvarillisista piireistä. Vaatimukset armeijan »puhdistamisesta» kansallisesti, moraalisesti ja poliittisestikin olivat 1920-luvun alkuvuosina tavallisia. Tämän vaatimuksen esitti myös Kyösti Kallio, ja hän oli myös yksi niitä, jotka tuota puhdistusta vakavissaan yrittivät.

Kyösti Kallion oma sotilaskoulutus rajoittui vanhan väen reservisotamiehen kolmen kuukauden kesäiseen palveluun. Hän ei ottanutosaa mihinkään sotaiseen selkkaukseen eikä ollut myöskään kiinnostunut saamaan lisää sotakoulutusta suojeluskunnissa, niin kuin moni muu vastaavassa asemassa oleva, tunnetuimpana esimerkkinäinnokas suojeluskuntavääpeli P. E. Svinhufvud. Myös oikeiston vahva yliedustus suojeluskuntien — myös Nivalan — johdossa ja senmukainen politikointi harmitti Kalliota. Edellä esitetyt seikat vieroittivat Kalliota sotilasharrastuksista, ja tietysti kaikkein eniten vaikutti ajan puute. Työaikana tehtyjä suojeluskuntaharjoituksia hän paheksui, myös palkollistensa ja poikiensa tekemiä, vaikka muuten suojeluskuntatyö sai hänen kannatuksensa.

Kyösti Kallio oli maanpuolustukselle myönteinen ja harrasti paljon maanpuolustuskysymyksiä. Hän näki maan itsenäisyyden ehtona lujan puolustuksen, johon kansan oli uhrattava varoja niin paljon kuin se kykeni. Taso oli sitten mielipidekysymys, ja luonteensa mukaisesti Kallio siinäkin kulki keskitietä toisaalta vierastamatta armeijan kohtuullisia tarpeita mutta toisaalta kuulumatta innokkaimpien varustelijoiden joukkoon. Asenne oli kuitenkin aina myönteinen.

Armeijan tarpeet ja niiden tyydyttämisen mahdollisuudet sekä sisäiset ongelmat olivat Kalliolle tutut jo ennen pääministerikautta.

Puolustuksen määrärahoista riideltiin jokaista budjettia laadittaessa, asevelvollisuusajasta ja koko armeijan rakenteesta toisaalta kaaderi- ja toisaalta miliisijärjestelmän välillä kiisteltiin ja ylin johto vaihtui tiheään. Sekä armeijassa että suojeluskuntajärjestössä ilmeni alkuun vaarallistakin omapäisyyttä, jota hallitus joutui selvittämään.

Sotilashallinnon vaikeudet ilmenivät tulevalle pääministerille jo hallitusneuvottelujen aikana. Ajan käsityksen mukaan puolustusministerin paikka oli nimenomaan ammattisotilaan, eikä tätä ollut helppo keskustahallitukseen noissa oloissa löytää. Kenraalimajuri Bruno Jalander, joka poliittisesti kallistui kokoomukseen, suostuiasetettuaan monenlaisia ehtoja, tärkeimpänä kasvava puolustusbudjetti.

Kallio sai selittää eduskuntaryhmässään sitä, kuinka ehtoihin oli tarpeellista suostua vaikka hän tiesi, ettei niiden täyttäminen tulisi olemaan helppoa.

Hallitus ja presidentti keskustelivat laajasti puolustusvoimain järjestelyistä tammikuun alussa 1923. Vuonna 1919 oli säädetty puolentoista vuoden palvelusaika, mutta se oli nähty liian rasittavaksi.

Vuoden 1919 puolustusmenot olivatkin olleet peräti viidennes valtion budjetista. Vuoden 1922 valtiopäivillä oli hyväksytty laki asevelvollisuusajan lyhentämisestä pääsääntöisesti yhteen vuoteen.

Se oli kuitenkin äänestetty yli vaalien ja hyväksytty juuri hallitusvaihdön kynnyksellä; presidentti vahvisti uuden lain 11.11.1923. Täytäntöönpanoasetus oli tekeillä. Samalla oli valmisteilla armeijan organisaatiouudistus. Pääministeri ei ollut asiaintilaan erityisen tyytyväinen. Kun presidentti ilmoitti ylipäällikkönä suostuneensa jakamaan rannikkopuolustuksen kolmeen esikuntaan, piti Kallio sitä kalliina ja epätarkoituksenmukaisena, koska »ei noin mitätön laivasto ja satamien hoito kannata eri esikuntia». Hän toi samalla esiin huolensa »ruotsalaisuuden ja vanhan koulukunnan (ryssäläisyyden)» vaikutuksesta ja varoitti presidenttiäpitämään nimityksissä silmänsä auki.

Kallion muistiinpanot neuvotteluista viittaavat jo siihen, missä hänen mielestään uudistusten pääpaino tuli olla: armeijan hengen uudistamisessa.

Kallio joutui »puhdistuksen» kanssa tekemisiin enemmän kuin oli arvannutkaan. Puolustusministeri Jalander nimittäin erosi yllättäen erään vakoilujutun ja sitä seuranneen arvostelun vuoksi kesäkuussa 1923. Pääministeri arveli ensin saavansa temperamentikkaan herran peruuttamaan eronsa, mutta näin ei käynyt ja hänen itsensä oli otettava väliaikaisesti myös sotaministerin tehtävät.

»Kyllä painaa taas ränget liian lujalle kaulaan», valitti Kallio, mutta muu ei auttanut. Kyösti Kallio joutui olemaan vt. »puollustusministeri», kuten hän kotiseutunsa murteelle uskollisena säännönmukaisesti kirjoitti, koko kesän, ennen kuin tykistön tarkastaja kenraali V. P. Nenonen pitkään vastaanhangoiteltuaan suostui. Nenonen nimitettiin 16.8.1923. Jalanderin seuraajan nimitys oli hankala asia, eikä mitat täyttävää ja joka taholle kelpaavaa ehdokasta tahtonut löytyä. Puolustuskysymyksistä ja armeijan puhdistuksista juuri tuolloin kiinnostunut Alkio kiirehti Kalliota saattamaan asian järjestykseen, mutta varoitti ottamasta tätä lisätaakkaa maalaisliitolle.

Kallio vakuutti etsineensä kaiken aikaa puolustusministeriä päästäkseen itse talonsa töihin, mutta miestä ei ollut löytynyt. »Pääni ympäri olen ajatellut miehiä, mutta vaikea on seisahtaa kenenkään kohdalle», hän kirjoitti heinäkuun alussa Jalo Lahdensuolle. Alkiolle hän kertoi kysyneensä mm. everstejä Lauri Malmbergia ja Mikko Collania sekä maaherra Rosenqvistia, mutta turhaan.

