Kyösti Kallio

Eduskuntavaalit 1924

Oikeisto reagoi eduskunnan hajotukseen voimakkaan kielteisesti ja maalaisliitto yhtyi arvosteluun. Kallio oli jo verrannut tapahtunutta sortokausien käytäntöön. Maalaisliiton lehdistö Ilkka kärjessään sanoi saman paljon peittelemättömämmin ja arvosteli presidenttiä varsin voimakkaasti.

Vaalitaistelun teemat olivat edelleen Lex Kallio ja muut asutuslait, mutta myös kommunistipidätykset ja eduskunnan hajotus sekä virkamieskysymykset. Maalaisliiton vaalivalmistelut käynnistettiin keskushallinnon ja lisätyn keskushallinnon kokouksissa 26. ja 27.1.1924.

Kallio alusti poliittisesta asemasta ja hallituksen toimista, seikkaperäisimmin kommunistipidätyksistä ja eduskunnan hajotulcsesta. Kokous antoi yksimielisesti tunnustuksen hallituksen toimenpiteille. Vaalikirjallisuuden (vaalijulistus, vaaliopas, selostus ryhmän ja hallituksen toiminnasta) julkaisemista valmistelemaan valittiin valiokunta Kallio kokoonkutsujana sekä jäseninä Alkio, puoluesihteeri Kivimäki, Vihtori Vesterinen, Albin Manner, Väinö Kivilinna, J. E. Sunila ja Juho Niukkanen. Kolme viimeksi mainittua — Kallion kannalta vähemmän mieluisia — tulivat valituiksi vasta jälkimmäisessä laajemmassa kokouksessa, kun taas muut olivat jo keskushallinnon alkuperäisessä ehdotuksessa. Tämän valiokunnan esityksestä nimitettiin eri henkilöitä eri tehtäviin. Kallio sai tehtäviä eniten. Hänen piti heti julkaista sanomalehdissä selostus asiain tähänastisesta kehityksestä, kommunistijutusta, hallituksen tärkeimmistä toimenpiteistä sekä suhteista eduskunnan hajotukseen ja syistä hallituksen eroon». Puolueen varsinainen vaalijulistus päätettiin julkaista kuukautta tai joitakin viikkoja ennen vaaleja.

Laatijaksi pyydettiin Alkiota ja lopullista sanamuotoa tarkistamaan valittiin Alkion lisäksi Kallio sekä edellä mainittu toimikunta. Niukkasen huoleksi annettiin vaalipuhujille tarkoitetun vaalikatekismuksen laadinta; Niukkasen avuksi nimitettiin Kallio virkamieskysymyksen ja Sunila maatalouspolitiikan sekä toimittaja Lassi Hiekkala ideologisen osan laatijoiksi. Vielä päätettiin toimittaa erikoisia painettuja vaaliesitelmiä. Selostuksen hallituksen toiminnasta sai tehdäkseen Kallio.

Alkio oli aluksi haluton »vaalinoottia» laatimaan, kun Kallio sitä häneltä pyysi. Hän arveli, että olisi parempi antaa se tällä kertaa sellaisen tehtäväksi, »joka on seurannut asioita lähempää». Kun Kallio uusi pyyntönsä, Alkio suostui, ja 1.2, »nootti» oli valmis. Kallion tehtyä siihen huomautuksensa Alkio laati julistuksen uudelleen.

Seinäjoella kokoontuneet Alkio, Kallio, Vesterinen ja Kivimäki hyväksyivät lopullisen vaaliohjelman, joka sitten julkistettiin puolueen lehdissä 15.3.1924. Tällä kertaa Kallio teki vaalityötä verraten aktiivisesti. Suuri syy siihen oli muutos vaalijärjestelmässä. Oulun eteläisen vaalipiirin piirijärjestö päätti siirtyä yhden miehen listoihin, mikä teki läpimenon riippuvaksi henkilökohtaisista äänistä. Sen sijaan ennen sijoitus listoille oli ratkaisevampi. Yleisehdokkaita entisessä mielessä ei ollut. Kallio huomautti uudesta tilanteesta Jalo Lahdensuolle, joka oli pyytänyt häntä puhujaksi Etelä-Pohjanmaalle.

»Minun täytyy liikkua täällä omassa vaalipiirissäni», hän perusteli kieltäytymistään ja jatkoi, että häntä oli pyydetty nyt useille paikkakunnille puhumaan, kun ihmiset olivat huolestuneita listoille asettelusta.

Kallion tukijat lienevät olleet vähän huolissaankin, ymmärtäisivätkö valitsijat uudessa tilanteessa riittävästi äänestää ennen »varmana» läpimenijänä pitämäänsä Kalliota. Liitossa olikin useita kirjoituksia, joissa korostettiin yhden miehen listojen tuomaa muutosta.

