Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Vaivalloinen työmaa

Kyösti Kallio oli luonteeltaan lainsäätäjä. Hän kaipasi konkreettisia parannuksia asioihin, ja hänellä oli selvät päämäärät. Hänellä oli taito muotoilla aloitteita, kompromisseja ja ehdotuksia. Hän viihtyi komiteoissa ja työryhmissä, joissa soviteltiin näkökantoja tavoitteena uusi laki, parempi kuin entinen.

Kyösti Kallio osallistui ponnekkaasti lainsäädäntöjärjestelmän kansanvaltaistamiseen eduskuntauudistuksen käsittelyssä. Hän odotti uudelta yksikamariselta kansanedustuslaitokselta paljon, ja toiveita lisäsi myös se, että nyt voitiin uudistustavoitteet asettaa uudessa, paremmin hänen ajatuksiaan vastaavassa puolueessa.

Kansan syvien rivien, maaseudun väestön, elinehtojen parantaminen näytti nyt mahdolliselta aivan toisessa määrin kuin kankeilla ja vanhoillisilla säätyvaltiopäivillä. Hän oli ehtinyt jo säätyvaltiopäivillä perehtyä käynnissä oleviin uudistushankkeisiin ja tiesi, mitkä olivat ajankohtaisia ja minkä toteutuminen olisi mahdollisuuksien rajoissa.

Mikäli eduskunnan työskentely olisi voinut tapahtua siten kuin suomalaiset toivoivat, Kallio olisi epäilemättä kyennyt viemään hankkeitaan hyvin eteenpäin. Häneltä ei puuttunut enempää henkilökohtaista kykyä ja sitkeyttä kuin muitakaan edellytyksiä. Hän oli eduskuntaryhmänsä johtaja ja sai laajoilla tuttavuuksillaan ja asiantuntemuksellaan ajamilleen asioille usein laajempaakin tukea. Hänet valittiin jokaisilla valtiopäivillä tärkeän valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Hänen aktiivisuutensa ja asiantuntemuksensa näkyy siitäkin, että hän teki enemmän aloitteita ja osallistui useammin keskusteluun kuin yksikään toinen ryhmänsä jäsen. Vuosien 1907-1914 välillä Kallio teki tai oli mukana 32 aloitteessa ja esiintyi lausunnon antajana 244 kertaa. Alkiolla vastaavat luvut olivat 29 ja 182, Karhilla 17 ja 67 ja Pykälällä 16 ja 161, kun taas muut kansanedustajat tyytyivät paljon vähäisempään osallistumiseen.

Yksikamarisen eduskunnan toimintaedellytykset olivat kuitenkin huonot. Eduskunnalta puuttui itsenäinen lainsäädäntövalta, ja kaikki sen hyväksymät lait oli alistettava keisarin vahvistettaviksi.

Niitä ei läheskään aina vahvistettu. Kun lisäksi toinen sortokausi alkoi melkein saman tien kuin eduskuntatyökin, nousivat Suomen ja Venäjän suhteet, perustuslakikysymykset, kaikkea eduskuntatyötä hallitsevaksi asiaksi, jonka jalkoihin maan sisäiset uudistushankkeet jäivät. Työ keskeytyi alituisiin eduskunnan hajotuksiin vuosina 1908-1910. Vasta vuonna 1911 tilanne käytännön syistä jonkin verran vakiintui, ja säännöllisemmän eduskuntatyön kausi alkoi. Sen keskeytti maailmansota vuonna 1914, jonka jälkeen työ pääsi uudelleen alkamaan vasta alkuvuodesta 1917, dramaattisesti muuttuneissa olosuhteissa.

Ensimmäisen eduskunnan ensimmäiset valtiopäivät 1907 kestivät toukokuun 22. päivästä marraskuun alkuun, noin viisi ja puoli kuukautta. Samalla kokoonpanolla pidetyt vuoden 1908 ensimmäiset valtiopäivät jäivät vielä Iyhyemmiksi, vain vajaaksi kahdeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen keisari hajotti senaatille epäluottamuslauseensa esittäneen eduskunnan. Uusien vaalien jälkeen eduskunta oli koolla elokuun alusta lokakuun loppuun vuonna 1908. Vuoden 1909 valtiopäivät päättyivät alkuunsa, kun hallitsija puhemies Svinhufvudin jyrkkäsävyisestä puheesta närkästyneenä hajotti saman tien eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Vaalien jälkeen kokoontunut eduskunta ehti työskennellä noin viiden ja puolen kuukauden ajan, kesäkuun alusta marraskuun 18. päivään 1909, minkä jälkeen se ns. sotilasmiljoonista syntyneen kiistan vuoksi haja tettiin. Helmikuussa 1910 valittu eduskunta oli koolla kaksilla valtiopäivillä; ensin kolme kuukautta maalis—toukokuussa ja sitten ylimääräisillä valtiopäivillä vajaan kuukauden syys—lokakuussa.

Vuoden 1911 tammikuussa valittu eduskunta oli pitkäaikaisempi ja koolla kolmilla valtiopäivillä: 1911 vajaat viisi kuukautta, 1912 kolme ja 1913 neljä kuukautta, kevätkausina. Samoin työskenteli elokuussa 1913 valittu eduskunta neljä kuukautta vuoden 1914 valtiopäivillä. Kun valtiopäivätyö 2.5.1914 päättyi, se jatkui vasta huhtikuussa 1917.

Kyösti Kallio osallistui eduskunnan työhön säntillisesti lomia juuri pitämättä istuntojen aikana. Istunnoista ja ryhmäkokouksista hän oli poissa äärimmäisen harvoin. Maaliskuussa 1911 hän sai ryhmältään luvan pitää lomaa kotona käyntiä varten. Tällöin hän oli hoitamassa sairauden ahdistaman vaimonsa apuna kotiasioita kolmisen viikkoa? – Kaikkiaan hän tuli työskennelleeksi kansanedustajana autonomian ajan valtiopäivillä lähes 36 kuukautta eli kolmisen vuotta.

Hänen toimintansa painopisteet määräytyvät luonnollisesti puolueen painopisteistä, koska hän jo ryhmän johtajana ja puolueen puheenjohtajana joutui edustamaan sitä. Mutta myös omat mieltymykset ja painotukset näkyivät.

Kansanedustajana Kallion ehdottomasti tärkein painopisteala oli maatalous- ja maaseutukysymykset laajasti ymmärrettyinä. Talous- ja sosiaalipolitiikkaa piti kehittää niin, että maatalousväestön toimeentulo kohenisi riittävästi voidakseen tarjota vastapainon kaupunkielämän houkutuksille. Maaseutuväestön tuli voida kohottaa elinehtojaan omalla yritteliäisyydellään. Kohtuuttomat rasitukset, kuten tienteko- ja kyytivelvoitukset sekä maavero, oli poistettava ja siirrettävä valtiolle. Maa- ja metsätaloutta tuli kehittää niin koulutuksen kuin lainoituksen ja avustusten tietä. Maareformia Kallio ajoi hellittämättä tavoitteenaan torpparien itsenäistäminen ja maattomien saattaminen mahdollisuuksien mukaan itsenäisiksi pienviljelijöiksi. Tämän lisäksi Kallio otti kantaa hyvin moneen muuhun kysymykseen: virkamiesten asemaan ja palkkaukseen, erityisesti pappien, pankkitarkastuksen kehittämiseen, kansansivistyskysymyksiin, kieltolakiin sekä kymmeniin paikallisiin hankkeisiin.