Jalo Lahdensuo olisi kyllä äärimmäisessä tapauksessa ollut valmis, mutta tätä ei Alkio olisi laskenut hallitukseen. Niukkanen taas olisi Kallion mielestä »asiallisesti pystynyt» toimeen, mutta koska Kallio oletti Ståhlbergin suhtautuvan Niukkaseen kielteisesti, ei hän ollut tätä ehdottanut. Ei siis auttanut muu kuin pääministerin pysyä itse sota-asioidenkin johdossa.

Vaikka työtä kasaantui keskellä parasta heinäaikaa, puolustusministerin tehtävä kiinnosti Kalliota. Armeija oli hänen mielestään perin juurin mätä ja rappiolla, ja hän tunsi kyllä osaavansa tarttua siihen oikealla tavalla, mikäli vain aikaa riittäisi. »Potkin hiljaisuudessa miehiä pois armeijasta ja tutkitutan asioita suoraan ministeriössä.

Voittamattoman vaikea ei asemani nykyään ole, mutta vahdit on niskassani, että räjähtää voi kyllä», hän selosti tunnelmiaan Alkiolle. »Se on hyvin mielenkiintoinen puuha», hän vakuutti ja kertoi kutsuneensa jo kenraalit Wilkaman ja Enckellin luokseen keskustelemaan mm. syytetoimista. Kallio uskoi jo saaneensa »jonkinlaisen yliotteen» kenraaleista.

Kallion kiinnostumista puhdistustyöhön kuvaa hyvin hänen kirjeenvaihtonsa ystävänsä Jalmari Finnen kanssa. Kirjailija Finne oli samalla tavalla kiinnostunut puolustusasioista ja ajatteli niistä suunnilleen samoin kuin Kallio, vaikka hän lukeutuikin kokoomukseen.

Finne seurasi innostuneena Jalanderin eroa, ja kun Kallio otti asiat hoitoonsa, hän riensi informoimaan tätä mielipiteistään. Nelituntinen keskustelu Finnen kanssa perehdytti Kalliota armeijan näkymiin, ja tiivis kirjeenvaihto jatkoi sitten seurustelua.

Kallio oli innostunut tehtävästään. »Siitä paikasta (= puolustusministerin) voisi tehdä mielenkiintoisen kun keskittäisi siihen voimansa ja sisunsa», Kallio kirjoitti ja vakuutti, että ellei hänellä olisi pääministerin ja budjetin huolia, »niin moukkamaisuuteni päähän hoitaisin tätä tointa syksyyn». Hän pani vireille tutkimuksia, jotka osoittivat armeijassa löytyvän »rumia juttuja», jos kohta epäkohtia ja väärinkäytöksiä löytyi muualtakin. Mieluummin hän olisi tietysti antanut puhdistustyön jollekin toiselle, mutta kun kukaan muu ei ollut siihen ryhtynyt, hänen oli itsensä »riippumattomana miehenä» ryhdyttävä oikeutta jakamaan ja »olla juhmottaa siinä niin vaiteliaana ja tyynenä ulospäin kuin aikoisin siihen jäädä». Toisaalta kutsumusta olisi ollut muuallekin: »Ja kaiken tuskan keskellä tunnen verissäni heinän ja viljan kukkivan, joka on aina nostanut mieltäni, mutta nyt se sitä painaa. Yhtä vakuuttunut työmäärän liiallisuudesta oli Kaisa Kallio, joka epäili presidentti Ståhlbergin suorastaan tahallaan näännyttävän pääministerin.

Hänen mielestään Kyöstin oli aika lopettaa tuo mehiläispesän penkominen, koska muuten tämä kuluttaisi itseään sisäisesti liiaksi. Oli aika sanoa: »Tämä riittää, minullakin on rajani.»

Nenosen tuloon ministeriksi Kallio oli tyytyväinen. Hän olisi kyllä mieluummin nähnyt paikalla siviilin, mutta sotilaista Nenonen oli ainoa mahdollinen: suomalainen ja raitis, »ihmeellinen poikkeus Venäjällä olleista». Omaan puolustusministerikauteensa Kallio oli tyytyväinen. Hänelle oli kerrottu, että armeijassa oli suurempi rauha kuin ennen. Vaikkei hän halunnutkaan lukea asiaa yksin omaksi ansiokseen, niin hyvä oli, että »kaikki vähän katselevat ympärilleen ja omatunto on ehkä arka kun asioita tutkitaan».

Kallio seurasi puolustuslaitoksen asioita tiiviisti tuonnempanakin sekä pääministerinä että seuraavien hallitusten aikana. Puolustusministeriksi hän ei kuitenkaan enää ryhtynyt, vaikka häntä parikin kertaa pyydettiin.

Muuten hänen panoksensa sotilasasiain kehittäjänä oli hyvinsuuri. Hän johti mm. vuoden 1928 asepalveluaikaa pohtinutta komiteaaja oli 1930-luvulla lukuisissa puolustusvalmiutta kehittävissä toimikunnassa. Hänen pääministerikaudellaan 1923 tehtiin päätös Valtion Patruunatehtaan perustamisesta Lapualle, ja Tikkakosken tehtaita kehitettiin edelleen.

Armeijan epämiellyttäviin sisäisiin kysymyksiinkin Kallio sai vielä paneutua monet kerrat, paljon enemmän kuin olisi halunnut. Keväällä 1924 asetettiin puolueiden edustajista 5-miehinen ns. puolustuslaitoksen puhdistuskomitea, joka sai tehtäväkseen tutkia epäkohtia. Mukana olivat Kallion lisäksi kokoomuksen maaherra kenraali Ilmari Helenius, sosiaalidemokraattien J.W. Keto, edistyksen T. M. Kivimäki ja ruotsalaisten Alexander Frey.” Relanderin presidenttikaudella Kallio joutui likeisesti mukaan pitkään ja vaikeaan prosessiin, jossa sotaväen päällikkö pakotettiin eroamaan. Vasemmisto-oppositio ja armahduskysymys Sosiaalidemokraatit olivat ottaneet Kallion hallituksen syntymisen verraten myötämielisesti vastaan, koska se oli heille parempi vaihtoehto kuin oikeistokokoomus. Helpolla hekään eivät hallitusta päästäneet. Vaikea kiistakysymys oli edellisiltä hallituksilta periytynyt punakapinaan osallistuneiden armahdus.

Kallion linja on käynyt esille jo useissa yhteyksissä: hän oli valmis nopeasti armahtamaan kapinaan osallistuneet, jotka olivat menneet virran mukana syyllistymättä yksilöinä vakaviin rikoksiin (»ei kansanliikkeitä saisi niin rangaista», 1918). Sen sijaan joukkojen vastuullisten johtajien piti vastata myös toimintansa seurauksista.

Tuomiota enempää kuin armahdustakaan summittaisesti Kallio ei hyväksynyt, vaan edellytti kaikkien tapausten tarkkaa tutkimista. Vasemmisto vaati hallitukselta laajaa yleistä armahdusesitystä, ja kun sitä ei alkanut kuulua, molemmat puolueet tekivät 23.2.1923 välikysymyksen. Kumpikin erikseen vaati täydellistä armahdusta.

