Nuorsuomalainen valtiopäivämies

Kari Hokkanen

Piippolan tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali 1904 Yhtenä keinona mielialojen rauhoittamiseksi Suomessa oli jo Bobrikovin aikana suunniteltu valtiopäivien koolle kutsumista. Uuden kenraalikuvernöörin Obolenskin ehdotuksesta Nikolai II antoi elokuussa 1904 valtiopäiväkutsun. Säätyjen tuli kokoontua Helsingissä 6.12.1904. Valtiopäivämiesten paikoista alkoi ennennäkemättömän kiivas kilpailu, jossa laillisuusrintama ja myöntyvyyslinja ottivat mittaa toisistaan.

Yksi vaalitaistelun osanottaja oli Kyösti Kallio. Milloin ajatus pyrkiä valtiopäiville kypsyi ja oliko aloite hänen vai muiden, ei ole täsmällisesti selvitettävissä. Joka tapauksessa Pohjois-Pohjanmaalla eli varsin yleisenä ajatus, että nuori nivalalainen olisi saatava valtiopäiville edustamaan perustuslaillista kantaa. Varsinkin Obolenskin kanssa sattuneen välikohtauksen jälkeen Kallio tunnettiin maakunnassa. »Sinä ja toverisi olette jättäneet meille toivon kipinän ja Teitä jokaista muistelevat kiitollisuudella sadat ja vieläpä tuhannet oululaiset., kirjoitti muuan oululainen nuorsuomalainen ihastuneena. Oululainen kauppias Seth Snellman kirjoitti hänelle vähän myöhemmin syyskuussa sikäläisten nuorsuomalaisten ajatelleen pyytää Kalliota matkustelemaan ennen valitsijamiesvaalia Ylivieskassa, Alavieskassa, Rautiossa ja Oulaisissa selittämässä perustuslaillisten asiaa. »Miten asiaa täällä on ajettava, tiedätte jo itsestänne., päätti Snellman pyyntökirjeensä.

Nivala ja Ylivieska sekä muut mainitut pitäjät olivat kuitenkin eri tuomiokuntaa. Nivala kuului Piippolan tuomiokuntaan, josta viimeksi, vuoden 1900 valtiopäivävaaleissa talonpoikaissäätyyn oli lähetetty pyhäjärveläinen Kustavi Erikson (Elovaara), nuorsuomalainen. Elovaara oli 37-vuotias maanviljelijä, joka oli suorittanut yliopistossa kameraalitutkinnon ja toiminut aikaisemmin mm. nimismiehenä.

Hän oli ehtinyt olla vasta kaksilla valtiopäivillä, 1899-1900. Hänen uudelleen valintansa olisi ollut mitä luonnollisinta. Tuomiokunta, johon Nivalan lisäksi kuuluivat Haapajärvi, Pyhäjärvi, Haapavesi, Kärsämäki, Pyhäntä, Piippola, Pulkkila ja Kestilä, oli vahvasti nuorsuomalainen.

Muutamat Nivalan nuoret miehet ajattelivat kuitenkin toisin ja päättivät yrittää läpi omaa miestään, Kyösti Kalliota. Nivalan kuntakokous valitsi 26.9.1904 valitsijamiehet, jotka sitten suorittaisivat yhdessä tuomiokunnan muiden pitäjien valitsijamiesten kanssa yhteisessä kokouksessa varsinaisen valtiopäivämiesvaalin.

Esitettiin kaksi listaa. Ensiksi ehdotti talokas Matti Laurila valitsijamiehiksi Herman Salanderia, Matti Mantilaa, Esa Halmetojaa ja agronomi Lundkvistia. Esitetyt olivat Kyösti Kallion tovereita maamies- ja osaksi nuorisoseurasta. Kaikkia tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt. Entinen valtiopäivämies, jo vuoden 1872 valtiopäivillä tuomiokuntaa edustanut talokas Paavali Niskanen (Niskakoski) esitti toisen listan, jolla olivat Matti Mantila, Matti Marjoniemi, H. E. Väänänen ja Kyösti Kallio. On hyvin luultavaa, että Niskanen ehdotuksellaan pyrki sekoittamaan Kallion leirin suunnitelmia. Aktiivinen Salander puuttui, ja mikäli Kallio olisi ollut itse valitsijamiehenä, olisi hänen ollut mahdotonta ajaa omaa asiaansa.

Kuntakokouksen puheenjohtajan, kauppias H. E. Väänäsen ehdotuksesta äänestettiin siten, että edellisiä ehdokkaita kannattavat miehet astuivat kunnanhuoneen peräseinän ja jälkimmäisiä kannattavat oviseinän vierustalle. Edellisiä oli noin kolmekymmentä, jälkimmäisiä kuusi. Kun Väänänen tämän jälkeen tiedusteli, tarvittiinko laillista äänestystä äyriluvun mukaan, ei sitä enemmistön mielestä tarvittu eikä toimitettu. Valitsijamiehet kokoontuivat 27.10.1904 Pyhäjärvellä Ainolan tilalla. Jo sitä ennen olivat Kallion miehet ottaneet yhteyksiä toisten pitäjien miehiin ja saaneet neljän kunnan kannatuksen varmistetuksi.

Julkisesti hänet kuitenkin esiteltiin ehdokkaana vasta kokouksessa, millä haluttiin välttää mahdolliset vastatoimet. Salander ajoi asiaa taitavasti myös itse kokouksessa. Elovaaraa ei lopulta tuotu äänestykseen ollenkaan, vaan vastakkain olivat Kallio ja kestiläläinen maanviljelijä ja kunnallismies Juho Heikki Kiiskinen.

Kallio voitti Kiiskisen selvästi äänin 15-8.7 Kallion vastustajat eivät kuitenkaan halunneet vielä luopua. Niskanen ja häneen liittyneet nivalalaiset Matti Marjoniemi, Ville Oja, Taneli Junno ja Iisakki Junttila tekivät kuvernöörille valituksen kuntakokouksen päätöksen laillisuudesta. He selittivät kuvernöörille, että valitsijamiesten vaali oli laiton, koska äänestys tapahtui miesluvun eikä äyriluvun mukaan, vaikka Paavali Niskanen olisi sitä halunnut. Puheenjohtaja ei ollut kuitenkaan ottanut hänen pyyntöään huomioon. Lisäksi kokouksessa oli rähinöity ja hätiköity. Edelleen äänestykseen oli valittajien mukaan ottanut osaa sellaisiakin, joilla ei ollut manttaaliin pantua maata ja jotka siten eivät olisi olleet oikeutettuja talonpoikaisäädyn vaalissa sanomaan mitään. Valitus allekirjoitettiin 4.11.1904, siis vasta sen jälkeen kun Kallio jo oli valittu valtiopäivämieheksi, joten se kertoo ilmeisestä halusta mitätöidä hänen vaalinsa eikä tavanomaisesta Iaillisuuskiistasta.° Kuvernööri pyysi kunnalta selitystä, jonka kuntakokous hyväksyi 28.11., äänestyksen jälkeen äänin 475-109. Selityksen mukaan mitään laittomuuksia ei tapahtunut: Niskanen ei ollut pyytänyt äyrinmukaista äänestystä eikä kokouksessa ollut rähisty. Kolme maata omistamatonta oli kyllä ollut äänestyksessä mukana.

Oulun läänin kuvernööri Savander, joka ei ainakaan ollut jyrkän perustuslaillisen Kallion ystävä, näki vaalissa joka tapauksessa niin paljon epäselvää, että kumosi sen 3.12.1904.10 Tätä taas Kyösti Kallio ei hyväksynyt. Hän merkitsi päiväkirjaansa kuvernöörin kumonneen vaalin 3.12., »vaan siitä huolimatta lähdin minä 4. päivänä Waltiopäiville Helsinkiin, jotka alkoivat 6. päivänä joulukuuta 1904». Hän oli perillä 5.12., majoittui ja alkoi järjestellä vastatoimia. 6.12. hän lähetti kotiväelle ohjeita siitä, miten kuvernöörin päätöksestä oli valitettava. Kaisan tai Jennyn piti mennä kiireesti tiedustelemaan kunnankirjurilta, oliko tuomari Snellmanilta Oulusta tullut ohjeita. Ellei ollut, olisi heti käännyttävä hänen puoleensa. Ellei tarvittavia asiakirjoja muuten saataisi, oli mentävä kuvernöörin luo niitä vaatimaan. »Ja kaikessa tapauksessa on varottava, etteivät saa pettää., muistutti valtiopäivämies, jonka valtakirja oli uhattuna.

