Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

»Se oli elämäni vaikein tehtävä»

Senaattorit Kallio, Holsti ja Voionmaa saapuivat virkamatkaltaan Oulusta ja Vaalasta Helsinkiin elokuun 1. päivänä 1917 klo 4 iltapäivällä. He olivat tarkastaneet mm. asutukseen suunniteltuja Pelson soita ja Oulujoen koskia, ja matka oli kestänyt pari päivää.

Heti senaatin portailla heitä odotti vakava viesti: väliaikainen hallitus oli hajottanut eduskunnan, ja senaatin oli samana iltana kello 7 päätettävä hajotuksesta määräävän manifestin julkaisemisesta.

Hajotusmääräyksen takana oli taas muuttunut tilanne Pietarissa. Väliaikainen hallitus oli Kerenskin johdolla kukistanut bolsevikkien kumousyrityksen ja pyrki palauttamaan otetta haltuunsa.

Valtalain se tulkitsi siten, että Suomen eduskunta oli pyrkinyt yksipuolisesti muuttamaan Suomen ja Venäjän keskinäistä suhdetta ja siten ylittänyt toimivaltansa, minkä vuoksi se 31.7.1917 määräsi eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit toimitettavaksi 1.-2.10.

Kallio meni heti Alkion luo ja pyysi tätä kutsumaan eduskuntaryhmän koolle kello kuudeksi. Useimmat edustajat saapuivatkin, ja ryhmä keskusteli julkaisemisesta eli promulgeerauksesta tekemättä kuitenkaan päätöstä. Kello 7 alkaneessa senaatin istunnossa Tokoi ehdotti, että asia lykättäisiin seuraavaan päivään, koska aikaa asiaan perehtymiseen ei ollut ollut riittävästi. Häneen yhtyivät sosialistit sekä Kallio, kun taas porvarisenaattorit olisivat olleet valmiit käsittelemään julkaisemisen heti? Seuraavana samuna seitsemältä oli maalaisliiton eduskuntaryhmä taas koossa, 16 henkeä paikalla. Kallion oma kanta oli kyllä selvä, ja sen hän esitti alustuspuheessaan: hän aikoi äänestää julkaisemisen puolesta. Hän totesi saapunutta käskykirjettä pidettävän täysin laillisena, minkä prokuraattori Svinhufvudkin oli vahvistanut. Äsken hyväksytty valtalaki ei ollut vielä laki, koska sitä ei ollut promulgeerattu, ja senaatti oli koko ajan suhtautunut lojaalisti väliaikaiseen hallitukseen. Samalla Kallio luki ryhmälle lausunnon, jonka hän aikoi esittää senaatissa, mutta jonka hän alisti kuitenkin ryhmän harkintaan.

Seurasi pitkä ja kiivas keskustelu. Erityisesti Juutilainen käytti kovaa kieltä: hänen sydämensä itki, jos maalaisliiton mies senaatissa menisi äänestämään julkaisemisen puolesta ja hän vaati estämään tällaisen äänestämisen. Kallio sai kuitenkin tukea Alkiolta, jonka kanssa hän oli jo edellisenä päivänä erikseen keskustellut.

Alkio korosti sitä, ettei eduskuntaryhmällä ollut oikeutta vaikuttaa siihen, miten senaattorit menettelivät ja katsoi, että Kallio voi äänestää julkaisemisen puolesta, »jos itse niin katsoo voivansa eli haluavansa tehdä». Kallio yhtyi ystävänsä kantaan ja korosti, että sisäinen hajaannus oli vaarallisempi kuin ulkonainen. »Kansalta ei mitään riistetä uusien vaalien kautta», hän vakuutti. Juutilainen ei kuitenkaan antanut periksi, vaan vaati äänestystä. Siinä hän kuitenkin sai puolelleen vain Niukkasen, Lahdensuon ja Saarelaisen, kun taas muut yksitoista Alkion johdolla äänestivät julkaisemisen puolesta tai ainakin Kalliolle vapaita käsiä. Kallio itse ei äänestänyt.

Muut senaattorit olivat sillä välin käyneet keskusteluja omiensa kanssa. Sosialistit olivat luonnollisesti julkaisemista vastaan ja syyttivät porvareita luokkapyyteiden ajamisesta venäläisten avulla — juuri samoja syytöksiä, joita heihin oli kohdistettu. Porvarillisella puolella oltiin neuvottomia. Esimerkiksi Holsti edusti sellaista kantaa, että senaatti ei suorastaan kieltäytyisi manifestia julkaisemasta, mutta että se lähetettäisiin vielä Pietariin korjattavaksi.

Hän sai jo Talaksen taipumaan kannalleen ja tavoitteli 2.8. koko päivän puhelinyhteyttä Kallioon, johon oli Talakselle luvannut yrittää vaikuttaa. Yhteydenotto ei kuitenkaan onnistunut, ja kun Kallio saapui senaatin istuntoon viimeisenä, ei Holstilla enää tuolloinkaan ollut tilaisuutta yrittää häntä käännyttää. Tuskin se olisi onnistunutkaan, olihan Kallio juuri omassa ryhmässään saanut tuen omalle näkemykselleen.

Senaatin äänestyksen aloitti Kallio, jolle puheenjohtajaksi saapunut kenraalikuvernööri Stahovits myönsi pyytämättä ensimmäisen puheenvuoron. Kallio muotoili kantansa seuraavasti:

»Minä en voi hyväksyä tästä asiasta Venäjän Väliaikaisen hallituksen toimenpidettä. Tällainen teko saa hämminkiä ja epäselvyyttä aikaan kansamme keskuudessa. Vaan koska valtiopäiväjärjestyksen 18 § mukaan on Suuriruhtinaalla jonka valtuuksien hoitajaksi väliaikaisesti olemme tunnustaneet Venäjän Väliaikaisen hallituksen, oikeus eduskunnan hajoittamiseen eikä kyseessä oleva laki, joka tässä suhteessa asettuu eri kannalle, ole millään tavoin saatettu kansan tietoon lakina noudatettavaksi, niin en voi katsoa olevan meiltä muuta lakia voimassa kuin V. J. 18 § ja sentähden vaikka teon tarkoituksenmukaisuutta Eduskuntaa kohtaan paheksun ja perustelujakaan en voi kaikissa suhteissa pitää oikeana en katso kumminkaan juristisesti syytä estää Väliaikaisen Hallituksen manifestia julki tulemasta, koska sen kautta saa kansa vaaleissa lausua itse mielensä tästä kansallemme perin tärkeästä kysymyksestä.»

Kallion jälkeen äänesti Holsti, jonka lausunto oli pitkä ja niin epäselvä, että sen varsinaisesta tarkoituksesta vallitsi epätietoisuus.

Kallio muisteli Holstin ensin yhtyneen hänen lausuntoonsa alkuun, mikä koski väliaikaisen hallituksen oikeutta hajottaa eduskunta, kallistuneen sitten kielteiselle kannalle mutta puolen tunnin kuluttua äänestäneen puolesta. Holstin lausunto, jonka hän itse selitti tarkoittaneen manifestin lähettämistä vielä Pietariin korjattavaksi, herätti suuttumusta sekä julkaisemista vastustaneissa sosialisteissa että varsinkin muissa porvarillisissa senaattoreissa. Setälä sätti senaattoritoveriaan kiivain sanoin ja suorastaan kävi tähän käsiksi istunnon loputtua. Lopputulos kuitenkin oli, että Holstinkin lausunto tulkittiin myönteiseksi, ja niin kuusi senaattoria äänesti julkaisemisen puolesta ja kuusi vastaan. Kenraalikuvernöörin ääni ratkaisi, ja se puolsi luonnollisesti julkaisemista.

Kallio ymmärsi ratkaisun tärkeyden ja kenties kohtalokkuudenkin. Muistivihkoonsa hän merkitsi äänestyksen aloittamisen olleen elämänsä vaikein tehtävä. Samalla tavalla hän luonnehti asiaa vaimolleen samana päivänä kirjoittamassaan pitkässä kirjeessä. Hän arveli joutuvansa yhdessä muiden porvarillisten senaattorien kanssa hyökkäilyjen kohteeksi: »Epäilemättä maalataan meidät kansan asian ja sen itsenäisyyden pettureiksi». Hän arveli vaimonsakin saavan tästä osansa ja tätä katsottavan nurjin silmin tai ehkä säälien »kuten murhepukuista» — Kaisa Kallio oli vastikään nähnyt itsensä unessa surupukuisena ja kertonut unen miehelleen, joka arveli unen näin toteutuneen. Mutta menettelynsä oikeutuksesta Kallio oli vakuuttunut. Päiväkirjaansa hän kirjoitti:

»Se oli elämäni vaikein tehtävä. Johdonmukaisuus vaati tätä, loukatun kansan tunto kehotti alkamaan vallankumousta ja äänestämään vastaan. Tätä harkitsin puoleen ja toiseen enkä tiedä mikä kansaa kohtaan olisi ollut parhain. Suomea ja sen itsenäisyyttä rakastan, vaan bolsevikkien turvin en usko sen tulevan ja siksi halusin kansan äänestystä, joka lähettää uuden lujan muurin oikeuksiaan suojaamaan.»

Vaimolleen hän perusteli ratkaisuaan ennen muuta laillisuudella. Manifesti ei ollut lainvastainen, ja hän oli mielestään menetellyt johdonmukaisesti hallituksen jäsenenä, koska hallitus oli tunnustanut väliaikaisen hallituksen »pesänhoitajaksi». Ja tietäen vaimonsakin joutuvan vastailemaan kysymyksiin hän kehotti tätä tekemään vastakysymyksen siitä, oliko menettelyssä jotakin lainvastaista.

Vielä seuraavissakin kirjeissään hän palasi laajasti asiaan jatkaen todisteluaan. Paitsi laillisuuteen hän viittasi myös realiteetteihin, vallankumouksen tai sotilasmiehityksen mahdollisuuteen.

»Minä en pelännyt ryssän pistimiä, enempi sittenkin tätä yllytystä, mutta minä en uskaltanut ottaa vallankumousta harteilleni — —» Kansan mieli oli kumouksellinen. Jos toisenlainen menettely olisi johtanut nälkään ja verenvuodatukseen, niin tuomio olisi langetettu senaatille. Nyt sen sijaan »menemme vaalien kautta kohtaloitamme kohden ja sitten on käytävä edelleen, tuli mitä tuli».

Tämä »elämänsä vaikein ratkaisu» kiusasi Kalliota siis pitkään, ja hän kävi aivan ilmeisesti vaikeaa sisäistä kamppailua todistellessaan itselleen, että oli menetellyt oikein. Hän oli sentään vanha perustuslaillinen ja aktivisti, ja nyt hän oli äänestänyt mitä ratkaisevimmassa asiassa itsenäisyyslinjaa vastaan. Hän perusteli menettelyään lailla, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän reaalisella tilanteella, tarkoituksenmukaisuudella. »Olen vastarinnan mies, vaan lasken myös mikä kestää», hän kirjoitti vaimolleen, joka hänen pettymyksekseen myös ihmetteli ratkaisua ja vähän paheksuikin.

Ja 12.8. hän aamuyöllä herättyään tarttui Snellmanin mietteisiin ja luki niitä. Törmättyään tuttuun lausumaan siitä, kuinka kansakunta ei saanut tavoitella mitään muuta kuin sitä, minkä se pystyi omin voimin saavuttamaan ja säilyttämään, hän lopetti ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän arveli Snellmaniin vedoten:

»Ehkä mekin voimme nyt horrostilassa vastustajan ollen jotakin vallataki, vaan säilyttää se aina, siinä toinen kysymys, ja se määrää minun politiikkani – -.»

Tokoin senaatti hajoaa

Tokoin senaatti oli koko olemassaolonsa ajan horjuvalla pohjalla. Kallio kertoi vaimolleen useinkin aikeistaan erota sekä että muitakin senaattoreita olisi lähdössä. Näin oli toukokuun alkupuolella ja uudelleen heinäkuun alkupuolella, jolloin hän kertoi »erostamme» neuvoteltavan. Ja kun valtalakipäätös kypsyi, vahvistuivat erotuumat.

»Hallituksesta lähtevät joko sosialistit tai me muut», ennusti Kallio 18.7. arvellen porvarien lähtevän. 19.7. hän kertoi porvarillisten senaattorien päättäneen pyytää eroa, jotta he eivät vaikeuttaisi vallan ottaneen eduskunnan pyrkimyksiä. Hän ennusti kylläkin eduskunnan pyytävän heitä jäämään paikoilleen.

Kun eduskunta oli hyväksynyt 25.7. valtalain, kaikki 11 senaattoria Serlachiusta lukuun ottamatta jättivät väliaikaiselle hallitukselle eronpyyntönsä. Se pyysi kuitenkin senaattoreita toistaiseksi pysymään toimissaan. Senaattorit olivat 3.7. Stahovits`in luona ja lupasivat tämän pyynnöstä jäädä siksi kunnes uusi eduskunta kokoontuisi.

»Siis ensi marraskuuhun asti viivyn täällä, ellei ylhäältä eli alhaalta tule olo mahdottomaksi.», kommentoi Kallio puolisolleen, jonka hän tiesi pettyvän. Hän itse oli nyt optimistisempi, uskoi siihen saakka saavansa jotakin aikaan maanviljelyksen hyväksi ja kertoi olevansa nyt taas tyyni vaikean eilisen jälkeen.

