Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Itsenäisyysjulistus ja kapina

Tuntui taas mukavammalta kun 11 miestä astui pöytään», luonnehti Kallio uuden senaatin työn alkua vaimolleen. Hänen asemansa uudessa senaatissa oli oleellisesti keskeisempi kuin edellisessä.

Siellä hän oli ollut — niin kuin kyllä useimmat muutkin — ensikertalainen; nyt hän oli virkaiältään senaatin kolmas jäsen. Kun Svinhufvud istui puheenjohtajan paikalla pöydän päässä, hänen kummallakin puolella istuivat edellisen senaatin ainoat jäsenet
Setälä ja Kallio. Kalliolla oli myös hyvin vastuunalainen tehtävä, vastuu elintarvikehuollosta.

»Minun täytyy taas asettua etunenään kiristämään kansaa», hän valitti, mutta oli toisaalta vakuuttunut siitä, että jos kuka niin juuri hän kykeni tuosta tehtävästä selviämään.

Maanviljelijöihin oli vedottava, ja heidän hän uskoi luottavan häneen enemmän kuin muihin. Häntä rohkaisi myös kuluttajien ja heidän äänekkäimpien edusmiestensä sosialistien puolelta tulleet kiitokset hallitusta muodostettaessa. Antaessaan eduskunnassa 26.11. laajan lausunnon elintarviketilanteesta Kallio sai tyydytyksekseen tunnustusta asiallisuudestaan ja tasapuolisuudestaan.

Elintarviketilanne oli lohduton. W. A. Lavoniuksen senaatille laatima selvitys osoitti Pohjois- ja Itä-Suomen väestön sekä suurempien kaupunkien vähävaraisen väen olevan jo nyt nälkäravinnon varassa ja aivan lähiaikoina uhkasi suurempien kulutuskeskusten väestöä täydellinen nälänhätä. Väestön pitäisi hajaantua maaseudulle, ehdotettiin, ja erikoisia junia olisi järjestettävä tätä varten.

Petunkeräys olisi järjestettävä maalle muuttavien hätäravinnoksi Kallio ei loppujen lopuksi joutunut elintarveasioissa yhtä raskaan taakan alle kuin edellisessä senaatissa. Hän ja Svinhufvud olivat keskustelleet ennen hallituksen muodostamisesta siitä, että elintarveasioita varten perustettaisiin oma toimituskunta, jonka johtoon Kallio tulisi. Lopulta kuitenkin kallistuttiin toiselle kannalle ja perustettiin maataloustoimituskunnan alainen elintarvikehallitus, jonka johtoon tuli Kallion suosittelema W. A. Lavonius.

Näin Kallio sai elintarvikeasiat vähän »loitommalle» itsestään mikä helpotti. Hän tiesi tulevat vaikeudet. »Kyllä nyt elintarvikeasioita ryhdytään kovakouraisesti hoitamaan», hän huokaisi ja oli oman taakkansa kevenemisestä huolimatta huolestunutkin. Helpotus oli kuitenkin suurempi. Vaikka hän oli joutunut hallitukseen erityisesti elintarvikekysymyksen takia, hän sai nyt kuitenkin olla »verrattain syrjässä siitä ihmisvirrasta, joka alituiseen on ollut niskassani», kuten hän tyytyväisenä ilmaisi.

Lavonius ja hänen virastonsa kantoivat suurimman vastuun lähiviikkoina, ja vasta tammikuun puolivälin jälkeen Kallio joutui taas tarttumaan itse tiiviimmin säännöstelyyn.

Kallio säilytti maltillisen elintarvikelinjansa ja korosti omilleen myönnytysten merkitystä. Ryhmäkokouksessa 23.11. hän puolusti omavaraistalouksien vilja-annosten pienentämistä välittämättä vastustuksesta, jota ilmeni kiivaanakin. Tietoisuus siitä, että teki omiinsa päin parhaansa tuki Kalliota, kun hän eduskunnassa ja muutenkin puolusti hallituksen linjaa yhä räikeämmin hyökkääviä sosialisteja vastaan. Eduskunnassa hän torjui perusteellisin numerotiedoin 26.11. Tokoin väitteitä suurista elintarvikevarastoista ja todisti, ettei niitä ollut olemassa.

Vähän myöhemmin hän todisteli samalla tavalla moitteet elintarvikehallitusta vastaan perusteettomiksi: se ei voinut tehdä ihmeitä, mitä sosialistit siltä vaativat eli »ruokkia olemattomalla olevia». Kaikki mahdollinen oli tehty, hän vakuutti ja varoitti ottamasta leivän tuottajalta kaikkea; »Onhan kohtuullista, että maamies, joka raataa pellollansa, saa pitää siitä tällaisissakin oloissa edes sen verran, että hengissä pysyy», hän lausui ja muistutti sosialistien olevan lakkojensa vuoksi suuressa vastuussa elintarvikepulasta.

Senaatissa hän teki ahkerasti aloitteita elintarviketilanteen parantamiseksi toisaalta tuonnin, toisaalta kotimaassa olevien elintarpeiden jakeluun saattamisen avulla. Niin tärkeä kuin elintarvekysymys olikin, se sittenkin jäi Svinhufvudin senaatin toiminnassa vasta toiselle sijalle. Tärkein oli itsenäisyyskysymys.

Ottaessaan marraskuun 15. päivänä korkeimman vallan käsiinsä eduskunta oli tosiasiassa julistanut Suomen eronneeksi Venäjän yhteydestä. Tälle eroamiselle oli nyt saatava vahvistus, ja sille oli hankittava ulkovaltain tunnustus. Samalla oli ratkaistava suuri joukko tähän liittyviä, erittäin vaikeita kysymyksiä.

Kaiken edellytyksenä oli yhteisymmärryksen ylläpitäminen tai palauttaminen hallitusvastuun ulkopuolelle jättäytyneisiin sosialisteihin. Viimeksi mainittua pidettiin hyvin tärkeänä, joskin vaikeudet olivat selvästi nähtävissä. Itsenäisyyskysymystä ratkottiin kahdella taholla, toisaalta senaattorivaliokunnassa, johon Kallio ei kuulunut ja toisaalta porvarillisten eduskuntaryhmien yhteisessä valtuuskunnassa, jossa maalaisliiton edustajina olivat Alkio, Wuorimaa ja J. P. Kokko.

Varsin tärkeä päivä oli 29.11.1917. Silloin porvarillinen delegaatio jätti Ståhlbergin aloitteesta sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmälle itsenäisyysjulistusta koskevan kirjelmän. Siinä esitettiin mm., että Suomi julistaisi olevansa itsenäinen suvereeninen valtio, että Suomen tasavalta julistautuisi puolueettomaksi ja että eduskunta valtuuttaisi senaatin ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka em. päätöksestä aiheutuisivat. Maalaisliiton ryhmä ilmoitti samalla, ettei se hyväksyisi valtionhoitajakuntaa eikä valtalakia.

Sen mielestä olisi valittava tasavallan presidentti, jonka valta olisi samantapainen kuin Norjan kuninkaalla. Sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan tämänkaltaista itsenäisyysjulistusta kelpuuttaneet, vaan tahtoivat edelleen pitää kiinni valtalaista. Samalla he pelkäsivät itsenäisyysjulistuksen suututtavan »venäläiset toverit» nyt, kun Venäjällä vallassa olivat bolsevikit.

Nopea itsenäisyysjulistus ei ollut kaikille porvarillisillekaan mieleen, ja monet katsoivat, että se olisi mahdollinen vasta kun venäläiset sotilaat oli saatu maasta pois. Monien pohdintojen jälkeen Svinhufvud kallistui kuitenkin nopean toiminnan kannalle tarkoituksenaan sillä tavalla saattaa epäröivät porvarit tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Senaatin yöistunnossa 29.11. Svinhufvud antoi senaatissa eräänlaisena ulkoministerinä toimivan entisen ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin tehtäväksi jäsennellä hallituksen itsenäisyysjulistus ryhmien keskustelujen perusteella Setälää varten.

Tarkoituksena oli perjantaina 30.11. antaa tämä julistus yllättäen eduskunnalle. »ltsenäisyysjulistuksen aioimme antaa tänään, vaan se jäi tiistaihin», kertoi Kyösti Kallio vaimolleen samalla kun kertoili uhkaavista sisällissodan merkeistä.

»En tiedä, mikä minulla on, mutta jotakin tässä on niinkuin myrskyn edellä — —.»

Itsenäisyysjulistuksen esittäminen eduskunnalle viivästyi myöhästymisen ja puhemies Lundsonin jääräpäisyyden vuoksi ja siirtyi seuraavaan tiistaihin 4.12. Eduskunnan täysistuntoa odoteltaessa viikonvaihteen aikana oli vielä mahdollisuus viimeisiin keskusteluihin itsenäisyysjulistuksesta ja hallitusmuotokysymyksestä. Myös siitä keskusteltiin, olisiko tarpeen ottaa yhteyttä bolsevikkeihin tai omiin sosialisteihin, mutta siihen ei päätetty enää ryhtyä.

Joulukuun 4. päivänä 1917 kello 14 alkoi eduskunnan täysistunto, jossa Svinhufvud esitteli senaatin ehdotuksen itsenäisyysjulistukseksi. Se otettiin vastaan keskustelutta: Lundson ilmoitti vain eduskunnan ryhtyvän asiaa käsittelemään. Tämä oli senaattoreille ilmeinen pettymys. Mistään itsenäisyysinnostuksesta ei tosiaan voinut puhua. Sosialistit olivat suutuksissaan siitä, että heidät oli sivuutettu asian valmistelusta, ja he päättivätkin keskuudessaan asettua julistusta vastaan. Myös monet porvarilliset edustajat suhtautuivat kylmästi itsenäisyysjulistukseen, jonka takana ei ollut voimaa.