Asioita Kallion puolesta hoiti mainittu hovioikeuden auskultantti P. W. Snellman Oulussa. Snellman katsoi, että asiaa kannatti joka tapauksessa pitkittää valittamalla senaattiin kuvernöörin päätöksestä. 12 Kunnankirjuri Olkkonen alkoi kerätä Nivalassa nimiä Kallion kannattajilta valtakirjoihin lähetettäväksi senaattiin ja kuvernöörin virastoon, ja sai Maliskylältä ja kirkonkylästä kiireesti kolmisenkymmentä tilanomistajan nimeä. Nivalalaiset olivatkin yleensä Kallion kannalla ja paheksuivat Niskasen valitusta. Monet olivat sitä mieltä, että mikäli vaali kumottaisiin ja pidettäisiin uusi kuntakokous, sinne lähdettäisiin niin miehissä, ettei valtakirjaa nytkään annettaisi valittajille. Olkkonen arvelikin »Paavon puolen» näkevän selvästi, että mikäli uusi vaali pantaisiin toimeen olisi tuloksena »komia voitto» Kallion puolelle.13 Kallion setä Kusti Kontio Raudaskylästä kertoi Nivalassa vallitsevan »myrskyn ja riemun » ja oli huolissaan, jos »valittajat on käyttäneet halpamaisuuksia». Pekka Kallunki Haapajärveltä puolestaan kertoi .Niskasten humpuukijutun. herättäneen siellä yleistä naurua ja kertoi nimiä Kallion puolesta kerättävän Haapajärven ohella myös Pyhäjärvellä ja Kärsämäellä. Kallion innokkaimmat kannattajat käyttivät valittajista värikkäitä ilmaisuja: »Paavon Liekare» oli kuin »Juutas Iskariotti».

Senaatti vahvisti tammikuun lopussa Kallion vaalin. »Paavo sai lopultakin pitkän nenän ja vaivat palkakseen», tokaisi tyytyväinen Kallio. Hän alkoi nimittäin alusta lähtien viihtyä valtiopäivätyössä. Epäilemättä hänellä oli valitsijoittensa luottamus, ja hän kykeni tämän luottamuksen täyttämään.

Kyösti Kallion ensimmäiset valtiopäivät Astuessaan Pohjanmaan junasta Helsingin asemalle joulukuun 5. päivänä 1904 valtiopäivämies Kyösti Kallio ei ollut ympärilleen hämmentyneenä pälyilevä maalainen, niin kuin monet nuoremmista tovereistaan. Hän oli käynyt Helsingissä usein aikaisemminkin, ja kaupunki oli hänelle pääpiirteissään tuttu. Kaupungin suuruuskaan ei hämmästyttänyt, sillä Kallio oli nähnyt Pietarinkin — vuonna 1898 nuori isäntä oli ihastellut Pietarin suuruutta. Paikalleen asettumista helpotti sekin, että naapuri ja nuorisoseuratoveri Kyösti Wilkuna oli hankkinut hänelle asunnon. Se ei kuitenkaan Kalliota miellyttänyt, vaan hän muutti heti parempaan, Vironkatu 4:ssä sijaitsevaan, jossa oli »kaunis ja tilava sali». Asuintovereikseen hän sai kaksi muuta säätynsä valtiopäivämiestä, kemiläinen Juha Walmarin ja iisalmelaisen Samuel Heiskasen. Ainakin Heiskanen oli hänen tuttavansa jo ennestään. Saatuaan tietää Kallion valinnasta Heiskanen oli lähettänyt tälle onnittelukirjeen, jossa samalla toivoi, että he kaksi Ylivieskan—Iisalmen ratahanketta ajavaa nuorsuomalaista voisivat asettua yksiin asumaan.

Vuoden 1904-1905 valtiopäivät, toiseksi viimeiset säätyvaltiopäivät, olivat monessa suhteessa erikoiset ja erilaiset kuin aikaisemmat. Uusia edustajia oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin, talonpoikaissäädyssäkin 39. Perustuslailliset hallitsivat kaikkia säätyjä, ja puoluetoiminnan osuus oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Talonpoikaissäädyssäkin perustuslailliset — nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset — veivät runsaat kaksi kolmattaosaa valiokuntapaikoista.

Perustuslailliset hallitsivat valtiopäiviä alusta lähtien. He pitivät 5.12., siis Kallion tulopäivänä, Säätytalolla suuren kokouksen, johon Kalliokin osallistui. Mukana oli myös kotimaahan palanneita karkotettuja, mm. Bodenin kokouksesta tutut Rosendal ja Jonas Castren. Rautatieasemalle oli kertynyt Kallion tiedon mukaan 10 000 ihmistä heitä vastaanottamaan. Illanvietto puheineen teki nuoreen valtiopäivämieheen suurenmoisen vaikutuksen. Perustuslaillisten »yhtyminen» oli »jotakin suurta», hän kuvasi tunnelmia vaimolleen. Myöhemmin järjestäytyivät erikseen nuorsuomalaiset pohjalaiset, joiden kokoukseen Kallio osallistui 18.3.1905.

Jo 6.12.1904 Kyösti Kallio kirjoitti vaimolleen säätytoveriensa osoittaneen hänelle luottamusta, »joka pian ilmenee tapahtuvissa vaaleissa, jos pääsypoletin saan». Ja kahden päivän kuluttua hän kertoi saaneensa luottamustoimia ensi päivinä, »joka on ensikertalaiselle harvinaista» Tällä Kallio tarkoitti sitä, että hän oli tullut valituksi varajäseneksi tärkeään valtiovaliokuntaan. Kun varsinainen edustaja Vilho Penttilä kesken valtiopäivien helmikuussa 1905 kuoli, Kalliosta tuli valiokunnan täysjäsen. Muitakin luottamustoimia hänelle uskottiin. Hänet valittiin jäseneksi talonpoikaissäädyn tervehdys- ja jäähyväislähetystöön, joka istuntokauden lopussa tervehti muita säätyjä. Hän oli myös jäsenenä suuressa lähetystössä, joka kävi pyytämässä kenraalikuvernööriltä tiedon valtiopäivien avaamisesta.

Nuoren maanviljelijän kyvyt arvioitiin siis heti suuriksi. Kallio oli asioihin hyvin perehtynyt ja niistä kiinnostunut. Hän esiintyi varmasti ja oli perustuslaillisissa mielipiteissään selkeä. Omassa puolueryhmässään Kallio oli aktiivinen. Helmikuussa hän kävi eräitten puoluetovereittensa kanssa Porvoossa pitämässä puheen »oikeudesta ja rakkaudesta». Puhe otettiin vastaan hyvä-huudoilla, ja puhuja oli tyytyväinen. Uusi Suometar kuitenkin ivasi »Kaasalaisen, Kallion ym. kuninkaan-matkaa Porvooseen» ruotsinmielisten luo, mutta se ei häirinnyt Kalliota, jonka mielestä kielikysymys on noissa oloissa vähemmän tärkeä.25 Nuorsuomalaisten pohjalaisten toinen vuosijuhla Ylioppilastalolla 18.3.1905 innosti Kalliota niin, että hän ryhtyi kirjoittamaan tunnelmiaan vaimolleen kello 2 yöllä.26 Nuorsuomalaisilla valtiopäiväedustajilla oli oma klubinsa, ja sen kokouksiin otti joskus osaa myös Kallio.

Nuori valtiopäivämies herätti vanhempien huomiota. Talonpoikaissäädyn vanha pitkäaikainen puhemies Kaarlo Värri, varsinaissuomalainen ratsutilallinen, alkoi pyytää häntä avukseen, kun hämärtynyt näkö haittasi asiakirjoihin paneutumista. »Värrin silmäksi. nuorta Kalliota kutsuttiinkin 28 Vanha liberaali- ja perustuslaillisten johtaja Leo Mechelin puolestaan sanoi näkevänsä Kyösti Kallion nousevan vielä korkealle valtiollisessa elämässä29 ja solmi häneen läheiset suhteet.