Seuraavat viikot olivat tavattoman vaikeita. Tiedot eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista saivat väkijoukot kiihtymään, ja sosialistit pitivät hajotusta laittomana. Puhemies Manner laski eduskunnan lomalle ilman että sille virallisesti ilmoitettiin hajottamisesta, mitä Kallio paheksui.18 Yhteiskunta kävi yhä levottomammaksi.

Linnoitustöiden päättyminen lisäsi työttömyyttä ja elintarviketilanne vaikeutui koko ajan. Lakot olivat kasvattaneet työväestön voimantuntoja, ja järjestysvalta oli epävarmoissa käsissä, lakkoilevilla miliiseillä ja venäläisellä sotaväellä. Sosialistien parissa hahmottui vallankumouslinja samalla kun porvarillisella puolella alkoi versoa maan vapauttamiseen tähtäävä aktivismi suojeluskuntaliikkeen muodossa.

Senaatti olisi kenties voinut lupauksensa mukaisesti jatkaakin asioiden hoitamista, elleivät suuret elintarvikelevottomuudet ja – ryöstöt olisi päässeet irti juuri samaan aikaan. Kallio joutui pahimpaan aikaan taas elintarvikevastuuseen; hänet määrättiin 4.8. vt. elintarvepäälliköksi. Elintarvikeosaston virkamies, kanslisti Sundqvist julkaisi esimiehelleen mainitsematta Virallisessa lehdessä voin ja juuston rajahinnat, jotka Väinö Wuolijoki, elintarvikeasioista varsinaisesti vastaava senaattori, oli määrännyt. Kallio totesi skandaalin välttääkseen suostuneensa Wuolijoen rajahintoihin.

Ne olivat tuntuvasti alhaisemmat kuin mitä tuottajapiirit olivat halunneet, mutta kun samaan aikaan ilmeni jakeluhäiriöitä, kiihtyi väkijoukkojen mieliala niistäkin.

Elintarvikelevottomuudet alkoivat Turusta. Ne kestivät siellä kolme päivää. Väkijoukot olivat kiihtyneet siitä, ettei vointarkastuslaitoksen varastoista — »Wuolijoen keräämistä varastoista» Kallion mukaan ollut sillä viikolla jaettu voita, ja kävivät Valion
voivarastojen kimppuun. Ne olivat odottamassa Venäjälle vientiä eivätkä suinkaan hinnannousua, kuten väkijoukko uskoi, mutta usko vaikutti enemmän. »Ryöstivät Valion voit ja jakoivat 30 dritteliä ilmaiseksi», kirjasi Kallio muistivihkoonsa 10.8.22 Kaikkiaan väkijoukko anasti varastoista yli 25 000 kiloa voita.

Päivää myöhemmin tapahtumat toistuivat Helsingissä. Kaupungissa pidettiin mielenosoituksia ja torikokouksia, joissa päätettiin ottaa voita viidellä markalla kilo. Kuponkeja vastaan varastoista jaettiin 9 000 kiloa voita, 197 dritteliä, minkä Kallio totesi ryöstetyn. Seuraavana päivänä, 12.8., mellakat jatkuivat entistä laajempina, ja niihin osallistui aamupuoleen noin 2 000, iltapäivällä jo 4000-5 000 henkeä. Torikokoukset päättivät jatkaa voiryöstöjä.

Kallio oli tuolloin ainoana asioista vastaavana senaattorina kaupungissa. Hän yritti ensin turhaan 11.8. saada yhteyttä Wuolijokeen, joka asui Korsossa, ja kun tämä ei onnistunut, hän sai voimakasiinien ovet lukituiksi ja avaimet Valion haltuun sinä iltana.

Kun hän kuitenkin tiesi, ettei vallattomuus loppuisi siihen, hän otti avaimet seuraavana päivänä ja vei ne kaupungin poliisimestarin hoitoon määräten tämän järjestyksen valvojana vastaamaan siitä, ettei ryöstöjä tapahdu.

Sunnuntai 12.8. menikin ohi pelkin uhkauksin, mutta seuraavana päivänä joukot olivat taas jalkeilla vaatimassa voimakasiinien avaamista? Päätettiin aloittaa kunnallinen suurlakko ja lähetettiin lähetystö viemään kokouksen ponsia senaattori Wuolijoelle, joka nyt oli virkapaikallaan. Lähetystö vaati Wuolijokea mukaansa selvittämään voin ja maidon hintatilannetta väkijoukoille, mutta Wuolijoki kieltäytyi. Kun lähetystö alkoi esiintyä uhkaavasti, Wuolijoki suuttui ja ilmoitti eroavansa siinä paikassa.

Sitä ennen hän oli ehtinyt luvata 800 dritteliä voita viidellä markalla kilo, vaikka sen vahvistettu rajahinta oli 8,60. »Ja näin pakkoluovuttivat 956 dritteliä», kirjasi harmistunut Kallio. »Wuolijoen lupaus tuotti noin 175 000 markan häviön, josta Tokoin osalle häviö 800 dr., jotka hän 800 dr. lisäksi antoi seuraavana päivänä, kun minä estin viennin», Kallio laski tappioita Wuolijoen ero oli joka tapauksessa pysyvä. Lähtöään esteleville senaattori sanoi yksinkertaisesti, että hänellä on samanlainen lakko- oikeus kuin muillakin 28 Tilanne oli sosialisteille kiusallinen.

Tokoi vaati SDP:n puoluehallintoa ja eduskuntaryhmää asettamaan elintarvikepäällikön tai hän eroaisi. Toistaiseksi oli Wuolijoen tehtäviä asettunut hoitamaan Kallio, mutta tätä Tokoi ei hyväksynyt, vaikka O. W. Kuusinen sitäkin ehdotti. Lopulta Tokoi —jolle oli tärkeintä, ettei hänen kanssaan hinta-asioista eri mieltä oleva Tanner tullut paikalle — otti itse elintarvikeasiat vastuulleen.

Tokoin ehtona oli ollut, että eräitä kuluttajahintoja alennettaisiin, elintarvelain valvontaa tiukennettaisiin ja elintarvelautakuntien valtuuksia lisättäisiin. Hintakysymys oli vaikea. Hän lupasi asian väkijoukoille saadakseen lakot loppumaan, mutta senaatissa asia joutui vastatuuleen. Oli selvää, että hinnan alentaminen johtaisi voin ja maidon katoamiseen kokonaan kuluttajamarkkinoilta. Tokoi ehdotti hinnanalennuksen korvaamista tuottajille valtion
varoista.

Kallio oli jyrkästi eri mieltä, ja häneen yhtyivät paitsi porvarilliset senaattorit myös Tanner. Kallio ja Tokoi riitautuivat jo mellak kaselvittelyjen loppuvaiheissa, kun Kallio halusi sulkea makasiinin, mutta Tokoi lupasi väkijoukolle vielä 100 dritteliä voita. Kallio ilmoitti tällöin Tokoille, että kun tämä oli asiaan kajonnut, hän sai siitä vastatakin. Tokoin politiikkaa Kallio ei ymmärtänyt alkuunkaan, elintarpeiden jakamista alennettuun hintaan kaupunkilaisille, »niin rikkaille kuin köyhillekin».

Senaatissa Kallio esitti jyrkän vastalauseensa Tokoin suunnitelmiin osoittaen laskelmia, »kuinka mahdottomiin tuloksiin se vie, että valtio rupee täten kaupunkeja valtion kustannuksella ruokkimaan». Hän esitti laskelman, jonka mukaan »valtio ja maaseutuväestä tulisivat tämän kautta välillisesti maksamaan toista miljoonaa markkaa kuukaudessa kaupunkilaisten ja taajaväkisten yhdyskuntain asukkaiden hyödyksi». Sitä hän kyllä piti kohtuullisena, että valtio yhdessä kun tien kanssa pitäisi huolta vähävaraisten toimeentulosta ja ehdotti elintarveosastolle annettavaksi tehtäväksi laatia järjestelmä, jolla maidon saantia vähävaraisten lapsille helpotettaisiin. Lopuksi hän vielä huomautti, ettei kukaan ollut kyennyt osoittamaan esitetyn rajahinnan olevan yli tuotantokustannusten, eikä siksi pitänyt alentamista mahdollisena. Kallioon yhtyivät kaikki porvarilliset senaattorit ja Tanner, jonka laskutoimitukset osoittivat samaa kuin Kallionkin. Kallio huomautti vielä, ettei Tokoi sanallakaan puhunut esimerkiksi suurten tulojen verosta, jonka hän sitten mainitsi antaessaan selityksiä erostaan seuraavan päivän (17.8.) Työmiehessä.

Tappiostaan loukkaantunut Tokoi siis erosi senaatista. Kallio ei hallituksen puheenjohtajan lähtöä surrut. »Hän oli kokonaan suurten joukkojen mies, eikä hallitusmies, kuten toivottiin», Kallio arvosteli Tokoita tämän eropäivänä ja jatkoi seuraavana päivänä tuntuvan melkein paremmalta, kun Tokoi meni, »joka osoittautui sellaiseksi heiluriksi». Killion antipatia Tokoita kohtaan oli nähtävissä selvästi lähes koko hallituksen työskentelyajan. Samalla tavalla lienee Tokoi suhtautunut Kallioon, esimerkiksi muistelmissaan hän sivuuttaa huomiota herättävän vähällä Kallion työn senaatissa, etenkin elintarvikeasioissa.

Voimellakoiden päivät olivat Killiolle tuskallisia. »Mun krokotiilien luolassa», hän kirjoitti 14.8. kuvatessaan ryöstöjä ja kertoi senaattorien kiirehtineen eronpyyntöjään Kun Tokoi nyt lähti, ei hänen lähtönsä ollut senkään vertaa mahdollista kuin ennen: »Lähtisin mielelläni minäkin, vaan ei sovi miehen paeta, kun ei ole miehiä rintamassa.»

Kallio olisi nyt ollut ilmeisesti halukas ottamaan elintarveasiat hoitoonsa, mutta Tanner suostui sitten. Hänen esityksestään 17.8. määrättiin viljallekin rajalunnat. Kallio vastusti mielestään liian alhaista hintaa, mutta esitys hyväksyttiin. Elintarvekysymys pysyi vaikeana, kun Kallio — joka periaatteessa hyväksyi hintasään
nöstelyn välttämättömyytenä – näki kohtuuttoman alhaisten hintojen sekoittavan tuotantosuhteet. Alkiolle hän selitti 25.8. yhteenottoaan heinän hintakysymyksestä venäläisten kanssa. Nämä vaativat heinäkilon hinnaksi 40 penniä. Mutta kun maitolitran tuottoon tarvittiin ainakin 2,5 kiloa heiniä, olisi tuo hinta ollut mahdoton, vaikka maidon hintakin oli luonnottoman alhaalla. Ja hallitusvalta oli voimaton: jos määrättiin korkea rajahinta, venäläiset ottaisivat sotaväen tarpeisiin kuitenkin pakolla. »Kyllä olotila on monessa suhteessa niin surkea, varsinkin huligaanisuuden ja ryssien tähden, että monesti joutuu ajattelemaan jättää asema pistimien varaan — —» valitti kiusaantunut Kallio. Ainoana selkeästi tuottajien edustajana hän jäi vähemmistöön tai jopa yksin alan kysymyksissä, kuten 30.8.; mikä ei myöskään lisännyt työhaluja.

Kallio ei haluistaan huolimatta hallitusta jättänyt. Sitä vastoin sosialistit jättivät nyt yksi toisensa jälkeen toivottoman tehtävän kapinaa uhkuvien omiensa ja porvarien välissä. Tokoin eron jälkeen SDP:n puoluetoimikunta kehotti sosiaalidemokraattisia senaattoreita jättämään paikkansa. Ailio ja Voionmaa lähtivät »lomalle», ja jäljelle jäivät vain Tanner ja Paasivuori. He hoitivat tehtäviään jotenkuten omiensa ankarassa painostuksessa 5.9. asti. Lopullinen ero myönnettiin 8.9.

Hallituskriisi oli nyt lopullisesti tosiasia, eikä paluuta kaikkien puolueiden koalitioon ollut. Kansan kahtiajako oli edennyt niin pitkälle, ettei kehityksen pysäyttäjiä enää löytynyt kummastakaan leiristä. Ratkaisua etsittiin mm. sosialistisesta senaatista. »Tokoi—Manner yrittää uutta senaattia?», kirjasi Kallio muistikalenteriinsa 18.8. kohdalle, ja Paavolainen olettaa Stahovitsin tarjonneen hallituksen johtoa myös Tannerille Samaan aikaan Stahovits kävi neuvotteluja porvarillisten senaattorien kanssa näiden jäämisestä paikalleen, ja 23.8. nämä ilmoittivatkin suostuvansa.

Vajaalukuinen senaatti järjestäytyi uuden varapuheenjohtajansa, nuorsuomalaisen professori E. N. Setälän johdolla 8.9. jakaen päälliköittä jääneet toimituskunnat. Kallionkin työt lisääntyivät.

