Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Yhdistyneen maalaispuolueen johtoon

Nuorsuomalaisen puolueen maakunnalliseksi alajärjestöksi tarkoitettuvAlkion Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto oli ohjelmaltaan ja kannattajakuntansa rakenteelta monessa suhteessa lähempänä SML:a kuin omaa puoluettaan. Kun Alkio heti alkukesästä 1907 vaihtoi eduskuntaryhmää, oli maalaispuolueiden yhtyminen enää ajan kysymys. Alkio kirjoitti kyllä vielä 30.7.1907 Kalliolle eteläpohjalaisten aikovan säilyttää liittonsa itsenäisyyden, mutta tulevansa yhtymään yhteistoimintaan maalaisliiton kanssa.

Tosiasiassa puolueiden yhdistymisajatus kypsyi nopeasti. Vielä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maalaispuolueet Etelä-Pohjanmaalla olivat pahoissakin riidoissa, mutta jo kesällä ja varsinkin syksyllä eteläpohjalaisten enemmistö kallistui puolueliitoksen kannalle. EPNM:n yleiskokous Alavudella 29.12.1907 hyväksyi puolueiden tavoitteiden yhteisyyttä korostavan ponnen. Kokouksessa oli paikalla myös SML:n puheenjohtaja Otto Karhi, joka omasta puolestaan vakuutti SML:n kannattavan yhdistymistä. Kuukauden kuluttua puolueitten edustajat pitivät yhteisen puoluekokouksen Tampereella 29.-30.1.1908. Eräistä lähinnä Karjalan maalaisliittolaisten epäilyistä huolimatta puolueet päätettiin yksimielisesti yhdistää.

Kyösti Kallion voimakas asema puolueessaan korostui eduskuntatyöskentelyssä, jota hän varsin suvereenisti johti. Nyt, puolueita yhdistettäessä ja niiden ohjelmia yhteensoviteltaessa painottui edelleen hänen asiantuntemuksensa ja myös hänen alkuperäinen asemansa maalaisliiton ja nuorsuomalaisten välimaastossa. Ensimmäisten eduskuntavaalien aikainen rasite muuttui eduksi.

Kuten todettiin, Kallio jäi Seinäjoen puoluekokouksessa 26.-27.10.1906 pois Maalaisväestön Liiton keskushallinnosta. Sen kokouksiin hän ei ollut ehtinyt osallistua kertaakaan sen runsaan kuukauden aikana, jonka hän siihen muodollisesti kuului. Puoluetoimintaan hän kyllä alkoi ottaa osaa. Hän osallistui Lahdessa 10.-12.12.1906 pidettyyn puoluekokoukseen ja alusti siellä tärkeästä torpparikysymyksestä. Hän käytti myös puoluekokouksen päätöspuheenvuoron, jossa hän erityisesti korosti torppariohjelman hyväksymisen tärkeyttä. Nyt oli viety pois pohja yleisiltä väitteiltä, että maalaisliitosta muodostuisi »manttaalimiesten liitto, jolle ei torpparien asia mitään merkitsisi».

Eduskuntavaalien jälkeen ja ratkaistuaan mielessään pysyvästi puoluekantansa hän osallistui enemmän. Suomen Maalaisväestön Liiton hallinto valitsi hänet alustamaan seuraavassa, samoin Lahdessa 26.-27.4.1907 pidettävässä puoluekokouksessa aiheesta »Mille kannalle tulee liiton edustajien asettua eduskunnassa muihin puolueisiin nähden». Kallio puolusti alustuksessaan nimenomaan yhteistyötä nuorsuomalaisten kanssa, mikä saikin puoluekokouksen kannatuksen.

Vapunpäivänä 1907 hän puhui Ylivieskassa Kalajokilaakson maalaisliittolaisten kokouksessa yhdessä Karhin, Kiiskisen, Knuutilan ja uuden nousevan poliitikon ratamestari Antero Leinon kanssa. Ja puheita riitti sitten: kesäkuussa hän piti Nivalan Välikylän paikallisosaston iltamissa juhlapuheen, joka »kuunneltiin tarkkuudella». Heinäkuussa Kallio ja Karhi puhuivat Nivalan nuorisoseurantalolla Nivalan paikallisosaston juhlassa ja samana päivänä Raudaskylässä. Marraskuussa hän puhui Maliskylän paikallisosaston iltamissa sekä Oulussa 19.12.1907 Oulun läänin maalaisliittopiirien kokouksessa. Viimeksi mainitussa hän esitelmöi lakiehdotuksestaan teiden ja siltojen teosta ja kunnossapidosta maalla, mikä oli yksi keskeisimpiä manttaalirasituksiin liittyviä kohtia ja SML:n uudistustavoitteita.7 Kieltäytyessään joulukuussa 1907 lähtemästä Etelä-Pohjanmaalle, jonne Alkio häntä pyysi, Kallio kertoi jo pitäneensä viisi pitkää esitelmää ja luvanneensa taas pitää useita. Kolmessa pitäjässä oli jo käyty ja kolmessa vielä pitäisi käydä, hän huokasi ja kertoi Karhin olevan samaan aikaan jossakin Kajaanin tienoilla herättelemässä Kainuun kansaa.

Tampereen puoluekokouksessa hänen osansa oli varsin merkittävä. Raittiusyhdistys Taiston talolla pidetty kokous työskenteli Karhin johdolla. Kokouksen keskeiseen valiokuntaan, »järjestävään toimikuntaan» valittiin Kallio, puoluesihteeri Jaakko Kivi ja oululainen F. J. Ollakka. Ensimmäisenä kokouspäivänä keskityttiin Kallion alustuksen pohjalta maantiekysymyksiin, ja alustajan ponnet hyväksyttiin yksimielisesti. Toisena tärkeänä kysymyksenä oli esillä maanvuokralain uudistus, jonka käsittelyyn Kallio osallistui aktiivisesti. Hän korosti, että laki olisi laadittava sellaiseksi, että se takaisi vuokraajalle hänen työnsä tulokset ja katsoi, että vain poikkeustapauksessa voitaisiin tehdä alle 50 vuoden vuokrasopimuksia. Kallio piti myös kokouksen päätyttyä järjestetyssä iltamassa »sisältörikkaan puheen».

Tampereen kokous päätti siis SML:n ja EPNM:n yhdistämisestä. Puolueiden ohjelmien yhdistämistä varten asetettiin toimikunta, johon valittiin EPNM:sta Alkio, Pohjois-Pohjanmaan SML:n edustajana Kallio sekä Karjalan maalaisliittolaisista Juhani Leppälä. Kallion arvostettu asema myös puoluejärjestön puolella näkyi.

Ennen lopullista sulautumiskokousta SML piti vielä yhden erillisen puoluekokouksen, Helsingissä Koiton talolla 29.-30.4.1908. Kallio alusti »nykyisestä asemasta», mikä tarkoitti Suomen ja Venäjän suhteita alkaneen toisen sortokauden puristuksessa. Senaatti oli juuri eronnut ja eduskunta hajotettu: Kallio käsitteli ajankohdan tärkeintä kysymystä. Kokous yhtyi keskustelutta Kyösti Kallion maltillisen perustuslailliseen linjaan, ja alustus päätettiin puolueen kustannuksella painattaakin. Kalliosta oli kasvanut maalaisliiton
todellinen johtaja.

Virallisesti hänen johtajuutensa vahvistettiin yksimielisesti Kauhavan puoluekokouksessa 7.-8.11.1908. Tässä kokouksessa SML ja EPNM päättivät lopullisesti yhdistymisestään ja julkaisivat yhteisen puolueohjelman. Sama kokous valitsi myös uuden puoluehallinnon.

Vaikka yhdistymisasia oli periaatteessa päätetty jo vuotta ennen Kauhavan kokousta, osoittautui ohjelmien yhteensovittaminen varsin vaikeaksi. Eniten erimielisyyksiä oli torpparikysymyksessä sekä mm. suhtautumisessa kirkkoon. Varsinkin jälkimmäinen oli vaikea. Vielä itse kokouksessa piti Alkion, Kallion ja Leppälän käydä keskenään sitkeitä neuvotteluja, ja muitakin ohjelmatoimikuntia asetettiin ennen kuin kompromissi oli valmis. Kolmen miehen komitean esitystä oli kyllä »justeerattu» SML:n laajennetun hallituksen kokouksessa Helsingissä 8.8.1908, mutta työ oli silti melkoisesti kesken vielä Kauhavalle kokoonnuttaessa.13 Lopullinen tulos oli kompromissi, joka ei sisältänyt suuria siirtymiä kumpaankaan suuntaan, ja kaikki ohjelmakohdat, jotka jommallakummalla oli ohjelmissaan ollut, otettiin yhdistettyyn ohjelmaan.

Puolueen kuvan kannalta tärkeimmissä asioissa ohjelma painottui SML:n suuntaan: manttaalirasitusten poisto ja verotuskysymykset sekä puutavarayhtiöiden maanomistuskysymys tulivat ohjelmaan korostetusti ja SML:n kannan mukaisina. Samoin omaksuttiin virkamieskysymyksessä jyrkkä kanta. Kallio, joka alusti kokouksessa juuri virkamiesasiasta, korosti Snellmaniinkin tukeutuen, etteivät virkamiehet saaneet olla matelijoita eikä kansan herroja, vaan kansan palvelijoita ja yhteiskunnan tarkoitusten toteuttajia. »Vähä työtä ja paljo palkkaa» oli vallitseva käytäntö, josta oli päästävä eroon.

Uskontokysymys oli vaikein. Alkion EPNM:n ohjelmassa oli vaatimus kirkon ja valtion erottamisesta. Myös SML:n ensimmäistä ohjelmaa tehtäessä oli esitetty ajatuksia samaan suuntaan — lähinnä Karhi ja Saalasti — joskin ohjelmassa vain kehotettiin ottamaan ero »tarkan harkinnan alaiseksi». Todellisuudessa enemmistö SML:n kannattajakunnasta ei ollut koskaan kirkon ja valtion eroa hyväksynyt, ja tätä mieltä oli myös Kyösti Kallio, sekä henkilökohtaisesta vakaumuksesta että kotiseutunsa mielialat tietäen. Hän oli kosketellut kysymystä jo Kalevaan 8.9.1906 kirjoittamassaan »Muutamia mietteitä maalaispuolueesta» -artikkelissaan. Hän hyväksyi kyllä uskonnonvapauden ja siviiliavioliiton vaatimuksen, mutta ei pitänyt kansaa ainakaan vielä täydelliseen eroon kypsyneenä. Seinäjoen kokouksessa hänen maltillinen kantansa oli voittanut Karhin ja Saalastin näkemykset, ja hänen saman kokouksen valiokunnassa (yhdessä Ahmavaaran ja opettaja Otto Silanderin kanssa) muotoilemaansa kannanottoon ei kirkon ja valtion eroa sisältynytkään.

Kallio, joka sai Leppälältä tukea, taivutti nyt Alkion hyväksymään sanamuodon, joka käytännössä hautasi erohankkeen pysyvästi: ohjelma totesi, että koska kirkon ja valtion eroa ei »ei ainakaan ensi tilassa voida ratkaista», oli nyt toteutettava täydellinen uskonnonvapaus ja lainsäädännössä mahdollistettava siviiliavioliiton solmiminen. Paljon kiistellyssä uskonnonopetuskysymyksessäkin Kallio sai läpi kantansa, jonka mukaan uskonnonopetus tulisi kouluissa säilyttää, joskin se oli »vapautettava muodollisuuksista». Näillä ratkaisuilla oli puolueen tulevaisuudelle hyvin kauaskantoinen ja kannatusta ajatellen myönteinen merkitys. Kallion jo varhain omaksuma myönteinen suhtautuminen kristinuskoon ja kirkkoon vaikutti näin ratkaisevasti maalaisliiton tulevaisuuteen.

Kallio osallistui vielä kokouksessa asetetun tärkeän tilattomien maanhankintakomitean työskentelyyn ja tuli näin vaikuttaneeksi paljon kokouksen kaikkien tärkeimpien päätösten muotoutumiseen. Tilattoman väestön asian hoitamista Kallio piti ohjelman tärkeimpiin kohtiin kuuluvana. Vaatimus täydestä omistusoikeudesta itsenäistyville vuokraviljelijöille oli hänelle mieleen, vaikka se merkitsisikin sitä, että tarkoitukseen oli varattava runsaasti pääomia. Ulkomaisella pääomalla Kallio ja maalaisliitto eivät kuitenkaan halunneet Suomen torppareita itsenäistää, vaan ohjelmaan otettiin vaatimus valtion takaamien obligaatioiden liikkeeseen laskemisesta tarkoitusta varten. Samoin otettiin jo Kauhavan ohjelmaan Kallion tulevan maareformilainsäädännön kohtia, kuten kruunun uudistalojen, kruununtorppien ja viljelyskelpoisten valtion metsämaiden muodostaminen itsenäisiksi tiloiksi.21

SML:n Kauhavan ohjelma pysyi muuttumattomana vuoteen 1914 saakka, ja monet tuolloin määritellyt ohjelmakohdat säilyivät lähes sellaisenaan aina 1960-luvulle saakka» Kallion keskeinen panos ohjelmatyössä kantoi kauas. Puoluekokous valitsi Kallion yksimielisesti puolueen eli keskushallinnon uudeksi puheenjohtajaksi. SML:n varsinaiset perustajat, »Karhin ryhmä», saivat väistyä, kun puolue suuntasi väljempiä näköaloja kohti. Siihen tarvittiin valtakunnallisesti tunnetumpaa ja poliittisesti kokeneempaa miestä, juuri Kyösti Kalliota.

Kallion valinta oli tavallaan kompromissi EPNM:n ja SML:n välillä samaan tapaan kuin uusi ohjelmakin. Karhilla oli melkoisia vaikeuksia. Hänellä oli riitoja lähiympäristönsä kanssa ja häntä moitittiin toisaalta myöntyväisyydestä perustuslakikysymyksissä ja toisaalta sosialistisuudesta, ja viimeksi mainittua hän ei juuri välittänyt kieltääkään. Putoaminen eduskunnasta lienee ollut yhteydessä näihin ongelmiin. Kallio luotti kyllä Karhun, joka valittiin keskushallitukseen edelleen, mutta johtaja oli peruuttamattomasti vaihtunut.

Puoluetyön arkea

Runsaan yhdeksän vuoden ajan, vuoden 1908 loppuvuodesta maaliskuuhun 1917 Kyösti Kallio oli maalaisliiton puheenjohtaja, virallisesti Suomen Maalaisväestön Liiton keskushallinnon puheenjohtaja. Tämä aika oli Kalliolle erittäin työteliästä. Uudessa luottamustehtävässä oli puuhaa silloinkin, kun eduskuntatyöltä tai paikallisilta ja alueellisilta luottamustoimilta olisi jäänyt vapaata aikaa.

Mutta Kyösti Kallio ei pelännyt työtä. Hän tiesi kovaa työtä tarvittavan, ennen kuin nuori puolue voisi nousta sekä kannatukseltaan että laadultaan, ja hän oli valmis omalta osaltaan tekemään niin paljon kuin jaksoi Häntä pyydettiin puhujaksi ympäri maata, ja aika paljon hän noita pyyntöjä täytti. Hän kirjoitti ahkerasti lehtiin ja puolueen julkaisuihin. Huoli puolueen ja erityisesti sen lehdistön taloudesta painoi. Henkilövaikeuksia oli, ja niihin puheenjohtajan oli alituiseen tartuttava. Kaiken kaikkiaan Kyösti Kallio antoi noina kahdeksana vuotena maalaisliitolle paljon.

Nuoren maalaisliiton järjestöorganisaatio oli löyhä ja puutteellinen. Itä- ja Pohjois-Suomessa oli kyllä verraten tiheä paikallisosastoverkko, mutta piirien toiminta oli tehotonta ja katkonaista niin kuin osastojenkin. Oulun kokouksessa syyskuussa 1906 SML oli hyväksynyt periaatteen, että jokaiseen maalaiskuntaan oli perustettava puolueen paikallisosasto ja jokaiseen vaalipiiriin piirihallinto. Väliaikainen keskushallinto lähetti kuntiin kiertokirjeen, jossa kehotettiin perustamaan paikallisosastoja. EPNM:n organisaatio oli periaatteessa samanlainen.