Kyösti Kallio viihtyi uudessa tehtävässään. Hän koki onnistumista ja kertoi mielellään menestyksistään vaimolleen, joka seurasi miehensä toimia kirjeistä ja sanomalehdistä. »Jos olot olisivat säännölliset, niin en epäile, etten menestyisi täällä ainakin tyydyttävästi, vaan nyt ei tule kyvyt näkyviin», Kallio kirjoitti helmikuussa 1905. Ja kuukauden päästä hän raportoi jaksavansa ja menestyvänsäkin »jotenkin hyvin». Työtä hän ei karttanut. »Meillä ei ole nykyään eroa yöllä eikä päivällä;-sillä-tulevana–yönä-on-taas kokous kello 12», hän kirjoitti huhtikuussa, kun päättymistään odottavat valtiopäivät ottivat loppukiriä alun hidastelun jälkeen.

Valtiopäivien työskentely lähti käyntiin vaivalloisesti, mikä ehti jo harmittaa aktiivista Kalliota. Sota-aika ja Venäjällä vallitseva suuri sisäinen jännitys löivät leimansa myös Suomen valtiopäiviin. Perustuslakikysymykset nousivat heti hallitseviksi. Niin kauan kuin niitä käsiteltiin, oli muu lainsäädäntötyö jäissä. Heti valtiopäivien kokoonnuttua säädyt päättivät esittää hallitsijalle »suuren anomuksen» eli adressin laillisten olojen palauttamisesta Suomeen. Perustuslailliset ja vanhasuomalaiset tekivät kummatkin oman ehdotuksensa anomuksen sanamuodoksi. Ensiksi mainitun allekirjoittajien joukossa oli myös Kyösti Kallio. Anomuksessa pyydettiin, että keisari palauttaisi laillisen järjestyksen maan hallinnossa ja lainsäädännössä. Vanhasuomalaisten muotoilu oli varovaisempi, mutta tarkoitti asiallisesti samaa. Siinä esitettiin lisäksi, että senaatti antaisi jo istuville valtiopäiville esityksen Suomen aseman määritteleväksi uudeksi hallitusmuodoksi. Valtiopäivien voimasuhteita noudatteleva erityinen valitusvaliokunta hyväksyi säätyanomukseksi perustuslaillisten tekstin, johon vanhasuomalaiset jäsenet jättivät vastalauseensa.

Adressin sanamuotoa talonpoikaissäädyssä käsiteltäessä Kallio asettui luonnollisesti puoltamaan perustuslaillisten ehdotusta, joka hänen käsityksensä mukaan paremmin vastasi kansan tahtoa. Vanhasuomalaisten ajatusta uudesta hallitusmuodosta hän piti kansalle outona. Outoa oli hänen mielestään myös se, että säädyt olisivat lähettäneet hallitsijalle ehdotuksen, jota ei ollut vielä laadittukaan. Ja kun mahdollisista hallitusmuotoehdotuksista säädyt tuskin pääsisivät yksimielisyyteen, sekaantuisivat venäläiset asiaan ja parannuspuuhalla vain heikonnettaisiin »kalliiksi käyneen perustuslakimme arvoa, ja voisimme saattaa koko kansan sellaiseen epätoivon kuiluun, josta emme voisi sitä koskaan nostaa edes siihen, missä nyt olemme.» Siksi tuli hallitusmuodon uusimisajatuksesta luopua. Kun vanhasuomalainen edustaja Hakulinen katsoi, että ellei ehdotus uudesta hallitusmuodosta johtaisikaan mihinkään, jäisi kuitenkin vanha jäljelle, Kallio oli eri mieltä. Hän muistutti asevelvollisuusasian käsittelystä: »Eihän jäänyt meille entinen sotilasasetus voimaan, kun uutta ei hyväksytty.» Siksi olisi liian rohkeaa kytkeä perustuslain uudistamista tähän yhteyteen. »Varoin vanha hyljättävä, vanhassa vara parahin», perusteli 31-vuotias nuorsuomalainen talonpoika. Sen sijaan hän kannatti mietinnön palauttamista valiokuntaan sovitteluratkaisua varten, kuten tehtiinkin. Valiokunta otti huomioon eräitä suomettarelaisten kantoja, ja vuoden viimeisenä päivänä kaikki säädyt saattoivat hyväksyä »suuren anomuksen» hallitsijalle lähetettäväksi.

Nyt alettiin kiistellä siitä, tulisiko valtiopäivien lainkaan työskennellä ennen kuin suureen anomukseen oli saatu vastaus. Perustuslaillisten enemmistö katsoi, että vasta kun vastaus laittomasti syntyneiden säädösten ja toimenpiteiden peruuttamisesta oli saatu, voitiin valtiopäivätyötä jatkaa, koska muuten se voitiin tulkita laittomuuksien hyväksymiseksi. Vanhasuomalaiset taas tulkitsivat viivyttelyn tahalliseksi kansan tahdon vastaiseksi jarrutukseksi.

Kallio olisi halunnut ryhtyä työhön, niin perustuslaillinen kuin olikin. Omalta innokkaalta kannattajaltaan Haapajärven apteekkari Axel Mannströmiltä Kallio sai kehotuksen tulla pois, jollei »valtiopäiväin työskentelyä saada mahtumaan laillisten rajojen sisäpuolelle». Näin epäilemättä monet jyrkimmät ajattelivat. Heihin Kallio ei kuitenkaan lukenut itseään.

»Työ täällä ei tahdo ruveta sujumaan, sillä jyrkimmät eivät tahdo ryhtyä työhön», hän valitti vaimolleen vähän ennen kuin asia oli kärjistyneimmillään talonpoikaissäädyssä. Hän myönsi kyllä, että asialla oli suuri periaatteellinen merkitys, kun olot eivät vielä olleet palanneet laillisiksi. Kun asiaa säädyssä käsiteltiin, hän pysyi lojaalina perustuslaillisille: hän kävi asiasta sanakiistaa vanhasuomalaisen edusmiehen Tiihosen kanssa ja kuului äänin 30-26 ryhmän enemmistöön. Parin päivän päästä hän taas kirjeessään valitti »jyrkimpien», jotka olivat »enemmästi ruotsikoita», jatkavan kieltäytymistä töistä. Tuota kysymystä yhä »pohditaan, seulotaan, riidellään ja ääretön painostus lepää tämän tähden jokaisella». Valiokuntien hän sentään arveli alkavan työnsä, mutta säädyn kokouksia oli odotettavissa vain harvakseen, koska valiokunnat eivät antaisi mietintöjään ennen kuin adressivastaus hallitsijalta olisi saatu.

Omassa valtiovaliokunnassaan Kallio sentään löysi kaipaamaansa työtä. Hän kuului valiokuntaan aluksi varajäsenenä, mutta osallistui jaostojen työhön ja tarkasti valtion tilejä ja varoja. Valtion kassaholveissakin hän arveli riittävän kolmisen viikkoa tarkastamista, vaikka työtä tehtiin neljässä jaostossa ja kaikki varamiehetkin osallistuivat työhön. »Kaikki muut jäsenet meidän säädystä ovat vanhoja valtiopäivämiehiä tässä työssä paitsi minä. Tähän kuuluu nimittäin ainoastaan kuusi miestä jokaisesta säädystä», muisti nuori valtiopäivämies lisätä

Kyösti Kallion ensimmäisiä valtiopäiviä häiritsivät myös Venäjällä alkaneen vallankumousliikehdinnän aiheuttamat levottomuudet ja väkivaltaisuudet Suomessa, pääasiassa Helsingissä. Pietarin »verisunnuntain» (22.1.) tapahtumat kiihdyttivät tunteita myös Helsingissä. Väkijoukot, lähinnä sosialistisia työläisiä, kantoivat punaisia lippuja ja Eläköön vallankumous julisteita, osoittivat mieltään prokuraattorille ja Uuden Suomettaren toimitukselle, särkivät ikkunoita ja pysäyttelivät raitiovaunuja. Poliisi tai sotaväki ei juuri puuttunut asioihin. Suomi koki ensimmäisen-kerran-vallankumouksen hurmaa.

Kallio suhtautui tapahtumiin ankarasti tuomiten. Laittomuudet oli saatava kumotuksi parlamentaarista tietä. Kirjeissään kotiin hän puhui Venäjän vallankumousliikehdinnän apinoimisesta jyrkin sanoin. Suureen huoleen ei ollut aihetta siksi, että Helsingin mellakat olivat »järjestymätön joukkio», kun taas Pietarissa oli menossa vallankumouspuuhat ja »tuo lakko, kuten sitä nimitetään, sisältää kenties satojatuhansia ihmisiä ja siellä taistellaan ja vuodatetaan verta». »Täällä olevain menettelyä paheksuivat kaikki järkiihmiset ja arveluttavaa on, miten asiaa arvostellaan ylhäällä päin», arvioi Kallio. Mellakointi ei mitään hyödyttänyt, oli Kyösti Kallion vankkumaton mielipide. Hän pelkäsi sen vaikeuttavan suuren anomuksenkin käsittelyä: »Tämä on hyvin turmiollinen ilme tällä hetkellä, jolloin laillisella pohjalla olisi pysyttävä jos koskaan».

