Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Maaliskuun vallankumous

Maaliskuun 8. päivänä 1917 puhkesi Pietarissa kapina, joka kaatoi tsaarinvallan Venäjällä. Hallituksen vastatoimet osoittautuivat heikoiksi. Keisari hajotti duuman 11.3., mutta se vain kiihdytti kansanjoukkoja, ja 12.3. kapinalliset väkijoukot valtasivat valtiollisten vankien säilytyspaikan Pietari-Paavalin linnoituksen. Duuma kokoontui hajotusmääräyksestä piittaamatta istuntoon ja nimitti väliaikaisen hallituksen. Keisari pidätettiin. Vallankumousliikehdintä levisi nopeasti laajemmalle, ja 14.3. duuma asetti väliaikaisen hallituksen ruhtinas Lvovin johdolla. Nikolai II luopui kruunusta 15.3. veljensä suuriruhtinas Mikaelin hyväksi; seuraavana päivänä luopui kruunusta hänkin. Maaliskuun 16. päivänä tsaarinvalta oli poissa.

Vallankumous heijastui heti myös Suomeen, joka sijaitsi lähellä kuohuvaa pääkaupunkia. Pietarin kapinalliset valtasivat 12.3. Suomen aseman ja estivät rautatieliikenteen Suomeen. Itämeren laivaston komentaja amiraali Nepenin julisti Viaporin piiritystilaan 3.3., ja seuraavana päivänä hän alistui väliaikaisen hallituksen johtoon. Väliaikaisen hallituksen nimittämien komissaarien määräyksestä Nepenin kutsui 16.3. Suomen korkeimmat viranomaiset kenraalikuvernööri Seynin ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Borovitinovin lippulaivaansa ja pidätti heidät. Tsaarivalta Suomessa oli päättynyt.

Kyösti Kallio vietti alkuvuoden 1917 kotonaan kaikessa rauhassa. Hän hoiti kunnan ja pankin asioita, kirjoitteli kirjeitä puolueasioissa Alkiolle ja Hautamäelle sekä kävi puhematkalla Reisjärvellä 18.2. Maaliskuun alussa hän kävi Liiton hallinnon kokouksessa Oulussa. Vallankumousvyöryn jo alettua — mutta siitä vielä tietämättä — Kallio matkusti Seinäjoen kautta Helsinkiin Suomen Pankin tilintarkastukseen. Seinäjoella hän puhui maalaisliiton Etelä-Pohjanmaan piirin kokouksessa yhdessä Alkion, Luopajärven ja Kustaa Harjun kanssa. Kallio suostui puhujaksi Alkion pyynnöstä, kun tilaisuuden voi yhdistää toiseen matkaan; jonkin verran hän epäröi, kun tunsi »maatuneensa kovasti» oltuaan pitempään

pitämättä tällaisia suuria puheita. Alicia julkaisi toverinsa puheen kokonaan. Kallio käsitteli siinä maalaisliiton periaatteita, vastuullisuutta, raittiutta, kansallisuusasiaa ja kehotti puolueväkeä rehelliseen henkiseen ja ruumiilliseen työhön suomalaisella voimalla tavoitteena »leipää ja sivistystä ja siveellistä ja raitista kansaa».

Helsingissä Kallio joutui sitten heti tapahtumien keskelle. »Mitään erikoista en täällä tiedä, vaan Pietarissa kiehuu», hän viestitti Alkiolle 12.3. ja vaimoaan hän rauhoitti 15.3., että kaikki oli rauhallista eikä perättömiä huhuja saanut uskoa, jos niitä kotipuoleen leviäisi. Tosiasiassa tapahtumien vyöry tempaisi jo seuraavana päivänä hänet mukaansa tavalla, jota maalaiskansanedustaja ei varmasti ollut osannut kuvitellakaan.

Vara-amiraali Nepenin oli saanut hallitukseltaan edellisenä päivänä käskyn, joka sisälsi Seynin ja Borovitinovin vangitsemisen lisäksi myös laajan neuvottelun suomalaisten johtomiesten kanssa tilanteen järjestämisestä. Amiraali kutsui 16.1. johtavia suomalaisia poliitikkoja lippulaivalleen Kretgetille tiedotus- ja neuvottelutilaisuuteen. Kutsuttujen joukkoon kuuluivat nuorsuomalaiset Ståhlberg, Edv. Hjelt ja Kaarlo Castren, vanhasuomalaiset Lauri Ingman, Ernst Nevanlinna ja H. G. Paloheimo, ruotsalaiset Emil Schybergson, Aug. Ramsay ja C. G. Rosenqvist, sosialistit Oskari Tokoi, Väinö Tanner, Väinö Wuolijoki ja Edvard Gylling sekä ainoana maalaisliittolaisena Kyösti Kallio. Kaikkia ei tavoitettu, mutta yhdeksän suomalaista astui laivaan, yksi heistä oli Kallio.

Nepenin luki suomalaisille sähkösanoman, jossa määrättiin Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta sekä neuvottelun järjestämisestä. Seuraavana päivänä oli Helsinkiin tulossa väliaikaisen hallituksen kaksi valtuutettua neuvottelemaan eduskunnan kokoontumisesta ja uuden hallituksen järjestämisestä Suomeen. Samalla Nepenin pyysi suomalaisten apua järjestyksen palauttamiseksi.

Anarkia oli leviämässä myös suurimmissa Suomen kaupungeissa. Vt. kenraalikuvernöörinä toimi toistaiseksi salaneuvos Lipskij, vt. talousosaston varapuheenjohtajana vara-amiraali Wirenius. Suomalaiset suhtautuivat tietoihin myönteisesti, ja heidän puolestaan puhunut Ståhlberg vakuutti läsnä olevien ja heidän edustamiensa piirien halukkuutta lojaaliin rauhallisuuteen ja järjestyksen säilyttämiseen.

Tuttuun majapaikkaansa Hospitziin palattuaan Kallio kirjoitti tapahtumista seikkaperäisen kirjeen vaimolleen. Nyt hänellä oli huolestuttaviakin tietoja. Venäläiset sotilaat alkoivat riehua murhanhimoisina upseereitaan vastaan myös Helsingissä, ja matruusit surmasivat ainakin neljäkymmentä upseeria 16. ja 17. päivän välisenä yönä. Surmattujen joukossa oli myös Nepenin. Kallio kertoi vaimolleen matruusien kapinoinnista, mutta korosti, etteivät he olleet tehneet siviiliväelle mitään ja vakuutti, ettei hänellä ollut mitään vaaraa. Itse hän kertoi pelkäävänsä nyt vain yhtä asiaa; että eduskunta joutuisi kesäksi koolle, koska se olisi hänelle taloudellisesti onnetonta töitten takia. Nälkäkin saattoi uhata kansaa, arveli Kallio ja määräsi ajattamaan kaikki rukiit Mehtälästä osuuskauppaan, jotta kansa saisi sieltä ostaa.

»Nyt täytyy niiden antaa, joilla on ja meillä kyllä kotona oleva varasto riittää itselle ja omalle työväelle. Kyllä tiedän, mitä asiasta ajattelet, mutta tee näin, jos osuuskaupalta loppuu vilja — —».

Tilanne oli niin vakava, ettei ennen ollut vastaavaa koettu. Duuman neuvottelijat, päävaltuutettuna F. I. Roditgev, saapuivat lauantaina 17.3. Helsinkiin. Väkivaltaisuudet saatiin päättymään, ja 18.3. he neuvottelivat puolueiden johtomiesten kanssa, mukana jälleen myös Kallio. Ennen kuin venäläis-suomalaisiin neuvotteluihin ryhdyttiin, suomalaiset neuvottelivat keskenään tiiviisti.

Tärkein yhteydenpito tapahtui uudelleen henkiin herätetyn porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmien yhdyselimen, delegaation puitteissa, ja sen toimintaan otti osaa maalaisliitosta Kallion lisäksi myös Helsinkiin saapunut Alkio. Delegaation tavallaan itseoikeutetuksi johtajaksi kohosi Ståhlberg, viimeksi koolla olleiden valtiopäivien puhemies ja monien Venäjän uusien valtaapitävien — mm. Kerenskin ja Miljukovin — tuttava.

Sunnuntaina 18.3. neuvottelijat tapasivat Roditsevin. Roditgev ilmoitti väliaikaisen hallituksen olevan valmis julkaisemaan manifestin, joka palauttaisi Suomelle kaikki perustuslailliset oikeudet.

Kun kuitenkin edellisenä päivänä oli käynyt ilmi, etteivät suomalaiset sosialistit ja porvarit olleet päässeet keskenään yhteisymmärrykseen manifestin sisällöstä, hän katsoi, että suomalaisten oli lähetettävä valtuuskunta Pietariin sopimaan siellä asiasta väliaikaisen hallituksen kanssa.

Näin meneteltiin.

Ennen Pietariin lähtöä porvarillisten puolueiden valtuuskunta piti vielä kokouksensa. Siinä puolueet antoivat julistuksen, jossa ilmoitettiin toimiin jo ryhdytyn eduskunnan kutsumiseksi viipymättä koolle sekä luottamusta nauttivan kotimaisen hallituksen asettamiseksi. Suomen kansalaisia pyydettiin pysymään rauhallisina, pitämään kunniassa kunkin laillisia oikeuksia ja jättämään kaikkien laittomuuksien korjaamiseksi tarpeelliset toimenpiteet uuden hallituksen tehtäväksi. Julistuksen allekirjoittajina olivat porvarillisten puolueiden johtomiehet, maalaisliitosta Kallio ja Alkio.

Juna Pietariin lähti illalla 18.3., ja seuraavana aamuna oltiin perillä. Lähetystö, muodollisesti eduskunnan valtuuskunta, oli edustava. Se oli kokoonpanoltaan samanlainen kuin Kretset-laivalle kutsuttu: kolme edustajaa kustakin porvarillisesta puolueesta ja neljä sosialisteista. Maalaisliiton edustajat olivat Kallio, Alkio ja kansanedustaja Lauri Mäkinen.

