Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Suomen Maalaisväestön Liiton perustaminen

Yleisen äänioikeuden toteuttaminen mullisti Suomen puolueolot, jotka muutenkin olivat uudistumassa. Se muutti perusteellisesti puolueitten voimasuhteet ja käynnisti pitkään kypsyneen prosessin, joka johti uuden maalaispuolueen perustamiseen. Tämä kosketti hyvin läheisesti myös Kyösti Kalliota. Autonomian loppuvuosien Suomi oli täynnä kärjistyneitä sosiaalisia ongelmia. Eniten niitä oli maaseudulla, jossa valtaosa asukkaista eli ja oli. Kaikki puolueet, varsinkin suomenkieliset, kiinnittivät kyllä huomiota maaseutukysymykseen ja laativat niiden ratkaisemiseen tähtääviä ohjelmia, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi osaksi senkin vuoksi, että sortokausien puolueriidat saivat puolueet kiinnittämään huomionsa muihin kuin maaseutukysymyksiin.

Maanomistusolojen vääristymät, köyhyys ja sietämättömiksi koetut manttaalirasitukset painoivat, vaikka talonpoikaissäädyn edusmiehet niihin koettivat kiinnittää huomiota. Kun samaan aikaan henkisellä puolella talonpoikaisväestön poliittiset toimintaedellytykset paranivat mm. maamiesseura-, osuustoiminta-, nuorisoseura- ja kansanopistoliikkeen myötä, lisääntyivät vaatimukset maaseudun poliittisesta irrottamisesta kaupunkijohtoisiksi koetuista puolueista. Ajatus itsenäisestä maalaispuolueesta eli pinnan alla pitkään — niin kuin monessa muussakin Euroopan maassa — ennen kuin eduskuntauudistus aktualisoi sen syksyllä 1906.»

Maalaisliiton syntyä edelsi usean kuukauden mittainen mutkikas kokoussarja, johon otti osaa sekä eri puolueisiin lukeutuvia että puolueisiin kuulumattomia asianharrastajia. Osa pyrki luomaan enemmän tai vähemmän epäitsenäisen maaseuturyhmittymän olemassa olevien porvarillisten suomenkielisten puolueitten yhteyteen, kun taas toisten mielessä oli alun perin kokonaan erillisen talonpoikaispuolueen perustaminen.

Tulevan maalaispuolueen perustamiseen johtaneen tapahtumasarjan merkittävimpänä käynnistäjänä voidaan pitää vanhasuomalaista agraaripoliitikkoa, professori Hannes Gebhardia. Gebhard oli maaseudun taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien perusteellinen tuntija. Johdettuaan osuustoimintaliikkeen alkuaikojen kehitystä hän tuli siihen tulokseen, että maaseutu tarvitsi taloudellisen yhteistoiminnan ohella myös poliittista järjestäytymistä. Otettuaan yhteyttä mm. nuorsuomalaiseen nuorisoseuramieheen, kirjailija Santeri Alkioon Gebhard kutsui helmikuussa 1906 Lapualle koolle ns. sovintokokouksen, jossa oli tarkoitus yhdistää suomalaisten puolueitten maaseutuohjelmat tai jopa itse puolueetkin. Gebhard piti asiasta perusteellisen ja innostavan alustuksen, mutta tavoite osoittautui kuitenkin liian vaativaksi. Puolueita tai niiden ohjelmia ei yhdistetty. Jatko-ohjelmasta kuitenkin sovittiin.

Lapuan kokouksessa sovitulla tavalla Gebhard kutsui 19.2.1906 Suomalaisen Seuran juhlasaliin pappis- ja talonpoikaissäätyjen suomenkielisiä valtiopäivämiehiä keskustelemaan Lapualla esittämästään ohjelmasta. Hän piti alustuksensa uudelleen, ja pian sen jälkeen se ilmestyi painettuna kirjasena otsikolla Pienviljelijät kokoon.

Itse kokouksessa johti puhetta talonpoikaissäädyn puhemies, nuorsuomalainen Pekka Aulin (sittemmin Ahmavaara), ja mukana oli myös edusmies Kyösti Kallio. Keskustelu oli pingottunutta, kun vanha- ja nuorsuomalaiset epäilivät toistensa aikomuksia. Kokous asetti kymmenhenkisen toimikunnan selvittämään maalaispuoluehankkeen jatkoa. Kallio ei tuohon toimikuntaan tullut, eikä hankkeesta tullut mitään. Toimikunta ei kokoontunut kertaakaan, ja maalaispuolueajatus kehittyi sitten eri suuntaan kuin Gebhard oli suunnitellut.

Maalaispuolueen perustaminen pääkaupungissa, olemassa olevien puolueitten johdolla, ikään kuin »syrjästä tulleesta tyrkkäyksestä», kuten Kallio luonnehti kolmisen vuotta myöhemmin ei onnistunut.

Sen sijaan alettiin ajatusta viedä eteenpäin maakunnissa, missä monet henkilöt olivat jo pohjustaneet asiaa lehtikirjoituksin ja muin yksittäisin kannanotoin. Keväällä ja kesällä perustettiin osaksi vanhasuomalaisen puolueen toimitsijain aloitteesta, osaksi spontaanisti useitakin »maalaisliittoja» Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä Etelä-Karjalassa. Huhtikuun 1. päivänä 1906 ilmestyi Vaasassa Alkion Ilkka-lehden näytenumero, ja siitä alkaen lehdessä puhuttiin maalaispuoluehankkeesta.s Oulaisissa pidettiin 1.5.1906 kokous, johon ottivat osaa mm. Gebhard, Pellervo-Seuran konsulentti Otto Karhi sekä Oulun läänin Talousseuran sihteeri Filip Saalasti. Heidät valittiin tuolloin komiteaan, joka julkaisi 20.5. kehotuksen perustaa maalaispuolueen-paikallisosastoja. Karhi ja Saalasti olivat kirjoittaneet maalaispuoluehankkeen puolesta jo useita kertoja Oulun nuorsuomalaisessa Kaleva-lehdessä. Gebhard pyysi Oulaisten kokoukseen Karhin kirjeellisesti. On mahdollista, että hän tahtoi vaikuttaa tähän alaiseensa myös saadakseen omat ajatuksensa otettavaksi huomioon maalaispuoluehankkeissa.

Karhi edusti kuitenkin tuolloin jo itsenäiseen puolueeseen tähtäävää linjaa, josta Gebhard puolestaan oli suomalaisen puolueen painostuksesta luopunut.

Elokuun 23. päivänä 1906 Karhi julkaisi Kalevassa Oulujoen maamiesseuran nimissä kutsun saapua Ouluun maanviljelijöiden kokoukseen pohtimaan puolueen perustamista. Kutsu sai aikaan Kalevassa lehtikirjoittelua, ja kahdessa kirjoituksessa, joista toinen oli Karhin, kannatettiin puoluehanketta.

Nyt oli Kyösti Kallionkin aika ottaa kantaa kotiseudullaan käytävään puoluekeskusteluun. Hän lähetti Helsingistä Kalevaan artikkelin, joka julkaistiin 8.9.1906. Siinä Kallio asettui varsin varovaiselle kannalle uuden puolueen tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksista, vaikka hän piti maalaisten yhteenliittymistä muuten erittäin tarpeellisena. Samassa yhteydessä Kallio määritteli kantansa käsitteeseen maalaiset. Hän korosti, ettei »maataviljelevä väestö» käsittänyt vain maanomistajia, vaan myös maatyömiehiä, koska »kieltämättä on näiden suhde läheisempi ja elämisen ehdot paremmin yhteiset kuin maatyömiehen suhde kaupunkilaissosialismiin». Uuden eduskunnan ensimmäisiin tehtäviin kuuluikin Kallion mielestä tilattoman väestön maahan kiinnittäminen. Olipa kyse omistajista, vuokraajista tai työmiehistä, maalaisten asia oli yhteinen, oli suurviljelijä Kallion järkähtämätön näkemys. Puoluehanketta hän sen sijaan jarrutteli: »Varsinaista maalaispuoluetta, koko maata käsittävää, ei tällä hetkellä liene mahdollista perustaa, vaan sen syntymisestä ei tarvitsekaan nyt niin erikoisesti huolehtia, sillä se syntyy olevien olojen pakosta, ellei muuten, niin uuden eduskunnan kokoontuessa.»

Kallion enempää kuin muidenkaan varovaisuus ei kuitenkaan enää voinut pidätellä puoluehankkeen kannattajia. Oulun kokous, joka pidettiin 18.-19.9., onnistui hyvin. Kokouksessa oli parisataa osanottajaa, joista 123 oli 40:ssä Oulun läänin kunnassa pidettyjen kansalaiskokousten valtuuttamia. Vanhasuomalaisen Kaiku-lehden yritys kylvää eripuraisuutta uskottelemalla kokouksen pyrkivän liittoon sosialistien kanssa ja kirkon erottamiseen valtiosta ei onnistunut. Kokous oli päätöksissään yksimielinen. Suomen Maalaisväestön liitto päätettiin perustaa suuren innostuksen vallitessa, ja sille laadittiin ensimmäinen ohjelmaluonnos.