Ennen Kallion puheenjohtajakauden alkua maalaisliitolla oli kuusi toimivaa piirijärjestöä: ensimmäisenä toimintavuonna perustetut Oulun läänin eteläisen vaalipiirin, Viipurin läänin itäisen ja läntisen vaalipiirin, Kuopion läänin läntisen vaalipiirin, Vaasan läänin eteläisen vaalipiirin sekä vuonna 1907 aloittanut Oulun läänin pohjoisen vaalipiirin piirijärjestö. Paikallisosastojen määrä vuonna 1907 oli 125, joista 36 Oulun eteläisessä, 41 Kuopion läntisessä, 18 Viipurin itäisessä ja 19 Viipurin läntisessä piirissä. Puolueella oli epäyhtenäinen, mutta sittenkin verraten runsas koneisto.

Puoluekoneisto ei kuitenkaan käytännössä toiminut läheskään toivotulla tavalla. Paikallisyhdistysten jäsenmäärät olivat yleensä vähäisiä, eivätkä niissä toimivat ymmärtäneet keskuselinten merkitystä. Piirijärjestöjen ja niiden työtä johtavien piiritoimikuntien sekä paikallisosastojen kosketukset olivat usein sattumanvaraisia, ja piirien talous oli säännöllisesti hataralla pohjalla. Puutteellista oli myös piirien ja keskushallinnon yhteydenpito. Myös keskushallinto kärsi kroonisista taloudellisista vaikeuksista. Puolueen palveluksessa ei ollut yhtään päätoimista henkilöä, mikä sekin lisäsi puheenjohtajan työpainetta.

Puolueen puheenjohtajuus edellytti jatkuvaa matkustamista kokouksissa, ja vaikka matkat usein oli yhdistettävissä eduskuntatyöhön, lisääntyivät ne kuitenkin melkoisesti.

Puoluekokous kokoontui vuosittain. Kallion kaudella pidettiin — Kauhavan kokous mukaan luettuna — seitsemän puoluekokousta. Vain vuonna 1915, jolloin järjestötyö maailmansodan ja sortokauden puristuksessa oli lamassa, vuosikokous jätettiin pitämättä. Muulloin puoluekokoukset pidettiin, yleensä vuoden alussa. Vuonna 1911 kokous pidettiin Hiitolassa, 1912 Kuopiossa, 1913 Alavudella ja muina vuosina (1909, 1914 ja 1916) Helsingissä.

Puoluekokousten välillä asioita hoiti suppeahko, alle kymmenjäseninen keskushallinto, joka kokoontui Kallion kaudella kolmisenkymmentä kertaa, osaksi puoluekokousten yhteydessä. Vuoden 1914 jälkeen puoluehallinto kokoontui joskus myös täydennettynä piirijärjestöjen edustajilla ns. lisättynä keskushallintona. Toisinaan oli mukana muita piirien edustajia, lehtimiehiä jne. ja kahdesti kokous pidettiin yhteisenä eduskuntaryhmän kanssa. Puoluehallinnon kokouksista useimmat (23) pidettiin Helsingissä. Myös Pohjanmaan radanvarsipaikkakuntia käytettiin kokouspaikkoina: 1908-1909 kokoonnuttiin kolmesti Kokkolassa, ja kerran kokous pidettiin Ylivieskassa, Kempeleessä ja Seinäjoella jo mainittujen puoluekokouspaikkakuntien ohella. Puoluehallinnolla oli lisäksi suppea, kolme—neljäjäseninen toiminta- eli juoksevain asiain valiokunta, johon puheenjohtaja luonnollisesti myös kuului. Se kokoontui Kallion johdolla viisi kertaa: neljästi Oulussa ja kerran Seinäjoella.

Kokouksia pidettiin puoluekokouksia lukuun ottamatta harvoin, jos verrataan myöhempään puoluetoimintaan. Syynä oli yksinkertaisesti rahapula. Matkat maksoivat, eikä keskushallinto tahtonut saada mistään kerätyksi niin paljon varoja, että laskut olisi voitu osanottajille suorittaa. Puoluesihteerikin jäi kerran juuri rahapulaan vedoten pois keskushallinnon kokouksesta ja varoitti hukkaamasta keskushallinnon varoja matkoihin, sillä ne oli tarkoitettu valistustyöhön.

Rahapulasta huolimatta puhujien matkat olivat välttämättömiä järjestötyön ylläpitämiseksi ja aikaansaamiseksi. Suuren vastuun tästä raskaasta matkatyöstä otti puolueen puheenjohtaja. Kykeneviä puhujia ei ollut monta — lähinnä Karhi, Alkio, Saalasti ja Pykälä tulivat Kallion ohella kysymykseen valtakunnan tason puhujina — ja sen vuoksi kutsuja tuli paljon. Tammikuussa 1909 Karhi matkusti Hämeeseen ja Kallio yhdessä Antero Leinon kanssa varustautui lähtemään runsaaksi viikoksi »turnausmatkalle ennen valloittamattomille seuduille». Tämä matka kyllä peruuntui Kallion osalta vaimon sairauden vuoksi. Kesällä 1910 Kallio AIkion monista pyynnöistä lupautui puhumaan Laihialla maalaisliittolaisten kesäjuhlassa, ja Ilkka kertoi yleisön olleen puheesta erittäin innostunut. Marraskuussa 1910 hän piti samalla viikolla neljä esitelmää. Lähipitäjien osastojen tilaisuuksissa Kallio kierteli alituiseen pitämässä puheita ja luentokursseja.

Kallion intoa järjestötyöhön ja etenkin matkoihin vähensivät kotihuolet, joita tuolloin oli runsaasti vaimon sairastellessa ja lasten ollessa vielä pieniä. »Olen elänyt vaan itselleni», hän — kylläkin liioitellen —tunnusti Alkiolle kesällä 1911. Seuraavana kesänä hän kirjoitti liikkuneensa entistä vähemmän, mutta parkinneensa mieltään sillä, että hän teki käytännön maalaisliittotyötä kotonaan koettaessaan todistaa ympäristölleen, että maanviljelys kannattaa ja että »tuo kuolemanusko kansasta häipyisi». Lokakuussa 1912 Alkio, Luopajärvi, Kustaa Harju ja Kallio liikkuivat Pohjanmaan piirijärjestöissä. Kallion osalle tuli laaja Oulun lääni, jonka pohjoisen piirin kokous pidettiin Simossa. Ja Kallio tiesi, että jokaisen pystyvän puhujan olisi pitänyt liikkua vielä paljon enemmän rohkaisemassa heikoimpien maakuntien väkeä. »Turun puolen miehiä olisi pitänyt rohkaista», hän huokaisi kesällä 1913, mutta joutui perheensä ja töittensä vuoksi kieltäytymään monesta lähempääkin tulleesta puhekutsusta. »Vaan se on valitettavaa, että niin harvat ovat selvillä arimmista kysymyksistä», hän valitti Alkiolle tammikuussa 1914. Niiden jotka tunsivat asiat ja kykenivät ne esittämään, oli pakko tehdä työtä. Ja intoa työhön antoi varmuus menestyksestä: maalaisliiton kannatus kasvoi vaali vaalilta. Seuraavissa vaaleissa oli tuleva tosi rynnäkkö, Kallio suunnitteli vuonna 1914 valiteltuaan taas kerran väen vähyyttä. Siitä huolimatta rynnättäisiin »Auran rannoilta Salmiin, Hankoniemestä Utsjoelle», uskoi talonpoikaispuolueen puheenjohtaja puolueen aatteelliselle johtajalle.

Kallion lähin työtoveri järjestöasioissa oli puoluesihteeri Kustaa Hautamäki. Hautamäki oli päätoimeltaan Liiton päätoimittaja. Sivutöinään hän hoiti puoluesihteerin tehtäviä koko Kallion puheenjohtajakauden, vuodesta 1908 vuoteen 1917. Kallio ja Hautamäki tapasivat aika usein, kun Kallio tuli vuoden 1909 alusta mukaan myös Liiton hallintoon ja kulki muutenkin tiheään Oulussa. Myös kirjeenvaihto oli vilkasta: Kallion papereissa on säilynyt 72 kirjettä Hautamäeltä, pääasiassa järjestöasioita. Hautamäki vakuutti Alkiollekin neuvottelevansa aina kaikissa järjestökysymyksissä Kallion kanssa. Kallio oli puheenjohtaja, joka tiesi mitä puolueessa tapahtui — mikäli sen vain joku muu puolueessa tiesi. Hautamäki oli eteläpohjalainen, tarmokas mies, mutta henkilönä aika särmikäs, eikä tullut toimeen läheskään kaikkien ihmisten kanssa. Otto Karhin ja Kustaa Hautamäen välit olivat varsin kireät koko ajan. Sen sijaan Kallion kanssa Hautamäen suhteet pysyivät kunnossa ja olivat koko ajan hyvät ja luottamukselliset, niin kuin välttämätöntä puoluetyön luonnistumiseksi olikin.

Kallion, Hautamäen ja muun puoluehallinnon ponnistelut tähtäsivät ensinnäkin osastoverkon levittämiseen ympäri maata. Toiseksi nämä osastot piti saada rekisteröitymään ja järjestäytymään piireihin, joiden määrää piti lisätä kattamaan kaikki vaalipiirit. Piirien taas piti rakentaa säännöllinen yhteys toisaalta osastoihin toisaalta keskushallintoon. Vuonna 1909 puolueelle hyväksyttiin säännöt ja paikallisosastoille mallisäännöt. Tuolloin vahvistettiin virallisestikin kolmiportainen organisaatio.38 Suurena tavoitteena oli myös, että osastot saisivat taloutensa kannattamaan, niin että ne kykenisivät pitämään yllä keskushallinnon eivätkä päinvastoin itse pyrkisi jättäytymään keskushallinnon avustettaviksi, niin kuin alkuaikoina usein pyrki tapahtumaan. Kallio tähdensi voimakkaasti sitä, että paikallisosastojen oli itse kustannettava toimintansa. Rahan hankkimisesta »ylhäältä• päin ei saanut olla puhettakaan: »velvollisuudentuntoa omaa asiaansa kohtaan on herätettävä eikä kädet ristissä odotettava, että muut meille rahaa tai muuta hankkivat», puheenjohtaja saarnasi väelleen puoluekokouksessa Hiitolassa tammikuussa 1911.

Valistus eteni hitaasti ja takaiskuja kokien. Alkuinnostuksen jälkeen toimivien osastojen määrä laski, ja vuonna 1910 niitä rekisteröitiin 41. Sitten päästiin taas nousuun, niin että Kallion viimeisenä puheenjohtajavuonna puoluehallinnon ja piirien tiedossa oli 124 paikallisosastoa. Karjala, Pohjois-Savo ja Oulun eteläinen vaalipiiri olivat parhaat alueet. Myös uusia piirijärjestöjä saatiin aikaan: Pohjois-Karjalaan (1909), kaksi piiriä Vaasan läänin pohjoiseen vaalipiiriin (1908), minkä lisäksi Oulun eteläinen vaalipiiri jaettiin kahtia ja Kainuu sai oman piirinsä. Keskushallinto tuki piirejä puhujin ja julkaisuin, mutta vaikeuksia riitti.

Erityisen hankalaa oli, etteivät piirit maksaneet keskushallinnolle niille määrättyjä piiriveroja, mikä uhkasi tehdä vaatimattomankin toiminnan mahdottomaksi. Puoluesihteeri valitti kesällä 1909, ettei yksikään piiritoimikunta ollut vastannut hänen kirjeeseensä, jossa tiedusteltiin piirien toimintasuunnitelmia, puhumattakaan että piirit olisivat lähettäneet pyydetyt rahat. »On se hieman luonnolle käypää, etteivät ne junkkarit vastaa kirjeisiin. Kuitenkin antaisin sen heille anteeksi, kun vaan lähettäisivät rahoja. Mutta epäilys minun tahtoo vallata», kommentoi Hautamäki. Vaasan läänin pohjoisen vaalipiirin »visapäiltä» hän uhkasi ottaa Karhin matkalaskun vaikka käräjäin kautta, »sillä heidän sydämiinsä ja munaskuihinsa ei näytä vaikuttavan mikään moraalinen puhetapa — —.» Ja kun Vaasan läänin itäisen piirin vetäjä opettaja Juhani Ahtiluoto valitti alueen köyhyyttä, Hautamäki kirjoitti kiukuissaan Kalliolle: »— — kaikkialta kinutaan rahaa, kukaan ei maksa keskushallinnolle mitään. Minä olen vahvasti sitä mieltä, että maalaisliitolla on liiaksi sellaisia apostoleja, jotka lupaavat tehdä, vaan eivät velvoita — —». Samantapaisen kiukunpurkauksen sai aikaan kansanedustaja Pekka Saarelaisen pyyntö saada keskushallinnolta tukea pohjoiskarjalaisille. »En käsitä, mistä se mies luulee keskushallinnolle rahaa saatavan, kun itsekin lähetti kannatusveroa 25 markkaa ja nyt se pitäisi maksaa takaisin kymmenkertaisena. On kait tottunut suomettarelaisilta herroista saamaan — —», viittasi Hautamäki Saarelaisen poliittiseen menneisyyteen.

Kallio oli hillitympi, mutta yhtä lailla huolissaan piirien välinpitämättömyydestä. Kun Viipurin itäisen vaalipiirin miehet tekivät 1913 päätöksen olla maksamatta piiriveroaan puoluehallinnolle, Kallio paheksui asiaa syvästi.40 Kehottaessaan Hautamäkeä 1913 kutsumaan koolle Oulun pohjoisen piirin piirihallintoa hän joutui esittämään paljon puhuvan varauksen: »jos sellaista on olemassa» Työ oli vaikeaa, siitä ei päässyt mihinkään, ja Kyösti Kalliolla oli totisesti samaan aikaan muutakin tekemistä.

Välillä Kalliota kyllästytti selvästi vaivalloisesti etenevä järjestötyö. Hänen perhe- ja työasiansa sekä muut lukuisat luottamustoimet haittasivat väliin tuntuvasti puolueen johtamista, mitä varovasti valiteltiinkin, joskaan ei kai suoraan hänelle itselleen.

Varsinkin raha-asiat tuskastuttivat. Keskushallinto eli koko ajan kädestä suuhun, ja alituiseen oli turvauduttava vekselirahoitukseen. Vakavarainen Kallio oli se, jonka nimi parhaiten vekseleihin kelpasi, ja kun hän vielä oli tottunein herroissa asioimaan, jäi rahoituspuoli paljolti hänen tehtäväkseen. Ja vaikka hän oli pätevä tilimies ja täsmällinen kaikissa taloudellisissa asioissaan, sai aikapula hänet joskus tuskastumaan: »Silloin Oulussa käydessäsi sitä vekseliä kauppauttamassa annoit minulle mukana seuraavan Huhtasen osoituslapun ja tuon toisen, likaisen taskussa pidetyn lapun sekä rahaa 3 mk 13 penniä. Sitten Helsingissä annoit minulle tuon lyijykynällä suurilla numeroilla kirjoitetun tilin ja sen mukana rahaa 146 markkaa. Nyt pyytäisin sinun lähemmin esittämään miten nämät suhtautuvat toisiinsa», tiedusteli Hautamäki esimieheltään ilmeisesti kurillaan lokakuussa 1909.42 Raha-asioiden hankaluutta Kallio usein valitti Alkiolle, kun lankeilevien vekselien uusimiseen jäi kovin niukalti aikaa ja tieto kulki huonosti Aina niistä kuitenkin selvittiin, vaikka joskus hän joutui maksamaan tuntuviakin summia omasta pussistaan mm. epäonnistuneista lehtiyrityksistä, ja matkakulujakaan ei tahtonut saada pois.

Vuoden 1913 alussa Alavuden puoluekokouksessa Kallio teki yrityksen vapautua työläästä luottamustoimestaan ja kieltäytyi ryhtymästä enää puheenjohtajaksi. Lukuisat puheenvuorot saivat hänet kuitenkin taivutelluksi jatkamaan, ja kun täytettiin Kallion asettama ehto, että myös Hautamäki jatkaisi puoluesihteerinä, hän jäi toimeensa.

Vaikka vastoinkäymisiä ja hankaluuksia siis oli viljalti, rohkaisi työssä sentään se, että tärkeimmällä saralla mentiin eteenpäin. Puolueen kannatus kasvoi lähes jokaisissa eduskuntavaaleissa, Kallion kaudella eduskuntaryhmä kaksinkertaistui, ja vuoden 1916 vaaleissa puolue sai jo 19 kansanedustajaa 9 prosentin ääniosuudella, kun vastaava tulos 1908 oli ollut yhdeksän paikkaa ja 6,4 prosenttia. Puoluejohtajan henkilökohtaisen panoksen merkitystä korosti sekin, että puolueen kasvu oli nimenomaan vanhojen vahvojen alueiden, mm. Kallion oman vaalipiirin, kannatuksen syvenemisen ansiota. Talouskin parani, ja eräät puolueen julkaisut, lähinnä Maamiehen Joulut tuottivat rahaa kassaan välillä rohkaisevastikin.