Suomalaisten asema oli sikäli ongelmallinen, että sosialistien tavoitteet olivat toiset kuin porvarillisten. Viimeksi mainitut katsoivat, että manifesti voisi käsitellä vain Suomen ja Venäjän välisten suhteiden järjestämistä, kun taas sosialistit olisivat halunneet käsiteltävän monia sisäisiä uudistuskysymyksiä. Suomalaisten lähetystö jakautuikin kahteen sektioon, jotka eivät päässeet yksimielisyyteen, vaan laativat kumpikin oman manifestiluonnoksensa. Näistä käsittelyn pohjaksi otettiin porvarillisten, pääasiassa Ståhlbergin muotoilema luonnos. Tämän väliaikainen hallitus sitten hyväksyi, lähinnä ulkoministeri Miljukovin ja uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitetyn Mihail Stahovitsin laatimin täydennyksin. »Maaliskuun manifesti» julkistettiin 20.3. illalla.

Tulos oli erittäin pitkälle suomalaisten tavoitteiden mukainen. Manifesti oli sen veroinen, »jollaista ei olisi voinut edes toivoa», luonnehti Ka11io.16 Se kumosi helmikuun manifestin 1899 jälkeiset Suomen perustuslain vastaiset määräykset lukuun ottamatta eräitä sotatilasta johtuvia. Siinä luvattiin kutsua koolle eduskunta ja kehottaa sitä laatimaan perustuslaki, joka lisäisi eduskunnan valtaa, takaisi oikeuslaitoksen itsenäisyyden ja turvaisi kansalaisten perusoikeudet. Manifestin lopussa väliaikainen hallitus vakuutti juhlallisesti Suomen kansalle »sen valtiosäännön perusteella sille tulevan sisäisen itsenäisyyden, sen kansallisen sivistyselämän ja kielten oikeuksien loukkaamattomuuden» sekä korosti Venäjää ja Suomea tästä lähtien yhdistävän lain kunnioituksen, »molempien vapaiden kansojen keskinäiseksi ystävyydeksi ja onneksi». Pietarin suomalaisten järjestämien juhlaillallisten jälkeen valtuutetut palasivat Helsinkiin, jonne juna saapui 21.3. kello 11.36. »Manifesti esitettiin illalla senaatissa. Protopopov toi sen samassa junassa», Kallio merkitsi muistikalenteriinsa 21.3. kohdalle. Näin tapahtui. Vanha Suomen-ystävä, nyt Suomen asiain »väliaikaisen komissaarin» Rodigevin apulaiseksi nimitetty D. D. Protopopov matkusti suomalaisten kanssa Helsinkiin samassa junassa, ja Wireniuksen johtama senaatti päätti seisaalleen nousten manifestin julkaisemisesta. Toinen sortokausi oli päättynyt.

Senaattoriksi

Uuden »yhteiskunnallisen» senaatin aikaansaaminen oli muuttuneissa oloissa kiireisin tehtävä. Suomalaisten oli taas ryhdyttävä hoitamaan omia asioitaan.

Keskustelut uudesta senaatista alkoivat heti Borovitinovin erottamisen jälkeen. Ne kestivät lopultakin vain viikon, jona aikana piti ratkaista paljon todella vaikeita kysymyksiä: hallituksen pohja, ohjelma ja jäsenet. Mahdollisuuksiahan oli. Kun sosialisteilla oli eduskunnassa enemmistö, olisi ollut mahdollista puhtaasti sosialistinen senaatti samaan tapaan kuin perustuslailliset olivat menetelleet vuonna 1906, Mechelinin senaattia muodostettaessa. Toisaalta ongelmien laajuus edellytti mahdollisimman laajaa pohjaa myös vastuuta kantamaan. Vastuu kuului myös 17 kansanedustajan maalaisliitolle.

Kyösti Kallion nimi mainittiin yhtenä senaattoriehdokkaana heti keskustelujen käynnistyessä. Hän kirjoitti vaimolleen junasta matkalla Pietariin 18.3. »taistelleensa ja voittaneensa», millä hän tarkoitti sitä, että hänelle oli tarjottu senaatin jäsenyyttä ja että hän oli kieltäytynyt siitä.

»Minulle tarjottiin kaikkien puolueiden puolesta senaattorin paikkaa, vaan rakastin teitä enempi kuin tuota kunniaa. Ymmärrät, että se pani koetteelle vaan rakkaus teihin voitti. Se on suurin tehtävä ja kunnia minkä Suomessa voi saavuttaa — – ».

Tuo kiireessä kirjoitettu viesti kertoo paljon Kyösti Kallion tunteista hallitusneuvottelujen kestäessä. Hän oli nyt noussut poliittisella urallaan entistä paljon korkeammalle. Hän oli ollut mukana Suomen johtavien poliitikkojen kanssa käymässä keskusteluja uuden Venäjän edustajien kanssa. Hän oli merkitystään kasvattaneen puolueensa se edustaja, jolle muut ensimmäisenä tarjosivat vastuuta.

Hänen mielensä kaipasi työtä ja toimintaa, nyt kun muuttuneet olot tarjosivat mahdollisuuden todella viedä asioita eteenpäin. Kunniakaan ei ollut merkityksetön asia. Mutta toisella puolella oli koti ja perhe. Jo siihen asti olivat hänen monet menonsa tuntuneet vaimosta usein liiallisilta. Senaattorin tehtävä olisi merkinnyt pitkiä yhtämittaisia poissaoloja ja kotona vastaavasti yksinäisyyttä. Kieltäytyminen olisi ollut helpompaa kuin suostuminen, minkä vuoksi ensimmäisten pyyntöjen torjuminen oli luonnollista.

Oli toinenkin epävarmuustekijä: oma puolue. Maalaisliitolta puuttui kaikkinainen hallituskokemus. Puolue oli yhä pieni eikä se ollut kaikista perusasioistakaan yksimielinen. Sen osallistuminen hallitusvastuuseen ei ollut mitenkään yksiselitteistä. Hallituksen muodostaminen kesti lyhyen aikaa, vain viikon verran, mutta neuvottelut olivat mutkikkaat ja vaikeat. Porvarilliset poliitikot olivat jo ennen Pietarin matkaa suunnitelleet porvarillisenemmistöistä kokoomusta. Sosialistit harkitsivat joko omaa puhdasta listaansa tai yhteishallitusta maalaisliiton kanssa, koska maalaisliittolaiset eivät olleet »todellisia porvareita», kuten O. W. Kuusinen arveli. SDP:n puolueneuvosto päätti 29.3. äänin 10-9 aloittaa neuvottelut yhteishallituksesta porvarien kanssa, ja heidän hallituksen muodostajaehdokkaanaan esiintyi Oskari Tokoi.

Muiden puolueiden puolue-elimiä oli koolla käymässä neuvotteluja. Maalaisliiton puolelta neuvotteluja kävivät »eduskuntaryhmän miehet». Kallio ei kutsunut puolueen keskushallitusta koolle, eikä eduskuntaryhmä kokonaisuudessaan kokoontunut ennen kuin vaItiopäivätyö jälleen alkoi, mutta useita kansanedustajia saapui Helsinkiin jo hallitusneuvottelujen ajaksi.

Kallion alkuepäröinti vaihtui varsin nopeasti selväksi haluksi mennä hallitukseen. Vaimolleen hän kirjoitti jo 20.3. kuinka »puolue ja muut» yhä tarjosivat hänelle hallituksen jäsenyyttä ja että hän olisi periaatteessa suostuvainen. »Eräillä ehdoilla otan, jos neuvottelut takaa maataloudelle tukea», hän uskoutui vaimolleen. Hän myönsi kyllä pelkäävänsä ja vapisevansa ja muistavansa kotiväkeä, »mutta myös isänmaallista tehtävää» ja lohdutti vaimoaan sillä, ettei hallituksesta tulisi pitkäaikaista. Neuvotteluissa hän oli aktiivinen ja piti yhteyksiä eri puolueisiin.

Ajatuksen parilla sosialistilla täydennetystä porvarillisesta senaatista maalaisliittolaiset torjuivat heti. Ryhmä katsoi, että sosialistien suurimpana puolueena piti olla hallituksessa vahvasti edustettuina. Muutenkin ryhmä — jossa Alkio oli aktiivinen ja varsin epäilevä hallitukseen nähden — asetti tiukkoja vaatimuksia osallistumiselleen.

Puolue katsoi »erikoisluontoisuutensa tähden», kuten Alkio ilmaisi, että sen oli saatava esittää omat ehtonsa: eduskunnassa olevat, jo hyväksytyt mutta vahvistamattomat lait oli esitettävä vahvistettavaksi, maanvuokra-asia oli järjestettävä, maantie- ja kyytilaitos oli järjestettävä maalaisliiton ohjelman mukaan, elintarvikekysymys oli järjestettävä. Lisäksi puolue ilmoitti, ettei se olisi mukana puhtaasti porvarillisessa hallituksessa enempää kuin yksin sosialistien kanssa. Maalaisliitto tahtoi saada kaksi paikkaa ja edellytti, että sosialisteja olisi vähintään neljä. Noille kahdelle paikalle puolueen miehet kaavailivat ensiksi tohtori Lauri Kr. Relanderia ja tarkastaja Lauri Mäkistä.

Jos näistä ehdoista olisi pidetty tiukasti kiinni, maalaisliitto ei olisi hallitukseen päässyt tai joutunut. Tokoin ensimmäinen hallitusyritys kaatuikin, ja Kallio kirjasi 23.3. muistikirjaansa Tokoin yrityksen rauenneen. Samana iltana hän ja eräitä muita poliitikkoja oli vt. kenraalikuvernööri Korffin luona etsimässä ulospääsyä syntyneestä umpikujasta. Ratkaisu löytyi yllättävän nopeasti, jo seuraavana päivänä, ja sitä epäilemättä joudutti. Korffin. esittämä mahdollisuus amiraalisenaatin virkakauden jatkamisesta, mikäli kotimaisen hallituksen muodostaminen viivästyisi. J. K. Paasikivi rakensi soveltuvan ratkaisumallin: sosialistit muodostaisivat hallituksen rungon ja he pyytäisivät sitten senaattoreiksi porvarillisista puolueista sopiviksi katsomiaan miehiä, jotka tulisivat mukaan yksityishenkilöinä eikä varsinaisesti puolueitten edustajia. Tämä sopi sosialisteille, ja näin myös meneteltiin.