Ruotsalaisten eduskuntaryhmä valmistautui huolellisesti luottamuslauseäänestyksiin tuottaakseen hallitukselle harmia, ja enemmistö sen edustajista äänestikin sekä Tannerin että Långströmin epäluottamuslause-ehdotusten puolesta.

Pääministeri varautui vastaukseen perusteellisesti ja antoi itse kumpaankin kysymykseen vastauksen. Hän kertoi välikysymyskeskustelussa 13.3. hankkineensa näistä vangeista täydellisen yksityiskohtaisen luettelon, johon oli merkitty myös rikoksen laatu. Aikaisemmin armahdettujen jälkeen jäljellä oli vain »rikollisimmat sekä muutamia johtajia ja myöhemmin tuomittuja». Varmemmaksi vakuudeksi pääministeri eritteli eduskunnalle 607 jäljellä olevan valtiollisen vangin jakautuman tuomioitten mukaan. Ja pääministerin vastaus oli selvä: hallitus ei aikonut ryhtyä muuhun kuin mihin jo oli ryhdytty.

Kallio oli varma, että selviytyy välikysymyksistä, niin kuin sitten kävikin. Pitkän keskustelun aikana hänellä oli tilaisuus kirjoittaa pitkä kirje kotiinkin. Vasemmistosta varsinkin kommunistit hyökkäsivät kyllä hallituksen kimppuun ankarasti, mutta eivät saaneet porvarilliselta puolelta ketään mukaansa. Väinö Tannerin ensimmäisenä allekirjoittama sosiaalidemokraattien ponsiehdotus kaatui myös, mutta ruotsalaisten ryhmä protestoi osaksi poistumalla äänestyksestä, osaksi äänestämällä vasemmiston puolesta.

Keskustelussa maalaisliittolaiset huomauttivat sosiaalidemokraateille, kuinka epäviisasta näiden oli liittoutua kommunistien kanssa, koska he siinä tapauksessa saisivat vastaansa keskustan ja oikeiston yhtyneen rintaman. Kysymyksessä oli selvä viittaus pyrkimyksestä oikeistoyhteistyöhön, jota maalaisliitossa paljon oli ja joka olisi vaihtoehto Kallion hallituksellekin, mikäli vasemmisto sen onnistuisi kaatamaan.

Uhkaus ei pelottanut vasemmisto-oppositiota, jota pääosa ruotsalaisten ryhmästä jatkuvasti tuki. Jo 27.3. oli hallituksella vastattavanaan uusi, taas Tannerin johdolla esitetty välikysymys, johon kommunistit ja ruotsalaiset yhtyivät. Aiheena oli viljan tuonti Venäjältä.

Varsinaisen välikysymysvastauksen antoi maatalousministeri Sunila, joka esitti lausuntonsa kahdella kielellä yrittäen turhaan lepytellä ruotsalaisia. Kalliokin osallistui keskusteluun.

Hallituksen selviytyminen jäi hyvin täpärälle, koska ruotsalaiset ja vasemmisto pysyivät yhtenäisinä ja äänet menivät tasan. Arpa pelasti hallituksen jatkoon.

Kesällä hallituksen ja vasemmiston suhteet sitten kärjistyivät uudelleen kommunistipidätysten johdosta. Hallitus esiintyi kyllä samaan aikaan sovinnollisena sosiaalidemokraatteihin päin antaen syksyllä eduskunnalle kolmekin esitystä, jotka lievensivät vuoden 1918 tapahtumista tuomittujen kohtelua. Ne eivät kuitenkaan riittäneet, vaan SDP teki Matti Paasivuoren johdolla 24.11. uuden välikysymyksen armahdusasiasta. Kallio pysyi tiukkana, vetosimaaliskuussa antamaansa vastaukseen ja tuomioiden lieventämiseen vielä sen jälkeen, eikä luvannut uusia toimia. Sosiaalidemokraatit hyökkäsivät hallitusta ja varsinkin pääministeriä vastaan voimakkaasti. Erityisesti puhuttiin edelleen vankilassa olleen Edvard Valppaan armahtamisesta. Kallio myönsi Valppaan tutkimisen ja tuomitsemisen olleen tavallista vaikeamman, Valpashan ei ollut aktiivisesti kapinassa mukana, mutta kielsi arvostelleensa itse tuomiota eikä luvannut ryhtyä uusiin toimiin 59 Nyt hallitus sai luottamuslauseen äänin 75-52, mihin vaikutti se, että kommunistit olivat poissa.

»Kallion leikkaus»

Kallion ensimmäisen hallituksen suurinta huomiota herättänyt toimenpide oli kommunistien eli Suomen Sosialistisen työväenpuolueen eduskuntaryhmän ja muun puoluejohdon, yhteensä noin 200 hengen pidättäminen elokuussa 1923. Toimenpide jäi historiaan »Kallion leikkauksena».

Kyösti Kallio oli selkeästi antikommunisti. Sen jälkeen kun maasta paenneet punakapinan johtomiehet olivat perustaneet elokuussa 1918 Moskovassa SKP:n ja alkaneet viritellä salaisesti toimintaansa Suomessa avoimena pyrkimyksenään porvarillisen valtion kumoaminen, Kallio piti heitä rikollisina. Tähän näkemykseen yhtyi valtiovaltakin kieltämällä SKP:n toiminnan maanpetoksellisena, ja poliisi esti parhaansa mukaan kommunistien avoimet tilaisuudet: KOMINTERN arvioi vuosien 1920-1921 vaihteessa uudelleen politiikkaansa, ja sen mukana myös SKP luopui vaalilakoista ja ultravallankumouksellisuudestaan. O. W. Kuusinen oli ollut jo keväällä 1919 Suomessa järjestämässä kommunistien maanalaista toimintaa, ja toukokuussa 1920 Helsingissä perustettiin Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP). Vuoden 1922 eduskuntavaaleissaSSTP menestyi varsin hyvin (15 % äänistä, 27 kansanedustajaa): Kommunistit olivat menestyneet myös sosiaalidemokraatteja vastaan ammattiyhdistysliikkeessä käymässään taistelussa. Vuoden 1923 alussa SSTP:llä oli jo 16 piirijärjestöä, 549 osastoa ja lähes 24 000 jäsentä.

Kallio oli tekemisissä kommunistien kanssa sekä perus- että valtakunnan tason toiminnassa. Kallion omalla kotiseudulla agitoitiin myös, eivätkä hänen omat palkollisensakaan olleet punaiselle sanomalle kylmiä. Huolestuttavia viestejä tuli kotoa jatkuvasti 1922-1923 tienoilla. Kaisa Kallio kertoi tammikuussa 1922 seudulla kierrelleen kommunistipuhujan, joka kehotteli köyhälistöä vallankumoukseen.

