Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Alkion vai Kallion linjaa?

Kesällä 1919 kärjistyivät pitkäaikaisten ystävien ja maalaisliiton kahden merkittävimmän poliitikon Santeri Alkion ja Kyösti Kallion välit enemmän kuin koskaan sitä ennen. Kysymys oli isosta periaatekysymyksestä: pitäisikö maalaisliiton jatkaa hallituspuolueena, vai voisiko se saada enemmän aikaan eduskunnassa. Kiista jäi vielä toistaiseksi pinnan alle tulematta julkiseksi, mutta se on selvästi nähtävissä Alkion muistiinpanoissa ja jossain määrin Kallionkin merkinnöissä. Tämä näkemysero toistui sitten seuraavia hallituksia muodostettaessa väliin hyvinkin kärkevänä, kunnes Alkio vuoden 1922 eduskuntavaaleissa jäi sivuun ja Kalliosta tuli puolueen johtaja. Jo sitä ennen puolue oli käytännössä valinnut Kallion linjan.

Alkio oli aina suhtautunut hallitustyöhön varauksellisemmin kuin Kallio. Vaikka hän sekä maaliskuussa että marraskuussa 1917 hyväksyi Kallion osallistumisen senaatteihin ja jotenkuten vielä toukokuussa 1918:kin, hänen asenteensa kääntyi pian kriittiseksi.

Etenkin Paasikiven monarkistisenaatin aikana Alkio kiirehti Kallion ja Pehkosen eroa senaatista, kun siellä ei ollut saatavissa tuloksia tasavaltaiseen suuntaan. Kun sitten maalaisliiton paluu voittoisien vaalien jälkeen 1919 tuli välttämättömäksi ja Alkiokin meni hallitukseen, ei ristiriitaa ilmennyt, vaikka Alkio toverinsa hallitushaluja ihmetteli.

Aulis J. Alanen toteaa vain hieman liioitellen Alkion suostuneen ministeriksi lähinnä voidakseen panna kieltolain toimeen.t Vaikka hänellä tietysti oli avarampikin näkemys hallitustyöstä, niin tosiasiaksi jää, kuten Alanen luonnehtii, ettei Alkio sopeutunut helposti hallitustyöhön. Hänen tinkimätön luonteensa teki välttämättömien kompromissien alituisen tekemisen raskaaksi. Hallitusten kokousrutiinit kyllästyttivät ja väsyttivät Alkiota, jonka terveys alkoi jo horjua. Ja aivan ilmeisesti ristiriita käytännön politiikan, mahdollisen ja intomielisen ideologin toiveitten välillä kulutti Alkiota.

Hän oli lähtenyt politiikkaan kansanliikkeen johtajana ja kansansivistäjänä, ei poliittisen vallan jakajana ja käyttäjänä. Hän oli huolissaan myös puolueensa luonteen säilymisestä hallituspolitiikan arkirutiineissa. Alkio kertoi 2.8.1919 Luopajärvelle, että hänen täytyi jäädä pois hallituksesta. Samalla hän ilmaisi, että hän toivoi Kallion ja Luopajärven seuraavan esimerkkiä. Kalliosta hänellä oli paljon kriittistä sanottavaa: mies pilaantui hallituksessa, hänestä oli tullut »itsekäs ylpeilijä, joka on hauska ja hyvä toveri toisten puolueiden jäsenten kanssa, mutta meille kylmä, virallinen, vaikeneva, pidättyvä, usein epäkohtelias». Samaa Alkio sanoi monien muidenkin havainneen.

On mahdollista, että Alkion moitteissa — kärjistetyissä kylläkin — oli perää. Kallio oli ryhmän ehdottomasti kokenein hallitusmies, joka oli ollut jo neljästi mukana. Hän tunsi enemmän muihin puolueisiin lukeutuvia ministereitä kuin toiset ja hän tiesi kompromissien merkityksen. Oman ryhmänsä epärealistisiin toiveisiin hän saattoi todella suhtautua töykeästi, eikä hän hallituksen sisäisissä äänestyksissä ollut läheskään aina — useimmiten kyllä — Alkion kanssa samalla puolella. Joulukuussa 1919, kun Alkio ja Kallio olivat jo toisessa yhteisessä hallituksessaan, Alkio valitti samaa: »Kalliolla on se omituinen heikkous, että hän ei juuri ihmeeksikään voi yhtyä omien miesten mielipiteisiin, vaan mieluummin aina, milloin ei hän saivartaen koeta löytää jotain omaa ehdotusta, yhtyy sitten lähimmin ääriryhmiin, oikeistolaisiin — —.» Kun Vennolan ensimmäinen hallitus hajosi alkuvuodesta 1920, Alkio lopullisesti väsyneenä päätti jäädä hallituksesta pois eikä antanut enää taivuttaa itseään. Alkio katsoi, että Kallion pitäisi menetellä samoin, eikä halunnut ymmärtää tämän toisenlaista kantaa. .Merkillinen mies. Ystäväni», kirjasi Alkio päiväkirjaansa.

Alkio painosti Kalliota pitkään saadakseen tämän kieltäytymään, ja Erichin hallituksesta Kallio jäi pois, ei pelkästään Alkion toiveitten takia. Puolueen edustus supistui, mikä myös oli Aikiolle mieleen.

Ehkä jyrkimmin Alkio ja Kallio ottivat mittaa toisistaan hallituskysymyksessä keväällä 1921. Kallio oli vahvasti ehdolla pääministeriksi, mitä. ajatusta Alkio kauhistui. Alkio näki presidentin ja edistyspuolueen tavoitteena olevan maalaisliiton kytkemisen Kallion kautta maalaisliitolle vieraiden virkamies- ja teollisuusetujen ajamiseen eikä uskonut Kallion kykenevän pitämään puoliaan. Alkio jäi ryhmässä äänestettäessä 4.4.1921 yksin ja Kalliolle annettiin valtuudet muodostaa hallitus. Hankkeesta ei tuolloin tullut totta, mutta Alkio ehti loukkaantua ystäväänsä perin juurin. Kallio oli Alkion mielestä ehtinyt kolme vuotta hallituksessa oltuaan vieraantua liiaksi puoluetovereistaan, joten häntä olisi pitänyt saada »totuttaa kanssamme tasa-arvoiseksi». Kun hän kaikesta huolimatta lähti seuraavaankin hallitukseen, oli Alkio sekä murheellinen että katkera ja kertoi, että hänen »sielussaan myllersi harmi»:

Kallio, tuo »alkuaan vilpitön, puhdas mies» alkoi pilaantua, hän oli niin kuin »parhaatkin meistä ihmisistä ovat, kunnianpyyntöä vastaan kurja raukka» ja osoitti jopa »narrin taipumuksia».

Alkion katkeruus selittyy varsin pitkälle henkilökohtaisilla vaikeuksilla, väsymyksellä ja sairaudella. Hän sai puoluekokouksessa 13.4.1921 Helsingissä taudinkohtauksen, johon liittyi myös jonkinlainen muistinmenetys. Häntä kiusasi myös se, että hallituskysymyksestä kiisteltäessä hän jäi ryhmässä vähemmistöön, jopa yksin.

Vaikka hän hallituskysymyksen personoi kerran toisensa jälkeen Kallioon, oli kysymys kuitenkin periaatteellinen. »Eduskunnassa on meidän tehtävämme, meidän asiamme ei ole hallita — — Ollaan hillittyjä vallan-kunnianhimoon», hän sanoi ryhmässä 9.3.1921. Ryhmän luottamuksen puutteen hän kertoi Kalliolle keskeiseksi syyksi kieltäytyessään tulemasta tämän ministerilistalle ehdokkaaksi 4.4.1921. Ja kun tilanne ratkesi Vennolan toisen hallituksen syntyyn ja maalaisliiton, Kallio mukaan luettuna, jäämiseen hallitukseen, Alkio matkusti Helsingistä pettyneenä ja alistuneena. Häneen ei luotettu, häntä ei tarvittu.

Alkion ja Kallion linjojen välillä oli siis vaalikaudella 1919-1922 melkoista kilpailua. Aulis J. Alanen toteaa esiintyneen »jonkinlaista kilpailua, joskin pääasiallisesti vain Kallion taholta»; jälkimmäinen lause on aiheeton. Kallio oli pidättyvämpi arvostellessaa ystäväänsä kuin tämä häntä, mikä tietysti selittyy silläkin, että Alkio purki tunteitaan päiväkirjaansa ja Kallio kirjeisiinsä vaimolle. Kyllä Kallionkin närä näkyi. Hän valitti Alkion särmikkyyttä hallituksessa maaliskuussa 1920 vakuuttaen kuitenkin pysyvänsä uskollisena toverilleen, »vaikka mitä seuraisi». Vähän myöhemmin hän moitti tätä »löyhistä puheista», joita sitten julkaistiin maalaisliiton lehdissä ja vakuutti voivansa paljastaa niiden »onttouden» yhteiskunnan edun edessä, mutta ei halunnut. »Mutta kantani pidän», hän totesi.

Ja piti. Alkio vaistosi kilpailutilanteen ja varoi päästämästä sitä julkiseksi. »Hän vaanii minussa kilpailijakateutta», Alkio arveli 2.4.1921 ja vakuutti, ettei halunnut virittää sellaista »kukkotappelua». Alkio näki ryhmän valinneen tiensä: maalaisliitto oli ja pysyi hallituspuolueena. Hän suhtautui siihen kriittisesti, mutta ei ryhtynyt potkimaan tutkainta vastaan, vaan mieluummin väistyi. Kallion ja Alkion voimainmittely käytiin enemmän miesten mielissä kuin äänestyksinä tai muina välienselvittelyinä, eikä mitään julkista kiistaa päästetty syntymään. Puolue pysyi ehjänä, kiinteitä fraktioita ei muodostunut kahden johtomiehen ympärille mun kuin muutamaa vuotta myöhemmin.