Maanviljelystoimituskunnan lisäksi hänestä tuli kamaritoimituskunnan elintarveosaston päällikkö, minkä lisäksi hänestä tuli kulkulaitostoimituskunnan apulaispäällikkö yleisiä töitä käsiteltäessä; yleisten töiden päälliköksi hänet oli määrätty jo 18.8.191744 Sittemmin hänet valittiin myös senaatin valtiovarainvaliokunnan jäseneksi ja kamaritoimituskunnan vt. päälliköksi.

Eduskuntavaalit 1917 — »Wilkuna-vaalit»

Kyösti Kallio oli jo pian 13-vuotisen valtiopäiväuransa aikana silloin tällöin harkinnut vaaleista jättäytymistä. Vuonna 1917, kaikin puolin epänormaaleissa ja vaikeissa oloissa, hän harkitsi sitä vakavammin kuin koskaan aikaisemmin.

Koko uusi tilanne, samaan aikaan senaatissa ja kansanedustajana arvioimassa senaatin toimia, oli Kalliolle outo. Hän tahtoi noudattaa parlamentaarista menettelyä, vaikka ei puolueensa virallinen edustaja hallituksessa ollutkaan. Tärkeimmissä kysymyksissä hän oli eduskunnassa selostamassa senaatin kantaa ja vastasi kansanedustajien esittämiin kysymyksiin. Myös eduskuntaryhmänsä mieltä hän tiedusteli usein ja piti ryhmää ajan tasalla. Samalla hän kuitenkin esitti eduskunnasta ja ryhmästäänkin kitkerää arvostelua, milloin hän näki esitettävän asiattomuuksia tai kohtuutonta kritiikkiä. Hän kertoi aikovansa huhtikuussa jättää edustajantoimensa kesken kauden. Kun hajotusmanifestin julkaisupäätöksen jälkeen alkoi voimakas arvostelu »promulgeeraajia» vastaan, kävi Kallionkin mielessä ajatus jättää koko politiikka ja eduskunta siinä mukana. Omistakin varsinkin Juutilainen Maakansassa kävi Kallion kimppuun kiivaasti, mikä kiusasi häntä, vaikka nyt sai tukea ennen pidättyvältä Alkiolta.

Toisaalta oli muitakin, jotka aikoivat jäädä pois vaaleista. Hajotusta vastustaneet pitivät tulossa olevia vaaleja laittomina, ja enempää sosialistien kuin itsenäisyysmiestenkään osallistuminen niihin ei ollut alun perin selvä. Sosialistit yrittivät pariin kertaan kokoontua vanhana eduskuntana, kun puhemies Kullervo Manner kutsui eduskunnan koolle, mutta kun muut eivät osallistuneet, jäivät kokoontumiset pelkiksi mielenosoituksiksi.49 Tokoin hallituksen hajottua sosialistit joka tapauksessa alkoivat valmistautua vaaleihin kärjekkäämmissä luokkataistelutunnelmissa kuin koskaan aikaisemmin. Jyrkissä merkeissä lähtivät liikkeelle myös eri puolueiden itsenäisyysmiehet. Kritiikki senaattia ja senaattoreita kohtaan oli armotonta ja aiheet vaihtelivat arvostelijan mukaan kansan nälkiinnyttämisestä isänmaan myymiseen.

Kallio horjui. Hänen teki mieli jättäytyä sivuun, mutta toisaalta hänen tapansa ei ollut luopua: »Mielelläni kieltäytyisin ehdokkuudesta, vaan silloin jo vetäisin tuomion päälleni», hän kirjoitti 5.8. ja arveli parin päivän kuluttua senaatin saavan ehkä tuomion »eduskunnalta ja ehkä vaaleissakin». Hän halusi nähdä, mikä tuomio olisi.

Kyösti Kalliota arvosteltiin kotiseudullaan epätavallisen paljon. Osaksi se johtui siitä, että itsenäisyysmieliala oli poikkeuksellisen voimakasta Pohjois-Pohjanmaalla. Hän oli yhdessä K. J. Ståhlbergin ja vanhasuomalaisen Arthur Lagerlöfin kanssa porvarillinen pääehdokas, ja heiltä itsenäisyysmiehet ja heidän lehtensä Uusi Päivä tiukimmin kyselivät itsenäisyyskantaa. Mutta vielä suurempi tekijä oli Kyösti Wilkunan esiintyminen Kallion kiivaana vastustajana.

Kyösti Wilkuna ja Kyösti Kallio olivat naapureita, ikätovereita ja pitkään läheisiä ystäviä. He toimivat yhdessä Nivalan nuorisoseurassa, ja kun Wilkuna kirjoitti nuorisoseuran näyttämöä varten näytelmän Taas uusi päivä kaiken muuttaa voi, hänen arvellaan kuvanneen päähenkilössä, nuorisoseuran johtajassa juuri Kyösti Kalliota. Kun Wilkuna lähti Helsinkiin opintojensa ja kirjallisten töittensä pariin, Kyöstit olivat keskenään kirjeenvaihdossa, jossa kosketeltiin intiimejäkin kysymyksiä. Kirjallisuus kiinnosti kumpaakin, ja he erittelivät lukukokemuksiaan toisilleen.54 Myös politiikka yhdisti ystävyksiä, vaikka Wilkuna kodinperinnöltään olikin suomettarelainen. Kansallishenki ja perustuslaillisuus yhdisti heitä, ja kun Kallio oli säätyvaltiopäivillä, hän kävi usein vierailulla Wilkunoiden — myös rouva oli Nivalasta — kodissa keskustellen niin koti- kuin puolueasioista. Wilkunan elämän edistymistä ja kirjojen menestystä Kallio seurasi tarkoin ja kirjoitti niistä usein vaimolleen.

Wilkunan historialliset romaanit kuuluivat hänen mielilukemistoonsa. Säästöpankin kamreerina Kallio auttoi Wilkunaa tämän yleensä hankalissa raha-asioissa.

Vaikka Wilkuna lukeutuikin vanhasuomalaisiin, hän suhtautui nuorsuomalaisen Kallion valtiopäivätyöhön myönteisesti Kaikulehteen kirjoittamissaan katsauksissa. Toisen sortokauden aikana Wilkuna irtautui puolueestaan ja siirtyi jyrkän perustuslaillisille kannoille.

Maalaisliittoon hänen suhteensa oli kauan varsin myönteinen, ja hän oli kirjeenvaihdossa Alkion kanssa vuoteen 1915 saakka. Ensimmäisen maailmansodan aikana Wilkuna liittyi aktivisteihin ja ryhtyi syksyllä 1915 yhteistyössä aktivistijohtajien Kai Donnerin ja V. O. Sivenin kanssa jääkärivärväriksi.

Nivalan jääkärivärväyksen vaikeudet on jo aikaisemmin todettu. Wilkuna jäi kiinni ja ilmoitti kuulustelijoilleen varsin vaarallisia tietoja, jolloin Kallio joutui kiireesti selvittämään tilannetta. Wilkuna itse joutui Spalernajan vankilaan, mistä hän katkeroitui. Wilkuna syytti — täysin aiheetta — Kalliota ilmiantajakseen, ja entisten ystävien suhde muuttui perusteellisesti ja pysyvästi. Ystävyyden tilalle tuli viha, jossa Wilkunan luonteen psykopatologiset puolet purkautuivat valtoimenaan.

Vapauduttuaan maaliskuun vallankumouksen jälkeen Wilkuna ryhtyi innokkaaseen poliittiseen työhön uuden ryhmittymän, »suomalais-kansanvaltaisen» puolueen riveissä. Tähän ryhmittymään liittyi aktivisteja sekä entisiä nuor- että vanhasuomalaisia. Ryhmän äänenkannattaja oli Uusi Päivä, jota toimitti Wilkunan ystävä maisteri Eino Railo. Wilkuna sai Nivalaan palattuaan huhtikuussa 1917 sankarin vastaanoton, mikä vauhditti hänen poliittista työtään itsenäisyysasian merkeissä.

Päävastustajakseen Wilkuna koki Kallion. Hän esitti julkisesti syytöksiä tämän osallistumisesta vangitsemiseensa ja väitti tämän — tai senaatin — suunnittelevan uusia itsenäisyysmiesten pidätyksiä. Kallio luonnollisesti torjui tällaiset väitteet, mutta hän oli kaukana, kun taas Wilkuna oli Nivalassa. Kallio seurasi entisen ystävänsä esiintymisiä vaimonsa ja muitten tukijoittensa kirjeistä huolestumatta. »En minä välitä niistä Wilkunan hommista, historia sen vasta vuosikymmenien jälkeen arvostelee. Olkoon hän nyt suuri ja viisas», hän rauhoitti vaimoaan toukokuussa Wilkuna puolestaan uhosi sen ajan jo olevan ovella, jolloin Kallio »vedetään takinhännästä paikalle, jossa hänen olisi tullut alunpitäen pysyä».

Mahdollisuus vetää Kallio takinhännästä paikalleen tarjoutuikin Wilkunalle eduskuntavaaleissa. Wilkuna vastusti luonnollisesti jyrkästi hajotusta ja järjesti Nivalassa 12.8. kansalaiskokouksenkin, joka sähkötti senaatille, ettei uusia vaaleja tahdota eikä niihin otettaisi osaa. Tarmokkaasti kokousta johtanut Wilkuna sai myös sähkeeseen allekirjoitukset kaikkiin porvarillisiin puolueisiin lukeutuvilta, vaikka mukana oli maltillisiakin, mm. Kaisa Kallion veli Heikki Kivimäki. Kokoukseen otti osaa toista sataa henkeä.

Wilkuna lähti eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi yhtyneiden suomalaisten puolueiden vaaliliitossa. Tunnuslauseenaan »Suomen riippumattomuus» hän kävi kovan vaalitaistelun kirjoitellen ahkerasti ja pitäen runsaasti puheita lähiseudulla, eritoten Nivalan kylissä, Kyösti Kallion perinteisten äänestäjien parissa. Päähyökkäyksensä hän kohdisti maalaisliittoon ja sen näkyvimpään poliitikkoon Kallioon. Hän tuomitsi maalaisliiton luokkaitsekkyyden ja ennusti koko puolueen pian kuihtuvan, olihan sillä niin kehnot johtajat, että koko puoluetta voi kutsua roskankaatopaikaksi. Kaltiolle Wilkuna keksi värikkäitä ilmaisuja, joista »pärehousu» tai »maalaiskarrieristi ja poliittinen sirkustemppuilija» olivat miedommasta päästä.

Kallio seurasi Wilkunan menoamista hermostumatta. Hän oli vakuuttunut, ettei tämä tulisi valituksi, vaikka saisi innostumaan joitakin Kallion kannattajia, lähinnä Nivalan kirkonkyläläisiä. Sivukylissä oli toisin, minkä Wilkuna myös itse huomasi. Maliskylälläkin hänen kuulijansa »ähkyivät maalaisliittolaisuuttaan» ja Kalliolle kerrottiin kilpailijan suorastaan ajetun -ulos. »Rajoitettu on se joukko, joka puoluetta muuttaisi enkä usko läheltä ainakaan sen nimen vetävän», ennakoi Kallio aivan oikein vaalin tulosta.

Enemmän kuin Wilkunasta hänellä oli huolta omistaan. Maalaisliittoväkikään ei ymmärtänyt ilman muuta senaatin menettelyä eduskunnan hajotuksessa, ja puolueosastot lausuivat paheksumisensa siellä täällä julki. Kallio kirjoitti artikkeleita Liittoon selvittääkseen päätöksen taustoja, mm. kolmiosaisen artikkelisarjan »Miten laki Suomen korkeimman vallan käytöstä syntyi», jonka viimeinen osa julkaistiin lehden pääkirjoituksena 17.8., mutta vastapropagandaaki.n riitti. Samalla kun Kallio oli kahden vaiheilla ryhtymisestä ehdokkaaksi, hän huolestui myös siitä, tokko häntä ehdokkaaksi haluttaisiinkaan, sillä nurjamielisiä hänellä oli omassa piirissään aina riittänyt. »En tiedä luottaako Pohjanmaan kansa minuun», hän mietiskeli 5.6. tietäessään kansan mielialan vallankumouksellisuuden ja arveli, että jos yllytys Nivalassa voittaisi alaa hän jäisi pois vaaleista, koska »muiden äänillä en sinne halua». Viikkoa myöhemmin hän aprikoi, vieläkö hänet pantaisiin listoille, ja kun Haapajärveltäkin kantautui tietoja senaatin »huutamisesta alas», hän oli epävarma listalle tulostaan. Tällöin hän myös alkoi puhua kieltäytymisestään, josta ilmoitti ensiksi kansanedustaja Jalmari Haapaselle.

Vaalipiirin piirikokous pidettiin Kempeleessä 19.8. Osoittautui, ettei Kallion luottamuksessa ollut valittamista. Hänet asetettiin ehdokkaaksi heti ensimmäisenä nimenä. Lähipäivinä pidettiin useita paikallisosastojen kokouksia, joissa perustettiin myös Kallion nimen sisältäviä listoja. Kallio oli kuitenkin yhä epätietoinen. Hautamäelle hän ilmoitti, ettei lähde listalle, »jos Nivala ei vaadi». Kun Nivalasta ei ollut piirikokouksessa ketään, ei hänellä siten ollut varmaa tietoa kotipitäjän kannatuksesta. Hän arveli 21.8. vaimolleen kallistuvansa kieltäytymisen kannalle.