Kallion ansioita ja ylivoimaista kokemusta esiteltiin lavealti samalla kun vakuutettiin, että hänen »täytyy tulla ennen kaikkia valituksi», Kun Jaakko Seppästä esiteltiin, korostettiin samalla, että paikallisehdokkaita entisessä mielessä ei ollut vaan Kallio oli myös Kalajoen latvapuolen ehdokas ja että molemmat olivat koko vaalipiirin ehdokkaita. »Ne jotka tahtovat kouluuntuneen valtiomiehen maalaisliiton edustajaksi, äänestävät Kalliota kautta piirin», vakuutti Liitto. Ja kun vastustajat pyrkivät — ainakin Liiton mukaan — käyttämään uutta vaalitapaa hyväkseen levittämällä tietoa, että maalaisliiton tarkoituksena oli pudottaa Kallio eduskunnasta pois, koska hänelle oli tehty vain yksi lista, lehti vakuutti äänestäjien kyllä osaavan antaa äänensä yhdellekin listalle ja että »ainakin Kala- ja Pyhäjokivarsissa äänestetään Kalliota hyvin yleisesti». Ehdokkaiden yhteisessä suuressa mainoksessa Liiton etusivulla Kallion kuva oli muita isompi.

Kallio oli puhujana yhdeksässä tilaisuudessa. Haapaveden nuorisoseurantalolla hän puhui 16.3. sekä päivällä että iltamissa. Lex Kallio, kommunismi ja virkamiesten palkat olivat aiheina. Viimeksi mainitussa Kallio oli puolustuskannalla, koska sekä sosialistit että kommunistit moittivat hallitusta virkamiespalkkojen nostamisesta. Kallio ja Liitto puolestaan todistelivat, että korotus tehtiin vastoin maalaisliiton tahtoa ja että eduskunta vielä lisäsi korotusta mm. sosialistien äänin. Piirikokouksen yhteydessä pidetyssä iltamajuhlassa Ylivieskan raittiusseuran talolla 11.3. oli pääpuhujana Kallio. Seuraavana päivänä hän puhui Ylivieskan Oksavalla ja Autiorannalla ja sitä seuraavana Oulaisten nuorisoseurantalolla.

Seuraavassa viikonvaihteessa 30.3. Kallio puhui Kalajoella ja Alavieskassa sekä vaaleja edeltävänä päivänä 31.3. Oulussa VPK:n talossa. Kallio menestyi hyvin. Hänet valittiin puolueensa suurimmalla äänimäärällä (4 836), millä hän voitti toiseksi eniten ääniä saaneen Suomussalmen kirkkoherra Toivo Janhosen lähes puolella.

Lisäksi valittiin Seppänen, Arffman, Salo ja agronomi Niilo Pelttari. Maalaisliitto menetti vaalipiirissä yhden paikan Äänet laskivat vähän kautta linjan, myös Kallion kanta-alueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, edellisessä noin 7 ja jälkimmäisessä vajaat kolme prosenttiyksikköä. Nyt puolue sai 65,2 ja 63,6 % kaikista äänistä.9 Koko maassa maalaisliitto menestyi tyydyttävästi, varsinkin kun ottaa huomioon, että takana oli sarja voitettuja vaaleja. Puolueen ääniosuus pysyi aivan samana, 20,3 prosenttina, paikkaluku pieneni yhdellä (45-44). Muutenkin muutokset jäivät pieniksi. Kokoomus voitti kolme, edistys kaksi ja SDP seitsemän paikkaa. »Kallion leikkauksen» jälkeen kommunistit olivat uudistaneet heti maanalaisen organisaationsa, mutta menettivät yhdeksän paikkaa ja saivat tyytyä 18 paikkaan.10 Ruotsalaiset menettivät kaksi paikkaa (23).

Suunta oikealle

Kallion ensimmäinen hallitus oli ollut keskustapolitiikan kauden viimeinen hallitus, ja siinäkin yhteistyö jo ontui ajoittain pahoin. Yhteisiä ohjelmakysymyksiä ei enää vuoden 1924 vaaleissa ollut. Maalaisliitto ja kokoomus olivat jo hallituksen aikana lähestyneet eri kysymyksissä toisiaan. Kokoomuksen valtuuskunnassa maaliskuussa 1923 puhuttiin Kallion hallituksesta ja yhteistyömahdollisuuksista myönteisesti. Lex Kallio on ainoa erottava tekijä porvarillisten puolueiden välillä, korosti yhteistyöhaluinen Ingman, ja hän sai paljon kannatusta. Hallitusyhteistyön syntyminen tammikuussa 1924 oli ollut varsin täpärällä. Uuden eduskunnan kokoontuessa ilmeni entistäkin voimakkaampia paineita keskustalaisoikeistolaiseen yhteistyöhön runkona maalaisliitto ja kokoomus.