Itsestään selvää oli, että myös puheenjohtajan panosta kirjoittajana tarvittiin. Kalliohan oli tottunut ja sujuvakynäinen kirjoittaja, jolta tuli niin proosaa kuin runoakin. Kireä aikataulu vain tuskastutti. »Lähetän tässä Sinulle nyt yhden köyhyyden todistuksen itsestäni» hän luonnehti joululehtikirjoitusta 12.10.1913 ja lupasi lehteä toimittavalle Alkiolle, että sen sai huoletta heittää paperikoriinkin, ellei kelpaisi. Maahenkistä runoa hän oli yrittänyt, kun oli luvannut, mutta vaikeaa se oli ollut. »Vaan tehdä runoa on jotain luonnotonta, huokaisi Kallio, jolta spontaanisti kyllä syntyi vaivatta kaunista runoa.

Kirjoitettava kuitenkin oli, kun tarvittiin, ja Kallio oli myös Maamiehen Joulun toimituskunnassa. Joululehden menestys innoitti puoluetta julkaisemaan myös Maamiehen Kevättä, ja taas oli puheenjohtajan tartuttava kynään. Keväällä 1910 ilmestyneessä lehdessä oli Kallioita kaksi kirjoitusta: »Kevätkuvaus Pohjanmaalta» ja »Uusia oksia vanhassa rungossa.

Kirjallisia töitä puolueen puheenjohtajalla riitti. Hän kirjoitti jatkuvasti ahkerasti lehtiin, ennen muuta Liittoon, mutta avusti Alkion pyynnöistä Ilkkaakin silloin kun Alkio itse ei ollut eduskunnassa. Joululehden lisäksi puoluehallinto julkaisi muitakin tekstejä. Puolueen 10-vuotisen olemassaolon juhlistamiseksi painettiin laajahko kokoomateos Heräävä Maaseutu, johon Kallio kirjoitti 5-sivuisen artikkelin »Maalaisväestön suhteesta politiikkaan», Liiton toimittaja Santeri Haapanen, joka toimitti teoksen käytännössä, karhusi uhkaavasti viipyviä kirjoituksia, sillä juuri Alkion ja Kallion kirjoituksista julkaisu oli kiinni.

Vuonna 1916 ilmestyi Liiton kirjapainosta SML:n kustannuksella Kallion parin painoarkin laajuinen tutkielma »Silmäyksiä kyytilaitoksen ja maantielain lainsäädännölliseen kehitykseen», 3 000 kappaleen painoksena. Kallion kirjanen herätti puolueosastoissa laajaa kiinnostusta. Se käsitteli yhtä talonpoikaisväestön tärkeimmistä yhteiskunnallisista rasituksista, ja paikallisosastot tilasivat sitä puoluesihteeriltä usein. Vuonna 1910 Kansanvalistusseura julkaisi laajan hakuteoksen Yhteiskunnallinen käsikirja, ja siihen artikkelin »Maalaisliitto» kirjoitti Kallio. Joitakin Kallion esitelmiä painettiin kirjasiksi ja levitettiin puolueen kustannuksella. Sen lisäksi hänen kynästään lähti vaalijulistuksia, kiertokirjeitä jne. usein yhteistyössä puolueen etevimmän kynämiehen Alkion kanssa.

Vuoden 1916 puoluekokous päätti vielä kehittää puolueen organisaatiota ja muutti sen neliportaiseksi. Kunnallisjärjestöjä alettiin perustaa. Vaikka muutos toteutui hitaasti, se oli merkki puoluetyön vakiintumisesta. Vuoden 1917 puoluekokouksessa, jossa Kallio jätti tehtävänsä Filip Saalastille, päätettiin hyväksyä kunnallisjärjestöille mallisäännöt sekä ottaa puolueelle vakituinen puoluesihteeri. Kustaa Hautamäki nimittäin jätti myös tehtävänsä, ja uudet miehet saivat tilaa. Kallion osalta rutiinit vähenivät, mutta perimmäinen vastuu ei. Vaikka puheenjohtajan nuija siirtyi toiselle eikä enää Kalliolle palannut, hän jäi pysyvästi puoluehallintoon ja oli asiallisesti maalaisliiton johtaja vielä kaksi vuosikymmentä.

Liitto ja muita lehtiä

Alkuaikojen työ maalaisliitossa oli vahvasti sidoksissa sanomalehtiin. Alkio perusti Ilkan jopa aikaisemmin kuin sitten puolueen. Aikana jolloin järjestökoneisto oli hatara, vahvin tukipiste maakuntien maalaisliittolaisuudelle oli niiden lehtien toimituksissa. Tämän ymmärsi erittäin selkeästi myös Kyösti Kallio, jonka nimi liittyy likeisesti monen maalaisliittolaisen sanomalehden historiaan.

Kalliolle läheisin ennen 1920-lukua oli oman piirin alueella ilmestyvä Liitto. Päätös lehden perustamisesta tehtiin samassa kokouksessa kuin puolueenkin, ja Liitto oli alusta lähtien osa puolueen organisaatiota. Lehden sekä hallintomiehet että toimittajat olivat aktiivipoliitikkoja.

Kyösti Kallio tuli mukaan Liiton hallintoon vuoden 1909 alusta, siis puolueen puheenjohtajaksi tulonsa jälkeen. Lehtiosuuskunnan tila oli tuolloin varsin horjuva. Karhi ja Saalasti, jotka olivat siihen saakka olleet lehden sieluina, eivät kumpikaan olleet varsinaisia talousmiehiä. Liiton alkutaipaleella Karhi ja Saalasti saivat alituiseen hoidella Liiton vekseleitä omiensa ohella. Saalasti kirjasi muistikalenteriinsa maaliskuussa 1907: »Liiton tilit ovat aivan sekaisin». Osuuskunnan kokouksessa 8.4.1908 tehtiin jo ehdotus lehden lakkauttamisesta, koska se tuotti tappiota eikä osuuspääomaa ollut paljoa jäljellä, mutta kokous päätti sentään vielä jatkaa toimintaa. Samana syksynä alennettiin lehden päätoimittajan Karhin palkkaa. Myös siinä osuuskunnan kokouksessa, jossa Kallio valittiin hallintoon, oli mieliala synkkä. Kokous pidettiin Ylivieskassa ja mukana oli 30 miestä. Vaadittiin supistuksia ja vaihdettiin hallintomiehiä. Pienimmillä äänimäärillä valittiin Karhi uudelleen ja Kallio uutena.

Tämä ensimmäinen toimikausi jäi lyhyeksi. Kallio ei muitten töittensä vuoksi ehtinyt kokouksiin, ja oli läsnä vain yhdessä viidestä. Häntä ei valittukaan enää seuraavana syksynä uudelleen Lehden asioista hän silti joutui osaltaan huolehtimaan, vaikkei virallisesti hallintoon kuulunutkaan. Hänen suhteensa Liiton toimittajaan Hautamäkeen ja Filip Saalastiin olivat läheiset, ja hänen vaikutusvaltaansa käytettiin luonnollisesti hyväksi lehden vaikeuksissa. Maaliskuussa 1911 Kallio järjesti Liitolle 5 000 markan lainan Suomen Pankista. Takaajiksi tulivat Karhi, Saalasti, ranualainen kansanedustaja Kalle Lohi sekä tietysti Kallio itse.

Vuoden 1913 Kallio taas kuului Liiton hallintoon. Aika ei taaskaan näytä riittäneen osallistumiseen, sillä hän oli vain kahdessa kokouksessa kuudesta paikalla. Taloudelliset vaikeudet hallitsivat tätäkin toimikautta, ja Kallio osallistui muiden hallinnon jäsenten mukana ns. pitäjälainojen hankkimiseen lehdelle Haapavedellä, Haapajärvellä ja Pyhäjärvellä.Seuraavalle osuuskuntakokoukselle osoittamassaan kirjeessä Kallio pyysi, ettei häntä valittaisi uudelleen hallintoon, koska hän ei pitkän matkan vuoksi kyennyt osallistumaan. Toivomus otettiin huomioon. Vuosina 1914-1915 Kallio sai olla Liiton asioiden ulkopuolella.

Vuodeksi 1916 hänet kuitenkin vedettiin taas mukaan. Syynä oli se, että vaikeudet olivat jälleen syventyneet sekä taloudessa että henkilökysymyksissä. Kiivaat riidat taloudenhoitajan ja Hautamäen sekä toisaalta eräiden hallinnon jäsenten vuoksi olivat huolestuttaneet Kalliota, ja hän purki huoliaan edellisenä syksynä Alkiolle. Lehti puolestaan korosti tiiviimmän yhteyden rakentamista alueen kansanedustajien ja itsensä välille. Tässä suhteessa tosin nimenomaan Kallion kohdalla ei ollut valittamista. Hän kirjoitti lehteen ylivoimaisesti useimmin ja piti lukijoita ajan tasalla eduskuntatapahtumista. Kun Liiton hallinto kääntyi marraskuussa 1915 kansanedustajien Kyösti Kallion ja K. W. Jäykän puoleen ja pyysi heidän apuaan uuden 10 000 markan lainan saamiseksi uutta latomakonetta varten, Kallio antoi taas kerran tukeaan.66 Vuosi 1916, jolloin Kallio kuului jälleen Liiton johtoon, oli sikäli historiallinen, että Liitto muuttui kuusipäiväiseksi. Vaikka maalaisliitolla oli Oulun läänissä vahva asema, ei Liitto kyennyt kilpailemaan Kalevan tai suomettarelaisen Kaiun kanssa. Kilpailukyvyn parantamiseksi päätettiin ottaa rohkea askel. Varoja hankkimaan valittiin erityinen toimikunta, mukana myös Kallio. Vaikka varoja kertyi niukasti, uskaltautui hallinto lokakuussa tekemään historiallisen päätöksen. Kallio käytti asiasta puheenvuoron. Hän luonnehti siinä itseään »aina varovaiseksi talousmieheksi», joka ennen kuin lähtee uuden viljelyyn, laskee sen kannattavuuden. Ellei laskelma miellytä, hanke jätetään toiseen kertaan. Tästä asiasta hän ei tohtinut sanoa, kannattaisiko uudistus, koska hän ei ollut mielestään »kompetentti ammattimies». Mutta kuitenkin, »katsoen siihen innostukseen, joka eri puolilla lääniä kuuluu, on lehden ilmestymiskertoja lisättävä». Kallion puheenvuoro, jonka hän lehtiselostuksen mukaan »mietteissään alkoi, innostuneena lopetti», ratkaisi asian ja kokous saattoi tehdä yksimielisen päätöksen.

Kallio valittiin hallintoon myös vuodeksi 1917, mutta tuolloin valtiolliset asiat, lähinnä senaatin jäsenyys sitoivat häntä, niin ettei hän ehtinyt kokouksiin — edellisenä vilkkaana vuonna hän sen sijaan oli ollut kymmenen kertaa kuudestatoista mukana. Mutta muuten hän työskenteli lehden hyväksi. Vuonna 1917 Liitto muutettiin osakeyhtiöksi. Osuuskunnalta puuttui varoja oman talon ostoon ja kirjapainossa välttämättömimpiinkin uudistuksiin, joita kuitenkin kuusipäiväisyys olisi vaatinut. Viisi Liiton piirissä toiminutta miestä perusti 3.3.1917 Talo-osakeyhtiö Liitto -nimisen yhtiön, joka hankki tarvittavan kiinteistön. Samalla voitiin ryhtyä harjoittamaan kirjapaino- ja kustannusliikettä. Yhtiön yhtenä perustajajäsenenä oli Kyösti Kallio. Hanke osoittautui hyväksi, ja 20-luvun alussa osuuskunta sulautui yhtiöön.

Kyösti Kallion suoranainen osallistuminen Liiton hallintoon päättyi vuoteen 1917. Kyllä hän senkin jälkeen lehteä tiiviisti seurasi ja auttoi. Aina hän ei ollut lehteen — eikä lehti häneen — tyytyväinen, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Kallio 1920-luvun lopulla ryhtyi suureen lehtihankkeeseen pääkaupungissa. »Ei minkäänlaista innostuksen ja ponnistuksen kipinää siinä ilmene», hän valitti Alkiolle 1915 ja yhtyi Alkion vieläkin kärkevämpiin moitteisiin lehden tilasta. Kaiken kaikkiaan Liitto kuitenkin oli se lehti, jonka kanssa Kallio ylivoimaisesti eniten oli yhteistyössä. Kyösti Kallio oli myös Liiton ahkera avustaja, jonka panos oli suurempi kuin yhdenkään toisen toimituksen ulkopuolelta. Hän kirjoitti lehteen jatkuvasti laajahkoja artikkeleita, yleisönosastokirjoituksia, joskus pääkirjoituksia sekä varsin runsaasti eduskuntaja tavallisia maaseutukirjeitä. Viimeksi mainittuja hän julkaisi nuorisoseuralehdessä käyttämällään nimimerkillä Sakeus. Autonomian ajan eduskuntatyötä hän selosti ainakin kirjoituksessa, minkä lisäksi hän käsitteli joitakin tärkeimpiä kysymyksiä erikseen artikkeleissa. Kun eduskuntatyö oli lamassa, Kallio tyydytti kirjoitusintoaan laatimalla Nivalan tapahtumista selostuksia; näitä Sakeuksen nimellä lähetettyjä kirjoituksia ilmestyi viisi vuonna 1916.

Liitto ei kuitenkaan ollut ainoa puolueen sanomalehti, jonka alkuunlähtöön Kyösti Kallio vaikutti. Hän piti lehdistöä kerta kaikkiaan niin arvokkaana puolueen työssä, että näki välttämättömäksi aina missä se suinkin oli mahdollista edistää lehtihankkeita. Harrastus tuli joskus Kalliolla kalliiksikin. Niin tarkka ja harkitseva talousmies kuin Kallio sekä omien että yhteisten varojen käsittelyssä olikin, lehtiasioissa hän helposti innostui.

Viipurilaisen Pekka Anttosen jo maaliskuussa 1906 aloitellut Talonpojan Lehti teki hyvää kylvötyötä maalaispuolueen aatteelle lähinnä Karjalassa, ja sitä suunniteltiin SML:n pää-äänenkannattajaksikin puolueen perustamisvaiheessa. Puolue tuli myös vastuuseen lehden rahoituksesta. Kun Anttonen yllättäen alkuvuodesta 1907 kuoli, lehti joutui suuriin rahoitusvaikeuksiin. Lehden julkaisijat kääntyivät puoluehallinnon puoleen. Perustettiin uusi osuuskunta, jonka takana oli SML:n hallinto. Lehti kannatti huonosti, eikä köyhä aloitteleva puolue olisi sitä kyennyt pitämään yllä, vaikka pyrkimyksiä tällaiseen olikin mm. Lahden puoluekokouksessa huhtikuussa 1907. Lopullisesti lehti lakkasi ilmestymästä lokakuussa 1907. Jäljelle jäivät isot velat, jotka uhkasivat mukana olleiden henkilökohtaista omaisuutta.

Kyösti Kallio seurasi Talonpojan Lehden taivalta, avusti sitä kirjoituksin ja oli siinä pienellä osuudella mukana itsekin. Hänen pettymyksensä ja myös närkästyksensä yrityksen kaaduttua oli suuri;ja hän moittikin suorin sanoin lehden taloudenpitoa syyttäen toimittajia ja hallitusta, jotka olivat pitäneet niin kauan lehteä lypsylehmänään. Itse hän kertoi maksaneensa surkean lopun jälkeen vielä sata markkaa »muutamien köyhien vahingon lieventämiseksi», koska eräskin Hiiri-niminen talonpoika olisi muuten mennyt vararikkoon, ellei häntä miehissä tuettaisi. Kallio ja Salanne olivat myyneet Nivalassa Talonpojan Lehden osuuksiakin.

Kallio oli jo varhaisessa vaiheessa perillä lehden heikosta taloudenpidosta ja varoitteli ystäviään tulevasta pettymyksestä. Välikylän paikallisosaston iltamissa kesäkuussa 1907 Kallio puhujana kosketteli myös Talonpojan Lehden ahdinkoa puuttuen »hellästi sanotun lehden toimihenkilöiden mielestään liikanaisiin yrityksiin».

Kallion rahallinen tappio Talonpojan Lehdessä jäi vähäiseksi. Enemmän harmia hänelle tuonnempana aiheutui siitä, että karjalaiset syyttivät keskushallintoa ja sen pohjalaista johtoa lehden liian vähäisestä tukemisesta Vaikka Kallio ei tuolloin vielä kuulunut puolueen johtoon, tämä välien kiristyminen tuli aikanaan koskemaan häntäkin.