Helmikuun 6. päivänä 1905 ampui Lennart Hohenthal, Nivalan entisen rovastin poika, prokuraattori Soisalon-Soinisen. Tapahtuma järkytti ja inhotti Kalliota, joka ei voinut nähdä »pöyristyttävässä jutussa» muuta kuin »kamalan murhan». Säädyssä murhan johdosta käytyyn keskusteluun Kallio ei kuitenkaan osallistunut eikä yhtynyt siellä esitettyihin paheksuviin lausuntoihin, koska hän piti tuota turhana kätten pesemisenä. »En aukaissut suutani sen tähden ettei puhtaassa ole puhdistamista», hän selitti vaitonaisuuttaan vaimolleen. Vallankumouskehitys Venäjällä huolestutti häntä. Tiedot sotaväen lakkoilemisesta Mantgurian rintamalla osoittivat hänelle, että »maailma on mullin mallin ja kenties keisarikunnan valta käy loppuaan kohti». Se olisi Suomelle vaarallista:

»Mikä on silloin kohtalomme, on meille tuntematonta, vaan kaikessa tapauksessa elämme ajassa, jolle ei löytyne vertaa, vaikka kärsimyksiä ei meillä ainakaan ole vielä ollut».

Kyösti Kallio ei pannut talvella 1905 toivoaan Venäjän vallankumoukseen. Hän oli kyllä ollut luja passiivisen vastarinnan mies Bobrikovin diktatuurin aikana, mutta kun tarjoutui mahdollisuus palauttaa lailliset olot järjestäytynyttä tietä, hän luotti siihen ja pelkäsi kaikenlaisen jyrkkyyden ja väkivallan kielteisiä vaikutuksia.

Sitä paitsi hän halusi kiihkeästi käydä uudistustyöhön toteuttaakseen niitä toiveita, joita varten hän valtiopäivillä oli. Järkkymätön laillisuusmies halusi edettävän laillista tietä. Nikolai I1:n vastaus suureen anomukseen annettiin maaliskuun 29. päivänä 1905. Silloin antamallaan manifestilla keisari lakkautti kutsunnat ja laittoman asevelvollisuuslain toimeenpanon sekä kumosi virkamiesten erottamista koskeneen laittoman asetuksen.

Muilta osin perustuslain vastaiset määräykset, mm. diktatuuriasetus, jäivät voimaan. Vaikka säädyt olivat vastaukseen yleisesti tyytymättömiä, voitiin valtiopäivätyö kuitenkin täysimittaisena käynnistää. Hallitsijalta anottiin myös jatkamista syksystä 1905 alkaen uudelleen. Tähän ei suostuttu, vaan valtiopäivät hajotettiin 15.4.1905.

Kyösti Kallio otti maaliskuun manifestin vastaan epäröiden. Hän kertoi kotiväelle miesten siitä riemuitsevan, »vaan en minä tiedä minkä tähden minä otan sen niin varovaisesti vastaan, niinkuin kaikki ei olisi niinkuin olla pitää». Ei hän manifestin merkitystä halunnut kiistää.

Kyseessä oli »suunnaton voitto», varsinkin kun vielä valtiopäivien alkaessa säätyjä oli kielletty kajoamasta koko asiaan.

Valtiopäivätyöskentely jäi näin ollen hajanaiseksi, tehottomaksi ja lyhyeksi ja aikaansaannokset siten vähäisiksi. Kalliolle nämä ensimmäiset valtiopäivät olivat joka tapauksessa mitä arvokkainta oppiaikaa. Hän osoittautui määrätietoiseksi puheenvuorojen käyttäjäksi ja napakkasanaiseksi keskustelijaksi, joka ei kartellut joutumasta säädyssä sananvaihtoon vanhasuomalaisten edustajatoveriensa kanssa. Aiheina olivat lähinnä laillisuuskysymykset. Jo mainittujen, suureen anomukseen liittyvien keskustelujen lisäksi voi mainita kutsuntalakkojen jälkipuinnin säädyssä maaliskuussa. Kallio, joka oli itse Nivalassa organisoinut kutsuntalakkoja, tuomitsi lakon murtamiseen tähdänneet toimet. Kaksitoista perustuslaillista talonpoikaissäädyn jäsentä teki vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen täytäntöönpanoon liittyvien pakkokeinojen lakkauttamiseksi aloitteen, jossa todettiin läänien kuvernöörien käyttäneen lain yhteydessä uhkasakkoja kuntia ja niiden luottamusmiehiä vastaan Suomen lakien vastaisesti. Kallio pahoitteli, ettei hänellä ollut tilaisuutta allekirjoittaa anomusta, mutta puolusti sitä voimakkaasti säädyn istunnossa. Hän osoitti esimerkkejä myös Oulun läänin kuvernöörin laittomuuksista. Kun asia oli uudelleen esillä säädyssä, hän moitti vanhasuomalaista rusthollari-kansanedustaja Wuolijokea siitä, että tämä oli Hämeessä lausunnoillaan vaikuttanut kutsuntalakkojen rikkomiseen. Osittain kutsuntalakkoihin, osittain viranomaisten muuhun laittomuuteen liittyi hänen voimakas puheenvuoronsa säädyn istunnossa 7.4.1905 Oulun läänin kuvernööri Savanderia vastaan. Pitkän ja paatoksellisenkin puheensa Kallio päätti runonsäkeisiin:

Kun turma hallitseepi,
niin hukka perii maan,
mutta oikeus on kansan hyöty
ja kunnia valtiaan.

Valtiopäivien kaikki aika ei sentään mennyt laillisuuskysymysten pohdintaan. Kallio saattoi viritellä muitakin hankkeita, jotka tähtäsivät pääasiassa maatalouselinkeinon ja maaseudun olojen kohottamiseen. Ensimmäisen valtiopäiväpuheenvuoronsa Kallio käytti 14.12.1904, jolloin käsiteltiin hallituksen esitystä oikeudenkäyntivaltuusmiehistä ja asianajajayhdistyksistä. Asia oli talonpoikaissäädylle hankala, koska se sisälsi periaatteessa holhoavan kannan rahvaaseen. Kallio tuomitsikin puheenvuorossaan tällaisen »monopolilain», josta tuomarit hänen arvelunsa mukaan saisivat »yhden porraskiven siihen, että kansan omat miehet ja itse kansa ei saisi alioikeuksissa vapaasti ajaa asioitaan. Minä ihmettelen, että kansa kuvataan niin huonoksi, ettei oikeuttaan löydä enää muut kuin lakimiehet.

Myönnän kyllä kernaasti heille hyvin suuren arvon, mutta uskallan väittää, että on asioita, jotka selviävät paremmin asiantuntemuksesta kuin juriidillisista keinoista» Kallion ensimmäisessä valtiopäiväpuheenvuorossa kaikui optimistinen usko kansan syvien rivien mahdollisuuksiin valvoa ja kohottaa itse olojaan, vapaana virkavallan ohjauksesta. Johdonmukaisesti hän kävi niiden esteiden kimppuun, jotka hänen mielestään tarpeettomasti haittasivat talonpoikaiston elämää. Hän saattoi puheenvuorossaan kritikoida vanhakantaista kyytilaitosta,joka yksipuolisesti rasitti manttaaliin pantua maata ja vaatia kyytilaitoksen järjestämistä itsekannattavaksi ja yleisistä verovaroista maksettavaksi. Myös vanginkuljetuksesta aiheutuvan rasituksen siirtäminen pois maanomistajien niskoilta sai Kallion kannatuksen.

Pahana rasituksena talonpoikaissääty koki pappien luontoistuotteina suoritettavan palkkauksen. Kallio olikin yhdessä kolmenkymmenen muun edustajan kanssa anomassa palkkauksen siirtämistä rahakannalle samoin kuin 27 muun kanssa ehdottamassa pappien virkatalojen luovuttamista seurakunnille ja maiden vuokraamista ulkopuolisille viljelijöille.