Senaatti piti vielä 5.12. neuvottelun, johon ottivat osaa senaattorien lisäksi porvarillisten eduskuntaryhmien edustajat. Senaatin enemmistö oli ollut sillä kannalla, ettei eduskunnan päätöstä itsenäisyysjulistuksesta edes tarvittaisi, mutta eduskuntaryhmien edustajat olivat eri mieltä. 4.12. annettu esitys oli julistus »Suomen kansalle., joka oli esitetty eduskunnalle vain tiedoksi. Nyt katsottiin tarpeelliseksi muotoilla erityinen, sitä täydentävä päätöslauselmaehdotus eduskunnalle. Sen kirjoitti Kyösti Kallio, ja sen porvarilliset ryhmät sitten jättivät eduskunnan puhemiehelle.

Kallion päätöslauselma — jota ilmeisesti lähinnä kieliasun puolesta Setälä sittemmin luonnehti »hyvin heikoksi.— kuului seuraavasti: »Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut.

Voi olla, että sanonta jättää kielellisesti toivomisen varaa. Asiasisällön puolesta se vastasi senaatin ja eduskunnan enemmistön mieltä, ja sillä pohjalla eduskunta 6.12.1917 päätti, että Suomi julistetaan itsenäiseksi tasavallaksi. Sitä ennen Kallio oli esitellyt päätöslauselmaehdotustaan sekä porvarillisten ryhmien delegaatiossa että maalaisliiton eduskuntaryhmässä ja saanut kummassakin ehdotukselleen tuen. Sosialistien rinnakkaisehdotus hävisi Kallion päätöslauselmalle äänin 100-88.

Tämä Kallion keskeinen rooli itsenäisyysjulistuksen vaiheissa on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Itse hän ei sitä mitenkään korostanut. Muistikalenteriinsa hän merkitsi lyhyesti 4.12. kohdalle »Annettiin senaatin itsenäisyysjulistus» ja 6.12. »Eduskunta hyväksyi senaatin kannan». Myöskään verraten yksityiskohtaisessa, punaisessa Helsingissä kevättalvella 1918 kirjoittamissaan muistelmissa »Suomen vallankumouksen ajoilta» hän ei mainitse omaa osuuttaan lainkaan. Kaikesta päätellen Kallio kuului niihin, joiden mielestä itsenäisyysjulistus sellaisenaan ei vielä merkinnyt paljonkaan.

Kallion kehitys itsenäisyysmieheksi on muutenkin polveileva, joskin johdonmukainen. Hänhän oli ollut vuosina 1915-16 mukana aktivistien hankkeissa, ja Venäjän maaliskuun vallankumous sai epäilemättä hänet näkemään mahdollisuudet myös maan vapautumiseen.

Mutta tultuaan senaattiin hän näki uudessa valossa valtakunnan ja rajamaan keskinäiset voimasuhteet sekä myös uuden etenemistien, yhteistoiminnan uuden demokraattisen Venäjän
kanssa.

Päiväämättömässä, ilmeisesti kesällä 1917 pidetyssä tai pidettäväksi tarkoitetussa puheessaan, jonka luonnos on säilynyt, Kallio puhui optimistisessa ja innostuneenkin tuntuisessa sävyssä Suomen ja Venäjän vapaitten kansojen rinnakkainelosta, missä yhteydessä ei itsenäisyydestä mainittu. Hän tuomitsi monessa yhteydessä sosialistien ja jyrkkien porvarillisten itsenäisyysmiesten pyrkimyksen irrottautua Venäjästä aikana, jolloin sen sotilaallinen läsnäolo ja Suomen riippuvuus sen viljasta tekivät hankkeen toivottomaksi toteuttaa ilman venäläisten suostumusta, jota taas ei ollut saatavissa.

Vastuu kansan turvallisuudesta esti kaikenlaisen uhkapelin, ja Kallio käytti kirpeääkin kieltä »rohkeammista». Kallion kanta, niin kuin yleensäkin porvarillisten poliitikkojen, muuttui ratkaisevasti marraskuussa 1917, bolgevikkien vallankumouksen jälkeen. Silloin hän näki yhteyden säilyttämisen Venäjään mahdottomaksi, kun yhä vallankumouksellisemmaksi kehittyvä työväenliike alkoi tukeutua sisäisissä pyrkimyksissään emämaan uusiin vallanpitäjiin. Kallio oli itsenäisyyskysymyksessä keskitien kulkija, ståhlbergilainen.

Kallio ei ollut ainoa, joka ei itsenäisyydestä »puolivalmiissa» oloissa suuremmin innostunut.

Esteet itsenäisyyden todellistumisen tiellä olivat monet ja pelottavan suuret. Senaatin seuraava toimi oli yrittää hankkia itsenäisyydelle ulkovaltain tunnustus. Svinhufvud allekirjoitti jo 5.12. Ruotsin, Norjan, Tanskan, Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltain hallituksille osoitetun sähkeen, jossa pyydettiin niitä tunnustamaan Suomen itsenäisyys.

Myöhemmin osoitettiin samanlaisia pyyntöjä muille valtioille, ja eri maihin lähetettiin Suomen valtuutettuja tunnustuksia hankkimaan. Bolgevikkien puoleen ei kuitenkaan aluksi aiottu kääntyä ollenkaan. Katsottiin, että Suomen itsenäisyydestä päättäminen Venäjän puolelta kuului tulevalle kansalliskokoukselle, eikä haluttu tavallaan tunnustaa Leninin hallitusta kääntymällä sen puoleen, vaikka lupauksia myönteisestä vastauksesta olikin saatu.

Vasta kun Saksa suoraan ilmoitti Svinhufvudille, että tämän tulisi esittää tunnustuspyyntö ensiksi bolgevikeille, senaatin kanta muuttui. Lenin hallitustovereineen allekirjoitti 31.12. tunnustuksen, jota Svinhufvudin johtama lähetystö kävi esittämässä. Työläis-, sotilas- ja talonpoikaisedustajain neuvosto vahvisti tunnustuksen 4.1.1918. Sitä seurasi sitten muita tunnustuksia; Ranska, Saksa ja Ruotsi. Itsenäisyysjuhliakin järjestettiin. Kallio osallistui ainakin yhteen, yliopistolla 17.1. järjestettyyn akateemiseen juhlaan, jossa Ylioppilaskunnan laulajat esitti Jääkärimarssin.

Juhlinta oli ennenaikaista. Suomi kulki joulu—tammikuussa 1917-1918 nopeassa tahdissa kohti sisällissotaa. Itsenäisyysjulistus oli sittenkin lähinnä demonstraatio. SDP:n päättävien elinten enemmistö ei ollut vallankumouksellinen, mutta puolue ei hallinnut ääriaineksiaan eikä kyennyt toistuvista päätöksistään huolimatta saattamaan yhä omavaltaisemmiksi käyviä punakaarteja kontrolliinsa. Venäläiset sotilaat pysyivät maassa senaatin toiveista välittämättä, ja heidän yhteistyönsä punakaartin kanssa tuli yhä avoimemmaksi. Kaiken aikaa kiihdytti kansanjoukkojen mielialoja paheneva nälkä.

Erityisen vakava oli venäläisten aseistamien punakaartien anarkistinen toiminta eri puolilla Etelä-Suomea. Aseelliset retkikunnat etsivät aseita ja elintarvikkeita, painostivat ja kiristivät viranomaisia, ryöstivät ja murhasivat. Puolueen johto oli yhtä voimaton kuin senaattikin, jolla ei ollut käytössään minkäänlaista järjestysvaltaa. Senaattori Kallion muistiinpanoihin ilmaantui yhä tiheämmin mainintoja punakaartien tekosista ja yhteenotoista porvarillisten suojeluskuntien kanssa.

Erityisen pahasti ryöstäytyi tilanne hallinnasta Turussa, jossa pantiin toimeen myös miliisilakko. Tapahtumat siellä kiristivät tunnelman myös eduskunnassa äärimmilleen. Keskusteluun otti osaa myös Kallio, jonka äänenpainot olivat äärimmäisen tuomitsevia vääriä tietoja esittäviä sosialisteja kohtaan. »Se on kekäleen pesemistä», luonnehti Kallio sosialistien yrityksiä puhdistautua ryöstöistä ja vaati lujan järjestysvallan kiireellistä luomista.

Tammikuun 9. päivänä senaatti kääntyi eduskunnan puoleen anarkian saamiseksi hallintaan. Senaattori Arthur Castren esitti hallituksen puolesta jyrkän vaatimuksen järjestysvallan luomisesta ja lupasi hallituksen antavan sitä varten määrärahaesityksen. Seurasi useamman päivän kestävä kiihkeä väittely, jonka aikana molemmin puolin käytettiin uhkaavaa kieltä. Senaattorit, Kallio muiden mukana, puolustivat esitystään lukuisin puheenvuoroin, ja äänin 97-85 senaatti sai pyytämänsä valtuudet ryhtyä kehittämään järjestysvaltaa. Käytännössä tämä tarkoitti eri puolilla maata syntyneiden suojeluskuntien organisoimista, sotilaskoulutuksen järjestämistä ja aseiden hankkimista. Saksalle esitettiin toivomus jääkärien kotiuttamisesta. Aktivistien Sotilaskomitean puheenjohtajaksi valittua ratsuväenkenraali Claes Charpentieriä suunniteltiin tulevaksi ylipäälliköksi, mutta 15.1. hänet korvasi sotilaskomiteassa uusi upseeri, kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheim. Samana päivänä Mannerheim tapasi Svinhufvudin, ja he keskustelivat tulevista tehtävistä. Mannerheim lähti Pohjanmaalle toimiakseen sikäläisten suojeluskuntien johtajana.

Eduskunnan äänestyspäätös raivostutti sosialistit, ja monet vaativat hallituksen vangitsemista viipymättä. Punakaartit hallitsivat Etelä-Suomea ja olivat aseistukseltaan ylivoimaisia. Väkivallantekojen jatkuessa valmistauduttiin eduskunnassa viimeiseen parlamentaariseen voimainkoetukseen, kun sosiaalidemokraatit Tokoin johdolla tekivät senaatille välikysymyksen elintarviketilanteesta.