Kallio lähetti 24.8. Liittoon sähkeen, jossa hän ilmoitti lyhyesti kieltäytyvänsä ehdokkuudesta. Lehti puolestaan kehotti seuraavana päivänä sähkeestä kertoessaan valitsijayhdistyksiä jättämään senaattori Kallion nimen listoiltaan, ja jo päätetyistä listoista piti nopeasti valtuuttaa joku valitsemaan tilalle toinen.

Nimekkäimmän kansanedustajan jääminen pois muutenkin kriittisissä vaaleissa olisi epäilyksittä merkinnyt maalaisliitolle varmaa tappiota. »Kieltäytymisesi on tehnyt maalaisliiton miehiin ja nivalalaisiin masentavan vaikutuksen», kuvasi Kaisa Kallio ja kertoi monen entisen epäilijän nyt pelkäävän »maan horjuvan», kun Kallio ei olisi mukana Nivalasta lähetettiinkin heti Liittoon sähkösanoma, jossa torjuttiin Kallion nimen poistaminen listoilta, ellei hän ehdottomasti kieltäytyisi. Lukuisat yhteydenotot ja vetoomukset saivatkin Kallion päätöksen muuttumaan hyvin pian, ja hän antoi myöten. Samalla hän tosin korosti tekevänsä sen »ainoastaan äärimmäisen välttämättömyyden pakottaessa, ellei asioita voida muuten järjestää ja jos kieltäytyminen tuottaa maalaisliitolle tuntuvaa vahinkoa». Liitto saattoi jo kertoa puolueväelle 29.8. Kallion tulevan sittenkin ehdokkaaksi, koska »sangen monet valitsijayhdistykset olivat ehtineet järjestää jo senaattori Kallion ehdokkaaksi ja hänen kieltäytymisensä olisi aiheuttanut voittamattomia vaikeuksia vaalipaperien järjestelyssä».

Kallio myönsi katuvansa vähän kieltäytymissähkettään muutettuaan näin pian kantaansa, mutta arveli sen kuitenkin panneen »ihmiset ajattelemaan vähän, mitä rauhaamme tulee» Kallion kieltäytyminen aiheutti lisävaivaa puoluesihteerille, mitä Hautamäki vähän Kalliolle valittelikin, mutta epäilemättä se vaikutti herättävästi äänestäjiin ja oli maalaisliitolle hyvinkin tärkeä asia.

Kallio tiesi kieltonsa ja suostumuksensa aiheuttaneen myös suuttumusta ja myönsi olleensa hermostunutkin vaalien vuoksi, mutta ratkaisun tehtyään hän jäi odottamaan tulosta rauhallisesti, »tuli mitä tuli».

Vaalit menivät erinomaisesti niin puolueen kuin Kallionkin kannalta. Vaaliagitaatioon hän ei senaattorikiireiltään ehtinyt ja piti vain yhden puheen 29.9. Nivalan nuorisoseuran talolla. Luottamusta riitti kuitenkin reilusti. Yhteensä Kallion listat kokosivat yli 6200 ääntä, mistä hänen äänimääräkseen laskettiin 3 705 ääntä. Se oli taas vaalipiirin selvästi korkein. Kallio oli iloinen menestyksestään ja totesi, ettei olisi noin hyvään menestykseen uskonut.

Ei Kalliolla ollut aihetta surra myöskään kilpailijansa menestystä, joka jäi vaatimattomaksi. Kova kampanja tuotti vain »muutamia satoja ääniä, vaikka näytti parjaustyötä tehneen», kommentoi Kallio Wilkunan tulosta.

Vaalimenestys vaikutti epäilemättä rohkaisevasti työn rasittamaan senaattoriin. Rohkaisua tarvittiinkin, sillä työkenttä ei ollut helpottamaan päin, vaan päinvastoin.

Taas nälkää säännöstelemässä

Jo ennen eduskuntavaaleja Kallio nimitettiin vajaalukuisen senaatin uudelleen järjestäytyessä myös elintarvepäälliköksi. Koko ajan kärjistyvissä oloissa hän joutui keskittymään elintarveasioihin, vaikkei niiden muodollisena hoitajana koko aikaa ollutkaan. Kallion virallinen vastuu elintarveasioista päättyi jo vajaan kahden viikon kuluttua. Senaatti kääntyi heti Tannerin ja Paasivuoren lähdön jälkeen Keskusosuusliike Laborin toimitusjohtajan Harald Åkermanin puoleen pyytäen tätä avustamaan elintarvikeosaston hoitamisessa. Erityinen senaatin ja porvarillisten eduskuntaryhmien maatalousmiesten lähetystö kävi pyytämässä Åkermania suostumaan, ja mukana oli myös Kallio. Syyskuun 17. päivänä Åkerman astui virkaansa kamaritoimituskunnan päällikkönä, jolle elintarvikeasiat kuuluivat.ss Åkerman oli aktivisti, Sotilaskomitean jäsen, ja hänellä oli tehtävään astuessaan muitakin tarkoitusperiä kuin ihmisten nälän mahdollisimman oikeudenmukainen säännöstely.

Myöhemmin Åkerman myönsikin tulleensa tehtävään ennen muuta aktivistien painostuksesta tarkoituksenaan mm. hankkia mahdollisimman suuria määriä viljaa ja muita tarvikkeita sekä varastoida niitä »sopiviin paikkoihin tulevia sotatoimia silmällä pitäen».

Kallio ei tiennyt Åkermanin taka-ajatuksista, mutta tämän politiikkaa hän ei koko aikana voinut ymmärtää eikä hyväksyä. Oman työtaakkansa helpottumisesta uuden elintarvepäällikön saamisen myötä hän kyllä iloitsi, mutta tämän ohjelman nähtyään hän havaitsi ilonsa ennenaikaiseksi. Kun Åkerman virkaan astuessaan esitteli elintarveohjelmansa, Kallio esitti heti vastalauseensa ja seuraavan kuukauden aika oli yhtämittaista taistelua senaatissa Åkermanin ja Kallion ohjelmien välillä. Kallio suhtautui Åkermaniin heti alkuun epäillen jo hänen yläluokkaisen liikemiestaustansa vuoksi ja epäili, ettei tämä ymmärtäisi kansan tarpeita.

Epäilys osoittautui oikeaksi ja »Åkermanin politiikka» johti maan elintarveasiat nopeasti mitä vaikeimpaan sekasortoon. Senaatti oli pyrkinyt turvaamaan suurten asutuskeskusten elintarvikehuoltoa hankkimalla valtion viljanhankintoja hoitamaan

Suomen elintarpeiden Tuontikunnan ostoin kaupunkeihin varastoja. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan suurin osa valtiolle luovutetusta viljasta jäi paikallisille kuntien elintarvikelautakunnille, eikä keskusvarastoja syntynyt. Åkerman pyrki ratkaisemaan asian määräämällä, että vain Tuontikunta ja sen valtuuttamat henkilöt olivat oikeutettuja ostamaan viljaa tuottajilta. Ja saadakseen viljaa kertymään varastoihin Åkerman ajoi asetukseen harvinaislaatuisen lisäyksen: viljamonopolia hallussaan pitävä Tuontikunta oikeutettiin ylittämään viralliset rajahinnat kolmanneksella (90 p/kg-1,20 mk/kg). Ylitysoikeuden piti olla salainen ja vain Tuontikunnan tiedossa.

Kallio näki heti, mihin ohjelma johtaisi. Häntä oli informoitu uusista suunnitelmista jo ennen Åkermanin astumista virkaansa, ja hän oli lausunut kielteisen käsityksensä julki. »Ihmiset tahtovat olla niin liiaksi omanvoiton pyyteisiä, olipa kysymys tavaroista tai työvoimasta — — korkea hinta eli lakko, siinä nykyajan ohjelma», hän varoitti. Häntä huolettivat myös monet kaupan ja teollisuuden etuja ajavat lähetystöt uuden elintarvesenaattorin luona. Myöhemmin Kallio kertoi olettaneensa Åkermanin hänen varoituksistaan luopuneen suunnitelmastaan.

Kun Akerman esitti ohjelmansa, syntyi tuima ottelu, jonka Kallio sillä kertaa hävisi. Kallio todisteli liikkuvien ja vieläpä salaisten hintojen tuhoisuutta ja ehdotti sen sijaan rajahinnan yleistä ja julkista nostamista 30 pennillä, mutta kun Åkerman asetti ohjelmansa hyväksymisen koko virkaan tulonsa ehdoksi, Kallion puolelle asettui vain yksi senaattori, Holsti. Kallio oli niin vakuuttunut Åkermanin politiikan turmiollisuudesta, että olisi ottanut jälleen omalle vastuulleen elintarvikeasiatkin työtaakkansa kasvamisesta välittämättä. »Köyhien puolesta taistelen, vaikkei maailma sitä tunne», Kallio kertoi ja lisäsi elintarviketoimituskunnan virkamiesten pyydelleen häntä jäämään asioita hoitamaan. Aikiolle
hän kertoi pelkäävänsä asioiden hoitoa, kun uudessa päällikössä »liikkuu rikkaiden miesten kauppahenki.

»Åkermanin elintarvikeanarkia» — nimitys on Heikki Rantatuvan — kesti noin kuukauden, jonka jälkeen »sen täytyi luhistua», kuten Kallio ilmaisi. Se osoittautui täysin epäonnistuneeksi.

Kun viljamarkkinoilla havaittiin ostajien halukkuus ylittää rajahinnat, ei rajahinnoilla saanut mitään. Ja kun kaupunki- ja tehdaselintarvikelautakunnat pystyivät maksamaan korkeampia hintoja, jäivät maaseudun lautakunnat viljaa vaille. Uusia korotuksia odottavat maanviljelijät eivät olleet halukkaita luovuttamaan viljaa vanhoihin rajahintoihin, vaan sitä siirtyi runsaasti laittomaan kauppaan.

»Minulla on se vakaumus, että tällä kuukauden harha-askeleella olivat äärettömän turmiolliset seuraukset elintarvepolitiikassa ja sen vaikutukset tuntuvat vielä tänäkin päivänä sinä gulashi- ja jobbausliikkeenä, mikä sen kautta suuresti levisi», Kallio totesi perustellusti noin vuoden kuluttua.

Åkermanin kukistuminen lähti liikkeelle Maatalousseurojen Keskusliiton valtuuskunnan kokouksesta Helsingissä 10.-12.10.1917. Kokous, johon osallistui myös kuluttajien edustajia, tuomitsi yksimielisesti Åkermanin politiikan ja asettui kannattamaan kiinteitä rajahintoja.98 Senaatissa seurasi ankara yhteenotto Kallion ja Åkermanin välillä 13.10., jolloin enemmistö oli Kallion puolella. Kallio oli kertonut tunnelmistaan päivittäin vaimolleen ja väliin myös Alkiolle, ja hän perusteli kantojaan ennen muuta sosiaalisuudella, yhteiskunnan edun asettamisella yksityis- ja luokkaedun edelle: hänen politiikkansa tietäisi »rauhaa ja puutteen tasaamista». »Ajatelkoot maanviljelijät mitä tahansa, niin rajansa täytyy kaikella olla. Millä köyhät ostavat, jos siitä menee painonsa kultaa — —., kyseli suurviljelijä Kallio ammatti- ja puolueveljiltään, ja vakuutti alle tuotantokustannusten määrätyistä rajahinnoista vihoitteleville maanviljelijöille, että »rajahinnat ovat ihanne ryöstöjen ja tulipalojen rinnalla».

Vaimo kertoi pelottavista tunteista kotona: alituinen hintojen nousu oli »kamalaa köyhille. ja »tuo köyhä kuluttajajoukko» hirvitti häntä).

Kallio tiesi sosialistien ja bolgevikkien yhteydet ja sen että venäläiset vallankumoukselliset olivat aseistaneet suomalaisia. »Pian saamme verilöylyä odottaa», hän ennusti Alkiolle syyskuun lopulla 1917 puolustaessaan tälle elintarvikepolitiikkaansa. Åkerman aikoi erota heti tappion kärsittyään, eikä Kallio olisi pannut vastaan. Kallio merkitsi muistikalenteriinsa 17.10. Åkermanin jäävän toistaiseksi, »vaan minä järjestelen uusia aloitteita», ja tosiasiassa päävastuu siirtyi jo Kalliolle; virallisesti Åkerman erosi 2.11., jolloin Kallio määrättiin taas elintarvepäälliköksi.

Elintarveosasto siirrettiin 12.11. maataloustoimituskunnan alaisuuteen, kiinteästi Kallion valvontaan.

Lokakuun lopussa Kallio teki ahkerasti uusia suunnitelmia elintarvekysymyksen järjestämiseksi paremmalle kannalle ja 2.11. hänen — tai oikeammin senaatin asettaman erityisen neuvottelukunnan, jossa Kallio oli keskeisenä mukana — ehdotuksensa hyväksyttiin senaatissa. Elintarveasiat erotettiin päivänpolitiikasta. Niiden ylimmäksi johdoksi suunniteltiin ylihallitusta, joka korvaisi elintarveosaston. Elintarveylihallituksen johtajaksi Kallio esitti W. A. Lavoniusta, jolla oli paitsi kokemusta myös hyvä maine kuluttajapiireissä, mitä hän piti erittäin tärkeänä luottamuksen palauttamiseksi säännöstelyyn. Paikalle suunniteltiin myös Valion toimitusjohtaja F. M. Pitkäniemeä, mitä ajatusta Kallio kauhistui: tämä oli »kuin punanen vaate sosialisteille».

