Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Sydämen asia

Aulis J. Alanen kutsuu Alkion elämäkerrassaan aitosuomalaisuutta ja kieltolakia vanhan Alkion kahdeksi sydämenasiaksi, joista hän piti tinkimättä kiinni loppuun astia Molemmat olivat tärkeitä myös Kalliolle niin kuin useimmat muutkin Alkion ajamista aatteesta.

Mutta maatalouspolitiikka sivuutti Kalliolla nekin. Erityisen paljon hän paneutui maapolitiikkaan maatalouspolitiikan perustavana edellytyksenä.

Kyösti Kallio on jäänyt Suomen historiaan paitsi talvisodan presidenttinä ja dramaattisella kuolemallaan ennen muuta maareformistina, torpparinvapauttajana ja asutuspoliitikkona. Hänen nimellään kulkeva vuoden 1922 asutuslaki on kuuluisimpia yksittäisiä lakeja Suomen historiassa. Lex Kallio ei ollut Kallion ajamista asutus- ja maapoliittisista laeista ainoa. Siihen kuitenkin tiivistyi itsenäisen talonpoikaisen Suomen ja sen johtavan puolueen pyrkimys luoda Suomeen mahdollisimman monta uutta itsenäistä pienviljelystilaa, vahvistaa maan elintarvikeomavaraisuutta ja samalla yhteiskuntajärjestyksen vielä horjuvaa perustaa. Vaikka Lex Kallion käytäntöön soveltaminen jäikin vähäiseksi, sen periaatteellinen merkitys oli suuri. Lex Kallio suorastaan hallitsi maan sisäpolitiikkaa 1920-luvun alussa ja nostatti suuria poliittisia intohimoja puolesta ja vastaan.

Tie joka johti Lex Kallion säätämiseen vuoden 1922 valtiopäivillä, oli pitkä ja vaivalloinen. Lex Kallion,j uuret voidaan hakea jo 1890-luvulta, jolloin Kyösti Kalliosta tuli Heikkilän isäntä tai mikäli halutaan, vieläkin kauempaa: 1860-luvun nälkävuosista, joiden muisto eli nääntyneiden kerjäläislaumojen ruokintapaikkana olleessa Heikkilässä. Suomen maanviljelyksen tuoton kohottaminen ja sen perustan luominen osoittamalla jokaiselle viljelijäksi halukkaalle ja kykenevälle omaa maata oli Kyösti Kallion politiikan uran alusta alkaen keskeinen johtoajatus.

Maareformi oli Kyösti Kallion sydämenasia. Hän oli poliitikkona sovitteleva ja taipuvainen kompromisseihin kuten edellä on usein tullut esille. Maareformipoliitikkona hän oli yllättävän itsepintainen ja taipumaton hämmästyttäen sekä läheisiään että poliittisia vastustajiaan. Kokoomuspoliitikko Paavo Virkkunen, jonka kanssa Kallio tuli yleensä hyvin toimeen, ihmettelee muistelmissaan tätä itsepäisyyttä, jolla Kallio valmisti kuuluisimmasta maareformilaistaan yhä uusia versioita piittaamatta siitä, että ne arvostelijoiden mielestä olivat »susia». Kokoomuksen maatalousekspertti, professori Kyösti Haataja, oli Kallion pääkriitikko. Hän näki maalaisliiton ja varsinkin Kyösti Kallion toiminnan asiantuntemattomana ja poliittisesti itsekkäänä, kunnian hankkimisena omalle nimelle tarpeettomilla ja kehnoilla asutuslaeilla. Maakysymyksessä Kallio ei antanut kritiikin tai houkuttelujen vaikuttaa itseensä.

Kallion maapolitiikan kaksi peruslinjaa olivat ensiksi vuokraviljelmien itsenäistäminen eli torpparien vapautus, ja kun se oli hoidettu maan hankkiminen maattomille ja lisämaan hankkiminen liian pienille uusille tiloille, asuttaminen.

Kallion kiinnostus maapolitiikkaan näkyi jo säätyvaltiopäivillä. Maaliskuussa 1906 hän yhtyi perustuslaillisten edustajatoveriensa anomukseen erityisen agraarikomitean asettamisesta maakysymyksiä valmistelemaan ja selvittelemään. Nuorsuomalaisessa puolueessa Kallio oli mukana laatimassa agraariohjelmaa, jonka hän sitten toimitti maalaisliiton perustajille uuden puolueen ohjelman runkona käytettäväksi. Maalaisliiton varhaisissa puoluekokouksissa Kallio esiintyi näkyvästi torpparikysymysten alustajana ja ohjelmanlaatijana. Seinäjoen kokouksessa lokakuussa 1906 hän korosti voimakkaasti sitä, kuinka puolueen tuli torpparikysymyksessä omaksua täyden omistusoikeuden linja, Lahden kokouksessa saman vuoden joulukuussa hän alusti torpparikysymyksestä. Tampereen puoluekokouksessa tammikuussa 1908 hän vaikutti erittäin keskeisesti maanvuokralain uudistamisesta otetun kannan muotoutumiseen.