Kyösti Kallio ei ollut mukana SML:n perustavassa kokouksessa. Karhi oli kyllä esittänyt hänelle henkilökohtaisen kutsun, mutta kun säätyvaltiopäivien päättäjäiset sattuivat samalle päivälle, ei hän olisi voinutkaan olla läsnä, vaikka olisi halunnutkin — eikä halustakaan voi olla varma. Kallio oli ilmaissut varovan torjuvan kantansa lehtikirjoituksessaan kuukautta aikaisemmin. Toisaalta uusi puoluehanke kiinnosti häntä niin kuin monia muitakin nuorsuomalaisia maalaisedustajia, ja jotenkin hän tahtoi olla mukana. Kallio lähetti SML:n toiselle ahkeralle puuhamiehelle agronomi Filip Saalastille nuorsuomalaisten valtiopäivämiesten puoluettaan varten laatiman maalaisohjelmaluonnoksen, ja sitä käytettiin jokseenkin sellaisenaan Suomen Maalaisväestön Liiton perustavan kokouksen ohjelmakäsittelyn pohjana ja hyväksyttiin uuden puolueen ohjelmaksi. Kallio lähetti myös muiden nuorsuomalaisten pohjoissuomalaisten edustajatoveriensa Aulinin, Siiran, Halosen, Jurvan — kanssa Oulun kokoukselle sähkeen, jossa toivotettiin menestystä maataviljelevän väestön pyrkimyksille laillisen edistyksen pohjalta. Sähke luettiin kokouksen alussa.

Kokous ei ollut valtiopäivämiesten sähketervehdyksestä pelkästään hyvillään. Vanhojen puolueitten vaikutusta pelättiin yleisesti, eivätkä herravihaiset maalaispuolueen perustajat halunneet tunnettujen poliitikkojen mukaantuloa. Ylivieskalainen K. W. Ylitalo, jonka kanssa Kyösti Kallio oli ollut yhteistyössä silloisen kotiseutunsa sivistysriennoissa, pani ankaran vastalauseen, koska alustaja (Saalasti) oli »ryhtynyt tarjoomaan Helsingin herrojen laitteita kokouksen hyväksyttäviksi». Kallio oli uuden puoluehankkeen ajajien kannalta herra. Ja kokous päätti joka tapauksessa vastoin tunnettujen poliitikkojen kantaa perustaa itsenäisen puolueen, jolla oli oma ohjelma, olkoonkin että sen pohjaksi kelpasi Kallion lähettämä nuorsuomalaisten luonnos. Kokous päätti myös kutsua koolle uuden, nyt koko maata käsittävän kokouksen Seinäjoelle lokakuun 26.-27. päiviksi ja totesi, että tuohon kokoukseen kutsuttavien henkilöiden piti olla nimenomaan sellaisia henkilöitä, »jotka täydellisesti voivat irrottautua entisistä puolueista sekä täydellä tarmolla käydä asiaan käsiksi».

Kokous valitsi myös Suomen Maalaisväestön Liitolle väliaikaisen puoluehallinnon. Puheenjohtajaksi tuli Otto Karhi. Jäseniksi valittiin hänen lisäkseen seitsemän pohjoispohjalaista. Yksi heistä oli valtiopäivämies Kyösti Kallio.

Nuorsuomalainen vai maalaisliittolainen?

Valinta Suomen Maalaisväestön Liiton hallintoon lienee ollut Kalliolle yllätys. Tilanne oli monella tavalla kiusallinen. Hän oli vastustellut itsenäisen puolueen perustamista. Uusi puolue oli nimenomaan julistanut itsenäisyyttään ja sanoutunut irti nuorsuomalaisesta puolueesta. Se vaati omiaan irrottautumaan-ehdottomasti entisestä.

Ratkaisu ei ollut Kalliolle mitenkään helppoa. Hänen asemansa oli vakaa ja arvostettu. Nuoresta iästään huolimatta hän oli saanut puolueeltaan monia arvokkaita luottamustoimia valtiopäivillä. Nuorsuomalaisen puolueen johtoelimiin hän ei kuulunut, mutta hän oli joka tapauksessa tunnustettu poliitikko, eikä siirtyminen uuteen varsin epävarmalla pohjalla olevaan maalaispuolueeseen voinut tuntua helpolta. Hänellä oli nuorsuomalaisessa puolueessa ystäviä ja tukijoita, joita ei voinut noin vain sivuuttaa.

Toisaalta Kyösti Kallion suhde nuorsuomalaiseen puolueeseenkaan ei ollut ongelmaton. Puolueen maaseutuohjelma ei tyydyttänyt häntä, niin kuin ei nuorsuomalaisia maaseutuedustajia yleensäkään, vaan monet ohjelmakohdat olivat jääneet epämääräisiksi ja vanhasuomalaisiinkin verrattuna vanhoillisiksi. Puolue oli sisäisesti hajanainen. Kun koko puolue oli muodostunut perustuslakitaistelun yhteydessä, siihen kuului yhteiskunnallisista kysymyksistä hyvin eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Hajanaisessa puolueessa oli useita ryhmittymiä, jotka taistelivat toisiaan vastaan melko avoimestikin. On ilmeistä, että tämä sisäinen hajanaisuus helpotti Kallion lopullista päätöksentekoa, irrottautumista nuorsuomalaisesta puolueesta.

Kallio ei koskaan kuulunut puolueensa jyrkimpiin, kuten kävi ilmi jo vuoden 1904 valtiopäivien aikana. Tuolloinhan hän kuului perustuslaillisten siihen ryhmään, joka kannatti valtiopäivätyön jatkamista jo ennen kuin suuren anomuksen vastaus oli saatu. Hän oli nuorsuomalaisten ns. ståhlbergilaisia. K. J. Ståhlberghan leimasi »streikkipuuhan» mielettömäksi, ja Kallio oli asiallisesti samaa mieltä. Kallio oli myös yhteydessä kirjailija Santeri Ingmanin, tunnetun ståhlbergilaisen kanssa.

Kun talonpoikaissäätyyn palasi 20.12.1905 alkavilla valtiopäivillä vanha oikeustaistelija Jonas Castren, puolueen sisäiset kiistat syvenivät. Castrenista tuli heti radikaalin siiven johtaja, ja vaikka Kallio kunnioitti häntä ja oli ollut mm. Bodenin kokouksessa hänen kanssaan yhteistyössä, ei hän ollut Castrenin varaukseton kannattaja. Huhtikuussa 1906 pidettiin nuorsuomalaisten puoluekokous, jossa Ståhlbergin miehet yrittivät syrjäyttää Castrenin puolueen keskuskomiteasta. Kallio osallistui puoluekokoukseen valtiopäivämiehenä, mutta ei käyttänyt puheenvuoroja puoleen eikä toiseen. Itse hän ei kuulunut keskuskomiteaan, jonne Castren syrjäytysyrityksestä huolimatta pääsi. Vähällä päästä oli myös Alkio, joka jäi toiseksi varamieheksi saatuaan puoluekokouksessa 97 ääntä.

Yksityisesti Kallio esitti kovaakin kritiikkiä Castrenia kohtaan. Hän kertoi tämän valtiopäivien ensi päivistä lähtien esiintyneen »hyvin hallitsevasti ja liian kulmikkaasti» ja iloitsi »meidän» jo äänestäneen hänet penkin alle — »me» tarkoitti talonpoikaissäädyn nuorsuomalaista ryhmää. Kallio pelkäsi Castrenin saavan esiintymisellään vielä paljon hankaluutta aikaan ja valitti säädyn joutuneen istumaan seitsemän tuntia »melkeinpä hänen tähtensä».

Tyytymättömyys puolueen johtoon oli kuitenkin eri asia kuin puolueen jättäminen. Kallio katsoi olevansa Castrenille selityksen velkaa ja kirjoitti tälle 4.10. laajan kirjeen, jossa hän selvitteli perusteellisesti asemaansa ja aikomuksiaan. Hän totesi joutuneensa Suomen Maalaisväestön Liiton hallintoon tahtomattaan ja aikoneensa ensin kieltäytyäkin, mutta menneensä sitten mukaan »odottavalla kannalla». Itse puolueen onnistumiseen hän kertoi suhtautuvansa hyvinkin arvellen ja totesi sen itsenäisyyden olevan »enimmäkseen maskia». Enemmän toiveita hän kertoi asettavansa Alkion ym. eteläpohjalaisten nuorsuomalaisen maalaisliiton perustamiseen, koska nämä lähtivät nuorsuomalaisen puolueen alaosastona, niin kuin Kallion mielestä pitikin.