Kallion suhtautuminen uuteen suuntaukseen oli epävarma. Hän oli joutunut käymään viime vuosien kovimmat poliittiset ottelutkokoomuksen ja ruotsalaisten kanssa. Kumpikaan ei ollut hyväksynyt hänelle niin tärkeää Lex Kalliota, vaan hyökännyt loukkaavinkin ilmaisuin sitä vastaan. Ruotsalaisten kanssa hän oli sovittamattomassa kiistassa puhemieskysymyksessä, mikä taas nostatti hänessä aitosuomalaisia tunteita. Suomalaisuushan oli muutenkin vahvistumassa juuri maalaisliitossa. Kallio oli syvimmältä olemukseltaan keskustapoliitikko, joka rakensi mielellään yhteistyötä myös vasemmalle.

Lisää hämmennystä aiheutui puolueen sisäisistä tekijöistä. Luokkakantainen agrarismi, »saksalainen» suuntaus, jota hänen kilpailijakseen yhä avoimemmin nouseva J, E. Sunila johti, kannatti suunnanmuutosta oikealle, ja tämäkin lisäsi Kallion vastenmielisyyttä oikeistoyhteistyöhön.

Kallion kannalta merkittävä oli myös Alkion Omaksuma asenne. Alkio oli suhtautunut Kallion ensimmäiseen hallitukseen hyvin pidättyvästi. Hän ennusteli (ja toivoikin) hallituksen eroa jo keväällä ja kesällä. Kun elokuussa budjettikiistat alkoivat tulla näkyville, Alkio kehotti Kalliota etsimään »hyvän asian johon hallitus kaatuisi». Hallituksen täydentämistä kokoomuslaisilla hän vastusti ehdottomasti. Hallituksen aikaansaannoksiin hän oli hyvin tyytymätön.

Jouluaaton aattona 1923 Kalliolle kirjoittamassaan kirjeessä Alkio purki mieltään virkamiesasiassa, Etunsa olivat saaneet valvotuksi »vakautetun luokka-aseman» suuret ja pienet, niin virkakuin palvelusmiehetkin: Rahakapitalismi oli saanut kiskoa korot 12-15 prosenttiin ja ruotsalaiset olivat saaneet vaatimuksen toisensa jälkeen tyydytetyksi. Alkion johtopäätös oli selvä: »Minusta näyttää, että meidän on alettava taistelu uudestaan, selvä luokkataistelu, sillä muuten voivat talonpojat lannistua politiikkaan –.»

Kallio ei voinut yhtyä ystävänsä kantaan ja oli selvästi huolissaan. Hän toivoi Alkion palaavan vielä eduskuntaan, jotta tämä itse näkisi ryhmän sisäisen tilanteen ja uusien aatteiden tunkeutumisen siihen. »Minä ymmärrän, että meidän täytyy maanviljelijäluokan asemaa koettaa vakiinnuttaa, mutta ei kaikki saksalainen ole maalaisliittolaisuutta», puolustautui Kallio valittaen uutta »länsisuomalaisten ja hämäläisten henkistä maalaisliittolaisuutta», jossa ei ollut hänen mielestään kylliksi yhteiskunnallisuutta. »Vielä se ei ole tehnyt häiriötä, mutta olisi toivottava ettei se koskaan semmoiseksi kehittyisikään. Kallio ei saanut töivomaansa vastausta. Alkio kieltäytyi edustajaehdokkuudesta ja ilmoitti olevansa suunnanmuutoksen kannalla itsekin. »Minullakin on se vaisto, että meidän nyt pitää suunnata purjeet enempi puhtaasti agraariseen luokkasuuntaan. Keskustapolitiikan tehtävän luulen nyt olevan kunnialla lopussa. Minulla on perspektiivissä kaksi asiaa: maatalous ja kansallisuus. Puhalletaan niihin –.»

Mitä tämä tarkoitti käytännön hallitusyhteistyötä ajatellen, oli jo epäselvempää. Alkio oli vastustanut Kallion ensimmäisen hallituksen syntyä ja katsoi puolueen yhtenäisyyden ja alkuperäisen luonteen vaarantuvan, ellei Kallio keskity eduskuntaryhmän johtamiseen. Sama huoli jatkui. Vuoden 1924 eduskuntavaalien alla Alkio jopa toivoi puolueen vähän menettävän, »saadaksemme lepoa». Kun tulos oli se mikä oli, hän oli tyytyväinen ja luonnehti tulosta »odottamattoman hyväksi». Hänen johtopäätöksensä oli tuttu: maalaisliiton pitäisi jäädä syrjään hallitusvastuusta ja erityisesti Kallion. »Sinun ei pyydettäessäkään pitäisi tällä kertaa asiaan sekaantua», hän vakuutti ja vannotti Kalliota jäämään edes vuodeksi ryhmän johtoon, jotta se tottuisi »vetämään kuormaa yhdessä». Puhemiehen paikan hän kehotti antamaan Jalo Lahdensuolle.

Samalla kertaa hän arvosteli Maakansan hallitushaluja ja arveli siellä kuuluvan. »Relanderin nuotin».