Kauhavan puoluekokouksessa marraskuussa 1908 Kallio oli siellä asetetun tilattomien maanhankintakomitean johtava jäsen, jonka mielipiteet vaikuttivat ratkaisevasti yhdistyneen maalaisliiton maa- ja asutuspoliittisiin ohjelmiin.

Vuonna 1916 Kallio valittiin yhdessä Alkion, Relanderin ja Lauri Mäkisen kanssa maalaisliiton torpparivaliokuntaan.Eduskunnassa hän esiintyi aktiivisena aloitteentekijänä maanvuokra- ja asutuskysymyksissä.

Hän yhtyi kaikkiaan 21 asiaa koskevaan aloitteeseen ja valmisteli niitä yhdessä muiden maalaisliiton edustajien kanssa. Autonomian aikana näissä kysymyksissä edettiin vain vähän, ja torpparikysymyksen ratkaisua siirrettiin väliaikaisjärjestelyin, joista tärkein oli vuoden 1908 torpparilaki. Tässäkin suhteessa maaliskuun vallankumous 1917 vapautti paineita, ja niiden purkamiseen osallistui keskeisesti Kyösti Kallio.

Vapauttiko Kallio torpparit?

Kun Kallio harkitsi astumista Tokoin senaattiin, hänen ehtoihinsa kuului eräiden maatalouskysymysten ohella maanvuokra-asian järjestäminen.

Ehtoon suostuminen ei ollut vaikeaa enempää sosialisteille kuin porvareillekaan, koska torpparinvapautus oli tuolloin jokaisen puolueen tavoitteena ja erot niiden kesken olivat verraten vähäisiä.

Torpparikysymys kuului Kalliolle maanviljelystoimituskunnan päällikkönä. Akuutimmat kysymykset veivät kuitenkin senaattorin päähuomion, eikä Tokoin senaatin aikana ehditty lakiehdotusta saada eduskunnalle. Valmistelutyö voitiin kuitenkin hyödyntää itsenäisyyssenaatissa.

Svinhufvudin senaatissa maataloustoimituskunnassa oli kaksi senaattoria, joista apulaissenaattorina toimiva E. Y. Pehkonen paneutui erityisesti torpparikysymykseen. Työtä tehtiin kovassa paineessa.

Torppariasiasta keskusteltiin eduskunnassa 7.12.1917. Tuolloin Kallio senaatin puolesta perusteli esityksen viipymistä ja huomautti, että lakiesitys oli pitkälle valmisteilla sekä että viipyminen johtui asian vaikeasta ja monitahoisesta luonteesta, ei senaatin tahdosta. Hän korosti vielä asian kiireellisyyttä ja totesi, ettei uskonut kenenkään pyrkivän sitä lykkäämään. Sosialistit kritisoivat ankarasti lain viipymistä.

Lakiesitys annettiin vasta aivan sodan kynnyksellä, tammikuun 21. päivänä. Kallio esitteli sen. Esitys koski vain torppien ja lampuotitilojen viljelijöitä. Mäkitupalaisten asema luvattiin järjestää myöhemmin annettavalla tilapäisjärjestelyllä. Syynä oli toisaalta se, että torpparien asemaa pidettiin tuolloin kaikkein uhanalaisimpana, ja toisaalta se, että käsitettiin vaikeaan maataloustuotantoon vaikutettavan nopeimmin juuri torpparien itsenäistämisen kautta.

Esityksen käsittely jäi kesken. Tämän ns. Lex Pehkosen tärkein sisältö oli, että yli yhden hehtaarin suuruiset torpat saisi lunastaa itsenäisiksi hinnalla, joka vastasi viisivuotiskauden 1910- 1914 keskimääräistä hintaa. Punaisessa Suomessa annettiin julistus torpparien vapauttamisesta 31.1., minkä. Kallio merkitsi päiväkirjaansa, mutta kapinan jälkeen lähdettiin lakia valmistelemaan luonnollisesti taas Kallion ja Pehkosen esityksen pohjalta. Esitys oli valmis jo 14.6.1918, mikä osaksi selittyy silläkin, että kapinan aikana olivat eräät maatalousvaliokunnan jäsenet onnistuneet kokoontumaan Helsingissä ja valmistelemaan lakia.

Pehkosen ja Kallion valmistelun pohjalta saattoi eduskunta sitten lokakuun 15. päivänä 1918 säätää lain vuokra-alueiden lunastamisesta. Enempää Kallio kuin Pehkonenkaan eivät enää tuolloin olleet senaattoreita, mutta se ei heidän merkitystään lain valmistelussa vähennä.