Kaikkien näiden Kyösti Kalliolle läheisten pyrkimysten edistymistä haittasi kuitenkin tekijä, jolle hän enempää kuin muutkaan suomalaiset eivät voineet mitään: toinen sortokausi alkoi ja suomalaisten energian pääosa kului sen vastustamiseen. Tämä koski myös Kyösti Kalliota.

Perustuslakitaistelija

Kyösti Kallio oli koko valtiollisen toimintansa alusta lähtien ollut perustuslaillinen, vieläpä aktivisti. Hänen panoksensa yksikamarisen eduskunnan käymässä perustuslakitaistelussa on myös huomattava, vaikkei hän pienen puolueen edustajana kaikkein näyttävimmillä johtopaikoilla ollutkaan.

Matti Juusela on analysoinut Kyösti Kallion eri aloille suuntautuvaa aktiivisuutta hänen eduskunta-aloitteistaan ja lausunnoistaan. Enimmän huomion veivät perustuslakikysymykset, joskin muiden määrä lisääntyi ajan kuluessa enemmän.

Toisen sortokauden alkaminen oli suomalaisille ikävä yllätys. Vuosien 1905-1906 yleinen optimismi vaihtui pettymykseen heti valtiopäivätyön alettua. Perustuslaillinen kehitys ei palannutkaan helmikuun manifestia edeltävään tilanteeseen. Manifestiahan ei koskaan edes kumottu, sitä oli vain lakattu toistaiseksi soveltamasta.

Suomalaiset pyrkivät vakiinnuttamaan väliaikaisen tilanteen hallitusmuodon sellaisella muutoksella, joka määrittelisi hallitsijan, hallituksen ja eduskunnan valtasuhteet, erityisesti viimeksi mainitun oikeuksia laajentaen. Kun tätä aloitteen pohjalta syntynyttä perustuslakivaliokunnan mietintöä käsiteltiin, käytti Kalliokin asiasta puheenvuoron, jossa kannatti hallitusmuotosäännösten kiirehtimistä. Hän viittasi kolmen vuoden takaisiin tapahtumiin, suureen anomukseen, suurlakkoon sekä olojen normaalistumiseen ja katsoi, että voimassa olevat lait olivat siinä määrin vanhentuneita ja vaikeaselkoisia, etteivät kansan syvät rivit niitä ymmärtäneet. Hän huomautti myös, että jo Aleksanteri II oli tunnustanut lait aikaa vastaamattomiksi.

Hallitusmuodon uudistus raukesi. Eduskunta hyväksyi sen kyllä yksimielisesti ja Mechelinin senaatti valmisteli ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi, mutta Nikolai II ei sitä vahvistanut ja eduskunnan päätös jäi merkityksettömäksi.

Kehitys lähti sitten nopeasti kulkemaan huonompaan suuntaan. Suomen-vastaiset asenteet Venäjällä vahvistuivat ja duumassa tehtiin jo vuoden 1907 aikana useita pahaenteisiä esityksiä Suomen asiain käsittelyjärjestyksestä. Sisäministeri Stolypinin päämääränä oli saattaa Suomen asiat päätettäviksi Venäjän valtioelimissä.

Asia huolestutti suomalaisia, ja siihen kiinnitettiin tietysti huomiota myös eduskunnassa. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mechelin sai helmikuussa 1908 vastattavakseen kolme välikysymystä, joissa tiedusteltiin, mitä maan hallitus oli tehnyt estääkseen Venäjällä suunniteltavia laittomuuksia. Nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten välikysymyksellä oli tarkoitus tukea senaattia, joka kävi oikeustaistelua parhaansa mukaan. Suomettarelaiset oppositiopuolueena käyttivät tilaisuutta hyväkseen hallituksen arvosteluun.

Maalaisliiton puolesta puhui Kallio. Hän esiintyi verraten maltillisin äänenpainoin. Hän tuomitsi kyllä kaikki laittomuudet, mutta piti kotimaisen hallituksen arvostelemista tarpeettomana ja sanoi olevansa haluton puuttumaan sisäpoliittiseen keskusteluun istuvan hallituksen ja entisen suomettarelaisen hallituksen paremmuudesta.

»Meille kansana on vain tärkeintä, että me heräämme itsetietoisesti arvostelemaan uhkaavia vaaroja», korosti Kallio.

Yhtenäinen rintama oikeudenloukkauksia vastaan oli välttämätön. Sen ymmärsivät maaseudunkin edustajat, jotka eivät olleet »oppineet politikoimaan». Ei ollut aihetta »tutkia veljiemme heikkouksia ja vikoja ja paljastaa niitä vihollisellemme», vaan tarvittiin »herätystyötä kansan itsetietoisuuden hyväksi». Kallio uskaltautui puheenvuorossaan myös väittelyyn vanhasuomalaisen historioitsijan Danielson—Kalmarin kanssa, jonka joustavampaa käsitystä lakien loukkaamattomuudesta hän ei hyväksynyt.

Kallio niin kuin hänen puolueensa oli hallituksen kannalla. Kun tulos sitten, puolittain vahingossa, oli epäluottamuslause sosialistien esittämässä hyvin jyrkässä muodossa, pani Kallio — samoin Alkio, maalaisliiton edustaja perustuslakivaliokunnassa — vastalauseensa eduskunnan pöytäkirjaan. Koska äänestyksen tulos johtui suomettarelaisten taktikoinnista, paheksunta kohdistui etenkin heihin, mutta ei Kallio perustuslaillisenakaan nähnyt viisaaksi sellaista uhmailua, jota sosialistien sanamuoto sisälsi ja joka johtikin eduskuntatyön päättymiseen sillä erää. Hajotusta seuranneessa vaalitaistelussa Kallio sitten useissa yhteyksissä tuomitsi suomettarelaisten ja sosialistien menettelyn ja kysyi kuulijoiltaan, oliko menettely ollut Suomen kansaa kohtaan oikein. Hän esitti myös, eikö »sosialistien ja heidän voittonsa avustajien» olisi nyt itsensä astuttava hallitukseen.