Alkion Ilkka oli paljon vakavampi lehtiyritys. Kyösti Kallio seurasi ystävänsä lehtihankkeen edistymistä kiinteästi ja kirjoitti lehteen. Kun Ilkan uusi taloudenhoitaja Kustaa Harju, Kallion tuttava nuorisoseuratyöstä hänkin, yritti laajentaa lehden levikkiä myös Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, Kallio auttoi häntä. Kun Ilkka vuonna 1916 teki saman ratkaisun kuin Liittokin ja perusti erillisen talo-osakeyhtiön, liittyi Kallio sen jäseneksi. Ilkkaa Kallio arvosti suuresti ja oli likeisessä yhteydessä koko elämänsä ajan sekä Alkioon että hänen seuraajaansa vuodesta 1930, Artturi Leinoseen.

Vähemmän menestyksellinen oli tavallaan Talonpojan Lehden seuraajaksi pääkaupunkiin perustettu Maalainen. Suuri osa Talonpojan Lehden tukijoista ryhtyi uuden lehden kannattajaksi, ja perustava kokous kutsuttiin koolle joulukuussa 1907 SML:n keskushallinnon nimissä. Kun lehden takana oli vakavaraisia rahoittajia, ennen muuta tohtori V. O. Siven eräine aktivistiystävineen, lehti lähti ripeästi liikkeelle. Sille kävi kuitenkin pian huonosti. Tilaajaja ilmoittajapohja jäi riittämättömäksi. Syksyllä 1908, vain puolen vuoden toiminnan jälkeen, lehti oli pakko lopettaa.

Kallio tunsi hyvin Sivenin ja hänen kansanedustajatovereitaan, lähinnä karjalaisia, oli Maalaisen hankkeessa mukana. Vaikka Kallio toivoi lehdelle menestystä, hän pysyi itse koko ajan epäilevällä kannalla samoin kuin Alkiokin. Hän ei luottanut Maalaisen taustavoimien pitkäjänteisyyteen ja arvosteli lehden liian suurta henkilökuntaa. »Maalainen täällä nukahtaa pian ja se tappaa kauaksi Karjalan lehtipuuhat», Kallio kirjoitti Alkiolle kesällä 1908, ja oli oikeassa.

Kallio oli pahoillaan Talonpojan Lehden ja Maalaisen epäonnistumisesta, koska hänen mielestään sekä pääkaupunkilehteä että Karjalan maalaisliittolaisten lehteä olisi tarvittu. Viimeksi mainittu lähtikin liikkeelle monin epäilyksin joulukuussa 1908 viipurilaisena Maakansana. Kallio ei hankkeeseen kovin paljon luottanut, vaan arveli Alkiolle siitä tulevan »kolmannen lehtivainaan m.l. vainiolle». Vähällä piti, ettei näin käynytkin, mutta Maakansa kykeni loppujen lopuksi elämään ja kasvamaan.

Puoluejohtaja Kallion energia riitti lähes kaikkien lehtien tukemiseen ainakin jossakin määrin. August Raatikainen kiitti häntä 1913 nuoren Savon Sanomien avustamisesta; ilman Kallion ja Alkion kirjoituksia lehti ei olisi selviytynyt vaalitaistelusta kunnialla.

Karhin ero

Huhtikuun 10. päivänä 1912 kirjoitti Oulussa ilmestyvä sosiaalidemokraattinen Kansan Tahto, että »toveri Otto Karhi» oli suorittanut puolueveronsa Oulun Työväenyhdistykselle. Otto Karhi oli maalaisliiton ensimmäinen puheenjohtaja ja tuolloinkin puolueen kansanedustaja sekä Oulussa ilmestyvän maalaisliiton äänenkannattajan, Liiton päätoimittaja. Uutinen herätti suurta hämmennystä, ja Liiton toimitus reagoi siihen nopeasti ja ankarasti. Kustaa Hautamäki julkaisi lehdessään välittömästi värikässanaisen paheksumisensa esimiehensä teosta. Tunteittensa todistukseksi Hautamäki ja muutamat toimittajat lähettivät vielä Karhin »kuuluisat vaalihousut. — hänen sanottiin käyttäneen vaalipuhujamatkoillaan kuluneita housuja — Kansan Tahdon toimitukseen.

Kysymyksessä oli nuoren maalaisliiton suurin skandaali. Puolueen keskeisin perustaja erosi puolueesta tuohtuneena oman lehtensä räikeästä kirjoittelusta. Juttu koski läheisesti myös Kyösti Kalliota, Karhin seuraajaa puoluejohtajana.

Otto Karhi oli erikoinen persoona. Hän oli loistava, innostava puhuja ja ahkera järjestömies, ja hän kykeni vetoamaan joukkoihim Toisaalta hänen otteissaan näkyy tiettyä epäkäytännöllisyyttä, mikä etenkin talousasioissa haittasi. Niin puolueen kuin omatkin raha-asiat pyrkivät jäämään tulisieluiselta julistajalta rempalleen. Hänen luottonsa oli horjuva ja velkoja paljon.»Ei kelvannut Oton nimi pankissa», kirjoitti Filip Saalasti, itsekin velkojen ja vekselien ahdistama, kesällä 1910, kun he yrittivät uusia yhteistä 1 500 markan vekseliään. Karhilla oli useita velkakirjoja ja vekseleitä eri pankeissa, eikä hänen taloudenpitonsa myöskään puolueen ja Liiton puolella ilmeisesti ollut tyydyttävää.

Erityistä hankausta tämä aiheutti lähimmän alaisen Kustaa Hautamäen kanssa. Hautamäki oli Liiton toimitussihteeri ja toinen toimittaja sekä jonkin aikaa Karhin kaudella myös puoluesihteeri. Hautamäki tunsi esimiehensä heikkoudet, eikä niistä vaiennut. Hänen kirjeensä puolueen muille johtomiehille kertoivat alituiseen tyytymättömyydestä Karhin asiain hoitoa kohtaan niin talousasioissa kuin muutenkin. Hautamäki leimasi Karhin, ilmeisesti aiheellisesti, hyvin itsekeskeiseksi ja paheksui jatkuvasti sitä, kuinka Karhi epäasiallisesti puheissaan ja kirjoituksissaan liioitteli omaa osuuttaan. Esimerkiksi puolueen toimintakertomusta lokakuussa 1908 laadittaessa Hautamäki valitti Alkiolle Karhin korostaneen kohtuuttomasti omia ansioitaan ja jättäneen eteläpohjalaisten osuuden kokonaan sivuun. Kun puoluehallituksessa kertomusta tästä syystä arvosteltiin, Hautamäki muutti tekstiä ja »pyyhki sieltä monta Oton nimeä pois», mitä taas Karhi ei hyväksynyt.

Myös Kalliolle Hautamäki valitti usein Karhin huoletonta taloudenhoitoa. Puolueen raha-asiat korjaantuivatkin Hautamäen tiukoissa otteissa, kuten edellä on todettu, ja syksyllä 1909 tämä saattoi kehaista Kalliolle, etteivät tilit tosin olleet oikein vankat, »mutta on ne sentään vähän parempia kuin Oton tileissä oli, vaikka mä itse sanonkin». Liiton asioista hän sanoi Karhin puhuvan »puhdasta pötyä» ja valitti tämän kyläkokouksissa alituiseen puhuvan vain omista teoistaan. Alkiolle Hautamäki tokaisi keväällä 1909, että Oulun eteläisestä vaalipiiristä oli eduskuntaan lähetetty Kalliota lukuun ottamatta »etupäässä pintapuolisimmat suunsoittajat», joihin hän luki Karhin.

Kustaa Hautamäellä ei ollut mitään sitä vastaan, että Otto Karhi lähti niin Liitosta kuin puolueestakin. Kun hänelle tarjoutui oiva tilaisuus tuota lähtöä jouduttaa, hän sitä myös käytti. Karhille itselleen Liiton jyrkkä reaktio tuli yllätyksenä. Hän oli taloudellisessa ahdingossaan kääntynyt Oulun Osuuskaupan säästökassan puoleen ja saanut sieltä lainan ehdolla, että maksaisi työväenyhdistykselle »toveriveron»; luottamustoimiaan maalaisliitossa hän ei suinkaan aikonut jättää. Selostaessaan asiaa eduskuntaryhmälleen Karhi myönsi kyllä tekonsa harkitsemattomaksi, mutta korosti, ettei hän ollut luullut »mielestään niin pikkuasian synnyttävän sellaista touhua ja vielä vähemmän niin epähienoa, suorastaan loukkaavaa ja tarkoituksellista kirjoitusta kuin mihin Liitto oli tehnyt itsensä syylliseksi».

On esitetty käsityksiä, että Kyösti Kallio olisi myötävaikuttanut Karhin eroon tai ollut jotenkin koko skandaalin takana. Hän olisi ollut aina Karhin kanssa huonoissa väleissä, kadehtinut tämän puhujanlahjoja ja sitä, että Karhi oli puolueen varsinainen perustaja ja siten jatkuva kilpailija puolueen johdosta. Hän olisi mm. tahallaan viivyttänyt Karhin lainahakemuksen käsittelyä Nivalan Säästöpankissa ja siten pakottanut tämän ahdingossaan kääntymään Oulun Osuuskaupan puoleen.85 Kun Mikko Luopajärvi tiedusteli tapauksen yksityiskohtia Alkiolta, hän ihmetteli: »Mitä ne Liiton toimittajat hulluttelivat? Onko se Kyöstikin joutunut aivan sekasin?»

On totta, että tiettyä kilpailua ja jännitystäkin Karhin ja Kallion välillä oli. He olivat tyystin erilaisia persoonallisuuksia. Heillä oli myös varsinkin aluksi melkoisia mielipide-eroja. Karhi kannatti itsenäistä puoluetta, kun taas Kallio oli varovaisempi. Saman vaalipiirin ehdokkaina Kallio ja Karhi kilpailivat sekä listoille sijoittumisesta että äänistä. Ja niin perustaja ja puheenjohtaja kuin olikin, Karhi joutui käytännön työssä syrjään. Varsinkin eduskunnassa Kallion suurempi kokemus teki hänestä johtajan jo ennen kuin virallinenkin puoluejohto siirtyi hänelle. Karhi ei tietysti tästä ilahtunut. Hän luonnehti itse vuosikymmeniä myöhemmin suhdettaan Kallioon etäiseksi ja totesi, ettei Kallion kanssa päässyt »oikein veljelliseen vuorovaikutukseen». Hän piti Kalliota myös pyrkyrinä, joka »tunnusteli, mitä kautta paremmin pääsee eteenpäin• muistellessaan Kallion epäröintiä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa.

Vaikka kilpailua ja ainakin etäisyyttä työ- ja ikätoverien — Karhi oli kolme vuotta Kalliota nuorempi — välillä oli, ei silti mikään tue käsitystä, että Kallio olisi millään tavalla ollut Karhia syrjäyttämässä. Osaltaan tätä todistaa sekin, että kun Karhi oli eräiden erehdysten vuoksi vähällä jäädä vuoden 1911 vaalien alla ilman omaa listaa, ts. sellaista yhdistelmää, jossa olisi ollut ensimnäisellä sijalla, Kallio hoiti asiat siten, että hänen nimensä pyyhittiin Kalajoen listalta ensimmäiseltä sijalta ja Karhi sijoitettiin sille. Näin Kallio varmisti Karhin läpimenon.

Kallio ei tietysti hyväksynyt Karhin menettelyä puolueveroasiassa. Hän piti sitä kuitenkin enemmän ajattelemattomuutena ja moitti Liiton kirjoittelua sekä etenkin housujuttua. Hautamäki kirjoitti heti tapauksesta kaksi pitkää kirjettä Kalliolle selostaen tapausten kulkua ja todisteli Karhin teon törkeyttä. Heti seuraavana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi mielten olevan siinä määrin kiihdyksissä, että »jos nyt entinen kansalainen Otto Karhi olisi täällä, niin pelkäänpä että häneltä revittäisiin silmät päästä». Hautamäki luonnehti »ruokottomaksi häväistykseksi sitä, että »mies maksaa toveriveroa ja pitää nimeään meidän lehden päätoimittajana» ja katsoi, että Karhin olisi heti erottava puolueesta ja eduskuntaryhmästä. Muutaman päivän päästä hän palasi aiheeseen ja valitti Liiton joutuneen »helvetilliseen asemaan sen Oton kaveruuden suhteen» eikä halunnut kuitata enempää Karhin kuin omaakaan menettelyään harkitsemattomuudella. Itse hän kertoi ennen kirjoituksen julkaisemista olleensa yhteydessä kolmeen Liiton hallintomieheen, joista yksi (J. F: Ollakka) oli puolustanut Karhin menettelyä ja kaksi (Tuohino ja Ranta) oli ollut Hautamäen kanssa samaa mieltä. Tilanne oli sellainen, että Karhin oli lähdettävä puolueesta, muuten hän itse eroaisi, Hautamäki vakuutti. Onko kukaan ’valtiomies’, joksi Otto on itsensä tehnyt, tehnyt lehdelleen jonka päätoimittajana on, mokomaa metkua, kysyi perin juurin sydämistynyt Hautamäki Kalliolta.

Kallio ei Hautamäen närkästykseen yhtynyt läheskään täysin. Hän oli jo aikaisemmin Hautamäen ja Karhin konflikteissa pyrkinyt ymmärtämään myös Karhin kantoja, ja Hautamäki oli tästä närkästynyt. Nyt Kallio kirjoitti vaimolleen 16.4.1912 asiasta lyhyesti ja totesi, että Karhin »ajattelemattomasta teosta» oli tehty liian suuri numero. Liitto oli hänen mielestään menetellyt »suorastaan häpeämättömästi». Syytä oli Karhissakin, kun tämä ei ollut ilmoittanut lehdelle asiain tilaa, ja teko oli ollut syvästi ajattelematon, »vaan kyllä siinä on tehty kärpäsestä — härkänen», päätteli Kallio.

Maltillisesti Kallio suhtautui asiaan myös eduskuntaryhmässä, jossa Karhin tapausta käsiteltiin 18.4.1908. Karhi selitti toimineensa »edeltäpäin sitä vähääkään miettimättä» ja aikoneensa pysyä maalaisliiton jäsenenä. Kohusta hän syytti ensi sijassa Liittoa. Ryhmä kuuli Karhin selityksen eikä ottanut siihen enempää kantaa.

Polemiikki asian ympärillä kuitenkin jatkui. Heinäkuun 9. päivänä Karhi julkaisi Liitossa yleisönosastokirjoituksen, jossa ilmoitti eronneensa Liiton hallinnosta 6.7. pidetyssä kokouksessa, koska ei katsonut voivansa olla nykyisen toimituksen kanssa solidaarisessa yhteistyössä. Eronsa syyksi hän totesi sen, että oli saanut Liiton toimittajien taholta osakseen »mitä tärkeintä häväistystä» ja vakuutti oman omantuntonsa puhtaaksi. Hautamäki varusti kirjoituksen toimituksen jälkikirjoituksella, jossa torjui Karhin moitteet ja huomautti, ettei kahteen puolueeseen voinut kuulua: »Se joka on sosialisti, ei ole maalaisliittolainen.» Karhi vastasi kahden päivän kuluttua ja jatkoi toimituksen syyttämistä siitä, että hänen sanojaan oli vääristelty. Hän vakuutti myös selvittäneensä työväenyhdistyksen jäsenmaksun syyt sekä lisäsi, ettei maksu ollut aiheuttanut muutosta hänen mielipiteissään. Hän vetosi myös asian käsittelyyn puolueen eduskuntaryhmässä, jossa Liiton toimituksen menettelyä oli paheksuttu mitä jyrkimmin. Karhi vihjaisi myös siihen, että Liiton toimitus olisi toiminut »ohjeita korkeimmista piireistä saaden».

Tämä pakotti Kallion tarttumaan kynään. Hän käsitteli Karhin tapausta Liiton yleisönosastossa 18.7.1912. Hän totesi asian käsittelyn kyllä ikäväksi, mutta piti sitä välttämättömänä, koska Karhi »heittää ymmärtääkseni maalaisliiton keskushallintoa vastaan salaviittauksia, kun kyselee, saiko toimitus ohjeet ’johtavista piireistä’». Hän totesi, ettei keskushallinto ollut ollut koolla, minkä Karhikin hyvin tiesi. Karhin viimeisestä kirjoituksesta hän totesi, ettei Karhin tekoa voinut kukaan hyväksyä, eikä Liiton toimituskaan ollut siksi voinut siitä vaieta. Toimitus puolestaan ilmoitti päättävänsä keskustelun siihen ja jättävänsä julkaisematta muut Karhin menettelyä arvostelevat kirjoitukset

Kallio esitti näin julkisen kantansa, ja se oli toimitusta tukeva. Yksityisesti hän kyllä myönsi, että vikaa oli kummassakin. Kallio valitti Alkiolle, että »Karhin ja toimituksen välinen ikävä juttu» oli taas esillä ja arveli, että siihen oli »paha sekaantua, kun on molemmat vikapäitä. Alkio suhtautui asiaan jyrkemmin. Karhi oli hänelle »yliloikkarin vertauskuva», kuten Aulis J. Alanen toteaa, eikä hän myöhemminkään suostunut ymmärtämään Karhia.