Kun Kallion myöhempi rooli maareformaattorina oli hyvin näkyvä, on hänet esitelty joskus suorastaan torpparien vapautuksen päätekijänä. Tavallista on myös esittää Kallion ja Pehkosen panos yhtäläiseksi torpparilain valmistelemisessa.

Torpparien vapautus oli Kalliolle tärkeä, kuten edellä on usein osoitettu. Tosiasia kuitenkin on, ettei Kallio ehtinyt paneutua lain valmisteluun läheskään samalla intensiivisyydellä kuin hänen alaisensa Pehkonen. Kallion muistiinpanot ja kirjeenvaihto vuosilta 1917-48 keskittyvät aivan muihin kysymyksiin, eikä torppariasiaa usein mainita. Kyösti Kallio ei »vapauttanut Suomen torppareita», mikäli tarkoitetaan nimenomaan vuoden 1918 lakia.

Hänen osuuttaan ei kuitenkaan ole syytä väheksyä. Kysymyksessähän oli pitkä prosessi, jota hän itse piti mitä keskeisimpänä puolueen politiikalle. Merkittävää on, että torpparien vapautuksen jälkeen Kallio katsoi samalla tiellä jatkamisen välttämättömäksi.

»Torpparinvapautus oli hyvä askel eteenpäin», Kallio totesi puhuessaan MTK:n yleisessä edustajakokouksessa lokakuussa 1919. Maareformipoliitikkona Kallion aktiivisin vaihe alkoi vasta vuonna 1919, kun tuli aika täydentää torpparien vapautusta.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä keskusteli laajasti puolueen maapolitiikan tulevista suuntaviivoista huhtikuussa 1919. Tuolloin ryhmä asetti puheenjohtajansa Eero Hahlin johdolla peräti 15 jäsenisen valiokunnan valmistelemaan maapoliittisia lakeja; yksi viidestätoista oli Kallio. Hän kuului viidestä valiokunnan »osastosta» siihen, joka käsitteli kruunun ja seurakuntien virkataloja. Valiokunnan laajuus ja asian käsittelyn perusteellisuus kertovat, kuinka painokkaasti maalaisliitto aikoi vaalikaudella 1919-1922 paneutua maapolitiikkaan.

Lex Kallio ja pienemmät maareformilait

Toukokuussa 1919 Kalliosta tuli Castrenin hallituksen maatalousministeri ja Eero Hahlista apulaismaatalousministeri, ja he jatkoivat samoilla paikoilla Vennolan ensimmäisessä hallituksessa. Erityisesti Hahl paneutui asutuslakien valmisteluun toimien sitä varten asetetun valtion komitean puheenjohtajana. Hahlin työtä helpotti se, että pohjaesityksinä voitiin käyttää Kyösti Haatajan vuoden 1917 valtiopäivillä tekemää aloitetta, jonka pohjana taas oli Hannes Gebhardin esitys vuodelta 1907. Erichin hallituksessa Kallio ei ollut, vaan helmikuusta 1920 maaliskuuhun 1921 maatalousministerinä oli Pehkonen ja apulaisena jatkoi Hahl. Kallio taas valittiin eduskunnan maatalousvaliokunnan puheenjohtajaksi, joskin puhemieheksi valinta katkaisi jo muutaman viikon kuluttua valiokuntatyön, johon Kallio oli jo ehtinyt paneutua aktiivisesti.

Vuoden 1920 valtiopäiville kansanedustaja Kallio jätti merkittävän maapoliittisen aloitteen, esityksen laiksi valtion mailla olevien vuokra-alueiden itsenäiseksi lunastamiseksi. Hahl puolestaan käynnisti maatalousministeriössä valmistelun laiksi tilattoman väestön maanhankinnan järjestämiseksi. Näiden lisäksi valmisteltiin joitakin muita agraarilakeja, jotka lopulta kietoutuivat yhteen suureksi lakinipuksi. Lisäksi jätettiin useampia rinnakkais- ja täydennysaloitteita ja kiisteltiin lakien lisäksi niihin liittyvistä asetuksista.

Tulevan Lex Kallion käynnisti siis Hahl ja valmistelutyötä tekivät hänen ministeriönsä virkamiehet. Vuoden 1921 laki tilattoman väestön maanhankinnan järjestämiseksi oli valmis lausuntokierrokselle virastoihin ja maataloudellisiin järjestöihin.

Kallio astui 9.4.1921 taas maatalousministerin paikalle, ja nyt hän otti asutuslakien valmistelun ja kehittelyn omiin käsiinsä. Hän kiirehti heti lakeja saadakseen ne eduskunnan hyväksyttäviksi ja kertoi toukokuussa 1921 Alkiolle yrittävänsä saada suuren maareformin esille syksyllä.