Pahat aavistukset kävivät toteen. Venäjän ote koveni. Kesäkuun 2. päivänä 1908 keisari määräsi Suomen valtioelimiä kuulematta, että Suomea koskevat asiat oli jätettävä Venäjän ministerineuvoston vahvistettaviksi. Suomen asiain käsittelyjärjestys oli laittomasti kumottu. Samalla uusittiin senaattia, ja mm. vanha perustuslaillinen Mechelin sai eron. Suomalaisten vastalauseet, joita vaalien jälkeen kokoontuneilla valtiopäivillä jätettiin — suomenkielisten porvarillisten ryhmien yhteisaloitteen allekirjoittivat maalaisliiton puolesta Kallio ja Pykälä — jäivät huomiotta.111 Vuoden 1909 valtiopäiville Kallio yhdessä entisten puoluetovereittensa Jonas Castrenin ja Pekka Ahmavaaran kanssa jätti adressin, jossa vaadittiin laittomuuksien kumoamista, mutta se jäi käsittelemättä, kun eduskunta hajotettiin heti järjestäytymisen jälkeen Svinhufvudin puheen vuoksi.

Epätasainen taistelu jatkui vaalien jälkeen vuoden 1909 II valtiopäivillä. Uudet vastalauseet, joissa Kallio luonnollisesti oli mukana oman puolueensa ja nuorsuomalaisten kanssa, jäivät huomiotta, ja yhtenäistämispolitiikka jatkui. Keväällä 1910 venäläiset ryhtyivät toimiin yleisvaltakunnallisen lainsäädännön voimaansaattamiseksi, mikä käytännössä merkitsi lähes Suomen autonomian loppua. Lausuntoa pyydettiin eduskunnalta, joka oli tyrmistynyt. Sitä kuvaa Kyösti Kallionkin puheenvuoro. Tämä laki ei hänen mielestään koskaan saisi Suomessa lain pyhyyttä ja Suomen kansan »ei ainoastaan oikeudellinen vaan myös siveellinen velvollisuus on aina ja kaikilla laillisilla keinoilla torjua tätä laitonta toimenpidettä luotaan — – .»

Vaimolleen Kallio luonnehti tilannetta värikkäästi:

»Nyt on vanha vainoojamme heittänyt kaulaamme semmoisen silmukan, että yksin Jumala tietää miten sen poistamme – – .»

Eduskunta ei antanut pyydettyä lausuntoa lainkaan, vaan vetosi hallitsijaan laillisten olojen palauttamiseksi anomuksella, jonka pohjana oli kolme aloitetta. Näistä perustuslaillisten ryhmittymän aloitteessa oli myös Kyösti Kallion nimi. Tulos jäi entiseksi: Nikolai II vahvisti lain yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä 30.6.1910, ja se julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa.

Yleisvaltakunnallisten säädösten mukaan Suomen eduskunnan olisi pitänyt valita edustajansa valtakunnan duumaan. Tätä tarkoitusta varten kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät syksyllä 1910. Puhemieheksi taas valittu Svinhufvud kieltäytyi esittämästä valtiopäiville laittomia vaatimuksia, ja Kallio tuki puhemiestä.

Ryhmänsä puolesta käyttämässään puheenvuorossa hän korosti, kuinka eduskunta ei voi menetellä rikollisesti itseään kohtaan ja kuinka sen nyt oli puolustettava entisiä oikeuksiaan, »joiden järkyttämiseksi nyt on kaikki toimet vireille pantu». Erityisesti hän korosti yhtenäisyyttä tässä puolustustaistelussa. Yhtenäisyys olikin nyt paljon suurempi kuin ensimmäisellä sortokaudella. Senaatti oli 1909 venäläistynyt, kun siitä erosivat ensin perustuslailliset ja sitten vanhasuomalaiset, ja tilalle oli nimitetty kokonaan tai puoleksi venäläisiä. Kyösti Kallion reaktio oli järkyttynyt, kuten suomalaisten yleensäkin: »Tänään astuvat puolivenäläiset kenraalit kotimaiseen hallitukseen senaattoreiksi. Voi aikoja. Voi tapoja. Voi kansaamme ja maatamme», hän kirjoitti vaimolleen.

Kieltäytyminen ottamasta laittomia esityksiä käsittelyyn johti eduskunnan hajottamiseen jo neljännen kerran ja viidensiin vaaleihin. Vuoden 1911 valtiopäivillä eri ryhmät lähtivät vielä liikkeelle omilla adressialoitteilla, joissa vaativat laillisuuden palauttamista. Kallio kummasteli tätä. Olisipa edetty mitä tietä tahansa, olisi tulos joka tapauksessa ollut olematon. Niinpä eduskunnan ryhmät tiivistivätkin vastustusrintamaansa yhtenäisemmäksi. Vuoden 1912 valtiopäivillä jo kaikki porvarilliset puolueet yhtyivät saman sanamuodon kannalle adressialoitteessa, minkä lisäksi maalaisliittolaiset, ruotsalaiset ja nuorsuomalaiset tekivät yhteisen anomusehdotuksen Suomen perustuslakien pyhänä pitämisestä.

Vuonna 1912 astui voimaan duuman säätämä yhdenvertaisuuslaki, joka myönsi venäläisille samat oikeudet Suomessa kuin suomalaisille. Suuri osa eduskunnasta halusi nyt osoittaa venäläisille, että suomalaiset olivat kyllä valmiita yhteistyöhön, jos voitaisiin edetä Suomen perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Vuoden 1913 valtiopäiville tuotiin sekä vanhasuomalaisten että perustuslaillisten aloitteesta esille kysymys Venäjän kansalaisten oikeudesta harjoittaa vapaasti elinkeinoaan Suomessa, mikä siis olisi käytännössä ollut lähellä yhdenvertaisuuslakia. Eduskunnan enemmistö kannatti myönteistä päätöstä, ja osa maalaisliittolaisista oli samaa mieltä. Alkio ja Kallio eivät kuitenkaan katsoneet voivansa mennä tällaiseen periaatteelliseen kompromissiin. Kallio viittasi puheenvuorossaan eduskunnan aikaisempiin kannanottoihin ja katsoi, ettei eduskunnalla ole mitään periaatteellisesti näitä oikeuksia vastaan, jos kysymys käsitellään laillisessa järjestyksessä. Mutta koska esityksessä ei tuota ehtoa vaadittu asetettavaksi myös muihin kysymyksiin ja koska se olisi edellyttänyt muutoksia kunnallislakeihin, joita eduskunta oli vuosia pyytänyt kumottaviksija joista se oli jo laatinut lakiesitykset, hän ilmoitti äänestävänsä lakiesitystä vastaan.

Kallion tiukka kanta osoittautui siinä mielessä perustelluksi, että venäläiset eivät tarttuneet sovitteluihin, vaan katsoivat duuman säätämien lakien olevan päteviä ilman Suomen eduskunnan myötävaikutusta.

Kallio pyysi eduskuntaa vetämään tästä sen johtopäätöksen, että pääasiana Venäjän puolelta oli Suomen sortaminen eikä venäläisten aseman parantaminen Suomessa. Kyösti Kallio tulkitsi oikein. Venäjän tavoitteena oli todellakin Suomen liittäminen entistä lujemmin itseensä, tulevaisuudessa suoranainen venäläistäminenkin. Se ei halunnut kompromisseja pienen rajamaan kanssa.