Kallio tarttui elintarveasioihin täydellä tarmolla, kun taas sai ne hoitoonsa. Häntä oli kiusannut se, että oli pitänyt »syrjästä hoitaa asiaa» ja vaikka vaikeudet olivat suuria, hän katsoi velvollisuudekseen ryhtyä toimiin, koska »muut joukostamme eivät ole perehtyneet asiaan». Virkatoverien luottamus sekä rohkaisi että pelotti. »Minun täytyy yrittää nyt tehdä mikä minulle ihmisenä ja senaattorina on mahdollista. Siis kova tahto, vaan myös hellä sydän kaikkia kohtaan», oli Kallion elintarvikepoliittinen ohjelma.

Marraskuun alussa Kalliolle aiheutui lisävaikeuksia siitä, että eduskunta kokoontui ja hänen oli käytettävä entistä enemmän energiastaan puolustaakseen politiikkaansa vahvasti kasvaneessa ja osaksi hyvinkin epärealistisissa odotuksissa elävässä eduskuntaryhmässään. Ryhmä kokoontui marraskuun alussa päivittäin tai kahdestikin päivässä, ja elintarveasioista käytiin tuimia otteluita. Kallio ehdotti, että kuntien elintarvelautakunnat suorittaisivat uuden tarkastuksen, koska jotkut maanviljelijät olivat ilmoittaneet varastonsa väärin ja tunnolliset saivat sen vuoksi kärsiä. Tarkastus olisi senkin vuoksi välttämätön, että Akermanin elintarvepolitiikan aikana oli tapahtunut kaikenlaista sekasortoa ja viljojen myyntiä, niin että tilastot eivät enää pitäneet paikkaansa. Ryhmässä esiintyi kiivasta vastustusta, kärjessä eräät karjalaisedustajat Niukkasen johdolla sekä Lantto. Koeäänestyksessä 3.11. — muodollista äänestyspäätöstä ei tehty — Kallio kuitenkin sai selvän enemmistön kannalleen. Seuraavana päivänä käsittelyä jatkettiin kiivassävyisesti, eikä Kalliokaan jäänyt vastausta vaille. Rovasti Wuorimaa ehdotti karjataloustuotteiden rajahintojen poistamista, ja hän sai tukea monilta. Kallio tuomitsi tuollaisen ajattelun. »Jos nämä aineet saadaan vapaasti punnita kullalla niin silloin niitä kyllä rikkaat saapi köyhemmän väestön kuollessa nälkään», hän huomautti Wuorimaalle, ja rajahintojen tuntuvan nostamisen vaatimukset hän torjui korostamalla kohtuutta. »Maidon rajahinta lähentelee jo markkaa. Sen pitäisi riittää. Otettakoon nykyaikakin huomioon», hän vetosi. Kallio sai maltilliselle linjalleen tukea erityisesti E. Y. Pehkoselta ja Lauri Kr. Relanderilta, jotka olivat kumpikin lähellä maataloustuottajajärjestöjä.

Kallio näkikin välttämättömäksi saada juuri tuottajapiirit vakuuttumaan politiikkansa oikeutuksesta. Hän oli 12.10. ollut Maatalousseurojen keskusliiton kokouksessa ja saanutkin tuon »valiojoukon» ymmärtämään kantansa. Maalaisliiton eduskuntaryhmä valtuutti hänet kutsumaan koolle kaikkien puolueiden maanviljelijäedustajat. Kallio teki parhaansa sovitellakseen tuottajiin päin samalla kun W. A. Lavonius teki työtä ainakin yhtä vaikealla rintamalla, kuluttajien ja näiden nimissä puhuvien sosialistien pitämiseksi
edes suurin piirtein maltillisella tiellä.

Kallion osa oli raskas. Jos viljan ja elintarvikkeiden hankinta ei onnistuisi, »niin varmasti vie tämä mielenlaatu anarkiaan», hän valitti 11.11. ja kertoi samalla anojia saapuvan joukoittain luokseen. Kun suurlakko kaatoi lopullisesti Setälän senaatin ja Kallio loi katsausta aikaansaannoksiinsa, hän arveli historian ymmärtävän ainakin sen, »että vaikeissa oloissa hoidin elintarvekysymystäkin huhti-, heinä-, syys- ja marraskuussa.

Manifesti vai valtalaki?

Uusi eduskunta kokoontui 1. marraskuuta 1917 ja piti ensimmäisen istuntonsa seuraavana päivänä. Puhemieheksi valittiin nuorsuomalainen Johannes Lundson — virhevalinta, kuten sitten huomattiin — sekä varapuhemiehiksi vanhasuomalainen Lauri Ingman ja Alkio. Sosialistit, jotka menettivät vaaleissa enemmistönsä (nyt 108-92 porvarillisten hyväksi) pitivät koko eduskuntaa laittomana eivätkä osallistuneet puhemiesten vaaleihin. Heidän ja jyrkimpien »itsenäisyysmiesten», joita uuteen eduskuntaan oli valittu runsaasti, käsityksen mukaan Venäjän väliaikainen hallitus ei enää valtalain hyväsymisen jälkeen ollut mikään laillinen valtiovalta. Ennen kuin Suomen ja Venäjän suhde saataisiin ratkaistuksi, olisi lainsäädäntötyö maassa lamassa.

Jatkuvia neuvotteluja käytiin sekä Pietarissa että Helsingissä. Kerenski ja hänen nimittämänsä kenraalikuvernööri N. V. Nekrasov eivät halunneet myöntää Suomelle enempää itsenäisyyttä kuin oli pakko, mutta mielialat Suomessa olivat jo kypsät irtautumiselle.

Kysymys oli vain tavasta, jolla se toteutettaisiin. Porvarillisten ryhmien enemmistön mielestä Venäjän hallituksen piti julkaista manifesti, joka siirtäisi korkeimman vallan Suomessa valtionhoitajalle, ja kun ministerivaltiosihteeri Enckell sen 30.10. esitteli Kerenskille, tämä vastahakoisesti suostui siihen. Eduskunnan piti nimittää valtionhoitaja, jolle hallitsijan valtaoikeudet eräin ulko- ja puolustuspolitiikkaa koskevin rajoituksin siirrettäisiin.

Tämä ns. manifestikysymys oli eduskunnalla edessään, kun se kokoontui. Porvarillisten enemmistö kannatti, sosialistit vastustivat yksimielisesti. Erittäin tärkeässä asemassa oli maalaisliiton ryhmä, joka oli vaaleissa kasvanut 19:stä 26:een.

Uuteen eduskuntaryhmäänsä Kallio suhtautui suurin varauksin. Ryhmän koon kasvu lisäsi vastuuta, ja vastuullisuuden lisääntymiseen hän ei uskonut. Omastakin vaalipiiristään hän katsoi tulleen neljä sellaista, »joista yhdestäkään ei ole yksin mihinkään tärkeään paikkaan». Kaikki olivat kyllä innostusta täynnä, »vaan asian arvostelu on niin ja näin». Kajaanin puolen miehet olivat kaikki niin jyrkkiä itsenäisyysmiehiä, että heidän rinnallaan jäivät sosialistit varjoon.

Ryhmän tukea politiikalleen Kallio epäili ja kirjoitti Alkiolle asiasta huolissaan uhaten erota senaatista, mikäli ei saisi omiensa kannatusta. Nuoren puolueensa rikkinäisyydestä hän oli huolissaan. »Aikani jaksoin sitä pitää koolla, vaan nyt näkyy arveluttavia saumoja», hän kirjoitti huolissaan vaimolleen.

Manifestikysymyksessä Kallio oli luonnollisesti yhtä mieltä muun senaatin kanssa. Hän tiesi sosialistien Tokoi kärjessään puuhaavan vastustusta ja koettavan saada senaatin tielle voittamattomia vaikeuksia. Hän tiesi myös omassa ryhmässään olevan paljon niitä, joiden kannat valtakysymyksissä olivat lähempänä sosialisteja kuin omaansa.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä järjestäytyi 31.10. valiten puheenjohtajakseen Alkion ja varapuheenjohtajakseen J. P. Kokon. Heidät ja Relander valittiin edustajiksi porvarillisten puolueiden delegaatioon. Ryhmä päätti samalla, että sen edustajat saivat porvarillisten puolueiden yhteisneuvotteluissa vain valmistella ehdotusta Suomen ja Venäjän oikeussuhteiden väliaikaisesta järjestelemisestä, mutta lopullista kantaa he eivät saaneet määrätä. Ryhmän piti »itsenäisyyskysymyksen pohjalla» pyrkiä yhteistyöhön sosialistien kanssa, ja ellei yhteistyötä syntyisi porvarillisten delegaation kautta, maalaisliitto ryhtyisi sosialistien kanssa suoriin kahdenkeskisiin neuvotteluihin. Seuraavana päivänä valittiin Alkio, Juutilainen ja J. A. Heikkinen käymään neuvotteluja sosialistien kanssa.

Manifestikysymys oli esillä 1.11., ja Kallio kärsi heti tappion. Hän esitti manifestin hyväksymistä, mitä mm. Kokko kannatti, mutta toisella kannalla olivat useimmat puheenvuorojen käyttäjät.

Alkio, Juutilainen ja eräät muut pitivät parempana, että eduskunta itse lausui julki vaatimuksen maan aseman järjestämisestä. Vuorimaa oli vielä jyrkempi: hänen mielestään eduskunnan piti julistautua perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Pitkän keskustelun jälkeen »keskustelu pidettiin vastauksena» ja ryhmän edustajaksi kenraalikuvernöörin johtamiin neuvotteluihin valittiin Alkio.

Seuraavana päivänä Alkio sai valtuudet esittää kenraalikuvernöörille maiden suhteiden järjestämistä valtalakiperustalta. Kun hän samana iltana uudessa ryhmäkokouksessa selosti ryhmälle Nekrasovin kanssa käymiään keskusteluja, hän sai »miehekkyydestään ja pontevuudestaan» runsaasti kiitoksia. Alkio ehdotti neuvotteluja kaikkien ryhmien yhteisessä kokouksessa valtalain voimaansaattamiseksi ja oli varma asian lopullisesta onnistumisesta, jos eduskunta olisi yksimielinen. Ryhmässä kannatettiin yhteydenottoa sosialisteihin ja porvarien painostamista yhteisesiintymiseen.

Kallio puolestaan selosti omia keskustelujaan kenraalikuvernöörin kanssa, joita hän oli käynyt viikkoa aikaisemmin (24.10.) ja kertoi ilmoittaneensa maalaisliiton kannattavan »keskitettyä hallitusvaltaa eikä eduskunnan valtaa», ts. oli sitä erikseen mainitsematta manifestin ja valtionhoitajaratkaisun, ei valtalain kannalla. Manifestilla hän katsoi saavutettavan saman tarkoituksen kuin valtalaillakin, joskin hän tunnusti »viimeksi mainitun etevämmyyden sikäli, että se on eduskunnan säätämä ja sitä kannattaa eduskunnan enemmistö.. Alkio muotoili päätöstä siten, että Kallion ja hänen selityksensä kenraalikuvernöörille eivät olleet ristiriidassa keskenään.

Olivathan ne, jyrkästikin, mutta Kalliolla ei tietysti ollut mitään syytä väittää vastaan.

Pettynyt Kallio kyllä oli. Samana iltana hän kirjoitti vaimolleen, ettei eduskunta »ymmärrä tehdä kunniallisilla ehdoilla välirauhaa ryssän kanssa». »Meillä. — millä hän tarkoitti senaattia — »olisi kai mahdollisuus saada nyt paljon, vaan maalaisliittolaiset eivät yhdy meihin ja silloin ei tiedä mitä tästä tulee», hän valitti.

Maalaisliiton kaksi tärkeintä johtajaa, Alkio ja Kallio olivat siis eri linjalla. Alkio halusi yhä pitää kiinni valtalaista ja ryhmän enemmistö oli hänen kannallaan. Ryhmä oli seuraavina päivinä koolla joka päivä, useina kaksikin kertaa. Kiista manifestin ja valtalain kannattajien välillä jatkui.

Kallio ehdotti 3.11. manifestiluonnoksen ottamista kokonaisuudessaan ryhmän pöytäkirjaan eli sen hyväksymistä.-Relander kehotti ryhmän jäseniä tarkoin miettimään, kumpi olisi parempi, valtalaki vai manifesti, jolloin ensiksi mainitun puolelle menivät heti Alkio, Juutilainen ja Luopajärvi, kun taas Kokko entiseen tapaan kannatti manifestia. Seuraavana päivänä Alkio ilmoitti ryhmälle, ettei kenraalikuvernööri hyväksyisi valtalakia ja Kallio, ettei nykyinen senaatti vahvista »sosialistien esittämiä valta- ym. lakeja.

Jos valtalaki haluttiin, oli saatava uusi senaatti. Samalla hän korosti, ettei pelännyt valtalakia, vaan sitä että väliaikainen hallitus ei sitä vahvistaisi eli avointa konfliktia venäläisten kanssa.