Kallio paneutui nyt koko tarmollaan tähän lakiin. Hahlin ja virkamiesten työhön hän ei ollut läheskään täysin tyytyväinen, vaan pyrki saamaan suuria muutoksia. Hahlin jäljiltä laki oli hänen mielestään sikäli puutteellinen, että Hahl oli »nähtävästi yli voimien menevänä» sysännyt syrjään kruununmaiden asutuskysymyksen.

Kallion mielestä sen piti päinvastoin olla ensimmäinen, ennen kuin käytäisiin käsiksi talonpoikien maihin. Nyt siitä kyllä puhuttiin, mutta mitään valmista suunnitelmaa ei ollut olemassa. Muutenkin Hahlin komitean mietintö oli Kallion mielestä laadittu liian virastomaiseksi. »En usko korpien sitä tietä tulevan asutuiksi, jos Elfving — Gebhardin tapaan asutushallitus rakentaa ensin tiet ja kaivaa ojat — — Jotain ’vanhoillisempaa’ kansan omaan uskoon ja käytännön järkeen perustuvampaa tapaa on noudatettava ja – – kuntien asutuslautakunnille ja omalle vaistolle on annettava harkintamahdollisuuksia», Kallio tuumi Alkiolle. Siihen asti asia oli ollut Hahlin hallussa, mutta nyt Kallio kertoi syventyneensä siihen itse. Kallio mietti jo asemastaan aran Hahlin Vaihtamistakin, mutta arveli, ettei parempaakaan olisi saatavissa käytännön lainvalmistelun johtoon. Kallio oli optimistinen ja vakuuttunut asutuslakien merkityksestä: jos hän saisi esitykset syksyksi valmiiksi, olisi Luojan sormi ollut mukana silloin »kun potkivat minun pois puhemiehen toimesta».

Ennen kuin tänne asti päästiin, oli Kallio kokenut monta yhteenottoa asutuslaeista omassa ryhmässään. Eduskuntaryhmän syksyllä 1920 asettama komitea Kallio, Lohi ja Albin Manner riitelivät ankarastikin lakien sisällöstä, ja Alkiokin piti esitystä »sellaisenaan aivan mahdottomana» eikä kiitellyt enempää Hahlia kuin Kalliota, jonka »tahdon mukaan» maatalousvaliokunnassa laki oli muokattu. Alkio valitti sekä Hahlin että Kallion olleen laista kovin hermostuneita ja kertoi Kallion suutahtaneen hänellekin sen jälkeen kun hän oli sanonut lakia huonoksi. Vaikka Alkio joskus liioitteli erimielisyyksiä ryhmässä, on selvää, että Kallio otti asutuslakiasian henkilökohtaisesti ja oli arvostelulle herkkä.

Lex Kallion — jolla nimellä asutuslaki vuodesta 1921 lähtien kulki — pääsisältönä oli, että valtion ja kuntien tuli ryhtyä toimiin maan hankkimiseksi tilattomalle väestölle. Asutukseen tuli ensi sijassa käyttää valtion ja seurakuntien maita sekä yksityisiltä, yhtiöiltä, osuuskunnilta ja yhdistyksiltä vapaaehtoisilla kaupoilla hankittua maata. Mikäli vapaaehtoista tietä ei tarpeellista määrää maata saataisi, viranomaisilla olisi oikeus käyttää myös pakkolunastusta.

Luovutusvelvollisia olivat tilat, joilla oli maata yli 200 hehtaaria, mikäli omistaja ei itse asunut tilalla. Jos taas omistaja asui tilalla, oli luovutusvelvollisuuden alaraja Oulun läänissä 600 ja muualla Suomessa 500 hehtaaria. Mikäli tila ei ollut järkiperäisesti viljelty tai se oli hankittu keinottelutarkoituksessa, pakkolunastus voitiin ulottaa pienempiinkin tiloihin. Lunastushinnaksi hallitus esitti viiden edellisen vuoden keskihintaa, jonka valtio suorittaisi maanomistajalle 5 000 markkaan asti rahana ja siitä ylöspäin obligaationa.

Lakiehdotus sai osakseen kovaa vastustusta sekä periaatteistaan että muodostaan. Täysin tyytyväisiä eivät olleet ketkään. Maalaisliiton eduskuntaryhmä sai esitykset käsiteltäväkseen 13.11.1921.

Ryhmä nimesi viisi jäsentään — mm. eduskunnan maatalousvaliokunnan puheenjohtajan Hahlin — neuvottelemaan Kallion kanssa lain sisällöstä. Vielä nihkeämpiä olivat muut puolueet, jotka eivät hyväksyneet edes periaatetta, muodosta puhumattakaan.