Eduskunta ja sen kansanedustajat, Kyösti Kallio muiden mukana, kävivät perustuslakitaistelua myös monissa yksityiskohdissa. Näissä yksittäiskysymyksissä Kallio edusti johdonmukaista perustuslaillista kantaa joutuen alituiseen vastakkain suomettarelaisten kanssa, mutta torjuen kuitenkin sosialistien pyrkimykset vetää maalaisliitto omaan rintamaansa. Tällainen tilanne syntyi käsiteltäessä ensimmäisen sortokauden ns. myöntyvyysvirkamiesten lakkautuspalkkoja ja eläkkeitä sekä heihin kohdistettua syrjintää.

Kallio ei tuntenut mitään myötätuntoa asianomaisia Bobrikovin ajan virkamiehiä kohtaan ja sanoi sen suorin sanoin, mutta kun kysymyksessä oli yhtenäisen rintaman muodostaminen yltyvää sortoa vastaan, hän ymmärsi kysymyksen sivuuttamisen merkityksen ja vastasi terävästi asiaa arvostelleelle sosialistille. Ei hän myöskään kannattanut kostoajattelua virkamiehiäkään kohtaan. Hänestä oli järkevämpää antaa erotetuille uusia virkoja kuin maksaa työkykyisille miehille eläkettä.

Virkamieskysymyksen ohella oli suurena oikeuskysymyksenä kiista Suomen sotaväen asemasta Maaliskuun manifesti vuonna 1905 oli ratkaissut asian siten, että suomalaiset vapautettiin toistaiseksi suorittamasta asevelvollisuutta, mutta sen sijaan oli Suomen valtion varoista vuosittain suoritettava Venäjälle 10 miljoonaa markkaa. Venäläiset katsoivat suorituksen pysyväksi, suomalaiset pitivät kiinni siitä, että eduskunnalla on valta vuosittain päättää myöntämisestä niin kuin valtion varoista yleensäkin. Kallio oli luonnollisesti tätä mieltä. Jo valtiovarainvaliokunnassa hän jätti maksamiseen suostuvaan mietintöön vastalauseensa, koska se kielsi Suomen eduskunnalta »oikeuden olla osallisena valtiovaroja koskeviin päätöksiin» ja koska »laillisen sotapalveluksen lakkauttamiseen ei ole sillä (= eduskunnalla) vähintäkään syytä». Protestit jäivät tuloksettomiksi, niin kuin aina näissä tapauksissa. »Miljoonat meni. Nyt siitäkin kiusankappaleesta ollaan irti», hän kommentoi vaimolleen

Sotilasasioihin jouduttiin palaamaan vielä usein. Kallio ei luopunut vastarinnastaan, vaan puhui laillisuuden puolesta niin valiokunnassa kuin täysistunnossakin. Hänen suhtautumisensa sotilasmiljooniin ja vuonna 1910 annettuun samansuuntaiseen esitykseen sotilasverosta korosti koko ajan asian perustuslaillista puolta. Taloudelliset seikat olivat vähemmän tärkeitä, puhumattakaan siitä, että suomalaiset olisivat pyrkineet vapautumaan laillisista velvollisuuksistaan.

Jos suomalaiset saisivat päättää sotilasrasituksestaan »eduskuntansa kautta lakiensa mukaisesti», he kantaisivat rasituksensa nurkumatta ja kunnialla, kuten ennenkin.

Samanlainen oikeuskysymys nousi ns. Nevan sillan miljoonista. Vanhasuomalainen senaatti oli vuonna 1904 myöntänyt 2,5 miljoonaa ruplaa Suomen valtion varoja rautatiesillan rakentamiseksi Nevan yli Suomen ja Venäjän rataverkkojen yhdistämiseksi. Kallio kuului rahojen maksamisen vastustajiin ja esiintyi kantansa puolesta usein. Lokakuun alussa 1909 Kallio kävi yhdessä muiden perustuslaillisten puolueiden johtomiesten Ahmavaaran, K. J. Ståhlbergin ja Arvid Neoviuksen kanssa Pietarissa ottamassa ministerivaltiosihteeriltä selvää asiasta. August Langhoffin käsitys ei ollut lohdullinen; taipumalla hän arveli saatavan rauhan aikaan ehkä kymmeneksi vuodeksi.

Kallion tiukka laillisuuskanta poikkesi joissakin tapauksissa maalaisliiton ryhmän enemmistön kannasta, joskaan suoranaista kiistaa ei asiasta koskaan syntynyt. Tämä kävi ilmi lähinnä tavasta, jolla Kallio ja hänen ryhmätoverinsa suhtautuivat eduskunnan puhemiehen avauspuheisiin. Tiukka perustuslaillinen P. E. Svinhufvud aiheutti jyrkällä avauspuheellaan vuoden 1909 alussa valtiopäivien hajottamisen ennen kuin työskentely oli ehtinyt alkaakaan.

Kallio SML:n ryhmän puheenjohtajana katsoi, että suurempi joustavuus olisi tarpeen ja että olisi käytettävä muita keinoja kuin tämä vallitsevien olojen arvostelemiseksi. Henkilökohtaisesti hän kuitenkin oli jyrkemmällä kannalla ja valmis kannattamaan kovaakin kieltä. Vuoden 1912 valtiopäivillä ryhmän silloinen puheenjohtaja Eero Hahl ilmoitti ryhmän kannaksi tyytymisen mahdollisimman lyhyeen puhemiehen puheenvuoroon, jolloin Kallio ilmoitti eduskunnassa oman eriävän mielipiteensä esittäen henkilökohtaisena käsityksenään, että puhemiehen pitäisi käyttää tätä tilaisuutta ja »tuoda heti ilmi se mieliala, mikä maassa vallitsee». Svinhufvud taipui kuitenkin eduskunnan maltillisemman enemmistön tahtoon, ja nämä valtiopäivät välttyivät hajotukselta heti alkuunsa.

Vuoden 1913 valtiopäivillä Kallio oli taas ryhmän puheenjohtaja, ja nyt hänen tiukempi kantansa tuli maalaisliiton ryhmänkin kannaksi. Kallio vetosi eduskuntaan, että »nyt jos koskaan tulisi puhemiehen tuoda ilmi se asiain tila, johon täällä on jouduttu sortotoimenpiteiden johdosta». Samalla tavalla Kallio ryhmänsä nimissä korosti suostuvansa vuoden 1914 valtiopäivien puhemiehen K. J. Stählbergin puheen rajoittamiseen välttämättömimpään vain koska eduskunnan suurimmat ryhmät vanhasuomalaiset ja sosialistit olivat sitä mieltä ja asia siten jo ratkaistu.