Kyösti Kallion ja Santeri Alkion henkilökohtaisetkin suhteet pysyivät korrekteina ja jopa toverillisina. Vaikka he eivät sanoneetkaan toisilleen kaikkea mitä ajattelivat, ei keskusteluyhteys koskaan katkennut. Kummallakin oli tahollaan taipumusta ajautua ehdottomaan välirikkoon, jossa sitten oltiin leppymättömiä. Toistensa kanssa he isoistakin näkemyseroista huolimatta eivät koskaan riitautuneet.

Vaalikaudella 1919-1922 Alkion ja Kallion »työnjako» muotoutui kivuliaasti, mutta aiheuttamatta puolueelle vaurioita. Alkio oli puolueen tunnustetuin johtaja ja aatteellinen auktoriteetti, mutta Kalliota kunnioitettiin puolueen kyvykkäimpänä ministerinä ja käytännön johtajana. Painopiste siirtyi viimeistään vuosien 1920-1921 taitteessa jälkimmäiselle puolelle.

Välttämätön ministeri

Vaalikaudella 1919-1922 nuoren tasavallan vakiintumattomuus näkyi mm. tiheinä hallitusvaihdoksina. Ingmanin ensimmäistä seurasi Kaarlo Castrenin hallitus, joka presidentinvaalin jälkeen 15.8.1919 korvattiin edistyspuoluelaisen professori J. H. Vennolan johtamalla keskustan puolueiden vähemmistöhallituksella. Vennolan ministeristö hajosi maalaisliittolaisten jätettyä edistyspuoluelaisen enemmistön maaliskuussa 1920. Maaliskuusta maaliskuuhun 1920-1921 maata johti kokoomuslaisen Rafael Erichin keskustahallitus, joka huhtikuussa 1921 mutkallisten neuvottelujen jälkeen korvautui Vennolan toisella, taas edistyspuolueen johtamalla keskustahallituksella. Kesäkuussa 1922 maalaisliiton ja edistyspuolueen välit katkesivat. Jäljellä olevan vaalikauden ajan asioita hoiti edistyspuoluelaisen A. K. Cajanderin johtama virkamieshallitus.

Aikakautta hallitsi edistyspuolue, jolla oli keskeisen asemansa ja myös kyvykkäiden poliitikkojensa ansiosta jatkuva voimakas yliedustus hallituksessa parlamentaariseen kannatukseensa verrattuna.

Edistyspuolueen välttämätön kumppani oli maalaisliitto. Puolueita yhdisti yhteinen taistelu hallitusmuotokysymyksessä, ja kummallakin puolella, mutta varsinkin edistyspuolueen laidalla — Heikki Ritavuori, Akseli Nikula, Oskari Mantere ym. — oli myös harrastusta kiinteämpäänkin yhteistoimintaan, jopa puolueiden yhdistämiseen liberalismin ja edistyksellisen keskustaideologian merkeissä. Tämä osoittautui mahdottomaksi monestakin syystä, eikä kumpikaan puolue ollut aatteellisesti yhtenäinen.

Edistyspuolueen oikea laita oli käytännössä varsin konservatiivinen ja virkavaltainen — J. H. Vennola ja Kaarlo Castren esimerkiksi — eikä oppimattoman ja osaksi populistissävyisen maalaisliiton kanssa nähty sanottavia yhtäläisyyksiä. Maalaisliiton voimakkaasti kasvanut ryhmä suuntautui sitä paitsi selkeämmin luokkahenkiseen agrarismiin, mikä merkitsi vastakohtaisuutta kaupunkilaisten ja virkamiesten etuja ajavaan edistyspuolueeseen. Maalaisliiton voiman lisääntymisestä kasvoi myös itsetunto, joka ei sallinut jatkuvasti alistua pienemmän yhteistyökumppanin johtoon. Keskustayhteistyö edellytti sen vuoksi jatkuvia sovitteluja ja sitkeitä kompromisseja.

Kyösti Kallio oli näkyvästi mukana kaikissa vaalikauden hallitusneuvotteluissa ja useimmiten hallituksissakin. Hän oli sitkeä sovittelija ja kompromissintekijä, jota tarvittiin. Hän oli nuoren Suomen asioiden hoidon kannalta keskeisen keskustapolitiikan tärkeimpiä arkkitehteja, joka laati sitkeästi ohjelmia, neuvotteli yksityiskohdista ja henkilöistä, selvitti omilleen mikä oli mahdollista ja mikä ei, sekä vieraille, missä kulki raja, jota maalaisliitto ei sallinut ylitettävän. Kallio oli näissä tehtävissään hyvin arvostettu, ja häntä haluttiin jatkuvasti hallituksiin. Tässä suhteessa toisiin puolueisiin lukeutuvat hallituksenmuodostajat olivat usein innokkaampia kuin hän itse, omasta eduskuntaryhmästä tai Alkiosta puhumattakaan. Varsin varhain häntä alettiin pitää myös mahdollisena hallituksen muodostajana, niin että hän itsekin tottui tuohon ajatukseen jo paria vuotta ennen kuin Kallion ensimmäinen hallitus syntyi.

Ensi kerran viitattiin mahdollisuuteen Kalliosta hallituksen muodostajana elokuussa 1919. Castren ilmoitti vastavalitulle presidentille Ståhlbergille, ettei hän — Mannerheimin kannattaja — halunnut jatkaa pääministerinä. Kallio puolestaan totesi hallituksen seisovan ja kaatuvan pääministerin mukana. Ståhlberg joutui aloittamaan virkansa hallitustunnusteluilla. Elokuun 2. päivänä Kallio kävi presidentin luona, jolloin tämä kahdenkeskisessä keskustelussa viittasi pääministerin tehtävään. Kallio kertoi samana iltana vaimolleen lähettämässään kirjeessä torjuneensa ehdotuksen ilmeisesti kuitenkin tyytyväisenä presidentin toteamuksesta, että »toiset ovat niin tuoreita». Tuolloin hän vakuutti, ettei ryhtyisi hallituspuuhaan, vaikka »asia tuohonkin kehittyisi».

Elokuussa 1919 toistui tavallaan maaliskuun 1917 tilanne. Silloin Kallio oli torjunut aluksi ehdottomasti ajatuksen ryhtyä senaattoriksi, johon hän katsoi kykynsä riittämättömiksi, mutta arvioituaan tilanteen uudelleen hän oli tullut toisiin ajatuksiin ja tunsi viihtyvänsä toimessa. Nyt oli kysymys vaativammasta tehtävästä, mutta toisaalta paljon kokeneemmasta hallitusmiehestäkin. Kallio mukautui parissa päivässä ajatukseen astua ministeristön johtoon, mikäli tarvittiin.

Ståhlbergin mielestä Kallio ilmeisesti olisi pääministeriksi kelvannut. Keskustellessaan 6.8. keskipuolueiden johtomiesten Vennolan, Erkon, Alkion ja Kallion kanssa hän piti pääministerikandidaatteina Vennolaa ja Kalliota, joista jommankumman olisi hallitus muodostettava. Kallio varautuikin toimeen. Hän oli tavannut presidentin jo kolmasti hallitusasian merkeissä, ja kun tarjous nyt esitettiin noinkin .virallisesti., hän ryhtyi työhön. Heti palattuaan Alkion kanssa yhteiseen asuntoon hän kutsui sinne Liakan, Luopajärven, Pehkosen ja Hahlin keskustelemaan asiasta. Alkio arvelikin Kallion olevan hyvinkin taipuvainen pääministeriksi. Itse hän oli toista mieltä, ja sillä kertaa muut läsnä olleet yhtyivät Alkioon. Kallio luopui sillä kertaa enemmistä hallituspuuhista, mutta tiesi hyvin, että asiaan vielä palattaisiin.

Hallituksen siis muodosti Vennola, jonka hallituksen 15 ministeristä yhdeksän lukeutui edistyspuolueeseen. Maalaisliittolaiset jäivät kaikki entisille paikoilleen, Kallio siis jatkoi maatalousministerinä. Helmikuussa 1920 hallitus ajautui kriisiin, kun siitä erosi edistyspuoluelaisia ministereitä ja Luopajärvi äkkiä kuoli. Ståhlberg teki yrityksiä laajentaa hallitusta kokoomuksen edustajilla samalla kun hän kehotti tutkimaan mahdollisuudet sosiaalidemokraattien osallistumisesta. Viimeksi mainitut kieltäytyivät, eivätkä maalaisliittolaiset puolestaan hyväksyneet näkyvien kokoomuslaisten mukaantuloa; kokoomus puolestaan ei hyväksynyt hallituksen täydentämistä, vaan vaati kokonaan uutta, vahvasti oikeistoväritteistä hallitusta. Alkion johtamana maalaisliiton eduskuntaryhmä puolestaan vaati maalaisliittolaisten osuuden lisäämistä hallituksessa, mitä Ståhlberg ei halunnut, ja se johti ryhmän asenteiden jäykistymiseen presidenttiin päin.

Mutkikkaitten ja jo mainittuun Alkion ja Vennolan julkiseen yhteenottoon eduskunnassa kärjistyneiden vaiheiden jälkeen maalaisliitto jätti Vennolan hallituksen 3.3.1920 lopullisena syynä se, että eduskunta päätti siirtää tierasituksen muutoksen voimaantuloa vuodella. Asia oli maalaisliitolle tärkeä,16 koska juuri tierasitusten tasoittaminen oli ollut puolueen varhaisimmissa ohjelmissa keskeisellä sijalla, eikä Kalliolle liene ollut vaikeaa sorvata eronpyyntöään, jossa todettiin eduskunnan antaneen hallitukselle »sellaisen tehtävän, jossa minä en voi olla myötävaikuttamassa.