Kansan olojen parantaminen oli Kyösti Kallion mielessä myös raittiuden ja kansansivistyksen edistämiseen tähtäävässä toiminnassa. Vakaumuksellisena raittiusmiehenä hän olisi mieluimmin kieltänyt alkoholin valmistuksen ja myynnin kokonaan, mutta aika ei sille ollut vielä kypsä. Niinpä hän yhtyi talonpoikaissäädyn anomukseen uudeksi alkoholilaiksi, joka tähtäsi kulutuksen hillitsemiseen lisäämällä kuntien päätäntävaltaa anniskelussa, täydentämällä kunnallista kielto-oikeutta tai turvautumalla yleiseen kieltolakiln, jonka kannatus mainittiin kansan keskuudessa suureksi. Kansansivistysaloitteista hän oli mukana kansanopistojen valtionapua ja maalaiskansakoulujen rakennusavustusta koskevissa 45 Kallio oli säätynsä, oman ajatussuuntansa ja maaseudun, mutta myös oman kotiseutunsa edustaja. Hän edusti nimenomaan Piippolan tuomiokunnan talonpoikia, joten oli luonnollista, että hän parhaansa mukaan koetti edistää kotiseutunsa alueellisia ja paikallisia hankkeita. Monet sellaiset hankkeet, jotka sitten vuosien tai vuosikymmenten jälkeen tuottivat tulosta, viriteltiin jo säätyvaltiopäivillä.

Kauaskantoisin oli laajalti Kala- ja Pyhäjokilaaksoissa toivottu ratahanke Pohjanmaan radalta Ylivieskasta Savon radalle Iisalmeen. Kallio tarttui siihen jo ensimmäisillä valtiopäivillään. Yhdessä iisalmelaisen Samuel Heiskasen ja ylivieskalaisen Mikko Knuutilan kanssa he jättivät aloitteen varojen myöntämiseksi Ylivieskan— Haapajärven radalle samalla kun myönnettäisiin varoja koneellisen tutkimuksen käynnistämiseksi Haapajärven ja Iisalmen välillä. Senaatin talousarvioehdotukseen ei kuitenkaan esitettyjä määrärahoja sisältynyt, niin kuin ei sitten pitkään aikaan myöhemminkään, mistä Kalliota moitittiin säädyn istunnossa. Tuloksettomia olivat myös muut paikalliset aloitteet, joihin Kallio yhtyi: Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun ottaminen valtiolle ja mielisairaalan perustaminen Oulun lääniin.46 Pyynnöistä huolimatta valtiopäivät hajotettiin 15.4.1905 ja työ jäi kaikilta osin kesken. Kyösti Kallio osallistui valtiopäivien päättäjäisjuhlallisuuksiin yhdessä Jenny-sisarensa kanssa, joka oli matkustanut veljensä luo pääkaupungin ihmeitä katsomaan. Sisarensa kanssa Kallio ensimmäisiltä valtiopäiviltään palasi kotiin oltuaan Helsingissä yli neljä kuukautta yhteen menoon. Hän oli vaimonsa pettymykseksi jäänyt Helsinkiin myös jouluksi, kun istuntoja oli sijoitettu heti molemmin puolin pyhiä. Hän oli esittänyt toivomuksen, että vaimo tulisi yhdessä Kusti-sedän (Kusti Kontio) kanssa käymään Helsingissä ja jättäisi Vieno-tyttären siksi aikaa Jennyn hoitoon. Vaikka Kyösti vakuuttikin tienaavansa kyllä matkarahat edustajantoimessaan, ei vaimo kuitenkaan halunnut kalliille matkalle lähteä, ja niin Kallio sai tyytyä katselemaan omaistensa valokuvaa, jonka vaimo hänelle lähetti.

Valtiopäivät vallankumouksen varjossa

Vuosi 1905 järkytti Venäjän valtakuntaa. Japanin sota sujui kehnosti. Se oli erittäin epäsuosittu sota, ja tappiot kiihdyttivät mielialoja tsaaria ja hallitusta vastaan. Syyskuussa 1905 solmittiin rauha Venäjälle nöyryyttävin ehdoin mikä lisäsi kuohuntaa eri puolilla valtakuntaa. Lokakuussa puhkesi melkein koko valtakunnan lamauttanut yleislakko. Lokakuun 30. päivänä Nikolai II:n oli peräännyttävä ja suostuttava antamaan Venäjälle kansanedustuslaitos, valtakunnan duuma.

Suomi pysyi pitkään rauhallisempana kuin valtakunnan muut osat. Vasta lokakuun suurlakko sai mielialat Suomessakin kiihtymään. Loka—marraskuun vaihteessa alkoi lakkoliikehdintä Helsingissä, mistä se levisi nopeasti eri puolille maata, lähinnä suurimpiin kaupunkeihin. Rautatientorin lakkokokouksessa 4.11. valittiin uusi väliaikainen senaatti ja entinen suomettarelaisista koostuva ilmoitti eroavansa. Kenraalikuvemööri vetäytyi sotalaivalle turvaan.

Keisari allekirjoitti suomalaisten perustuslaillisten lähetystön esittämän ns. marraskuun manifestin, joka peruutti Bobrikovin kauden laittomat määräykset. Suurlakko päättyi 7.11. oltuaan jo vähällä johtaa yhteenottoihin porvarillisten perustuslaillisten ja sosialistien järjestyskaartien välillä.

Levottomuus vyöryi myös muihin kaupunkeihin. Oulussa jopa julistettiin tasavalta, ja kaupungin pormestari ilmoitti vastaavansa kaupungista, josta vt. kuvernööri ja santarmit ajettiin pois. Oulun kokous vaati mm. valtiopäivien hajottamista, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella valitun kansalliskokouksen koolle kutsumista sekä muita hyvin radikaaleja muutoksia. Joulukuun 1. päivänä nimitettiin uusi senaatti, johon tuli yksinomaan perustuslaillisia. Talousosaston varapuheenjohtajaksi tuli Leo Mechelin. Mechelin esitti 5.12. hallituksensa ohjelman, joka oli kauaskantoinen: tärkeimpänä kohtana oli rakentaa uusi valtiopäiväjärjestys kansanvaltaiselle pohjalle, mistä senaatti lupasi laatia nopeasti esityksen. Lisäksi luvattiin paljon muuta sellaista, jota yleinen mielipide oli kauan vaatinut: hallituksen toimenpiteiden alistaminen eduskunnan valvontaan, paino-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, oikeudenkäynnin ja oikeuslaitoksen uudistaminen, maanhankinta maattomille, väkijuomalainsäädännön uudistaminen jne. Mechelin oli täysin oikeassa tähdentäessään ohjelmapuheensa lopussa, että silloinen hetki oli historiallinen käännekohta.

Myös valtiopäivät kutsuttiin koolle. Vielä keväällä keisari oli torjunut valtiopäivien pyynnön saada kokoontua jatkamaan pahoin kesken jäänyttä työtään. Suurlakko muutti tässäkin suhteessa tilanteen, ja valtiopäivät määrättiin kokoontumaan 22.12.1905. Vaalitaistelu oli lyhyt ja kiihkeä. Se päättyi perustuslaillisten täydelliseen voittoon. Kaikissa säädyissä oli perustuslaillinen enemmistö; perustuslaillinen rintama oli aikaisempaa ehyempi. Kielikysymys väistyi laillisuuskysymyksen tieltä, kuten mm. Kyösti Kallio oli korostanut. Nuorisoseuransa 10-vuotisjuhlassa hän taas kerran painotti, ettei aikanaan hyvin tärkeä kielikysymys ole »enää meillä päiväjärjestyksessä», ja hyökkäsi voimallisesti bobrikovilaista hallitusjärjestelmää vastaan. Perustuslaillisin tunnuksin esiintyvällä Kalliolla ei ollut vaikeuksia uusia paikkaansa edusmiehenä.

Nyt ei valituksin tai vastaavin muodollisuuksin pyritty estämään hänen paluutaan valtiopäivätyöhön, vaan Piippolan tuomiokunnan talonpojat olivat yksimielisiä. Valtiopäivien väliajan Kyösti Kallio oli viettänyt normaaliin tapaan luottamustoimiaan hoidellen ja tehden työtä talossaan. Kotimaakunnan perustuslaillisiin hän oli vilkkaassa kirjeyhteydessä, ja häntä pidettiin ajan tasalla. Vallankumouksen etenemistä Venäjällä ja sen heijastuksia omassa maassa hän seurasi luonnollisesti kiinteästi. Kun valtiopäivien alku lähestyi, kuului edusmies Kallio niihin, jotka näkivät suurten mahdollisuuksien avautuneen Suomen kansalle.