Keskustelua Karhin tapauksesta käytiin vuosikaudet, ja vielä vuonna 1914 radikaali Antti Juutilainen vaati Hautamäkeä erotettavaksi puolueesta. Maalaisliiton 10-vuotiskertomusta vuonna 1916 laadittaessa Alkio jätti Karhin osuuden puolueiden alkuvaiheissa hyvin vähälle, ja vaikka Kallio tästä huomautti ja selitti Karhin pitäneen perustavassa kokouksessa sisältörikkaan puheen, ei Alkio suostunut tekstiään muuttamaan9s Myöhemmin, vuoden 1917 alussa Kallio sitten antoi myöten Alkion negatiiviselle käsitykselle yhtyessään Alkion kommentointiin Karhin avioerosta. »On merkillistä tuon miehen edesottamukset. Innokas ja nuori liike=
mies, aviomies, maanviljelijä, pyhimys, osuustoimintamies, maalaisliittolainen ja sitten kuperkeikkaa leivän ja ehkä— — muunkin perään».

Kallion asemaan Karhin lähtö ei vaikuttanut. Puolueen puheenjohtaja hän oli jo silloin, eikä aatteellisenkaan johtajan asemasta hänen kanssaan kilvoitellut kukaan muu kuin Alkio. Eduskuntapaikkansa Kallio oli saanut aina turvallisella äänimäärällä. Eduskuntatyössä Karhi kuului niihin, joiden toimista Kalliolla oli varsin vähän huomautettavaa, eikä tämä tietyistä sosialistisympatioistaan huolimatta lukeutunut puolueensa herravihaiseen »vasemmistoon», jonka kanssa Kalliolla oli alituisia vaikeuksia. Karhista tuli sittemmin sosiaalidemokraattina keskeinen kunnallispoliitikko Oulussa ja suuren Oulun Osuuskaupan toimitusjohtaja. Kallion ja Karhin suhteet palautuivat körrekteiksi — lämpimäthän ne eivät olleet koskaan olleetkaan.

Alkio, Kallio ja muut

Maalaisliiton historian kaksi johtavaa hahmoa olivat Santeri Alkio ja Kyösti Kallio. He toimivat tiiviissä ja luottamuksellisessa yhteistyössä noin neljännesvuosisadan ajan. Heidän yhteistyönsä muokkasi maalaisliiton hengen sellaiseksi kuin se tuli, ja se näkyy nykyisessäkin keskustapuolueessa hyvin vahvana — muussakin kuin juhlapuheissa.

Alkio ja Kallio tutustuivat toisiinsa nuorisoseura-asioissa jo ennen vuosisadanyaihdetta Kallio luki Alkion »Pyrkijää» ja- tutustui hänen ajatusmaailmaansa, jonka han suurelta osalta omaksui. Heidän laaja kirjeenvaihtonsa alkoi viimeistään vuonna 1903, ja seuraavien 27 vuoden aikana yhteydenpito jatkui katkeamatta koskaan pitemmäksi aikaa. Vaikka he tapasivat usein, olivat kuukausimääriä samoilla valtiopäivillä ja jopa asuivat yhdessä, käsittää kirjeenvaihtokin laajan arkiston: Kallion papereissa on säilynyt runsaat 150 Alkion kirjettä, Alkion vastaavasti saman verran Kalliolta.

Tämä kirjeenvaihto, täydennettynä kummankin muilla muistiinpanoilla, valaisee erinomaisesti heidän ajatus- ja toimintatapaansa yhtäläisyyksineen ja eroineen. Santeri Alkion ja Kyösti Kallion yhteistyöstä ja keskinäisistä suhteista on kirjoitettu paljon ja sitä on luonnehdittu eri yhteyksissä. Heissä oli paljon yhteistä, niin erilaisia kuin he toisaalta luonteina ja persoonallisuuksina olivatkin. He olivat koko elämänsä ajan ystäviä, jotka kunnioittivat toistensa mielipiteitä, vaikka eivät toki aina yhtä mieltä olleetkaan. Heitä yhdisti ehdottomuus eettisissä kysymyksissä. Kumpikin oli ihanteellisia snellmanilaisia valistusmiehiä, jotka näkivät maailman, yhteiskunnan ja puolueen avarammin kuin useimmat aikalaisensa. Kumpikin oli vakaumuksellinen kristitty.

Alkion ja Kallion työnjakoa maalaisliiton alkuaikojen politiikassa luonnehditaan tavallisesti opettaja—oppilas-suhteena siten, että Alkio oli aatteenmies, jonka profeetallisia näkemyksiä käytännön mies Kallio sitten pani toimeen. Artturi Leinonen, joka tunsi hyvin kummatkin, on luonnehtinut tätä yhteistyötä runoilijan lennokkuudella:

»Alkio katsoi tähtiin, merkitsi suunnat ja innosti joukot työhön, kun taas Kallio löi merkkipaaluja, tarkkaili teitä ja järjesteli toiminnan yksityiskohtia» tai toisaalla: »Alkio oli aatteen miekan ja raivauskirveen heiluttaja, Kallio kylvövakan kantaja». Esko Hakkila, Kallion puheiden julkaisija, luonnehtii puhekokoelman yhteydessä olevassa pienoiselämäkerrassa yhteistyötä samaan tapaan.

Alkio oli »hehkuva herättäjä ja intomielinen julistaja, jonka julistus usein huipentui profeettamaiseen näkemykseen ja palavaan paatokseen», Kallio taas »seisoi pohjalaisen talonpojan tavoin vankasti kotoisella maaperällä» vaikuttaen »koruttomalla asiallisuudellaan ja vakuuttavalla todistelullaan».

Tämä käsitys on pääpiirteissään oikea. Työnjako oli suunnilleen tuollainen ja yhteistoiminta sujui yleensä hyvin. Luther—Melanchton -tyyppinen parivaljakko oli tälläkin kertaa varmistelemassa kansanliikkeen menestystä. Idyllinen ja yksioikoinen Kyösti Kallion ja Santeri Alkion yhteistyösuhde ei ollut. Kysymys ei ole suoraviivaisesta opettajan ja oppilaan suhteesta. Kallio kunnioitti kyllä suuresti kymmentä vuotta vanhempaa Alkiota ja sanoi sen sekä tälle itselleen että muille. »Meidän käytännönmiesten asia on vastata maalaisliittolaisuuden terveestä pohjasta teoilla ja tukea siten teitä harvoja, jotka uutta evankeliumia sanoin julistatte. Meitä molempia on herätystyössä liian vähän., kirjoitti Kallio Alkialle vuonna 1914.102 Muita esimerkkejä voidaan osoittaa kosolti. Alkio oli Kalliolla auktoriteetti. Mutta varauksetta Kyösti Kallio ei tähän auktoriteettiin suhtautunut, niin kuin ei auktoriteetteihin yleensäkään. Alkion ja Kallion suhde oli kahden keskenään pääasioista yhtä mieltä olevan itsenäisen ihmisen suhde. Eikä Kallio ollut suinkaan aina vain saavana puolena.

Kallio ja Alkio olivat ystäviä, mutta erilaisia persoonallisuuksia. Tämä tuli ilmi monessa arkipäivän yksityiskohdassa. Kallio luonnehti Alkiota ensimmäisten yhteisten valtiopäivien kokemusten valossa hyväksi toveriksi ja järkeväksi ihmiseksi, mutta »kovin hermostuneeksi», jos asiat eivät sujuneet hänen tahtonsa mukaan.

Kallio etsi pian uuden asuintoverin, ja vaikka ystävykset myöhemminkin kokeilivat yhdessä asumista, se jäi lyhytaikaiseksi. Ja vaikka Kallio ymmärsi terveydeltään heikomman toverinsa vaikeuksia, hän saattoi paheksua tämän lomailuhaluja. Kallio oli kova työmies. Hän edellytti samaa tahtia muiltakin, jos kohta juuri Alkion osalta valittamisen aihetta ilmeni harvoin ja Kallio muissa yhteyksissä antoi täyden tunnustuksen hänen antaumukselliselle ja itseään säästämättämälle työlleen. Alkion kiivas luonne johti väliin yhteentörmäyksiin niin ryhmä- kuin hallitustoverienkin kanssa, eikä Kallio läheskään aina ollut varauksetta Alkion kannalla. Kallio ei ollut sokea Alkion puutteille, niin kuin ei tämäkään hänen.

Kyösti Kallio oli kannanotoissaan itsenäinen. Hän kuunteli Alkion neuvoja ehkä enemmän kuin kenenkään toisen ja usein noudatti niitä, mutta päätöksensä hän teki itse. Lukuisia kertoja ystävät olivat eri mieltä ratkaisuista, tärkeistäkin. Maalaisliiton tulevaisuuden kannalta tärkeässä kirkkopoliittisessa kannanotossa SML:n ja EPNM:n ohjelmia yhdistettäessä Alkio ja Kallio olivat samassa sovitteluelimessä ja selvästi eri mieltä. Kallion kanta jäi voimaan. Eduskuntaryhmän sisäisissä äänestyksissä he eivät olleet läheskään aina samalla puolella.

Varsinkin vuoden 1917 jälkeen maalaisliitossa keskusteltiin perusteellisesti puolueen luonteesta ja etenkin siitä, missä määrin sen tulisi osallistua hallitusvastuuseen. Kallion ja Alkion näkemykset eivät menneet yksiin, ja lopulta päänsä piti Kallio. Ystävät saattoivat käyttää varsin napakkaa kieltä. Kallio huomautti Alkiolle vuonna 1927, saatuaan jälleen kerran neuvoja silloin jo eduskuntaja puoluetyöstä vetäytyneeltä Alkiolta, että hän mielellään kuuli tämän mielipiteitä, mutta jatkoi: »Mutta älä vaadi minulta sokeaa alistumista, siihen en alistu». Myös »löyhistä» puheista ja kirjoituksista Kallio saattoi moittia Alkiota. Alkio puolestaan koki kiukustumisensa hetkillä Kallion epäkiitollisena oppilaanaan. Vuonna 1921 miehet olivat vahvasti eri mieltä hallitukseen menosta. Kun Kallio piti päänsä Alkio purkautui päiväkirjalleen. Hän ei voinut käsittää, kuinka Kallio, »joka koko henkilökohtaisesta kohoamisestaan ja tienvalmistamisesta saa kiittää minua», osoittikin »narrin taipumuksia».

Alkio saattoi siis ajoittain itsekin ajatella samalla tavalla, jolla jälkimaailma on pitkälti hänen ja Kallion suhteeseen asennoitunut ja jonka Alkion Ilkassa kesätoimittajana harjoitellut ja sekä Alkion että Kallion tuntenut Ilmari Turja on tiivistänyt: »Myöskin Kyösti Kallion on Alkio kouluttanut, kuten aikakirjat kertovat.»

Tämä käsitys ei vastaa todellisuutta, kuten edellä on käynyt ilmi. Kyösti Kallio kunnioitti Santeri Alkiota niin julkisesti kuin yksityisestikin ja oli hänen kanssaan pääasiassa yhtä mieltä, mutta Alkion oppilas hän ei ollut, puhumattakaan siitä että Alkio tai kukaan muukaan olisi raivannut hänelle tien poliittiseen tai yhteiskunnalliseen nousuun.

On huomattava, että Alkion ja Kallion varsinaiset erimielisyydet olivat kuitenkin harvinaisia. Ne koskivat lähinnä joitakin vähäisiä menettelytapakysymyksiä. Poikkeuksena on suhtautuminen hallituskysymyksiin eritoten vuosien 1917-1922 välillä, jolloin Alkion ja Kallion »linjat» todella jossakin määrin olivat olemassa. Ennen vuotta 1917 sitä vastoin Alkion ja Kallion yhteistoiminta oli saumatonta. Opettaja Juhani Leppälä, Alkion ja Kallion kansanedustajatoveri puolueen alkuaikoina, osuu epäilemättä oikeaan luonnehtiessaan noiden kahden miehen suhdetta siten, että he olivat »jollakin lailla sielullisesti sopineet», ja että heillä oli »sama elämän merkitys ja sama ote elämässä», minkä vuoksi heillä ei ollutkaan suurissa asioissa vaikeuksia. Kallio oli Alkiolle ja Alkio Kalliolle ehdottomasti läheisin luotettu ja työtoveri politiikassa. He olivat nuoren maalaisliiton ehdottomasti tärkeimmät johtajat ja heidän yhteistyönsä muokkasi koko puoluetta heidän haluamaansa suuntaan, olkoonkin, että kaikki eivät olleet tuosta suunnasta heidän kanssaan samaa mieltä.

»No Kallio ja Alkiohan ne etupäässä pitivät ääntä», muisteli Otto Karhi vuosikymmenten jälkeen maalaisliiton eduskuntatyön alkuaikoja.

Tämä piti paikkansa, eikä se kaikkia miellyttänyt, ei Karhia itseään eikä senkään vertaa puolueen sitä osaa, joka oli monista asioista eri mieltä Alkion—Kallion linjan kanssa. Eri mieltä olevia oli paljon. Maalaisliiton alkuaikojen historiaa hallitsi väliin hiljaisempi, väliin äänekkäämpi taistelu, jossa toisella puolella oli Alkion ja Kallion edustama näkemys ja toisella toinen, jota voisi kutsua vaikkapa populistiseksi. Sen tunnusmerkkinä oli varsin alkeellisia muotoja saava herraviha ja kylmäkiskoisuus muita kuin selvästi taloudellisia kysymyksiä kohtaan. Kyösti Kallion puheenjohtajakausi oli taistelua maalaisliiton luonteen säilyttämiseksi muunakin kuin pienviljelijäin luokkapuolueena. Eritoten suhtautuminen sivistyskysymyksiin tuli useita kertoja suureksi vedenjakajaksi.

Usein esitetty käsitys, että nuoren maalaisliiton sisäiset erimielisyydet olisivat rajoittuneet pohjalaisten ja karjalaisten välisiin, etupäässä alueellisiin erimielisyyksiin, on liiaksi yksinkertaistettu. Puolueen politiikan painopiste oli eduskuntaryhmässä. Kallio ja Alkio hänen liittolaisenaan pyrkivätkin useissa vaaleissa vaikuttamaan siihen, että ryhmään tulisi mahdollisimman kyvykkäitä ja avarakatseisia, mielellään myös opillisesti ansioituneita voimia. Se että puoluejohto vaikutti kansanedustajien valintaan oli kaikissa puolueissa tavallista, ja käytössä ollut kolmen ehdokkaan listojen järjestelmä antoi siihen hyvin suuret mahdollisuudet. Tässä suhteessa maalaisliiton kilpailijat menettelivät suoraviivaisemmin, kun puolueiden keskusjohto asetti ns. yleisehdokkaita vaalipiireihin jopa vasten niitten kenttäväen tahtoa. Tämä koitui sitten sekä vanha- että nuorsuomalaisille tappioksi, kun maakuntien väki usein kääntyi maalaisliiton asettaman tutun ehdokkaan kannalle mieluummin kuin oman puolueen pääkaupunkilaisen herrasmiehen.

Kallion ja Alkion kannanottoihin tiettyjen ehdokkaiden puolesta sisältyi aina riskejä, minkä he hyvin tiesivätkin. He näkivät sen kuitenkin velvollisuutenaan nuoren puolueensa työkyvyn hyväksi.

Joskus vaikuttaminen onnistui, usein ei. Alkuperäisen, pääasiassa pohjoispohjalaisen SML:n perustajaväen usein herravihaisista asenteista on jo edellä puhuttu. Tämä suuntaus, jota alkuvuosina selkeimmin edustivat ylivieskalainen K. W. Ylitalo ja Iivari Lantto,114 sai usein yliotteen niin piirissä kuin eduskuntavaaleissakin, ja valituksi tuli Kallion mielestä alamittaisia edustajia. Ensimmäisissä eduskuntaryhmissä puolueen toisen tärkeän kannatusalueen, Karjalan, edustajat osoittautuivat enimmiltään saman hengen lapsiksi, mikä oli Kalliolle suuri pettymys.