Kallio kuvasi vielä aamulla tilannetta Alkiolle hyvin sekavaksi, kun senaattorilistoja tehtiin »kolmekin kertaa päivässä» ja tuskaili maalaisliittolaisten neuvottelijoiden asemaa, kun ei ollut miehiä koolla, mutta Tokoin hallituslista oli illalla valmis ja suostumukset saatu. Sosialisteista Tokoin lisäksi senaattiin astuivat Väinö Tanner, Väinö Voionmaa, Väinö Wuolijoki, Julius Ailio ja Matti Paasivuori. Suomettarelaisista Tokoi pyysi mukaan Antti Tulenheimon ja Allan Serlachiuksen, nuorsuomalaisista E. N. Setälän ja Rudolf Holstin, ruotsalaisista Leo Ehrnroothin ja maalaisliitosta Kyösti Kallion. Kalliota hän oli pyytänyt jo edelliseen hallitusyritykseensä, ja nyt pyyntö uusittiin. Tokoi ja sosialistit olivat pitäneet yhteyttä maalaisliittoon nimenomaan Kallion kautta, ja hänestä oli saatu hyviä kokemuksia.

Pyyntöön siis suostui myös Kallio, joka oli vielä edellisenä päivänä ilmoittanut »puolueen päätöksen sitovan meidät yhteen Relanderin kanssa». Kun nyt kävi ilmi, että maalaisliitosta mahtuisi mukaan vain yksi, senaattiin meni Kallio. Tokoin senaatti oli valmis 24.3. illalla, ja 29.3. senaattorit vannoivat virkavalan.

Kallion ratkaisu oli vaikea sekä perhettä että puoluetta ajatellen, ja kumpaankin suuntaan hän selitti menettelyään perusteellisesti. Maalaisliiton ehdot eivät olleet alkuunkaan täyttyneet, eikä Kallio ollut edes puolueen alkuperäinen ehdokas senaattiin. Mäkinen oli kyllä kieltäytynyt senaattoriehdokkuudesta ja Kallio oli nimetty hänen tilalleen, joten tavallaan puolueen suostumus hänellä oli. Kielteisiä reaktioita oli silti odotettavissa Erityisen huolissaan Kallio oli Alkion kannanotosta. »Pidät minua langenneena miehenä ja ehkä se niin onkin», Kallio kirjoitti Alkiolle ratkaisua seuranneena päivänä. Hän vetosi siihen, että olosuhteet olivat muuttuneet kovin nopeasti ja ministerilistoja kaatui monta päivässä, joten »täytyi jo ruveta kaikkien justeerailemaan kantojansa». Jos kahdesta paikasta olisi pidetty kiinni, olisi ruotsalaisten ainoa paikka mennyt tai toinen paikka jommaltakummalta suomalaiselta puolueelta, mikä olisi ollut voimasuhteiden kannalta väärin. Jos taas maalaisliitto olisi jäänyt pois, olisivat ruotsalaiset saaneet kaksi paikkaa ja maanviljelystoimituskunta annettu sosialisti Wuolijoelle. Ja kun sosialistit vielä senkin jälkeen kun Kallio oli puhunut maanviljelyselinkeinon tukemisesta olivat ehdottaneet häntä, olivat Kallio, Raatikainen ja Luopajärvi tulleet siihen tulokseen, että tuo salkku oli otettava. »Ymmärrän, että se on ylivoimainen, vaan ehkä siinä jotain voi sentään tehdä maanviljelyksen ja samalla koko kansan hyödyksi», arveli Kallio.

Alkion reaktio oli hapan. Hän kirjoitti Ilkkaan 27.3. pääkirjoituksen, jossa kertasi hallituskysymyksen vaiheet, maalaisliiton asettamat vaatimukset ja niiden kehnon toteutumisen unohtamatta mainita sitäkään, ketkä olivat olleet puolueen ehdokkaina senaattoreiksi.

»Kuitenkin on vain yksi ml-lainen tullut mukaan», hän valitti. »Se on jo paha tinkiminen toisten ryhmien puolelta, joka tekee maalaisliiton edustajan aseman sangen vaikeaksi. Vanhat porvaripuolueet edustavat samaa kantaa, porvarillista talousja yhteiskuntajärjestystä, jota vastaan maalaisliiton kanta on monissa suhteissa jyrkästi vastakkainen», kirjoitti Alkio ja ennusteli maalaisliiton edustajalla olevan edessään elintarvetaistelussa ylivoimaisia vaikeuksia.

Pääkirjoitus ei sentään hallitusta tuominnut, vaan asetti sille rohkeita toiveita radikaaleista uudistuksista, uuden hallitusmuodon laatimisesta ja kieltolaista. Ja »edustajallemme Kyösti Kallialle, jonka tehtävän vaikeuden maanviljelystoimituskunnan päällikkönä syvästi tajuamme, vakuutamme lehtemme puolesta kaikkea kannatusta. Kaikesta kuitenkin kävi ilmi, että Alkio oli tyytymätön.

Se merkitsisi epäilyksittä vaikeuksia ryhmässä, jossa useimpien suhtautuminen Kallioon oli yleensä kriittisempää kuin Alkion.

Vaikeuksia kyllä ilmenikin, mutta lopultakin lievempinä kuin olisi voinut odottaa. Alkio oli pidättyvä, mutta julkisesti solidaarinen. Puolue otti virallisesti kantaa hallituskysymykseen puoluekokouksessaan, joka pidettiin jo 12.4.1917. Avatessaan kokousta Kallio puolusti voimakkaasti hallitukseen osallistumista. Uusi aika asetti uudet vaatimukset maalaisväestöllekin, joka lisätyin voimin pääsi tehtäviään suorittamaan, ja maalaisliitto »tahtoo tehdä sen ottaen huomioon koko maan yhteisen menestyksen». Kokous lausui senaattorille erilaisia toivomuksia, esittäen mm. julistusta, jossa kehotettaisiin panemaan kaikki maat kylvöön. Kallion senaattoriutta ei ainakaan julkisesti paheksuttu.

Puoluekokouksen myönteinen suhtautuminen oli sikälikin luonnollista, että Kallion osallistuminen hallitukseen otettiin puolueen kannattajien keskuudessa hyvin myönteisesti vastaan. Hänelle vyöryi onnittelusähkeitä ja -kirjeitä, joissa lausuttiin monenlaisia toiveita ja toivoteltiin siunausta; innostus oli vähintään yhtä suuri kuin Kallion tultua ensi kertaa valtiopäivämieheksi.

Epäkohtien kiusaamat odottivat omasta luottamusmiehestään niiden korjaajaa, ja uuteen senaattoriin kiinnitettiin suuria toiveita. »Karjalan maalaisliittolaiset luottavat siihen, että Hän on tekevä kaiken voitavansa Suomen maataviljelevän väestön hyväksi- ja tämän kunniakkaan elinkeinon kohottamiseksi», kirjoitti Viipurin läntisen vaalipiirin piirikokous. »Te olette nyt paikalla, jossa ennen istui mies, joka ei meidän maanviljelyksestä mitään välittänyt», kirjoitti joenperkausasiaansa selvittävä alahärmäläinen. Kahdeksan Jaakkiman miestä kirjoitti olevansa vakuutettuja, että senaattori »meidän riveistämme lähteneenä maanviljelijänä» ymmärtäisi rajahintojen poistamisen välttämättömyyden. Vanha arvostelija ryhmässä, viipurilainen Antti Juutilainenkin lähetti onnittelukirjeen, jossa muisteli menneitä erimielisyyksiä ja vakuutti nyt vilpittömästi kannattaneensa Kalliota senaattiin sekä lupasi täyden tukensa. »Kovin on kansalaiset innoissaan, kun tulevat maalta
luokseni», kuvasi Kallio vaimolleen lukuisien lähetystöjen innostusta.

Kodin reaktio oli vähän samantapainen kuin puolueenkin: päätös teki kipeää, mutta kun se oli tehty, siihen alistuttiin ja tahdottiin antaa senaattori-isän ja puolison työlle kaikki mahdollinen tuki.

»Siitä Sinun suuresta tehtävästäsi en tahdo voida kirjoittaa, sillä kun vähänkään sitä ajattelen niin katoan kokonaan olemasta, joudun ikään kuin hukkaan — ainoastaan kyyneleet minut herättävät, että ne eivät saa näkyä maailmalle», viestitti Kaisa Kallio tunteitaan, mutta ei tahtonut asettua vastustamaan. »Jumala kaikki johtaa — —, hän saapi muovailla meitä siihen tehtävään, kautta elämämme, jossa hän teelmänsä sitten näkee loistavan jo täällä maailmassa — — Hän tukee minua, hän tukee meitä.» Ja kun Kallio jonkin ajan kuluttua ilmoitti työn alkavan sujua, puoliso iloitsi siitä.

Koko ensimmäisen senaattorikautensa ajan Kyösti Kallio kirjoitti kotiinsa melkein päivittäin ja sai kirjeitä yhtä usein. Tämä tuki oli hänelle mitä merkityksellisintä ja auttoi kestämään todella raskasta ja epäkiitollista työtä. Hän kuvasi jatkuvasti tarkoin niin toimiaan kuin tunteitaan kirjeissään, ja tiesi hyvin, kuinka raskas lähitulevaisuus olisi sekä hänelle että perheelle. »Kadun ja vapisen, kun en kieltänyt jyrkästi» hän kirjoitti ratkaisua seuranneena päivänä suostuttuaan tehtävään, »jota en täydellisesti hallitse». Ja saatuaan puolisonsa »suostumuksen» hän itki: »Siinä oli niin paljon uhrautuvaa, että se liikutti minua. Kun päätökseni olin tehnyt, niin en tiedä olisiko se koskenut minuun samoin, jos jyrkästi kielsit», Kyösti Kallio kertoi.