Paikalla ollut poliisi valitteli, ettei voinut puuttua asiaan, kun ei ollut hallitukselta mitään määräyksiä. »Laittakaa nyt oikein hyviä määräyksiä, niin täällä on poliisi, joka panee toimeen asiat», kehotti emäntä maatalousministerimiestään. Ja kun Vennolan hallitus ryhtyi tiukkoihin toimiin kommunistien toimintaa vastaan pidätyttäen SSTP:n koko puoluetoimikunnan, Kaisa Kallio oli iloinen, Huolestunut kirjeenvaihto kuitenkin jatkui. Puolisot näkivät kommunistien aiheuttavan myös jyrkän oikeiston kiihtymistä. »Kyösti rakas, ei tule mitään Suomen kansasta ennenkuin se puhdistetaan», huokaisi Kaisa Kallio helmikuussa 1922.

Kallion hallituksen jyrkkiin toimiin nämä pääministerin kotiseudun viestit eivät oleellisesti vaikuttaneet. Mutta ne olivat todellisia esimerkkejä yli koko maan levinneestä toiminnasta, jota Etsivä Keskuspoliisi seurasi ja josta hallitus oli tietoinen. Oikealta hallitusta arvosteltiin saamattomuudesta, ja varsinkin suojeluskuntaan kuuluvien työläisten vainoaminen työmailla herätti kiukkua. »Voiehtikää ennen», kirjoitti vallankumousta pelkäävä Kaisa Kallio tammikuussa 1922.64 Käsitys vallankumouksen uhasta oli yleinen.

Juridiset perusteet kommunistien toiminnan estämiseen olivat olemassa, mikäli osoitettaisiin SSTP:n toimivan kielletyn SKP:n peitejärjestönä. Tämä taas oli yleisesti tiedossa. Sittenkin tuli niin poliittisille piireille kuin suurelle yleisölle täytenä yllätyksenä oikeusministerin, kesäloman vuoksi sisäministerinäkin toimivan Otto Åkessonin määräys 200 kommunistijohtajan pidättämisestä. Kaikki ministeritkään eivät tienneet asiasta etukäteen.

Pääministeri luonnollisesti tiesi, mutta ei kaikkia yksityiskohtia eikä pidätysten laajuutta hänkään. Pidätystä edeltävänä päivänä hän kirjoitti vaimolleen olevansa hyvin jännittynyt, koska seuraavana päivänä tultaisiin pidättämään »useita kymmeniä» kommunisteja, joukossa Yrjö Mäkelin, jonka toiminta oululaisen Pohjan Kansan toimittajana oli erityisesti huolettanut vaimoa. Kallio oli Åkessonin suunnittelemasta hankkeesta epävarma ja totesi pelkäävänsä sen menevän liian pitkälle, vaikka syyllisyys olikin selvä.

Pidätyksen jälkeen Kallio kuten koko muukin hallitus asettui tukemaan Åkessonia. Epävarmuus kiusasi kyllä pääministeriä vielä kauan. »Minä olen vapissut tämän kysymyksen edessä, kun se on niin laajakantoinen», hän kirjoitti pidätyspäivänä ja tunnusti pidätettyjen suuren määrän olleen itselleen yllätys. Keskuspoliisi oli ottanut »kaksi vertaa enemmän kuin oli tarkoitus», hän kertoi.

Hän halusi vapauttaa osan pidätetyistä heti eikä iloinnut oikeistolta saamistaan runsaista kiitoksista: »Kovin minua inhottikin se kiitos, sillä onhan aina surullista vangita ihmisiä.» Hän katuikin, etteiollut asian valmisteluvaiheessa »seurannut vaistoaan» ja tyytynyt pienempään iskuun, niin kuin oli itse tahtonut. Hän olisi halunnut ensiksi pidättää vain puolueen ylimmän johdon ja takavarikoida arkistot, minkä jälkeen vasta olisi jatkettu, mikäli aihetta olisi ilmennyt, Kansanedustajia hän ei olisi halunnut vangittaviksi, mutta hän sai puolelleen vain Vennolan, Pullisen ja Mantereen. Sitä vastoin muut, mm. maalaisliiton kaikki paikalla olleet ministerit olivat Akessonin laajemman ohjelman kannalla.

Pidätyksen laillinen perusta oli selvä. Oikeusviranomaiset olivat todenneet SSTP:n kielletyn SKP:n toiminnan jatkajaksi. Asian laillisuuspuolesta Kallio olikin rauhallinen. Poliittinen puoli häntä sen sijaan huolestutti sekä sosiaalidemokraattien että omankin puolueensa ja Alkion puolesta varsinkin. Alkio oli kuitenkin varauksetta hallituksen takana: »Olen koko sielustani Akessonin kannalla», kirjoitti Alkio, joka myös Ilkassa asettui kannattamaan kommunistipidätyksiä kansanvallan itsepuolustuksena. Sosiaalidemokraattien reaktio oli ehdottoman kielteinen ja he vaativat eduskunnan kutsumista koolle kesken kesälomaa. Kokoomuslainen puhemies Paavo Virkkunen ei kuitenkaan suostunut. Sen verran hallitus lievensi iskuaan, että lyhyen ajan kuluessa laskettiin kaksi kolmasosaa pidätetyistä vapaaksi. Tämä erityisesti pääministerin ajama toimi ei tyydyttänyt jyrkimpiä enempää kuin sekään, että Akesson esitti samaan aikaan 27:n kapinasta tuomitun punaisen, mm. Edvard Valppaan ja Hannes Uksilan, armahdusta, mitä Kallio myös tuki Oikeisto ja osa maalaisliittoakin vastusti lievennyksiä jyrkästi, eikä Alkionkaan mielestä vapautuksilla ollut kiirettä.

Edistyspuolueen vasemmalla laidalla Kalliota ja Akessonia kyllä arvosteltiin sekä kommunisti- että armahduskysymysten vuoksi, mutta hallitusyhteistyötä ei vaarannettu.

Muuten Kallio uskoi koko jupakan menevän kohtuullisen vähällä ohi, Hän totesi sosialistien pysyvän sittenkin rauhallisina. Pelättyä joukkoliikehdintää hallitusta vastaan ei esiintynyt Maalaisliiton puolue-elimet tukivat hallitusta ja pääministeriä vankasti.

Eduskunta oli lomalla, joten ryhmän mieltä ei heti voinut tiedustella. Sen sijaan 25.9. pidettiin pääministerin virka-asunnossa puolueen keskushallituksen, ryhmän valtuuskunnan ja puolueen lehtimiesten yhteinen neuvottelukokous, jossa Kallio selosti laajasti -pidätyksiä ja niiden aiheuttamia ongelmia, varsinkin eduskunnan vajaalukuisuutta.

Kokouksen kannaksi merkittiin kuitenkin lyhyesti, että kommunistipidatykset todettiin »tyytyväisinä» ja ettei mitään ohjeita hallitukselle jatkossa osattu antaa.