Valtiopäivien juhlalliset avajaiset pidettiin 22.12.1905. Kyösti Kalliolle uudet valtiopäivät merkitsivät kasvavaa luottamusta ja vakiintuvaa asemaa säädyssä. Hänet valittiin uudelleen varsinaiseksi jäseneksi valtiovaliokuntaan sekä säädyn valitsijaksi, minkä lisäksi hänet valittiin säädyn puolesta muille säädyille tervehdyksen vieneeseen tervehdysvaliokuntaan. Porvarissäädylle puhui talonpoikien puolesta Kyösti Kallio. Hän oli menestyksestään vilpittömän iloinen ja kertoi siitä heti vaimolleen. »Olen saanut toverieni puolelta suurta luottamusta, josta olen iloinen ja luultavasti koko tuomiokunta. Hän uskoi myös, ettei ollut puhunut porvareille huonosti, vaan arveli onnistuneensa »muodollisestikin hyvin».

Hyvin hän puhuikin. Puhe kertoi optimismista ja halusta käydä nyt käsiksi kaivattuihin reformeihin, kansanvallan merkittävään laajentamiseen, jossa hän uskoi kaikkien suomalaisten olevan mukana. Puhe päättyi tulevaisuudenuskoisesti:

»Suomen talonpoikaissääty tulee näissä reformikysymyksissä yksimielisesti asettumaan yhteisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yhden kamarin kannalle, eikä ainoastaan toivo, vaan uskoo löytävänsä hyvinarvoisan porvarissäädyn saman aatteen takaa.»

Joulunpyhät katkaisivat valtiopäivätyön pariksi päiväksi. Kallio vietti nyt jo toisen joulun poissa kotoa. Hän oli jouluna kirkkoherra Björklundin asunnossa yhdessä edustajatoveriensa Rosendalin — joka siis nyt oli maanpakolaisesta muuttunut valtiopäivämieheksi — Heikelin, Siiran ja Björklundin kanssa. Miehet lukivat ensin psalmin ja juttelivat sitten .maailman kehityksestä ym…

Aattoilta oli Kyösti Kallion mielestä »ikimuistettavav. Jouluaamuna hän kävi kirkossa ja sitten päivällisellä tohtori Lauri Ingmanin luona.

Näillä toisilla valtiopäivillään Kallio asui yhdessä säätytoverinsa Pekka Pennasen kanssa. Pohjoiskarjalaisesta Pennasesta hän piti kovasti: »toveri minulla on mitä parhain, josta iloitsen, hän kirjoitti vaimolleen. Tuolloin luotiin pohjaa Kyösti Kallion ja Pekka Pennasen pitkäaikaiselle ystävyydelle ja luottamukselle, joka kesti vuosikymmenet siitä huolimatta, että miehet puolueolojen muuttuessa kulkeutuivat eri puolueisiin. Edellisillä valtiopäivillä asioiden käsittely oli yleensä jäänyt kesken. Viimeisillä valtiopäivillä edustajilta puuttui aloiteoikeus, ja valtiopäivät käsittelivät vain hallituksen esityksiä. Niistä tärkein oli uusi valtiopäiväjärjestys. Mechelinin senaatti asetti 4.12.1905 komitean professori Robert Hermansonin johdolla laatimaan esitystä uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi. Komitea oli laaja ja kattoi eri kansalaispiirit mahdollisimman hyvin: mukana oli mm. kirjailija

Santeri Alkio, sosialistiset toimittajat Yrjö Sirola ja Edvard Valpas sekä tulevat tasavallan presidentit, silloinen vanhasuomalainen tohtori J. K. Paasikivi ja nuorsuomalainen asessori P. E. Svinhufvud. Komitea työskenteli erittäin ahkerasti. Sen ehdotus valmistui 28.2.1906, kun valtiopäivät olivat olleet koolla kaksi kuukautta. Senaatin lausunto annettiin 5.3.1906, minkä jälkeen esitys lähetettiin Pietariin hallitsijan vahvistettavaksi. Pietarissa aikailtiin melkein kaksi kuukautta, mikä herätti vakavaa huolta.

Keisari määräsi luonnosta valmisteltavaksi vielä suomalais-venäläisessä sekakomiteassa. Se teki kuitenkin vain vähäisiä muutoksia, ja keisari vahvisti sitten esityksen. Toukokuussa valtiopäivät pääsivät käsittelemään suurta uudistusta. Perustuslakivaliokunta puolsi eräin vähäisin muutoksin komitean ehdotuksen hyväksymistä, ja 28.-29.5.1906 esitys tuli säätyjen ratkaisevaan käsittelyyn.

Valtiopäiväjärjestyksen muutosehdotus oli radikaali. Suomi oli sen mukaan muuttuva yhdestä Euroopan vanhoillisimmasta, nelisäätyisen ja varsin suppealla vallalla toimivan parlamentin järjestelmästä yksikamarisen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavan eduskunnan maaksi, sen ajan Euroopan kaikkein nykyaikaisimmaksi. Vaikka vastustusta asian eri käsittelyvaiheissa ilmenikin, uudistus kuitenkin vastasi ajan henkeä. Vastustajiin vaikutti sekin, että hallitsija oli esityksen vahvistanut, sekä käsittelyvaiheessa se, että hallitusvalta tuli joka tapauksessa säilymään vahvana ja muodostamaan vastapainon radikaalillekin eduskunnalle.

Valtiopäiväjärjestysesitystä odotellessaan säädyt kävivät käsiksi muihin asioihin. Valtiovaliokunnan jäsenenä Kyösti Kalliolla oli runsaasti töitä. Hän ei edes päässyt synnytyksessä kuolleen poikansa — Veikon kaksoisveljen — hautajaisiin, kun hän ei halunnut yksityisasiain vuoksi pyytää lomaa ja jättää valiokuntaa vaille päätösvaltaa. Kun hänet vielä valittiin jäseneksi komiteaan, joka suunnitteli lainakirjastojärjestelmän kehittämistä, työt lisääntyivät yhä. Hän kävi myös sitkeää, joskin tuloksetonta taistelua rautatiehankkeittensa puolesta säädyssä.

Rautatieasioiden hidas eteneminen suututti Kalliota. Hän valitti sitä useaan kertaan vaimolleen, eikä säästellyt sanoja säädyn istunnoissa. Maaliskuun 3. päivänä pidetyssä istunnossa hän luonnehti Pohjanmaata kokonaan laiminlyödyksi maan osaksi rautatieasioissa, kun vesireittejäkään ei ollut käytettävissä, kuten oli monilla niillä seuduilla, joille senaatti kuitenkin esitti rakennettavaksi ratoja Maaliskuussa hän kirjoitti vaimolleen kotiseudun rautatielähetystön saapuneen Helsinkiin, mutta olevansa vakuuttunut, ettei se saa mitään aikaan. »Täällä menee rautatie päin mäntyyn», oli valtiopäivämies Kallion pessimistinen näkemys.62

Näin Kallion ajamien hankkeitten kohdalla kävikin. Huhtikuun lopulla 1906 sääty käsitteli rata-asioita useampaan kertaan, jopa yötä myöten, ja pohjoispohjalaiset Jonas Castren ja Kyösti Kallio esittivät Ylivieskan—Haapajärven radan ottamista ohjelmaan. Näin ei kuitenkaan tehty. Sen sijaan sääty huutoäänestyksellä hyväksyi Kemin—Rovaniemen radan rakentamisen. Tämä 26.4. alkanut istunto jatkui neljään asti aamuyöllä, mutta yötyökään ei edistänyt Kyösti Kallion hanketta. Vielä 4.5. Kallio yritti ratahankkeisiin liittyviä määrärahoja käsiteltäessä vetää esille Haapajärven—Ylivieskan rataansa, mutta puhemiehen esityksestä sääty päätti olla enää ottamatta uusia ratoja käsittelyyn. »Minä en todellakaan ymmärrä rautatiepolitiikkaa», joutui Kallio toteamaan. Hän piti rautatieasioita niin tärkeinä, että vastusti niiden vuoksi istuntojen keskeyttämistä.

Melkoisesti työtä tuotti myös jäsenyys kirjastokomiteassa. Kansanvalistusseuran toimikunta, joka esitti Kalliota valittavaksi »kunnallisiin asioihin perehtyneenä henkilönä», ja 28.3.1906 senaatti nimitti komitean, myös Kallion. Kallio astui komiteaan aluksi vähän arkaillen ja epäillen, pystyisikö hän siinä toiminaan.