Kallio puolestaan toivoi kiihkeästi saavansa maareformilait eteenpäin. Lex Kallion ohella kysymys oli Lex Pulkkisen nimellä kulkevasta lakiesityksestä puutavarayhtiöitten lainvastaisesti hankkimien metsämaiden palauttamisesta sekä laista valtion metsämaiden asuttamisesta. Hän kirjoitti usein kotiinsa lakien edistymisestä.

»Minulla olisi kova halu käydä kotona, mutta tuskin pääsen ainakaan kahteen viikkoon, koska tahdon ne lait ehdottomasti eduskuntaan», hän kertoi vaimolleen ja toivoi 14.11. saavansa viikon sisällä eduskunnalle »ne kolme suurta esitystä maakysymyksestä». Hän koki olevansa saavuttamansa yhden niistä tavoitteista, joiden vuoksi oli politiikkaan lähtenyt, eikä nyt säästellyt itseään.

»Jos siinä onnistun, niin on se uusi virstanpylväs elämässäni. Silloin putoaa suuri paino hartioiltani. Suokoon Jumala, että onnistuisin kansani hyväksi ja heikompien nostamiseksi», hän kirjoitti marraskuussa 1921. Hän teki työtä yötä päivää, ja lakien vastaanotto jännitti.

Vastaanotto oli odotetusti vaihteleva. Oikeisto oli jyrkästi vastaan, ja se heijastui sen lehdistössä. Ruotsalaisten eduskuntaryhmässä kaikki olivat »enemmän tai vähemmän» Lex Kalliota vastaan, ja jyrkimmät leimasivat sen bolsevistiseksi. Lakia vastustettiin paitsi omistusoikeutta loukkaavana myös siksi, että sen pelättiin muuttavan kielisuhteita. Kokoomuksen eduskuntaryhmä oli jo tammikuussa 1921 päättänyt pyrkiä siihen, että Lex Kallio, joka ryhmän maatalousasiantuntijan Artturi Hiidenheimon mukaan oli »aivan kypsymätön», ei tulisi lainkaan eduskuntaan ja sen mukaan asennoitui oikeistolehdistö. »On ihan kuohumistilassa sanomalehdistö vaikkei niitä ole vielä julkaistukaan», Kallio kirjoitti vaimolleen 14.1.1922. Hän vakuutti, ettei hyökkäily häntä hermostuttanut, koska se osoitti vain hänen käyneen käsiksi suureen asiaan. »Melkein luen hyökkäykset kunniaksi itselleni, koska suunnitelmieni päämäärä on tilattomien kiinnittäminen maahan. Ja sen edessä kehtaa seisoa», hän vakuutti useampaan kertaan. Vastustajien kiihkeyttä kuvaa sekin, että Ritavuoren murhaaja Tandefelt lienee suunnitellut »pääuhriksi» Kalliota, Lex Kallion isänä.

Kallio ei tiennyt suunnitelmasta, mutta tuskin sekään olisi saanut häntä laistaan luopumaan.

Eduskuntakäsittelyn lähestyminen lisäsi Kallion jännitystä. Kotiin hän ei lakien tähden päässyt senkään vertaa kuin olisi muuten päässyt, mikä harmitti ja hermostutti häntä. Mutta hellittää hän ei aikonut. Helmikuussa hän kirjoitti vaimolleen muovailevansa Lex Kalliota vielä uudelleen ja puskevansa eteenpäin, »vaikka koko rähisevä maailma olisi vastaan, sillä tiedän kansan syvien rivien odottavan sitä suurella jännityksellä». Kysymys oli historiallisesta teosta hänen mielestään, Kyösti Kallio arveli.

»Rähisevä maailma» käsitti sekä omia että vieraita. Omassa ryhmässä esitettiin epäilyjä, ja varsinkin Eero Hahlin kanssa Kallio oli useista yksityiskohdista eri mieltä, mikä näkyi myös lain valiokuntakäsittelyssä ja eduskunnan täysistunnossa. Kallio piti tiukasti kiinni siitä, että uudisviljelijöitä oli valvottava, jotta varmistuttaisiin, että erotettu tila todella tuli raivatuksi, rakennetuksi ja asutuksi ennen kuin omistusoikeus siihen luovutettiin.

Ongelmia oli myös Maataloustuottajain Keskusliitossa. Kun Kallio kävi itse esittelemässä ehdotustaan MTK:n liittoneuvostolle, oli vastaanotto enimmäkseen varauksellista. Hän sai kyllä kannatusta joiltakin maalaisliittolaisilta jäseniltä, mutta useimmat olivat joko kokonaan vastaan tai ainakin lykkäämisen kannalla. Kokoomuslainen Juho Jännes, mutta myös edistyspuoluelaiset Hannes Nylander ja K. E. Linna kannattivat lakiehdotuksen siirtämistä lisälausuntoja varten, ja kokoomuksen Artturi Hiidenheimo monien kannattamana piti koko lakia tarpeettomana. Kallion vastusteluista huolimatta MTK siirsi kannanottoaan kahdella viikolla ja pyysi piiriliitoiltaan lausunnot. Nämä olivat lopulta suhteellisen myönteisiä, ja niiden perusteella MTK:n valtuuskunta sorvasi laajan lausuntonsa Lex Kalliosta. Se ei asettunut kielteiselle kannalle, mutta lisäsi joitakin maanluovuttajien asemaa parantavia ehtoja.