Kallion optimismi osoittautui kuitenkin katteettomaksi. Sosiaalidemokraatit alkoivat ahdistaa hallitusta syksyn mittaan lehdissään ja välikysymyksin eduskunnassa sekä vaativat uusia vaaleja. Kolmesti Kallio sai vastata eduskunnassa; kahdesti kirjallisesti ja joulukuussa välikysymykseen. Tannerin kysymykseen 19.10. vastatessaan Kallio totesi, että asia riippui presidentistä. Wuolijoen kysymykseen 23.10. antamassaan vastauksessa Kallio vaati eduskuntaa jatkamaan työtään vajaalukuisenakin. Maan etu vaati tulo- ja menoarvion käsittelyä ja eräiden muiden kiireellisten asioiden ratkaisua säännöllisen istuntokauden aikana. Toimet oli tehtävä vaikka osa edustajista olikin pidätetty oikeudellisia tutkimuksia varten.

Eduskunnan enemmistö oli samaa mieltä, ja työskentely jatkui.

Tanner lähetti Kalliolle laajan yksityisen kirjeen, jossa aika vaativaan sävyyn esitti vankien vapauttamista. Hän korosti, ettei ollut kysymys vielä vankeudessa istuvista 191 kommunistista, vaan vuoden 1918 valtiollisista vangeista, joihin ei pitäisi enää harjoittaa juristeriaa, vaan »katsottava asiaa puhtaasti poliittisena». Kallioon Tannerin todistelu ei vaikuttanut, vaan hallitus pysyi tiukalla kannallaan. Vielä joulukuussa hallitus voitti luottamusäänestyksen selvin luvuin 98-54.

Ruotsalaiset esittivät jälleen vastalauseensa, koska Kallio oli vastannut Paasivuoren välikysymykseen vain suomeksi, mutta useimmat heistä eivät yhtyneet äänestyksessä vasemmistoon. RKP:lla oli takanaan kiivas puoluekokous, jossa puolueen vasemmistohakuisuutta Kallion hallitusta vastaan oli vahvasti kritisoitu, ja nyt puolue oli varovaisempi.

Hallituksen parlamentaarinen voima olisi riittänyt siirtämään uudet vaalit normaalin vaalikauden loppuun asti. Asiaan puuttuikuitenkin tasavallan presidentti, jonka valtaoikeuksiin eduskunnan hajottaminen kuului, ja kun Ståhlberg oli uusien vaalien kannalla, asia ratkesi. Sitä ennen Kallio oli ehtinyt uppoutua erittäin vaikeisiin budjettikysymyksiin, mikä saattoi hänet jälleen kerran vastakkain virkapalkkakysymyksen ja samalla oman eduskuntaryhmänsä kanssa.

Kato ja kriisi

Vuosi 1923 oli pahimpia katovuosia, joita Suomessa 1900-luvulla on koettu. Kallio luonnehti Nivalan katoa pahimmaksi miespolveen, mistä hän esitti esimerkin: ennen hänen ei ollut tarvinnut Nivalassa ostoleipää syödä, mutta tuota satoa ei voinut käyttää edes sekoitukseen.

Kallion omaa taloutta kato ei vakavammin järkyttänyt. Poliittisesti kadolla oli tunnelmia kiristävä vaikutus, sillä köyhtyneitten viljelijäin edustajat eduskuntaryhmässä jyrkensivät asenteitaan virkamies- ja muihin valtion menoja kasvattaviin kysymyksiin.

Maalaisliiton ryhmän erimielisyydet näkyivät hallituksen alusta lähtien, kuten on todettu. Sen jälkeen kun ensimmäinen virkapalkkakriisi oli ratkaistu, asiat lähtivät kuitenkin sujumaan juohevammin.

Puoluekokouksessa Lapualla 9.-10.6.1923 pääministeri esiintyi pääalustajana. Kokous oli sopuisa ja hyväksyi yksimielisesti hallituksen siihenastisen toiminnan sekä maalaisliiton osanoton hallitukseen. Kokous oli muutenkin optimistinen ja hyvähenkinen.

Kallio muisteli puoluekokouksen yhteydessä pidetyn kesäjuhlan juhlapuheessaan puolueen taivalta halveksitusta pikkupuolueesta johtavaksi hallituspuolueeksi. »Kaikki ne kans puoluekokousta pitävät», oli Työmies lausunut maalaisliiton puoluekokouksesta 15 vuotta sitten, ja porvarilehdet vaikenivat tuolloin koko tapauksesta.

Nyt oli toisin, vakuutti pääministeri suurelle kuulijakunnalle. Puoluekokouksen pääteemana oli vieläkin asutuspolitiikka ja etenkin sen symboli Lex Kallio. Ståhlberg vahvisti lain toimeenpanoasetuksen 31.8.1923, jonka jälkeen voitiin odottaa lain soveltamisen alkavan. Lehdet selostivat lakia ja sen soveltamisohjeita laajasti.

Se, ettei lisämaan anojia juuri ilmaantunut ja että lain sovellutus jäi muutenkin odotettua paljon vähäisemmäksi, oli ilmeisesti maalaisliitolle pettymys.

Kato toi ongelmat taas ajankohtaisemmiksi. Asutuspolitiikassa saavutettu periaatteellinen voitto jäi lisääntyvän köyhyyden varjoon. Pääministeri tiesi heti elokuun hallasta lähtien, mitä tuleman piti. Avunpyytäjiä alkoi virrata pääkaupunkiin, ja hallitus tekikin ripeitä päätöksiä avuista. Hallitus asetti komitean ottamaan selvää vahinkojen suuruudesta ja valvomaan toimia, joihin niiden johdosta ryhdyttiin. Valtion välityksellä hankittujen tilojen osamaksujen suorituksiin myönnettiin helpotuksia. Eduskunnalle annettiin esitys 60 miljoonan markan määrärahan myöntämisestä katovahingoista kärsineille. Eduskunta korotti summan vielä 65 miljoonaan.

Nämä toimet eivät kuitenkaan tyydyttäneet maalaisliiton, ryhmää, joka kapinoi hallituksen budjettiehdotusta vastaan pääministerin tyynnyttelyistä huolimatta. Hallitus oli valmistellut virkamieslakia, joka sisälsi myös palkkajärjestelyjä ja palkkojen sitomisen indeksiin. Tätä eivät kadosta kärsineitten viljelijäin edustajat pitäneet mahdollisena. Maalaisliiton lehdistö kirjoitteli voimaperäisesti virkamiesten toiveita vastaan. Laissa oli kyllä otettu huomioon maalaisliitonkin toiveita virka-aikaa ja virkamiesten luku määrää koskevissa kysymyksissä. Pääministeri puolusti lakia niin eduskuntaryhmässä ja puolue-elimissä kuin eduskunnassakin sen toisessa ja kolmannessa käsittelyssä 20.11. ja 30.11., ja laki hyväksyttiinkin äänin 97-54. Vastustajien joukossa oli myös maalaisliittolaisia.