Samantapaisen kirjeen Kallio kirjoitti myös Pekka Aulinille. Tämä vastasi ymmärtävänsä Kallion menettelyn. Hän korosti, että Kallion piti pysyä mukana niin kauan kuin häntä ei pakotettu toimimaan vastoin vakaumustaan, sillä se olisi »ainoa pelastus tuolle liitolle», jossa heti alkuun oli ilmennyt vääriä ajatussuuntia. Oli tärkeää, että uutta puoluetta johtaisivat järkevät miehet eikä tyhjän kiihkoilijat. Aulin kertoi ajattelevansa itse, ettei moisesta sekasotkusta tulisi mitään, mutta sittenkin Kallion tuli pysyä mukana niin kauan kuin mahdollista ja yrittää johtaa »tuota muuten hyvää tarkoittavaa liittoa perustuslailliselle kannalle.. Iin miehet olivat Aulinille kertoneet äänestäneensä perustavassa kokouksessa Kalliota väliaikaiseen hallintoon juuri vastapainoksi »lanttolais-ylitalolaisuudelle». Tällä hän tarkoitti jyrkkiä herravihaajia Ivar Fredrik Lanttoa ja ylivieskalaista K. V. Ylitaloa. Itse Aulin ei arvellut kelpaavansa maalaisliittoon, koska hän oli »kuulemma saanut liiaksi helsinkiläis-kaupunkilaista henkeä, joka ei kelpaa noin perin omintakeisessa liitossa — voi sinua pyhä yksinkertaisuus», huokasi valtiopäivämies Aulin. 18.10. Aulin Helsingin Sanomissa hyökkäsikin avoimesti maalaisliittoa vastaan.

Kuten noista kirjeistä käy selvästi ilmi, Kallion suhtautuminen uuden agraaripuolueen mahdollisuuksiin oli vähintään epäilevä. Seinäjoen kokoukseenkin hän katsoi menevänsä enemmän tarkkailemaan.  Viikkoa ennen Seinäjoen kokousta hän kävi Alkion eteläpohjalaisten kokouksessa Kauhavalla yhdessä Aulinin kanssa nimenomaan nuorsuomalaisena valtiopäivämiehenä.

Seinäjoen puoluekokoukseen 26.-27.10.1906 Kyösti Kallio matkusti sekavin tuntein, uuden puolueen johtoon kuuluvana mutta yhä entiseen puolueeseensa lukeutuvana. Hän ei ollut virallinen edustaja. Hän oli kyllä ollut mukana Nivalassa pidetyssä kansa laiskokouksessa 21.10.1906 vieläpä puheenjohtajana, mutta Nivalasta oli puoluekokousedustajiksi valittu maanviljelijät Juho Niemelä, Herman Salanne ja Antti Niskanen.  Kotikutoinen sarkapuku päällä ja saappaat jalassa kuin talonpojalla ainakin valtiopäivämies Kallio ilmaantui Seinäjoen kokoukseen.

Kokous oli todella »aika villi., kuten Kallio myöhemmin muisteli. Kysymys oli pitkällisen kiistan lopullisesta ratkaisusta, jonka tiedettiin vaikuttavan maaseudun väestön tulevaan äänestyskäyttäytymiseen suuresti. Mukana oli vielä kerran väkeä kaikista maalaispuolueajatusta muodossa tai toisessa ajaneista piireistä. Vanhasuomalaiset olivat varustautuneet perusteellisesti. Puolueen valtuuskunta oli ilmaissut 10.10.1906 huolensa itsenäisen maalaispuolueen synnystä ja päättänyt lähettää Seinäjoelle etevimmät edustajansa osoittamaan maalaisliiton ohjelman huonoutta ja koko puuhan hataruutta. Vanhasuomalaisia johti luonnollisesti Hannes Gebhard. Nuorsuomalaisten näkyvin mies oli Aulin. Mukana oli myös Alkio vasta perustamansa Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton (EPNM) miesten kanssa. Eniten oli kuitenkin uuden Suomen Maalaisväestön Liiton intomielisiä pohjoispohjalaisia ja joitakin karjalaisia tai savolaisia kannattajia. Paikalla oli yhteensä kolmisensataa henkeä, joista virallisia valtuutettuja noin 140. Kallio ei siis lukeutunut yksiselitteisesti mihinkään ryhmään.

Aulinin ja Gebhardin ryhmät tekivät parhaansa estääkseen kokousta päättämästä lopullisesti itsenäisen puolueen perustamisesta. Vastarinta oli kuitenkin turhaa. Kokouksen avannut Karhi korosti avauspuheessaan talonpoikien riippumattomuutta herroista, ja herraviha saikin kokouksessa selviä ilmaisuja. Gebhardin puhe ei tehonnut ja häntä vaadittiin alas. Kun toinen vanhasuomalainen, lehtori Borg-Kivilinna — sittemmin maalaisliiton kansanedustaja — yritti tukea Gebhardia, hänelle huudettiin, ettei »Porkia» tarvittu kokouksessa. Suuttuneet vanhasuomalaiset, kuutisenkymmentä luvultaan, lähtivät kokouksesta palaamatta enää, ja Gebhardista tuli maalaisliiton yksi sitkeimmistä ja kitkerimmistä arvostelijoista. Tyrmäävä vastaanotto vaikutti myös siihen, että vanhasuomalaiset luopuivat yrittämästä vaikuttaa uuden puolueen ohjelmaan. Heillä oli ollut tämä taktiikka suunniteltuna siltä varalta, että itsenäinen maalaispuolue syntyisi.

Nuorsuomalaiset menestyivät vähän paremmin. Huomattuaan turhaksi yrityksensä estää maalaispuoluetta itsenäistymästä Aulin kumppaneineen muutti taktiikkaa ja alkoi vaikuttaa mahdollisimman paljon uuden puolueen ohjelmaan. Siinä he saivat tukea myös Kyösti Kalliolta. Aulin teki laillisuuskantaa korostavan lisäyksen ja Kallio puolestaan ehdotti, että puolue ottaisi ohjelmansa ensimmäiseksi kohdaksi laillisuuskysymyksen. Molemmat muutosehdotukset hyväksyttiin, ja näin Suomen Maalaisväestön Liitto siirtyi lähemmäs nuorsuomalaisia ja ankkuroitui perustuslaillisiin. Kallion kannalta tilanne helpottui. Hän oli toiminut ikään kuin välittäjänä entisen puolueensa ja maalaisliiton välillä. Häntä ei kuitenkaan valittu uusittuun puoluehallintoon, jota edelleen johti Karhi.

Kallio otti osaa keskusteluun myös muista ohjelmakohdista, erityisesti torpparikysymyksestä. Hän valitti sitä, että puolueen torppariohjelma oli Oulussa jäänyt vielä epämääräiseksi. Hänen käsityksensä mukaan koko torpparilaitos oli vanhanaikainen, ja se olisi »kokonaan muutettava uusille urille». Kallion mielestä olisi pyrittävä torppareiden täyteen omistusoikeuteen, koska sillä olisi kansalle suuri siveellinen merkitys, »jos taas joskus meitä yritetään ahdistaa». Kallio sai kokouksessa vastakaikua ajatuksilleen.

Kyösti Kallio oli vielä Seinäjoen kokouksen jälkeenkin nuorsuomalainen. Uusi puolue veti kuitenkin häntä nyt selvästi enemmän puoleensa. Hän oli kyennyt vaikuttamaan sen ohjelmaan. Puolueen keskittyminen maaseutukysymyksiin miellytti häntä epäilemättä myös. Juuri nuorsuomalaisen puolueen epämääräisyys niissä kysymyksissä oli häntä kiusannut ja vieraannuttanut siitä. Nuorsuomalaisten puoluekokous oli kyllä edellisessä huhtikuussa hyväksynyt puolueelle erityisen maalaisohjelman, mutta talonpoikaissäädyn edistyksellisimmät jäsenet eivät olleet siihen alkuunkaan tyytyväisiä. He asettivat keskuudestaan oman komitean täydentämään tätä ohjelmaa, mukana myös Kallio. Kallio sai ajetuksi ohjelmaan vaatimuksen manttaalirasitusten poistamisesta. Se tyydytti häntä sillä kertaa, mutta ei pysyvästi.

Kahden puolueen ehdokkaana eduskuntavaaleihin

Eduskuntavaalivalmistelut käynnistyivät puolueissa syksyn mittaan ehdokasasettelulla. Niissä vaalipiireissä, joissa uusi maalaispuolue esiintyi, asettelu oli hankala, koska kaikki ehdokkaiksi aiotut tai aikovat eivät olleet selvillä siitä, mihin puolueeseen lukeutuisivat. Heihin kuului Kyösti Kallio. Hän oli Pohjois-Pohjanmaan tunnetuimpia talonpoikaisedustajia ja sellaisena haluttu niin SML:n kuin nuorsuomalaisten listoille. Toisaalta häneen ei täysin luotettu kummassakaan puolueessa.