Kyösti Kallio astui maan hallitukseen epävarmoin mielin. Epävarmuus ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan vaihtui toimintatarmoksi. Kiireiset raskaat velvollisuudet painoivat, ja Kallio oli valmis tekemään kaikkensa niiden täyttämiseksi.

»Kylmä hallitusmies» odotusten ja mahdollisuuksien ristipaineessa Kyösti Kallio luonnehti itseään kerran puolileikillä »kylmäksi hallitusmieheksi». Useammin kuin kerran hän jo ensimmäisen senaattorikautensa aikana vakuutti toimivansa järjellä eikä tunteella, niin vaikeaa kuin se olikin.

Tunteetonhan Kallio ei ollut. Hän lähti työhönsä optimistina, suurin odotuksin ja vilpittömänä pyrkimyksenään palvella kansaa parhaan ymmärryksensä ja oikeudentuntonsa mukaan. Ja kuten edellä jo osoitettiin, Kallioon asetettiin hyvin suuria toiveita. Odotusten ja mahdollisuuksien ristipaine muodostuikin senaattori Kalliolle kovin suureksi. Samalla kun hän teki parhaansa saadakseen omia ja kannattajiensa odotuksia toteutumaan, hänen oli jatkuvasti todisteltava omilleen, mitkä odotukset olivat realistisia ja mitkä edes oikeutettuja.

Kallio asetti itselleen korkeat vaatimukset. Hän tiesi elettävän historiallisia hetkiä, jolloin vallassa olevien päätökset vaikuttaisivat tulevaisuuteen hyvin paljon. »On niin vastuunalaista luoda historiaa», hän huokasi vaimolleen 22.4., ja jatkuvasti esiintyvät hänen kirjeissään maininnat historian tuomiosta aikanaan hänenkin teoilleen ja ratkaisuilleen.

Kyösti Kalliolle oli ominaista solidaarisuus sille yhteisölle, jossa hän kulloinkin työskenteli. »Meistä» hän puhui mieluummin kuin »minusta», olipa sitten kyse valtiopäivämiesryhmästä, puolueesta, pankin johtokunnasta tai hallituksesta. Tokoin senaatin yhtenäisyys oli heikko, mutta niin kauan kuin senaatin jäsenet näyttivät edes suurin piirtein pyrkivän samaan päämäärään, Kallio toimi parhaansa mukaan joukon osana, kokonaisuutta puolustaen.

»Maanviljelijänäkin taistelen ihmisten suunnatonta ahneutta vastaan, vaikka oma luokka on vastaan, vaan isänmaan etu on ja täytyy olla hallitusmiehellä yksityisedun edellä — —», hän puolusteli kantojaan lokakuussa 191741 Näin aivan epäilyksittä olikin, eikä Kallio pelännyt omiensa arvostelua silloin, kun hän näki näiden toiveet ylirnitoitetuiksi tai epäoikeudenmukaisiksi. Tokoin hallituksen epäonnistuminen ei ollut Kyösti Kallion syytä, vaan hän teki parhaansa, mistä samoin viimeiseen saakka hallitusta koossa pitänyt Väinö Tanner antoi selkeän tunnustuksen.

Senaattoritovereistaan Kallio joutui eniten tekemisiin valtiovaraintoimituskunnan päällikön Väinö Tannerin ja kamaritoimituskunnan päällikön Väinö Wuolijoen kanssa, ja heistä etenkin Tanneria hän oppi arvostamaan järkevänä ja oikeudenmukaisena miehenä. Tanner puolestaan kertoi suorasukaiseen tapaansa aluksi ihmetelleensä, millä ansioilla Kallio, »nuoren ja höyläämättömän näköinen» maalaispoika oli hallitukseen tullut, mutta oppi sitten tuntemaan tämän »reippaaksi-mieheksi;joka sanoi mielipiteensä selkeästi ja kauniisti» ja arvostamaan tätä suuresti Tokoihin Kallio suhtautui aluksi myönteisesti — Tokoin kannastahan hänen tulonsa senaattiin oli eniten riippunut — mutta ajan myötä hän alkoi arvostella tätä yhä kirpeämmin. Porvarillisista senaattoreista hän suhtautui kielteisimmin lyhyen aikaa elintarvikepäällikkönä olleeseen Harald Åkermaniin, jonka kanssa hän oli asiain hoidosta täysin eri linjoilla. Yleensä Tokoin senaatin jäsenet olivat maltillisia.

Sosialistisenaattoreita eivät SDP:n jyrkemmät ainekset lukeneet puoluetovereikseen lainkaan, ja sovittelunhalua, kenties mainittua Åkermania lukuun ottamatta, oli myös porvarillisella puolella.

Senaatin sisäinen työkyky ja sovittelunhalu olisivat mahdollisesti riittäneet pitemmällekin, ellei kullakin senaattoriryhmällä olisi ollut omat painostusryhmänsä, jotka esittivät päinvastaisiakin näkemyksiä asiain hoidosta. Sosialisteilla oli raskainta, ja he myös väsyivät ensimmäisinä radikaalistuvan puolueväkensä omavaltaisuuteen ja jatkuvaan epäluottamukseen. Helppoa ei ollut Kalliollakaan, jonka tehtävänä oli agraaripuolueen ainoana edustajana järjestellä nälkää näkevän kansan elintarvikehuoltoa aikana, jolloin epäonnistuminen olisi merkinnyt nälän purkautumista ryöstöihin ja mellakoihin.

Uusi talousosasto piti ensimmäisen yleisen istuntonsa 29.3., jolloin senaattorit vannoivat virkavalansa ja Tokoi luki senaatin ohjelman. Osasto jakautui kahteen jaostoon, joista Kallio tuli kuulumaan ensimmäiseen, Tokoin johtamaan yhdessä Tannerin, Wuolijoen, Tulenheimon ja Holstin kanssa. Ensimmäisen kerran Kallio esitteli maanviljelystoimituskunnan asioita 3.4. Senaatti kokoontui usein, lähes jokaisena arkipäivänä, joten Kalliokin oli melkein täysin sidottu Helsinkiin heinäkuun lopulle asti. Ennen kesälomaansa Kallio oli läsnä senaatin istunnoissa 73 päivänä, ja poissa hän oli vain kahdesti, silloinkin muitten virkatoimien takia. Myöhemmin poissaoloja tuli vähän lisää, mutta harvinaisina ne pysyivät.

Senaatti päätti eduskunnan kutsumisesta koolle viipymättä, ja 2.4. edustajat kokoontuivat Helsinkiin. 4.4. alkoi valtiopäivätyö järjestäytymisellä. Eduskunta, jossa sosiaalidemokraateilla oli 103 edustajaa, valitsi puhemiehekseen Kullervo Mannerin. Valtiopäivien avajaiset pidettiin 11.4.

Eduskunnan kokoontuminen toi poliittiseen toimintaan uuden voimatekijän, eduskuntaryhmät. Sosialisteilla painopiste oli parlamentin ulkopuolella, mutta porvarilliset senaattorit saivat kansanedustajista uuden painostajan ja valvojan. Sama koski myös Kalliota. Edustajat olivat suhtautuneet hänen menoonsa hallitukseen pidättyvästi ja osaksi kielteisestikin. Hän oli perustellut senaattoriuttaan halulla edistää maan pääelinkeinon tilaa, ja kun hän nyt oli hallituksessa, häneltä odotettiin myös tuloksia, mahdottomiakin.

Kallio tarttui toimeensa tarmokkaasti, niin kuin hänen tapansa oli. Hän tutustui toimituskuntansa ja sen alaisten virastojen virkamiehiin ja meneillään oleviin töihin sekä laati toimintasuunnitelmia ja käynnisti hankkeita. Maataloushallinnon tila ei uutta senaattoria miellyttänyt, vaan hänen käsityksensä mukaan »seisahdus tällä alalla on ollut sangen tuntuva», kuten hän myöhemmin oman puolueensa väelle luonnehti. Virastojen tarkoituksenmukaisuuteen ja virkamiesten tehoon hän kiinnitti paljon huomiota. Maanviljelyshallitukseen määrättiin lisävoimia, jotta se voisi tehokkaasti huolehtia hoidossaan olevasta suuresta valtion omaisuudesta sekä käyttää tarkoituksenmukaisesti apurahoja ja valvoa koulutusta. Samanlaisiin uudistuksiin hän ryhtyi myös maanmittaus- ja kalataloustoimen virastoissa ja ryhtyi toimiin maanmittauslain uudistamiseksi. Kallio määrättiin toimimaan myös yleisten töiden päällikkönä, missä ominaisuudessa hän käynnisti lukuisia tienrakennus-, perkaus- ja kuivatustöitä. Hän sai hankkeisiinsa varojakin olosuhteisiin katsoen hyvin, ja elokuussa 1917 hän saattoi Alkiolle mainita saaneensa yksin kuivatustöihin puolitoista miljoonaa markkaa enemmän kuin ennen.

Kallio näki tärkeäksi myös pitää läheisiä yhteyksiä maatalouden järjestöihin ja muihin asiantuntijoihin. Senaatti myönsi hänen esityksestään varat maanviljelysseurojen virkailijoita varten järjestettävään neuvottelukokoukseen Helsingissä 29.-30.4., jossa pääaiheena olivat toimenpiteet maataloustuotannon lisäämiseksi maassa. Kallio oli itse kokouksessa alustajana, ja hän jännittikin esiintymistä maan etevimpien maatalousasiantuntijoiden edessä.