Vielä vaikeampi oli budjetti. Puolustuslaitoksen menoarviota käsiteltäessä vasemmisto syytti hallitusta sotaiseksi samalla, kun oikeisto-oppositiosta Ernst Estlander moitti hallitusta välinpitämättömyydestä puolustuslaitosta kohtaan. Pääministeri puolusti budjettiaan kumpaankin suuntaan vakuuttaen hallituksen tavoittelevan maanpuolustuskyvyn lisäämistä, mutta sopusoinnussa taloudellisen kantokyvyn kanssa.” Osa maalaisliiton ryhmästä meni vasemmisto- opposition mukaan ja äänesti puolustusmäärärahojen lisäysehdotusta vastaan. Budjetti oli kyllä laadittu tiukkaa säästäväisyyttä osoittaen ja Kallio piti sitä hyvänä. Tuossa ilmapiirissä se vain ei kelvannut.

Kalliota painosti myös vanha ystävä Alkio, joka näki keskustapolitiikan tulleen tiensä päähän. »Etsikää hyvä asia, johon kaadutte», Alkio ehdotti jo elokuussa vakuuttuneena siitä, ettei kadon hermostuttama eduskuntaryhmä nielisi virkapalkkojen ja verojen korotuksia. Hän tuomitsi Rydin veropolitiikan ja virkamieslain, koska sen avulla »ne varmasti kiskovat indeksinsä ylöspäin samalla kun talonpojan leipävarras nousee monella taholla hyvinkin ylös», ja kallistui muutenkin hallituksen eron kannalle loppuvuodesta 1923. Alkio oli hallituksen aikaansaannoksiin hyvin tyytymätön, mikä näkyi paitsi kirjeissä pääministerille myös Ilkan pääkirjoituksissa.

Kun Kallio ei enää hallinnut omaa ryhmäänsä, hän läheni kokoomusta ja keskusteli mahdollisuudesta täydentää hallitusta kokoomuksen edustajilla. Mahdollisuuden tarjosi se, että hallituksesta erosi eri syistä ministereitä. Ryti nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi ja Akesson erosi loukkaantuneena siitä, että eduskunta hylkäsi hänen esityksensä ministerien palkankorotuksista.

Tämä 27.11. eduskunnassa käyty yhteenotto ei ollut maalaisliitolle kunniakas, koska opposition kärjessä oli luutilainen ja hallituksen esitys kaadettiin vasemmiston ja maalaisliiton vasemman laidan äänin. Alkiokin varoitteli Kalliota kokoomustäydennyksestä. Siitä ei tullutkaan totta. Kokoomuksen eduskuntaryhmä teki 8.12. päätöksen olla pyrkimättä hallituksen rekonstruointiin, mutta muutoin kokoomuksessa pantiin myönteisesti merkille lisääntynyt yhteistyöhalu.

Ristiriita presidentin kanssa

Eduskuntaryhmänsä hajanaisuudesta ja kapinoinnista sekä pikku tappioistaan huolimatta Kallio ei valmistautunut jättämään paikkaansa. Vielä joulukuussa hän arveli kotiin lähettämässään kirjeessä hallituksen voivan jatkaa pitkäänkin ja tammikuun 8. päivänä, kun hallitus saavutti 14 kuukauden iän, hän iloitsi sen pitkästä iästä ja erikseen korosti sitä, että hänen hallituksensa oli saavuttanut pitemmän iän kuin yksikään edeltäjänsä itsenäisessä Suomessa.

Tuolloin hän arveli hallituksen voivan jatkaa vaikka seuraavaan syksyyn, kunhan vain Rydin tilalle saataisiin uusi valtiovarainministeri. Hallituksensa aikaansaannoksiin hän ei ollut niinkään tyytymätön ja hän torjui Alkion moitteita kipakastikin.

Hallitus ei kaatunutkaan eduskunnassa tai eduskuntaryhmässä, vaan ristiriitaan tasavallan presidentin kanssa. Presidentti Ståhlberg katsoi, ettei ollut mahdollista jatkaa maan asioiden hoitamista vajaalukuisella eduskunnalla; hallituksen mielestä se taas kävi hyvin päinsä. Seurasi itsenäisen Suomen ensimmäinen vaitiosääntöoikeudellinen kiista korkeimpien valtioelinten, presidentin ja ministeristön välillä. Se johti Kallion ensimmäisen hallituksen eroon.

Kallio oli itse asiasta oikeastaan Ståhlbergin kanssa samaa mieltä. He olivat keskustelleet tilanteesta elokuussa heti kommunistipidätysten jälkeen. Tuolloin Kallio katsoi, että eduskunta pitäisi hajottaa ja järjestää uudet vaalit helmikuun alussa Ståhlberg-elämäkerrassaan Yrjö Blomstedt esittää, että tämä toimintasuunnitelma olisi sovittu yhdessä presidentin kanssa, mutta että Kallio ei sitä korostanut ministeritovereilleen. Suunnitelmaan kuului eduskunnan hajotus marraskuussa tulo- ja menoarvion käsittelyn jälkeen.

Ministerit olivat kuitenkin haluttomia jättämään paikkojaan, ja Kallio sai hajotusta tukevalle kannalleen vain Liakan. Kaikki muut halusivat siirtää päätöksenteon eduskuntaryhmille ilman ettähallitus ottaisi asiaan kantaa. Erityisesti Niukkanen vastusti jyrkästi hajotusajatusta. Tuloksena oli se, että hajotusta vastustavat saivat tukea oikeistosta. Hallituksen neuvottelussa 20.10. Kallio vielä totesi itsellään olevan »hyvän ajatuksen asiassa», mutta useimmat muut asettuivat hajotusta vastaan, ja niin hallitus keskuudessaan luopui siitä. Ståhlberg lienee luonnostellut Kalliolle valikysymysvastauksenkin Wuolijoen kyselyyn siltä pohjalta, että eduskunta hajotettaisiin. Sittemmin myös pääministeri siirtyi hajotuksen vastustajaksi, ja joulukuussa hän välikysymysvastauksessaan torjui hajotusvaatimuksen.

Ståhlberg oli kuitenkin eri mieltä. Valtakunnan tunnustetuimpana valtiosääntöasiantuntijana, jolla samalla oli korkeimman päättäjän asema, hänen ei tarvinnut antaa periksi. Ståhlbergin kantaan vaikutti epäilemättä sekin, että kun sosiaalidemokraatitkieltäytyivät jatkamasta vajaalukuisessa eduskunnassa, he olisivat tavallaan voineet pakottaakin presidentin antamaan hajotusmääräyksen.

Toimimalla hallituksen ja eduskunnan enemmistön karttaa vastaan presidentti pelasti oman arvovaltansa joutumasta vaaraan. Viime vaiheessa hallitus vielä esitti, että eduskunta kyllä kokoontuisi määräaikana, mutta lykkäisi täysistuntonsa kunnes hovioikeus olisi antanut tuomionsa, ja jos päätös olisi langettava, eduskunta hajotettaisiin. Tämä Kallion kompromissi olisi kelvannut sosiaalidemokraateille, mutta ei Ståhlbergille. Nyt myös puhemies Virkkunen ja ulkoministeri Vennola katsoivat uudet vaalittarpeellisiksi, ja se johti hallituksen eronpyyntöön 16.1.