Kyösti Kallio oli siis yksikamarisessa eduskunnassa jyrkkä perustuslaillinen, joka ryhmässäänkin edusti keskimääräistä tiukempaa linjaa (yhdessä Alkion kanssa). Tämä on jossakin määrin yllättävää. Vaikka Kallio tietysti oli aina ollut perustuslaillinen jopa aktivismiin saakka, oli jyrkkyys hänen toiminnalleen yleensä vierasta, ainakin silloin kun hän selvästi näki, ettei mitään ollut saavutettavissa. Jos verrataan hänen asenteitaan säätyvaltiopäivillä ja silloista kritiikkiään esim. Jonas Castrenin toimintaa kohtaan, niiden voi sanoa tiukentuneen — vuoden 1912 puhemiehen vastauspuhetta käsiteltäessä Kallio yhtyi nimenomaan Castrenin hyvin jyrkkään puheenvuoroon. Kallion kannan tiukkeneminen näkyy siitäkin, että hän vielä vuonna 1908 paheksui hajotukseen johtanutta uhmailua, mutta siirtyi sittemmin jyrkimpien sanamuotojen kannattajaksi.

Mikä tämän tavallaan epäjohdonmukaisuuden selittää?

Selitys löytynee sekä taktikoinnista että vakaumuksesta, johon viimeksi mainittuun vaikutti ilmiselvä pettymys eduskunnan työhön. Se »aitoperustuslaillisuus», joksi Jussi Teljo maalaisliiton kannanottoja kutsuu, nautti joka tapauksessa kansan keskuudessa suurta suosiota, ja puolueitten kannat tässä asiassa vaikuttivat suoranaisesti myös vaalien tuloksiin. Maalaisliitto kilpaili äänistä erityisesti vanhasuomalaisten kanssa, ja vaalitaistelussa perustuslakikysymykset olivat väkevästi esillä. Maalaisliiton ja sen johtajan kannatti olla jyrkkä. Toisaalta Kallion puolue oli pieni eikä kantanut asioiden kulusta sellaista vastuuta kuin suuremmat. Se ei ollut senaatissa mukana silloin kun kotimaiset puolueet hoitivat hallitusvastuuta. Myöskään venäläistämistoimien kiihdyttyä avoimeksi sorroksi maalaisliitto ei pienenä puolueena kantanut eduskunnan toiminnan jatkumisesta huolta samalla tavalla kuin suomettarelaiset tai sosialistit. Jyrkkyyteen oli varaa.

Kalliota katkeroitti epäilyksittä myös se, kuinka vähän tuloksia kovasta eduskuntatyöstä oli. Tiheät hajotukset, puolueiden väliset jyrkät erimielisyydet, hyödytön puhevuolaus sekä hyväksyttyjenkin esitysten kaatuminen hallitsijan hylkäyksiin tai juuttuminen vierashenkiseen ja taitamattomaan senaattiin32 vaikuttivat eduskuntatyön ja eduskunnan arvostukseen. Kallio harkitsi välillä vakavasti koko työn jättämistä. Tämä pettymys näkyy kovin selvästi tammikuussa 1917 kirjoitetussa maalaisliiton 10-vuotisjuhlajulkaisussa Heräävä Maaseutu ilmestyneessä artikkelissa »Maalaisväestön suhteesta politiikkaan», jossa Kallio kuvaili toiveikkaita mielialoja vuonna 1907 ja niiden kääntymistä syväksi pettymykseksi.

Eduskunnassa oli »luokkatunne vasta noussut kukkaansa», maalaiskysymysten menestyksellinen käsittely oli kärsinyt »uuden eduskunnan edustajien (asiamiehien) kädessä vararikon».33 Kun olosuhteet vuonna 1917 muuttuivat ja kun Kallio näki voivansa sekä henkilökohtaisesti että puolueensa avulla vaikuttaa tapahtumien kulkuun, hänen suhtautumisensa perustuslakikysymyksiinkin muuttui saman tien maltilliselle, jopa pragmaattiselle kannalle.

Reformiyrityksiä

Kyösti Kallion perustuslakitaistelu yksikamarisessa eduskunnassa oli tuomittu tuloksettomaksi. Sama koski useimpia muita uudistushankkeita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tuo kolmen vuoden uurastus lainsäädäntötyössä olisi ollut tyhjän arvoista. Oli myös hankkeita, joissa Kallio pääsi eteenpäin. Vielä enemmän hän teki sellaista työtä, joka tuotti hedelmiä olojen vapauduttua.

Kallion eduskunta-aloitteiden ja -lausuntojen perusteella maaseudun yhteiskunnalliset ja taloudelliset kysymykset olivat hänen eduskuntatyönsä painopiste perustuslakikysymysten ohella. Jo nuorsuomalaisessa puolueessa Kallio oli tehnyt työtä maalaisohjelman aikaansaamiseksi. Nyt agraaripuolueen johtajana hän kävi työhön kaikin voimin. Hän puolusti maatalousopetusta ja vaati sen saattamista lähelle arkielämän todellisuutta. Hän kannatti varojen myöntämistä maaaviljelystä edistävään retkeilyyn useilla valtiopäivillä. Hän teki useita aloitteita vesiperäisten maiden viljelykseen saattamisesta. Hän esitti maataloudellisen koetoiminnan tukemiseksi määrärahaa Maatalousseurojen Keskusliitolle ja maatalouden luotto-olojen tervehdyttämistä myöntämällä valtiontakaus Suomen Hypoteekkiyhdistykselle. Hän puolusti puolueensa esitystä uudeksi metsäasetukseksi. Hän allekirjoitti aloitteen vesioikeuslainsäädännön kehittämisestä.

Tienteko- ja kyytirasitus kiinnosti Kalliota erityisesti. Kaikki tientekorasitus oli siirrettävä manttaaliperusteista yleisistä veroista maksettavaksi, oli SML:n ja sen puheenjohtajan kanta. Nivalan saviperäiset maat, joissa soranottopaikkoja oli harvassa, olivat maan vaikeimpia tientekijän ja kunnossapitäjän kannalta, minkä vuoksi tilanteen korjaaminen oli Kallion sydämenasioita. Hän teki asiasta jatkuvasti aloitteita ja työskenteli edes osaparannusten aikaansaamiseksi.

Tästä aiheesta hän julkaisi laajimman kirjallisen työnsäkin, »Silmäyksiä kyytilaitoksen ja maantielain lainsäädännölliseen kehitykseen» (1916), jossa hän seikkaperäisesti esitteli ponnistelujensa siihenastiset vaiheet. Enempää tientekoon kuin kyytilaitokseenkaan ei kuitenkaan autonomian aikana saatu korjausta, mikä harmitti suuresti Kalliota. Itsenäisyyden aikana sen sijaan — tosin kovan vastustuksen jälkeen — voitiin Kallion ja hänen edustajatoveriensa työ hyödyntää. Sama koski verouudistusta, johon Kallio pyrki siten, että maavero asteittain poistettaisiin ja korvattaisiin progressiivisella tulo- ja omaisuusverolla. Vielä enemmän Kallio teki työtä maanvuokralain uudistamiseksi.

