Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Toisen sortokauden aikana Kyösti Kallio oli kansanedustaja ja puoluejohtaja, huomattavasti vastuunalaisemmissa tehtävissä kuin ensimmäisen sortokauden aikana. Hän näki kuitenkin selkeästi, kuinka toivotonta työ kansanedustuslaitoksessa oli niin Suomen oikeuksien kuin yhteiskunnallisten parannusten puolesta. Kyösti Kallio kuului niihin, joiden mielestä muitakin keinoja oli käytettävä, varsinkin kun muuttunut maailmantilanne näytti tarjoavan menestyksen mahdollisuuksia.

Sitä mukaa kuin venäläistämistoimet — jollaisiksi Venäjän hallituksen ohjelma järjestyksen palauttamiseksi ja virkamiehistön lojaalistamiseksi miellettiin — maailmansodan puhjettua kiihtyivät, ja niiden päämäärä näytti yhä totaalisemmalta, myös Kallio kallistui avoimen, aseellisenkin vastarinnan puolelle.

Toisen sortokauden aikainen ns. uusaktivismi oli luonteeltaan erilaista kuin Bobrikovin aikainen. Suomalaisten sisäinen rintama oli vielä epäyhtenäisempi kuin aikaisemmin. Sosialistien asema eduskunnassa vahvistui vaali vaalilta, ja heidän päämääränsä poikkesivat suuresti porvarillisten perustuslaillisten päämääristä. Sosialistien pelko taas hillitsi perustuslaillisten Venäjän-vastaisuutta ja sai rintaman rakoilemaan. »Pietarin tietä» kulkivat kaikki poliittiset ryhmät vuorollaan.

Ensimmäinen maailmansota synnytti uuden aktivismin, joka suuntautui yhteistyöhön Venäjän sotilaallisen vastustajan Saksan kanssa. Pyrkimyksenä oli Saksan — tai Ruotsin — avulla hankkia suomalaisille sotilaallista koulutusta ja sitten näiden maiden tuella ryhtyä irrottamaan Suomea Venäjästä. Vanhat aktivistit Konni Zilliacus ja Jonas Castren ottivat jo 1914 yhteyksiä saksalaisiin, ja Ruotsissa karkotettuna oleva Herman Gummerus yritti innostaa ensimmäisen sortokauden aikaista kagaalia uuteen toimintaan. Kagaali osoittautui kuitenkin varovaiseksi. Mahdollisuudet toimintaan Suomessa näyttivät vähäisiltä, ja perustuslaillisten laillisuusajattelu oli juurtunut syvälle.

Vuoden 1915 alusta oli suomalaisen uusaktivismin tärkein ilmenemismuoto jääkäriliike, suomalaisten nuorukaisten hakeutuminen salaa Saksaan sotilaskoulutusta saamaan. Yli puolentoistatuhannen miehen toimittaminen Saksaan sotaa käyvästä sotilashallinnon alaisesta maasta ei ollut yksinkertaista, vaan edellytti laajaa tukiorganisaatiota. Jääkäriliike oli kansanliikettä, johon otti osaa myös Kyösti Kallio.

Jääkäriliike oli laitonta, mitä vaaranalaisinta ja siksi hyvin salaista toimintaa. Kaikki kirjeellinen ilmoittelu asioista oli ehdottoman kiellettyä, minkä vuoksi kirjallisia dokumentteja syntyi vähän. Jääkäriliikkeen ja aktivismin tutkiminen on tämän vuoksi ollut vaikeaa, ja väärinkäsityksiä on jäänyt elämään. Myös Kyösti Kallion suhteesta jääkäriliikkeeseen on julkisuudessakin väitetty aivan paikkansapitämättömästi, että hän olisi ollut sille kielteinen. Jääkäriliikkeen historian kirjoittaja Matti Lauerma on kirjannut Kyösti Kallion suhteen jääkäriliikkeeseen epämääräisesti (»osoitti jonkinlaista ymmärtämystä»), minkä määritelmän Aulis J. Alanen arvelee liian miedoksi.

Näin asia onkin. Kallio oli yksinkertaisesti varovainen, niin kuin pitikin olla. Hänen taajassa kirjeenvaihdossaan Alkion kanssa ei näy mainintoja jääkäriasiaan tai aktivistiseen toimintaan lukuun ottamatta jotakin salaista vihjausta V. O. Sivenin tapaamiseen.

Siitä huolimatta Kallio oli jääkäriliikkeessä paljonkin mukana, niin kuin oli ollut ensimmäisen sortokauden aktivistitoiminnassakin. Yhtä keskeinen hänen asemansa ei ollut, eikä oikein olisi voinut hänen muuttuneen asemansa huomioon ottaen ollakaan, mutta Kallio kuului myös 1910-luvulla aktivistien riveihin.

Maalaisliiton piirissä johtavin aktivisti oli helsinkiläisen Kammion sairaalan omistaja, lääkäri V. O. Siven. Kallio ja Siven tapasivat marraskuussa 1913 Seinäjoella ilmeisesti aktivistiasioissa Alkion tieten; salaperäisellä kirjeenvaihdolla varauduttiin hämäämään urkkijoita. Voikauppakirjeiden yhteydessä vaihtuivat myös salaiset tapaamis- ja toimintaviestit sen jälkeen kun Siven oli tutustuttanut Kallion jääkäriliikkeeseen ja saanut hänet mukaan toimintaan.