Nuorsuomalaisten keskustoimikunta käsitteli ehdokasasettelua 13.10.1906. Oulun läänin eteläisen vaalipiirin yleisehdokkaiksi nimettiin Jonas Castren ja Mauno Rosendal, mutta ei sen sijaan Kalliota. Aulin pääsi yleisehdokkaaksi läänin pohjoisessa vaalipiirissä.  Erityisesti haluttiin turvata Castrenin pääsy eduskuntaan. Hän oli ensimmäisenä-nimenä kahdeksalla listalla ja lisäksi mukana viidellä muulla. Tällainen yksipuolisuus tuotti lopulta puolueelle huonon tuloksen ja harmitti muita ehdokkaita, mm. Kalliota. Puolueella oli muutenkin vaikeuksia ehdokasasettelussa monissa vaalipiireissä. Oulun eteläisessä pelättiin nimenomaan maalaisliiton kilpailua ja valitettiin omissa ehdokkaissa olevan myös »huonoja ja horjuvia, jopa suomettarelaisuuteen taipuvia». »Huonoihin» puoluejohto saattoi lukea myös Kyösti Kallion, joka otettiin mukaan Kalajoen listalle yhdessä ylivieskalaisen M. Knuutilan ja Jonas Castrenin kanssa. Myös Haapaveden nuorsuomalaiset perustivat valitsijayhdistyksen, jonka listalla olivat maanviljelijä Adolf Jussila, Castren ja Kallio. Kallion suostumusta listalle pyytänyt haapavetinen vakuutti kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä sikäläisten maalaisliittolaisten kanssa, joten hekin tulisivat »ainakin enemmältä osalta» äänestämään tätä listaa.

Joulukuussa pidetyssä puoluekokouksessa nuorsuomalaisen puolueen johto sai kovaa kritiikkiä sosiaalisissa ja kielikysymyksissä ottamansa liian lievän kannan vuoksi sekä Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton edustajilta että mm. Oulun nuorsuomalaiselta yhdistykseltä. Viimeksi mainitun edustaja F. A. Tuohino, joka lukeutui itse jo tuolloin käytännössä Suomen Maalaisväestön Liittoon, totesi pohjoisen Suomen kallistuvan kielikysymyksen vuoksi maalaisliiton kannalle: »Vetäkööt silloin Seinäjoelta rajan poikki Suomen, älköötkä tulko sinne enää tyrkyttämään nuorsuomalaista puoluetta, koska sinne on syntynyt uusi puolue kielikysymyksen vuoksi ja se huolehtii siitä, että maalaisväestö pysyy puolueessa».

Samaan aikaan kun Kallio tuli nuorsuomalaisten ehdokkaaksi, Nivalan maalaisliittolaiset valitsivat hänet ehdokkaakseen Suomen Maalaisväestön Liiton listoille. Silloinen vaalijärjestelmä antoi tähän laillisen mahdollisuuden, eikä Kallio ollut ainoa, joka esiintyi sekä nuorsuomalaisten että maalaisliiton ehdokkaana: jopa Pekka Aulin, talonpoikaissäädyn nuorsuomalainen puhemies, oli myös SML:n ehdokkaana Oulun pohjoisessa vaalipiirissä. Kaikkiaan kahden puolueen ehdokkaita oli neljä, kaikki nimenomaan tunnettuja nuorsuomalaisia, joita myös SML halusi nuoriin riveihinsä.

Kallio oli kyllä loppuvuodesta 1906 enemmän maalaisliittolainen kuin nuorsuomalainen. Tämä näkyy siitäkin, ettei hän osallistunut nuorsuomalaisten puoluekokoukseen, kun sen sijaan SML:n kokouksissa hän oli sekä Seinäjoella että Lahdessa 10.-12.12.1906. Puolue-elimiin häntä ei valittu, mutta mukanaolo pantiin luonnollisesti myönteisesti merkille nuoressa puolueessa. Hänen läheiset kannattajansa — mm. Herman Salanne — jotka olivat kolmea vuotta aikaisemmin tehneet hänestä nuorsuomalaisen valtiopäivämiehen, olivat pääosin uudessa puolueessa. Heidän toivomuksistaan huolimatta Kallio ei kuitenkaan suostunut asettumaan pelkästään SML:n ehdokkaaksi.

Kallion kaksoisehdokkuus aiheutti paljon polemiikkia lehdistössä ja lukemattomia myrkyllisiä hyökkäyksiä häntä vastaan sekä julkisesti että yksityisesti. Kyllä häntä ymmärrettiinkin. Hänen asuintoverinsa Pekka Pennanen, joka maalaisuudestaan huolimatta pysyi nuorsuomalaisena, kertoi ymmärtävänsä Kallion ratkaisun ja vakuutti tämän yhä »seisovan samalla sivustalla», vaikka kuuluikin »nimellisesti» eri puolueeseen. Pennanen toivoi Kallion ja hänen kaltaistensa mukanaolon voivan hillitä maalaisliitossa runsain mitoin ilmenevää tyhmää herravihaa. Jos se kyettäisiin välttämään, uudesta puolueesta kyllä hyvä tulisi, arveli Pennanen. Myös Herman Salanne oli valmis tukemaan häntä lehtikirjoituksin, kun hyökkäykset vaalien lähestyessä kiihtyivät. Mutta yleensä ymmärrystä ei löytynyt. Kallio sai kokea »puolueloikkariin» kohdistuvat epäluulot ja pilkan, ja häntä pidettiin pelurina ja keinottelijana — jollaiseksi hän itse ei hiukkaakaan itseään tuntenut.

Kiivaimmin hyökkäsivät pohjalaiset nuorsuomalaiset. Vaalitaistelu nuorsuomalaisten ja maalaisliittolaisten kesken kiihtyi varsin kovaksi. Nuorsuomalaiset yrittivät vastata SML:n rynnistykseen ylimielisyydellä: maalaisliitto oli »tyhmelein liitto», joka saisi aikaan vain perustuslaillisten voimien hajaannusta. Osaa SML:n miehistä, eritoten Saalastia ja Karhia, pidettiin vähintään salasuomettarelaisina, ja Karhia voitiin lisäksi syyttää sosialismin suosimisesta. Puolueen herraviha herätti sekä oudoksuntaa että halveksuntaa.

Kaikesta tästä sai runsain mitoin osansa puolueloikkariksi ja keinottelijaksi leimattu Kallio. Nuorsuomalaisten pääehdokkaalle Jonas Castrenille virtasi kentältä tukijoitten kirjeitä, joissa Kalliota ei säästelty. Kallio »taitaa kuulua kaikkiin puolueisiin mitä maassa vain esiintyy, sivelee suomettarelaiset, hivelee sosialistit, itse oli viimeksi tavatessamme nuorsuomalainen ja sydämessään agraari, pilkkasi Kustavi Elovaara, Kallion tuomiokunnan entinen valtiopäivämies joulukuussa — mainittakoon, että samainen Elovaara seurasi sittemmin Kallion esimerkkiä, ja hänet valittiin vuonna 1919 maalaisliiton kansanedustajaksi. Pyhäjärveläinen Janne Heikkinen vaati, että Kallio pitäisi jättää nuorsuomalaisten listoilta syrjään, »sillä se on kova maalaispuolueen mies ja ei näytä olevan puhas nuorsuomalainen, vaikka sitä vakuutti.. Kallion nuorisoseuratoveri Pasi Jääskeläinen taas piti Kallion esiintymistä myös nuorsuomalaisten ehdokkaana hyvänä ja vakuutti Haapajärvellä ja Kärsämäellä perustetun Jussilan, Kallion ja Castrenin yhteislistan merkitsevän »maalaisliiton itsemurhaa.. Monet muutkin nuorsuomalaisaktivistit agitoivat parhaansa mukaan Kalliota vastaan.. Innokkaaseen nuorsuomalaiseen vaalityöhön ryhtyi myös entinen valtiopäivämies Paavo Niskanen Nivalassa.