Kysymyksessä oli yksi maan suurimmista yhteiskunnallisista epäkohdista, jonka korjaaminen oli SML:n pääohjelmakohtia. Samalla sen puoluetaktinen merkitys oli ensiarvoinen, koska sosialistit saivat pääosan kannatuksestaan maanvuokraajaväen piiristä, samasta, johon maalaisliittokin pyrki nojautumaan. Myös vanhasuomalaiset, Hannes Gebhardin asiantuntemus kärjessään, olivat hyvin aktiivisia maanvuokrakysymyksessä.

Kallio osallistui maanvuokrakysymyksen käsittelyyn jo puolueensa ohjelmatyössä ja kannatti voimakkaasti sitä vaihtoehtoa, joka pyrki torppien täydelliseen itsenäisyyteen. Väliaikaisina parannuksina tuli kysymykseen myös vuokra-aikojen pidentäminen yleensä vähintään 50 vuoteen. Näiden tavoitteittensa puolesta hän työskenteli eduskunnassa valtiopäiviltä toisille. Vaikka tyydyttävään ratkaisuun ei päästykään, osaksi katkeilevan eduskuntatyön, mutta pääasiassa puolueiden syvällisten näkemyserojen vuoksi, loi Kallio maareformipolitiikkansa perustan jo tällöin ja saattoi lähteä vahvalta asiantuntemuspohjalta sitä toteuttamaan olojen vapauduttua.

Kaikkiaan Kallio oli mukana 21 aloitteessa, jotka koskivat maanvuokra- tai tilattomien kysymyksiä; niistä yhdessä hän oli ensimmäinen allekirjoittaja. Tämä vuoden 1908 II valtiopäivillä jätetty aloite koski hypoteekkipankin perustamista tukemaan tilattoman väestön maanhankintaa. Sen perusteluissa Kallio kärkevästi arvosteli asutuspolitiikan hoidon leväperäisyyttä ja sitä, että pienviljelys oli pääomien puutteen vuoksi joutunut »arveluttavaan tilaan». Kun kysymyksessä oli »Suomen taloudellisen ja yhteiskunnallisen taistelun tärkein aiheuttaja», oli asiaan käytävä käsiksi heti.

Hän korosti, ettei kiisteltyyn yksityiseen omistusoikeuteen ollut tarpeen kajota, koska uuden torpparilain ja luotto-olojen järjestelyjen jälkeen vapaaehtoiset kaupat lähtisivät liikkeelle. Kallion aloite ei tuottanut tulosta enempää kuin hänen muutkaan yrityksensä. Kruununmetsien käyttäminen asutustarkoituksiin, jota Kallio vaati, ei edennyt. Vuonna 1912 hän ehdotti Suomen Pankin voittovaroista otettavaksi kaksi miljoonaa markkaa tilattoman väestön asutusrahastoksi.

Eduskunta hyväksyi varauksen, mutta keisari ei sille lämmennyt. Vuoden 1914 valtiopäivillä Kallio oli taas tekemässä uusia ehdotuksia tilattoman väestön maanhankinnan helpottamiseksi. Valtion varoista piti myöntää lainoja asutusrahastoille, maalaiskuntien tilattoman väestön lainakassoille sekä määrärahaa kunnille maatilain ostoa varten. Hänen katsomuksensa mukaan asutustoiminta oli parasta työttömyyden hoitoa. Varoja ei pitänyt hukata avustuksiin ja hätäaputöihin silloin kun »suot ja korvet vartovat kuokkaa ja täällä kädet herpoutuvat toimettomuudesta».

Virkamieskysymykset olivat SML:n ohjelmissa paljon esillä, ja niitä koskevia aloitteita teki eduskunnassa myös Kallio. Kuten aikaisemmin on todettu, Kallio erosi tässä suhteessa melkoisesti puolueensa enemmistöstä ja oli maltillisempi. Mutta vaikkei yhtynytkään puoluetovereittensa herravihaisiin asenteisiin, Kallio hyväksyi puolueensa ohjelmaan sisältyvät vaatimukset virkavaltaisuuden juurimisesta yhteiskunnasta, palkkojen alentamisen ja tarpeettomien virkojen lakkauttamisen. Eläkkeet ja lahjapalkkiot piti korvata yleisellä vanhuus- ja sairausvakuutuksella. Näihin tähtääviä aloitteita SML:n edustajat, Kallio eturivissä, jättivät kaikille valtiopäiville. Kallio vertasi kernaasti virkamiesten, isompien ja pienempien, asemaa ja tuloja maaseutuväestön asemaan keskimäärin, eikä tämä vertailu suosinut palkankorotuksia tai etujen lisäämistä. »Jos olot tässä maassa saataisiin sellaiselle kannalle, että jokaisella kansalaisella olisi niin turvatut päivät kuin todella valtion virka- ja palvelusmiehillä on, niin tämä maa olisi onnellinen maa», Kallio sanoi eduskunnassa. Hänen — niin kuin puolueensakin — erityishuomionsa kohteena oli papisto, jonka suurta palkkausta ja valtavia tuloeroja hän usein kritisoi. Vuoden 1907 valtiopäiville Kallio jätti aloitteen »Pappien palkkojen uudelleen järjestämisestä kohtuullisemmalle kannalle», ja allekirjoittajina oli koko SML:n ryhmä. Hän myös puolusti aloitettaan monin puheenvuoroin.

Uudistus siirtyi pitkälle 20-luvulle, niin kuin virkamiesasiat muutenkin, jolloin niitä käsiteltiin aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Paljon huomiota Kallio omisti sivistyskysymyksille. Hän oli kansanvalistusmies, jonka tavoitteena oli kansan syvien rivien koulutustason nostaminen edistämällä sekä oppivelvollisuuskoulua että vapaata sivistystyötä. Kallio ei ollut myöskään penseä korkeamman opetuksen kehittämiselle, joskin hänellä oli omia erikoistoiveitaan, jotka poikkesivat melkoisesti tuon ajan oppikoulun ja yliopiston laadusta.

Jo Kyösti Kallion isä oli taistellut kansakoulun puolesta, ja hän itse oli toiminut kotikunnassaan kansakoulun kehittäjänä. Vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä SML:n ryhmä antoi Anna Angeslevälle, edustajalleen sivistysvaliokunnassa, tehtäväksi.laatia Kallion avustuksella vastalause valiokunnan mietintöön oppivelvollisuuslaiksi ja laiksi kansakoulujen kustannuksista. Vastalause piti kustannussyistä tarpeettomana erillisiä ylä- ja alakansakouluja, ja säästäväisyyttä perusteltiin mm. sillä, että siten oppivelvollisuus omaksuttaisiin suosiollisemmin kansan keskuudessa. Kallio painotti säästäväisyyttä myös eduskuntakäsittelyssä. Omaksuttujen järjestelmien ja koulumuotojen tuli olla kasvatusopillisesti ja taloudellisesti sopusoinnussa kansan kehityksen ja varallisuuden kanssa. Säästyvät varat piti käyttää jatkokoulutukseen kehittämällä ammattiopetusta ja kansanopistoja.