Kallio ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tuloksiinsa varsinaisella toimialallaan. »Työni on tässä suhteessa ollut sangen hajanaista ja niin sanoakseni pohjustavaa laatua», hän myönsi puolueensa puoluekokousväelle. Syy ei ollut hänen. Ajankohtaiset, erittäin kiireelliset ja vaarallisetkin kysymykset jättivät pakosta taka-alalle maanviljelystoimituskunnan normaalityön ja pakottivat sen päällikön keskittymään muualle. Tokoin senaatti joutui työskentelemään koko ajan kasvavan levottomuuden varjossa, ja tämän levottomuuden yhtenä käyttövoimana oli nälkä.

Nälän uhka ja maatalouslakot

»Outoa on tämä homma. En pelkää kumminkaan mitään muuta kuin elintarvikekysymystä. Se on peloittava ja minun, minun pitäisi tuo järjestää — — », luonnehti Kyösti Kallio alkutunnelmiaan senaattorina. Huoli oli aiheellinen. Suomen kansa oli keväällä 1917 nälänhädän edessä.

Elintarvikepulan taustalla oli se, että Suomi oli 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä muuttunut viljaa vievästä maasta viljaa tuovaksi, ja muutos oli niin raju, että nopeasti kasvanut väestö oli maailmansodan kynnyksellä vain 35-40 prosenttisesti omavarainen. Voita tuotettiin vientiinkin, mutta lihaa ei riittänyt omaan kulutukseen. Suomen elintarvikehuolto tapahtui jokseenkin samoilta alueilta kuin Pietarinkin, jossa oli 2,5 miljoonaa kuluttajaa. Nyt Venäjän sisäiset melskeet vaaransivat tuonnin. Kallio oli yksi niistä, jotka joutuivat olemaan elintarvikkeiden säännöstelijöinä.

Säännöstelyä Suomessa oli ollut jo vuosia. Hintojen nousu alkoi heti sodan sytyttyä, ja jo elokuussa 1914 valtuutettiin läänien kuvernöörit määräämään alueillaan rajahinnat, joita kiellettiin rangaistuksen uhalla ylittämästä. Syksyllä samana vuonna perustettiin senaattiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan yhteyteen elintarvikekomitea. Lokakuussa 1915 perustettiin talousosaston varapuheenjohtajan johdolla toimiva elintarvevaliokunta. Sen johdolla organisoitu rajahintajärjestelmä sai loppuvuodesta 1916 muotonsa, ja eri elintarpeita varten muodostettiin vielä omia komiteoita, jotka koostuivat lähinnä kauppiaitten, osuusliikkeitten ja teollisuuden edustajista. Viranomaiset järjestivät myös keskitetysti elintarvikkeiden tuontia Venäjältä ja Suomessa olevien varastojen tarkastusta.

Tähän järjestelmään Kallio oli tutustunut monella tavalla, niin kunnan asioissa, yksityisenä tuottajana kuin Nivalan osuusmeijerin luottamusmiehenäkin.

Tokoin hallitus selvitti ensi töikseen maassa olevien elintarvikkeiden määrän. Tulos oli pelottava. Kunnat ilmoittivat viljavaransa 1.4. sellaisiksi, että suurimmassa osassa maata varastot ehtyisivät toukokuun loppuun mennessä, suuressa osassa elokuun puoliväliin ja vain Lounais-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla sekä eräissä Etelä-Suomen kunnissa selviydyttäisiin omin avuin seuraavaan satoon saakka.

Kallio oli olettanut joutuvansa vastaamaan elintarvikeasioista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan niiden järjestäminen uskottiin ensiksi Tannerille ja sitten kamaritoimituskunnan päällikölle Wuolijoelle. Kallio koki järjestelyn itselleen helpotukseksi. Hän oli 14.4. kirjoittanut vaimolleen alkavansa viihtyä työssään ja »kenties innostuvansakin» siihen, ellei elintarvikekysymystä olisi, ja kun senaatissa päätettiin erillisen toimikunnan, kamaritoimituskunnan elintarvikeosaston perustamisesta, hän iloitsi pääsevänsä »löysemmälle».

Irti elintarvikekysymysten hoidosta hän ei kuitenkaan päässyt eikä keskittymään maanviljelyksen edistämiseen, niin kuin oli alusta lähtien toivonut. Tannerin ja Wuolijoen ohella juuri Kallio kantoi elintarvikeasioissa raskaimman taakan apunaan Tannerin elintarvikelakia valmistelemaan kutsuma SOK:n entinen toimitusjohtaja W. A. Lavonius.

Hallitus ilmoitti eduskunnalle heti sen kokoonnuttua tarvitsevansa laajat valtuudet, mikä tarkoitti uutta lakia, ja 10.4. senaatti antoi eduskunnalle ehdotuksensa elintarvikelaiksi. Alkio arveli lain valmistelussa Kalliota kohdanneen »ensi kolttosen», kun laki oli esitelty nopeammin ja sisällöltään toisenlaisena kuin Kallion kanssa oli sovittu, ennen kuin tämä lähti pääsiäiseksi kotiinsa. Mikäli näin oli — Alkio seurasi tähän aikaan Kallion hallitustaivalta varsin epäluuloisin katsein — ei Kallio asiasta pahastunut. Hän tuki Tanneria, Wuolijokea ja Lavoniusta ja puolusti lakiehdotusta omiaan vastaan, kun laki tuli eduskunnassa käsittelyyn ja kohtasi arvostelua mm. siitä, että se kajosi omistusoikeuteen.

Elintarvelain — tai oikeammin lain »eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aikana» — käsittelyn yhteydessä Kallio esiintyi ensi kerran varsinaisesti senaattorina eduskunnassa. Hän myönsi, että laki puuttuisi »yksityiseen omistusoikeuteen aivan toisella tavalla kuin ennen» ja ymmärsi, että se otettaisiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Laki oli kuitenkin aivan välttämätön, koska muut keinot eivät auttaneet, kun haluttiin saada puute vähenemään.

Samalla sävyllä Kallio oli puhunut jo puolueensa puoluekokouksessa kahta viikkoa aikaisemmin. Kallio »muodosti sen porvariston taholta tulevan sivustatuen, joka edes jossain määrin tyynnytti vastarintaa lakiehdotusta vastaan», luonnehtii Tannerin elämäkerran kirjoittaja Jaakko Paavolainen, joka näkee Kallion esiintymisessä tulevaisuuden maalaisliiton ja vasemmiston sosiaalipoliittisen yhteistyön enteen.

Laki hyväksyttiin ripeän eduskuntakäsittelyn jälkeen lopullisesti 2.6.1917. Vastarinta oli ankaraa ja senaatin piti lopulta tehdä siitä luottamuskysymys. Kallio puolusti lakia eduskunnassa 11.5. neljässä eri puheenvuorossa lain toisessa käsittelyssä ja monissa muissa yhteyksissä tuottajapiireille. Teko oli rohkea, koska useimmat maalaisliittolaiset vastustivat lakia kiivaasti, koska se antoi hallitukselle valtuudet määrätä rajahinnoista sekä uusina valtuuksina oikeuden erinäisten tuotteiden pakkoluovutukseen yleiseen käyttöön.

Samaan aikaan vahvistettiin elintarvikeasiain hoidon organisaatio Lavoniuksen mallin mukaan. Maataloustoimituskunnan päällikön osana oli toistaiseksi yhteydenpito tuottajajärjestöihin, joita samaan aikaan organisoitiin. Siis itse tuottaja ja tuottajapuoluetta edustava senaattori pantiin huolehtimaan asioiden esittelemisestä parhain päin omilleen.

Kallion työtaakka ei kuitenkaan helpottunut. Samaan aikaan kun elintarvikeasia saatiin edes jotenkin järjestykseen, alkoivat maatalouslakot. Kylvöajan lähestyessä levisi lakonuhka ja itse lakot ulottuivat laajalle etenkin Etelä-Suomen kartanoalueilla. Niillä oli oleellinen merkitys tulevaan elintarvikehuoltoon, ja senaatti luonnollisesti teki parhaansa niitä hillitäkseen. Yhtenä pääsovittelijana esiintyi monen viikon ajan Kallio, joka oli yhdessä Väinö Wuolijoen kanssa liikkeellä eniten senaattoreista.

Kun teollisuustyöväki oli saanut hyväksytyksi vaatimuksensa kahdeksan tunnin työpäivästä, alettiin samaa vaatia myös maataloustyössä. Teollisuustyöväen työajan lyhentäminen hyväksyttiin eduskunnassa vaikeuksitta, mutta maataloudessa olot olivat erilaiset ja vastustus oli kova; työaikauudistus juuttui eduskunnassa valiokuntaan.

Tämä johti siihen, että eri puolella maata alettiin järjestää painostusluonteisia lakkoja. Eniten lakkoja oli Satakunnassa. Useita väkivaltaisia yhteenottoja sattui, kun lakkolaiset yrittivät estää talollisia ja heidän perheenjäseniään tekemästä työtä, jopa
lypsämästä lehmiä.

Kallion ensimmäinen sovittelumatka suuntautui 1.5.1917 Suomen suurimmalle maatilalle, Kytäjälle, jossa omistaja kamariherra Hjalmar Linder ilmoitti myyvänsä kaikki 1 200 lehmäänsä, ellei lakko päättyisi. »Työriidan sovitus meni hyvin», Kallio kommentoi 2.5. vaimolleen jatkaen kuitenkin, että lakkoja oli paljon. Ja sovittelumatkoja riitti lähiviikkoina. Hän oli 4.5. Porin tienoilla, 5.5. Janakkalassa Leppäkosken tehtaalla, 6.5. Tuusulassa Westermarckin kartanossa. Seuraavalla viikolla hän kävi 10.5. Kokemäenkartanossa ja 13.5. Avikin kartanon lakkoa sovittelemassa Somerolla. Sunnuntaina 20.5. Kallio oli lakkojen vuoksi Hyvinkäällä ja 3.6. Vihdissä.