Tässä suhteessa tilanne korjaantui vain hitaasti. Pohjoispohjalaisista edustajatovereista Kalliolle mieluisin oli Filip Saalasti, maalaisliiton ensimmäinen varsinainen »herra». Agronomi Saalasti oli Kalliota seitsemän vuotta vanhempi, syntyisin Suomenniemeltä, mutta vaikutti parikymmentä vuotta Oulun seudulla ensin Limingan meijerikoulun johtajana ja sitten Oulun Läänin Talousseuran sihteerinä ja maanviljelyskonsulenttina. »Ei se mies ole pohjalainen, vaan voi se silti mies olla», tokaisi Kallio Alkiolle vuonna 1910 närkästyttyään Saalastin Liitossa, olleesta, kirjoituksesta. Mutta närkästys oli harvinaista. Kallio ja Saalasti olivat jo kauan ennen puolueen perustamistakin yhteistyössä talousseura- ja maamiesseuratoiminnassa, ja Kallio toivoi Saalastin tuloa myös eduskuntaryhmään. Kun se vuoden 1910 vaaleissa kolmen turhan yrityksen jälkeen onnistui, Kallio iloitsi vilpittömästi. Hän teki työtä »Filpun» hyväksi noissa vaaleissa eikä pettynyt.

Saalastin asiantuntemus maatalouskysymyksissä oli ryhmälle tervetullutta. Saalasti ja Kallio asuivat useiden valtiopäivien aikana yhdessä, ja Kallio sai Saalastilta tukea aloitteisiinsa.Saalasti oli myös hänen varamiehenään eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Saalasti jäi pois eduskunnasta vuoden 1917 vaaleissa muutettuaan Hatanpään kartanon tilanhoitajaksi Tampereelle, mutta valittiin Kallion jälkeen puolueen puheenjohtajaksi Helsingissä 12.4.1917 pidetyssä puoluekokouksessa. Äkillinen kuolema huhtikuussa 1918 kuitenkin katkaisi Saalastin lupaavan uran. Vuoden 1910 vaaleissa maalaisliiton eduskuntaryhmään valittiin Saalastin lisäksi kaksi muuta maatalousoppinutta, joiden varhempi osallistuminen puoluetyöhön oli ollut vähäisempää: iisalmelainen agronomi Eero Hahl ja kurkijokelainen agronomi-maisteri, vuodesta 1914 tohtori Lauri Kristian Relander. Molempiin Kallio suhtautui hyvin myönteisesti. Relanderia, jonka kanssa Kallio sittemmin ajautui täydelliseen ja julkiseksikin tulleeseen välirikkoon, hän tuki vaaleissa ja iloitsi hänen valinnastaan. Mieluisa lisä ryhmään oli myös agronomi E. Y. Pehkonen, joka valittiin Kuopion läntisestä vaalipiiristä vuoden 1914 vaaleissa. Pehkosesta tuli sitten Kallion tärkein työtoveri agraarireformeja valmisteltaessa ja toteutettaessa.

Mainittujen neljän agronomin lisäksi ryhmässä oli vain vähän korkeampaa sivistystä saaneita, heistä useimmat pohjakoulutukseltaan kansakoulunopettajia, joista vain osaa Kallio täysin arvosti. Alkuvuosien opettaja-kansanedustajista Kallio piti eniten arvossa J. P. Kokkoa Raudusta (1914, 1917-1921), joka oli etenkin maan itsenäistymisvaiheissa keskeisissä tehtävissä. Tavallisista maanviljelijä- kansanedustajista, joita oli koko ajan ryhmän enemmistö, Kallio antoi arvoa etenkin vuonna 1909 ryhmään tulleelle ranualaiselle lestadiolaispuhujalle Kalle Lohelle, ristijärveläiselle Salomon Pulkkiselle (v:sta 1911) ja jalasjärveläiselle Mikko Luopajärvelle, jota Alkio hänelle lämpimästi suositteli (1914).

Paljon oli myös sellaisia ryhmä- ja puoluetovereita, joihin Kallio ei jaksanut suhtautua myönteisesti. Hän näki ryhmässä avuttomuutta ja piittaamattomuutta, sekä taidollista ja moraalista alamittaisuutta. Hän ei pitänyt tyytymättömyyttään omana tietonaan. Filip Saalasti kertoi Kallion vuonna 1908 olleen »tyytymätön ryhmän muihin jäseniin», ja vuonna 1910, kun Saalasti oli itse tullut ryhmään, hän ja Kallio totesivat mukana olevan myös heikkoja jäseniä, jotka laativat »tympäisevän heikkoja», »kehittymättömiä anomusehdotuksia».

Taidolliset puutteet puoluejohtaja vielä jotenkin hyväksyi, kunhan ne eivät johtaneet tyhmään politiikkaan. Moraaliset puutteet olivat kiusallisempia, ja niitäkin alkuaikojen maalaisliitossa riitti. Kansanedustaja Artturi Laitista syytettiin epäsiveellisyydestä, ja

vaikka syytös lienee jäänyt toteen näyttämättä, Kallio ja Alkio omaksuivat jyrkän kannan, jonka mukaan Laitisen olisi ollut jätettävä eduskuntaryhmä heti. Kun hän ei näin tehnyt, Kallio paheksui tätä voimakkaasti ja valitti koko ryhmän joutuneen kiusalliseen tilanteeseen. Laitisen tapauksen Kallio julkisti myös eduskuntakirjeessään Liitossa pahoitellen maalaisliittolaisten joukkoon eksynyttä surunlasta, jonka »kesällä täällä halla korjasi, itselleen ja maalaisliitolle harmiksi ja — häpeäksi», Lievempiä, joskin kiusallisia olivat myös ne hairahdukset, joihin edusmiehet joutuivat viinan kanssa veljeillessään. Silloin kun ne aiheuttivat haittaa eduskuntatyössä tai herättivät pahennusta, Kallio suhtautui niihin hyvin tuomitsevasti ja antoi tuomionsa kuulua. Hänen mielestään oli kerrassaan nöyryyttävää, että kilpailijat saattoivat sanoa maalaisliittolaisten ryypänneen maantielain. »Ne miehet täytyy vaaleissa työntää syrjään», hän vakuutti Alkiolle.

Ehkä kielteisimmin Kallio suhtautui Karjalan miesten epäviralliseen johtomieheen Kalle Kustaa Pykälään. Tämä vuokselalainen itseoppinut asianajaja oli ryhmän jäsenenä yhtä mittaa vuodesta 1907 vuoteen 1915 saakka, jolloin sai surmansa väkivaltaisesti. Pykälä oli originelli poliitikko, älykäs ja itsetietoinen, eikä hän piitannut enempää vieraiden kuin omienkaan herrojen ohjeista. Kallion antipatia »repäisevää», »alituiseen tyhmyyksiä» tekevää Pykälää kohtaan näkyi ensimmäisiltä valtiopäiviltä lähtien.

Pykälä saapui eduskunnan istuntoon paljain jaloin ja »liikutettuna», hän »plaskasi itsensä» omaperäisillä puheenvuoroillaan eikä ilmeisesti ollut turhantarkka raha-asioissaankaan, vaan saattoi laskuttaa muiden mielestä kohtuuttomasti ja periä saatavansa turhan kovin ottein. »Jos tällainen olisi paljastunut sinusta tai minusta, varmaankin Pohjanmaan kansa vaatisi pois valtakirjaa. Mutta Kalle Kustaan povitaskussa valtakirja pysyy», tokaisi Alkio Kalliolle vuonna 1914 ja toivoi viimeksi esille tulleen jutun, kohtuuttomiksi arvioitujen asianajopalkkioiden perimisen yhteismetsän omistajilta, merkitsevän »jäähyväisten alkua» maalaisliitosta. Kallio oli samaa mieltä siitä, että karjalaiset olivat eri maata. »Oikeen ehta karjalainen», millä nimityksellä hän luonnehti erästä uutta kansanedustajaa, ei ollut kunnianimitys.

Karjalan maalaisliittolaisilla olikin vielä enemmän kuin pohjalaisilla vaikeuksia alkuvuosiensa puoluetyössä. Riidat puhkesivat helposti ja muuttuivat julkisiksi, kuten Pykälän ja Antti Jgutilaisen valirikko yuoden,1914 tienoilla.

Vuoden 1908 vaaleissa taas jaakkimalaiset muodostivat oman, »Edistysmielinen maalaisliiton» vaaliliittonsa. Antipatioistaan ja ankaruudestaan huolimatta Kallio pyrki ja pystyikin pitämään erimielisyydet yleensä ryhmän sisäisinä ja katsoi, että erehdysten ja laiminlyöntien ruoskiminen lehdissä olisi puolueelle vahingoksi. Alkio, jolla oli lehti joka päivä käytössään, oli tässä suhteessa ankarampi ja antoi joskus »Tervatampin» — nimimerkkinsä Ilkassa — heilua myös omille. Eivätkä Alkio ja Kalliokaan jääneet vastausta vaille. Varsinkin Pykälä käsitteli suorasukaisesti ryhmän ja puolueen asioita lähinnä Maakansassa harrastaen varsin kirpeitä luonnehdintoja tovereistaan.

Puoluehallitus ja eduskuntaryhmä paheksuivat menettelyä, johon syyllinen paljastui vasta vuosien kuluttua, Pykälän riitaannuttua Maakansan tuolloisen päätoimittajan Antti Juutilaisen kanssa. Tämä myös oli Kallion jyrkkä arvostelija, jopa niin, että Kallio luonnehti häntä jopa vihamiehekseen. Kalliokaan ei jäänyt Pykälän ivailusta paitsi. Vuonna 1911 Pykälä kirjoitti: »Ryhmän kellokas Kallio on aina syvissä mietteissä, tekee puolittaisia laskelmia äärimmäisen varovaisuuden perusteella. Viime aikoina on näyttänyt siltä, kuin olisi tapahtunut pieniä laskuvirheitä — -.» Alkiota nämä ryhmätoverien vikoilut loukkasivat pahoin, Kalliota kyllä harmittivat, mutta tuskin hänen mielenrauhaansa häiritsivät.

Kerran Kalliokin turvautui julkiseen sanaan ryhmän sisäisessä erimielisyydessä. Tapaus koski ryhmässä puhjennutta ankara kiistaa Snellmanin patsashankkeesta keväällä 1911. Jo säätyvaltiopäivillä oli vireillä patsaan saaminen valtion varoin Snellmanin kunniaksi. Se jäi kuitenkin monien ajankohtaisempien hankkeitten varjoon ja tuli ratkaistavaksi vasta vuden 1911 valtiopäivillä, jolloin valtiovarainvaliokunta esitti 180 000 markan määrärahaa tarkoitukseen. Sosiaalidemokraatit ja eräät ruotsalaiset edustajat vastustivat, ja heihin yhtyi viisi maalaisliittolaista. Antero Leino ehdotti karjalaisen Esko Orasen kannattamana, että patsasvarojen sijasta myönnettäisiin 100 000 markan määräraha halpahintaisina kansanpainoksina levitettävien Snellmanin elämäkerran ja valittujen teosten julkaisemiseen.

Kallio oli ollut entisten säätytovereittensa kanssa jo alkuperäistä aloitetta jättämässä 5.6.1907. Sen jälkeen hän oli allekirjoittanut saman aloitteen vuosittain vuoden 1910 valtiopäiviä lukuun ottamatta. Hän oli luonnollisesti valtiovarainvaliokunnan esityksen kannalla ja paheksui Leinon ehdotusta, jota hän ehdotti lyhyesti aiheettomana hylättäväksi. Leinon ja Orasen aloite hylättiinkin, mutta kun he yhtyivät patsashankkeen vastustajiin, myös valiokunnan esitys hylättiin ja rahat jäivät saamatta. Kiivas riita oli valmis. Alkio yhtyi Danielson-Kalmarin vastalauseeseen, jossa tämä julisti, että »historiassa tullaan tätä päivää leimaamaan Suomen eduskunnan häpeäpäiväksi», Kallio kirjoitti päiväkirjaansa Leinon, Pykälän, Orasen, Kiurun ja Poutiaisen äänestäneen Snellmanin patsasta vastaan yhdessä »ruotsikkojen ja sosialistien kanssa». Alkio antoi vastustajien kuulla kunniansa Ilkassa, ja Kallio käsitteli asiaa voimakkain ilmaisuin Liitossa nimimerkillään Sakeus.

Sakeus kertoi eduskunnan tehneen surullisen päätöksen, kun patsasmääräraha kaadettiin. Vastaan olivat »tietysti» kiihkoruotsikot ja sosialistit, mutta mikä pahinta, myöskin muutamat maalaisliittolaiset, joista hän nimeltä mainitsi oman vaalipiirinsä Leinon.

»Se oli häpeäteko, kuten sitä sanottiinkin, Suomen kansanvaltaiselta eduskunnalta, miehen muistoa kohtaan, joka on tätä kansaa nostattanut k a n s a k s i enempi kuin kukaan muu».

Kun tapausta käsiteltiin maalaisliiton eduskuntaryhmässä 6.5., puolustautuivat Leino ja Karjalan miehet kiivaasti Alkiota ja Kalliota vastaan ja moittivat Alkiota sopimattomasta lehtikirjoittelusta — Kallion kirjoitus Liitossa ei ollut vielä tuolloin edustajien tiedossa. Leino ja Pykälä väittivät Alkion esittäneen vastustajien kannan väärin Ilkassa, ja puhetta johtanut Karhikin yhtyi moitteisiin viitaten Alkion käyttämään sopimattomaan »älytön» sanaan.

Pykälä vakuutti vastustavansa aina »patsaita ja pyramideja». AIkio suuttui ja valitti, että hänestä ollaan tekemässä riidan syntipukkia kuten Laitisenkin asiassa, ja Kallio asettui ystävänsä tueksi. Kallio totesi Leinon esiintymisen tehneen ikävän vaikutuksen ja katsoi, että vastustajien velvollisuutena olisi ollut ennakolta ilmoittaa kielteinen kantansa eikä tuoda sitä yllätyksenä eduskuntakäsittelyssä.

Keskustelun kiivautta osoittaa sekin, että asiaa käsitelleeseen pöytäkirjaan syntyi kuusi tiheällä kirjoitettua sivua. Kallio sai moitteita ryhmän johtamisestakin: Leino totesi heillä olevan »sellaiset välit, ettei aina ole julkaistu ryhmän kantaa, jos puheenjohtaja ja ryhmän jäsenet ovat eri mieltä». Erimielisyys jäi voimaan ja kumpikin puoli kannalleen.

Kun lehtikirjoittelu asiasta jatkui mm. Savon Sanomissa, ryhmä palasi asiaan vähintään yhtä kiivaassa sävyssä viikon kuluttua. Oranen vaati ryhmää lausumaan syvän paheksuntansa Savon Sanomien kirjoituksen johdosta. Poutiainen yhtyi Oraseen ja syytti Relanderia ja Kalliota, että nämä olivat äänestäneet ryhmän päätöstä vastaan. Alkio suuttui ja poistui kokouksesta sanoen, ettei aikonut enää ruveta syytettyjen penkille. Kallio ihmetteli, miksi asia oli otettu uudelleen esille ja katsoi, ettei ryhmällä ole asiassa mitään sanomista. »Tämä on suorastaan Alkion kiusaamista, kun asia on ennen sovittu», hän jatkoi. Leino puolestaan oli toista mieltä ja totesi Kalliolle, että lehdet eivät ota selityksiä vastaan, Liittokaan ei ollut julkaissut hänen kirjoituksiaan. Karhi esiintyi välittäjänä paheksuen kyllä asian käsittelyä, mutta näpäytti samalla Alkiota siksi, että tämä poistui tällä tavalla kokouksesta ja huomautti, että muissakin puolueissa omia miehiä arvostellaan, mutta niissä ei poistuta ryhmäkokouksista.

Ryhmä ei tehnyt patsaskiistassa mitään päätöksiä — yksimielisyyttä ei yritettykään kuumenneessa ilmapiirissä tavoitella. Itse patsashanke eteni sitten yksityisen aloitteen pohjalta. Eduskunta valitsi 2.5.1911 kansalaistoimikunnan, johon maalaisliiton edustajaksi valittiin Kallio.135 Seuraavana kesänä organisoitiin valtakunnallinen suurkeräys pitäjittäin, ja Nivalan toimikunnan kokoonkutsuja oli luonnollisesti Kallio.136 E. Wikströmin muotoilema patsas valmistui v. 1923. Sen paljasti pääministeri Kyösti Kallio.