Elintarvikehallitus oli jo Turun tapahtumien jälkeen uhannut erolla, kun punakaartilaiset olivat anastaneet 80 tonnia viljaa Hankkijan Loimaan ja Mellilän varastoista eivätkä suostuneet luovuttamaan sitä takaisin. Elintarvikehallituksen jäsenet jättivät 22.1. eronpyyntönsä, mikä oli senaatille ikävä yllätys. Sosialistit reagoivat mainitulla välikysymyksellä. Vastauksen antaminen kuului senaattori Kalliolle, jonka oli vielä kerran ryhdyttävä suomalaisten ylimmäksi säännöstelijäksi.

Kallio ei kuitenkaan ehtinyt tuohon välikysymykseen vastata. Tapahtumat vyöryivät nyt lopullisesti kansalaissotaan, jonka alle pienemmät erimielisyydet hautautuivat. Liikkeellepanevana tekijänä olivat järjestäytyvien suojeluskuntien ja venäläisten sotilaiden kiihtyvät yhteenotot eri puolilla maata, varsinkin Karjalassa, jossa suojeluskuntalaiset mm. ryöstivät venäläisten varastoja ja riisuivat vähäisiä varuskuntia aseista. Viipurissa yhteenotoissa oli mukana myös aseistettuja punakaartilaisia. Kriittistä tilannetta rauhoittamaan matkustanut senaattori Louhivuori ehdotti turhaan, että suojeluskunta ja punakaarti ottaisivat yhdessä vastatakseen järjestyksestä.

Venäläiset ottivat 24.1. yhteyttä suoraan senaattiin. Helsingin matruusikomitean puheenjohtaja Ismailov soitti Svinhufvudille ja pyysi häntä tulemaan Eteläsatamassa olevaan Kretget-laivaan neuvottelemaan.

Senaattoritoveriensa varoituksista huolimatta Svinhufvud illalla kello 8 aikaan lähti laivaan. Kun puheenjohtajaa ei alkanut kuulua takaisin, senaattorit hermostuivat kovin, kuten kolmeen asti yöllä senaatissa viipynyt Kalliokin sittemmin muisteli.

K. G. Idman lähetettiin laivaan, ja vähän myöhemmin vielä sisäasioista vastaava senaattori Arthur Castren. Saman yön aikana ehtivät keskusteluihin ottaa osaa vielä punaisten johtajat Manner ja Haapalainen. Aamun sarastaessa sopimus oli valmis allekirjoitettavaksi. Vihollisuudet venäläisten ja suojeluskuntalaisten kesken sovittiin lopetettaviksi, vangit päästettäviksi vapaiksi sekä aseet palautettaviksi venäläisille.

Sopimuksella ei ollut käytännön merkitystä. Seuraavana päivänä neuvottelut jatkuivat sekavina ja kiihkeinä. Svinhufvudia pyydettiin uudelleen Kretgetille, mutta nyt hän kieltäytyi senaattorien ehdottoman kannan mukaisesti. Senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Arthur Castren sähkötti kaikille maaherroille päätöksestä, ja siitä ilmoitettiin myös venäläisille sotilaskomiteoille.

Komissaari I. T. Smilga kävi kahteenkin otteeseen senaatissa neuvottelemassa. Eduskunnassa riideltiin seuraavasta kokoontumispäivästä.

Sosialistit, jotka halusivat kaataa hallituksen Kalliolle osoitetulla välikysymyksellään vaativat istunnon pidettäväksi seuraavana päivänä eli lauantaina, mutta enemmistö päätti siirtää sen maanantaihin 28.1. Siirtopäätöstä kommentoi vastalauseen esittänyt Edvard Gylling uhkaavasti: »Vastatkoon oikeisto seurauksista.»

Senaattorit kokoontuivat tämän jälkeen vielä iltaistuntoon, ja ilmassa oli jo sodan tuntua. He olivat sitä mieltä, että niin kauan kuin vielä oli mahdollista, oli annettava Suomen kansalle julistus.

Setälä sai Svinhufvudilta puolen tuntia aikaa »runoilla» julistuksen seuraavan päivän lehtiin. Lauantain 26.1. lehdissä olikin sitten Suomen senaatin julistus Suomen kansalle, jossa luonnehdittiin tilannetta ja kehotettiin kaikkia liittymään yhteisesti tukemaan kotien rauhaa, lähimmäisten henkeä, omaisuutta, henkilökohtaista vapautta ja loukkaamattomuutta. »Hallitus antoi julistuksia.

Mieliala kuohuksissa. En mennyt yöksi kotiin», kommentoi Kallio päivän tapahtumia. Senaatin vetoomus ei tietenkään vaikuttanut kaikkiin. Trotskin vetoomusta noudattaen Suomen punakaartit määrättiin liikekannalle 26.1.1918 alkaen. Puoluetoimikunnan maltillisten vastustus ei enää tehonnut, vaan vallankumous Suomessa lähti liikkeelle.

Yksitoista viikkoa maan alla

Lauantaina 26.1.1918 Suomen senaatti päätti jakautua kahtia, kahdeksi päätösvaltaiseksi yksiköksi, jotka voisivat tarpeen vaatiessa toimia erikseen. Päätös oli hankala ja sitä edelsi pitkällinen kiistely. Varsinkin aktivistit olivat sitä mieltä, että senaatin oli siirryttävä pois kapinallisesta Helsingistä johtamaan alkavaa vapaussotaa.

Svinhufvud oli jyrkästi vastaan, ja häneen yhtyivät aluksi useimmat senaattorit, mm. Kallio.33 Lopulta Svinhufvud taipui lähettämään Helsingistä poistumista innokkaasti kannattaneen Renvallin sekä ilman omaa toimituskuntaa olleet Pehkosen ja Freyn Vaasaan, kun taas muut jäisivät Helsinkiin seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Lähdöllä oli kiire. Kallio kertoi sittemmin jouduttaneensa varsin konkreettisella tavalla Renvallin lähtöä. Tämä oli lähdössä vaimonsa kanssa ja vaati itselleen salonkivaunua. Asemalle saattamaan tullut Kallio suuttui ja ärjäisi kollegalleen: »Lapa heti vaunuun.» Kun rouva oli noussut vaunuun, Kallio heitti kapsäkin hänen perässään ja tuuppasi lopuksi Renvallin itsensä. »Tuskinpa koko Vaasan senaatin matkasta muuten olisi mitään tullutkaan», arveli Kallio myöhemmin.

Nyt kuitenkin tuli. Senaattorit saapuivat vaiheikkaan matkan jälkeen Vaasaan 29.1. Helmikuun 1. päivänä aloitti »Vaasan senaatti» toimintansa.

Helsingin senaatti puolestaan teki viimeiset yritykset sisällissodan välttämiseksi. Ne olivat kuitenkin turhia. Yhteydet eivät enää toimineet, ja tapahtumat vyöryivät eteenpäin. Senaattorit päättivät antaa Mannerheimille kirjallisen määräyksen täydentämään ja täsmentämään sitä suullista valtuutusta, jonka hän oli 16.1. saanut Svinhufvudilta. Sen mukaan senaatti määräsi Mannerheimin »ylimmäksi päälliköksi järjestyksen ylläpitämistä varten Pohjois-Suomessa». Valtuuksien niukkuus osoittaa senaattorien vielä tuolloinkin elätelleen ainakin vähäistä toivoa kapinan välttämisestä.

Kallio oli ilmeisesti samalla kannalla päätellen siitäkin, että hän valmistautui täyttä päätä vastaamaan Tokoin välikysymykseen, jonka piti olla esillä eduskunnassa maanantaina 28.1.38 Tammikuun 27. päivänä 1918 — tammisunnuntaina — kuitenkin tuli lopullinen ratkaisu. Punakaartin yleisesikunta antoi taistelumääräyksen ja punainen lyhty nostettiin kapinalipuksi Helsingin Työväentalon torniin. Punakaartilaisjoukot marssivat Pitkänsillan yli kaupunkiin miehittäen tärkeimmät julkiset rakennukset. Senaattorit päätettiin vangita ja heidän tilalleen asetettiin Kansanvaltuuskunta Kullervo Mannerin johdolla.

Alkoi Helsinkiin jääneiden senaattorien — ja monien muiden, kuten kansanedustajien, korkeimpien virkamiesten jne. — pitkä maanalainen aika.

Kyösti Kallion vaiheet punaisessa Helsingissä ovat hyvin tunnetut. Hän kirjoitti heti kesällä 4-osaisen kirjoitussarjan Liittoon ja muisteli tapahtumia monessa muussakin lehtiartikkelissa. Piileskelynsä aikana hän teki verraten yksityiskohtaisia muistiinpanoja ja kirjoitti myös paljon kirjeitä, siitä huolimatta että tiesi niiden perille saapumisen erittäin kyseenalaiseksi. Yksityiskohtaisen selostuksen Kallion vaiheista kirjoitti Erkki Räikkönen teoksessaan Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti (1935), jonka tiedot pohjautuivat Kallion omaan haastatteluun vuodelta 1929.

Helsinkiin jääneet senaattorit olivat viimeisen kerran kaikki koolla illalla 26.1. Kallio lähti yöksi V. 0. Sivenin omistamaan Kammion sairaalaan. Siven ei ollut Helsingissä, mutta perhe oli, ja ensimmäisen maanalaisuusyönsä Kallio sai viettää Sivenien kodissa.

Kammio ei kuitenkaan soveltunut etsintäkuulutetun senaattorin piilopaikaksi. Sairaalassa toimi Sivenin aktivistipoikien ja heidän toveriensa salainen aseidenjakelu- ja viestityskeskus. Koska sinne myöhemmin hakeutui potilaiksi naamioituneita valkoisia, se oli punaisten tarkastusten ja epäluulon kohteena. Kallio lähti Kammiosta heti seuraavana aamuna. Samasta syystä pikavierailun jälkeen Kammion hylkäsi myös senaattori Arthur Castren.