Hallituksen kaatuminen tuli Kalliolle lopulta yllätyksenä. Ståhlberg ilmoitti hänelle 14.1., että tilanne vaati ennenaikaisten vaalien järjestämistä. Hallitus oli eri mieltä. Vain päivää ennen eronpyyntöään Kallio kirjoitti kotiinsa ristiriidasta, joka oli syntynyt presidentin ja hallituksen välillä ja »joka voi johtaa siihen, etten ole enää pääministeri, kun tämän (kirjeen) saat». Hän kertoi myös presidentin puuhaavan virkamieshallitusta »suorittamaan tuota poliittista tekoa».

Pääministeri ei ollut tilanteeseen tyytyväinen. Vaikka hän totesikin, ettei työ maista ja vakuutti olevansa pahoillaan, ellei pääsisi eroon, hän kuitenkin selvästi paheksui presidentin menettelyä. »Tämä muistuttaa vanhoja aikoja, jos tulee toiset, jotka tekevät sen minkä me kiellämme», hän totesi viitaten toisen sortokauden senaatinvaihdoksiin, kun senaattorit ja hallitsija eivät päässeet yksimielisyyteen.

Hän totesi myös sosialistien kyllä vaatineen hajatusta, mutta nyt »kauhistuvan tätä» ja katsoi, että olisi parempi, jos presidentti olisi korvannut hallituksen sosialisteilla: »Se olisi ollut parlamenttarismia.»

Hallituksen eron syy, siis ristiriita presidentin kanssa, mainittiin myös hallituksen eronpyynnössä, joten se julkistui ja tuli myös alkavan vaalitaistelun aseeksi. Ståhlberg nimitti Kallion seuraajan, taas A. K. Cajanderin johtaman virkamieshallituksen jo 18.1. Uuden hallituksen myötävaikutuksella presidentti saattoi antaa jo samana iltana määräyksen ennenaikaisten vaalien toimittamisesta 1. ja 2.4.1924. Eduskuntaryhmiä ei kuultu, mikä olisi ollutkin vaikeaa, koska eduskunta ei enää tuolloin ollut koolla. Presidentti toimi tietoisen itsenäisesti eduskunnasta välittämättä, ja Cajanderin hallitus nimitettiin eduskunnan enemmistön tahtoa vastaan.

Uudelle tasolle

Kyösti Kalliolle ensimmäinen pääministerikausi oli rasittava kokemus. Työtä oli paljon, ja hän valittikin taakkansa kohtuuttomuutta aika ajoin. Myös ne monet aivan uudet tehtävät, joihin hän pääministerinä joutui, jännittivät aluksi. Ja aivan niin kuin aikaisemmissa siirtymissä uudelle tasolle — ensin valtiopäivämieheksi, sitten senaattoriksi ja puhemieheksi — myös pääministerinä Kallio koki onnistumisen iloa ja tunsi hallitsevansa ne tehtävät, joihin hän joutui. Pääministerikautensa lopulla hän jo selvästi viihtyi asemassaan.

Pääministerikausi erotti hänet perheestään yhä enemmän, ja se rasitti häntä. Hän ehti nyt vielä paljon harvemmin kotiin kuin tavallisena ministerinä, ja perin tavallisia olivat viestit, joissa hän joutui peruuttamaan yllättävien esteiden vuoksi jo luvatun kotiintulonsa, Yhtämittaista kunnon kesälomaakaan, johon hän sentään’ oli ministerikausinaankin tottunut, hän ei voinut pitää. Kesällä 1923 pisin yhtäjaksoinen loma-aika Nivalassa oli vain viikko. Useimmiten pääministerin pistäytyminen kotonaan rajoittui pariin päivään.

Pääministerikausi »helsinkiläisti» muutenkin Kalliota. Vaikka hän oli siihen astikin oleskellut pitkiä aikoja yhtä mittaa Helsingissä, hänellä ei ollut siellä vakinaista asuntoa, vaan hän hankki yleensä eduskunnan istuntokausittain aina uuden »kortteerin», joko täysihoidon tai muun, Siitä seurasi monenlaista epämukavuutta vuokraemäntien ja ruokajärjestyksen — josta Kallio oli tarkka — jatkuvasti vaihtuessa. Nyt hän asettui asumaan omaan talouteen omine emännöitsijöineen ensiksi pääministerin virka-asuntoon ja vähän sen jälkeen omaan isoon vuokra-asuntoon, Valtiolla oli varattuna pääministerille virka-asunto Vuorimiehenkatu 1:ssä. Kun Kallion edeltäjät olivat helsinkiläisiä eivätkä asuntoa käyttäneet, se oli ollut muussa käytössä ja kunnoltaan heikohko.

Kallio päätti kuitenkin ottaa huoneiston haltuunsa, kun se sitä varten oli olemassa, ja perusteli päätöstään mm. sillä, että hän pelkäsi terveyttään ellei rupeaisi syömään säännöllisesti. »Olisihan tosin noloa, jos laitatan sen kuntoon ja kaatavat pian», hän pohti, mutta toisaalta, mikäli hallitus pysyisi pitempään, olisi asunto hyvin tarpeen. Hän ajatteli myös tyttärensä tarpeita. Vanhin tytär pääsi ylioppilaaksi vuonna 1923 ja aloitti opiskelunsa filosofisessa tiedekunnassa syksyllä ja tarvitsi siten myös asunnon Helsingissä. Kallio kävi Rydin kanssa katsastamassa huoneiston kuntoa tammikuun alussa 1923. Se päätettiin kunnostaa. Sisustustöissä hän sai neuvoja rouva Ritavuorelta, jonka kanssa Kalliot olivat tuohon aikaan paljonkin tekemisissä. 100 Tammikuun viimeisenä päivänä Kallio muutti virka-asuntoonsa. Huoneistossa oli tilaa myös ministeri Pulliselle, ja jonkin aikaa siellä asui myös Joukahainen.

Iso asunto oli tarpeen muutenkin kuin yksityiseksi mukavuudeksi. Pääministerin edustusvelvollisuudet olivat paljon suuremmat kuin tavallisen ministerin, eikä Kalliokaan voinut niitä välttää, vaikkei niistä lainkaan pitänyt. Tupaantuliaisiksi hän kutsui ministerit rouvineen »uuteen kotiinsa» 4 2.1923, Tuolloin oli kodissa emäntäkin, kun Kaisa Kallio viipyi viikon verran miehensä luona.