Snellmanin patsaskiista on hyvä, mutta ei suinkaan ainoa esimerkki tavasta, jolla nuoren maalaisliiton pieni, mutta erimielinen ryhmä asioita käsitteli. Edustajat vaihtuivat tiheään. Äänestykset olivat tavallisia, eikä ryhmäkuri aina pitänyt. Vaikka tiukempaa ryhmäkuria joskus vaadittiin ja asia kirjattiin ryhmän päätökseksi, 137 jäivät yritykset useimmiten yrityksiksi, minkä myös ryhmän toimintakertomukset myönsivät. Maalaisliitto oli itsenäisten isäntien puolue, ja sen johtaja saattoi olla enintään ensimmäinen vertaistensa joukossa.

Vaikka erimielisyyksiä oli, tulivat nuoren maalaisliiton »linjat» keskenään toimeen ja puolustivat toisiaan ulkopuolisia vastaan. Eivätkä erimielisyydet ja kitkerätkään sananvaihdot estäneet maalaisliittolaisia poliitikkoja arvostamasta toisiaan. Kallio antoi täyden tunnustuksen Pykälän tarmolle puoluetyössä Karjalassa ja laajemminkin, ja itse asiassa Pykälä oli hänen, Alkion ja Karhin jälkeen eniten esillä valtakunnallisella tasolla.

Luottamus Kallioon taas näkyi siinä, että hänet valittiin kerran toisensa jälkeen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Hän oli puheenjohtajana yhtä mittaa vuodesta 1907 vuoteen 1912, jolloin hän kieltäytyi — mahdollisesti edellä selostetun patsaskiistankin ärsyttämänä. Kun varapuheenjohtajana kaksi vuotta ollut Alkiokin kieltäytyi, valittiin ryhmän johtoon Hahl. Vuoden 1914 valtiopäivillä Kallio palasi ryhmän puheenjohtajaksi. Paitsi puheenjohtajan tehtäviä Kalliolle uskottiin muutenkin ryhmän tärkeimmät luottamustoimet. Hän edusti puoluetta toisiin ryhmiin päin, hänet valtuutettiin tekemään sopimuksia ja neuvottelemaan valiokuntaym. paikoista, hän laati adresseja ja kannanottoja, hänet valittiin puhumaan ryhmän puolesta tärkeimmissä eduskuntakeskusteluissa ja hänet katsottiin itseoikeutetuksi tärkeimpiin valiokuntiin. Kallio oli puheenjohtajakaudellaan puolueensa todellinen johtaja.

Rajanvetoja oikealle ja vasemmalle

Maalaisliitto syntyi olemassa olevien puolueiden välimaastoon määrittelemättä asemaansa muuten kuin maalaisuudellaan, perustuslaillisuudellaan ja edistyksellisyydellään. Puolueen perustajat olivat osaksi siihen astisen puoluepolitiikan ulkopuolelta ja saattoivat pitää tätä ominaisuutta jopa välttämättömänä »oikealle» maalaispoliitikolle. Osaksi he tulivat muista puolueista, lähinnä nuorsuomalaisten kannattajista. Sen jälkeen kun Kallio ja Alkio olivat tulleet puolueen johtoon, tämä nuorsuomalaisvaikutus vahvistui, mikä näkyi puolueen ohjelmista.

Vaikka alkava maalaisliitto oli pieni, eivät sen johtajat pitäneet ainoana tavoitteenaan kannatuksen nopeaa kasvua. Laadullisiin tekijöihin kiinnitettiin koko ajan huomiota. Niin Alkio kuin Kalliokin ymmärsi puolueen tehtävän avarammin kuin maatalouden tai edes maaseudun taloudellisten etujen ajajana. Heidän käsityksensä mukaan puolueen piti samalla olla kasvatusjärjestö, kansansivistysliike, joka pyrki kehittämään jäsenistöään paremmiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi. Taustalla oli kummankin johtajan toiminta nuorisoseuraliikkeessä.

Tämän vuoksi oli erityisen tärkeää valvoa luottamustoimiin valittavien puolueen jäsenten tasoa. »Maalaisliittolainen» tarkoitti Kallion ja Alkion sanankäytössä muutakin kuin maalaisliiton jäsentä tai kannattajaa. Maalaisliitto-keskustapuolueen historiassa on puhuttu »veräjänvartijoista» yleensä negatiivisessa mielessä. Kallio ja Alkio epäilemättä olivat tällaisia, joskin tarkoittivat yhteistä hyvää ja epäilemättä hyvää aikaan saaden.

Alkion ja Kallion ensimmäiset rajanvedot tapahtuivat »vasemmalle», puolueen »populisteihin» päin. Kuten edellä kävi ilmi, he käyttivät väliin varsin armottomia ilmaisuja henkilöistä, jotka olivat pyrkimässä pitemmälle kuin mihin kyvyt ja ryhti yltivät. »Vaan minusta ei m.l. ole mikään lokaviemäri johon jokainen saisi oksentaa mielensä mukaan», perusteli Kallio Alkiolle vuonna 1909 kieltäydyttyään ottamasta puolueen listoille ahdasmielisellä herravihallaan kannatusta tavoitellutta ehdokasta.139 Ja keväällä 1914, tyytymättömänä päättyvien valtiopäivien tuloksiin, hän huokaisi: »Surkia on, kun me maalaisliittolaiset olemme saaneet pysyväisesti joukkoomme miehiä, jotka ei ole koko sielullaan mukana».

Toisaalta rajanveto »vasemmalle» oli siinä mielessä yksinkertainen, että oppimattomia saattoi valistaa. Tähän tähtäsivät ryhmälle istuntokausiksi järjestetyt harrastustilaisuudet, viikoittain kokoontunut Maalaisliiton jutteluseura ja Maalaisliiton kirjallinen yhdistys, joissa kummassakin Kallio oli Alkion kanssa toiminnan sieluna.

Kallio järjesteli erittäin huolellisesti eri tasoisia ja kokemustaustaltaan erilaisia edustajia asumaan yhteen siten, että »kehittyneemmät» saattoivat vaikuttaa uusiin.142 Yhtä kaikki herravihaiset eivät kuitenkaan tulleet toimeen ilman herrojaan.

Ongelmallisempi oli rajanveto oikealle, vanhoihin porvarillisiin suomalaisiin puolueisiin ja niiden sävyttämään maatalous-, osuustoiminta- ja muuhun taloudelliseen järjestöelämään. Sitä mukaa kuin maalaisliitto kasvoi ja vakiinnutti asemansa eräiden maakuntien johtavana puolueena, joka oli otettava huomioon myös valtakunnan tasolla, tämä rajanveto tuli ajankohtaiseksi. Toisaalta maalaisliittoon alkoi virrata kokenutta väkeä vanhoista puolueista, toisaalta maalaisliittolaisia alettiin kosia liike- ja järjestöelämän vahvistukseksi.

Ensimmäinen merkittävä vanhasuomalainen maalaisliittoon siirtynyt poliitikko oli lapualainen Oskari Lahdensuo (ent. Lagerstedt), joka vuoden 1909 eduskuntavaaleissa irtautui puolueestaan.

Vuoden 1910 vaaleissa Lahdensuo valittiin eduskuntaan maalaisliittolaisena. Kallio suhtautui tulokkaaseen hyvin myönteisesti, olihan tämä jo entisenä säätyvaltiopäivämiehenä kokenut ja asiantunteva. Hän kiinnitti erityistä huomiota siihen, että tulokas tuntisi alusta lähtien olonsa maalaisliiton ryhmässä kotoisaksi ja oli valmis itsekin muuttamaan tämän kanssa yhdessä asumaan, ei se Alkiolle tai Karhille luonnistuisi paremmin. »Tällaisillakin seikoilla on merkityksensä», arveli puoluejohtaja.144 Ja vaikka hän ei Lahdensuohon kaikin ajoin ollutkaan tyytyväinen, heistä tuli hyvät ystävät, jotka olivat keskenään kirjeenvaihdossa pitkälle 1930- luvulle saakka.

Samalla tavalla myönteisesti Kallio tervehti Sippolan, sittemmin Kymin kirkkoherran, rovasti A. O. Wuorimaan puolueenvaihtoa. Wuorimaa oli vuodesta 1907 vuoteen 1913 suomalaisen puolueen kansanedustaja, mutta siirtyi sitten maalaisliittoon, jonka edustajana pääsi eduskuntaan vuoden 1917 vaaleissa. Pielisjärveläinen Pekka Saarelainen oli suomalaisen puolueen kansanedustajana 1909 molemmilla valtiopäivillä ja tuli 1914 vaaleissa valituksi maalaisliiton ehdokkaana. Myös häntä Kallio tervehti ilolla.

Samoin vaihtoi suomettarelaisten ryhmästä maalaisliittoon vehkalahtelainen maanviljelijä-poliisi Juho Tulikoura vuonna 1914. Kun laihialainen Mikko Iipponen alkoi kritisoida puoluettaan, Kallio uskoi tämän pian polttavan sillat takanaan kuten Tulikoura.

Kantansa tarkistaneitten suomettarelaisten virta maalaisliittoon ei huolettanut Kalliota. Tilanne muuttui tässä suhteessa 1920-luvun alussa, jolloin äkillisesti kasvanut puolue sai eduskuntaryhmäänsä kerralla niin paljon uutta väkeä, että puolueen luonne uhkasi muuttua.

Uutta voimaa oikealta maalaisliitto sai myös joistakin aktivisteista, joista nimekkäin oli lääkäri V. O. Siven. Hänen kanssaan Kallio, aktivisti itsekin, oli läheisessä yhteistyössä. Sen sijaan kielirajan yli ei maalaisliitto mennyt. Kallio kertoi keväällä 1916 Alkiolle erään Strömberg-nimisen ruotsinkielisen — mahdollisesti Ruotsalaisen kansanpuolueen lapinjärveläinen kansanedustaja Johan Strömberg — käyneen luonaan valittamassa, ettei ruotsinkielinen talonpoikaisväestö »herää» sekä valittaneen, ettei hänen puolueensa helsinkiläisjohto ymmärrä kansan tarpeita,l48 mutta sen enempää ei liene tapahtunut. 20-luvun alussa tässäkin suhteessa tapahtui vähän enemmän.

Rajanveto oikealle oli Kalliolle siinä mielessä helppo, että siirtymät koskivat yksittäisiä kansanedustajia ja paikallispoliitikkoja, jotka yleensä vaikeuksitta sopeutuivat uuteen puolueeseensa uhkaamatta sen vallitsevia voimasuhteita tai aikaisemmin omaksuttua linjaa.

Ongelmallisempi oli suhtautuminen yhteistyöhön oikeiston kanssa toisaalta eduskunnassa ja toisaalta taloudellisissa ja aatteellisissa yhteisjärjestöissä. Etenkin viimeksi mainittu askarrutti paljon myös Kyösti Kalliota, jota vedettiin voimallisesti osuustoiminnalliseen, maataloudelliseen ja muuhunkin taloudelliseen toimintaan ja jonka henkilökohtaiset ratkaisut eniten vaikuttivat myös nuoren puolueen suhtautumiseen.

Kallion ansiot kotikuntansa maamiesseuran toiminnassa on jo todettu. Oulun läänin Talousseuran jäseneksi hänet otettiin 28.3.1899, ja vuoden 1907 alusta hän kuului talousseuran johtokuntaan.

Hänen ensimmäinen toimikautensa johtokunnassa, vuodet 1907-1909, jäi vähämerkitykselliseksi. Muut tehtävät olivat lukuisat, ja talousseura jäi sivuharrastukseksi; hän oli koko kaudella mukana vain neljässä kokouksessa. Mutta kun hänet kahden vuoden tauon jälkeen vuoden 1911 alusta valittiin uudelleen johtokuntaan, oli tilanne toinen. »Rupesin johtokuntaan kun sain heti koeäänestyksessä kaikkien äänet», hän kirjoitti Alkiolle ja koki vaalin myös puoluepoliittisena, kun siihen liittyi nuorsuomalaisten ja maalaisliittolaisten kilpailua. Nyt aikaa riitti: seuraavan runsaan kuuden vuoden aikana Kallio otti osaa johtokunnan kokouksiin 27 kertaa 42:sta. Muutenkin hän hoiti useita vaativia toimia seuran piirissä.

Samanlaista aktivoitumista Kallio osoitti Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen suuntaan. Kallio oli jo nuorsuomalaisena ottanut osaa Suomi-yhtiön hallinnasta käytyyn kamppailuun, kun vanhasuomalaiset pyrkivät saamaan yhtiön haltuunsa vuoden 1900 jälkeen. Hän oli myös vähän aikaa yhtiön asiamiehenä ja tunsi hyvin yhtiön ensimmäisen toimitusjohtajan, nuorsuomalaisen Edvin Kaslinin. Maalaisliiton voimistuessa yhtiön vakuutuksenottajain edustajiston vaalit alkoivat kiinnostaa myös puolueen johtoa.

Vuoden 1911 vaalien alla Kallio ja Alkio kävivät Suomen vaaleista kirjeenvaihtoa. Kallio pyysi Alkiota hoitamaan omassa maakunnassaan maalaisliittolaisten listoja ja perusteli yritystä sillä, että muutamallakin läpimenneellä saataisiin »edes levoton mieli niille raharuhtinaille».Maalaisliittolaiset saivatkin aikaan näyttävän ehdokaslistan: Hahl, Luopajärvi, Kokko, Kallio ja Karhi olivat vakuutettujen käytettävissä. Äänet eivät kuitenkaan riittäneet, vaan vanhat puolueet, lähinnä nuorsuomalaiset, säilyttivät vielä tuolla kertaa asemansa. Sittemmin, vuodesta 1920, Kallio tuli itse mukaan Suomi-yhtiön hallintoon yhdeksi sen kantavista voimista.

Myös osuustoimintaliikkeessä alkoivat puoluepoliittiset seikat näytellä selvempää osaa, kun maalaisliiton kannatus kasvoi. Pellervolaisen osuustoiminnan vahva mies Hannes Gebhard oli ollut sysäämässä maalaispuoluetta liikkeelle, mutta jättäytynyt sitten itse pois ja ryhtynyt alusta lähtien uuden puolueen teräväksi arvostelijaksi. Hän huolehti siitä, että Pellervo-Seuran johtokunta painosti Karhin eroamaan konsulentin tehtävästään politikoinnin vuoksi. Sittemmin Gebhardin asenteissa tapahtui ajoittaista lientymistä, ja toisen sortokauden puristuksessa hän alkoi suunnitella uudenlaista maaseudun poliittista järjestäytymistä.

Koska Kallio oli monessa osuustoiminnallisessa hankkeessa mukana, oli luonnollista että hän tunsi kiinnostusta osuustoimintaliikettä kohtaan valtakunnallisestikin, ja puoluejohtajana hän kiinnostui siitä myös poliittisena tekijänä. Hän kävi ahkerasti Pellervo- päivillä ja seurasi niitä omiakin hankkeitaan läheisesti koskettelevia keskusteluja, joita niillä käytiin. Vuonna 1915 hän oli mukana Nivalan Osuuskassan edustajana Osuuskassojen Keskuslainarahaston yhtiökokouksessa kuuntelemassa, ilman puhevaltaa. Siellä maalaisliittolaiset, kuten Eero Hahl, P. V. Heikkinen ja J. P. Kokko kävivät tuimaa ottelua Gebhardia vastaan, jolla oli kuitenkin enemmistö kannallaan. »Maalaisliitosta ei kukaan puhunut, vaikka tietysti kaikki ajatteli», Kallio kommentoi Alkiolle ja katsoi, että puolueen miesten oli vahvistettava asemiaan tulevaisuutta ajatellen ja hankittava esim. keskuslainarahaston osakkeita ainakin yksi mieheen, jotta edes puheoikeus varmistettaisiin.

Vuonna 1916 käytiin maalaisliitossa ja pellervolaisessa liikkeessä laajaa keskustelua uudenlaisesta yhteistoiminnasta uuden lehden ympärillä. Gebhard oli jo vuonna 1906 esittänyt ajatuksen maanviljelijäväestölle tarkoitetun pääkaupunkilehden perustamisesta.

Tuolloin hanke jäi sikseen, mutta vuonna 1914, omissa 50-vuotisjuhlissaan hän palasi siihen uudelleen. Lehdestä piti tulla nimenomaan aatteellinen ja kulttuuripoliittinen, ei ammatillinen edes osuustoiminnallisessa mielessä. Sen piti kohottaa maanviljelijäin johtomiesten yhteiskunnallista sivistystä ja harrastusta. Lehden ei pitänyt olla minkään valtiollisen puolueen palvelija, vaan jokaisen osuustoimintaa vastustavan ruoskija. Helmikuussa 1916 Pellervo-Seuran organisaatiota ja toimintaa uudistamaan asetettu toimikunta päätti perustaa julkaisun, jonka ohjelma rakentui suunnilleen Gebhardin ajatuksille. Lehden nimeksi annettiin »Maaseudun Tulevaisuus, viikkolehti maatalousammatin arvon ja maalaissivistyksen kohottamista varten».