Eropäätöstä edelsi moninainen ja kiivas riitely eduskuntaryhmässä, jossa esitettiin jatkuvasti kärjekkäitä mielipiteitä -hallituksen aikaansaannoksia kohtaan aina August Raatikaisen määritelmää myöten, jossa sanottiin hallituksen tehneen »raskaita rikoksia maalaispolitiikkaa vastaan». Kallio oli jo 10.2. riitakokouksessa ilmoittanut ryhmälle, että mikäli suhtautuminen oli tällaista, oli syytä panna kaikkien »paperit likoon» ja tarjoutunut eroamaan.

Hän puolusti kyllä tuolloin hallitusta epäoikeudenmukaisia syytöksiä vastaan ja vakuutti jättävänsä erohakemuksensa seuraavana päivänä: »Minä en tarvitse hallitustuolia, jollei maalaisliitto tarvitse minua». Kallion eroilmoitus johti kiivaaseen keskusteluun. Monet riensivät vaatimaan, että hänen täytyi pysyä hallituksessa, mutta monet huomauttivat, että ryhmän oli saatava »purkaa mieltään» ja että ministerienkin, myös Kallion, oli »asetuttava ryhmäkurin alle». »Te ette saa tehä niin kuin tahotte, ryhmän pitää saada määrätä», lausui Raatikainen hyvä-huutojen säestämänä. Wuorimaa kummasteli, kun Kallio ei kestänyt kritiikkiä. Lopputulokseksi tuli tuolla kertaa, ettei hallituksesta lähdetty, mutta epäilemättä se joudutti loppua.

Vennolan hallituksen paikkailuyritysten yhteydessä Kalliota suunniteltiin myös valtiovarainministeriksi. Kun sitten Rafael Erich sai kokoamistehtävän, hänkin kääntyi myös Kallion puoleen tiedustellen häntä elintarvikeministeriksi; myös kauppaministeriksi hänen nimensä oli esillä. Nyt Kallio kuitenkin oli päättänyt jäädä syrjään. Hänkin oli väsynyt. Vaikka hän kyselikin, oliko kieltäytyminen isänmaan kannalta oikein ja oli huolissaan siitä, että presidentti oli »suorastaan huonolla tuulella», hän piti päänsä. Erichin ja presidentin viime hetken taivuttelut enempää elintarvike- kuin maatalousministerinkään paikalle eivät tuottaneet tulosta, vaan Kallio matkusti Erichin viimeiseen sähkeeseen vastaamatta kotiinsa.

Erichin keskusta-oikeistohallitukseen maalaisliitto osallistui vain kolmella miehellä (Hahl, Pehkonen, Joukahainen). Ykkösnimet puuttuivat: Ministerit Alkio ja Kallio palasivat presidentti Stahlbergin luota 17.3. hallituksen jäähyväiskäynniltä tavallisina kansanedustajina.

Kallion neljä vuotta melkein yhtämittaisesti jatkunut ministeriura keskeytyi vuodeksi. Vaikka hallituksesta kieltäytymiseen vaikutti myös Alkion mielipide ja suoranainen painostuskin, Kallio teki ratkaisunsa myös muiden seikkojen perusteella. Hänkin oli epäilemättä väsynyt, ja koti kaipasi enemmän hänen läsnäoloaan.

Lisäksi ratkaisuun vaikutti sekin, että hän näki eronsa niin puolueen yhtenäisyyden kuin oman poliittisen uransakin kannalta viisaaksi. Alkio vakuutti useaan kertaan, että ryhmä tarvitsi Kalliota pysyäkseen koossa, ja Kallio tiesi itse useimmiten kokemattomien ja ajatuskannaltaan erilaisten ryhmätoveriensa ailahtelut. Perää vailla eivät olleet myöskään Alkion moitteet siitä, että pitkä ministeriys oli vieraannuttanut häntä riviedustajista. Nyt hän oli taas rivijäsen, ja hän tiesi itsekin muutoksen tässä suhteessa myönteiseksi. Myös omien luottamus oli välttämätön.

Kallio tiesi myös, että oli vain ajan kysymys, milloin häntä uudelleen tarvittaisiin ja vaativammassakin tehtävässä. Kun hallituksesta oli tulossa mahdoton, oli viisaampi jäädä siitä pois. Seuraavaa hallitusta sen sijaan maalaisliittolaisten olisi ehkä pakko yrittää, ja silloin Kallion olisi koetettava pääministerinä, perusteli Alkio ennen ratkaisevaa ryhmäkokousta. Vaimolleen kieltäytymistään perustellessaan. Kallio myös vihjaisi mahdollisuuteen siirtyä vaativampaan tehtävään: mikäli Erichin hanke raukeaisi, kyllästynyt presidentti kenties tarjoaisi tehtävää joko Ritavuorelle tai hänelle Kallio ei ollut Erichin hallitukseen nähden mitenkään oppositiossa, vaan säilytti saman maltillisen keskustalinjan kuin aikaisemminkin.

Ryhmän katkeruus presidenttiä kohtaan ei tarttunut häneen, eikä hän paheksunut hallitukseen menneitä ryhmätovereitaan. Kun eduskuntaryhmässä keskusteltiin hallituksen muuttamisesta vielä kerran siten, että Kalliosta (tai Raatikaisesta) tulisi elintarvikeministeri, Kallio kieltäytyi. Eduskuntaryhmässä hän puolusti usein hallituksen esityksiä enemmistöäkin vastaan, eikä yhtynyt jyrkimpiin esimerkiksi virkamies- tai maatalouskysymyksissä.

Kallion työmäärä ei hallitushuolien väistymisestä sanottavasti pienentynyt. Hän paneutui nimittäin alkaneilla vuoden 1920 valtiopäivillä eduskuntatyöhön täydellä teholla. Hän oli puheenjohtajana maatalousvaliokunnassa ja jäsenenä tuolloin hyvin keskeisessä ulkoasiainvaliokunnassa sekä käväisi ensi kerran myöhemmin kovin tutulla paikalla, eduskunnan puhemiehenä.

Ensiesiintyminen puhemiehenä

Kyösti Kallio ehti olla seitsemäntoista vuotta kansanedustajana ennen kuin hänet valittiin ensimmäisen kerran puhemiehen vaativaan ja arvostettuun tehtävään. Sittemminhän hänestä tuli puhemiehen korokkeella tuttu näky, ja hänet valittiin tuohon tehtävään useammin kuin kukaan toinen: puhemieheksi hänet valittiin 15 valtiopäiville.

Mahdollisuudesta valita Kallio puhemieheksi keskusteltiin ainakin joissakin piireissä jo syksyllä 1917, jolloin se oli esillä ikään kuin vaihtoehtona senaattorin viralle. Itse hän tuolloin torjui ajatuksen, jota hän piti mahdottomana tehtävän vaativuuden vuoksi.

Asia ei tullutkaan ajankohtaiseksi senaattorin tehtävien Vuoden 1919 valtiopäivien järjestäytyessä maalaisliitto suurimpana porvarillisena ryhmänä päätti asettaa oman puhemiesehdokkaan.

Kallio ehdotti tehtävään varapuhemiehenä kokemusta saanutta Alkiota, mutta tämä kieltäytyi, ja ehdolle asetettiin Lauri Kr. Relander. Alkion kieltäytymisperusteena oli se, ettei hän osannut ruotsia, jota taas Relander osasi 23 Ja niin tuli Relanderista, jota teräväsanainen Tekla Hultin kutsui »ikuiseksi koulupojaksi»,24 eduskunnan ensimmäinen maalaisliittolainen puhemies.

Relander hoiti tehtävänsä moitteettomasti, »oli selvin ja teknillisesti parhain puheenjohtaja, mitä eduskunnalla on ollut», arvioi Alkio. Vuoden 1920 valtiopäiville hänet valittiin uudelleen. Pian tämän jälkeen hänet kuitenkin nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi.

Relander oli aluksi haluton eroamaan viran vuoksi eduskunnasta ja puhemiehen paikalta, mitä Kallio paheksuikin,26 mutta jätti toukokuussa 1920 paikkansa. Tilalle valittiin Kyösti Kallio. SDP:n ryhmä suhtautui Kallion ehdokkuuteen varsin kielteisesti ja hänen valintansa katsottiin vaikeuttavan eduskunnan työtä. Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmä päätti äänin 14-4, ettei se äänestäisi enempää Kalliota kuin sosialistienkaan ehdokasta, ja niin Kallio tuli valituksi 81 äänellä Väinö Tannerin 72 ja RKP:n Roosin 19 ääntä vastaan.

Kallio arvosti tehtäväänsä suuresti ja ilmeisesti jännittikin aluksi melkoisesti. Mutta jo parin istuntopäivän jälkeen työ alkoi sujua. »Itsestäni tuntuu, että aloitan kolmannen päivän suuremmalla varmuudella ja itseluottamuksella. Mitään erehdystä ei ole tullut ja eduskunta näyttää tyytyväiseltä», hän kertoi tyytyväisenä vaimolleen.

Eduskunta oli uuteen puhemieheensä ilmeisesti pääasiassa tyytyväinen. Kaikki kuitenkaan eivät olleet: ruotsalainen kansanpuolue. Kallio ei puhemiehen toimessaan suostunut edes yrittämään puhua ruotsia, mistä aiheutui monen vuoden periaatteellinen kiista ja epäluottamus ruotsalaisen ryhmän kanssa. Kaikki suomenkielisetkään eivät pitäneet hyvänä sitä, että puhemies asioi tulkin välityksellä. »Hänen vuoropuhelunsa tulkin kanssa tuntui aluksi naurettavalta, mutta siihen ehkä tottuu, niinkuin kerran Tokoin aikana», totesi Tekla Hultin.