Maalaisliiton puolella ei ollut helpompaa. Kallion vilpittömyyttä epäiltiin sekä julkisesti että varsinkin salaa, ja ilmeni pyrkimyksiä pudottaa hänet lopulta listoilta kokonaan tai ainakin heikentää hänen sijoitustaan niille ja siten läpimenomahdollisuuksiaan. Ylivieskan maamieskoululla pidettiin 8.12.1906 SML:n paikallisliittojen (osastojen) edustajien kokous Otto Karhin ja Filip Saalastin johdolla. Kokouksen pääasiana oli ehdokasasettelu. Piirin yleisehdokkaiksi — joiden nimi siis esiintyi useimmilla listoilla — valittiin Karhi ja Saalasti. Paikallisehdokkaiksi Kalajokilaaksoon nimettiin K. V. Ylitalo, Kyösti Kallio, Mikko Knuutila, A. Aho ja emäntä K. Eerola. Piirijärjestön »keskuslautakunta» Saalasti, Ylitalo ja H. Ervasti käsitteli ehdokasasettelua 9.2.1907, ja yhä aiheutui Kalajokilaakson asettelusta päänvaivaa. Lautakunta päätti poistaa listojen yhdistelmästä toisen Ylivieskan ehdokaslistan (Knuutila, Kallio, Aho). Hylkäysperusteena oli se, että silloin ei olisi tarvinnut muuttaa useampia listoja. Oulussa pidetty SML:n valitsijayhdistysten asiamiesten ja vaalilautakunnan kokous 13.2.1907 ei kuitenkaan yhtynyt päätökseen, vaan pitkän keskustelun jälkeen, »jolla ei päästy varmaan päätökseen», äänestyksen tuloksena päätti poistaa vaaliliitosta kaksi Ylivieskan yhdistystä, mainitun Knuutilan, Kallion ja Ahon listan lisäksi Ylitalon, Knuutilan ja Karhin listan. Jälkimmäisen hylkäämisperusteena oli se, ettei ehdokkaita asetettaessa ollut menetelty sillä tavoin kuin Ylivieskan kokouksessa 8.12. oli päätetty — Kallion kannattajat tekivät siis vastaiskun. Ja kun piiritoimikunta valitsi vaaliagitaation tekijöitä eri kuntiin, tuli Nivala Otto Karhin osalle eikä pitäjän oman ehdokkaan, mikä myös kertonee jännityksestä.

Suomen Maalaisväestön Liiton oululaiseen lehteen Liittoon ilmaantui myös kirjoituksia, joissa epäiltiin Kallion vilpittömyyttä ja arveltiin hänen olevan SML:n listoilla vain siksi, että saisi enemmän kannatusta. Kallion läheisin tukimies Herman Salanne puolestaan kirjoitti vastakirjoituksen. Hän ihmetteli, oliko tosiaan sellainen aikomus, ettei maalaisliitto saisi Kalajokilaaksosta edustajaa, kun Kalliota kohtaan esitettiin jatkuvasti tuollaisia epäilyjä. Salanne ei suoraan kieltänyt sitä, että Kallio niin kuin muutkin ehdokkaat olisivat voineet »asiaan innostua itsensäkin eikä yksinomaan hyvän asian vuoksi», mutta katsoi, että oman seudun luottamus riitti. Tärkeämpää kuin se, mitä Kallio oli itse kannastaan sanonut oli se, että kansa oli koeäänestyksessä sanonut Kalliolle kuuluvan toisen vaalisijan. Salanteelle vastasi sieviläinen Augusti Halonen, joka varoitti äänestämästä Kalliota ja Aulinia heidän epäselvän puoluekantansa vuoksi.

Kaksoisehdokasasiaa käsitteli myös SML:n puoluehallinto. Helsingissä 6.-7.2.1907 pitämässään kokouksessa keskushallinto otti jyrkän kannan. Se totesi, ettei yhteisiä ehdokkaita ollut muualla kuin Oulun läänissä, jossa nuorsuomalaiset olivat »tekeytyneet milloin ystäviksi, milloin taasen asettuneet vihamieliselle kannalle». Tästä oli syntynyt käsitteiden hämmennys, jonka vuoksi yhteisiä ehdokkaita oli tullut asetetuksi. Loppuponsi oli kuitenkin heihin nähden ehdoton: Maalaisväestön Liitto ei tunnusta ehdokkaikseen niitä, jotka ovat antaneet asettaa itsensä muitten puolueitten listoille, elleivät he ilmoittaisi tulevansa ajamaan SML:n ohjelmaa. Päätöksestä ilmoitettiin osastoille kiertokirjeillä, ja siitä muistutti myös Liitto. Keskustelu Kallionkin asemasta jatkui.

Tosiasiassa kahden tai useammankin puolueen ehdokkaana esiintyviä oli koko maassa runsaasti, ja SML:nkin ehdokkaista kaikkiaan kymmenen oli tällaisia. Kallio oli näistä tunnetuin, mutta ei siis mikään harvinaisuus Hän ei myöskään halunnut hyväksyä itseensä kohdistettuja moitteita.

Kyösti Kallio oli siihen mennessä kirjoittanut Liittoon pari kertaa poliittisista kysymyksistä, mutta ei ollut omasta asemastaan käytyyn keskusteluun puuttunut. Nyt hän katsoi tarpeelliseksi sanoa omankin sanansa, ja hän sanoi sen tiukalla sävyllä. Kirjoituksessaan »Uudet ajat, uudet tavat!» Kalevassa 13.2. ja Liitossa seuraavana päivänä hän ilmoitti suoraan, ettei antaisi itseään komennella: jos hän valitsijoille kelpaisi, hän oli käytettävissä, mutta itsenäisyydestään hän ei aikonut tinkiä uuden puolueen uusien tapojen tähden.

Kirjoituksessaan Kallio aluksi kertasi siihenastisen osallistumisensa SML:n toimintaan. Hän totesi uuden liiton Seinäjoen puoluekokouksessa omaksuneen ne edistysmieliset ja kansanvaltaiset tavoitteet, joita hän itse ja nuorsuomalainen puolue olivat aina kannattaneet. Se edistysmielinen ja kansanvaltainen henki, joka kokouksen päätöksistä uhkui, oli saanut luonnollisesti kannatusta häneltä, kansan mieheltä. »Syyt ovat syvemmällä, miksi olen kannattanut maalaisliittoa, eikä suinkaan kenenkään suosion etsiminen, kuten vastustajani ovat selkäni takana kuiskineet » Hän totesi itseään syytetyn siitä, ettei ole todellinen maalaisliittolainen. Tuon syytteen Kallio myönsi oikeaksi, »jos maalaisliiton tarkoitus on tukahduttaa jäsentensä omintakeinen katsantokanta ja vaatia sokeaa alistumista johtajien ja joukkojen viittauksille». Sitä hän ei voisi luvata, koska »ajatukseni vapautta ja elämänkatsantokantaani en aijo vaihtaa hernerokkaan mistään hinnasta».

Nuorsuomalaisesta puolueesta Kallio kertoi itseään vieroittavan sen, että puolueeseen oli hakeutunut useita vanhoillisia, joiden paikka olisi suomettarelaisten joukossa, mutta jotka laillisuuskannan vuoksi olivat tulleet puolueeseen. Maaseudulla nuorsuomalaiset olivat »niin sanoakseni »kehittyneempien sakki» vastapainoksi maalaisliitolle, ja kuinkapa se voisi muuten ollakaan nykyisen suunnan mukaan, sillä liittoon ei näytä mahtuvan, jos mies vähänkin kurottelee ohjelmaa pitemmälle». Kallio selitti olevansa molempien puolueitten listoilla nimenomaan välttääkseen tällaisen vastakkainasettelun syntymistä, koska joka tapauksessa tultaisiin tarvitsemaan yhteistyötä näiden kahden laillisuuspuolueen kesken. Maalaisliitolla ei ollut listojakaan kaikkialla maassa, joten nuorsuomalaisten ryhmään tulisi joka tapauksessa aivan selviä maalaismiehiä. Ei siksi ollut mitään syytä ahtaasti eristäytyä omiin ohjelmiin, joiden laatuakaan hän ei arvostanut korkealle. Kyösti Kallio tunsi arvonsa: maalaisliiton pitäisi saada edustajikseen »maalaismiehiä, toimeensa pystyviä edistysmiehiä». Niiden ääniä hän ei kaivannut, jotka eivät pitäneet häntä »vilpittömänä maalaismiehenä, lain ja edistyksen ystävänä».

Kallion kipakka vastaus herätti huomiota, ilmeisesti etupäässä myönteistä. Jopa Kustavi Elovaara, nuorsuomalainen kilpailija, myönsi Kallion menettelyn viisauden ja jatkoi: »Se mies on luotu valtiomieheksi, siitä ei pääse yli eikä ympäri.» Jaakko Kivi, SML:n ensimmäinen puoluesihteeri, esitteli Liitossa puolueen ehdokkaat, ja suhtautuminen Kallioon oli nyt paljon myönteisempi kuin mihin keskushallinnon terveiset olisivat viitanneet. Kivi arveli Kalajoen listan, jonka kärjessä olivat Kyösti Kallio ja Mikko Knuutila, saavan kaikkein korkeimman äänimäärän, koska nimenomaan
Kallio oli niin tunnettu. Hänen listaansa sopi huoletta äänestää:

»Tosin on Kalliosta sanottu, ettei hän »urakalla» rupea maalaisliiton ohjelmaa kannattamaan. Mutta tätä lausetta ei mielestämme suinkaan pidä tulkita pahimmalla tavalla — mies on tunnettu periaatteilleen uskollisena. Maalaisena hän ei voi asettua sellaisissa kysymyksissä, missä maalaisten ja virka- tai kaupunkilaisryhmien edut ovat ristiriidassa, muulle kuin edellisten kannalle. Huoletta voi sitä listaa siis äänestää, vaikka sen nimet, niinkuin jotkut muutkin ovat myöskin nuorsuomalaisten listoilla.»