Lehden ohjelma oli laaja ja politiikkaan painottunut. Maanvuokraolojen järjestäminen, verotuksen uudistaminen, kotimaisen työn edistäminen ja suojeleminen, maatalouden pääomapulan lieventäminen, tulli- ja tariftikysymykset olivat lehden ohjelmassa, siis samat kysymykset, joiden parissa puolueet ja luonteensa mukaisesti varsinkin maalaisliitto olivat jo vuosikymmenen työskennelleet.

Liittyminen Maaseudun Tulevaisuuden tueksi ei ollut maalaisliitolle ongelmatonta, niin kuin ei ollut muillekaan. Kysymyksessä oli enemmän kuin pelkkä lehden julkaiseminen. Kallio ja Alkio kävivät suhtautumisesta Maaseudun Tulevaisuuteen perusteellista keskustelua kuukausien ajan eivätkä olleet aivan samoilla linjoillakaan. Gebhard halusi maalaisliittolaisia mukaan, ja monet näistä olivat uusista yhteistyönäkymistä innostuneita.

Helmikuun lopulla 1916 Kallio kertoi useiden puoluetovereittensa, kuten Mikko Luopajärven, August Raatikaisen ja Juhani Leppälän, olleen yhteydessä Gebhardin kanssa ja epäili kokemattomampien tovereittensa kykyä ymmärtää Gebhardin syrjätarkoituksia. 13.3.1916 Gebhard kävi Kallion luona, ja tällöin miehet keskustelivat perusteellisesti edellytyksistä, joilla maalaisliitto ja Kallio tulisivat mukaan Maaseudun Tulevaisuuden tueksi. Kallio näki ilmeisesti mahdollisuuksia myös »poliittiseen yhtymään», kun taas Gebhard halusi edetä hitaammin ja saada maalaisliittolaiset vain mukaan lehden hallintoon ja toimitusneuvostoon. Eräät maalaisliittolaiset, kuten osuustoimintaliikkeessä paljon mukana olevat Leppälä ja Raatikainen olivat Kallion mukaan innostuneita Gebhardin hankkeista ja luottivat hänen kääntymykseensä. He näkivät myös mahdollisuuksia uusiin valloituksiin Maaseudun Tulevaisuuden avulla, ja Raatikainen suunnitteli myös Osuuskassojen Keskuslainarahaston valloittamista. Kallio kertoi olevansa varauksellisempi, mutta katsoi, etteivät suunnitelmat ehkä sentään olleet mahdottomia eikä omasta puolestaan pitänyt pahana, että maalaisliittolaisia olisi mukana Maaseudun Tulevaisuudessa, »kun se kerran nousee ja tarkoittaa maaseudun kehitystä». Samassa yhteydessä hän arveli Gebhardin pitävän häntä »Maalaisliiton paavina», minkä tahtoi itse torjua.

Kun Alkio pysyi pidättyvänä ja Kallion nimi joka tapauksessa ilmaantui Maaseudun Tulevaisuuden puolesta painettuun vetoomukseen yhdessä Hahlin ja 35 muun muihin puolueisiin lukeutuvan kanssa, Kallio näki tarpeelliseksi jatkaa selityksiä. Hän katsoi, ettei nimen mukana olemisella ollut merkitystä eikä hän siksi halunnut tehdä siitä numeroa, vaikkei ollut suorastaan antanut mensä käytölle lupaakaan. Siitä hän oli huolissaan, ettei Maaseudun Tulevaisuuden jutusta vain tehtäisi »numeroa välillemme, sillä se ei kaada eikä nosta meidän puoluetta». Edelleen hän toisti pitävänsä viisaimpana olla vastustamatta hanketta, ennen kuin se itse antaisi aihetta, ja sitä se toistaiseksi karttaisi, vaikka nousisi jaloilleenkin. Gebhardia hän arvosteli samassa kirjeessä mm. siitä, että tämä suhtautumisellaan johtaisi Elannon eroamiseen Pellervosta.

Muutenkin Kallio toivoi voimakkaampia miehiä — hän ajatteli lähinnä Rudolf Holstia — Pellervon työhön, ettei kaikki menisi »tuon hermostuneen ja oikkuisan miehen pillin» mukaan. Kallio oli siis ilmeisen taipuvainen laajaankin yhteistoimintaan Gebhardin ja hänen väkensä kanssa, kylläkin omin ehdoin ja varovasti takaportteja jättäen. Hän näki maaseudun vahvassa osuustoimintaliikkeessä joka tapauksessa voiman, jota voisi käyttää maalaisliitonkin hyväksi. Kallio selosti näkemyksiään Mikko Luopajärvelle, joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä ja katsoi, että mukana piti olla, mutta ei madella. Kallion kantaa vahvisti myös Lauri Kr. Relander, joka lokakuussa 1916 vetosi häneen. Kallion tulo mukaan Maaseudun tulevaisuuteen oli aivan välttämätön, sanoi Relander vakuuttaen samalla hankkeen olevan maalaisliiton kannalta terveellä pohjalla.

Alkio taas pysyi hankkeelle kylmänä, ja sai väliin Kallionkin kannalleen. Marraskuussa 1916 Kallio kertoi vakuuttuneensa, ettei lehdestä tulisi mitään, mutta toivoi kuitenkin, ettei Alkio — niin kuin viipurilaisen Maakansan radikaali päätoimittaja Antti Juutilainen teki — hyökkäisi sitä vastaan.161 Alkio kävi Gebhardin kanssa Helsingissä kiivaan keskustelun, jossa kumpikin syytti toisiaan hyökkäilyistä ja toivoi, että tilanne paranisi. Sen verran Alkiokin antoi myöten, että lupasi olla haukkumatta lehteä ja kertoi jopa uskovansa, että »jos siitä tulee jotain, voi se auttaa sittenkin maalaisasiaa, paljon enempi kuin vahingoittaa». Sekavuutta maalaisliiton kentällä Gebhardin lehtihanke kuitenkin aiheutti, ja »oikeistohakuiset» vetosivat mielellään Kallion nimeen lehden tukijoiden luettelossa.

Maaseudun Tulevaisuus julkaisi ensimmäisen numeronsa tammikuussa 1917. Lehtiyhtiön väliaikainen hallintoneuvosto oli lokakuussa valinnut 25-jäsenisen arvovaltaisen toimitusvaliokunnan, johon myös Kallio kuului. Kuukauden kuluttua Kallio valittiin myös hallintoneuvostoon.

Vaikka olikin muodollisesti vahvasti mukana uudessa lehtihankkeessa, Kyösti Kallio todellisuudessa oli varsin pidättyväinen ja epävarma. Joko Alkion vaikutuksesta tai muuten hän suhtautui lopulta hyvin epäillen mahdollisuuksiin laajasta poliittisesta yhteistoiminnasta oikeiston kanssa maaseutukysymyksissä, ja hänen epäilyksensä osoittautuivat pian tosiksi. Vaikka lehden vakinaiseen avustajakuntaan oli valittu mm. Alkio ja vaikka Kallion lisäksi hallintoelimissä oli muitakin maalaisliittolaisia, dominoivat oikeistolaiset lehteä. Tämä johti huhtikuussa 1917 toimitussihteeri Jaakko Kahman eroon. Kahma perusteli eroaan sillä, että lehden johdon alaisena oli mahdoton ajaa »johdonmukaista kansanvaltaista maapolitiikkaa», mikä oli ollut hänen tarkoituksensa. Kallio

Oli epäilemättä Kahman kanssa yhtä mieltä. Ja kun Gebhard sitten keväällä 1917 laajensi hankkeitaan maataloustuottajajärjestön ja uuden maaseutupuolueen suuntaan, oli Kallio jo varsin kylmä oikeistoavauksille.

Kallion maalaisliitto oli keskustapuolue. Kallio oli kyllä ennakkoluuloton silloin kun puolueen kannatuspohjan laajentamiseen näytti olevan mahdollisuuksia, ja oikealle suuntautuviin avauksiin hän oli epäilemättä herkempi kuin Alkio, puhumattakaan varsinaisesta puolueen vasemmistosta, joita Karjalan miehet tuohon aikaan enimmäkseen olivat.

Mutta raja oikeallekin oli hänelle selvä. Sosialistien kannatuksen alituiseen kasvaessa päättivät suomenkieliset porvarilliset puolueet solmia vuoden 1916 vaaleissa valtakunnallisen vaaliliiton, johon kosittiin myös maalaisliittoa. Kallio suhtautui ajatukseen kielteisesti.

Alustaessaan puoluekokouksessa vaaliliittokysymyksestä hän huomautti, että kansalaiset jakautuvat puolueisiin »yhteiskunnallisten kysymysten» erottamina. Sen tähden ei ollut mitään esteitä vanha- ja nuorsuomalaisten liitolle. Maalaisliiton kohdalla asia oli kuitenkin aivan toisin: sillä oli »aivan erityinen tehtävä, joka on vastainen muiden puolueiden pyrkimyksille». Kokous yhtyikin Kallion kantaan. Maalaisliitto oli Kalliolle edistyksellinen ja kansanvaltainen puolue, uudistusliike, eikä maatalouden ja edes maaseudun etuihin keskittyvä toiminta hänelle riittänyt.

Tämä linjanveto, joka tuli hyvin selkeästi näkyville 1920-luvulla, oli nähtävissä jo 1910-luvulla. Kyösti Kallio esitteli näkemyksiään puolueensa olemuksesta tiiviissä muodossa vuonna 1910 ilmestyneessä Kansanvalistusseuran julkaisemassa Yhteiskunnallisessa Käsikirjassa, johon hän laati kolmisivuisen artikkelin »Maalaisliitto». Siinä hän kertasi puolueen syntyhistoriaa korostaen, että yksikamarisen eduskunnan toteuttaminen teki vanhan puoluejaon epätarkoituksenmukaiseksi: samassa ryhmässä oli »edistysmielisiä ja vanhoillisia, kansanvaltaisia ja virkavaltaisia aineksia», minkä vuoksi etenkin maataviljelevä väestö joutui harkitsemaan asemansa uudelleen. Maalaisliiton ohjelman (Kauhavan ohjelma 1908) »pohjasäveleenä on kansan oikeudentunnon puhdistaminen, juurruttaminen ja kohottaminen», ja siihen se pyrki »lakeja noudattamalla, säilyttämällä ja kehittämällä». Uudistuksiin se ei pyrkinyt kumouksellisena, vaan »kansanvaltaisena uudestiluovana liikkeenä».

Alkiolla oli runsaasti kosketuskohtia esimarxilaiseen työväenliikkeeseen. Hän puhui vuosisadan alkuvuosina useissa yhteyksissä, lähinnä nuorisoseuratyössä, tulevaisuuden yhteiskunnasta »sosialistisen». Vaikka hän ei koskaan tarkoittanutkaan sosialismilla samaa kuin sosiaalidemokraatit, aiheutui runsaasti käsitesekaannuksia.

Karhi oli ollut aktiivisesti mukana Oulun Työväenyhdistyksen toiminnassa ja puhui myöhemminkin lämpimästi sosialismista eikä kammoksunut itsestään käytettävän »sosialistin» nimitystä vielä SML:n johtomiehenäkään.169 Maalaisliiton ensimmäiset ohjelmat korostivat kolmatta tietä, puolueen keskusta-asemaa vanhojen suomalaisten puolueiden ja sosiaalidemokraattien välissä. Ensiksi mainituista käytettiin yleistyvästi nimitystä »porvarillinen»
vastakohtana SDP:Ile.

Oliko Kyösti Kallio sitten »porvari» ja hänen johtamansa maalaisliitto »porvarillinen» puolue? Kysymys oli varsin ajankohtainen jo nuorelle maalaisliitolle. Etenkin Pohjois-Suomen maataomistamattoman väestön piirissä, mutta myös Karjalan pienviljelijäväen joukossa porvari-sanalla oli vieras kaiku, ja kumpienkin parissa maalaisliitto sai alusta lähtien laajaa kannatusta. Rovaniemeläinen Janne Koivuranta, kansanedustaja vuosina 1919-1938, alkujaan kruununtorppari ja suurelta osin kruununtorpparien äänin valittu, muisteli Alkionkin joskus puhuneen »meistä porvareista» (1909), mikä oli herättänyt hänessä paheksumista.

Kysymys puolueen »porvarillisuudesta» ei näytä Kalliolle koskaan olleen mikään ongelma, ei myöskään Alkiolle. Alkiohan puhui hyvinkin kielteisesti »porvarillisista arvoista» ja »porvarillisesta ansaitsemishalusta» tms., mutta hän tarkoitti tuolloin »porvarillisuudella» ensi sijassa kaupunkilaisuutta, kaupunkikulttuurin kielteisiksi kokemiaan arvoja ja arvostuksia. Kallio käytti »porvarillinen»-termiä myös tarkoittamassa suomettarelaisia, nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia erotukseksi maalaisliitosta ja korosti samoin ensiksi mainittujen puolueiden kaupunkilaista luonnetta. Mainitussa Yhteiskunnallisen Käsikirjan artikkelissaan Kallio käytti ilmaisua, että maalaisliiton piti omin voimin »porvariston ja sosialistien välille murtaa tilansa» ja korosti puolueen asemaa »näiden kahden suuren maailmankatsomuksen välillä». Kallion ja Alkion maalaisliitto ei tässä mielessä ollut eikä halunnut olla porvarillinen.

Sen sijaan tämä ei tarkoittanut mitään sovittelua ideologisessa mielessä sosialismiin päin. Kun vuoden 1914 valtiopäivillä perustettiin yhteinen »porvarillisten puolueiden valtuuskunta» eli delegatsioni, joka toimi vuoteen 1919 saakka, ei enempää Alkio kuin Kalliokaan protestoinut osallistumista tai nimeä vastaan. Meno vasemmalle ymmärrettiin myös taktiseksi. »Kaikki merkit viittaavat siihen, että maalaisliitto tulevaisuudessa on sosialisteille vaarallinen», kirjoitti Kallio tätä tarkoittaen Alkiolle helmikuussa 1914.

Kyösti Kallio veti maalaisliittolaisuuden rajoja sekä oikealle että vasemmalle. Jyrkkä hän ei ollut kumpaankaan suuntaan, jos häntä verrataan vaikkapa Alkioon, Karhiin, Pykälään tai Juutilaiseen. Mutta rajat hän tiesi. Tylyin hän oli populismille, jota hän suoraan halveksi. Kyösti Kallio oli älyllinen poliitikko, joka ei tahtonut menestyä vaatimalla tai lupaamalla sellaista, jonka itsekin tiesi mahdottomaksi. Sosialismiin päin hän ei koskaan tuntenut mitään vetovoimaa samalla tavalla kuin eräät aatetoverinsa, mutta tämä ei estänyt häntä hakemasta yhteistoimintaa myös sosialistien suunnalta jo varhaisina vuosina. Rajaa oikealle hän piti häilyvämpänä, koska siltä suunnalta oli nähtävissä enemmän mahdollisuuksia sekä kannatuspohjan laajentamiseen että maaseudun etujen ajamiseen. Hän ei halunnut eristäytyä yhteisistä hankkeista, vaan päinvastoin halusi rohkeasti mennä mukaan, omaleimaisuudesta tinkimättä.

On vielä syytä korostaa, että maalaisliitto oli Kalliolle aina muutakin kuin oikeiston ja sosialistien välille sijoittuva poliittinen puolue. Se oli hänelle — aivan samalla tavalla kuin Alkiollekin — myös sivistysliike. »Meidän tulee kasvattaa itseämme tätä suurta tehtävää varten», kirjoitti Kallio vuonna 1917 puolueen 10-vuotisjuhlajulkaisussa tarkoittaen maalaisliiton tavoitteita maatalouden ja maaseutuväestön tilan kohottamiseksi. Ja mitä paremmin tavoitteet toteutuivat, mitä laajemmaksi muuttui maanviljelijäväestön omistusoikeus uusien itsenäisten tilojen syntyessä ja mitä kannattavammaksi saatiin maanviljely, kansakunnan tärkein elinkeino, sitä enemmän oli kiinnitettävä huomiota siveellisiin vaatimuksiin.

Työnarvon, maanarvon, leivänarvon, maalaissivistyksenarvon, terveydenarvon kohoaminen ovat tekijöitä, jotka kehottavat yhä suuremmalla lämmöllä kumartamaan käytännön- ja tiedemiehen maalle. Ja kun nämä kaksi voimaa puhaltavat samaan hiileen, niin valo syttyy, maaseutu valveutuu ja nousee. Silloin sykkii elämän valtasuoni nykyistä sivistys- ja yhteiskuntakäsitystä lämpöisemmin.