Kiista ratkesi eduskunnan ulkopuolella. Nekrasov ilmoitti 4.11., ettei vahvistaisi valtalakia ja ehdotti, että porvarilliset puolueet laatisivat luonnoksen manifestiksi, jolla olisi käytännössä sama vaikutus. Senaattori Talas laati manifestin, ja se tyydytti Alkiota. Manifestin tärkein kohta sisälsi Venäjän väliaikaisen hallituksen ilmoituksen siitä, että se oli päättänyt luopua Suomen hallitusvallasta kuitenkin siten, että ulkoasiat pidettäisiin kuten tähänkin asti Venäjän korkeimmalla hallitusvallalla sekä että Suomi ei tehnyt muutoksia sotilaslainsäädäntöön tai venäläisten oikeuksia Suomessa koskeviin lakeihinsa ilman Venäjän hallituksen suostumusta.

Näillä ehdoilla senaatin talousosastosta tulisi Suomen korkeimman vallan käyttäjä, mikä oli Kallion vanhastaan kannattama kanta. Toisena vaihtoehtona esitettiin paluuta ajatukseen valtionhoitajasta, jolle väliaikainen hallitus (väliaikaisesti) siirtäisi vallan, muutettuna siten että valtionhoitajaksi tulisi kolmihenkinen »direktorio».

Maalaisliiton ryhmäkokouksessa 5.11. sekä Alkio että Kallio kannattivat Talaksen manifestia, ja useimmat olivat samaa mieltä vain jyrkimpien — Juutilainen, Heikkinen, Takkula, Lantto — pitäessä kiinni valtalaista. Kallio korosti, että manifestin avulla voi Suomen kansa kokoontua yksimielisenä sekä ettei manifestissa ollut mitään alentavaa, vaan että »siinä on koko Suomen kansa voittanut». Seuraavana päivänä asiaan palattiin peräti kolmessa kokouksessa ja nyt keskustelu oli sekavampi. Valtalain kannattajat vastustivat direktoriohanketta ja vaativat neuvottelujen jatkamista sosialistien kanssa. Kallio vaati odotettavaksi neuvottelujen tuloksia ennen kuin kanta määrättäisiin.»Ryhmäkokouksia ja tyhjää touhua eduskunnassa vaan ei tekoja», merkitsi hän tuskastuneena päiväkirjaansa.

Kun ryhmällä oli 7.11. sosialistien ehdot tiedossaan, asia yhä mutkistui. Nämä nimittäin eivät olleet valmiit mihinkään sovitteluihin, vaan vaativat palaamista heinäkuun 18. päivän kannalle. Kallio paheksui sosialistien vaatimuksia ja vaati noudatettavaksi laillista menettelytapaa; valtalain puolesta hän »luuli voivansa äänestää », vaikka ei ilmaissut kantaansa lopullisesti. »Sisällissodan vaara on olemassa», hän kirjoitti samana päivänä vaimolleen.

On ilmeistä, että pahimman uhan edessä Kallio oli valmis taipumaan tyhmäksikin katsomansa kannan puolelle.

Direktorio vai »Me vaadimme»?

Alkion ja Kallion voimainmittely manifestista ja valtalaista oli siinä mielessä tarpeeton, että yleinen tilanne muuttui äkisti bolsevikkien kaapattua vallan. Tästä 7.11. tapahtuneesta kaappauksesta Kallio kertoi ensi huhuja vaimolleen jo samana päivänä.

Samassa kirjeessä hän kertoi Mommilan veriteoista ja huhusta saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Seuraavina päivinä hänen muistikirjaansa ilmaantui lyhyitä mainintoja tapahtumien vyörystä: 8.11. »Bolsevikkien kapina ja uusi vallankumous Venäjällä», 9.11..Nekrasov Pietariin, väliaikainen hallitus vangittu ja pakosalla., 10.11. »Suomessa kenraalikuvernöörin valtuuksissa 23-vuotias matruusi Schisko».

Talnksen manifestin vahvistamishankkeesta, jota varten Nekrasov ja Enckell matkustivat Pietariin 7.11., ei tietenkään tullut mitään.

Suomessa ollut kenraalikuvernöörin apulainen paroni Korff ilmoitti Setälälle 8.11. tehtävänsä päättyneen ja antoi lopuksi suomalaisille neuvon toimia omalla vastuullaan. Puhemies Lundson ilmoitti eduskunnalle samana päivänä, että väliaikainen hallitus oli lakannut olemasta. Vastuu oli suomalaisten. Tarvittiin kotimainen hallitus ja tarvittiin keino, jolla nälkiintyvää kansaa pidettäisiin hengissä. Maata uhkasi yhä ilmeisemmin sisäinen yhteentörmäys, jonka välttäminen edellytti hallitus- ja elintarvekysymyksen pikaista ratkaisua. Kummassakin keskeisiin ratkaisijoihin kuului Kyösti Kallio, Eduskunnan puhemiesneuvosto esitti eduskunnan päätettäväksi, että keisarin käyttämä valta toistaiseksi uskottaisiin kolmijäseniselle valtionhoitajakunnalle, jonka jäsenet eduskunta valitsisi samalla tavalla kuin puhemiehet.

Näin tähän direktorioon olisi tullut kaksi porvaria ja yksi sosialisti. Sosialistit, jotka eivät olleet puhemiehistössä edustettuina, eivät hyväksyneet direktorioajatusta, vaan esittivät eduskunnan hyväksyttäväksi nimellä »Me vaadimme» tunnetun ohjelmansa. Tämä eduskunnan kokoontumispäivänä 1.11. julkistettu ohjelma oli hyvin jyrkkäsanainen. Siinä porvaripuolueita syytettiin syyntakeettoman politiikan harjoittamisesta ja niiden väitettiin etsivän keinoja työväenluokan kuristamiseen.

Nyt vaadittiin turhat muodollisuudet syrjään heittäen heti suuria uudistuksia, jotka koskivat elintarvikkeiden jakoa, työttömyyden vähentämistä, kunnallislakien ja kahdeksan tunnin työaikalakien vahvistamista, .Iahtarikaartien» eli suojeluskuntien-hajottamista ja aseistariisumista, torpparinvapautuksen aloittamista, verotuksen uudistamista sekä vihdoin Suomen kansanvaltaisen vapauden perustuslain eli valtalain vahvistamista. Kun nämä ensi tilan uudistukset oli suoritettu, oli kansalle annettava tilaisuus valita kansalliskokous säätämään perustuslakia ja muita uudistuksia.

»Me vaadimme» -ohjelman kytkeminen valtalakiin joudutti eduskunnan lopullista kahtiajakoa, kun maalaisliiton vasen siipi joutui mahdottomaan tilanteeseen. Sovittelua kyllä yritettiin viimeiseen asti, ja Alkio toivoi että valtalaki voitaisiin hyväksyä ilman »Me vaadimme» -ohjelmaa. Kallio oli koko neuvottelujen ajan pidättyväinen, vaikkei niitä vastustanut. Bolsevikkikaappauksen jälkeen hänkin oli valmis pitkälle meneviin myönnytyksiin sisällissodan estämiseksi. Maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti 8.11. hyväksyä kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislakien säätämisen.

Kun eduskunta seuraavana päivänä äänesti direktoriosta ja »Me vaadimme» -ohjelmasta, Alkio yritti välittää muotoillen asiallisesti lähempänä sosialistien kantaa olevan esityksen. Sosialistit eivät kuitenkaan sovintoesitykseen tarttuneet, vaan tarjosivat edelleen äänestykseen omaansa. Porvariryhmien enemmistö ei myöskään enää ollut kiinnostunut sovinnosta. Kiihkeät neuvottelut eivät tuoneet tulosta, vaan molemmat jäivät kannoilleen.

Oikeisto taktikoi 8.11. pidetyssä äänestyksessä niin, että ensin »Me vaadimme» voitti Alkion ehdotuksen äänin 135-58, minkä jälkeen maalaisliittolaisten oli pakko tulla valtionhoitajakunta-ehdotuksen kannalle. Tulos oli 106-90. Saman päivän iltana istuntoa jatkettiin, jolloin suomettarelainen Ingman ehdotti valmiin valtionhoitajalistankin: Svinhufvud, Paasikivi ja valtioneuvos Alexis Gripenberg.

Oikeiston taktikointiin pettynyt maalaisliitto oli tehnyt päätöksen olla asettamatta omaa ehdokasta valtionhoitajakuntaan sekä olla ottamatta osaa vaaliin, joka lykättiinkin maalaisliiton ja sosialistien voimin seuraavaan päivään.

Maalaisliiton ryhmä pohti taas 10.11. tilannetta perusteellisesti, peräti viisi kertaa. Alkio esitti mahdollisuuden, että muodostettaisiin oikeistolaisesta, maalaisliittolaisesta ja sosialistista koostuva direktorio vain siksi aikaa, että valtalaki saataisiin säädetyksi. Kallio puolsi ehdotusta, mikäli sosialistit saataisiin mukaan ja korosti, että jokainen minuutti oli nyt tärkeä. Näin voitaisiin vielä kerran tehdä kompromissi: »On mentävä porvarien kautta sosialistien luo». Ryhmä päätti menetellä näin ja julisti päätöksen salaiseksi.

Ryhmien välisiä keskusteluja pidettiin pitkin päivää. Keskusteltiin sekä mahdollisuuksista saada sosialistit vielä mukaan vastuuta kantamaan että valtionhoitajien nimistä. Eduskunnassa Kallio käytti asiasta kolme puheenvuoroa perustellen maalaisliiton kantaa ja moittien oikeiston ja sosialistien taipumattomuutta.

Alkujaan valtionhoitajakunnan jäseniksi oli ajateltu Svinhufvudia, Alkiota ja Tokoita. Sosialistit kieltäytyivät kuitenkin ehdottomasti tulemasta mukaan, joten etsittiin muita vaihtoehtoja. Kallio, joka suhtautui hyvin varovaisesti yhteistyömahdollisuuksiin sosialistien kanssa, arveli näiden kenties tyytyvän direktorioon Lundson, Talas ja Alkio. Tämä direktorio julkaisisi sitten valtalain, työaikalain ja kunnallislain. Alkio kieltäytyi, elleivät sosialistit julkisesti ilmoittaisi direktoriolle lojaalisuuttaan. Illalla ryhmä päätti taas uusien käänteiden jälkeen Kallion ehdotuksesta, että direktorioon tulisivat nuorsuomalainen Talas, vanhasuomalainen Wilhelmi Malmivaara ja maalaisliiton Mikko Luopajärvi. Tämä direktorio vahvistaisi valtalain ja lopettaisi sitten toimintansa.

Valtiohoitajakunnan nimilistoja tehtiin monta ja Kallionkin nimi oli mukana useammassa yhteydessä. Vaimolleen hän kertoi 9.11. olleensa yhdessä Svinhufvudin ja Paasikiven kanssa ehdolla valtionhoitajakuntaan, jota eduskunta ei sitten kuitenkaan valinnut.

Itse hän kertoi jyrkästi kieltäytyneensä ajatellen, että »kaikella on rajansa». Kirje antaa ymmärtää hänen olleen myös kiinnostunut tuosta uudesta luottamuksen osoituksesta. Seuraavana päivänä hän kertoi, että — ilmeisesti samana päivänä 10.11. — oli »lähetystö toisista ryhmistä» käynyt vielä pyytämässä häntä direktorioon. »En hetkeäkään epäillyt kieltäytyä tästä», hän vakuutti.

Sen, että Kallio oli mukana valtionhoitajakaavailuissa, vahvistavat myös eräiden kansanedustajien muistelut, vaikka kirjallisia dokumentteja ei liene olemassa. Kun Kallio itse muisteli kymmenen vuotta myöhemmin valtionhoitajakeskusteluja, hän ei maininnut nimiä.

Kysymys valtionhoitajakunnan kokoonpanosta menetti merkityksensä, kun eduskunta ei ottanut koskaan vaalia käsiteltäväkseen. Puhemies Lundson ei ottanut käsittelyyn »Me vaadimme» -julistusta ja sosialistit puolestaan lähettivät puhemiehen menettelyn perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi. Sinne ehdotus jäi.

Maalaisliiton ryhmä kävi tapahtumien kulusta 11.11. jälkipeliä. Kalle Lohi katsoi, että oli tehty erehdys, kun ei jätetty äänestämättä oikeiston ehdotuksen puolesta sen jälkeen kun Alkion ehdotus oli kaadettu. Hän oli myös sitä mieltä, että eduskunnan oli itsensä julistettava valtalaki voimaan ja että Alkion oli se otettava käsittelyyn, elleivät puhemies ja ensimmäinen varapuhemies suostuneet.

Kallio vastasi Lobelle, ettei äänestys ollut erehdys sekä että eduskunnan oli itse julistettava valtiopäivät avatuiksi. Alkio puolestaan katsoi, että direktorion muodostamisesta oli luovuttava kokonaan.

Näin tapahtuikin. Seuraavana päivänä 13.11. eduskunta julisti itse vuoden 1917 toiset valtiopäivät avatuiksi.