Kallio oli Alkion näkemyksiin tyytymätön ja antoi sen näkyä pitkässä ja perusteellisessa vastauskirjeessä 18.4. Han selosti ensin pitkään ns. upseerikriisiä, joka puhkesi keväällä 1924 Cajanderin hallituksen riesaksi ja epäili, ettei sitä sotkua äärimmäisessä hädässä kykenisi selvittämään muu kuin maalaisliittolainen, joka nojautuisi sosialisteihin. Sellainen hallitus, jota johtaisi »kokoomuslais- ruotsalainen henki», ei kykenisi armeijan ongelmia selvittämään, vaan itsenäisyys olisi siltä osin epäkansanvaltaisella pohjalla.

Oikeiston käsiin ei siis saisi hallitusvastuuta antaa. Maalaisliiton syrjään jäämisestä hän oli ehdottomasti eri mieltä kuin Alkio. »Ja muutenkin (kuin armeijan vuoksi) on maalaisliiton vaikea jäädä vastuun ulkopuolelle, sillä se muistuttaa kokoomuksen menettelyä, jonka olemme tuominneet.»

Itse Kallio kuitenkin ilmoitti jäävänsä pois. »Olen ehkä liiaksi yhteiskunnallinen maalaisliiton nykyiselle suuntaukselle», hän perusteli. Mutta linjansa oikeutusta hän ei epäillyt. Hän vakuutti myöntävänsä mielellään varoja kaikkeen hyödylliseen maatalouden hyväksi, mutta ei summittain. Jos miljoonia vaadittiin maatalouteen ilman että ohjelmat olivat selvillä;hän ei ollut mukana. MTK:n Jännes esimerkiksi oli liian »rikashenkinen» olemaan suunnan määrääjänä, sillä »suursaksalaisuus on hänen verissään».

»Meidän voimakas ja etevä Sunila» seurasi liikaa Jänneksen viitteitä, eikä Kallio siksi voinut yhtyä Sunilan näkemyksiin paikoissa, palkkioissa ja määrärahojen suuruudessa. Tällaisten takia hänen aatteellisuuttaan ei saanut panna kyseenalaiseksi, niin kuin oli tehty. Oli väärin, että maalaisliitto tällaisilla asioilla kilpaili kokoomuksen kanssa, vaikka kyse olikin maataloudesta. Oppositioon ryhmäänsä vastaan Kallio ei silti halunnut. Puheenjohtajuudenkin hän oli valmis ottamaan vastaan, jos häntä siihen yksimielisesti — mutta vain sillä ehdolla — haluttiin. Lahdensuon hän soi mielellään menevän puhemieheksi, häntähän ei voinut syyttää kielitaidottomuudestakaan.

Edellä referoitu sekä muut samaan aikaan kirjoitetut kirjeet ja päiväkirjamerkinnät kertovat Kallion olleen vuoden 1924 eduskuntavaalien jälkeen jotenkin hämmentyneessä tilassa, Hänen oma hallituksensa oli osoittanut keskustasuuntauksen joutuneen lähes voittamattomiin vaikeuksiin. Tilalle oli nousemassa suuntaus oikeistoyhteistyöhön, joka oli hänelle monin tavoin vastenmielinen.

Oikeisto oli ollut jo vuosia hänen tärkeimpien pyrkimystensä päävastustaja. Maalaisliiton sisällä vahvistuivat voimat, joita hän perustellusti piti yksipuolisina ja puolueen alkuperäisille ihanteille penseinä, eivätkä nämä kuunnelleet hänen neuvojaan. Tukea ei tullut Alkioltakaan, jolle pääasiana tuntui olevan, ellei koko puolueen saaminen »lepäämään» oppositioon ainakin Kallion itsensä jääminen puolueen yhtenäisyyden nimissä hallituksista. Vaikka Kalliollakin oli halua jäädä syrjään, hän toisaalta tunsi, että häntä tarvittiin ja että hänen kokemuksensa olivat välttämättömiä senkin vuoksi, ettei uusi suuntaus pääsisi liiaksi leimaamaan puoluetta.

Sitä paitsi häntä haluttiin mukaan. Ståhlberg pyrki kaikkien porvarillisten tai ainakin suomenkielisten yhteishallitukseen. Pääministeriehdokkaina mainittiin maalaisliiton Kallio ja Relander sekä kokoomuksen Ingman ja Tulenheimo. Vahvimmin oli esillä Kallio, jota Ståhlberg piti ehdottomasti parempana kuin »kehitty mätontä» Relanderia,is mutta ryhmänsä ja Alkion mielialat tuntien Kallio kieltäytyi ehdottomasti. Presidentti antoi 83. virallisen hallituksenmuodostajan tehtävän Lauri Ingmanille, jolla oli jo vuodelta 1919-1920 kokemusta pääministerinä olosta.