Suomenkieliset tottuivat, kun Kallion kielitaito riitti suurin piirtein keskustelujen seuraamiseen, mutta ruotsinkieliset eivät sopeutuneet. Vaikka Kallio johti eduskunnan työtä ahkerasti — joidenkin mielestä liiankin — ja tehokkaasti, otti käytäntöön joitakin uudistuksia, ja selviytyi sosialisteista kunnialla perustuslakivaliokunnassa, ruotsinkieliset olivat leppymättömiä. RKP:n ryhmä ilmoitti vuoden 1921 valtiopäivien alkaessa vastustavansa ehdottomasti Kallion uudelleenvalintaa ja sanoi äänestävänsä sosialistien ehdokasta siinä tapauksessa, että suomenkieliset porvarilliset puolueet pitäisivät kiinni Kalliosta. Tämän pohjalaisen O. Nixin esityksen ryhmä hyväksyi äänin 10-4; vähemmistöön jäi mm. ryhmän puheenjohtaja Ernst Estlander, joka olisi hyväksynyt mieluummin Kallion kuin sosialistin.

Maalaisliitto puolestaan koki asian omalta puoleltaan kieli- ja kansallisuuskysymyksenä ja piti kiinni Kalliosta, jolle myös muut suomenkieliset porvarit antoivat tukensa. Seurauksena oli ruotsalaisten liittoutuminen sosialistien kanssa, ja puhemieheksi tuli Väinö Wuolijoki. »Suomalainen talonpoika siis syrjäytettiin sen vian tähden, että hän käyttää maan enemmistön kieltä», reagoi Alkio Ilkassa. Kalliosta ei tullut edes varapuhemiestä, vaan nyt ruotsalaiset ja sosialistit antoivat tukensa edistyspuolueen Mantereelle. Toiseksi varapuhemieheksi Kallio ei halunnut eikä loukkaantunut eduskuntaryhmäkään halunnut häntä siihen luovuttaa, ja niin valittiin kokoomuksen Virkkunen.

Tulos oli maalaisliitolle puolueena ja Kalliolle henkilönäkin pettymys. Tapaus nähtiin täysimittaisen kielitaistelun alkuna. Kallio itsekin luonnehti sitä loukkaukseksi suomalaisuutta kohtaan pettyen vähän pääkaupungin suomenkielisen lehdistön laimeisiin reaktioihin.

Puhemiehenvaalia Kallio ei kuitenkaan ehtinyt surra. Ensinnäkin hän tiesi palaavansa tuohon tehtävään aikanaan. Ja toiseksi häntä odotti jälleen uusi tehtävä: samoihin aikoihin kuin hänen ensimmäinen puhemieskautensa katkaistiin, hänelle tarjottiin maan pääministerin virkaa.

Ensi yritys pääministeriksi

Kyösti Kallio oli ollut jo Setälän senaatissa 1917 talousosaston varapuheenjohtajan sijainen ja keväällä 1918 johtanut viikon päivät senaatin puolikasta. Loppukesällä 1919 hänen nimensä oli valahtanut mahdollisena hallituksen muodostajana, ja keväällä 1920 Alkio ennusti häntä piankin tarvittavan tuossa tehtävässä. Vuoden kuluttua tuo ennustus näytti käyvän toteen. Erichin hallitus jätti sisäisten erimielisyyksiensä vuoksi eronpyynnön 9.3.1921, jolloin Ståhlberg käynnisti uuden hallituksen muodostamiseen tähtäävät keskustelut.

Maalaisliitto oli avainasemassa. Juuri se oli ollut budjettiriidassa taipumaton ja saanut aikaan hallituspulan. Katseet kääntyivät nyt maalaisliittoon vastuun ottajana.

Hallitusvastuuseen puolue oli kypsymätön. Ryhmä oli epäyhtenäinen, ja oli taipuvainen jatkuvaan kapinointiin kaikenlaisia »herrojen» kanssa tehtäviä kompromisseja vastaan. Alkiokaan ei ryhmän puheenjohtajana saanut sitä pysymään järjestyksessä, mitä hän turhaan valitti. Eivätkä läheskään kaikki — vähimmin Alkio, kuten edellä todettiin — olleet vakuuttuneita siitä, että talonpoikaispuolueen aika oli tullut ottaa hallitusohjat. Epäröivä oli myös Kallio.

Eduskuntaryhmä päätti Kallion ehdotuksesta 8.3. lähettää Alkion presidentin puheille keskustelemaan hallituksesta. Selostaessaan seuraavana päivänä keskusteluja Alkio sai todeta ryhmän varsin halukkaaksi hallitukseen. Keskustelussa tarjottiin pääministeriehdokkaiksi Kalliota ja Relanderia. Kallio käytti kokouksessa puheenvuoron, jossa katsoi, että maalaisliiton piti olla pidättyväinen ja että sen ei tullut tarjota ketään. Mutta kun hän samalla tyrmäsi Ståhlbergin ehdokkaan Kaarlo Castrenin huomauttamalla, ettei »presidentti ole aikansa tasalla» Castrenia ajatellessaan, eikä nimenomaan kieltäytynyt, minkä Alkio pani merkille, hän ilmeisesti varustautui ottamaan hallituksen muodostajan tehtävän tarvittaessa itselleen.

Myöhään seuraavana iltana 10.3. suomalaisten porvarillisten puolueiden edustajat kokoomuksen Alkio, Arajärvi ja edistyksen K. E. Linna olivat presidentin luona. Pääministeriehdokkaina mainittiin Kallio, kokoomuksen Antti Tulenheimo ja edistyspuolueen Magnus Lavonius, Tampereen Puuvillatehtaan johtaja, jota Ståhlberg arvosti. Arajärvi mainitsi kokoomuksen pitävän suotavana, että pääministeri tulisi maalaisliitosta ja hyväksyvän myös Kallion; Ståhlberg puolestaan luetteli Kallion puutteita; kielitaidottomuuden, lainopin puutteen, kyvyttömyyden seurustella ulkomaisten diplomaattien kanssa, mutta myös horjuvuuden ja mahdollisesti liiallisen »maanviljelysetujen valvomisen». Alkio kumosi presidentin väitteitä ja vakuutti Kalliolla päinvastoin olevan monia etuja, jotka tekivät hänet etevämmäksi useita tuntemiaan pääministereitä.

Hän puolestaan ilmoitti hyväksyvänsä pääministeriksi Tulenheimon. Alkio oli siis ulospäin Kalliota kohtaan solidaarinen. Pääministeriä hän ei silti tästä tahtonut. Hän katsoi kokoomuksen haluavan Kallion hallituksen muodostajaksi vain pakottaakseen maalaisliiton virkamieskysymyksessä Canossan-matkalle, minkä hän myös toi seuraavan päivän ryhmäkokouksessa esille. Ryhmässä kuului muitakin vastustavia ääniä, Kallio esiintyi maltillisesti ja kehotti olemaan arvostelematta toisten miehiä. Pääministeriydestään hän ei puhunut, vaan ennusti Erichin hallituksen olevan pystyssä vielä »kun palajamme», millä hän tarkoitti uusien valtiopäivien alkua noin kahden ja puolen viikon tauon jälkeen.

Pääministerin paikka häntä joka tapauksessa kiinnosti. Vaimolleen 10.3. lähettämässään kirjeessä hän oli kertonut olevansa »aivan onneton sen kanssa, sillä koko kaupunki huhuaa, että uusi pitäisi muka minun luoda». Hänen kannallaan oli »oikeisto ja vasemmisto», kun taas omat pelkäsivät vastuuta. Eniten hän pelkäsi itse. »On surkeaa, miksi minun osalleni tulee aina ylivoimaisia tehtäviä», valitti Kallio ainakin puoliksi tosissaan.

Hänellä oli tosiaan laajaa kannatusta etenkin oman puolueensa ulkopuolella. Kokoomus ei häntä karsastanut, ja sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä teki 10.3. päätöksen, jonka mukaan ryhmä toivoi Kallion »suurimman keskustapuolueen edustajana muodostavan hallituksen». Käydyssä keskustelussa Kalliota kiiteltiin mm. hänen punaisten armahduskysymyksissä osoittamansa maltillisuuden vuoksi, eikä Tannerin esiin tuoman kielitaidottomuuden katsottu haittaavan.

Kalliosta ei kuitenkaan tässä vaiheessa tullut virallista pääministeriehdokasta. Kun Tulenheimo kieltäytyi, Ståhlberg antoi tehtävän Magnus Lavoniukselle. Tämä puolestaan kääntyi heti Kallion puoleen tarjoten tälle rahaministerin apulaisen salkkua Vennolan alaisena. Alkio torjui ehdotuksen suoraan ja sanoi koko tarjouksen osoittavan presidentin ja Lavoniuksen verrattain matalaa arvostelukykyä.

Lavonius yritti hallitusta kokoon kolmisen viikkoa, ja Kalliokin oli keskusteluissa monessa vaiheessa mukana. Hallituksen muodostaja halusi Kalliota mukaan, ja lehdet tiesivätkin kertoa jo 15.3. Lavoniuksen hallituksesta, jonka maatalousministerinä olisi Kallio.

Alkio kiukustui tiedoista ja vakuutti, että Kalliota pitäisi »säästää maalaisliittolaisen ministeristön puheenjohtajaksi». Ei hankkeesta totta tullutkaan. Kallio matkusti 13.3. kotiinsa, jonne hän saapui seuraavana päivänä. Jo 16.3. hänet kuitenkin tavoitti pääministeri Erichin kutsu neuvottelemaan Helsinkiin hallituskysymyksestä.

Kallio astui junaan ja oli 18.3. pääkaupungissa. Erich kehotti kyllä Kalliota »ryhtymään asiaan mutta sen pitemmälle asiat eivät edistyneet. Vielä illalla 18.3. lähteneellä junalla Kallio palasi Nivalaan, jossa hän viipyi pääsiäispyhien yli 28.3. asti. Hallituspula jatkui.