Voidakseen rauhassa laatia vastauksensa välikysymykseen Kallio lähti ystävänsä ja kansanedustajatoverinsa Lauri Mäkisen luo Huopalahteen. Kun raitiovaunut eivät enää kulkeneet, senaattori taivalsi jalan. Itäisellä Viertotiellä, lähellä Töölön tullia, hänet kohtasi aseistettu punakaartilaispatrulli, joka pysäytti hänet ja tarkasti »ruumista myöten». Kalliolla oli kuitenkin onni matkassa.

Punakaartilaiset eivät tunteneet sarkatakissa ja lammasnahkaturkissa olevaa miestä senaattoriksi. Salkkunsa, joka oli senaatin asiakirjoja täynnä ja johon oli kultakirjaimin merkitty »Maanviljelystoimituskunnan päällikkö», hän ehti antaa erään sattumalta samaan suuntaan kulkeneen ja tilanteen ymmärtäneen naishenkilön haltuun. Nainen, joka oli Kalliolle ennestään täysin tuntematon, piilotti salkun palttooseensa, ja Kallion kädessä oli puolestaan naisen viaton kahvipaketti. Muita aseita ei löytynyt kuin puukko, jonka kantamisen punakaartilaiset sentään hyväksyivät. Tilanne olisi ollut aivan toinen, mikäli Kallio ei olisi viime hetkellä Kammiosta lähtiessään jättänyt sinne siellä valmistettua ja hänelle mukaan annettua kotitekoista pommia. Nyt senaattori sai jatkaa matkaansa.

Lopun päivää hän käytti vastauksen laatimiseen ja yön hän oli Mäkisellä.

Maanantaiaamuna Kallio asteli Huopalahdesta asiakirjoineen kaikessa rauhassa kohti kaupunkia huomaamatta lyhtypylväisun kiinnitettyjä julistuksia, joissa kerrottiin senaatin jäsenten vangitsemismääräyksestä.

Hyvä onni seurasi kuitenkin edelleen, ja hän pääsi vapaasti aina Etelä-Esplanadille saakka. Täällä hän tapasi pari kansanedustajaa, toinen maalaisliittolainen Antti Juutilainen, ja näiltä hän sai tietää tilanteen vakavuuden. Kallion asunnossa oli aamulla kuuden aikaan pidetty kotitarkastus, ja samoin oli etsiskelty muitakin senaattoreita, tosin turhaan.

Asuntoonsa Hospitziin hän ei voinut mennä, koska hän tiesi sitä pidettävän silmällä; sittemmin asuntoon tehtiin peräti viisi tarkastusta. Mäkiselle hän ei tohtinut palata senkään vuoksi, ettei halunnut saattaa ystäväänsä ja tämän perhettä vaaraan, eikä Kammio enää tullut kysymykseen.

Ratkaisuksi tuli Kotiteollisuusmuseo, jonka esimies Mäkinen oli. Ensimmäisen kapinaviikon Kallio vietti siellä Etelä-Esplanadi 22:ssa. Ovelle pantiin ilmoitus, että museo oli toistaiseksi suljettu. Ikkunat peitettiin ryijyillä ja Kallio asettui asumaan kansliahuoneeseen. Sänkyä siellä ei ollut, mutta kävihän nukkuminen matkaturkkienkin päällä. Avukseen ja toverikseen Kallio sai Mäkisen Kauko-pojan, joka hankki asuntoon ruokaa ja toi tietoja kaupungilta.

Lisätietoja Kallio sai senaattori Louhivuoren veljeltä, pastori Verneri Louhivuorelta, joka pistäytyi pari kolme kertaa häntä tervehtimässä. Pastori Louhivuori saattoi välittää tietoja veljensä, Kallion, Svinhufvudin ja Jalmar Castrenin välillä.

Häneltä Kallio lienee saanut myös tiedon siitä julistuksesta, joka senaatin nimissä annettiin Suomen kansalle ja jossa Mannerheim määrättiin järjestyskuntain ylipäälliköksi ja jossa vielä vedottiin myös vallankaappauksen tielle lähteneisiin punaisiin. Julistus, joka saatiin lähetetyksi valkoiseen Suomeen ja julkaistiin siellä sanomalehdissä, oli Svinhufvudin, Louhivuoren ja Jalmar Castrenin laatima ja allekirjoittama, ja siihen lisättiin Kallion ja Arthur Castrenin nimet. Myös Talas sähkötti siihen nimensä, ja niin se julkaistiin kaikkien Helsinkiin jääneiden senaattorien nimissä.

Museo oli kuitenkin vastuussa olevan Mäkisen mielestä liian vaaranalainen turvapaikka. Kun perjantaina 2.2. sen lähettyvillä Ruotsalaisen teatterin tuntumassa oli käyty laukausten vaihtoa, hermostunut Mäkinen pelkäsi punaisten tarkastavan milloin tahansa myös museon. Kallio kehotti häntä nyt menemään entisen senaattoritoverinsa Leo Ehrnroothin luo ja pyytämään tätä avustamaan uuden asunnon hankkimisessa.

Näin tapahtuikin. Helmikuun 4. tai 6. päivän iltana Kallio kulki yhdessä Ehrnroothin ja tohtori Albert de la Chapellen kanssa sumuisia katuja Erottajan apteekin taloon Bulevardi 10:een, jonne de la Chapelle oli hankkinut Kalliolle asunnon opettajatar Wallenin huoneistossa. Senaattori majoittui isoon vaatekomeroon turkkien päälle. Ateriat hän söi neiti Wallenin kanssa, joka piankin sai tietää, kuka »maanviljelijä Kankaana» esitelty piileskelijä oli. Myös talon luotettava palvelijatar sai tietää asiasta.

Kallio oli neiti Wallenin luona hyvässä turvassa. Neiti onnistui hankkimaan ruokaa niukasti, mutta kuitenkin riittävästi, vaikka Kallion oma leipäkortti puuttui. Senaattori selviytyi pakolaisviikoistaan seitsemän kilon painonmenetyksellä. Neiti Wallen ja palvelija saattoivat liikkua kaupungilla verraten paljon ja he hankkivat myös kaivattuja tietoja, »kaikki julkiset ja salaiset tiedonannot sekä punaisten että valkoisten puolelta», kuten Kallio itse kertoi.

Myös vierailijoita pistäytyi silloin tällöin piiloasuntoon lisätietoja tuomaan. Hän pysyi siten kohtalaisen hyvin tilanteen tasalla ja seurasi asioiden kulkua tiiviisti runsaita päiväkirjamerkintöjä tehden.

Talo oli kyllä jatkuvasti tarkkailun alaisena. Yhtenä yönä punaisten partio kulki samassa porraskäytävässäkin, mutta ei poikennut Wallenin asuntoon vaan jatkoi seuraavassa, 4. kerroksessa olevaan asuntoon kotitarkastusta pitämään. Sittemmin punaiset panivat toimeen elintarviketarkastuksen myös Kallion piiloasunnossa, mutta hän ehti siirtyä ajoissa de la Chapellen järjestämään vara-asuntoon tohtori Axel Cedercreutzin luo, Yrjönkatu 9:ään. Kaksi päivää hän vietti Cedercreutzin luona, mutta palasi kuitenkin yöksi omaan komeroonsa. Paljastumisen pelosta Kallio oli varannut puukkonsa lisäksi aseekseen ison, teräväkärkisen vasaran. Niihin ei kuitenkaan tarvinnut turvautua, vaan hän sai asua rauhassa aina huhtikuun 13. päivään, punaisten herruuden loppuun saakka.

Eniten Kallio kärsi toimettomuudesta, johon hän ei tosiaan ollut tottunut. Hän kulutti aikaansa voimistelemalla, mikä oli välttämätöntäkin kunnon säilyttämiseksi ahtaissa oloissa, lukemalla neiti Wallenin kirjoja ja kirjoittamalla. Hän yritti lukea myös ruotsinkielistä tekstiä parantaakseen näin kielitaitoaan ja kokikin edistyvänsä.

Mutta tyytyväinen hän ei voinut olla: »Tuntuu niin oudolta, kun toiminnan aikana on kädet ja suu sidotut. Tuntuu kunnottomalta ja täytyy tyytyä — —», hän valitti maaliskuun alkaessa kallistua lopulleen. Tämä »onneton toimettomuus», kuten hän 11.3. Alkiolle lähettämässään viestissä oloaan luonnehti kiusasi toiminnan miestä niin, että hän vakavasti suunnitteli kaikista vaaroista piittaamatta yrittää päästä Pohjanmaalle. Kaiken varalta hän kasvatti itselleen jo pitkän poskiparran. Tiedot kiinni jääneiden kohtalosta saivat hänet kuitenkin pysymään paikallaan. Kallio sai mm. tietää punaisten surmanneen nuorsuomalaisen kansanedustajan
Antti Mikkolan, tohtori Schybergsonin sekä tilanomistaja Aminoffin Ruovedellä. Hänen korviinsa lienee myös tullut huhu, että hänestä olisi paaluilmoituksessa luvattu palkkio »elävänä tai kuolleena», mikä lisäsi huolta Kallio pelkäsi henkensä puolesta, ja pelko oli epäilemättä aiheellinen.

Kallio katsoi siis lopulta parhaaksi jäädä aloilleen ja tarkkailla tilanteen kehittymistä. Punaisten toimia hän seurasi tarkoin ja kommentoi tapahtumia päiväkirjaansa. Hän kirjoitti myös laajahkon muistelmaluonteisen esityksen kapinaan johtaneista tapahtumista.

Kumpaankin lähteeseen hän kirjoitti totuudenmukaisen varauksen: kun ne oli kirjoitettu eristettynä ja »kuulopuheiden ja Tiedonantajan perusteella» tai »neljän seinän sisään teljettynä Punaisessa Suomessa» niissä voi olla virheitä tai yksipuolisuutta.