Muuten hän oli haluton matkustamaan niihin lukuisiin juhliin ja tilaisuuksiin, joita pääministerille tuli ja joihin Kallio usein vaimoaan pyysi. Kaisa Kallio oli 1920-luvun alkuvuosina rasittunut ja hänen terveytensäkin horjui. Lasten varttuminen ei vielä helpottanut suuremmin työtaakkaa Heikkilässä eikä hän ymmärrettävästi ollut pelkästään ilahtunut uusista velvollisuuksista. Huhtikuussa 1923 hän kuitenkin oli miehensä ja Ritavuoren kanssa presidentin luona kahvilla linnassa. Joulukuussa Kaisa Kallio vieraili linnassa ja kävi Ester Ståhlbergin kanssa kirkossa ja tammikuussa 1924 hän oli mukana Englannin lähettilään tarjoamilla päivällisillä.

Kaisa Kallion ystävällinen ja sydämellinen olemus teki jo näillä lyhyillä käyneillä vaikutuksen moniin pääkaupunkilaisperheisun. Edustusvelvollisuudet olivat Kalliolle enimmäkseen vastenmielisiä muutenkin kuin emännän puuttumisen vuoksi.

Juhlat ja paraatit olivat aina tuntuneet Kalliosta vierailta, ja sitä hän oli valittanut lähes koko poliittisen uransa ajan. Lisäharmia tuli nyt kielitaidon puutteesta, kun pääministerin oli osallistuttava diplomaattien seuraelämään. »Pitää taas mennä ulkomaalaisten kutsuihin heidän rouviaan johtamaan vaikken osaa paljon jutella heidän kanssaan», hän huokaisi tammikuussa 1924 oltuaan jo runsaan vuoden pääministerinä. »Mutta minkäs sille tekee, kun ’arvo’ niin vaatii», hän jatkoi alistuneesti. Nämä valittelut toistuivat usein pääministerin kirjeissä ja muistiinpanoissa, eivätkä lakanneet kokonaan tuonnempanakaan, vaikka hän joutui diplomaattikutsuihin ja -päivällisiin tottumaan. Niin vähän kuin kielitaidottomuus käytännössä työtä haittasikin, tässä yksityiskohdassa se häiritsi. Ruotsia, tarvittavista kielistä sittenkin tärkeintä, Kallio jonkin verran harjoitteli myöhemmin ja kykenikin saavuttamaan auttavan suullisen kielitaidon,1o3 mutta muunkielisten kanssa oli asioitava tulkin avulla.

Lisää julkisia edustustehtäviä aiheutui siitä, että Kallio joutui ensimmäisellä pääministerikaudellaan kahdesti hoitamaan presidentin tehtäviä. Tammi-helmikuun vaihteessa Ståhlbergin jalka oli kipeä ja Kallio hoiti tehtäviä puolisentoista viikkoa. Tuolloin piti avata valtiopäivät. Kallio luonnollisesti hoiti menot mahdollisimman yksinkertaisesti. Toukokuussa Ståhlberg oli uudelleen sairaana. Silloin Kalliolle lankesi kaksikin suurta edustustehtävää: ensin Snellmanin patsaan paljastustilaisuus ja heti sen jälkeen puolustusvoimien suuri paraati. Kumpaakin Kallio jännitti melkoisesti. Snellmanin pitkään puuhattu patsashanke oli vihdoin -1-2: toukokuuta 1923 johtanut tulokseen, ja Emil Wikströmin veistämä patsas voitiin paljastaa Suomen Pankin edessä. Paljastuspuheen piti presidentin sijasta Kallio. Lyhyt puhe luonnehti Snellmania kaukonäköiseksi valistus- ja talousmieheksi, joka »muita voimakkaampana teki työtä ja taisteli suomalaisen kansallistunnon henkiin herättämiseksi.

Kalliolle Snellmanin patsaan paljastus oli epäilemättä mieluisa tehtävä, olihan hän ollut merkittävällä tavalla hanketta käynnistämässä ja taistelemassa omassakin ryhmässä ilmennyttä vastarintaa vastaan. Hän osti tilaisuuteen silinterinkin, »jottei kukaan voi sanoa, ettei valtakunnan pääministeri kunnioita tuota miestä», kuten hän perusteli. Ja tyytyväisyys pääministeriin niin puheen kuin muunkin esiintymisen osalta oli selvä, minkä Kallio pani mieluisasti merkille.

Paraatin vastaanottamista valtionpäämiehenä hän myös jännitti, ehkä enemmänkin kuin patsasjuhlaa. »Huomenna on sitten se minun suuri päivän joka voi päättyä kunniaan eli häpeään, sillä välimuotoja ei ihmisillä liene arvosteluissaan», hän aprikoi. Kun paraatikin meni ainakin ilman »suuria virheitä», kuten hän itse arvioi, hän oli helpottunut. »Tukalalta tuntui seisoa pari tuntia kaikille ihmisille, noin 10 000 ihmiselle maalitauluna», hän kyllä totesi,mutta oli sittenkin tyytyväinen. 107 Juhlat ja paraatit painoivat hänen mieltään edeltäpäin, mutta eivät enää jäljestä: Kyösti Kallio tottui myös niihin, vaikkei kai sanottavasti oppinutkaan pitämään.

Merkittävämpää Kallion tulevaa poliittista uraa ajatellen oli kuitenkin se, että pääministerikaudellaan ja sen jälkeen hän lopullisesti siirtyi valtakunnan politiikan huipulle. »Valtiomieheksi» häntä mainostettiin jo seuraavissa vaaleissa. Hänen hallituksensa saavutti, kuten todettiin, pääministerin suureksi tyytyväisyydeksi siihenastisten hallitusten ikäennätyksen. Hän asetti runsaasti ministerivaliokuntia, joihin meni itse mukaan. Valtioneuvoston äänestyksissä pääministeri asettui usein häviölle jääneelle puolelle, jopa ainoana tulevaa päätöstä yksin vastustaneen tueksi, minkä ilmeisenä tarkoituksena oli vetää kokemattomia ministereitä. paremmin »ryhmään». Kallio osoitti osaavansa johtaa hallituksen työskentelyä.

Kyösti Kallio täytti 50 vuotta pääministerinä 10.4.1923. Pääjuhla järjestettiin Helsingissä, jossa Kalliot ottivat vastaan onnitteluja ja olivat valtioneuvoston päivällisillä juhlinnan kohteina. Onnitteluja tuli runsaasti tasavallan presidentistä ja Svinhufvudista alkaen.

Alkio lähetti tilaisuuteen sitä varten painetun kaunissisältöisen kirjelmän »Nivalan nuorisoseuran entiselle puheenjohtajalle K. Kalliolle 50-vuotispäivänään». Eduskuntaryhmistä kävivät onnittelemassa maalaisliiton lisäksi kokoomuksen ja edistyspuolueen ryhmät.

Lehdet kirjoittivat laajasti ansioituneesta poliitikosta, mikä edelleen lisäsi Kyösti Kallion saamaa yleistä tunnustusta. 50-vuotiaana Kyösti Kallio oli saavuttanut politiikassa henkilökohtaisesti lähes kaiken, mikä oli saavutettavissa. Hän koki kuitenkin työnsä Suomen maatalouden ja maalaisväestön sekä laajemmin ymmärrettynä koko maan hyväksi olevan kesken.