Suurlakon paineessa uuteen senaattiin

Kyösti Kallio kuvasi monivaiheista puoltatoista viikkoa marraskuun 14. päivästä marraskuun 24. päivään 1917 seuraavasti:

»Sen vallankumouksen (= bolsevikkien) laineet tuntuivat täälläkin sillä tavalla, että meidän sosialistimme ryssiltä lainaamillean pistimillä piirittivät pääkaupungin, törkeitä murhia ja vallattomuutta harjoitettiin ainakin Helsingissä ja Turussa. Senaatti oli tuota vallattomuutta vastaan voimaton. — — Suurlakko oli kai myötätuntolakko kaikelle tälle vallattomuudelle. — — Seuraavana päivänä eduskunta otti korkeimman vallan, ja samana päivänä senaatti pyysi eroa. Seuraavana päivänä punakaartilaiset tulivat senaatin torille kiväärein varustettuna, ja seuraavana päivänä olivat kaikki ovet ja portit punakaartilaisten piirittäminä. Näissä oloissa ryhtyi eduskunta uudelleen muodostamaan senaattia. Punaiset tahtoivat saada siinä vallan, ja Tokoi tahtoi varapuheenjohtajaksi. Porvarilliset puolueet kääntyivät Svinhufvudin puoleen. Tähän hallitukseen tuli kaksi maalaisliittolaista. Viidennen kerran muutaman kuukauden sisällä jouduin minä taasen elintarvepäälliköksi — —.»

Suurlakolla uhattiin jo eduskunnan kokoontuessa, mutta tuolloin vielä esimerkiksi Kallio ei uskonut sen toteutuvan. Kun sovittelut eduskunnassa kuitenkin epäonnistuivat, lisääntyi suoran toiminnan houkutus. Työväenjärjestöjen vallankumousneuvosto päätti 10.11. lähteä nopean vallanoton tielle, johon bolsevikitkin olivat suomalaisia sosialisteja kehottaneet. Tokoi vaati eduskunnan iltaistunnossa 10.11. eduskuntaa eroamaan ja jättämään paikkansa »lailliselle eduskunnalle» eli vuonna 1916 valitulle, ja sosialistien puheenvuoroihin tuli avoimen uhkaava sävy. 12.11.1917 perustettiin Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka käsitteli heti vallankaappauksen mahdollisuutta. Eduskunnalle luettiin Suomen Ammattijärjestön uhkaavasävyinen lausunto. Alkion kompromissiyrityksiin ei enää tartuttu. Ja kun puhemies Lundson kieltäytyi ottamasta eduskunnan käsittelyyn sosialistien ehdotuksia ennen kuin valtiopäivät olisi virallisesti avattu, tultiin umpikujaan.

Eduskunta oli voimaton. Voimaton oli myös senaatti, josta senaattorit olivat vähentyneet niin, että lopulta vain Setälä, Holsti ja Kallio olivat paikallaan. Loppuun kuluneen senaatin tilalle oli välttämättä saatava uusi ja toimintakykyisempi.

Porvarilliset ryhmät kävivät hallitusneuvotteluja samaan aikaan kun eduskunnan umpikujasta yritettiin päästä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä asettui 12.11. kannattamaan porvarillista kokoomushallitusta, kun sosialistit olivat kieltäytyneet tulemasta mukaan.

Svinhufvud, joka oli vahvimmin esillä porvarillisissa piireissä hallituksen muodostajaksi, hyväksyttiin. Wuorimaa ja Niukkanen, jotka lienevät olleet porvarillista kokoomusta vastaan, vaativat ainakin kolmea senaattorinpaikkaa, mutta enemmistö päätti tyytyä kahteen. Samana päivänä pidetyssä uudessa kokouksessa todettiin, ettei neuvotteluista sosialistien kanssa tullut mitään. Ryhmä valtuutti Alkion ja Luopajärven tekemään ehdotuksen vallan siirtämisestä eduskunnalle. Seuraavana päivänä 13.11. neuvottelut jatkuivat, mutta eivät juuri edenneet. Kallio korosti maalaisliiton eduskuntaryhmässä puolueen vastuuta siinä, että sen oli ryhdyttävä »käytännöllisesti suunnittelemaan menettelytapaa hallituksen muodostamiseksi», ja katsoi, että oli vielä neuvoteltava sosiaalidemokraattien ja samalla kannalla olevien edustajien kanssa. Maalaisliiton ryhmä lähetti vielä 14.11. sosialistien eduskuntaryhmälle kirjeen tarjoten sosialistien, maalaisliiton ja radikaalien itsenäisyysmiesten hallitusta.137 Kallio eli ristiriitaisissa tunnelmissa. Väsymys ja huoli kodista saivat hänet kaipaamaan pois politiikan keskeltä, ja toisaalta vastuu asioiden sujumisesta olisi vaatinut pysymään.

Hän kuvasi 13.11. neuvotteluja masentuneena ja vakuutti, ettei menisi enää seuraavaan hallitukseen.

Sosialistien uhkaama yleislakko alkoi vuorokauden vaihtuessa 14.11. Vielä tuon päivän maalaisliiton ryhmä yritti sovitella sosialisteihin päin, mutta tulosta ei syntynyt. Aamulla 15.11. pidetyssä kokouksessaan maalaisliiton eduskuntaryhmä totesi sosialistien edelleen lykänneen hallitusvastausta, ja nyt Alkio ehdotti, ettei enää tehtäisi esityksiä vaan äänestettäisiin »delegatsionin ehdotuksen puolesta». Asiasta syntyi laaja ja kiihkeäkin keskustelu, jonka päätteeksi hyväksyttiin Lohen muotoilema ehdotus valtalain puolesta äänestämisestä.

Eduskunnan puhemiehistö esitti 15.11. kokoontuneelle eduskunnalle korkeimman vallan siirtämistä senaatille. Alkio puolestaan ehdotti, että koska valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta oli päättänyt antaa korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ollut voitu valita, eduskunta päättäisi toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säädösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.

Tämän Alkion esityksen puolesta äänesti 127 edustajaa, sosialistit, maalaisliittolaiset (ilmeisesti ainakin enemmistö) ja radikaaleja (itsenäisyysmiehiä), vastaan 68. Eduskunta riemuitsi.

Saman tien se vahvisti kiistellyt kunnallislain ja kahdeksan tunnin työaikalain.

Ei ole varmuutta, äänestikö Kallio Alkion esityksen puolesta. Mieluinen se ei kuitenkaan hänelle ollut. Hän oli ollut johdonmukaisesti senaatin vallan laajentamisen kannalla. Kun asia nyt ratkaistiin toisin kuin senaatti oli esittänyt, se myös vihdoin jätti eronpyyntönsä.

Eronpyyntöjä käsiteltäessä Kallio käytti laajahkon puheenvuoron, jossa hän korosti elintarviketilanteen vaikeutta ja sitä, kuinka jonkun oli otettava nyt senaatin vaihtuessa viivyttelemättä vastuu; lakkolaisia hän moitti ankarasti tilanteen vaikeuttamisesta ja kävi tiukkasanaista sananvaihtoa sosialistiedustajien kanssa.

Seuraavat tapahtumat kulkivatkin jo hyvin dramaattisissa merkeissä. Eduskunnan »itsenäisyysjulistus» ei suinkaan ratkaissut ongelmia, vaan tavallaan toi niitä lisääkin. Maalaisliiton eduskuntaryhmä keskusteli 16.11. uuden hallituksen asettamisesta uuden tilanteen pohjalta. Alkio pyrki vielä yhteistyöhön vasemmalle ja katsoi, että maalaisliittokin voisi mennä mukaan itsenäisyyskysymyksen pohjalta muodostettavaan senaattiin vaikkapa sosialistit olisivat siinä enemmistönäkin.

Oikeistolle Alkio oli nyt myrtynyt ja luonnehti sen juonitelleen »häijyjen akkojen tapaan». Kallio puolestaan korosti, että asialla oli kiire ja lisäsi: »Ottakoot vain sosialistit enemmistön senaatissa».

Neuvotteluja sosialistien kanssa käytiin jatkuvasti. Maalaisliiton sovinnollisuutta hillitsi kuitenkin yltyvä väkivalta. Valta maassa oli sosialisteilla. Lakko oli jokseenkin sataprosenttinen ja useimmilla paikkakunnilla punakaarti otti vallan käsiinsä. Venäläiset antoivat aseita. Seurauksena olivat yleiset väkivaltaisuudet, vangitsemiset ja murhat. Senaatti »vallattiin» ja Kallio ilmoitti eduskuntaryhmälleen 16.11., että »emme sinne enää mene».

»Senaattiin ei punaiset päästä ketään. Säätytaloon oli myös pääsy kielletty. Serlachius (= senaattori Allan S.) vangittiin kello 5 ap., vaan pääsi myöhemmin vapaaksi. Murhia ja vangitsemisia», kirjasi Kallio muistikalenteriinsa 17.11. kohdalle. Eduskuntaryhmässä Kallio paheksui voimakkaasti säätytalon valtausta, koska eduskunnan valiokunnat eivät voineet kokoontua ja totesi, että »edustajanvapautta on loukattu». Niukkanen ja Juutilainen ehdottivat loman ottamista ja kotiin lähtöä, minkä ryhmä kielsi ehdottomasti ja päätti, että jokaisen piti pysyä Helsingissä.

»Punakaartilaiset vallalla kaikkialla. Vaativat punasta senaattia », oli Kallion merkintä 18.11.1917. Samana päivänä kotiin kirjoittamassaan kirjeessä Kallio arveli sosialistien todella muodostavan senaatin, vaikka olikin varma, ettei se voisi kauan hallita. Itse hän kertoi .olevansa jotenkin varma», että pääsisi hallituksesta eroon. Eduskuntaryhmä taas päätti kieltäytyä menemästä mukaan sekasenaattiin. Jos sosialistit ja mahdollisesti heihin liittyvät itsenäisyysmiehet muodostaisivat senaatin, niin sitä vastaan maalaisliitolla ei ollut mitään. Ryhmässä pelättiin kansalaissotaa ja korostettiin rauhallisen esiintymisen välttämättömyyttä; yhteistyöhön ei kuitenkaan enää ollut valmiutta.

Seuraavana päivänä 19.11. Tokoi teki yrityksiä senaatin muodostamiseksi. Lakko päätettiin lopettaa, mutta villiintyneet joukot eivät olleet enää johtajiensa käskettävissä. Vallankumousneuvosto oli 17.11. äänin 14-11 päättänyt aloittaa vallankumoustaistelun vangitsemalla ensi töikseen senaatin jäsenet. Ennen kuin ratkaiseva määräys ehdittiin antaa, muutamat jäsenet kuitenkin muuttivat kantaansa. Vallankaappaus jäi tekemättä ja Kyösti Kalliokin sai pitää vapautensa. Vasemmistojohtajat saivat nyt lakon loppumaan lupaamalla punaista senaattia. Kapina jäi sittenkin tulematta. Sosialistien senaattiin uskottiin varsin yleisesti, mm. Alkio kirjoitti Ilkassa 20.11., kuinka vaarallista olisi ollut siirtää korkein valta senaatille, kun se nyt olisi joutumassa »pistimiin nojautuvalle ministeristölle, punaiselle senaatille».147 Kallio kirjoitti 19.11. vaimolleen vapautuvansa siis hallituksesta »tällä kertaa» sekä että Tokoin lista esitettäisiin seuraavana päivänä eduskunnalle.

Uudesta senaatista Kalliolla ei ollut mitään myönteistä sanottavaa. Kyseessä olisi punakaartilaisten pistimiin nojautuva hallitus, jonka ensimmäisenä aikomuksena olisi hankkia armahdus lakon aikana murhiin ja vangitsemisiin syyllistyneille. Hän kertoi sosialistien tarjonneen senaattorinpaikkoja myös maalaisliittolaisille, mutta kun yhtenä ohjelmakohtana oli mm. tuo armahdus, niin kieltäydyttiin. »Minä olen jo Tokoin senaatissa kyllin ollut», päätti Kallio. Seuraavana päivänä hän kirjoitti kuulleensa »ihmeekseen», että sosialistit olivat julkisesti puolustaneet häntä ja kertoi syyksi sen, että »tietävät minun ajavan elintarveasiassa koko kansan etua». Senaatissa hän oli taas ollut elintarveasioita hoitamassa kuten kaksi muutakin senaattoria, jotka olivat toimittamassa tehtäviä kunnes uusi senaatti olisi muodostettu. Sen aikaansaamista taas esti se, että vaikka lakko oli loppunut, vallankumous jatkui ja aseelliset joukkiot jatkoivat liikehtimistään murhaten ja ryöstellen.

Eduskuntaryhmässä jatkuivat hallitusneuvottelut. Ryhmä hyväksyi 19.11. porvarillisen delegaation ehdot työn käynnistämisestä ja 20.11. päätettiin mennä sosiaalidemokraattien esittämiin neuvotteluihin.

Kallion aikomukset jäädä hallitustyön ulkopuolelle joutuivat testiin heti, eikä liene ollut enempää Kyösti kuin Kaisa Kalliollekaan yllätys, että niistä luovuttiin toden tullen. Nyt nimittäin aloitti senaatin muodostamisen Svinhufvud. Maalaisliiton ryhmä suhtautui hänen hankkeeseensa varsin myönteisesti, kun yhteistyö sosialistien kanssa oli nähty toivottomaksi. 21.11. pidettiin kaksi kokousta, joissa käsiteltiin Svinhufvudin senaattipuuhaa. Alkio katsoi, että käytännöllisistä syistä olisi toimeenpanovalta annettava uudelle ei-sosialistiselle senaatille. Kallio oli samaa mieltä ja korosti, etteivät maalaisliittolaiset voisi puolustautua, jos he antaisivat Tokoin senaatin syntyä nyt Svinhufvudin uhrauduttua asialle.