Tilanne kiukutti maalaisliittoa, Kalliota ja varsinkin Alkiota, joka tulkitsi presidentin menettelyn maalaisliiton syrjäyttämiseksi ja halventamiseksi. Samalla häntä harmitti Kallion halukkuus mennä hallitukseen. Valtiopäivien väliajalla Alkio lähetti Kalliolle pitkän, ystävällisen ja maltillisen kirjeen, jossa hän suoraan kielsi tätä ottamasta vastaan hallituksen muodostamistehtävää, mikäli sitä tarjottaisiin, tai ainakaan tekemästä mitään, ennen kuin eduskunta kokoontuisi ja ryhmä saisi harkita asiaa. Alkio näki tilanteen urnpikujana: oikeistokokoomus oli vienyt mahdottomuuksiin ja jos nyt alettaisiin nojata vasemmalle, oikeisto tulisi opponeeraamaan entistä raivokkaamnun. Jos tähänastinen oikeistosuunta pidettäisiin, se merkitsisi maalaisliitolle liian suurta tappiota. Oli pysyttävä ulkopuolella.

Lavoniuksen yritykset jatkuivat aina maaliskuun loppuun asti. Kallio seurasi niitä läheltä. Oltuaan taas Lavoniuksen kokouksissa hän kertoi kokevansa tilanteen toivottomaksi. Lavonius oli »karkottanut miehet ympäriltään niin perin pohjin»,ettei ministeriehdokkaita ollut jäljellä neljää enempää. Aamulla 29.3. Ståhlberg kutsui luokseen poliitikkoja, mm. Lavoniuksen ja Kallion. Tällöin otettiin esille Kallionkin pääministeriehdokkuus, ja Ståhlberg mainitsi Kalliolle suoraan tämän kielitaidottomuuden vaikutuksen siihen, ettei hänen puoleensa ollut käännytty. Kallio loukkaantui.

Hän myönsi kielitaidottomuutensa esteeksi ja päätti mielessään, että mikäli presidentti tulisi toisiin ajatuksiin, hän vastaisi, ettei olisi »taitavampi tänään kuin ennenkään». Pääministerihaaveet saisivat jäädä. Hän ryhtyisi puhemiesehdokkaaksi ja pääsisi kesäksi kotiin.

Toisin kävi. Lähitulevaisuus tuotti Kalliolle kaksi »tappiota». Ensiksi hän jäi valitsematta puhemieheksi. Sitten hän sai vihdoin hallituksen muodostamistehtävän, mutta ei onnistunut.

Varhain aamulla 2.4. Ståhlberg soitti Kalliolle ja pyysi tätä luokseen. Nyt presidentti esitti pyynnön, että Kallio muodostaisi hallituksen, kun Lavoniuksen epäonnistuminen oli vihdoin pakko myöntää. Kallio ryhtyi työhön epäröimättä. Pettymykset, menneiden viikkojen loukkaukset ja Alkion varoitukset unohtuivat. Kun hän esitteli asiaa eduskuntaryhmälleen samana päivänä, hän teki sen myönteisessä sävyssä.

Alku oli lupaava. Eduskuntaryhmä, joka oli myös kyllästynyt alituisiin tuloksettomiin mutkiin, suhtautui ajatukseen omasta pääministeristä hyvin myötämielisesti. »Oli suorastaan liikuttavaa kuulla sitä keskustelua», kuvasi Kallio tunnelmiaan — hän todella liikuttui kokouksessa kyyneliin asti. »Kolmattakymmentä puheenvuoroa käytettiin, ja kaikki pyysivät ryhtymään toimeen. Yksikin pahimmista sanoi: Mene veli K., me koetamme näyttää, että mekin osaamme tukea hallitusta eikä vain kaataa», kertoi Kallio ryhmäkokouksen mielialoista samana iltana vaimolleen.

Kuvaus vastasi todellisuutta. Laajassa keskustelussa ryhmän jäsenet katsoivat maalaisliiton näin saavan hyvitystä kärsityistä tappioista. Se että hyvitys kohdistui ennen muuta puhemiesvaalissa nöyryytettyyn Kallioon, oli kaikkien mielestä oikein. Lavoniuksen teollisuusja oikeistomieliseksi arvellun hankkeen kaatuminen miellytti ryhmän vasenta laitaa ja sai senkin halukkaaksi tukemaan Kallion yritystä. Yksimielisesti päätettiin, että Kallio saisi vapaat kädet ja täyden tuen työssään. Ohjelman hän sai laatia niiden kanssa, joita hallitukseensa pyytää.

Epäileviä ääniä ei juuri kuulunut. Yksi epäili, mutta hän oli hiljaa ja »löi murheellisena vasaraniskun pöytään». Alkio ihmetteli ryhmän »mielettömän lapsellista innottelua», jolla se työnsi Kalliota »oman päänsä päästimeksi» muodostamaan hallitusta. »Pelkään, että tästä taas tulee pannukakku», kirjasi Alkio päiväkirjaansa.

Kallio ryhtyi työhön optimistisena ja innostuneena ja alkoi koota ministerilistaa kolmen suomalaisen porvarillisen puolueen miehistä. Yksi heistä oli Alkio, jonka kanssa keskustelut eivät nyt sujuneet lainkaan. Kallio pyysi — ilmeisen epäpsykologisesti — Aikiota kirkollisministerin apulaiseksi. Kun ykkösministeriksi olisi tullut Alkion karsastama Paavo Virkkunen ja kun keskusteluissa viitattiin vielä Alkion vapaakirkollisiin mielipiteisiin tämä loukkaantui perin juurin.

Vaikeuksia ilmeni muuallakin. Ulkoministerin persoonasta, mihin samalla kytkeytyi ulkopoliittisen linjan jatkuvuus tai muutos, käytiin sitkeitä kiistoja. Kokoomus ei olisi mistään hinnasta sallinut Holstin jatkavan, kun taas Kallio tahtoi pitää tästä kiinni. Kokoomuksen oikean laidan teräväsanainen Takla Hultin arveli Kallion haluavan välttämättä Holstin mukaan »tuekseen ja turvakseen kun hän ei itse osaa kieliä eikä tunne suuren maailman tapoja. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys. Kallio ei ollut Holstin puutteille sokea ja arvostelikin häntä monessa asiassa, mutta hänen linjansa oli sekä Kallion että maalaisliiton enemmistön linja. Holsti itse olisi kyllä ollut valmis.

Ministereiksi kelvollisia ja samalla halukkaita oli vaikea löytää. Selostaessaan puuhaansa eduskuntaryhmälleen 4.4. Kallio kertoi saaneensa edistyksen miehistä lupauksen Holstin lisäksi Ritavuorelta ja Vennolalta. Kokoomuslaiset sen sijaan olivat Holstin vuoksi jäämässä kaikki pois. Puolustusministeriksi aiottu Bruno Jalander asetti kovia ehtoja tulevalle puolustusbudjetille, mutta ne olisivat nieltävissä. Maalaisliittolaisista Joukahainen oli lupautunut, mutta Pehkonen ja Hahl kieltäytyneet. Kielteisesti oli vastannut myös maatalousministeriksi »tai pääministeriksi» — millä Kallio ei liene tarkoittanut totta — pyydetty Relander, joka oli suositellut Paasikiveä, ilmeisesti pääministeriksi. Maatalousministeriksi hän aikoi pyytää edelleen Hahlia ja tälle apulaiseksi Jalo Lahdensuota sekä kulkulaitosministeriksi MTK:n johtajaa Bjarne Westermarckia, joka tulisi hallitukseen puolueettomana, mutta jota pidettiin lähellä maalaisliittoa olevana.

Ryhmän henki oli edelleen hyvä, ja Kalliota kehotettiin jatkamaan yrityksiään »loppuun asti». Muualta tulevat hyökkäilyt olivat vain lisänneet ryhmän kannatusta, ja häntä kehotettiin muodostamaan »epäröimättä» kuten Niukkanen sanoi — hallitus myös pelkälle keskustapohjalle. Tähän Kallio suhtautui epäröiden, mutta jatkoi yritystään.

Kallio oli siihen saakka saanut tehdä työtään julkisuudelta rauhassa. Suomen Tietotoimisto kuitenkin julkisti 5.4. hänen hallitusyrityksensä, ja jatko tapahtui lehdistön arvostellessa. Kalliota tämä ei miellyttänyt, koska asian nyt tultua julkiseksi epäonnistuminen johtaisi hänet »häpeäpaaluun». Eikä asia edennyt toivotulla tavalla. Vaikka maalaisliitto olisikin hyväksynyt keskustahallituksen, alkoivat edistysmieliset taktikoida. Kokoomuksen kieltäytyminen sai Jalanderin peruuttamaan lupautumisensa. Myös Westermarck ja Hahl olivat haluttomia. Hallituksen muodostajan uskokaan ei tahtonut säilyä. Hän kertoi vaimolleen 5.4. pessimistisenä ja väsyneenä saavansa kyllä luultavasti hallituksen »kokoon haalituilla miehillä», mutta että kovin kaitaiselle pohjalle hän ei haluaisi sitä luoda. »Pari päivää on minun ollut hyvin paha olla», kertoi väsynyt hallituksentekijä lisäten katuvansa heikkouttaan, kun ei ollut heti kieltäytynyt. Samalla hän vakuutti, että ellei seuraava päivä toisi tulosta, hän luopuisi.