Kallion muistiinpanot ja kirjeet osoittavat hänen pysyneen verraten hyvin tilanteen tasalla ja kommenteista näkyy, että hän näissä poikkeusoloissakin säilytti maltillisen peruslinjansa, vaikka hirmuteot eivät voineet olla kuohuttamatta tunteita. Kireää tunnelmaa lisäsi vielä tietämättömyys kodista ja perheestä. Taistelun lopputuloskaan ei ollut selvä punaisesta Helsingistä katseltuna, sillä tiedot sotanäyttämöiltä kantautuivat Kalliollekin pääasiassa punaisten versioina.

Myös diplomatian puolelta kantautui hälyttäviä tietoja. Kallio merkitsi 12.2. päiväkirjaansa tiedon, jonka mukaan Saksa olisi asettanut punaisten Helsinkiin lähetystön, mikä olisi merkinnyt vallankumoushallituksen tunnustamista. Hän kuvasi punaisten järjestämiä suuria punakaartilaisten hautajaisia, joilla mielialaa pyrittiin nostattamaan. Neljännen vallankumousviikon alkaessa Kallio kirjoitti vallankumousmielialan näyttävän horjumattomalta.

Myös venäläisten tuen punaisille hän kirjasi huolestuneena, mm. 26.2. tiedon, jonka mukaan Venäjän laivasto oli päättänyt tukea vallankumousta ja antanut siitä »tosin epäselvän» julistuksen. Heinolan taistelusta hän merkitsi tappioluvuiksi huolestuttavat valkoisten 200 ja punaisten 17 miestä.

Saksalaisten puuttuminen tapahtumiin, mikä herätti Kalliossa kuten valkoisissa yleensäkin toiveita, ilmaantui ensi kerran Kallion muistiinpanoihin 8.3., jolloin hän kertoi saksalaisia lentokoneita nähdyn Helsingissä ja Porvoossa. Samalla kertaa hän totesi Saksan ja Suomen valkoisen hallituksen — käytännössä saksalaisten ja Svinhufvudin — välillä tehdyn sopimuksen. Hän merkitsi 10.3. uudelleen tiedot saksalaisten lentokoneista Helsingin ja Porvoon seudulla ja 12.3. kansanvaltuuskunnan vastalauseen »saksalaisten tulosta». Maaliskuun lopulla Kallion käsitys valkoisten voitosta vahvistui. Hän kirjasi 21.3. muistikalenteriinsa: »Kaikesta päätellen ovat valkoiset edenneet pitkin rintamaa». Tampereen taisteluista hän sai tiedot suunnilleen sellaisina kuin ne olivat. Kallio luonnehti 28.3. Helsingin punaisten mielialan masentuneeksi.

Tuolloin hän myös totesi ensi kerran esiintyneen sovintoyrityksiä punaisten puolelta. Edvard Valpas-Hänninen oli kääntynyt Kalle Lohen puoleen välitysehdotuksella. Lohi oli jo aikaisemmin ollut yhteydessä sekä Valpas-Hänniseen että Manneriin ja pistäytynyt mm. Työmiehen toimituksessa anomassa (turhaan) lupaa saada matkustaa Pohjanmaalle. Kallio totesi sitten kapinan jälkeen Valppaan esityksen »ovelaksi kalastusverkoksi sosialistien hyväksi», eivätkä maalaisliittolaiset ryhtyneetkään mihinkään toimiin.

Sovittelujen aika ei ollut vielä.

Kallio seurasi sitten kiinteästi saksalaisten lähestymistä ja punaisten tappion etenemistä. Punaisten johtajien moraali alkoi pettää epätoivoisessa tilanteessa, ja 4.4. johto päätti siirtyä Viipuriin.

Kallio totesi heidän lähteneen liikkeelle illalla 4.4. muonan ja rahojen kanssa, mutta punakaartilaisten pysäyttäneen matkan Riihimäelle ja pakottaneen päälliköt takaisin Helsinkiin. Venäläisten kiireistä muuttoa uhatusta Helsingistä Kallio kuvasi: »Juoksu ja hätä on heillä.» Hän kirjoitti 10.4. taistelujen siirtyneen jo Espooseen ja seuraavana päivänä Helsingin esikaupunkeihin. Saksalaiset tunkeutuivat 12.4. itse kaupunkiin, ja 13.4. Kallio saattoi vihdoin kirjata muistikalenteriinsa: »Vapaudessa!»

Kallio seurasi siis kyllä tapahtumia mahdollisimman tarkoin, mutta ei juuri yrittänyt niihin itse vaikuttaa, ennen kuin saksalaisten tulo muutti lopullisesti tilanteen Helsingissä. Verrattuna Svinhufvudiin tai moniin muihinkin Helsinkiin jääneisiin poliitikkoihin hän oli aika passiivinen. Vaimolleen helmikuussa kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoikin pysytelleensä politiikasta »aivan syrjässä». Senaattoritovereihinsa hän ei ollut yhteydessä ennen huhtikuuta, ja vähäisiksi jäivät hänen kontaktinsa myös maalaisliittolaisiin kansanedustajiin, joita oli Helsingissä paljon ja jotka pitivät
parhaansa mukaan yhteyttä toisiinsa. Alkiolle hän sai lähetetyksi terveisensä 10.3.

Jos oli toimettomuus ja passiivisuus kiusannut Kyösti Kalliota yhdentoista vallankumousviikon ajan, niin sitäkin enemmän hänelle ilmaantui tekemistä vapauden koittaessa 13. huhtikuuta 1918.

»Kallion senaatti» ja toiset senaattorit »Perustan huomenna tänne kolmannen senaatin, sillä luulen löytyvän muitakin kolme senaattoria ja kun minä olen kai, ellei Setälä ilmesty, vanhin niin tulee siitä Kallion senaatti»,55 kirjoitti toimintatarmoinen Kallio vaimolleen 13.4.1918. »Kolmannella» senaatilla hän tarkoitti sitä, että ennestään oli olemassa Svinhufvudin senaatti Vaasassa ja Viipuriin paennut Mannerin senaatti.

Näin tapahtui. Kallio, Talas, Louhivuori ja Arthur Castren ryhtyivät heti hoitamaan hallitustoimia läheisessä yhteistyössä saksalaisten kanssa. Kun Kallio oli virkaiältään vanhin, hänestä tuli puheenjohtaja. Senaatin pöytäkirjaan hänet merkittiin »senaatin v.t. puheenjohtajaksi» ja »talousosaston kanslian v.t. päälliköksi» 56 Tämä Kallion ensimmäinen »pääministerikausi» kesti Helsingin ensimmäisen vapausviikon ajan. Huhtikuun 19. päivänä joukkoon yhtyi Setälä, joka oli viettänyt kapina-ajat Porvoon tienoilla, ja hän otti puheenjohtajuuden.

Helsingin senaatin ja saksalaisten yhteydet olivat tiiviit. Nyt Kallio ensimmäisen kerran käytännössä joutui kärsimään kielitaitonsa puutteellisuudesta, kun vähäinen koulusaksakin oli ammoin unohtunut. Tulkkeja toki löytyi ja hyvää tahtoa. Kallio suhtautui saksalaisiin hyvin myönteisesti. He olivat tulleet Helsinkiin odotettuina vapauttajina, ja hän ihaili heidän kurinalaisuuttaan ja tehokasta taisteluaan, joka suuresti poikkesi punaisten epätoivoisista hankkeista. Senaattorit olivat mukana, kun Helsingin valtauksessa kaatuneet 54 saksalaissotilasta haudattiin Vanhankirkon puistossa 16.4. Samana päivänä senaatti lähetti kiitossähkeen Saksan keisarille Helsingin vapautuksen johdosta. Huhtikuun 19. päivänä »Kallion senaatin» jäsenet kokoontuivat samantapaiseen juhiatilaisuuteen, kun 19 kaatunutta suojeluskuntalaista haudattiin. Kallio lausui hallituksen puolesta muistosanat.

Alkio, joka oli tilaisuudessa läsnä, arvosteli vallinnutta henkeä ankarasti. Kallio puhui hänen mielestään parhaiten.

Helsingin senaattorit kokoontuivat ensimmäisen kerran »Suomen Senaatin talousosaston yleiseen istuntoon» virallisesti 15.4. Tuolloin senaattorit jakoivat kiireellisimpiä tehtäviä keskenään.

Tilapäistoimista kun oli kysymys, senaattorit keskittyivät vain kaikkein polttavimpiin kysymyksiin, mutta ajan kuluessa alkoivat laajakantoisemmatkin ongelmat vaatia selvittelyjä.

Kiireisimpiin kuuluivat yhteistoiminnan järjestäminen saksalaisten kanssa, elintarvikehuollon järjestäminen sekä kasvavista vankijoukoista huolehtiminen. Suhteet ulkomaihin olivat täysin epämääräisellä kannalla, mikä myös huolestutti Kalliota. Työtä oli paljon, eikä turvallisuuskaan ollut vielä täysin taattu. Sala-ampujia oli liikkeellä, joten »Jumala yksin tietää, säilyttääkö täällä päänsä», luonnehti »pääministeri» oloaan vapautetussa Helsingissä. Kallion esityksestä senaatti määräsi taloudenhoitajansa tutkimaan, oliko henkilökunnan joukossa punaista valtaa palvelleita.

Vastuu painoi ankarasti ja huoli kodista, jonne Kallio ei ollut vielä saanut mitään yhteyttä, lisäsi ahdistusta, mutta vaihtoehtoja ei ollut: »Muuta en voi kun seisoa paikallani ja tehdä minkä voi» Senaatin työn johtaminen sujui Kalliolta kyllä hyvin. Senaattoritoveri Talas muisteli myöhemmin ihaillen tapaa, jolla Kallio hoiti hallitustehtäviä. Hallituksen puheenjohtajan tehtävä ei ollutkaan Kailiolle aivan ennen kokematonta. Hän oli jo tammikuussa kerran Svinhufvudin ja Setälän ollessa esteellisiä johtanut senaatissa puhetta ja saanut jo tuolloin suurta kiitosta taidostaan.