Parin viikon kuluttua hän kuitenkin saattoi kirjoittaa kotiin mieltyneensä komitean työhön, »sillä minä näyn kyllä voivan ottaa siihen osaa ja se kehittää minua». Kunnan ja nuorisoseuran kirjastoasioissa saatu kokemus hyödyntyi nyt laajemmissa puitteissa.

Vuoden 1906 valtiopäivätyön pääasia oli kuitenkin eduskuntauudistus. Sen hidasta etenemistä Kallio seurasi huolestuneena. Hän näki taantumuksen alkavan uuden nousunsa Venäjällä ja arveli siitä seuraavan katumuksen Suomelle tehdyistä myönnytyksistä. Lähellä olikin, ettei hänen pelkonsa ollut aiheellinen. Suomelle onneksi näin ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua: Suomen uusi valtiopäiväjärjestys vahvistettiin heinäkuussa samana päivänä, jolloin asemansa lujittanut tsaarinvalta ryhtyi voimakkaisiin toimiin Venäjän edustuslaitoksen duuman toimintavaltuuksien rajoittamiseksi.

Komitean esitys valtiopäiväjärjestykseksi rakentui siis yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarisen kansanedustuslaitoksen pohjalle. Toisen kamarin eräänlaiseksi korvikkeeksi esitettiin suurta valiokuntaa, josta ei kuitenkaan tullut mm. Mechelinin ajattelemaa »tarkastusvaliokuntaa» erillisine vaaleineen. Senaatin tekemistä muutoksista merkittävin oli äänioikeusikärajan alentaminen 24:stä 21:een vuoteen. Säädyille esitetty lopputulos oli joka tapauksessa yleistä mielipidettä tyydyttävä ja ajan radikaalisen hengen mukainen.

Kallio kuului valtiopäivien radikaaleihin, eikä muutoksen jyrkkyys huolettanut häntä muussa suhteessa kuin-että se voishvaarantaa uudistuksen läpimenon Pietarissa. Kun eduskuntauudistusta käsiteltiin säädyssä, Kallio luonnehti käsittelyä »kovaksi painiksi» ja kertoi, ettei esitystä vastusta kukaan, ainoastaan »me muutamat tekisimme siitä vielä vapaamielisemmän». Kallio puolusti ehdotusta säädyssä useissa puheenvuoroissa ja kohdisti kritiikkiä vain joihinkin yksityiskohtiin. Äänioikeuden ulottaminen myös naisiin miellytti häntä erityisesti. Hän oli vaatinut sitä jo edellisillä valtiopäivillä, jolloin käsiteltiin senaatin ehdotusta äänioikeuden laajentamisesta porvaris- ja talonpoikaissäätyjen vaaleissa ja jolloin hallitus ei olisi vielä hyväksynyt naisten äänioikeutta, vaalikelpoisuudesta puhumattakaan. Kallio yhtyi tuolloin 30 edustajatoverinsa toivomusaloitteeseen naisten äänioikeuden puolesta. Hanke kaatui aatelis- ja porvarissäätyjen jarrutukseen, niin kuin monet muutkin uudistusehdotukset. Kallio ei hyväksynyt jarrutusta tässä asiassa, kuten ei jarrutusta yleensäkään, ja uusien valtiopäivien alussa hänellä oli mahdollisuus muistuttaa porvarissäätyä tuosta asiasta esittäessään oman säätynsä tervehdystä porvaristolle.

Talonpoikaissäädyn yleiskeskustelussa Kyösti Kallio luonnehti eduskuntauudistusehdotusta perinpohjaiseksi ja täydellisemmäksi kuin säännöllisen kehityksen tavallisesti mukanaan tuomat uudistukset.

Vallinnut eduskuntajärjestelmä oli säilynyt historiallisista syistä Suomessa luonnottoman kauan, kauemmin kuin Ruotsissa. Hän arveli, että vuotta aikaisemmin kansa olisi jo ollut uudistuksesta yksimielinen sekä että »nykyhetkellä tahdottaisiin voittaa perinpohjin menetetty aika ja saavuttaa mahdollisen kehityksen huippu». »Itse järjestelmän muutoksen suuruuteen nähden» hän piti erimielisyyksiä verrattain vähäisinä. Äänestysikärajan hän olisi asettanut 21 vuoteen ja valitti, ettei hallitus 24 vuoden rajaa esittäessään tukeutunut yleiseen mielipiteeseen. Varovaisuus hillitsi kyllä tässäkin asiassa Kallion vapaamielisyyttä: vaikka hänen valitsijansa olisivat halunneetkin 21 vuoden rajaa, hän uskoi säädyn »itsesuojelusvaistosta» päätyvän vähän korkeamman ikärajan kannalle, mikä etenkin muissa säädyissä saattoikin olla yleinen mielipide. Samassa sävyssä hän kritisoi äänioikeuden rajoituksia koskevaa pykälää, jossa äänioikeus ehdotettiin poistettavaksi vaivaishoidon varassa eläviltä, irtolaisilta jne. Kallion mielestä nämä varaukset olivat muuten paikallaan, mutta köyhyyttä ei hänen mielestään olisi saanut pitää oikeuksien mittarina. Sen sijaan »huolimattomuuteen ja velvollisuudentunnon puutteeseen» perustuvat rajoitukset hän kyllä hyväksyi.

Vaalijärjestelmästä Kallio esitti vähäisiä epäilyjä. Komiteahan oli pitkien keskustelujen jälkeen päätynyt d’Hondtin järjestelmän mukaisen suhteellisen vaalin kannalle. Kallio totesi kansan kyllä kasvaneen kiinni käytössä olleeseen enemmistövaaliperiaatteeseen sen selvyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi, mutta koska hän myönsi suhteellisen vaalitavan edut, hän ilmoitti pääpiirteissään hyväksyvänsä ehdotuksen. Sen sijaan vaalipiirijakoa koskevaan kohtaan hänellä oli enemmän huomautettavaa. Jako olisi muutettava paremmin kansan paikallisia oloja ja asutusta vastaavaksi lisäämällä vaalipiirien lukua. Mietinnön yksityiskohtaisen käsittelyn yhteydessä Kallio kannatti suurinta vaalipiirien lukumäärää, 27:ää, jota aatelissäädyssä nuorsuomalainen Kustavi Grotenfelt oli esittänyt.

Vielä vaalilakia käsiteltäessä Kallio kannatti talonpoikaissäädyn edusmiehen Huoposen ehdotusta maan jakamisesta 17 vaalipiiriin päätökseksi tulleen 16:n asemesta. Nämä olivat kuitenkin pikkuasioita, joiden vuoksi hänen mielestään ei tullut turhaan repostella ja viivyttää tärkeää esitystä.

Perustuslakivaliokunnan mietintö läpäisi lähes muutoksitta valtiopäiväkäsittelyn. Lopullisesti se hyväksyttiin säädyissä 1.6.1906. Heinäkuun 20. päivänä lait esitettiin keisarin vahvistettaviksi, ja ne vahvistettiin päivää ennen kuin Nikolai II hajotti Venäjän ensimmäisen oman edustuslaitoksen, duuman.

Eduskuntauudistus oli viimeisten säätyvaltiopäivien asioista tärkein, mutta ei ainoa tärkeä. Marraskuun manifesti 1905 oli luvannut myös esitykset laiksi sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Kesäkuussa 1906 perustuslakivaliokunta sai valmiiksi mietintönsä näistä lakiehdotuksista, ja valtiopäivät pääsivät sanomaan sanansa »lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta» kuten sanamuoto kuului. Ehdotuksessa esitettiin kansalaisille sananvapautta, oikeutta kirjoitusten ja kuvallisten esitysten esteettömään julkaisemiseen sekä oikeutta kokoontua keskustelemaan yleisistä asioista hankkimatta edeltäpäin lupaa sekä oikeutta perustaa yhdistyksiä.

Kyösti Kallio suhtautui uudistukseen myönteisesti. Säädyssä käyttämässään puheenvuorossa hän luonnehti esitystä sen lyhyydestä huolimatta erittäin tärkeäksi. Hän muistutti eletyn sortoajan sensuurista ja totesi, että tuolloin vallinnut laki suorastaan pakotti suuremmassa tai vähemmässä määrässä rikkomaan hallitsevien määräyksiä, ja ettei kansan oikeuskäsitys noita rikkomuksia tuominnut.