Se ei tuonut. Kallio selosti ryhmäkokouksessa vaikeuksiaan. Kokoomus tulisi mukaan vain, jos Holsti jäisi pois. Muitakin kieltäytymisiä oli tullut. Oikeusministeriksi hänellä oli vielä toiveita saada sosiaalidemokraatti Anton Kotonen ammattiministerinä, mutta koko edistyspuolueen ryhmän lopullinen kanta oli epävarma. Kallio pyysikin ryhmältä lupaa ilmoittaa presidentille, että koska hallitusta ei kyettäisi muodostamaan suunnitellulle pohjalle, hän luopuisi yrityksestä. Ääniä luopumisen puolesta kuuluikin (Alkio, Hahl, Kokko, Manner, Pehkonen), mutta useimpien mielestä yritystä oli jatkettava joko kokoomuksen kanssa tai ilman eivätkä kaikki pitäneet Holstiakaan välttämättömänä. Päätökseksi tuli kehotus Kalliolle »jatkaa vaikka kolme viikkoa», johon tämä vastasi »Ei!».

Edistyspuolue kaatoi kuitenkin kaikki yritykset. Se vaati hallitusta kolmen porvarillisen puolueen pohjalle ja antoi luvan vain kolmelle jäsenelleen mennä hallitukseen ja lupasi kannatustakin vain varauksellisesti. Vastauksen saatuaan Kallio meni presidentin puheille ja ilmoitti yrityksensä päättyneen — hänellä oli tuolloin kyllä omasta mielestään sotaministeriä lukuun ottamatta valmis lista. Ståhlberg suuttui ja ilmoitti, että jäljellä oli vain kaksi mahdollisuutta: Kallion tai Erichin hallitus. Hän kehotti vielä kerran Kalliota luopumaan Holstista ja ottamaan tilalle Pontus Artin tai Einar Böökin. Kallio pysyi kannassaan, mutta lupasi vielä kerran selostaa asiaa omalle ryhmälleen. Nyt mielipiteet jakautuivat kahtia ja monet olivat valmiit luopumaan hankkeesta. Kallio sai kuitenkin vielä kerran valtuudet jatkaa neuvotteluja Holstista luopuen, mihin hän itse olisi ollut valmis. Kallio kirjoitti vielä 7.4.

Jalo Lahdensuolle pyytäen tätä »kaiken varalta» apulaismaatalousministeriksi, kun Hahl oli kieltäytynyt. Hän arveli kyllä osuutensa hallituksen muodostajana olevan jo lopussa ja kertoi itsekin pyrkivänsä jo syrjään koko tehtävästä.

Samana iltana asia ratkesi. Maalaisliiton ryhmäkokous kuuli Kallion selostuksen tilanteen toivottomuudesta. Edistys pysyi kannassaan eikä sen oikea siipi halunnutkaan keskustahallituksen syntymistä.

Vasen siipi, »Ritavuoren ryhmä» taas teki mahdottomaksi kolmen puolueen kokoomuksen. Äänin 21-9 maalaisliiton ryhmä kannatti Kallion yrityksen lopettamista, ja tämä lähti saman tien presidentin luo. Ståhlberg käynnisti uudet neuvottelut, nyt edistyspuolueen oikean laidan Vennolan johdolla, joka pyysi ministeriksi keskushallitukseen maalaisliittolaisia, mm. äskeistä pääministerikandidaattia. Ståhlbergin luona illalla 7.4. Kallio, Vennola ja K. E. Linna kävivät kiivasta sanasotaa Kallion kutsuessa edistyspuolueen suunnitelmia »yltiöpäisiksi». Presidentti rauhoitti kuitenkin tilanteen, ja lopulta päädyttiin sovintoon: Kallio lupautui tulemaan Vennolan toisen hallituksen maatalousministeriksi.

Maalaisliiton ryhmä oli äkillisestä käänteestä yllättynyt ja närkästynyt. »Edistys kaatoi Kallion hankkeen saadakseen itselleen pääministerin», Juho Niukkanen kirjasi lyhyeen tapaansa mielipiteensä mutkikkaitten neuvottelujen päätöksestä. Hän oli oikeassa.

Maalaisliiton ryhmä oli seinää vasten. Vaikka edistyspuolueen peli nähtiin, oli kostoajatukset haudattava ja mentävä mukaan, kun mitään muutakaan ulospääsyä ei ollut. Kallion lisäksi mukaan lähtivät Liakka kirkollis-, Joukahainen sosiaali- ja Niukkanen apulaismaatalousministeriksi. Ryhmä päätti suhtautua hallitukseen lojaalisesti.

Vennolan toinen hallitus nimitettiin 9.4.1921, ja 11.4. se piti järjestäytymisistuntonsa.

Miten Kallio suhtautui epäonnistumiseensa?

Hän olisi ollut halukas pääministerin paikalle, kuten edellä on selvästi käynyt ilmi. Hän yritti neuvotella parhaansa mukaan joustaen itse omista toiveistaan tarpeen mukaan. Kun asiat eivät sujuneet, hän sekä pettyi että väsyi, mutta ei katkeroitunut. Vaikka ryhmän tuki oli häilyvää, hän koki sen itselleen rohkaisevaksi, eikä pelko joutua oppimattomuuden vuoksi arvostelun kohteeksi tai epäonnistuessaan »häpeäpaaluunkin» ollut sittenkään kovin vakava.

Hän tajusi, että kysymys oli vain pääministeriyden lykkääntymisestä. Kertoillessaan yrityksestä luovuttuaan mielialoistaan vaimolleen hän vakuutti iloitsevansa siitä, ettei hänen osakseen tällä kertaa tullut pääministerin vastuuta. Kyösti Kalliolla oli kyky selittää asiat parhain päin. Aika olisi ollut hallitukselle vaikea, edustusvelvollisuudet olisivat olleet raskaat ja omien asioiden hoito jäänyt vähemmälle. »Kun ajattelee asiaa näin jälestäpäin niin näin on parempi kaikin puolin», tuumi epäonnistunut hallituksenmuodostaja.

Sotaa, nälkää ja veljesvihaa vastaan

Vaalikauden 1919-22 keskusstavoittöisiä hallituksia luonnehtii niiden pyrkimys irtautua siitä kielteisestä perinnöstä, jonka itsenäistymiseen liittyvä murros oli jättänyt. Maassa nähtiin nälkää ja elintarvikepula laantui vasta 1920-luvun puolella. Kansalaissodan perintönä 4 000 punaista oli leireillä ja kymmenet tuhannet vailla kansalaisluottamusta. Tyytymättömyys tasavaltaa kohtaan eli entisissä monarkistipiireissä. Maan ulkopolitiikka etsi suuntaansa, eikä vakiintuminen interventio- ja heimosotakauden jälkeen ollut helppoa.

Lyhytikäisten hallitusten toimintaa ei voi sanoa määrätietoiseksi. Oppositio ahdisti sekä oikealta että vasemmalta, ja hallitsemaan tottumattomat puolueet sopeutuivat vain vaivalloisesti toimivaan yhteistyöhön. Kaikesta huolimatta edistyttiin.

Yksi niistä, joiden ansiosta nuori Suomi sentään kulki tyynempiä ja kylläisempiä aikoja kohti, oli Kyösti Kallio. Hän ei johtanut kehitystä eikä tehnyt ratkaisevimpia päätöksiä, mutta hän myötävaikutti lähes kaikessa tärkeässä, useimmiten sovitellen ja tasapainottaen.

Ulkopolitiikassa edettiin normaalitilaa kohden kriisien ja välikohtausten kautta, ja mielipiteet menivät usein voimakkaastikin ristiin. Juuri ulkopolitiikka sai maalaisliiton lopullisesti vetämään tukensa Mannerheimilta. Vielä loka—marraskuussa 1919 Pietarin interventio nousi uudelleen ajankohtaiseksi. Judenits` eteni lokakuussa menestyksellä pitkin Suomenlahden etelärantaa kohti Pietaria.

Kun tilanne oli hyvin kriittinen, Mannerheim lähetti 28.10. Pariisista presidentti Stählbergille osoitetun avoimen kirjeen, jossa hän voimakkaasti kehotti Suomea osallistumaan operaatioon.

Hallitus ei kuitenkaan yhtynyt kenraalin kehotukseen. Mannerheimin arvovalta oli pahoin rapissut, eikä operaation onnistumiseen uskottu. Alkio sanoi Mannerheimin myyneen itsensä »kansainvälisille suurfinanssipiireille», ja oli täysin vihamielinen. »Ei bolsevismi lie asein kukistettavissa, se ruvennee kristallisoitumaan», arveli Kallio hallituksessa 5.9. Kun hallituksen piirissä keskusteltiin sotaväen ylipäällikkyyden järjestämisestä, maalaisliittolaiset asettuivat Mannerheimin lähimpiä kenraaleja vastaan ja kallistuivat lopulta K. F. Wilkaman kannalle. Ajatus turvautua Mannerheimin välitysapuun Ahvenanmaan riidassa Ruotsin kanssa ei saanut maalaisliittolaisten eikä kaikkien muidenkaan hyväksyntää.

Myös Kallio kuului penseisiin, yhdessä etenkin Alkion, Holstin ja Erkon kanssa. Kun nyt tieto Mannerheimin Pietarinohjelmasta tuli, sitä ei periaatteessa heti tyrmätty, mutta sen realistisuuteen ei sittenkään uskottu. Kallio ei uskonut suunnitellun 2 000 – 3 000 suojeluskuntalaisen suostuvan lähtemään Pietariin »järjestystä pitämään» valtauksen jälkeen. Vienan ja Aunuksen haltuunoton edullisessa tilanteessa hän olisi hyväksynyt, mutta Pietari tuntui liian vaaralliselta. Asiaa taas kerran valtioneuvostossa käsiteltäessä 7.11. juuri Kallio esitti sen siirtämistä ulkoasiainvaliokuntaan, koska ratkaisulla ei olisi kiirettä. Näin tehtiin, ja Pietarin valloitusyritys jäi suomalaisvoimin tukematta, epäilemättä onneksi nuorelle Suomelle.