Muutenkin Kallion tiukka vastine, joka sisälsi selviä viittauksia SML:n johtomiesten herravihaisia esiintymisiä kohtaan, hillitsi polemiikkia omassa piirissä. Vanha- ja nuorsuomalaiset lehdet jatkoivat kyllä hyökkäilyjään vaaleihin asti ja niiden jälkeenkin.

Kyösti Kallion lopullinen sijoitus SML:n ehdokaslistojen yhdistelmässä ei ollut huono, vaan neljänneksi paras. Hän menestyi 15.-16.3. pidetyissä vaaleissa vielä paremmin ja tuli valituksi kolmanneksi parhaalla äänimäärällä (3 371 ääntä) Karhin (5 215) ja Kainuun J. A. Heikkisen eli »Hallan Ukon» jälkeen. Muutenkin uuden puolueen menestys Pohjois-Pohjanmaalla oli erinomainen: kun heidän lisäkseen menivät läpi Kestilän Juho Kiiskinen ja Ylivieskan Mikko Knuutila. Saalasti jäi ensimmäiseksi varamieheksi.

Uuden eduskuntaryhmän johtajaksi

Kansanedustaja Kallion yhteistyö uuden puolueensa johdon, piirijärjestön ja lehden kanssa oli siis vaalitaistelun aikana ollut varsin katkaista. Kaikki maalaisliittolaiset eivät olleet häntä hyväksyneet eivätkä halunneet edustajakseen. Tärkeämpää kuitenkin oli, että kannatustakin löytyi runsaasti. Valtiopäivämiehestä tuli kansanedustaja etupäässä maalaisliittolaisten äänin.

Eduskunnan kokoontumiseen asti, toukokuun lopulle, Kallio niin kuin kaksi muutakin — Aulin ja Knuutila — kahdelta listalta valittua saattoi olla yhtä hyvin nuorsuomalainen kuin maalaisliittolainen. Mutta kun tuli eduskuntaryhmien järjestäytymisen aika, oli valinta tehtävä. Aulin ja Knuutila valitsivat nuorsuomalaisen puolueen. Kyösti Kallio sitä vastoin valitsi pienen maalaisliiton.

Valinta ei ollut helppo.

Uuden eduskunnan kokoontuessa 22. toukokuuta 1907 Kallio tapasi uudet ryhmätoverinsa. Näkymät eivät olleet lupaavia: kokeneisiin ja asioihin perehtyneisiin valtiopäivämiehiin tottunut Kallio tapasi pienen joukon enimmäkseen nuoria, kouluttamattomia ja varsin hatarasti asioihin tutustuneita kansanedustajia. Edustajien keski-ikä oli 35 vuotta. Kallio oli 34-vuotias, mutta kokemukseltaan paljon ikäisiään edellä.

Maalaisliiton ensimmäinen eduskuntaryhmä aloitti yhdeksänjäsenisenä; Alkiosta tuli muutaman viikon kuluttua kymmenes. Kallion lisäksi Oulun puolesta olivat mainitut Karhi ja Kiiskinen sekä Kainuusta J. A. Heikkinen. Savosta oli valittu karttulalainen maanviljelijä August Raatikainen. Loput olivat karjalaisia. Ryhmän ainoa nainen, opettaja Hilma Räsänen oli Viipurin maalaiskunnasta. Opettaja Juhani Leppälä oli Sortavalan maalaiskunnasta, itseoppinut asianajaja Kalle Kustaa Pykälä Vuokselasta ja maanviljelijä Lauri Tuunainen Uukuniemeltä.

Ryhmä oli kokematon ja oppimaton. Opettajia ja Kalliota lukuun ottamatta ei systemaattista opillista sivistystä ollut kellään. Vain Kallio oli aikaisemmin ollut valtiopäivillä. Kun puolue oli nuori eikä kiinteätä puolue-organisaatiota juuri ollut, ryhmä oli pienuudestaan huolimatta hajanainen ja kuritonkin. Varsinkin karjalaiset, joita oli paljon, olivat haluttomia alistumaan kokeneempien pohjalaisten johtoon, ja jännitys näkyi ryhmässä tiheinä äänestyksinä ja väliin kaivainakin. yhteenottoina. »Ei ole minun täällä häävi olla sillä en tahdo sopia maalaisliiton miesten kanssa, joita toistaiseksi olen noudattanut», Kallio huokaisi vaimolleen saatuaan ryhmästään kokemuksia kahden päivän ajan.

Tuon kirjeen harmistuneesta sävystä huolimatta Kallio oli kyllä tuolloin jo lopullisesti puolueensa valinnut. »En esiinny minään sissinä+, hän oli vähää aikaisemmin vakuuttanut tukijalleen, vaimonsa sisaren miehelle H. E. Olkkoselle. Hän totesi tulleensa valituksi pääasiassa »agraarien» äänillä, ja vaikka olikin vaalitaistelun aikana julistanut, ettei aikonut lähteä »urakoimaan m.l. ohjelmalla», niin ei hän kuitenkaan »voinut olla kylmä tuolle aatesuunnalle». Mikäli aate pysyisi edistysmielisenä ja sopusointuisena nuorsuomalaisena, olisi kaikki hyvin. Erittäin paljon hänen kantoihinsa vaikutti Alkion siirtyminen nuorsuomalaisesta ryhmästä maalaisliittoon heti kesäkuun alussa. Alkio vierasti herraskaista nuorsuomalaista ryhmää niin, että hän lähti monien ylenkatsomaan maalaispuolueeseen, koska hän näki sen ohjelman sittenkin itselleen ja ajamilleen asioille läheisemmäksi. Kallio muisteli Alkion liittymistä ryhmään vielä kauan myöhemmin sykähdyttävänä ja rohkaisevana. Myös vaimolleen lähettämässään kirjeessä hän kertoi innostuneesti puolueen saamasta voimanlisästä. Hän oli tavannut Alkion matkalla eduskunnan avajaisiin junassa ja käynyt tämän kanssa pitkiä keskusteluja; samalla kertaa oli päätetty asettua yhdessä asumaankin, mikä lyhyeksi aikaa toteutuikin.

Koska Kallio oli ryhmänsä ehdottomasti kokenein jäsen, hänet valittiin sen puheenjohtajaksi. Ja vaikka Karhi oli vuoteen 1908 saakka puolueen puheenjohtaja, oli Kallio yhdessä Alkion kanssa eduskuntatyössä ehdottomasti pätevämpi ja näkyvämpikin. Kallio oli lukuisien vanhojen valtiopäivämiesten kanssa »sinä-kaveri», hän kykeni lähestymään tasavertaisesti toisia eikä ollut oppipoika, kuten ryhmän jäsenet yleensä olivat, luonnehti Karhi itse tilannetta.

Ja Kallio oli paitsi kokenut myös esiintymiskykyinen. Kun puhemies Svinhufvud järjesti 20.9.1907 ensimmäiset — sittemmin pysyväksi traditioksi muodostuneet — puhemiehen juhlapäivälliset eduskunnan jäsenille ja virkailijoille, oli Kyösti Kallio yksi seitsemästä kiitospuheen esittäjästä. Hän puhui ’maaseutulaisten nimissä ja puolesta», mikä viittasi omaa pientä puoluetta laajempaankin edustukseen. Kallio ja Alkio edustivat ryhmää ulospäin, he neuvottelivat muiden puolueiden kanssa. Myös vaativimmat kirjalliset työt, aloitteet ja sopimusluonnokset ym. jäivät heidän vastuulleen.

Maalaisliiton ryhmän puheenjohtajan osa ensimmäisillä valtiopäivillä ei ollut helppo. Ryhmän työkyky osoittautui varsin vaatimattomaksi. Muilla puolueilla oli käytettävissään suuret ja koetellut kyvyt, kun taas SML:n ryhmä koostui maalaismiehistä, joista Kalliota itseään lukuun ottamatta kukaan ei ollut ollut aikaisemmin leikissä mukana. Niinpä kaikista tärkeimmistä asioista he Alkion kanssa saivat tehdä aloitteet, kun taas toiset tekivät »sellaisista joihin pystyivät», kuten Kallio vähän ilkeästi, mutta totuudenmukaisesti vaimolleen kertoi.58 Muutama ryhmätoveri aiheutti harmia käyttäytymiselläänkin. »Me maalaisliittolaiset täällä alkaisimme pärjätä, vaan on yksi mies joukossa sellainen, joka on niin repäisevä, että tekee tyhmyyden toisensa perästä», Kallio valitti vaimolleen K. K. Pykälää tarkoittaen.