Sovitteluilla oli paikoin menestystä, paikoin ei. Lakoilla ajettiin paitsi taloudellisia myös poliittisia tavoitteita, ja sovittelijoita arvosteltiin helposti, mikäli nämä »harjoittivat painostusta». Senaatissa 15.5. pidetyssä neuvottelutilaisuudessa Kallio korosti, etteivät sovittelijat saaneet luvata lakkolaisille sellaista, mikä kuului eduskunnan päätäntävaltaan, kuten uudet kunnallislait. Vaikka hän yhtyikin Tokoin näkemykseen siitä, ettei »painostusta» saisi harjoittaa, hän kuitenkin totesi, että toisinaan esitetyt ehdot olivat »niin mahdottomia, että sovittelijan täytyy huomauttaa siitä».

Kalliolle itselleen tällä sovittelutyöllä oli paljon merkitystä. Hän kulki sovittelumatkoilla muiden senaattorien tai kansanedustajien kanssa, mikä tiesi tutustumista tarkemmin työtovereihin, joista monet olivat sosiaalidemokraatteja. Kallio, joka oli jo luonteeltaan sovitteleva, ja joka joutui nyt jatkuvasti vastakkain omiensa kanssa, sai epäilemättä uusia argumentteja toisesta näkökannasta.

Kahdeksan tunnin työaikaa maataloudessa hän ei ymmärtänyt eikä hyväksynyt ja oli jo eduskunnassa senaatin esitystä annettaessa käyttänyt esitystä voimakkaasti arvostelevan puheenvuoron. Hän oli kyllä jo tuolloin myöntänyt, että työoloissa sekä myös työpäivän pituudessa oli korjaamisen varaa, mutta jäykkä siirtyminen kahdeksantuntiseen olisi peräti mahdotonta ja tarpeetonta.

Kallio kuvaili havaintojaan kartanoiden ilmapiiristä vaimolleen. Kokemäenkartanon oloista hän kirjoitti, että ne olivat pohjalaiselle kovin outoja. Työväki oli omassa ruoassaan eikä talon, kuten kotona.

Elintarpeiden hinnan alituinen nousu kärjisti siksi välejä aivan eri tavalla kuin vaikkapa Heikkilässä. Kallio oli itsekin suurviljelijä, mutta kartanotalous oli kuitenkin eri asia: Kokemäenkartanossa oli lähes 50 suurta torppaa, joista tehtiin lähes 10 000 päivätyötä, joten »oli ymmärrettävää, että ristiriidan aiheet olivat olemassa». Lakkoilua Kallio ei hyväksynyt, vaikka hän työväkeä ymmärsi pitemmälle kuin kartanoiden isännät. Matkaltaan Kokemäeltä hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jonka marginaaliin lisäsi paljon puhuvan huomautuksen: »Lunta sataa ulkona. Nälkä uhkaa ja ihmiset lakkoilee.»

Etelän kokemuksista Kallio otti oppia siinäkin mielessä, että hän antoi vaimolleen useita ohjeita olojen hiljaisesta parantamisesta myös kotona, työajan lyhentämisestä, palkkojen pienestä nostamisesta pyytämättäkin ja pienistä lahjoista ym. »Kun näkee ja kokee näitä ristiriitoja, niin täytyy väkensä tyytyväisyyttä kunnioittaa», senaattori arveli. — Suhteellisen hyvin asiat Heikkilässä ja Mehtälässä menivätkin, vaikka ongelmia oli sielläkin.

Elintarvikesäännöstely pakotti Kaisa Kallion pienentämään työväen annoksia, mihin nämä vastasivat paitsi nurinalla myös hidastelemalla töissään. Avoin konflikti kuitenkin väitettiin, vaikka loppuvuodesta 1917 näytti väliin pahaltakin.

Maatalouslakoilla oli sekin seuraus, että maataloustuottajapuoli alkoi järjestäytyä paljon tiiviimmin kuin siihen saakka ja että tehtiin vielä kerran yritys uudenlaisen agraaripuolueen muodostamiseksi. Kumpikin kosketti myös Kyösti Kalliota.

Hannes Gebhard oli jo maaliskuun alussa 1917 kutsuttanut Helsinkiin koolle maatalousseurojen, meijerien, maidontuottajien sekä karjan- ja lihanmyyntiyhtymien edustajia, ja tällöin oli perustettu Maataloustuottajien keskuskomitea, joka puolestaan valitsi Gebhardin johtaman Maataloustuottajien valtuuskunnan. Tämä valtuuskunta kutsui maatalouslakkojen kuumentamassa ilmapiirissä helluntaiksi 29.5.1917, kokoon »maanviljelijäin yleisen kokouksen» neuvottelemaan maanviljelijäin kannanotoista työriidoissa ja järjestäytymisestä. Osanottajia oli eri puolilta maata, kaikista lääneistä ja kaikista porvarillisista puolueista. Tuo »helluntaikokous» jäi historiaan kahden järjestön perustajana. Niistä toinen, MTK, jäi pysyväksi, kun taas toinen, uudeksi maaseutua yhdistäväksi poliittiseksi puolueeksi tarkoitettu Kansanpuolue (I), katosi jo puolentoista vuoden kuluttua.

Kokousta johti Gebhard, joka alusti työriidoista ja niiden syistä sekä järjestäytymisestä maataloustyönantajain liitoksi ja uudesta valtiollisesta yhteenliittymisestä: oli lopetettava hajaannus kolmeen suomalaiseen porvarilliseen puolueeseen, koska puolueita erottivat ainoastaan »herrat ja sanomalehdet».

Syntyneessä keskustelussa alustus sai kannatusta ja vastustusta, etenkin jälkimmäiseltä osaltaan. Paikalla olleet maalaisliittolaiset arvostelivat ajatusta uudesta puolueesta jyrkimmin ja tarjosivat maalaisliittoa etsittynä maalaisten yhteisenä puolueena: piti vain sanoa kaupunkipuolueille hyvästit ja liittyä kaikin maalaisliittoon.

Enemmistö lähes sadasta puheenvuorosta kuitenkin kannatti uuden puolueen perustamista. Omaa lehteä pitivät tarpeellisena maalaisliittolaisetkin, koska pääkaupungin valtalehtien Uuden Suomettaren ja Helsingin Sanomien sanottiin ajavan yksinomaan kaupunkilaisten etuja. Päätökset tehtiin sen jälkeen kun oli asetettu valiokunta kaikkiin puolueisiin lukeutuvista tarkastamaan ponsia.

Ensin päätettiin yksimielisesti perustaa Maataloustuottajain Keskusliitto ja sen jälkeen huutoäänestyksellä uusi puolue, jonka ensimmäiseen puoluetoimikuntaan valittiin saman tien kaksi edustajaa kustakin vaalipiiristä, mukana myös tunnettu maalaisliittolainen poliitikko E. Y. Pehkonen. Useimmat olivat suomalaisten puolueitten jäseniä, joista osa ei liene aikonutkaan ryhtyä toimintaan uudessa puolueessa niin kuin ei Pehkonenkaan. Ajatuksen varsinainen isä, Gebhard, ei tullut puoluejohtoon itse — vuoden 1906 maalaispuoluehanke toistui hänen osaltaan.

Kokous oli kiivashenkinen ja epäyhtenäinen. Kokoukselle elintarvikeasioita selvitellyt senaattori Wuolijoki joutui niin loukkaavan huutoryöpyn kohteeksi, että hän lähti suuttuneena pois kokouksesta.

Kokous vaati lujaa järjestysvaltaa ja elintarvikkeiden rajahintojen poistamista kokonaan. Senaattiin päätettiin lähettää lähetystö selvittämään maanviljelijöiden kantoja.

Kallio ei helluntaikokoukseen osallistunut, mutta hän seurasi sitä luonnollisesti tarkoin sekä puoluejohtajana että senaattorina. Uusi maalaisliikehdintä oli hänelle kiusallista. Ajatus uudesta maalaispuolueesta ei tietenkään häntä kiehtonut, ja hän ymmärsi sen pelkästään vanha- ja nuorsuomalaisten johtajien yrityksenä estää maalaisväestön jatkuva siirtyminen maalaisliiton lippujen alle, kuten puolueen virallinen kanta määritteli. Ja mitä tuli maanviljelijäin tiukempaan järjestäytymiseen eturyhmäksi hinta- ja työriita-asioissa, niin se ei ainakaan hänen työtään helpottaisi.

Maatalouslakkoja oli pitkin kesää, ja vielä enemmän niillä uhattiin. Myös elintarviketilanne paheni hiljalleen säännöstelytoimista huolimatta. Lakiin suhtauduttiin tuottajien puolella vihamielisesti mm. siihen liittyvän senaatin vetoomuksen, »avoimen kirjeen» sanamuotojen takia, joita Kallio oli epäillyt jo päätöstä tehtäessä.

Rikkomuksia hän ei tietenkään hyväksynyt ja täytti omalta osaltaan lain pykälät tarkoin. »Kyllä tämän lain täytöstä tulee paljon ikävyyttä», hän huokaisi vaimolleen antaessaan tälle yksityiskohtaisia ohjeita lain mukaisen elintarvekaavakkeen täyttämisessä.

Valitettavasti kaikkien omatunto ei ollut yhtä tarkka. Kallio sai jatkuvasti viestejä kotiseudultaankin keinottelusta elintarpeilla, työväen vähentämisistä ym., mitä hän ei lainkaan voinut hyväksyä.

Mutta hän myös tiesi tilanteen vaarallisuuden tarkemmin kuin useimmat ammattiveljensä. Juuri säännöstelyrikkomukset julkisuudessa kärjistivät pahoin kansalaisryhmien suhteita.