Viena ja Aunus olivat Kallion sydäntä lähempänä kuin Pietari, mutta silläkin taholla alkoi aseellisen toiminnan tie olla loppuun kuljettu. Ensimmäisiä, jotka tämän myönsivät, oli Kallio. Hallanukko J. A. Heikkinen valitti keväällä 1920 pettymystään hallituksen idänpolitiikkaan, kun sekä Castrenin että Vennolan hallitusten toiminnan ohjeena oli näyttänyt olleen »joku muu kuin Suur-Suomi». Kallio vastasi ja luennoi Heikkiselle realismia. Heikkisen olisi pitänyt välikysymyskeskustelussa »nousta rohkeasti vaatimaan julkista sotaa», kun silloin oli kolme vihollista. Mannerheimin hyökkäysvaatimukseen suostuminen olisi ollut onnettomuus, ja sitä »on pidetty ryhmän suurena poliittisena voittona». Toivoa Karjalan tai Petsamon saannista ei pitänyt vielä heittää, mutta nyt oli pääpaino diplomatiassa: »Meidän välirauhan vaatimukset ovat pitkälle meneviä», Kallio totesi viitaten suunnitteilla oleviin rauhanneuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa.

Aseellisesta toiminnasta luopuminen siirsikin maalaisliittolaisten enemmistön toiveet diplomatiaan, jota etenkin ulkoministeri Rudolf Holsti harrasti. Holsti oli perinteisesti entente-mielinen diplomaatti, ja nyt hän pyrki aktiiviseen yhteistoimintaan ns. reunavaltiopolitiikan merkeissä lähinnä Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan kanssa. Samalla varauduttiin rauhanneuvotteluihin venäläisten kanssa, kun näytti siltä, että Neuvosto-Venäjä selviytyy voitollisesti kaikista reunavaltioista. Kallio kuului Tarton neuvottelujen aloittamisen kannattajiin, ja Vennola tiedusteli häntäkin rauhanvaltuuskunnan jäseneksi. Myös eduskuntaryhmässä hänellä olisi ollut kannatusta, mutta kielitaidottomuuteensa vedoten ja kotiasioitaan muistaen Kallio kieltäytyi Maalaisliittoa noissa kuukausia jatkuneissa, J. K. Paasikiven johtamissa neuvotteluissa edusti sitten lehtori-kansanedustaja Väinö Kivilinna, entinen vanhasuomalainen Borg.

Jättäytyminen Tarton valtuuskunnasta ei tarkoita sitä, etteikö Kallio olisi tuntenut mielenkiintoa idänpolitiikan ratkaisemiseen.

Hän seurasi neuvotteluja tarkoin, sai ulkoasioita koskevat raportit ja luki ne huolellisesti 99Kun hän hallituksesta jäätyään antoi valita itsensä eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan, hän pystyi seuraamaan hyvin tarkoin Tarton neuvottelujen etenemistä ja ottamaan niihin kantaa.

Kallio oli tietysti — niin kuin suomalaiset yleensä — toivonut rauhansopimuksesta paljon enemmän kuin se antoi, mutta hän hyväksyi sen vastalauseitta. Huonoja puolia toki oli, pahimpana luopuminen Karjalasta, mutta hyvät olivat suuremmat. Kun ulkoasiainvaliokunta kiisteli Itä-Karjalan kysymyksestä rauhanneuvottelujen loppuvaiheessa, maalaisliiton »heimoaktivistit» valiokunnassa, Alkio, Juutilainen ja Wuorimaa pitivät itäkarjalaisille myönnettävää itsemääräämisoikeutta välttämättömänä rauhanteon ehtona.

Alkio luonnehti luopumista tuosta vaatimuksesta »inhottavaksi teoksi». Ulkoasiainvaliokunnan enemmistö kannatti kuitenkin rauhan hyväksymistä neuvotelluin ehdoin, ja tähän enemmistöön lukeutui myös Kallio ainoana maalaisliittolaisena.

Tarton rauhan toimeenpano aiheutti vielä traagisen jälkinäytöksen, joka järkytti Vennolan toista hallitusta. Taistelut itäkarjalaisten ja neuvostojoukkojen välillä jatkuivat edelleen hajanaisina, suomalaisten vapaaehtoisten värväys jatkui, mihin Neuvosto-Venäjän hallitus reagoi lähettämällä Suomelle jyrkkiä nootteja ja vahvistamalla näyttävästi joukkojaan Kannaksella. Suomen Kommunistisen Puolueen Suomessa toimiva apujärjestö Suomen Sosialistinen Työväenpuolue antoi julistuksen, jossa kutsuttiin Suomen työtätekeviä taisteluun Neuvosto-Venäjän puolustamiseksi. Alkuvuodesta 1921 asema koettiin Suomessa hyvinkin vaaralliseksi.

Hallitus ryhtyi rauhoittamistoimiin kärjessään edistyspuolueen vasemman laidan edustaja, sisäministeri Heikki Ritavuori, jota oikeisto vihasi. Ritavuori pidätytti SSTP:n puoluetoimikunnan jäsenet, mutta ryhtyi samalla voimakkaisiin toimiin vapaaehtoisten värvääjiä vastaan, mikä kiihdytti oikeiston arvostelua häntä ja hallitusta vastaan. Helmikuun 13. päivänä 1922 muuan oikeistofanaatikko ampui Ritavuoren kuoliaaksi.

Tapaus järkytti suuresti Kalliota, joka oli Ritavuoren kanssa varsin läheisissä väleissä; Ritavuoret ja Kalliot olivat seurustelleet keskenään paljonlaisesti mm. Kaisa Kallion käydessä Helsingissä.

Ritavuoren jyrkkiä otteita aktivisteja kohtaan hän ei sellaisenaan hyväksynyt. Häneen otti yhteyttä mm. kiukustunut eteläpohjalaisten aktivistien lähetystö — mukana mm. lapuanliikkeen tuleva johtomies, tuolloin maalaisliittolainen Vihtori Kosola — joka kuvasi rajan takaa palanneiden vapaaehtoisten avustajien pidätyksiä.

Alkio kertoi Kallion ilmoittaneen tapauksesta hätäisenä ja sanoneen häpeävänsä Ritavuoren menettelyä. Vaimolleen Kallio kommentoi samaan suuntaan, mutta maltillisemmin: »Ritavuori on ollut ehkä liian tarkka puolueettomuudessaan, sillä täytyyhän meidän kunnioituksella kohdella sinne menneitä onnettoman retkensä jälkeen.» Kallio lisäsi vielä, että Ritavuori oli antanut pidätysmääräyksensä hallituksen muille jäsenille puhumatta.

Näistä varauksista huolimatta Kallio kuitenkin kannatti sotimisen lopettamista. Katovuonna ei valtionvaroja pitäisi panna sotimiseen, oli hänen kantansa. Taistelun jatkaminen oli toivotonta, minkä vuoksi oikeiston kiihotus hallitusta vastaan oli edesvastuutonta. »Olemme koettaneet suojata maatamme sodalta, mutta nyt kun yllyttäjät näkevät kaiken luhistuvan, niin aletaan syytellä hallitusta, joka ei ole antanut huseerata sotahullujen mielensä mukaan», hän kuvasi tilannetta. Kun maalaisliiton eduskuntaryhmässä käsiteltiin oikeiston eri puolilla järjestämiä aktivistikokouksia, hän esitteli Ritavuoren toimia »lieventäen», kuten jyrkemmällä kannalla ollut Alkio luonnehti.

Kallio oli tunteistaan välittämättä maltin puolella. Murhan hän tuomitsi tietysti jyrkin sanoin ja syytti siitä oikeiston pitkään jatkunutta kiihotusta. »Siinä on kylvön tulos», hän totesi luokseen sattuneelle nivalalaisten rautatielähetyställe, jonka jäsenissä oli myös oikealle lukeutuvia. Kallio toivoikin murhan vaikuttavan maltillistavasti juuri oikeistoon, jolloin Ritavuori »kuolemallaankin saa jotain eheytymistä aikaan». Toive toteutui epäilemättä vähitellen, mutta välittömästi se kiihkeässä ilmapiirissä aiheutti myös enemmän tai vähemmän julkista juhlintaa »isänmaallisimpien» parissa — myös Kyösti Kallion kotiseudulla.

Itä-Karjalan kriisi vaikutti myös Holstin reunavaltiopolitiikan aktivoitumiseen ja oli vähällä viedä Suomen Puolan johtamaan poliittis-sotilaalliseen sopimusjärjestelmään. Tarton rauhasta huolimatta Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat syvästi epäluuloiset.

Georgian mensevikkitasavallan valtaaminen keväällä 1921 katkeroitti erityisesti sosiaalidemokraatteja, jotka olivat siihen saakka edustaneet idänsuhteissa rauhanomaisinta linjaa. Heinäkuussa 1921 Helsingissä pidetty reunavaltiokongressi aiheutti vastalauseita Venäjältä. Maiden välinen kauppa, jonka elpymiseen Tarton rauhan yhteydessä oli pantu paljon toiveita, ei lähtenyt sujumaan.

Kun nyt Itä-Karjalan kapinalliset kukistettiin ja tilanne näytti Suomessa muutenkin vaaralliselta, sai Holsti uutta kannatusta idealleen Puolan kanssa tehtävästä liitosta, jota koskevat neuvottelut hän käynnisti uudelleen tammikuussa 1922. Holstin suunnitelma hyväksyttiin hallituksen piirissä, ja useimmat eduskuntaryhmätkin hyväksyivät sen, oikeisto kuitenkin melkoisesti epäröiden. Vahvimman tuen Holsti sai omasta puolueestaan, presidentti Ståhlberg mukaan luettuna, sekä maalaisliitosta.

Holstin asema horjahteli. Alkio ja Kallio keskustelivat tammikuun lopulla reunavaltioliitosta ja totesivat Holstin valmistelevan asiaa. Kumpikin oli kuitenkin sitä mieltä, ettei liitosta saisi tulla liian sitovaa. Holstin kyvyt herättivät epäilyjä: ministerin »kykenemättömyys järjestää mitään» huomattiin jo yleisesti, arveli Alkio.