Neuvotteluista tuli kuukauden mittaiset ja vaikeat. Erityisen hankala oli maalaisliitto. Puolueessa oli kyllä voimakasta halua mennä hallitukseen kokoomuksen kanssa, mutta koska hajanaisen eduskuntaryhmän eri ryhmittymät eivät luottaneet toisiinsa, asetettiin monenlaisia ehtoja ja juoniteltiin omien ja vieraiden kanssa. Eduskunta kokoontui toukokuun 1. päivänä 1924. Maalaisliitto asetti ensimmäisessä ryhmäkokouksessaan Kallion puhemiesehdokkaaksi, eikä tämä. kieltäytynyt. Kallio tuli valituksi seuraavana päivänä tuttujen vaiheiden, kolmen äänestyksen ja ruotsalaisten vastalauseitten myötä: Hänen varsinainen vastaehdokkaansa oli kokoomuksen Paavo Virkkunen, joka sai ensimmäisellä kierroksella 56 ääntä Kallion saadessa vain 43. Toisella kierroksella luvut olivat Kallion hyväksi 82-25, kun sosiaalidemokraatit olivat hänen puolellaan, ja kolmannella kierroksella hän vihdoin sai 93 ääntä.

Kallio oli vähän huolissaankin suostuttuaan puhemieheksi vastoin Alkiolle antamaansa lupausta, mutta katsoi välttämättömäksi menetellä näin, koska ryhmä ei ollut valinnut puheenjohtajaa ennen puhemiehenvaalia, eikä hän näin ollen voinut tietää, voisiko täyttää Alkion toiveen ryhmän johtajaksi tulollakaan.

Kallio ei ollut hyväksynyt Cajanderin virkamieshallitusta koko aikana ja nyt, tultuaan taas puhemieheksi, hän koki hallituksen yhä kiusallisempana parlamentarismin loukkauksena.

Kallio selosti usein pitkissä ja seikkaperäisissä kirjeissään Ingmanin toimia Alkiolle, jonka kanta oli myös jokseenkin horjuva. Kallio kertoi ensimmäisen tuloksettoman neuvotteluviikon jälkeen olleensa pari kertaa hallitusasiassa presidentin ja Ingmanin puheilla, mutta pysytelleensä muuten»ulkopuolella tämän puuhan». Hänen mielestään olisi ollut parempi, mikäli Ingman onnistuisi ja maalaisliittokin lähtisi mukaan toisaalta Cajanderin epäparlamentaarisen hallituksen syrjäyttämiseksi ja toisaalta siksi, että mikäli Ingman epäonnistuisi, »kokoomuksessa kasvaa katkeruus ja tulee entinen kättenpesu». Kallio ei halunnut poliittisen tilanteen lukkiutuvan.

Muutaman päivän kuluttua Kallio palasi aiheeseen kertoen valittelevaan sävyyn Ingmanin vaikeuksista. Ingmanilla oli ollut valmis eroamisilmoitus presidentille, mutta Kallio sai hänet luopumaan vielä sen jättämisestä. Kallio sovitteli omiensa kanssa suositellen mm. Relanderin tuloa ministeriksi, kun tämän kannattajat Maakansassa ja ryhmässä puuhasivat asiaa innokkaasti. Kun Kallio korosti Alkiolle, että nyt vaaran uhatessa oikealta oli välttämätöntä saada »Ingmanin nahka parkkiin», hän samalla ajatteli tarpeelliseksi saattaa oman puolueen »todellinen oikeisto», kuten hän Relanderin »Viipurin ryhmää» nimitti 24 yhtä lailla vastuuseen. Relander »täytyisi saada tuleen, että oppisi huutamaan maalaisliittolaiseen henkeen», hän ajatteli, vaikka epäilikin asiaa. Pahinta olisi Cajanderin jatkaminen. Jos hallitus nyt pyytäisi eduskunnalta luottamuslausetta ja saisi sen, silloin saisi korvapuustin maalaisliitto, eikä ainoastaan se vaan »koko parlamentarismi, jota meidän tulee suojata».

Kallio siis tuki Ingmanin pyrkimyksiä. Kun umpikuja oli 22.5. taas kerran edessä hänen avustaan huolimatta26 Kallio oli pahoillaan ja syytti tilanteesta oman ryhmänsä väkeä. »Minua hirveästi eduskunnan puhemiehenä harmittaa tämän nykyisen olo. Se pitäisi saada pois, mutta en ymmärrä miten», hän totesi Alkiolle ja valitti virkamieshallituksen työntävän »kaikenlaisia esityksiä kuin hurjat» eduskunnalle, joka »näkyy nielevän kuin orja» oopperat, asuntomiljoonat ja Lokomon lainat. Kallio arveli, ettei Alkio mieluusti katso maalaisliiton menoa kokoomuksen johtamaan hallitukseen, mutta hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta. »Se Lassi pitäisi saada tuleen, sillä sen vaikutus Maakansassa näkyy sittenkin olevan suurempi ja tehokkaampi kuin olen luullut», hän toisti taas kantansa Relanderin vetämisestä hallitukseen ja lupasi jatkaa vieläkin sovitteluja.