Kyösti Kallio edusti keväällä ja kevätkesällä 1917 johdonmukaista sovittelulinjaa, eikä pelännyt asettua vastakkain maataloustuottajaväen tai oman puolueensa enemmistön — edes Alkion — jyrkemmin luokkahenkisten vaatimusten kanssa. Hän kuului nyt senaattiin, jonka koki tekevän parhaansa maan hyväksi, ja kun senaatin päätös oli jostakin saatu aikaan, hän puolusti sitä, vaikka olisikin ollut suurestikin eri mieltä valmisteluvaiheessa.

Näin oli verraten usein. Senaatin sisällä Kallio luonnollisesti edusti tuottajanäkökantaa ja korosti senaattoritovereilleen, kuinka rajahintoja ei saanut asettaa niin alas, että tuotantokustannukset eivät lainkaan peittyisi, koska se heikentäisi väistämättä tarjontaa laillisille markkinoille. 14.6. senaatti äänesti meijerivoin rajahinnasta, ja äänin 6-6 Tokoin ratkaistessa Wuolijoen alempi hinta voitti Kallion ehdottaman ja perusteleman, 50 penniä korkeamman kilohinnan. Kun senaatti 16.6. päätti Wuolijoen ehdotuksesta takavarikoitavan viljan luovutushinnoista, Kallio saneli eriävän mielipiteensä, johon Setälä ja Tulenheimo yhtyivät. Sen mukaan hinnan olisi pitänyt olla korkeampi, »koska takavarikoiminen onnistuisi siten paremmin ja se osa kansasta, joka oli pidättäytynyt siitä etuudesta, jonka vapaakauppa on heille tarjonnut, saisi kohtuullisen hinnan». Senaatti päätti 7.8. oikeuttaa elintarvikeosastonsa velvoittamaan meijereitä toimittamaan maitoa kulutuskeskuksiin.

Kallio pani vastalauseensa perustellen sitä sillä, että jos karjanomistajat joutuisivat antamaan maitonsa niin halvalla, etteivät saisi edes kuoritun maidon hintaa takaisin, he lakkaisivat luovuttamasta maitoa meijeriin ja tilanne pahenisi. Ja kun tilanne sitten loppukesästä kärjistyi, lisääntyivät myös Kallion vastalauseet.

Kenelle valta maassa?

Sisäiseen hallintoon ja uudistuksiin liittyvissä kysymyksissä Tokoin senaatti saattoi esiintyä jokseenkin yhtenäisenä. Sen sijaan kysymys korkeimmasta vallasta, toisaalta Suomen ja Venäjän, toisaalta Suomen omien valtioelinten valtasuhteista, jakoi hallitusta pahoin ja uhkasi hajottaakin sen.

Kun keisari-suuriruhtinas oli poissa, oli myös avoimena kysymys siitä, kenelle korkein hallitusvalta Suornessa-kuuluisi Tsaarivallan perillinen oli Venäjän väliaikainen hallitus, mutta Suomessa eivät kaikki ilman muuta hyväksyneet sitä korkeimman vallan haltijaksi. Esiintyi pyrkimyksiä laajentaa senaatin valtaa ja haluttiin siirtää korkein valta eduskunnalle, missä yhteydessä Suomi irtautuisi Venäjästä joko täydellisesti tai joillakin rajoituksilla. Ja koko ajan sekaantuivat valtioelinten toimintaan ulkopuoliset voimat: venäläiset sotilaat, sosialistien puolue-elimet ja yhä näyttävämmin heidän aseistetut punakaartinsa.

Kyösti Kallio oli ollut aktivisti ja perustuslakitaistelija. Itsenäisyysajatuskin eli voimakkaana ilmassa heti maaliskuun vallankumouksen puhjettua. Kaisa Kallio aprikoi miehelleen kirjeessään 18.3., oliko maailmanhistoriaa johtavan Jumalan tarkoituksena, »että nousisimme itsenäisenä kansana kansojen joukkoon.

Monet Kallion puoluetoverit, näkyvästi Alkio, omaksuivat pian itsenäisyysajatuksen. Verraten yleisesti eli Suomessa käsitys, että kun vallankumous oli poistanut keisarin vallan, oli kysymys itsenäisyydestä tai yhteyden säilyttämisestä Venäjään suomalaisten sisäinen asia, eikä itsenäisyysvaatimusten esittäminen ollut vaikeaa.

Noin yksinkertainenhan asia ei ollut, ja sen tiesi senaattori Kallio. Kallio pohti itsenäisyysajatusta paljon sekä sen laillisuus- että toteuttamiskelpoisuuden kannalta. Kumpikaan ei Kallion mielestä puoltanut suoraviivaista itsenäisyyslinjaa. Tietysti hän piti, niin kuin useimmat suomalaiset, itsenäisyyttä parhaana ja lopullisena tavoitteena. Mutta hän katsoi, että Suomen suvereenisuutta kohti oli pyrittävä yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa.

Maaliskuun manifestista neuvoteltaessa suomalaiset eivät olleet pyytäneetkään enempää kuin perustuslaillisten oikeuksien palauttamista. Pian kuitenkin havaittiin mahdollisuudet laajempiinkin oikeuksiin. Sosiaalidemokraatit jättivät 29.3. Kerenskille muistion, jonka tavoitteena oli Suomen täydellinen sisäinen itsenäisyys siten, että vain ulkopolitiikan hoito olisi kuulunut Venäjän hallitukselle.

Eduskunnan kokoontuessa 4.4. puhemieheksi valittu Manner korosti Suomen ja Venäjän erilaista kulttuuria ja Suomen tarvetta elää vapaana vapaan Venäjän rinnalla. Tokoi taas puheessaan eduskunnalle 20.4. sanoi luottavansa siihen, että Suomen kansan itsenäisyys jo »läheisessä tulevaisuudessa» tulee taatuksi. Porvarillisella puolella itsenäisyysajatus eli samalla tavalla yleisenä.

Selvittääkseen asiaan liittyvät monet juridiset ja käytännön ongelmat senaatti asetti heti 31.3.1917 perustuslakikomitean K. J. Ståhlbergin johdolla. Komitea päätyi sille kannalle, että korkein valta oli siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle ja että tätä asiantilaa saattoi muuttaa vain sopimuksella. Siksi komitea esittikin, että lainsäädännöllistä tietä siirrettäisiin suurin osa hallitsijalle kuuluneista oikeuksista — mm. valtiopäivien koollekutsuminen, eduskunnan hajottaminen, lakiesitysten ja hallinnollisten asetusten antaminen — senaatille. Senaatista olisi näin muodostunut tärkein hallitusmahti, ja korkeimman vallan venäläiselle haltijalle olisi jäänyt vain Suomen ja Venäjän suhteita koskevat asiat sekä eräät virkanimitykset, kuten kenraalikuvernöörin, joka taas olisi nimittänyt senaatin jäsenet. Komitea teki ripeää työtä, ja jo 7.4. senaatti saattoi jättää lakiesityksen väliaikaiselle hallitukselle.

Väliaikainen hallitus suhtautui esitykseen torjuvasti. Se ei katsonut voivansa mennä kaventamaan Venäjän oikeuksia Suomessa, kun muutoksista sen mukaan voisi päättää vain Venäjän oma perustuslakia säätävä kansalliskokous. Suomalaistenkin kannat hajaantuivat ja muuttuivat. Sosiaalidemokraatit alkoivat siirtyä toiselle kannalle, kun Venäjälle oli syntynyt sosialistisia työ- ja sotamiesneuvostoja, jotka eivät tunnustaneet porvarillisen väliaikaisen hallituksen auktoriteettia ja joiden kanssa oli mahdollista toimia yhteistyössä myös itsenäisyyskysymyksessä. He siis kallistuivat omatoimisuuslinjalle saaden tukea porvarillisten puolueiden itsenäisyysmiehiltä.

Nämä taas olivat puolueissaan vähemmistönä enemmistön pitäessä kiinni yhteistyölinjasta. Kun väliaikainen hallitus vasemmistolaistui sosialistit tekivät sille esityksen, jonka mukaan väliaikaisen hallituksen oikeudet Suomessa rajoitettaisiin pelkästään ulkopoliittisiin ja sotilaallisiin kysymyksiin, ja kaikki muu korkein valta siirtyisi Suomen eduskunnalle. Hallituksen pääministeri Lvov torjui esityksen, jonka jälkeen senaatti teki uuden esityksen senaattori Tulenheimon esittämältä pohjalta. Tämän ns. Lex Tulenheimon mukaan korkeimmalle vallalle olisi jäänyt valtiopäivien koollekutsuminen ja eduskunnan hajottaminen, kun taas senaatti olisi saanut oikeuden mm. lakiesitysten antamiseen ja lakien vahvistamiseen.

Oli siis kaksi toisistaan selvästi eroavaa ohjelmaa. Molemmat pyrkivät Suomen sisäiseen itsenäisyyteen, toinen eduskuntavaltaiseen ja toinen senaattikeskeiseen malliin.

Kyösti Kallio ei senaatissa juuri osallistunut kyseisten lakien valmisteluun. Hänen kantansa oli kyllä selvä: hän kannatti Ståhlbergin komitean ja Lex Tulenheimon hengessä senaatin vallan laajentamista.

Tässä suhteessa hän joutui selvään vastakkaisuuteen monen radikaalimman siiven puoluetoverinsa kanssa; heihin lukeutui myös Alkio, joka edusti yhdessä maltillisemman August Raatikaisen kanssa maalaisliittoa eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Alkio kirjoitti maalaisliiton eduskuntaryhmän hyväksyttäväksi ja edelleen esitettäväksi tarkoitetun »itsenäisyysjulistuksen», jota hän esitteli 23. ja 24.5. kahdessakin maalaisliiton ryhmäkokouksessa. Alkio sai kyllä tukea lähinnä karjalaisilta itsenäisyysmiehiltä (Niukkanen, Juutilainen, myös Oskari Lahdensuo). Varovammaila kannalla oli Raatikainen, ja varsi selvästi esiintyi senaatin kannan puolesta »itsenäisyysjulistusta» vastaan Kallio. Kallio muistutti, että »tosiasiat puhuivat omaa kieltään»: kun maassa oli satatuhatta venäläistä, oli »asema kumoukseen nähden vaikea». Niinpä julistuksellakaan ei olisi kiirettä. Hän kertoi edelleen, että senaatin virkamiehet olivat parhaillaan Pietarissa esittelemässä ehdotusta senaatin vallan laajentamisesta (Lex Tulenheimo). Jos saataisiin kielteinen vastaus, olisi »jonkunlainen julistus annettava». Käydyssä keskustelussa Kallio puolusti kantaansa mm. sillä, että kun »maalaisliiton tehtävä on etupäässä taloudellinen», ei sen ollut tarpeen rientää sanomaan kantaansa tällaiseen asiaan, ja tähän näkemykseen yhtyi myös Kalle Lohi. Kallion esityksestä kannanotto siirrettiin seuraavaksi päiväksi, jolloin Alkion luonnokseen voitiin monistettuna tutustua paremmin.