Harmia ei ollut vain ryhmätovereista, vaan vielä enemmän muista puolueista. SML:n ryhmä oli eduskunnan pienin, eivätkä toiset tahtoneet tunnustaa sille tasa-arvoista asemaa edes siltä osin kuin ryhmän koko olisi edellyttänyt. Sosialistien 80, suomettarelaisten 59 sekä nuorsuomalaisten 26 ja ruotsalaisten 24 edustajaa muodostivat aivan toisen kokoisia voimaryhmiä, jotka vielä asiantuntemuksessakin menivät maalaisliittolaisten ohi. Suuret puolueet määräsivät mm. istumajärjestyksen sellaiseksi, että maalaisliittolaiset siroteltiin eri puolille. Vielä vakavampaa oli, ettei heille annettu valiokuntapaikkoja edes lukumäärää vastaavasti. Seitsemän heistä jäi kokonaan valiokuntatyöskentelyn ulkopuolelle. Alkio, Leppälä ja Karhi pääsivät sentään suureen valiokuntaan. Vain Kallio sai »oikean» valiokuntapaikan tutussa valtiovarainvaliokunnassa.

Ei ihme, että Kallio luonnehti alkua uudessa eduskuntaryhmässä kovin raskaaksi. Muutamat ilmaisut viittaavat siihen, että hän kaipasi säätyvaltiopäivien arvokasta ilmapiiriä. Vaimolleen hän kuvasi uuden tilanteen outoutta: tuttuja kasvojakin näkyi vain siellä täällä. Ja Herman Salanteelle hän luonnehti eduskunnan alkua »semmoisiksi puoluepäiviksi, ettei näitä jaksa oikein kärsiä». »Edustajat edustavat täällä orjamaisesti puolueita eikä koko Suomen kansaa», hän valitti moittien suurten puolueitten korjaavan paikat ja tehtävät ja jättävän maalaisliittolaiset hyvin syrjäytettyyn asemaan — kylläkin paitsi puolueen pienuuden »ehkä kykyjemmekin puutteen takia». Luopua hän ei kuitenkaan aikonut, vaan arveli tulevansa vielä olemaan tyytyväinen siihen, että on maalaisliittolainen.

Kotiväkikään ei ollut Kallion ratkaisusta yhtä mieltä. Kaisa Kallio kertoi Anttuuna-tädin »pitävän puhetta» siitä, että Kyösti oli mennyt niin pieneen puolueeseen, että »hautaantuu aivan kuulumattomiin». Kaisa puolestaan vakuutti puolustaneensa miehensä valintaa ja koettaneensa selvittää emännälle, kuinka kunniakasta oli, että »Kyösti kuuluu juuri siihen pieneen joukkoon, joka valvoo oikeuksiamme». Itse hän ei tahtonut miehensä puoluevalintaa arvostella, varoitti vain antamasta minkään puoluevimman saattaa veljesvihaa rinnassa liekehtimään ja kehotti tekemään työtä omantunnon mukaan, »sillä työtäsi katsoo koko suomen kansa»

Kallion puoluevalinta oli lopullinen. Tyytymättömyys ryhmään jatkui silti, eikä Pykälä ollut ainoa, johon hän oli perin juurin tyytymätön. Kun eduskunnan syysistuntokausi alkoi, hän meni asumaankin entisen säätyvaltiopäivien aikaisen kumppaninsa, nuorsuomalaiseksi jääneen Pekka Pennasen kanssa. Alkio asui alkuun asunnossa kolmantena, mutta muutti pian muualle. Kallio ja Alkio olivat kyllä läheisiä ystäviä ja työtovereita, mutta asuinkumppanina Kallio silti arvosti Pennasta enemmän. Alkio on »hyvä toveri, vaan on hän hieman hermostunut, joten toisinaan se vähän haittaa, elleivät asiat mene hyvin». Ja helmikuussa 1908, kun istuntokausi taas joululoman jälkeen alkoi, Kallio etsiskeli asuntoa Pennasen kanssa todeten vaimolleen, ettei muista tovereista välitä. Muuten hän kyllä menestyi ryhmänsä kanssa kevätkaudella paremmin kuin alkuun ja kertoi olon olevan helpompaa kuin syksyllä, »joka oli minulle ihan kidutusta».

Kevätkauden 1908 alku merkitsi Kalliolle myös tärkeää poliittista ratkaisua, joka edelleen vahvisti hänen puoluevalintaansa ja syvensi eroa entiseen puolueeseen. Kun nuorsuomalaiset torjuivat SML:n vaaliliittotarjouksen sen tulevissa valiokuntavaaleissa, maalaisliittolaiset kääntyivät suomettarelaisten puoleen. Nämä ottivat tarjouksen vastaan, ja vuoden 1908 valtiopäiville maalaisliittolaiset saivat jo kohtuullisesti valiokuntapaikkoja.

Seurauksena oli nuorsuomalaisten katkera hyökkäys, jossa maalaisliitto leimattiin arkkivihollisen kanssa veljeileväksi opportunistijoukoksi. Omakaan lehdistö ei kyennyt ymmärtämään ratkaisua, vaan Liitto-lehti — jonka päätoimittajana oli puolueen puheenjohtaja Karhi ja toisena toimittajana puoluesihteeri Kustaa Hautamäki — tuomitsi liiton suomettarelaisten kanssa. Kallio muisteli vielä kauan »lokatulvaa», jonka SML:n ryhmän päätös aiheutti. Se oli kuitenkin välttämätön, koska sillä tavalla saatiin ryhmän itsenäisyyttä ja itsetuntoa vahvistetuksi. Kallion omaan valiokuntapaikkaan liitolla ei ollut vaikutusta, koska hänet olisi epäilemättä muutenkin valittu jatkamaan työtään valtiovarainvaliokunnassa. Hän itse suhtautui alkujaan epäröiden suomettarelais-liittoon ja vastustikin sitä, mutta seisoi päätöksen jälkeen ryhmän takana ja katsoi lehtien rähinän aiheettomaksi.

Sittemmin Kallio joutui puolue- ja ryhmänjohtajana lukuisia kertoja vastaavaan tilanteeseen, ja realismi voitti, vaikkei hän näitä liittokysymyksiä »pelkkinä numeroina» halunnutkaan tarkastella, niin kuin jotkut puoluetoverit. Mutta ne asemat valtiopäivätyössä piti ottaa, jotka puolueelle kuuluivat, tarvittiinpa sitten minkälaisia liittoja tahansa. Etenkin nuorsuomalaisten suuntaan SML:n asenne muuttui vuosien mittaan viileämmäksi.

Ensimmäisen eduskunnan aikana ryhmänjohtaja Kallio oli pienen oppositioryhmän johtaja. Perustuslailliset menestyivät vaaleissa huonosti, mikä sai Mechelinin senaatin aseman hyvin vaikeaksi. Sekä suomettarelaiset että sosialistit ahdistivat senaattia, ja arvosteluun yhtyi myös maalaisliitto. Kun eduskunnassa pääpaino oli sosiaalisilla uudistuksilla, pidettiin senaattia aiheellisesti välinpitämättömänä. Senaatin huomio kiintyi sitä paitsi Venäjän suhteisiin, kun toinen sortokausi alkoi näyttää nousun merkkejä Venäjän sisä- ja ulkopoliittisen aseman vahvistuessa.

Kun eduskunta 1.2.1908 kokoontui, hallitus sai vastattavakseen useita välikysymyksiä, joissa vaadittiin selvitystä Venäjän ja Suomen suhteista. Mechelin vastasi 27.3.1908 tehneensä voitavansa, mutta vastaus ei tyydyttänyt eduskuntaryhmiä. Sekä vanhasuomalaiset että sosialistit arvostelivat senaattia ankarasti. Äänestyksissä senaatti jäi häviölle ja hyväksytyksi tuli lopulta sosialistien erittäin jyrkkäsanainen vastalause, jonka mukaan Mechelinin senaatti oli kyvytön torjumaan Venäjän taantumuksen hyökkäyksiä ja oli laiminlyönyt alempien kansanluokkien tilan parantamisen. Mechelin jätti päätöksen johdosta senaattinsa eronpyynnön ja Nikolai II hajotti 2.4. eduskunnan määräten samantien uudet vaalit toimeenpantaviksi. Uusiksi senaattoreiksi määrättiin vanhasuomalaisia muutaman perustuslaillisen ohella. Mechelinin seuraajaksi talousosaston varapuheenjohtajana tuli nuorsuomalainen Edvard Hjelt.