Lakien korjaaminen oli hyvä myös kansan rehellisyyden ja oikeuskäsityksen lisäämisen kannalta. Tämä perustuslakiehdotusta täsmentävä ehdotus yleisiä kokouksia koskevaksi laiksi herätti Kalliossa epäilyjäkin; hän näki siinä paljon kansan oikeuskäsityksille vierasta. Erityisesti yleisten kokousten ilmoitusmenettely sekä viranomaisten valvonta- ja hajotusoikeudet olivat hänen mielestään »kansan luonteelle vieraita, kansalaisvapautta rajoittavia ja poliisivaltaa pönkittäviä säädöksiä». Kun ehdotus palasi valiokunnasta, Kallio oli niihin jo tyytyväisempi ja katsoi valiokunnan parhaansa mukaan koettaneen näitä ikäviä kohtia poistaa. Hänen sovinnollinen luonteensa kävi ilmi siinäkin, että vaikka hän totesi järjestyssääntöjen olevan aina jossain määrin orjuuttavia», niin ne olivat kuitenkin välttämättömiä. Hän pelkäsi, että toiset säädyt voisivat jyrkkyydellään kaataa lakiehdotuksen, jota hän itse piti jo tyydyttävänä.

Vapaamielisen kantansa Kallio toi esille myös käsiteltäessä hallituksen esitystä yhdistyslaiksi. Vanhana nuorisoseuralaisena hänen oli helppo yhtyä niihin käsityksiin, jotka pitivät nuorison osallistumista yhdistyselämään kasvattavana ja vaativat ikärajoituksen poistamista. Lopullisesta laista ikämaininta sitten jätettiinkin pois.

Valtiopäivien työskentely venyi pitkäksi, aina syyskuun puolivälin yli. Asioitten hidas eteneminen kiusasi välillä Kalliota. Hän tahtoi tehdä työtä eikä alituiseen »hypätä kotona» keskeytysten vuoksi. Kesäkuun lopulla hän kirjoittikin, että oli »kerrassaan hävettävää» tulla taas kotiin, kun lainsäädäntöasiat olivat aivan kesken.

Valtiopäivien työjärjestystä hän luonnehti harmissaan jopa ilveilyksi. 75 Minkä valtiopäivätöiltä aikaa jäi, Kallio pyrki käyttämään hyödyllisesti. Ystävänsä ja asuintoverinsa Pekka Pennasen kanssa hän perehtyi maatalousoloja ja kirjanpitoa käsittelevään kirjallisuuteen. Hän kävi teatterissa — 18.3.1906 hän näki Kansallisteatterin Regina von Emmeritzin — ja poliittisissa tilaisuuksissa, mm. nuorsuomalaisten pohjalaisten vuosijuhlassa Ylioppilastalolla sekä sosialistipuhuja Matti Kurikkaa kuuntelemassa Helsingin Palokuntatalolla 14.3. ja Jonas Castrenin illallisilla 29.3.1906. Raveihinkin jäi aikaa.76 Kotiin hän kirjoitti ahkerasti:

hän antoi parhaansa mukaan ohjeita talonpidosta ja piti kotiväkeä ajan tasalla tekemisistään pääkaupungissa.

Selostukset Helsingin tapahtumista olivat tarpeen senkin vuoksi, että olot olivat jatkuvasti levottomat, ja kotiväki tunsi huolta myös hänen turvallisuudestaan. Kaupungissa järjestettiin lakkoja, eikä levottomuuksilta niiden yhteydessä vältytty, minkä vuoksi Kallio kirjoitti useitakin rauhoittavia kirjeitä kotiin ja vakuutti, ettei syytä huoleen lakkojen vuoksi ollut, vaan että järjestys tulisi pysymään hyvänä. Vakavin huoli oli heinä—elokuun vaihteessa Viaporin kapinan aikana. Levottomuudet levisivät myös Helsinkiin, jossa julistettiin yleislakko. Suomalaisten sosialistien punakaartit katkaisivat rautatieyhteyksiä ja raitiovaunuliikenteen kaupungissa.

Sattui vakavia yhteenottoja: Hakaniemen torilla tapahtuneessa porvarillisen suojeluskunnan ja punakaartin yhteenotossa sai kymmenkunta ihmistä surmansa.78 Kallio selosti tapahtumia kirjeissään tarkoin tavoitteenaan taas rauhoittaa puolisoaan. Aluksi hän vakuutti, ettei suomalaisilla ole kapinan ja sen kukistamisen kanssa mitään tekemistä, minkä vuoksi ei myöskään vaaraa ollut.

Sittemmin hän kertoi punakaartilaisten tihutöistä, mm. Espoon ruutikellarin räjäyttämisestä sekä Hakaniemen yhteenotosta. Kallio paheksui tapahtumia ylipäänsä, olihan kyse omien kansalaisten keskinäisestä taistelusta. Hänen sympatiansa olivat porvarillisella puolella, vaikka hän vakuuttikin, ettei hänellä ollut tekemistä »kummankaan kaartin kanssa». Venäläisten välienselvittelyyn Kallio ei ottanut mitään kantaa. Hän ei pitänyt enempää kapinallisista — ja kapinoinnista yleensä — kuin tsaarinkaan joukoista.

Omien punaisten osallistuminen kapinointiin, lakkoilu ja muu levottomuus sai hänen tuomionsa. Levottomuudet rauhoittuivat, ja kun valtiopäivätyö syyskuussa päätettiin, olivat olot normaalit. Kyösti Kallio ei ollut kaikin puolin tyytyväinen viimeisiin säätyvaltiopäiviin, kuten edellä on ilmennyt. Niiden historiallisen merkityksen hän kyllä tajusi ja tunnusti. Hän sai myös kunnian käyttää viimeisten säätyvaltiopäivien talonpoikaissäädyn viimeisen puheenvuoron. Siinä hän edustajien puolesta vastasi säädyn sihteerinä toimineen tohtori Ignatiuksen jäähyväispuheeseen ja luonnehti tehtyä työtä.

Tässä päätöspuheenvuorossaan Kallio totesi jo valtiopäiväkutsusta käyneen selville, että työ tulisi olemaan kauaksi kantavaa uudistustyötä. Tehtävä oli vaikea, varsinkin kun ympärillä hyökyili vielä »sortoajan tuottama rappeutunut henki». Mutta pääasia oli kuitenkin, että työ oli tehty:

»Työmme on nyt onnellisesti loppuun suoritettu. Maamme eduskunta ei enää saavu tänne säätyinä, sillä tasa-arvoisuuden ja veljeyden kauniit periaatteet on tämä säätykokous toteuttanut tunnetulla tavalla, joten nyt tie on avoinna eduskuntaan eroituksetta kaikille, siis opille ja sivistyksellekin, jonka virallinen edustaja Te tässä säädyssä olette ollut. Näin ollen poistumme me vaan uusien muotojen tieltä, toivossa, että ne ylevät aatteet joita olemme tavoitelleet, nousisivat entistä voimakkaammin elämään.»

Historialliset päätössanansa Kallio lopetti tulevaisuudelle asettamaansa toivomukseen, että »niiden kansanvaltaisten lakien avulla, joita näillä valtiopäivillä meillä on ollut kunnia säätää, juurtuisi ja kasvaisi lain ja oikeuden kunnioitus sekä siveellinen tunto kaikissa kansankerroksissa rakkaan isänmaamme onneksi ja menestykseksi».

Kyösti Kallion talonpoikaissäädyn viimeisessä istunnossa lausumien sanojen myötä astuttiin Suomen yhteiskuntaelämässä uuteen aikaan. Äänioikeutettujen luku yhdeksänkertaistui. Vaaleissa oli nyt yhtäläinen sananvalta niin naisilla kuin miehillä, kaupunkilaisilla kuin maalaisilla, työväestöllä kuin säätyläisilläkin. Poliittiset puolueet joutuivat arvioimaan tilanteen uudelleen, ja lähikuukausina nekin uudistuivat varsin perusteellisesti.81 –

Tapahtumien kulku tähän suuntaan oli alkanut osittain jo säätyvaltiopäivien ollessa koolla. Kesällä ja syksyllä 1906 puuhattiin monellakin taholla maalaispuoluetta. Nämä tapahtumat tempasivat sitten mukaansa myös valtiopäiviltä palanneen Kyösti Kallion, joka 18.9.1906 saattoi vihdoin lähettää kotiinsa odotetun viestin:

»Pääsen vihdoin, laittakaa hevonen asemalle.»