Kokoomuslaiset arvostelivat MTK:n elimissä Lex Kalliota ankarasti. Vielä jyrkemmin he esiintyivät omissa puolue-elimissään. Kokoomus pyrki vähintään lykkäämään Lex Kallion ja muiden maareformilakien käsittelyn tuonnemmaksi. Puolue saattoi vedota siihen, että vuoden 1921 valtiopäivien olisi pitänyt normaaliin tapaan päättyä jo alkuvuodesta. Kun hallitus antoi vielä maaliskuussa uusia esityksiä, kokoomus protestoi voimakkaasti. Tukea kokoomus sai lähinnä ruotsalaisilta, mitä vastoin hallituspuolueet ja sosiaalidemokraatit tahtoivat jatkaa käsittelyä. Maalaisliiton ryhmä otti käsittelyn jatkamiseen kantaa maaliskuun lopussa, jolloin vain Aarno Pesonen, Kallion vastustaja useimmissa muissakin asioissa, katsoi ettei valtiopäivien jatkaminen asutuslakien vuoksi olisi tarpeen.

Lex Kallion tappio — Kallion voitto

Sen jälkeen kun oli käynyt selville, että maatalousministeri oli taipumaton ja sai hallituksen kannalleen esittämään maareformilait vielä keväällä 1922, alkoi yksi Suomen eduskunnan historian kiivaimmista taisteluista. Vastakkain olivat ennen muuta maalaisliitto Kallion johdolla ja oikeisto, kun taas edistyspuolue ja vasemmistoryhmät pysyivät enemmän sivussa.

Kallio hankki tavallaan lopulliselle taistelulle oman puolueensa mahdollisimman arvovaltaisen tuen, kun puolueen puoluekokous pidettiin Helsingissä sopivasti huhtikuun alussa. Kolmipäiväistä kokousta hallitsi maapolitiikka. Sunnuntaina 2.4. Kallio selosti lakejaan kokoukselle puhuen peräti puolentoista tunnin ajan »sydämestä ja sydämiin». Hän arveli itse puhettaan suurimmaksi, minkä oli koskaan pitänyt. Lex Kallio oli kuulijain mieleen. »Oli omituista, että miehien silmissä näkyi kyyneleitä, en tiedä miksi», Kallio kuvaili puheensa vaikutuksia puoluekokouksessa. Kallion kuvauksen vahvistaa Alkio, joka tuohon aikaan oli muutoin varsin kriittinen Kallioon.

»Kallio puhui suurtöistään, kolmesta maareformilaista. Oli hauska häntä nähdä ja kuulla. Mies tunsi saavutetun työn iloa. Mikä ihmeellinen sattuma, että maalaisliitolle piti joutua juuri talonpoika toteuttamaan tätä suurta, maalaisliiton kannalta ensiluokkaista asiaa! Jumalan tahto! — On ilo katsoa miestä puhujalavalla sellaisen saavutuksen jälkeen.»

Luottamus oman asian oikeuteen ja sen vahvistuminen puolue- kokouksessa olivat hyvin tarpeen, kun eduskuntakäsittely heti puoluekokouksen jälkeen alkoi. Myös vastustajat olivat tiivistäneet rivejään.

Oikeisto-oppositio näki laeissa yksinkertaisesti puolue-etujen kalastelua ja vaarallista kajoamista yksityiseen omistusoikeuteen sekä siten yhteiskuntajärjestyksen pohjan horjuttamista — siis juuri päinvastaista kuin Kallio katsoi laeillaan tavoittelevansa.

Oikeiston etevimmät asiantuntijat kävivät lain lähetekeskustelussa hyökkäykseen: Ernst Estlander, Hjalmar Procope, Juhani Arajärvi, Artturi Hiidenheimo. Erityisen kovan ottelun kävivät keskustelussa Kallio ja Arajärvi, vanhat senaattoritoverit neljän vuoden takaa. Kallio perusteli asutuslakeja kokonaisuutena ja Lex Kalliota muiden täydentäjänä: kun laki valtion metsämaiden asuttamisesta koski lähinnä Pohjois-Suomea ja Lex Pulkkinen vain verraten harvoja, tarvittiin kolmas, koska paikoin oli melko mahdotonta saada maata ainakaan kohtuullisella hinnalla. Kallio myönsi että oli arkaluontoista laatia laki, joka tähtäsi yksityisomaisuuden rajoittamiseen, mutta tämä askel oli päätetty ottaa »kaikissa sivistysmaissa, joissa pakollinen yhteiskunnallinen tarve sitä vaati».