Kallion johtama senaatti käynnisti viivyttelemättä yhteistyön myös eduskunnan kanssa. Porvarilliset kansanedustajat olivat monessa tapauksessa olleet toisiinsa yhteydessä kapinan aikana ja tehneet valmisteluja vapauden varalle, ja jo 13.4. saattoi porvarillisten ryhmien delegaatio pitää ensimmäisen kokouksensa. Tällöin kansanedustajien lisäksi mukana olivat senaattorit Kallio ja Talas.

Kokous käsitteli valtiopäivätyön käynnistämistä, mihin päätettiin ryhtyä viivyttelemättä. Delegaatio kutsuttiin 19.4. senaattiin, jossa Kallio tovereineen selosti edustajille senaatin siihenastisia toimia.

Kiireisin tehtävä oli vankien huoltaminen. Saksalaiset puhdistivat kaupungin sala-ampujista ja muista vastarinnan jäännöksistä ja loput venäläiset lähtivät laivoineen 15.-16.4. Tuolloin laskettiin saksalaisten käsiin jääneen 6 000 vankia, joista huolehtiminen jäi senaatin vastuulle. Senaatti määräsi ensimmäisessä istunnossaan lakitieteen tohtori Antti Tulenheimon vastaamaan vangeista.

Ensi hädästä selvittiin, kun »saksalaiset saatiin lainaamaan vangeille viljaa», kuten Kallio merkitsi päiväkirjaansa. Sittemmin kysymys vangeista muodostui hyvin vaikeaksi ja aiheutti myös syvällisiä ristiriitoja voittajien keskuudessa. Kiireellinen ja vaikea asia oli elintarvikehuollon järjestäminen muutenkin. Päävastuun ruoan riittämisestä ja jakelusta sai taas osalleen Kallio. Hän katsoi, että elintarvehallitus olisi uusittava, mutta pikainen uudelleenorganisointi ei ollut ongelmatonta. Lavoniuksen tammikuussa eronnut elintarvikehallitus oli jäänyt kapinan puhjetessa Helsinkiin. Se oli yrittänyt aktivoida toimintaansa jo maaliskuussa, ennen punaisten kukistumista, jolloin se piti yllä yhteyksiä Vaasaan Tukholman kautta.

Kallio kutsui 30.4. koolle elintarvikekokouksen. Tavoitteena oli saada eri yhteiskunnalliset voimat ja järjestöt mukaan elintarviketyöhön, mutta sopua ei syntynyt, ja elintarvikehallitukseen ja Lavoniukseen kohdistui voimaperäistä moitetta erityisesti MTK-laiselta taholta. Ratkaisu siirrettiin odottamaan Vaasan senaatin saapumista.

Loukkaantunut Lavonius pyysi Svinhufvudia mahdollisimman pian siirtämään elintarvikeasiain hoidon toisiin käsiin. Samalla hän ennusti nälänhädän olevan edessä. Lavoniuksen virasto alkoi kuitenkin toimia säännöstelyviranomaisena valkoisessa Etelä-Suomessa, mikä toimi jatkui kuukauden päivät.

Ajankohtaiseksi nousi myös kysymys Vaasan ja Helsingin senaattien keskinäisistä valtasuhteista. Svinhufvud vaati Saksan kautta toimitetulla sähkeellään 16.4. Helsingin senaattoreita siirtymään heti Vaasaan. Nämä olivat kuitenkin jo saaneet toimintansa päätösvaltaisena senaattina käyntiin eivätkä noudattaneet kehotusta.

Kallio oli myös sangen epäröivä sen suhteen, missä »oikea senaatti» oli. Hän oli kirjoittanut 28.2. Vaasaan siirtyneen »hallituksen puolikkaan» valkoisessa Suomessa ohjailevan onnettomia oloja, ja viikkoa ennen hän kirjoitti Renvallin, Pehkosen, Arajuuren ja Freyn »antaneen julistuksen hallituksen nimissä Vaasassa».

Kun hän nyt istui tutussa senaatin talossa päätösvaltaisen joukon puheenjohtajana, hän epäilemättä arvioi omat valtuutensa yhtä suuriksi kuin vaasalaistenkin. Setälä vastusti samoin jyrkästi Vaasaan lähtöä. Hän tiedusteli Svinhufvudilta 21.4. senaattinsa toimintavaltuuksia ja sai tylyn vastauksen: »Siellä ei saa ryhtyä mihinkään ulkopoliittiseen toimenpiteeseen ja sisäasioissakin vain paikallista laatua oleviin.» Senaatin jäsenten, eduskunnan puhemiehistön sekä porvarillisten ryhmien delegaation hän määräsi viipymättä tulemaan Vaasaan.

Siirrettäväksi määrätyt olivat kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Kun Setälä 23.4. esitteli porvarillisten ryhmien delegaatiolle Svinhufvudin Vaasaan kutsuvaa sähkettä;-kaikki senaattorit selittivät yksimielisesti lähdön mahdottomaksi.

Svinhufvud lähetti Jalmar Castrenin Helsinkiin hakemaan vaataanhangoittelevia senaattoreja pois. Castren saapui Helsinkiin 26.4. ja tilannetta selostettiin taas myös kansanedustajille.

Lähtöön ei kuitenkaan nytkään suostuttu, vaan Talas lähetettiin yhdessä Hugo Suolahden kanssa 30.4. Vaasaan, josta taas Frey saapui samana päivänä Helsinkiin. Vaasan senaatin oli taivuttava. Svinhufvud saapui 4.5. Helsinkiin ja johti 6.5. ensi kerran puhetta yhdistyneen senaatin täysistunnossa.

Siihen kokoukseen Kyösti Kallio ei ottanut osaa. Rautatieyhteys Pohjanmaalle oli Toijalan valtauksen jälkeen 28.4. auennut, ja huhtikuun viimeisenä päivänä Kallio lähti kohti kotiaan. Hän oli suunnitellut lähtöä jo aikaisemmin joko lentokoneella tai jäänsärkijä Tarmolla, mutta luopui hallitusvelvollisuuksien vuoksi noista epävarmoista keinoista.

Kotiinpaluu — sovinnon puolesta

Lähtiessään pyrkimään halki sekasortoisen maan kohti kotiaan Kallio tiesi vain vähän siitä, mitä poissaolon aikana oli tapahtunut. Kahta päivää aikaisemmin vallatussa Toijalassa hän sai ensimmäiset tiedot kotoa, ja ne olivat rauhoittavia. Omaiset olivat turvassa ja koti vahingoittumattomana.

Kyösti Kalliota oli odotettu muuallakin kuin Heikkilässä. Tieto hänen tulostaan sai suuret ihmisjoukot kerääntymään Ylivieskan asemalle, jossa senaattori otettiin vastaan »sotilaiden, lauluköörin ja satojen ihmisten» voimin. Samanlainen kunnianosoitus odotti Nivalassa. Paluu oli juhlaa. Kaikkialla tienvarsilla oli runsaasti väkeä, joka oli tullut paitsi katsomaan kuolleeksikin huhuttua senaattoria myös kuulemaan ohjeita siitä, miten nyt tulisi jatkaa.

Kello 7 aikaan illalla Kallio saapui kotiinsa. Heikkilän pihalla oli paljon väkeä: kuoro, suojeluskuntalaisten komppania ja paljon muita. Kuoro lauloi Pohjanpään Sotarukouksen. Kallio kiitti tervehtijöitään lyhyesti, ääni värähdellen, kuten tilaisuudessa mukana ollut tytär muisteli.

Mieluisin oli tietysti perheen kohtaaminen. Laihtunut ja partainen isä oli, mutta muuten ennallaan. Punakapinan aika oli epäilyksittä Kaisa Kallion elämän ahdistavinta, eikä se paljon helpompi ollut Kyösti Kalliollekaan. Vaikka puolisot olivat siihen mennessä olleet toisistaan erossa pitkiäkin aikoja, varsinkin juuri vuoden 1917 kuluessa, niin yhteys oli koko ajan toiminut lähes päivittäisenä kirjeenvaihtona. Nyt seurasi kolmen kuukauden miltei täydellinen katko. Kyösti Kallio kirjoitti kyllä koko vankeutensa ajan pitkiä kirjeitä, vaikka tiesi, etteivät ne kenties pääsisi perille koskaan. Tammikuussa 26.1. kirjoitettu kirje pääsi vielä lähtemään, mutta seuraavat yksitoista tulivat perille vasta toukokuussa, sen jälkeen kun niiden kirjoittaja oli jo itse käynyt kotona. Kirjeet olivat perusteellista pohdintaa, muistelua ja suunnitelmia, usein hyvin pitkiä. Seitsemän kirjettä, yhteensä 102 täyteen kirjoitettua arkkia, hän pani talteen yrittämättäkään niitä lähettää. Ne viestit, joita hän sai eri teitä lähtemään, saavuttivat kyllä joskus kodin, mutta kun niiden ohella tuli aivan vääriäkin tietoja, ei kotiväki voinut varmuudella tietää hänen kohtalostaan.

Asiat olivat loppujen lopuksi kummallakin puolella kunnossa. Ne olivat tavallaan paremmassa kunnossa kuin ennen eroa. Molemmin puolin oli ollut aikaa syventyä ja miettiä asioiden tärkeysjärjestystä.