»Hän ottaa senaattiinsa vain sellaisia miehiä, jotka vannoutuvat soutamaan samaa venettä», hän kertoi.

Kallio oli tietoinen siitä, että Svinhufvud tahtoi yhdeksi soutajakseen häntä itseään. Vaimolleen hän kertoi samana päivänä 21.11. lähettämässään kirjeessä Svinhufvudin kysyneen häntä, mutta vakuutti, ettei hän aikonut uusiin hallituksiin mennä, koska pelkäsi vaimonsa väsyvän. Kirjeen sävy oli tosiasiassa suostumusta pyytävä, ja sellaiseksi vaimokin sen käsitti. Kalliolla ei ollut mitään muuta Svinhufvudin pyyntöä vastaan.

Sen sijaan eduskuntaryhmässä oli vastustusta. 22.11. pidetyssä kokouksessa Kallion ehdokkuudesta käytiin kiivas keskustelu. Kallio alusti hallituskysymyksestä ja kertoi Svinhufvudin kutsuneen eduskuntatalolle samana aamuna niitä henkilöitä, joita aikoi senaattiinsa, mm. hänet ja Pehkosen. »Suomi on nyt riippumaton valtio, maamme uuden hallituksen on nojattava porvaripuolueisiin», oli Svinhufvud sanonut. Nimistä oli keskusteltu perusteellisesti.

Nyt Kallio halusi kuulla ryhmän mielipidettä itsensä ja Pehkosen menosta senaattiin ja arveli samalla, ettei hänellä. olisi »kesällä toimitetun valtalain promulgatsionin vuoksi ryhmän täyttä kannatusta». Kallio arvasi oikein. Juutilainen ja Niukkanen aloittivat oitis hyökkäyksen vaatimalla, ettei uuteen senaattiin saanut tulla yhtään entisen senaatin jäsentä. Kallio sai puolustajikseen mm. Alkion, Lohen ja Relanderin, joista viimeksi mainittu vakuutti, että isänmaan itsenäisyys on Kalliolle yhtä tärkeä kuin muillekin. Pehkonen ilmoitti, että hän oli kesällä ollut eduskunnan hajotuksen kannalla sekä ettei hän menisi senaattiin, mikäli ryhmä sen vuoksi pitäisi häntä merkittynä miehenä. Pehkosen ehdotus, että heidät »promulgeeraajat» vaihdettaisiin Relanderiin ja Luopajärveen, ei myöskään innostanut. Relander kieltäytyi lähtemästä.

Alkio korosti pitkässä puheenvuorossaan, että kyseessä olisi maan pelastushallitus ja totesi itse hyväksyneensä Kallion teon edellisen eduskunnan hajotuskäskyn julkaisemisessa, joten hänkään ei tulisi kysymykseen senaattoriehdokkaana, mikäli Juutilaisen periaatteesta pidettäisiin kiinni. Juutilainen pysyi kannallaan, sanoi Kallion puhuvan senaatin muodostamisesta »liian korkeassa äänilajissa», totesi koko senaatin muodostamisen jäävän »harvainvallan asiaksi» ja väitti, että neuvottelut kulkivat »ryhmän vähemmistön päitten yli». Wuorimaa katsoi, ettei ryhmän pitäisi panna miehiään lainkaan mukaan. Kallio oli eri mieltä: maalaisliiton oli pantava miehiä hallitukseen. »Riippumattomuuskysymyksessä tulee vielä koko Suomi hikoilemaan», hän sanoi.

Ryhmä palasi asiaan vielä samana iltana. Juutilainen jatkoi vastustustaan ja sai tukea mm. Niukkaselta ja Lantolta. Lanton mielestä Svinhufvudin lista oli »patavanhoillisin» mitä olla saattaa. Lantto pahoitteli, että lista pakotettiin »nielemään karvoineen ja sorkkineen».

Juutilainen esitti Kallion hallitukseen menoon vastalauseensa. Alkio suuttui ja poistui puheenjohtajan paikalta. Juutilaisen vastalause päätettiin ottaa pöytäkirjaan, mutta päätökseksi tuli Svinhufvudin listan hyväksyminen, Kallio ja Pehkonen mukaan luettuina. Elintarveasioiden hoitoon ei puolue kuitenkaan suostunut antamaan miestään.

Viimeksi mainittu päätös kuitenkin peruttiin jo seuraavana päivänä, kun Alkio ilmoitti ryhmälle Svinhufvudin tahtovan elintarvikeosaston päälliköksi juuri Kalliota, »kun elintarveasioita ei muuten voida järjestää» ja muuten tehtävä menisi sosialistille. Nyt ryhmä taipui antamaan Kalliolle oikeuden ottaa tuokin tehtävä vastaan, tosin vain »omalla edesvastuullaan». Vastustajiakin oli.

Takkulan ja Niukkasen mielestä herrat saisivat hoitaa itse konkurssipesänsä. Useimmat olivat kuitenkin hallitukseen osallistumisen kannalla siinä tilanteessa. Relander tiivisti monien tunteet:

»Jos Kallio menee niin menköön. Kalkki on juotava pohjaan asti. Punainen senaatti on vastassa.»

Tämä ryhmän »prikkailu», joksi Kalliota koko ajan tukenut Relander sitä nimitti, harmitti ja loukkasikin Kalliota. Hän oli jo 22.11. ehtinyt kertoa vaimolleen luultavasti suostuvansa pakon edessä, kun hänet oli pantu hallitusasiassa lujille ja kieltäytyminen estäisi hallituksen syntymisen. Seuraavana päivänä hän kuitenkin kirjoitti aikovansa sittenkin jättäytyä pois hallituksesta ja kertoi syyksi sen, että pari miestä ryhmässä oli häntä vastustanut. Siksi hän aikoi »vastoin kaikkien muiden pyyntöä» luopua tehtävästä.

Hän kertoi kyllä myös muiden puolueiden esittäneen hänelle pyyntöjä jäädä senaattiin, niin että »kiusaaja yritti näyttämään nivalaisille, että minä olisin kelvollinen yhä, vaan nujersin siltä pään». Vielä tuolloin hän vakuutti Pehkosen ja Luopajärven tulevan hallitukseen maalaisliiton edustajina.

Kallio vastasi todella kieltävästi Svinhufvudin pyyntöön. Tämä ei kuitenkaan antanut myöten. E. N. Setälä muisteli, kuinka kesken Svinhufvudin johtamien ohjelmaneuvottelujen kokoukseen ilmestyi Luopajärvi. Setälä ilmoitti tälle suostuneensa hallitukseen vain sillä ehdolla, että Kallio tulisi myös, mutta jos nyt oli tehty muutos, niin hän suostuisi. Svinhufvud vastasi kuitenkin jyrkästi, ettei hän tiedä mitään muutoksia tapahtuneen, jolloin Luopajärvi lähti. Svinhufvud halusi nimenomaan kokeneen Kallion, jonka työskentelyä senaattorina hän oli prokuraattorina päässyt seuraamaan jo yli puolen vuoden aikana.

Tämä ratkaisi Kallion suostumisen. Hän kuvasi Svinhufvudin toimia värikkäästi puolisolleen, jolle hän tiesi päätöksensä olevan suuri pettymys. Hän kertoi Svinhufvudin panneen hänet illalla (23.11.) niin lujille, että hän oli joutunut myöntymään. Tehtävä, maan itsenäistäminen ja itsenäisyyden puolustaminen Venäjää ja kotimaista anarkiaa vastaan olisi vaikea, eikä Kallio osannut sanoa, jaksaisiko senaatti seisoa ohjelmansa takana. Omaa osallistumistaan hän perusteli yksinkertaisesti sillä, ettei maa tullut ilman hallitusta toimeen, joten »kai sinne täytyy yrittää, joihin luotetaan — —». Ja se, että Pehkonen, joka oli hyvä toveri, tuli hänelle apulaiseksi, lohdutti. Mutta silti vastuu niin kodista kuin maankin asioista painoi. Hän tunnusti vaimolleen aamulla pukiessaan itkeneensäkin, mutta vakuutti taas olevansa reipas. »Miten onnistumme, on Herran kädessä. Olemme ensimmäiset senaattorit itsenäisessä Suomessa — -.» Ja muistikalenteriinsa hän kirjoitti lupautuneensa mukaan »sangen suurilla epäilyksillä, kaikkien vaatimana ».

Viimeksi mainittu, »kaikkien vaatimana» ilmaisu, oli kyllä liioiteltu. Luopajärvi loukkaantui siitä, että häntä ei hallitukseen kelpuutettu, vaikka hänet oli ryhmässä valittu ehdokkaaksi, ja Alkiokin arvioi sittemmin, ettei Luopajärven katkeroituminen Kallioon ollut aivan aiheetonta, koska »siinä oli jotain». Alkio katsoi Kallion tienneen, että ryhmä olisi mieluummin nähnyt hänen pysyvän miehuullisesti kiellossaan, vaikkei sitä suoraan ryhmän päätöksessä sanottukaan.

Kielteistä asennetta hallitusta kohtaan jäi ryhmään paljon, ja se ilmeni hallituksen hankkeitten ankarana arvosteluna ryhmässä koko ajan. Jyrkimpinä esiintyivät tutut Karjalan edustajat Juutilainen, Niukkanen ja Wuorimaa, mutta myös Alkion asenne oli hyvin pidättyvä. Relander, joka oli kannattanut hallitukseen osallistumista, arvosteli 23.1. senaattia liian heikosta vuorovaikutuksesta eduskuntaryhmien kanssa,159 missä oli perääkin. Svinhufvud myönsi sittemmin, että hänen senaattinsa ei antanut eduskunnalle arvoa eikä eduskunnassa juuri käyty.

Kallionkin suhteita omaan ryhmäänsä se rasitti.

On kuitenkin ilmeistä, että ilman Svinhufvudin tiukkaa asennetta, joka tietysti oli samalla suuri tunnustus Kalliolle, tämä ei olisi hallitukseen lähtenyt, vaikka vastustus ryhmässä rajoittui sentään vain vähemmistöön. Kallio kertoi vielä myöhemminkin Svinhufvudin uhanneen luopua koko hankkeesta, ellei hän lähtisi mukaan.

Kallion vastustelun vakavuutta todistaa sekin, että suomettarelaisten eduskuntaryhmä piti vielä 24.11. mahdollisena, että hän vaihtuu Luopajärveen.

Eduskunta kokoontui täysistuntoon 24.11., ensimmäisen kerran suurlakon jälkeen. Sille esitettiin kaksi senaattorilistaa, Tokoin ja Svinhufvudin. Ensiksi mainitun ohjelmaan kuului mm. laajoja reformeja »Me vaadimme» -ohjelman mukaan sekä porvareissa erityistä ärtymystä herättänyt vaatimus lakonaikaisten laittomuuksien armahduksesta. Viimeksi mainittua Kallio kommentoi närkästyneenä: »Täällä on villitty henki vallalla — — Suomen itsenäisyyttä ei voi uskoa heidän käsiinsä, he nojaavat venäläisiin pistimiin.» Svinhufvudin ohjelmassa taas eduskunta pidättyisi toistaiseksi käyttämästä sitä korkeinta valtaa, jonka haltijaksi se oli julistautunut ja jättäisi senaatille sellaiset oikeudet, jotka olivat välttämättömiä, jotta se voisi täyttää maan hallituksen tehtävät.

Hallituksen tehtävistä tärkein oli maan itsenäisyyden turvaaminen. Hallituksen ohjelmaan sisältyi kyllä, kuten sosialistienkin, laajoja yhteiskunnallisia reformeja ja elintarvikekysymyksen hoidon ensisijaisuus, mutta ytimenä oli valtiollisen riippumattomuuden ja sisäisen rauhan turvaaminen.

Erot hallitusten tavoitteiden välillä eivät olleet suuria. Siitä huolimatta leirejä erotti jo kuilu, joka ei ollut ylitettävissä. Viimeinen yritys tehtiin, kun senaatin vaalin toimittamista siirrettiin 24.11. kahdella päivällä, seuraavana päivänä pidettävän SDP:n puoluekokouksen yli. Alkio kertoo, kuinka eduskuntaan levisi yhtäkkiä ennen istunnon alkua tieto, että Talas, Svinhufvud, Kallio ja Frey olivat suostuneet siihen, että Talas ilmoittaisi ennen vaalia olevan tekeillä sekalistan ja että he olivat valmiit luopumaan ehdokkuudestaan ja pyysivät asiaa pöydälle tuon listan odottamista varten. »Suuttumus puhemiehistössä», kommentoi vielä muutamaa päivää aikaisemmin erittäin sovinnollinen Alkio. Siirto kuitenkin hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä.

SDP:n puoluekokous ei kuitenkaan ratkaissut mitään. Vallankumoukseen se ei ryhtynyt läsnä olleen Stalinin kehotuksista huolimatta. Toisaalta sovinnon rakentaminen porvarien kanssa ei ollut enää mahdollista.

Eduskunnan istunto alkoi 26.11. ja jatkui seuraavan vuorokauden puolelle, 10 tuntia kaikkiaan. Svinhufvudin lista voitti äänin 100-80. Kyösti Kallio oli edelleen senaattori.