Kiista uusiutui. Kallio ja Lohi esiintyivät taas selvästi »itsenäisyysjulistusta» vastaan. Kallion mielestä olisi odotettava asiain kehittymistä Pietarissa, ja hän pyysi harkittavaksi, oliko yleensäkään syytä esiintyä »näin määräävällä tavalla». Ainakin hän olisi poistanut julistuksesta itsenäisyysvaatimuksen. Lohi tuki Kalliota ja arveli, ettei olisi poliittisesti viisasta julistaa tätä ryhmässä:

»Itsenäisyyspyrkimykseen emme tarvitse valistaa kansaa», se ei kuulunut eduskuntaryhmälle, oli Lohen kanta. Alkio harmistui ja vastasi Kallion ehdottamien muutosten merkitsevän sitä, että julistus»kadottaisi kokonaan sen pohjan, jolle se on perustettu», ja Juutilainen katsoi Kallion tekemien muutosten muuttavan julistuksen »niin asiattomaksi, ettei sitä enää voitaisi julaista».

Kallion kanta tuli kuitenkin päätökseksi. Alkio itsekin arveli, että leipäviljan saantimahdollisuuksien vuoksi olisi asiaa »kenties syytä hieman lykätä», ja vaikka hän purki pettymystään vielä seuraavana päivänä, jäi »maalaisliiton itsenäisyysjulistus» julkistamatta. »Valitan, että maalaisliiton ryhmässä eilen niin moni osoitti olevansa liian arka lausumaan kansallista ajatusta Suomen kansan tulevaisuudesta. Me olemme pelkureita, jotka istumme rannalla ja itkemme uskaltautumatta edes rantoja soutaa», kirjoitti katkera Alkio päiväkirjaansa, tarkoittaen aivan varmasti myös — tai erityisesti — Kyösti Kalliota.

Alkio jatkoi omalla linjallaan eduskunnassa, Kallio omallaan senaatissa. Hän oli saanut eduskuntaryhmässä erävoiton, ja katsoi olevansa oikeassa. »Senaatin valtaa laajennetaan, monet hallitsijan tehtävät siirtyvät meille. Luulisi kansan iloitsevan, mutta se juopuu vallasta», hän kirjoitti 6.6.1917.

Uuden käänteen asia sai heinäkuun alussa. Venäjän työ- ja sotamiesneuvostojen kongressi hyväksyi 4.7. mensevikki R. Abramovitgin ehdotuksesta ja suomalaisten sosialistien toivomuksesta esille otetun päätöslauselman, jonka mukaan Suomen eduskunnalle oli tunnustettava oikeus vahvistaa lait, määrätä valtiopäivien koolle kutsumisesta ja hajottamisesta sekä määrätä Suomen kotimaisen hallituksen kokoonpanosta. Suomen ja Venäjän lopullisten suhteiden määrääminen siirrettäisiin tulevan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen ratkaistavaksi. Kaksi päivää myöhemmin eduskunnan sosialistienemmistöinen perustuslakivaliokunta muutti käsittelyn pohjana ollutta Lex Tulenheimoa kongressin päätöslauselman mukaiseen muotoon. Syntyi lakiesitys Suomen korkeimman vallan käyttämisestä eli ns. valtalaki.

Valtioelimet työskentelivät ulkoisten melskeiden jatkuessa. Venäjän levottomuudet olivat levinneet Suomeenkin, jossa oli alituita lakko- ja painostusliikehdintää, »jatkuva vallankumous», jota sosiaalidemokraattien hajanainen puoluejohto ei pyrkinyt tai kyennyt hillitsemään. Tapahtumat sekä Venäjällä että Suomessa vaikuttivat poliitikkojen kantoihin. Kun Venäjän horjuvat valtasuhteet näyttivät tarjoavan mahdollisuudet suurempaan itsenäisyyteen, sitä pyrittiin käyttämään hyväksi. Hyvän esimerkin tarjosi juuri valtalain käsittely. Sosialistit, jotka olivat lakiesityksen tehneet, kannattivat sitä innokkaasti, ja porvarilliset itsenäisyysmiebet halusivat myös tarttua mahdollisuuteen lisätä tällä tavalla Suomen itsenäisyyttä; heidän joukossaan oli myös periaatteellisia eduskunnan vallan laajentamisen kannattajia.

Kyösti Kallio ei valtalakia hyväksynyt. Hän oli ollut senaatin alkuperäisen ehdotuksen kannalla eikä voinut ymmärtää sen muuttelua venäläisten mensevickien ja bolsevikkien lupausten innostamana. Hän puolusti kantaansa eduskunnassa laajassa puheenvuorossa 10.7. ja kuvasi vaimolleen tilannetta siten, että eduskunta oli »villinä ja leikkii itsenäisyydellä». Kolmen päivän kuluttua hän valitti eduskunnan pian tekevän päätöksen, jossa se »venäläisen sotamiesneuvoston turvin yrittää saada vallan Suomessa eduskunnalle». Tällaiseksi siis muuttui senaatin vallan laajennuslaki.

Hän oli epävarma siitäkin, saisivatko maltillisemmat senaattorit lakiin edes päätöstä, että valtalaki alistettaisiin väliaikaiselle hallitukselle, jonka »me olemme tähän asti hyväksyneet pesänhoitajaksi». Senaatissa tässä suhteessa oli ollut epävarmuutta, ja Tokoikin oli mennyt »virran mukana bolsevikkien ehdotukseen». Kyllä valtalaki Kallionkin mielestä oli »hyppäys vapautta kohti ja siinä tarkoituksessa», mutta »mihin se vie, emme voi tietää».

Kyösti Kallion tapoihin ei kuulunut tehdä hyppyjä tuntemattomaan. Valtalain lopullinen, kolmas käsittely alkoi eduskunnassa 17.7.1917. Kallio oli pessimisti. Hän kirjoitti edellisenä iltana eduskunnan kai päättävän Suomen »itsenäisyydestä», ja siitä riippuisi paljon. »Suuria täällä suunnitellaan, joita minä en jaksa seurata», hän valitti. Ja 17.7. aamulla hän luonnehti tulossa olevaa käsittelyä eduskunnan vallankaappaukseksi. Näin kävikin, mutta vain puolittain.

Kallio ilmoitti keskustelussa kantansa olevan saman kuin muittenkin nykyisen kotimaisen hallituksen jäsenten, jotka olivat asettuneet sille kannalle, että »jokaisella kuolinpesällä täytyi olla hoitaja», millä hän ilmoitti vastustavansa valtalakia ja toisaalta, mikäli se hyväksyttäisiin, että se olisi alistettava Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi.

Samana päivänä maalaisliiton ryhmäkokouksessa Kallio oli neljän muun edustajan (Saalasti, Raatikainen, Pehkonen, Leinonen) kanssa jäänyt vähemmistöön, kun enemmistö oli valtalain kannalla. Laki hyväksyttiin äänin 136-55. Kallio äänesti vastaan. Sen sijaan äänestettäessä lain kiireellisyydestä Kallio ilmoitti äänestävänsä kiireellisyyden puolesta, koska ei tahtonut asettua jarruksi eduskunnan tahdon tielle, mistä kannastaan hän sai Alkiolta suurta tunnustusta. »Meidän Kallio hoiti korttinsa kuin mies», iloitsi Alkio, joka muutenkin eli melkein vallankumoushuumassa valtalain säätämisen hetkinä.

Vielä oli ratkaistava kysymys lain alistamisesta. Sosialistit päättivät enemmistöllään äänin 106-84, ettei lakia alisteta. Nyt maalaisliittolaisetkin olivat alistamisen kannalla.

Kallio oli asiain kulkuun pettynyt. Hän arveli tilanteen johtavan senaatin porvarillisten jäsenten tai koko senaatin eroon. »Sekasorto tulee, sitä ei voi välttää», hän valitti sekavissa tunnelmissa.

Valtalaki oli hyväksytty hetkellä, jolloin tiedot Pietarista kertoivat bolsevikkien kaapanneen — hetkeksi — vallan, mikä epäilemättä vaikutti myös eduskunnan käsittelyyn. Muutenkin Kallio oli kyllästynyt ja väsynyt työhön alituisten levottomuuksien ja painostuksen keskellä. Hän oli yhä tyytymättömämpi sosialististen senaattorien kykyyn pitää puoliaan omiensa kohtuuttomuuksia vastaan tai hillitä väkivaltaisuuksia. Elintarvikeasiat eivät sujuneet, lakot jatkuivat.

Kallio otti lomaa. Hän pyysi eduskunnasta viikon vapautuksen eduskuntatyöstä, mitä vielä jatkettiin virkamatkan vuoksi elokuun alkuun asti. Runsaan viikon Kallio sai olla kotonaan; edellisen kerran hän oli käynyt kotonaan pääsiäisenä; Kaisa Kallio oli ollut hänen luonaan Helsingissä 16.-19.5., jolloin puolisot olivat käyneet museossa, teatterissa ym. Tämän lyhyen loman aikana tapahtui paljon sekä Suomen että Kyösti Kallion kannalta.