Kallio korosti siis koulukysymyksissä säästäväisyyttä. Se ei kuitenkaan ollut hänen ainoa tai edes ensisijainen lähtökohtansa. Vielä tärkeämpää oli opetuksen ja yleensä kaiken oppisivistyksen kansanomaisuuden vaatimus. Koulu ei saanut vierottaa nuorisoa pääelinkeinosta, jonka vuoksi kouluajat oli sopeutettava maatalouden työrytmiin. Samassa hengessä hän vaati maaseudun oppikoulujen luonteen muuttamista »virkamieskouluista» lähemmäs »luonnollisia oloja».

Alkio ja Kallio tekivät aloitteita uudenlaisen koulumuodon, ns. vapaan kansakoulun perustamisesta kasvattamaan lapsista ihmisiä mm. tiiviillä yhteistyöllä kotien kanssa. Samaan tavoitteeseen tähtäsivät Kallion vaihtelevalla menestyksellä tekemät aloitteet määrärahjen myöntämiseksi nuorisoseuroille, kansankirjastoille ja kansanopistoille. Kyösti Kallio oli kansansivistyksen puolustaja. Tämä näkyy siinäkin, että hän suhtautui myönteisemmin kansakoulunopettajien kuin yleensä virkamiesten palkkauksen parantamishankkeisiin ja oli suorastaan kannattamassa pienipalkkaisimpien kiertokoulunopettajien palkkojen nostamista.

Kallio kuului yhdessä Lauri Ingmanin, Leo Mechelinin, Mikael Soinisen, Paavo Virkkusen ja Y. K. Yrjö-Koskisen kanssa eduskunnan ja senaatin vaikutusvaltaisimpiin henkilöihin, jotka edistivät koululaitoksen kehittymistä autonomian ajan Suomessa. Paljon työtä Kallio ja hänen useimmat puoluetoverinsa tekivät myös raittiuden puolesta tavoitteenaan täydellinen kieltolaki. Neljä aloitetta kirjattiin Kallion nimiin, ja hän yhtyi useihin muiden tekemiin. Eduskunnan enemmistö olikin kieltolain kannalla, mutta kun keisari ei päätöstä vahvistanut, se jäi odottamaan uusia aikoja.

Kallio otti innokkaasti osaa kunnallislain uudistamiseen, eikä hänen asiantuntemustaan voinut epäillä. Hän halusi perustaa asian etenemisen jouduttamiseksi erityisen kunnallisvaliokunnan, mutta eduskunnan enemmistö oli eri mieltä. Ja vaikka suunnilleen Kallion mielen mukainen, kansanvaltaa olennaisesti laajentava kunnallislaki hyväksyttiin vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä, ei hallitus ryhtynyt toimiin, ja uudistus raukesi.

Vaatimattomiksi jäivät käytännön tulokset myös Kallion työssä paikallishankkeiden edistämiseksi. Ylivieskan—Iisalmen rataa hän oli puuhannut jo säätyvaltiopäivillä, ja yksikamarisessa hän uudisti aloitteensa heti ensimmäisillä valtiopäivillä ja taas seuraavilla. Marraskuussa 1909 eduskunta teki jo päätöksenkin radan rakentamisesta, mikä sai Kallion riemuitsemaan — tosin ennenaikaisesti, kun senaatti ei pannut päätöstä toimeen. Vuonna 1910 eduskunta jo kiirehti radan töitten aloittamista, mutta hallitsija ei eduskunnan tahtoa noudattanut enempää kuin vuosina 1913 ja 1914:kaan. Toisaalta tämäkin työ oli tuloksekasta siinä mielessä, että lukuisten ratahankkeiden joukosta tämä rata oli valmiiksi taisteltu, kun Kalliolle 1920-luvulla tarjoutui tilaisuus vaikuttaa itse suoraan asioihin.

Kyösti Kallion varsinainen kansanedustajan ura päättyi tavallaan vuoden 1914 valtiopäiviin. Hän oli kyllä eduskunnan jäsen aina presidentiksi tuloonsa saakka ja teki työtä kansanedustajanakin, mutta kun valtiopäivätyö vuonna 1917 uudelleen alkoi, Kallion rooli oli ratkaisevasti muuttunut. Siitä eteenpäin hän oli joko hallituksen jäsen tai eduskunnan puhemies, jonka puheoikeus oli rajallinen, ja hänen poliittisen toimintansa painopiste siirtyi eduskunnan salien ulkopuolelle. Vaikka Kallion kolme vuotta yksikamarisessa eduskunnassa olivatkin vaikeita, ne opettivat paljon. Ne loivat perustan sille parlamentaarikko-Kalliolle, josta 1930-luvulla tuli suorastaan eduskunnan ja eduskunnan arvovallan personoituma.

Kannatus kasvaa

Uskoa Kallion poliittiselle toiminnalle niin puolue- kuin eduskuntatyössä antoi se, että hänen kannatuksensa omassa jokilaaksossa ja maakunnassa yleensä kasvoi jatkuvasti. Alkuunhan luottamus ei ollut mitenkään rikkumaton. Toisissa vaaleissa heinäkuun alussa 1908 ei enää ilmennyt vaikeuksia ehdokasasettelussa eikä muutenkaan, eikä hänellä ollut suurempaa vastusta tai vaikeuksia myöskään ennen vuoden 1917 vaaleja. Hän sijoittui piirin ehdokasasettelussa listoille hyvin, mikä jo sellaisenaan lähes varmisti läpimenon.

Samalla hänen henkilökohtainen kannatuksensa lisääntyi. Hän teki vaalien alla voimiensa ja aikansa riittävyyden mukaan vaalityötä kulkien puhumassa ja kirjoitellen Liittoon. Hänellä oli kuulijoilleen asiaa: kertomusta siitä, mitä oli yritetty ja saatu aikaan ja mihin piti pyrkiä. Kyösti Kallion tiedettiin olevan pohjoispohjalaisten talonpoikien asialla.

Vaaleja pidettiin vuosina 1907, 1908, 1909, 1910, 1911, 1914 ja 1916, joten luottamus tuli tiheään testatuksi. Heinäkuun alussa 1908 pidetyissä vaaleissa Kallio oli listoilla hyvin. Ensimmäisenä hän oli Nivalan, Kalajoen ja Vihannin, toisena Reisjärven ja Ylivieskan sekä kolmantena Paavolan, Pyhäjoen ja Limingan listalla. Puheita hän piti ainakin yhdeksässä tilaisuudessa: kolmesti Nivalassa, kahdesti Ylivieskassa sekä Alavieskassa, Kalajoella, Oulaisissa ja piirikokouksessa. Näiden vaalien alla hän vielä julkaisi pienen kirjasen — oikeastaan puoluekokouksen alustuksen Nykyisestä asemasta SML:n julkaisusarjassa yhdessä Saalastin Maahengen ja Karhin Silmäys SML:n ohjelmaan kanssa.