Myös pohjoispohjalaiset ylioppilasaktivistit ovat voineet antaa Kalliolle tietoja jääkäriliikkeestä. Kallio tiesi maalaisliiton johtomiehistä ensimmäisenä jääkäriliikkeestä. Hän tiedotti sitten asiasta Alkiolle ja kansanedustaja A. O. Vuorimaalle pyytäen näiden kantaa siihen, voisiko maalaisliitto puolueena määritellä suhtautumistaan jääkäriliikkeeseen, mitä ylioppilaat olivat pyytäneet Iltakauden keskustelun jälkeen miehet päättivät, ettei minkäänlaista lausuntoa, yksityistäkään, annettaisi.

Hanke oli epämääräisellä pohjalla, ja vaikka Kallion tiedossa oli sosiaalidemokraattisen puolueen myönteinen vastaus ylioppilaille, ei siihenkään voinut täysin luottaa. Maalaisliitto puolueena ei asettunut ylioppilaiden pettymykseksi jääkäriliikkeen taakse.10 Sen sijaan monet maalaisliittolaiset tärkeätkin poliitikot yksityisinä kansalaisina tekivät työtä paljon sen hyväksi. Heihin kuului Kallio. Kallion keskeistä asemaa aktivistitoiminnassa osoittaa sekin, että kun Suomesta lokakuussa 1915 lähti valtiollisten puolueitten valtuuskunta Tukholmaan neuvottelemaan sikäläisten aktivistien kanssa, Kallion oli tarkoitus lähteä mukaan maalaisliiton edustajana.

Passivaikeuksien vuoksi hän jäi kuitenkin pois, koska hän ei päässyt ajoissa matkaan.

Jääkärivärväystä ja miesten maasta toimittamista varten perustettiin laaja, ainakin 87 haaraosastoa käsittänyt organisaatio. Mukana oli eri puolueisiin lukeutuvia, mm. tunnetut maalaisliittolaiset poliitikot Mikko Luopajärvi ja J. A. Heikkinen, »Hallan Ukko». Myös Nivalassa toimittiin vilkkaasti. Kuusi nivalalaista lähti jääkäreiksi, ja Nivalankin kautta kulki etappitie. Nivalan innokkaimpana värvärinä toimi Kallion vanha ystävä, kirjailija Kyösti Wilkuna ja tärkeänä tukijana oli hänen läheinen nuorisoseuratoverinsa Maikki Kärenlampi. Tukea toiminnalle tuli myös Heikkilästä, jonka isännällä oli suorat suhteet liikkeen johtoon. Paikalliset viranomaiset olivat jälleen vastarintatoimintaa tukemassa, niin kuin ensimmäisellä sortokaudella, ja Nivalan nimismies erotettiinkin toiminnan paljastuttua.

Nivalassa jääkäritoiminta hoidettiin kehnosti. Wilkuna oli uhmapäinen ja valitsi taitamattomasti miehiä, esimerkiksi Heikkilän vilpilliseksi osoittautuneen rengin. Kun Wilkuna vielä joutui juovuspäissään tappeluun erään naapurinsa kanssa hänet annettiin ilmi ja poliisi vangitsi hänet 23.5.1916, minkä jälkeen matka vei ensin Ouluun lääninvankilaan ja sieltä Spalernajaan. Kuulusteluissa Wilkuna puhui sitten asioita sivu suunsa, mm. sen että hän oli saanut pidätyshetkellä löydetyn revolverin tohtori Siveniltä, jota nyt myös uhkasi vangitseminen. Kallio lähetti kiireesti Sivenille sanan lankonsa Heikki Kivimäen mukana, että tämän olisi mentävä »maan alle». Näin tapahtuikin, ja Siven siirtyi sitten Tukholmaan.

Tästä välikohtauksesta jäi sitten pysyvä jälki Kallion ja Wilkunan suhteisiin. Wilkuna syytti Kalliota kiinni joutumisestaan ja jopa ilmiantajakseen, eivätkä entisten ystävysten välit palanneet koskaan edes siedettävälle tasolle. Kallion tapaus pakotti äärimmäisen varovaiseksi ja suorastaan vetäytymään jääkäriliikkeestä eroon. Hän oli jo jääkärivärväyksestä epäilyksen alainen ja pidätysmääräys olisi annettu, mikäli kuvernööri af Enehjelm olisi saanut pienintäkään aihetta. Seyn oli ilmoittanut epäilyksistään kuvernöörille passijutun yhteydessä.

Venäjän vallankumous ja Kallion siirtyminen senaatin jäseneksi vaikuttivat sitten ratkaisevasti hänen suhteisiinsa aktivismiin ja maltillistivat hänen kantojaan. Se ei silti tarkoita, etteikö Kallio olisi ollut aktivisti, vaikkei hän siitä koskaan itse mitään numeroa tehnytkään. Presidenttinä ollessaan, 12.3.1937, hän kutsui vankilasta vapautumisensa 20-vuotismuistoa juhlivat kalterijääkärit luokseen presidentinlinnaan puhuen näille kauniita sanoja.