Holstin politiikkaa vastaan ei kuitenkaan asetuttu. Kallio arveli hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa maalaisliiton tukevan Puolan liittoa, ja kun Holsti esitteli 8.2. suunnitelmiaan maalaisliiton eduskuntaryhmässä, sieltä löytyi vastakaikua. Kalliokin totesi olleensa aikaisemmin kriittinen, mutta muuttaneensa nyt mieltään, koska toisaalta Puolan kansainvälinen asema oli vahvistunut ja toisaalta sen asenteet maltillistuneet länsivaltain vaikutuksesta.

Kallio korosti kuitenkin, ettei sotilasliiton nojalla suomalaista sotaväkeä saanut viedä pois maasta. Muuten hän hyväksyi sen ja uskoi liittosopimuksen nauttivan yleensäkin laajaa kannatusta. Ingman ja Arajärvi olivat sen kannalla. Kallion mielestä liittoa ei saisi tehdä salassa sosialisteilta, vaan heillekin oli siitä ilmoitettava.

Maaliskuun puolivälissä 1922 käytiin Varsovassa Puolan, Suomen, Viron ja Latvian ulkoministerien kesken neuvotteluja, jotka johtivat yllättävään lopputulokseen. Puola ei halunnutkaan solmia puolustusliittoa, vaan esitti poliittista sopimusta. Sen 7. artikla velvoitti sopimusvaltion »suhtautumaan suopeasti» allekirjoittajamaahan, joka ilman omaa syytään joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, mutta varsinaista puolustusvelvoitetta ei ollut; sopimusvaltiot sitoutuisivat vain neuvottelemaan.

Holstin allekirjoittaman sopimuksen vastaanotto oli hyvin ristiriitainen. Sekä vasemmisto että oikeisto hyökkäsivät sitä vastaan, eri syistä tietenkin. Maalaisliittokaan ei ollut pelkästään ihastunut, vaan sekä sopimusta että Holstia kohtaan esiintyi epäilyjä. Epäilijöihin kuului myös Kallio, joka lausui arvelunsa 7. artiklan vaaratekijöistä valtioneuvostossa 8.5.1922. Ongelma ratkesi kuitenkin siten, että Holsti sai epäluottamuslauseen ja koko sopimus jätettiin ratifioimatta. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan enemmistö ehdotti Holstille epäluottamuslausetta, johon eduskunta äänin 96-62 yhtyi. Kun eduskunta ei ottanut Varsovan sopimusta valtiopäivien loppuajan työohjelmaan, koko hallitus tulkitsi sen epäluottamukseksi itselleen ja erosi.

Maalaisliittolaiset, Kallio muiden mukana, äänestivät Holstin puolesta. Ståhlberg kutsui Kallion välityksellä Alkion luokseen 3.4. keskustelemaan välikysymyksistä varmistaakseen maalaisliiton tuen Holstille. Tällöin hän mm. vakuutti Alkiolle juorujen Holstin juopottelusta olevan vain juoruja;87 samat huhut olivat askarruttaneet Alkiota ja Kalliota, ja ne ovat — vallankin kun ne eivät liene olleet aivan perättömiäkään — ilmeisesti osaltaan vaikuttaneet Holstin luottamuksen horjumiseen näiden kahden vakaumuksen miehen silmissä. Holstin ja Kallion suhteet säilyivät korrekteina ja aika läheisinäkin ulkoministerikauden haaksirikon jälkeen; siitä on todisteena jatkuva kirjeenvaihto.

Itä ei ollut ainoa ongelmallinen ilmansuunta nuoren Suomen ulkopolitiikalle. Monta vuotta puitiin myös Ahvenanmaan aseman järjestämistä. Saariryhmän asukkaitten keskuudessa heräsi maailmansodan aikana ja varsinkin Suomen sisällissodan aikana pyrkimys irtautua levottomasta idästä ja liittyä Ruotsiin. Helmikuussa 1918 Ruotsi lähetti joukkojaankin saarelle. Osa niistä väistyi muutaman viikon kuluttua saksalaisten tieltä, Ruotsi ryhtyi syksyllä 1918 esittämään, että ahvenanmaalaisten tulisi saada kansanäänestyksellä ratkaista, mihin valtioon Ahvenanmaan tulisi kuulua.

Tästä aiheutui voimakas ristiriita Suomen kanssa. Maat kiistelivät asiasta ensin Pariisin rauhankonferenssin yhteydessä ja sitten Kansainliitossa, joka kesäkuussa 1921 ratkaisi asian Suomen eduksi. Sitä ennen eduskunta oli säätänyt Ahvenanmaalle laajan itsehallinnon takaavan erikoisaseman. Ahvenanmaan kysymys herätti maalaisliitossa — niin kuin puolueissa yleensäkin — paljon vähemmän huomiota kuin idänpolitiikka.

Yleensä puolue edusti Ruotsin pyrkimyksiin nähden jyrkintä kantaa Tämä selittyi toisaalta maalaisliiton suomalaiskansallisella suuntauksella, joka leimasi heimopolitiikkaa ja voimisti maalaisliiton kansallismielisyyttä ja antoi lisävauhtia sille aitosuomalaisuudelle, jonka päävoima maalaisliitto 1920-luvulla oli. Ruotsi oli vihamielinen voima, ja Ahvenanmaan asema kytkettiin oman maan kieli- ja sosiaalisiin oloihin.

Kyösti Kallio paneutui Ahvenanmaan kysymykseen perusteellisesti sekä hallituksessa että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa. Hän oli valmis jyrkkiinkin otteisiin, ja kun Alkio 10.10.1919 vaati hallituksessa huomattavien suomalaisten lisävoimien lähettämistä Ahvenanmaalle, hän ainoana ministerinä sai tukea Kalliolta.

Artturi Vuorimaa, kansanedustaja A. O. Wuorimaan poika, kertoo kuitenkin Kallion helpottuneen suuresti saatuaan tietää, ettei sotilaallisiin toimiin ryhdytä. Ahvenanmaan itsehallintolain ja tietysti Kansainliiton ratkaisun Kallio tietenkin hyväksyi. Ahvenanmaan kiista oli joka tapauksessa omiaan jyrkentämään myös Kallion suhtautumista Ruotsiin. Tämä nyreys suli vasta hänen presidenttikaudellaan.

Myös monia muita ulkopoliittisia kysymyksiä tuli ratkaistavaksi hallitusten ja eduskunnan piirissä. Suhteet Viroon kiinnostivat muutenkin kuin idänpolitiikan osana. Lähinaapurin kanssa saatiin kauppa käyntiin nopeasti solmittujen kauppasopimusten puitteissa, ja ne kiinnostivat luonnollisesti maalaisliittoa maatalouden etupuolueena.

Kalliolla ja hänen raittiusasiassa aktiivisimmilla puoluetovereillaan oli vielä erityisintressi: kauppasopimusten yhteydessä piti pyrkiä vaikuttamaan Virosta harjoitettavaan laajamittaiseen alkoholin salakuljetukseen, mistä Kallio huomautti mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa kauppasopimusta käsiteltäessä.

Vaikka ulkopolitiikka ei kuulunutkaan Kyösti Kallion tärkeimpiin harrastuskohteisiin, hän oli siitä kuitenkin paljon kiinnostuneempi kuin puoluetoverinsa yleensä. Hän ymmärsi kansainvälisen kanssakäymisen merkityksen vasta itsenäistyneelle Suomelle, eikä ollut monien maalaisliittolaisten tapaan taipuvainen katsomaan uIkomaanedustusta ja diplomatiaa kitsaasti turhana menoeränä — jos kohta hän paheksuu loistoa, jota etenkin valtiovierailuihin hänen mielestään liittyi. Suomen liittymistä Kansainliittoon hän kannatti ulkoasiainvaliokunnassa, jossa sosiaalidemokraatit esittivät epäilyja.

Juhani Mylly toteaa aivan oikein, ettei Kallio vaalikaudella 1919-1922 ollut puolueensa ulkopoliittinen johtaja, vaan että tämä asema kuului selvästi Alkiolle. On kuitenkin syytä korostaa, että Kallion maltillisemmat kannanotot vaikuttivat paljon maalaisliiton mielipiteiden muotoutumiseen sekä että Kallion asiantuntemus näissä kysymyksissä lisääntyi merkittävästi jo tällä kaudella — tuonnempanahan hän joutui kantamaan myös ulkoasioista laajaa vastuuta.

Maan sisäisen vakaantumisen kannalta keskeistä oli sisällissodan voittajien ja voitettujen suhteiden liennyttäminen. Se oli jatkuvasti ajankohtainen kysymys, jossa yksimielisyyden saavuttaminen oli vaikeaa. Sosiaalidemokraatit vaativat täydellistä tai ainakin mahdollisimman laajaa amnestiaa kapinarikoksista tuomituille.

Oikealla vastustettiin joko pelosta tai kostonhalusta pieniäkin askeleita. Keskusta sovitteli, ja yksi tärkeimmistä sovittelijoista oli Kallio.

Kallion linja oli selvä. Kapinan johtomiehet olivat rangaistuksensa ansainneet, eikä heitä saanut noin vain vapauttaa. Tammikuussa 1922 käytiin amnestiakysymyksestä valtioneuvostossa laajaa keskustelua, ja Kallio katsoi Valpas-Hännisen ja Uksilan jatkuvan vangitsemisen tarpeelliseksi. Ensiksi mainittu oli »koettanut vuosikymmeniä johtaa kapinaa», jälkimmäinen oli »oikea joukkoteurastaja». Rivimiehiin Kallio suhtautui avarammin: »Narrit päästäisin pois», hän kirjoitti Vennolalle.