Ingmanin ja Kallion sovittelut johtivat vihdoin kokoomuksen ja maalaisliiton kompromissiin. Ruotsalaisella ulkoministeri Hjalmar Procopella vahvistettu hallitus nimitettiin 31.5.1924. Edistyspuolue jäi ulkopuolelle, ja siirryttiin kokoomuksen ja maalaisliiton yhteistyökauteen, jota jatkui seuraavat kaksi ja puoli vuotta. Hallitusohjelma oli maalaisliiton ja kokoomuksen ristikkäisten tavoitteiden sovittelu. Maalaisliiton vaatimuksista mukana oli mm. maatalouden ja asutustoiminnan tukeminen, viljantuotannon kohottaminen sekä maaverojen poistaminen, mutta ei esimerkiksi virastolaitoksen yksinkertaistaminen ja virkamiesten vähentäminen.

Alkio moittikin hallituksen ohjelmaa Ilkassa kiivaanlaisesti, minkä lisäksi häntä suututti ruotsinkielisen pääsy ulkoasiainhallinnon johtoon. Maataloudesta ja suomalaiskansallisuudesta, joita Alkio oli korostanut, maalaisliitto lähti oikeistohallitukseen huolehtimaan vain ensiksi mainitusta.

Kallio oli Ingmanin porvarillisen enemmistöhallituksen syntymiseen verraten tyytyväinen. Maalaisliitosta tuli mukaan neljä ministeriä (Hahl, Liakka, Antti Kukkonen ja Jalo Lahdensuo), Kallio itse jäi sivuun säästyen »kulumasta», kuten hän luonnehti. Ministereistä Liakka, Kukkonen ja Lahdensuo olivat hänelle verraten läheisiä eikä hän Hahlinkaan lähtöä ryhmän johtopaikoilta surrut.

Itse hän varautui antamaan hallitukselle toistaiseksi tukea eduskunnan puhemiehenä ja kansanedustajana. Samalla hänen oli mahdollista tarkastella uudelleen ryhmän ja puolueen uusia virtauksia ja määritellä suhtautumistaan niihin.

Maalaisliitto piti kesäkuussa 1924 puoluekokouksen Hankasalmen Niemisjärvellä. Kallio altisti siellä hallitustilanteesta ja puolueen, suhtautumisesta siihen verraten myönteisessä hengessä ja oli muutenkin paljon esillä. Hänet mm. valittiin jälleen seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi puolueen keskushallitukseen. Puoluekokous keskusteli vilkkaasti ja sekavastikin, mutta mitään yleisempää mielenilmaisua hallitusta vastaan ei syntynyt.

Kesä oli poliittisesti hiljaista aikaa. Kallio saattoi olla nyt pitkän ajan kotonaan hallitushuolista vapaana, ja elokuussa hän kertoikin Alkiolle olleensa »Nivalassa kuin karhu pesässään koko kesän».

Asiat näyttivät sujuvan tyydyttävästi. Hallituksen sisäiset ongelmat eivät vielä näkyneet ja oikeistosuuntaus näytti tuovan maalaisliitolle kannatusta. Kallio kertoi heinäkuussa Alkiolle mielissään entisen kokoomuslaisen kansanedustajan, kunnallisneuvos J. A. Ihamuotilan siirtymisestä maalaisliittoon ja uskoi suuntauksen jatkuvan: »Yleensä näyttää maataloustuottajain yhtymä kasvattavan meille miehiä ja mieliä — — maaperä näyttää meille suotuisalta.»

Ingmanin hallituksen aikana Kallion mielialat oikeistosuuntausta kohtaan näyttivät lientyvän, ja hän myönsi ne edut, joita siihensisältyi.

Vuoden 1924 aikana nousi sitä paitsi yhä hallitsevammaksi uusi kysymys, johon Kalliollakin oli paljon sanottavaa ja jonka ratkaisu vaikuttaisi pitkälle nuoren tasavallan tulevaisuuteen. K. J. Ståhlbergin presidenttikausi läheni loppuaan, ja pohdiskelu hänen seuraajastaan alkoi sävyttää poliittista keskustelua.

Kenestä Ståhlbergin seuraaja?

Maalaisliitto oli vuonna 1919 antanut lopulta yksimielisen kannatuksensa K. J. Ståhlbergille, jota Kalliokin määrätietoisesti tuki.

Vaikka Kallion ja hänen puolueensa näkemykset presidentin kanssa eivät läheskään aina käyneet yksiin ja eduskunnan hajotuskiistan aikana kärjistyivätkin, oli maalaisliitto yleisesti sitä mieltä, että Ståhlberg tulisi valita uudelleen. Oikeistonkin tunteet lientyivät presidenttikauden aikana, ja kun sosialistien tiedettiin kannattavan Ståhlbergia, pidettiin hänen uudelleenvalintaansa pitkään selvänä. Julkinen keskustelu presidenttikysymyksestä pysyi siksi hyvin pidättyvänä.