Eduskunnan hajotus tuli edustajien enemmistölle epämieluisena yllätyksenä. Näin oli Kallionkin laita. Lainsäädäntötyö ei ollut edennyt juuri lainkaan. Hän tahtoi niin kuin ennenkin paneutua työhön toden teolla, mikä näkyi mm. siitä, ettei hän katsonut voivansa lähteä isänsä hautajaisiin helmikuussa 1908. Itse perustuslakikysymyksissä, joihin senaatin ero ja eduskunnan hajotus liittyi, hän ei ehkä enää ollut niin ehdoton kuin paria vuotta aikaisemmin. Joutuessaan valtiovarainvaliokunnassa ratkaisijan asemaan lokakuussa 1907 ns. Nevansillan miljoonia käsiteltäessä hän joutui painiskelemaan itsensä kanssa tosissaan. Kysymys oli Suomen ja Venäjän rataverkkojen yhdistämisestä Nevan yli menevällä rautatiesillalla, jonka Suomen valtio maksaisi. Asiasta kehittyi suuri perustuslakikiista. Kallio yhtyi yhdeksään sosialistiin ja äänesti maksamisesta kieltäytymistä eli jyrkempää linjaa, jota hänen .elämän katsokantansa» vaati. Kun arpaa sitten vedettiin ja se oli suosiollinen kymmenen porvarillisen edustajan myöntävälle kannalle, Kallio tunsi helpotusta, kun vastuu ei enää tuntunut niin raskaalta. Eduskunnan hajotus muistutti häntä taas kipeästi siitä vaaranalaisesta asemasta, jossa maa eli.

Uudet vaalit toimitettiin 1.2.7.1908. Ne olivat paljon vähemmän dramaattiset kuin edelliset, ja muutoksetkin jäivät vähäisiksi. Suomettarelaiset kärsivät vähäisiä tappioita, sosialistit ja perustuslailliset etenivät vähän. Maalaisliiton ryhmän koko pysyi ennallaan, yhdeksänä, tai oikeammin se menetti puoluesiirtymän kautta saamansa Alkion paikan.

Kallion itsensä kannalta vaalit menivät paremmin kuin ensimmäiset. Hänen sijoituksena puolueen listoilla oli nyt edullisempi, eikä hän joutunut henkilökohtaisten hyökkäilyjen kohteeksi, kuten oli edellisissä vaaleissa ollut. Nivalan, Kalajoen ja Vihannin listalla hän oli ensimmäisenä, minkä lisäksi toisena Ylivieskan ja Reisjärven sekä kolmantena Paavolan, Pyhäjoen ja Limingan listoilla. Varsinaista vaaliagitaatiota hän ei tehnyt, lukuun ottamatta vaalien alla Ylivieskassa pidettyä piirikokousta, jossa hän kärkevästi arvosteli eduskunnan hajottamista ja syytti siitä suomettarelaisten ja sosialistien puoluejuonittelua. Lisäksi hän julkaisi useita kirjoituksia Liitossa eduskunta-asioista. Herman Salanne tuki tälläkin kertaa Kallion vaalityötä mm. perustellen heränneille, miksei näiden kannattanut pyrkiä valitsemaan omasta piiristään edustajia eduskuntaan.

Kallion listat — Ylivieskassa tunnuksena oli vetoava »Laki, uskonto ja rakkaus rakennuksen pohjana» — keräsivät hyvin ääniä. Kallion henkilökohtainen äänimäärä oli vaalipiirin suurin, 3870 1/4 ääntä. Muut läpimenneet saivat tyytyä yli tuhatta pienempiin saaliisiin: Kainuun Heikkinen sai 2 810 ääntä ja toiseksi eniten. Otto Karhin, edellisten vaalien kärkinimen äänimäärä jäi 2136:een, joka ei riittänyt läpimenoon. Puolue voitti Oulun eteläisessä vaalipiirissä lisäpaikan. Haittaa ei ollut edes K. W. Ylitalon esiintymisestä omilla, kristillismielisillä listoilla, hän kun ei ollut päässyt maalaisliiton ehdokkaaksi.

Ryhmän koko ei siis muuttunut, mutta jäsenet sen sijaan melkoisesti. Vain neljä entistä, Kallio, Heikkinen, Pykälä ja Tuunainen, uusivat valtakirjansa. Pohjalaisista putosivat Karhi ja Kiiskinen, joiden tilalle tulivat opettaja-talonomistaja Iivari Lantto ja Iin kunnankirjuri K. G. Veijola. Karjalaisten opettajien Räsäsen ja Leppälän tilalle tuli maanviljelijä Matti Poutiainen. August Raatikaisen tilalle tuli samoin karttulalainen, torppari Juho Heimonen. Nytkin ryhmään tuli yksi nainen, Kallion vaalipiiristä lisäpaikalle ylivieskalainen emäntä Anna Ängeslevä. Hyvin suuri menetys oli tietysti Alkion putoaminen.

»Parjaamatta voi sanoa, että meitä jäi keveimmät jäljelle», valitti Kallio Alkiolle uuden ryhmän laatua, vaikka jatkoikin edustajien olevan »muuten hyvää tarkoittavia». Vaimolleen hän purki mieltään suoremmin. »Kyllä minä olen hyvin lujilla täällä tämän joukkoni kanssa» tai »Alku on kamalan vaikea ja toverit perin heikkoja, joten ei ole kadehdittava asemani. Ei kumminkaan pahempi kuin sen kotona arvasin – -».

Kallion arviot osuivat oikeaan. Erityisesti Alkion ja Karhinkin menetys tuntui pienen ryhmän asiantuntemuksessa kipeästi. Kallion oma vastuu korostui nyt entisestään, ja tuo vastuu painoi. Uusista tulokkaista erityisesti Lantto edusti paljolta juuri maalaispuolueen niitä puolia, joiden vuoksi Kallio oli viivytellyt siihen liittymistä. Ryhmän kakkosmieheksi kohosi nyt Pykälä, jonka värikkäitä edesottamuksia parlamenttityön arvoa korostava Kallio ei aina voinut hyväksyä. Ja uusien jäsenten asiantuntemattomuus näkyi »tympäisevän heikkoina» lausuntoina, avuttomuutena valiokunnissa tai alkeellisina aloitteina.

Kallio valittiin luonnollisesti ryhmän puheenjohtajaksi yksimielisesti. Ja vaikka hän esitti yksityiskirjeissään kovaakin kritiikkiä —ja epäilemättä aiheellista — ryhmätovereistaan, hän teki parhaansa kehittääkseen ryhmäänsä ja johtaakseen sitä kaikkia tyydyttävällä tavalla. Heti valtiopäivien alkaessa hän muutti asumaan huoneistoon, jossa toisessa huoneessa asui Lantto ja jonka lähellä asuivat myös Ängeslevä ja Veijola. Tärkeänä hän piti sitä, että Lantto oli näin hänen »alituisen vaikutuksensa alainen» Hän otti myös nurkumatta tehdäkseen vaativimmat aloitteet ja muut työt, joihin ryhmä johtajansa yhä uudelleen valtuutti.

Kallion ajoittain etäinen johtajanote saattoi joskus harmittaa ryhmän rivijäseniä, mutta hänen taitonsa ja kokemuksensa oli ylivoimainen ja pienelle ryhmälle välttämätön, ja tämä tunnustettiin sielläkin, missä herroista — omat mukaan luettuna — ei vähääkään pidetty. Tuon eduskunnan, joka oli koolla elokuusta 1908 helmikuun 21. päivään 1909 tärkeimpänä lainsäädäntötyönä olivat vielä maareformikysymykset, lähinnä maanvuokraolojen järjestelyt, ja niissä Kallion asiantuntemus oli ylivoimainen. Kaikki tämä vahvisti hänen asemaansa. Kallio kertoi myöhemmin nuorsuomalaisten pian vuoden 1908 vaalien jälkeen lähestyneen neuvottelutarjouksin, mutta »nähtävästi sulattamistarkoituksessa» SML:n pientä ryhmää. Hän katkaisi neuvottelut 81 Sekä omat että vieraat tiesivät Kyösti Kallion SML:n eduskuntaryhmän tärkeimmäksi päätöksentekijäksi.

Kallion johtajuutta korosti vielä se, että marraskuussa 1908 hänet Kauhavan puoluekokouksessa valittiin yhdistyneen maalaisliiton puheenjohtajaksi. Vielä puoltatoista vuotta aikaisemmin puoluekannaltaan horjunut ja monien epäilemä Kallio oli yhdistyneen ja kasvuun lähtevän itsenäisen maalaispuolueen johtaja.