Maaomaisuus Suomessa oli jakautunut niin huolestuttavan epätasaisesti, että laki oli tarpeen. Kun Arajärvi moitti lakia luokkaluonteiseksi siksi, että se vapauttaisi varsinaisen talonpoikaismaan pakkolunastusuhasta, Kallio torjui syytteen. Hän myönsi kyllä, että »kunnollinen maanviljelijä voi useassa tapauksessa vapautua tämän lain seuraamuksista», mutta että kun pieniäkin tiloja voi olla rappiolla tai niitä käytettiin keinotellen, voitiin niitäkin pakkoluovuttaa. Hän muistutti Arajärvelle myös, että laille oli ollut tarkoitus hankkia kaikkien porvarillisten puolueiden kannatus, mutta kun sitä ei ollut saatu, oli hallitus pyrkinyt tekemään laista sellaisen, että se voitiin hyväksyä sekä oikealla että vasemmalla. Koska Kallio oli aiheeseensa sekä perehtynyt että innostunut, hän pääsi väittelyssä epäilemättä voitolle. Viisituntisen keskustelun jälkeen Arajärven ehdotus lain lähettämisestä valtiovarainvaliokuntaan hävisi äänestyksessä, ja normaaliin tapaan asia palautettiin maatalousvaliokuntaan.

Kallio oli optimistinen. Omassa ryhmässään hän sai useissa käsittelyissä hiotuksi ryhmän kannat yksimielisiksi, mikä kyllä vaati paljon työtä. Hän esitteli ryhmälleen 20.4. jälleen kerran lakinsa periaatteita ja totesi tällöin, että uudistussuunnitelma saikin olla »verrattain radikaalinen, ettei aina näykitä ja peljätellä ihmisiä., mihin läsnäolijat yhtyivät. Kallion mielestä lain vaikutus jäisi liian heikoksi, mikäli ei luovutusvelvollisuutta vietäisi 500 hehtaarin alapuolelle. Hänen kantansa, rappio- ja keinottelutilojen osalta 200 hehtaaria, osoittautui kyllä ryhmälle liian »radikaaliksi» ja äänin 16-12 ryhmä päätti asettua 300 hehtaarin kannalle. Kallio puolusti alempaa rajaa silläkin, että kipu kestettäisiin nyt kerralla sekä ettei pitänyt halveksia pikkualueitakaan: jo neljästä hehtaarista viljelyskelpoista maata »tuntee ihminen itsensä onnelliseksi». Sittemmin erityisen ryhmän sisäisen komitean välityksellä sovittiin yhteisestä kannasta luomalla uusia vyöhykkeitä; Kallio oli tietysti myös tässä komiteassa.

Optimismi heijastui kirjeissä kotiin. Pariinkin kertaan Kallio kertoi kotiväelleen, kuinka käsittely eteni ripeästi ja kuinka tärkeinä hän lakejaan piti. »Kyllä se on laki, joka muistetaan aina», hän arveli ja toivoi voivansa nähdä sen tuottavan siunausta kansalle.

Hän oli laistaan ylpeä eikä sitä salannut. »Se onkin erikoinen siinä, ettei se jäljittele minkään muun maan agraarilakeja», hän totesi kertoessaan ulkomaitten lähettiläiden pyydelleen siitä kappaleita kotimaihinsa lähetettäväksi. Vaikka lakia ei ollut valmisteltu tavanomaiseen tapaan komiteassa, sen laatija tiesi sen »lakina koetuksen kestävän muodon ja sisällön puolesta paremmin kuin monen komitean työn». Kallio oli onnellinen, kun ei ollut antanut vastustuksen vaikuttaa itseensä, vaikka niin presidentti, pääministeri, oikeusministeri ja pari muutakin olivat koettaneet taivutella häntä olemaan antamatta lakia tälle eduskunnalle. »Vaan minä puskin vaan eteenpäin.»

Lain käsittely sujui ripeästi sikäli, että se tuli maatalousvaliokunnasta ensimmäiseen käsittelyyn jo 27.4. Vaikka Kallio ei maatalousvaliokunnan tekemiin muutoksiin ollut tyytyväinen ja sanoi sen julki, häntä tyydytti asian edistyminen.