Vuoden 1924 aikana alkoi kuitenkin käydä ilmeiseksi, ettei Ståhlberg itse olisikaan halukas jatkamaan. Presidentti antoi asiasta useita lausuntoja, ja toukokuussa 1924 hän ilmoitti kantansa myös eduskuntaryhmille. Edistyspuolueen puoluesihteeri ilmoitti Ståhlbergin kieltäytymisestä piirijärjestöille kiertokirjeellä kesäkuussa, mutta tämän jälkeenkin vielä esimerkiksi Alkio toivoi Ståhlbergin taivuttelun onnistuvan, kuten hän Ilkassa 17.9.1924 kirjoitti. Toivo oli kuitenkin turha. Ståhlberg pelkäsi toisaalta, ettei kansalaissopu etenisi toivotusti hänen aikanaan, koska vastustus sotilas- ja oikeistopiireissä oli niin suuri, eikä toisaalta halunnut luoda traditiota uudelleenvalinnasta. Ståhlberg ei muuttanut kantaansa.

Maalaisliitto käsitteli presidenttikysymystä ensi kerran virallisesti puoluekokouksensa yhteydessä, 10.6.1924 järjestetyssä lisätyn keskushallinnon, eduskuntaryhmän valtuuskunnan ja sanomalehtien päätoimittajien kokouksessa. Alkio ei tullut itse kokoukseen, mutta asiaa käsiteltiin hänen lähettämänsä alustuksen pohjalta, jonka kokouksessa luki puolueen puheenjohtaja P. V. Heikkinen. Kallio oli myös läsnä.

Alkio katsoi, että Ståhlberg pitäisi valita uudelleen ja ettei maalaisliiton tullut asettaa omaa ehdokasta. Kallio yhtyi käydyssä keskustelussa Alkioon, mutta lisäsi, ettei Ståhlbergin suostumisesta ollut juuri toiveita. Julkista kääntymistä presidentin puoleen lähetystönä hän ei pitänyt sopivana, mutta sen sijaan olisi annettava parille miehelle valtuudet neuvotella hiljaisesti Ståhlbergin kanssa, jotta tämä suostuisi mm. maalaisliiton ehdokkaaksi. Ilman omaa nimettyä ehdokasta olisi puolueen vaikea saada vaaleissa väkeä liikkeelle, Kallio arveli.

Kokous päätti menetellä Kallion ehdotuksen mukaan ja asiaan päätettiin palata ylimääräisessä puoluekokouksessa Helsingissä lokakuun 26.-27. päivänä. Useimmat puheenvuorot tukivat Ståhlbergia, mutta hiljaista vastustustakin oli nähtävissä mm. Albin Mannerin, Kustaa Hautamäen ja Juho Niukkasen puheenvuoroissa.

Kallio keskusteli sitten useampien kanssa presidenttikysymyksestä. Tulos oli odotettu. Mikäli Ståhlberg suostuisi, hän kelpaisi, mutta ellei, niin kaikki näytti menevän hajalle. Ja kun Ståhlberg pysyi kieltäytymisessään, kiihtyivät spekulaatiot ja nimiä nostettiin esille.

Oli luonnollista, että myös Kyösti Kallion nimi oli ehdokkaiden joukossa. Ståhlbergin sisäpiirissä puhuttiin jo syyskuussa 1923 Kalliosta ehdokkaana, jota voisivat kannattaa enemmistö porvarillisista puolueista sekä sosialistit; muut tuolloin esillä olleet nimet olivat edistyspuolueen Ryti ja kokoomuksen Tulenheimo.

Kalliolle itselleen asiasta lienee vakavammin ensimmäisenä puhunut Holsti: Syyskuun alussa 1924 Holsti lähetti Kalliolle Genevestä pitkän kirjeen, jossa — palkka-asioiden ohella — hän suoraan ilmoitti pitävänsä Kalliota sopivimpana Ståhlbergin seuraajana.

Holsti kiitteli vuolaasti Kallion monipuolisia ansioita ja katsoi, ettei valinnalle olisi mitään esteitä, mikäli asiaa vain ryhdyttäisiin »varmasti ajamaan». Nyt oli maalaisliiton vuoro saada presidentin paikka, ja maaseudun oli aika nähdä johdossaan muitakin kuin Helsingin herroja. Presidenttinä Kallio vastaisi vallitsevaa maaseutuhenkistä ilmapiiriä. Henkilökohtainen kyky riittäisi hyvin, arveli Holsti. Kallio oli jo pääministerinä selviytynyt hyvin. Kielitaidottomuus ja korkeamman oppisivistyksen puute ei ollut este. Latvian presidentti Tschakste ja Yhdysvaltain presidentti Coolidge tekivät kesäisin heinätöitä niin kuin Kalliokin. Englannin MacDonaldilla ei ollut lainkaan yliopisto-opintoja. Eikä ollut kehumista kotimaisten poliitikkojen kielitaidossa: Ståhlberg ei osannut englantia, Ingman ei sitä eikä ranskaa, Vennola ymmärsi ranskaa vaivoin eikä saanut englannista mitään tolkkua jne. Jos Suomen presidentti, pääministeri ja ulkoministeri olivat voineet vuosina 1919-1925 selvitä tulkin avulla, se kävisi kyllä myös presidentti Kalliolta.