Ne pitkät kirjeet, joita yksinäisyyteen suljettu Kyösti Kallio vaimolleen ja osaksi lapsilleen laati, olivat syvällistä tilitystä sekä yksityisasioista että politiikasta. Kallio pohti paljon sitä, mikä oli johtanut siihen onnettomuuteen, johon itsenäistynyt Suomi oli suistunut. Hän oli tietysti valkoinen, joka näki ensisijaisen syyn sosialistijohtajien vastuuttomuudessa ja bolsevikkien esimerkissä. Hän vakuutti, ettei senaatti ollut tahtonut sisällissotaa ja korosti, että lujan järjestysvallan luominen ja suojeluskuntien julistaminen hallituksen joukoiksi olivat myös tarkoitetut pelotukseksi eikä sodanjulistukseksi. »Joukkoja järjestettiin vain saadaksemme pidetyksi järjestyksen anarkian pyrkiessä valtaan», sota oli aiheutunut sosialistien halusta pyrkiä venäläiseen malliin ja taloudelliseen vallankumoukseen.

»Mannerheimin pienet joukot olivat vain ryöväreitä, ei työväkeä varten», hän toisti ja jatkoi sodan luonteesta: »Hallituksen joukoille on tämä kumminkin puolustussotaa, mutta punaisille pelkkä anastussota, jonka he aloittivat.» Hän muistutti myös Suomen taistelun merkityksestä yleisemminkin: mikäli punaiset voittaisivat, voisi bolsevismi levitä Ruotsiin, Norjaan, Saksaan jne.

Kaikista näistä painavista argumenteista huolimatta Kallio ei ollut yksiviivainen tuomitsija eikä varsinkaan kostaja. Hän ei kieltänyt myöskään suurten epäkohtien olemassaoloa eikä täysin vapauttanut vastuusta porvarillistakaan puolta. »Kyllä porvariston omanvoitonpyynti ja ahneus olivat myös yhtenä sytykkeenä», hän muistutti, ja hänellä elintarvepäällikkönä oli totisesti näyttöä myös tästä puolesta. Niin vähän kuin hän hyväksyi sosialistien kapinan ja niin jyrkästi kuin hän tuomitsi heidän väkivaltaisuutensa ja koko heidän hallintonsa, jonka näki toisaalta epäonnistuneeksi ja taitamattomaksi — eritoten Tokoin elintarvikepolitiikan — ja toisaalta johtavan täyteen onnettomuuteen, niin summittaista kostoa hän ei hyväksynyt. Kapina oli onnettomuus, veljesveren vuodattaminen hirvittävä onnettomuus, ja olisipa tulos mikä tahansa, voittaja kärsisi yhdessä hävinneitten kanssa. Seuratessaan voitonuskoisten punaisten puheita ja kirjoituksia Kallio muistutti seurauksista, jotka olisivat niin raskaat, ettei voitto sitä korvaisi, vaikka sosialistit senkin saisivat. Ja sama oli nyt valkoisten voittaessa.

Nyt oli ryhdyttävä korjaamaan tuhoja, ei kostamaan. Kallio sai punavallan aikana tietoonsa paitsi punaisten myös valkoisten Pohjois-Suomessa toimeenpanemia väkivaltaisuuksia.

Hän ei voinut niitä hyväksyä. Itsekin kuolemanvaarassa ollessaan Kyösti Kallio kirjoitti jyrkästi kostopolitiikkaa vastaan. Kuultuaan yhteenotoista Oulussa ja Ylivieskassa ja toimeen pannuista pikatuomioista hän valitti, ettei niitä saisi ulottaa »ainakaan muihin kuin anarkisteihin, suoranaisiin ryöstäjiin ja murhaajiin», ja mieluummin ei heihinkään. »Ennemmin aina armo kuin kosto», oli hänen linjansa. Ja hän korosti joukkojen syyttömyyttä: »Ei kansanliikkeitä saisi niin rangaista.»Hän muistutti myös ankarien rangaistusten seuraamuksista voittajan itsensä kannalta. Rangaistuksen tarkoituksenahan piti olla rikollisen ojentaminen.

Tällaista rankaisua seurasi kuitenkin tavallisesti koston mieli, eikä sellainen ollut enää yhteiskuntaa rakentava. »Sodalla on sodan tavat, mutta niidenkin täytyisi muuttua valistuksen mukaan ja sovittaa tuomioihin huomaavaisuutta niin paljon kuin se rikokseen nähden on mahdollista — —.»

Kyösti Kallio oli pohtinut oman linjansa sittemmin niin kipeään ja poliittisesti vaikeaan armahduskysymykseen jo yksinäisyydessään. Nyt hän näki välttämättömäksi myös sanoa sen julki.

Esiintyessään voimakkaana sovinnon julistajana Kallio tiesi ottavansa poliittisen riskin. Aika ei ollut sovintopuheille altis. Sen hän oli havainnut jo juuri vapautuneessa Helsingissä, ja siihen hän törmäsi heti kotiin saavuttuaan. Heikkilän pihalla pidetyssä vastaanottotilaisuudessa oli kaatuneen valkoisen äiti tullut hänen luokseen vaatimaan kaikkien punikkien ampumista. Kallion lanko oli kaatunut Oulun valloituksessa, ja kotiseudulla oli runsaasti kuohuntaa.

Kaikesta tästä huolimatta Kallio puhui suuressa kansanjuhlassa Nivalan kirkossa 5.5. sovinnon puolesta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä kansaa, joka odotti, mitä heidän oma senaattorinsa sanoisi ajan polttavimmista kysymyksistä. Senaattorin sanoma oli yksinkertainen. Sota oli sodittu, kapinaan nousseet johtajiensa harhauttamat sosialistit oli lyöty. Ei ollut koston aika, vaan päinvastoin oli ryhdyttävä rakentamaan uutta itsenäisyyttä, missä tarvittaisiin sekä punaisia että valkoisia, kaikkia suomalaisia.

»Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä», kiteytti Kallio sovintoajatuksensa.

Samansisältöinen puheen Kallio piti vielä seuraavana päivänä Raudaskoskella, taas suurelle kuulijakunnalle. Kuulijain reaktiot vaihtelivat, kuten puhuja tiesi odottaakin. Osa — ilmeisesti suurin osa — yhtyi Kyösti Kallion ajatuksiin.

Paljon oli niitäkin, joiden mielestä itsenäisyyssenaattori olisi saanut puhua valkoisen vapaan Suomen aamunkoitossa toisin. »Onpa vähän liika kauas mennyt», muisteli puhetta kuunnellut Heikki Kivimäki monien kuulijain arvelleen. Kallio arvasi kuulijainsa mielen. Kysellessään kirjeessään 9.5. vaimoltaan puheen vastaanotosta hän arveli, että nivalalaiset olivat odottaneet tuomitsevampaa kantaa. Hän pysyi kuitenkin itse kannallaan ja mainitsi — tuolloin vielä ristiriitoja erittelemättä — olevansa myös monien hallitustoveriensa kanssa »loppusuoritusten» osalta eri kannalla.

Ja sosialistiksi tiesi vaimo kertoa sovinnosta puhunutta kutsutun. Nimitys kiivastutti Kalliota: »Vai sosialisti! Voi raukkoja, jotka eivät näe muuta kuin koston. Olisi sekin ollut näytelmä, jos minä hallitusmiehenä olisin ulvonut susien kanssa. Sydämessään näkevät he minussa yhteiskunnan rakentajan pistimienkin vallitessa.»

Sovintopuheet pidettyään Kallio palasi Helsinkiin. Ne ongelmat, joihin hän oli törmännyt kotiseudullaan, eivät olleet ainakaan lievemmät pääkaupungissa.

Itsenäisyyssenaatin viimeiset viikot

Senaattori Kallio saapui ankarassa tungoksessa matkustettuaan iltapäivällä 7.5. Helsinkiin. Kaupunki juhli vapautustaan. Svinhufvud ja muut Vaasan senaattorit olivat saapuneet Helsinkiin suurin kunnianosoituksin 4.5.1918. Senaatti aloitti taas työskentelynsä Svinhufvudin johdolla täysilukuisena ja yhtenä. Eduskunnan jäsenet palailivat pääkaupunkiin valmistautuen aloittamaan työskentelyn niissä puitteissa kuin se oli mahdollista. Saksalaiset olivat Helsingissä sekä ylivoimaisena sotilaallisena mahtina että vahvana poliittisenakin tekijänä. Punaisten vastarinnan murtumisen jälkeen pääkaupunkia lähestyi vielä yksi poliittinen voimatekijä, kenraali Mannerheim armeijoineen.

Valkoisen Suomen vallanpitäjät ajattelivat monista asioista jyrkästi eri tavalla. Toukokuussa 1918 tuli ratkaista, kuka vapautunutta Suomea johtaisi. Vaihtoehtoja oli kaksi: senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud ja armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim.

Kummallakin oli haluja, kummallakin oli kannattajansa. Yhteistyöhön heistä ei ollut silloin enempää kuin myöhemminkään. Kenraali Mannerheim oli vielä toukokuussa 1918 Kyösti Kalliolle varsin vieras henkilö; Mannerheimin tausta ja olemus oli mahdollisimman kaukana Kalliosta. Hän oli ruotsinkielinen tsaarinupseeri, aristokraatti ja tietysti myös monarkisti. Kallion puoluetoverit asennoituivat Mannerheimiin enimmäkseen kielteisesti tai ainakin epäluuloisesti. Vapaussodan aikana oli valkoisessa armeijassa vahvaa oppositiota Mannerheimia vastaan, ja tämän opposition kärkimies oli armeijan ylilääkäri, maalaisliittoon lukeutuva tohtori V. O. Siven. Svinhufvud oli myös Mannerheimin kanssa usein vastakkain, ensi sijassa Saksan avun kysymyksessä, mutta muutenkin, ja hänkin lupasi eräälle pohjalaisten talonpoikien lähetystölle sodan aikana, että Mannerheimin tulisi ehdottomasti erota heti sodan jälkeen.

Kallio tiesi nämä erimielisyydet, ja ne aiheuttivat hänessä epäluuloja ylipäällikköä kohtaan. Lisää epäluuloja tuli huhuista, joiden mukaan Mannerheimista tulisi sodan jälkeen Suomen todellinen hallitsija. Kallio soitti 23.4. Alkiolle, että hänen tietääkseen Helsinkiin oli saapunut Mannerheimin lähettämänä kaksi miestä järjestelemään vallansiirtoa kenraalille, josta oli tuleva sotilasdiktaattori, muussa tapauksessa saksalaiset ottaisivat vallan tai »kaikki menee sekaisin».