Mutta taistelu ei ollut lopussa. Oikeisto-oppositio päätti vastoin Kallion toiveita äänestää lait yli vaalien, ja sen voima riitti estämään niiden kiireelliseksi julistamisen. Kokoomus naulasi lopullisen kielteisen kantansa asutuslakeihin kiinni puoluekokouksessaan 23.-24.4.1922. Eduskuntaryhmä esitti puoluekokoukselle sekä Lex Kallion että Lex Pulkkisen hylkäämistä, ja Artturi Hiidenheimo alusti ryhmän puolesta puoluekokoukselle asian. Ostrobotnian salissa pidetty kokous ei Kalliota ja hänen lakejaan kunnioittanut.

Hyökkäyksen kärjessä oli vanha agraaripoliitikko Kyösti Haataja. Hän ei tosin eräiden muiden tavoin nähnyt tarpeettomaksi maan hankkimista asutustarkoituksiin eikä yhtiöiden maanhankinnan tarkistamistakaan, mutta tuomitsi Lex Kallion täysin; »niin huonosti valmisteltu se on». Haataja ihmetteli erityisesti sitä, että laki oli valmisteltu hallituksessa ilman tavanomaista komiteaa — siis samaa, jota Kallio piti myönteisenä — ja ehdotti, että puoluekokous asettaisi erityisen komitean valmistamaan maakysymystä seuraavaan puoluekokoukseen. Haatajaan yhtyi myös kokous, joskin paljon jyrkempiäkin puheenvuoroja kuului. O. W. Louhivuori, Kallion senaattoritoveri hänkin, totesi puolueen luopuvan pois porvarilliselta pohjalta jos se myöntyisi pakkoluovutusasiassa Lex Kallion perusteisiin.

Kokoomus sai tukea ruotsalaisilta. Lain toisessa käsittelyssä 29.5. puolueiden edustajat kävivät kiivaasti Lex Kallion kimppuun. Kaikki sosialistitkaan eivät olleet tyytyväisiä. Kun sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä muodosti kantansa lain käsittelyyn tai valtiopäivien päättämiseen, lakia toisaalta pidettiin hyvin tärkeänä, mutta toisaalta arvosteltiin sitä, ja äänin 22-16 ryhmä päätti, että valtiopäivät oli saatava päättymään 3.6. eli Lex Kallio sai jäädä keskeneräiseksi. Kallio sai taas puolustaa perusteellisesti lakiaan. Oikeistoon hän vetosi sillä, että laki oli tarkoitettu nimenomaan ehkäisemään kumouksellisen olotilan syntymistä. Se oli oikeudenmukainen kaikille eikä suinkaan tarkoitettu antamaan uudistilallisille vastikkeetonta hyötyä Lex Kallion ratkaiseva kolmas käsittely tapahtui 2.6.1922. Kokoomuksen edustaja Artturi Hiidenheimo teki esityksen, ettei lakia käsiteltäisi kiireellisenä. Kallio puolustautui parhaansa mukaan.

Hän totesi lukuisten lentokirjasten jo koettaneen osoittaa lain kypsymättömyyttä ja tarpeettomuutta. Mutta niissäkään ei voitu kieltää, että olotila maassa ehdottomasti vaati tämänsuuntaista lainsäädäntöä. Hän vetosi oikeistoon viittaamalla maanomistajain perinnäiseen kunnian käsitykseen, että se »ajallaan ymmärtää uudistuksen» eikä lähtisi estämään enemmistön tahdon toteutumista. Kallion vetoomukset jäivät turhiksi. Oikeiston 41 edustajaa vastusti lain käsittelemistä kiireellisenä. Niin Lex Kallio siirtyi vaalien yli, syksyyn 1922. Samoin kävi Lex Pulkkisen. Siinäkin Kallio yritti turhaan vedota oppositioon ja puhemieheen. Myös se siirtyi vaalien yli joutuakseen Lex Kallion tapaan vaalitaistelun kohteeksi.

Lex Kallio kärsi siis tappion. Kyösti Kalliolle sen sijaan lain siirtymistä yli vaalien ei voi pitää tappiona. Ratkaisevien äänestysten aikana hän ei ollut enää ministeri, kun Vennolan hallitus kaatui yllättäen ulkopolitiikkaan, ja vaalit lähestyivät joka tapauksessa nopeasti. Kuukausia kestänyt julkisuus ja taistelu Lex Kalliosta teki Kyösti Kalliosta lopullisesti koko maassa laajalti tunnetun poliitikon, ja suurin osa kansaa koki hänen taistelunsa pienviljelyksen hyväksi myönteisenä. Taistelu oli myös yhtenäistänyt maalaisliittoa ja antoi sen alkavalle vaalitaistelulle uutta ryhtiä. Vaikka Lex Kallion käytännön merkitys jäikin vähäiseksi, se palveli maalaisliiton ja Kallion poliittista menestystä jo ennen kuin se säädettiinkään.

Vuoden 1922 eduskuntavaalit käytiin Lex Kallion merkeissä.