Tulos oli hyvä sekä Kallion että puolueen kannalta. Kallio sai suurimman henkilökohtaisen äänimäärän, 3 875 ääntä, millä hän voitti yli tuhannella seuraavaksi sijoittuneen Kainuun J. A. Heikkisen. Myös Lantto ja Ängeslevä menivät läpi, kun taas Karhi putosi. Maalaisliiton äänimäärä kasvoi sekä valtakunnallisesti että vaalipiirissä, vaikkakaan paikkavoittoja ei tullut.

Vuoden 1910 vaalit pidettiin toukokuussa. Vaalitaistelu alkoi taas piirikokouksella heti eduskunnan hajotuksen jälkeen, ja Kallio oli pääalustajana. Vaalityötä hän teki enemmän kuin edellisissä vaaleissa pitäen ainakin 14 puhetilaisuutta. Nivalassa hän puhui neljässä paikassa, samoin Ylivieskassa. Myös ehdokkaaksi häntä pyydettiin monelta paikkakunnalta. Ensi sijalla hän oli Nivalan, Kalajoen, Haapajärven ja Pyhäjoen listalla, toisella Ylivieskan, Raudaskylän ja Haapaveden sekä kolmannella Limingan, Kempeleen ja Reisjärven. Henkilökohtainen äänimäärä nousi neljälläsadalla, 4 287:ään. Ensimmäiselle sijalle se ei nyt riittänyt, vaan sen vei komean paluun tehnyt Karhi 5 195,5 äänellään. Vaalipiiristä saatiin nyt viides paikkakin, ja Kallion ja Karhin seuraksi eduskuntaan lähtivät Kainuun Heikkinen ja Artturi Laitinen sekä Lantto.

Vuoden 1910 vaalien edellä Kallio näyttää ainakin jonkin verran harkinneen eduskunnasta jättäytymistä lähinnä kotiasioiden vuoksi. Puolueväki sai hänet kuitenkin taivutelluksi jatkamaan uhkaamalla »äänestyslakolla», ja menestys oli taas hyvä. Hänen päälistansa, Nivalan lista, jäi vaalivirheen vuoksi »villiksi», mutta sekään ei haitannut menestystä. Hän oli joka tapauksessa ensimmäisenä Haapajärvellä, Kalajoella ja Pyhäjärven Parkkinankylän listalla, toisella sijalla Ylivieskan, Raudaskylän, Paavolan ja Nivalan Välikylän listalla sekä kolmannella sijalla peräti yhdeksällä listalla Hailuotoa myöten. Suurimman äänimäärän saikin Kallio, jonka jälkeen valittiin Karhi, Saalasti, Leino ja J. A. Heikkinen. Esitelmiä Kallio piti näiden vaalien alla vähän vähemmän kuin ennen rajoittuen Kalajokilaaksoon.

Tammikuussa 1911 toimitetuissa vaaleissa Kallio tuli valituksi toiseksi suurimmalla äänimäärällä Saalastin jälkeen ja Karhin, Salomon Pulkkisen sekä Leinon seuratessa. Vaalivalmistelut olivat tavanomaista hiljaisemmat, ja vaaliväsymys painoi joukkoja niin kuin johtajia.

Valtakunnallisesti maalaisliitto meni hyvin eteenpäin. Vuoden 1909 vaaleissa paikkaluku oli jo noussut yhdeksästä 14:ään, 1910 tuli 17 ja 1911 16 paikkaa. Vuonna 1913 päästiin 18:aan ja 1916 19:ään paikkaan. Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä nousu ei voinut olla samaa luokkaa, koska kannatus oli jo varhain kohonnut valtakunnan keskiarvoa paljon korkeammaksi, ja viiteen edustajaan saatiin tyytyä vaali vaalilta. Vuoden 1913 vaaleissa elokuussa maalaisliiton äänet vaalipiirissä laskivat noin kymmenellä prosentilla, mutta pääkilpailijalla vanhasuomalaisella puolueella lasku oli vielä suurempi. Kallio valittiin silläkin kertaa suurimmalla äänimäärällä, edullisen listasijoituksen ansiosta koko vaalipiirin parhaalla henkilökohtaisella äänimäärällä (5 734,1). Sillä kertaa hän oli ensimmäisellä sijalla Nivalassa, Kalajoella, Haapavedellä ja Reisjärvellä, toisella Ylivieskassa, Pyhäjärvellä ja Sievissä ja kolmannella neljällä listalla.

Eduskuntatyö oli maailmansodan aikana lamassa, niin kuin puoluetyökin; esimerkiksi vuoden 1915 toimintakertomusta ei katsottu aiheelliseksi laatia, kun ei ollut toimintaakaan. Vaalit kuitenkin toimitettiin heinäkuussa 1916. Ne olivat valtakunnallisesti sikäli merkittävät, että sosialistit saivat eduskuntaan enemmistön. Se taas oli tuleva hyvinkin tärkeäksi asiaksi, kun valtiopäivätyö vuoden 1917 melskeissä jälleen alkoi. Maalaisliitolla oli valtakunnallisesti
kohtalainen menestys, ja se sai kaksi lisäpaikkaa tuloksena.
Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä oli vaikeuksia tavallista
enemmän mm. useiden villeiksi jääneiden listojen vuoksi, mutta
paikkamäärä saatiin äänten pienestä laskusta huolimatta pysymään
viitenä. Kallio oli taas kärjessä ennätysmäisellä 7 356 1/6
äänellään. Vaalipiirin 12 listasta Kallio oli yhdeksällä, koska hänen
kannatuksensa järjestöväen piirissä oli yleinen ja selvästi muita
parempi. Vaikka varsinainen vaalityö oli noissa vaaleissa vähäistä,
ei se tulosta heikentänyt.

Kyösti Kallio oli valtakunnallinen poliitikko. Se näkyi myös omassa vaalipiirissä, jossa hänet ymmärrettiin selvästi ykköspoliitikoksi, jolla oli kannatusta kaikkialla vaalipiirin alueella. Enimmät äänensä hän sai Kalajokilaaksosta, mutta hänen nimellään halusivat kaukaisemmatkin pitäjät vahvistaa listojaan. Vuoden 1916 vaaleissa hän oli kolmossijalla myös Kainuussa, Paltamon listalla, vaikka siellä toimi oma piirijärjestökin. Yksikamarisen eduskunnan aikana Kallio varmisti kannatukselleen sellaisen laajuuden, että se kesti kovatkin tuiskut, joihin hän sitten vastuun kasvaessa lähimmällä kotiseudullaan joutui. Muutos varmistui uutteralla vaalityöllä, kymmenillä ja taas kymmenillä lähdöillä pitkille puhujamatkoille hevospelissä tai kesäaikaan polkupyörällä. Mutta ennen muuta se varmistui työllä kotiseudun ja kotimaakunnan parhaaksi eduskunnassa.