Vaikka huhu tuossa muodossa olikin paikkansapitämätön, ei valkoinen kenraali toki ollut valtapyyteitä vailla. Saavuttuaan Helsinkiin 4.5. hän otti yhteyden senaattiin ja saksalaisten johtoon, ja jännitystä ilmeni alun alkaen. Mannerheim oli sydämeltään entente-mielinen eikä ollut koskaan hyväksynyt saksalaisten kutsumista maahan. Saksalaisten tulosta päävastuussa olevalle Svinhufvudille taas Mannerheim oli »vanha ryssän upseeri», josta oli parhainta päästä mahdollisimman pian eroon.

Arvostaan hyvin tietoinen Mannerheim taas vaistosi alusta lähtien viileyttä ja epäkunnioitustakin senaattorien puolelta.

Toukokuun 16. päivän kohdalle Kallio merkitsi päiväkirjaansa: »Suuri Mannerheimin paraati, johon otti osaa n. 15 000 miestä.» Mannerheimin tuo päivä olikin. Hänestä tuli kerralla pääkaupungin tunnetuin ja arvostetuin henkilö, jonka rinnalla niin Svinhufvud kuin von der Goltz jäivät varjoon. Oikeistolehdistö ylisti ylipäällikköä sanojaan säästämättä. Ylipäällikkö ei paraatipuheessaan rajoittunut muodollisuuksiin, vaan hän antoi myös pitkälle meneviä poliittisia ohjeita, joita senaattorit kuuntelivat hämmentyneinä ja loukkaantuneina. Kenraali julisti mm. armeijan pitävän oikeutenaan vaatia, että tapahtuneen toistumisen estämiseksi oli luotava »yhteiskuntajärjestys ja hallitusvalta, jotka ainiaaksi suojaavat meitä uudelta samanlaiselta hirmukaudelta — —. Armeija pitää tältä varalta ainoana takeena sitä, että Suomen valtiolaivan peräsin uskotaan lujiin käsiin, joihin eivät puoluekinat ylety ja joiden ei ole tarvis kompromisseja tehdä, pilkkahinnalla kaupitella hallitusvaltaa. — Monarkisti oli puhunut.

Paraatia seuranneena päivänä senaatti järjesti suuret juhlaillalliset Mannerheimille, von der Goltzille sekä diplomaattikunnan edustajille. Julkisivu säilytettiin ehjänä. Senaattori Kallio oli Mannerheimin paraatissa ja illallisilla sivuhenkilö, mutta luonnollisesti läsnä. Paraatia hän vierasti. »Siinä meneekin koko päivä», hän valitti vaimolleen ja säälitteli miehiä, jotka saivat seisoa ja marssia viisi tuntia yhteen mittaan. Häntä kiinnostivat eritoten kotipuolen pojat, Nivalan torvisoittajat ja varsinkin oma renkinsä Samppa Honkala, joka oli lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle. Kallion mielestä 15 000 miehen marssi teki iäksi osanottajien mieliin painuvan vaikutuksen 96 ja mahtava ja ennennäkemätön se tietysti olikin. Kallio löysi paraatijoukoista myös Samppa-renkinsä: 17.5. Mannerheimin ja von der Goltzin illallispäivänä hänen luonaan vieraili Samppa, jonka kanssa senaattori jakoi ruokiaan. Samalla Kallio sai tietää häntä suuresti harmittavan ja kovin enteellisen asian. Nivalan suojeluskunnan esikunta oli merkinnyt Sampan »punaiseksi», vaikka tämä oli vapaaehtoisena lähtenyt vapaussotaan eikä ollut kuulunut Kallion tietojen mukaan edes jäsenenä työväenyhdistykseen. »Minua loukkaa tämä Sampan puolesta», hän kirjoitti.

Muutenkin Kallio tunsi olonsa vieraaksi. Sotilasloisto ei häntä miellyttänyt, varsinkin kun se tapahtui nälänhädän partaalla horjuvassa maassa. Hän oli myös selvästi havainnut vieraiden pyrkimysten valtaavan alaa uudessa yhteiskunnassa. »Nyt luulevat kaikki kekkulit taas tulleen heille ajan vallita kansaa, eivätkä näe kuka heidät on pelastanut. Ruotsalaisuus ja virkavalta pyrkii taas kukkimaan ja kaikki pienet sielut niiden mukana.

Paraatia seuranneina päivinä käytiin kireitä neuvotteluja, jotka päättyivät Mannerheimin tappioon. Mannerheim suunnitteli armeijalle, ulkopolitiikalle ja itselleen toisenlaista tulevaisuutta kuin Svinhufvud. Päättävien elinten enemmistö oli viimeksi mainitun kannalla.

Svinhufvudista tuli Suomen valtionhoitaja 18.5.1918. Maa tarvitsi korkeimman vallan käyttäjän. Eduskunnalla ei enää ollut kannatusta, senaattikaan ei tullut kollektiivisena elimenä kysymykseen eikä ajatukseen kolmimiehisestä valtionhoitajakunnasta enää palattu. Senaatin istunnossa Setälä — Svinhufvud ei itse ollut paikalla — ehdotti, että senaatti esittäisi eduskunnalle Svinhufvudin valtuuttamista »käyttämään korkeinta valtaa, mikäli sitä tätä ennen ei ole siirretty senaatin talousosaston käytettäväksi»; perusteluna oli »maan nykyinen kohtalokas tila», joka vaati ylimmän hallitusvallan keskittämistä. Itse pääasiasta senaatti oli yksimielinen. E. Y. Pehkonen ehdotti sanamuodon lopun muutettavaksi siten, että korkein valta jäisi Svinhufvudille »kunnes eduskunta on ylimmän vallan käytöstä pysyväisesti määrännyt ja valtion päämies on tämän mukaisesti asetettu». Pehkoseen yhtyivät Renvall ja Kallio. Kallio esitti perusteluissa vielä viitattavaksi siihen, että senaatin ehdotus pohjautui eduskunnan joulukuun 6. päivänä tekemään päätökseen uuden hallitusmuodon perusteista. Päätökseksi tuli siis Setälän esitys. Loppujen lopuksi Kallion tehtäväksi tuli allekirjoittaa eduskunnan päätös Svinhufvudin valtuuttamisesta, joka julkaistiin asetuskokoelmassa, kun Setälä oli tuolloisesta istunnosta poissa.

Samana päivänä pidetyssä eduskunnan istunnossa esitys hyväksyttiin. Vastustusta ilmeni lähinnä maalaisliittolaisten taholla, jotka näkivät valtionhoitajan asettamisessa kannanoton myös valtiomuotokysymykseen, niin kuin se olikin. Maalaisliittolaisten pöydällepanoesitys kaatui kuitenkin selvin luvuin 73-11. Juutilainen ja Takkula jättivät vastalauseensa samoin kuin tynkäeduskunnan ainoa sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Matti Paasivuori; maalaisliittoon sittemmin siirtynyt ruotsalaisten edustaja Otto Akesson suorastaan pyysi eroa eduskunnasta, Sisällissodan voittajien enemmistö oli esittänyt taisteluhaasteen vähemmistölle.

Svinhufvudin nimitys valtionhoitajaksi oli Mannerheimille isku, johon tämä ei halunnut vastata. Ylipäällikkö pyysi 20.5. lyhyesti eroa perustellen pyyntöään yksinkertaisesti sillä, että hänelle tammikuussa määrätty tehtävä oli loppuun suoritettu. Viikkoa myöhemmin hän uudisti eronpyyntönsä ja 29.5. valtionhoitaja myönsi hänelle eron. Ne neuvottelut, joita senaatti vielä 30.5. hänen kanssaan kävi, eivät johtaneet tulokseen. Vihastunut ylimys lähti maasta, niin että suunnitellut juhlallisuudetkin jäivät pitämättä.

Kyösti Kallio osallistui senaatin ja Mannerheimin keskusteluihin sekä senaattorina että puolueensa puolesta. Erityistä kantaa hänellä ei liene ollut, vaan hän seurasi Svinhufvudin senaatin enemmistön näkemyksiä. Mannerheimin puheilla Kallio kävi vielä 27.5., jolloin tämän eronpyynnön lopullisuus varmistui. Hänen asianaan oli kylläkin vain sotilaiden vapauttaminen armeijasta Idireisiin maataloustöihin, eikä erokysymystä liene käsitelty. Kalliolla oli maatalouden ja elintarvikehuollon yleisen edun lisäksi ajettavanaan myös yksityinen etu, Samppa-rengin vapauttaminen töihin, mikä tapahtuikin 30.5.

Kallion asenne kenraaliin näyttää olleen myönteinen. Kun porvarillinen delegaatio Mannerheimin eron varmistuttua 27.5. keskusteli sopivan lahjan antamisesta hänelle, Kallio kannatti ehdotusta maatilan lahjoittamisesta. »Maatilan antaminen olisi kuvaavaa ja hyvä, jotta hän siten sidottaisiin kotimaahan», arvioi Kallio, ja delegaatio päätyi maatilan lahjoittamiseen arvosteltuaan sitä ennen kenraalia varsin ankarasti. Kun tuolloin päätöstä vastaan syntyi murinaa maalaisliiton eduskuntaryhmässä, Kallio puolusti sekä sitä että samoin myönnettyä 30 000 markan vuotuista eläkettä.

Hanke ei toteutunut.

Svinhufvudin siirtyminen valtionhoitajaksi merkitsi myös itsenäisyyssenaatin järjestämistä uudelleen. Samalla joutui jälleen kerran uudelleen harkittavaksi Kallion hallitusmiehen uran jatkuminen.

Tällä kertaa asia kytkeytyi suureen ja maalaisliitolle erittäin keskeiseen periaatekysymykseen, kiistaan valtiomuodosta.