Kallio suhtautui Holstin ajatukseen vähätellen, mutta ei jättänyt mainitsematta siitä heti Alkiolle. Hän pohti pitkässä kirjeessään presidenttiasian tilannetta, joka uhkasi muodostua »hyvin kiusalliseksi, ellei ukko peräänny kieltäytymisestään». Esitetyt ehdokkaat eivät vakuuttaneet. Kokoomus haparoi Nevanlinnasta Svinhufvudiin asti, eikä keskustallakaan ollut oikein sopivaa. Kallio mainitsi Holstin olevan kovasti sillä kannalla, että keskustasta oli valittava presidentti ja arveli Halstin tarkoittaneen Holstia itseään, »koska höpisee minusta, kuten sinun luonasi käynyt kokoomuslainen urkkija M. P. (= Martti Pihkala)». »Kun saisi sen K. J. S. taipumaan, niin säästyisi monet häpeästä», oli Kallion johtopäätös siihenastisista spekulaatioista.

Kun Ståhlberg pysyi kannallaan, pysyivät myös monet nimet lehtien palstoilla, Kallio muiden mukana. Maalaisliittolaisista mainittiin useimmin mahdollisina ehdokkaina Kallio, Sunila, Pehkonen ja Relander, joista puolueen ulkopuolella varteenotettavimpana pidettiin Kalliota. Ruotsinkielinen Nya Tidning -lehti luetteli lokakuun lopulla pääehdokkaina Svinhufvudin, Rafael Erichin, Vennolan, Väinö Wuolijoen, Tulenheimon, Virkkusen, Rydin ja Hugo Suolahden ohella ainoana maalaisliittolaisena Kallion.

Maalaisliiton piirissä keskusteltiin luonnollisesti myös nimistä. Kalliota piti suosituimpana Vihtori Kivimäki, joka kertoi Alkiolle itse olevansa sitä mieltä, ettei omaa ehdokasta pitäisi asettaa. Satakuntalainen Kalle Kirra oli samaa mieltä mainiten edistyspuolueen maalaisedustajien vieroksuvan Rytiä, mutta pitävän sen sijaan Vennolaa tai Kalliota mahdollisena. Ainoana omana ehdokkaana mainitsi Kallion myös Iivari Lantto, joka kyllä hänkin oli sitä mieltä, että presidentti pitäisi jälleen löytää edistyspuolueen oppineista riveistä.

Maalaisliiton ylimääräinen puoluekokous ei tuonut ratkaisua.

Eduskuntaryhmän kokouksessa puoluekokousta edeltävänä päivänä 24.10. oli mukana myös Alkio, joka alusti ryhmälle presidenttikysymyksestä. Hänen kantansa oli vahvasti se, että maalaisliiton ei pitänyt nimetä omaa ehdokasta, ja että myös se jätettäisiin mainitsematta, kenen kannalle muiden ehdokkaista maalaisliittolaiset valitsijamiehet asettuisivat. Kallio yhtyi Alkioon korostaen erityisesti, ettei maalaisliitto saanut tavoitella »tämmöistä paikkaa».

Ryhmä yhtyi Alkioon ja Kallioon, ja siltä pohjalta asia esiteltiin seuraavana päivänä puoluekokoukselle. Alkio alusti taas. Hän oli sitä mieltä, että vaalissa oli pyrittävä maalaisliiton, edistyspuolueen ja kokoomuksen yhteistoiminnan kautta ns. suomalaisen keskustan laajentamiseen, ja kokouksen ponsissa toivottiin mainittujen puolueiden muodostavan valitsijamiesvaaleissa vaaliliiton samalla kun sosialistit ja ruotsalaiset suljettaisiin ulkopuolelle. Alkion ajatus sai kannatusta, mutta myös vastustusta. Päätöksenteko vaaliliitoista jätettiin piirijärjestöille.

Omaa ehdokasta päätettiin yksimielisesti olla nimeämättä. Kokous jopa totesi, ettei maalaisliitto halunnut omaa miestään lopulliseen äänestykseen, jos toiset vain asettaisivat ehdokkaikseen suomalaiskansanvaltaista politiikkaa, tasavaltalaisuutta ja ulkopolitiikassa rauhallisia suhteita harrastavia ehdokkaita.

Ehdokkaan nimeämättä jättämiseen vaikutti kaksi seikkaa. Maalaisliitolla ei ollut sopivaa ehdokasta, johon puolue olisi voinut itse luottaa ja jota se olisi voinut tarjota muille. Lisäksi eläteltiin yhä toivoa Ståhlbergin suostumisesta, jolloin asia olisi ratkennut itsekseen.

Puoluekokouspäätöksestä huolimatta virisi eri puolilla maalaisliitossa puuhia oman ehdokkaan asettamisesta, ja julkisessakin keskustelussa mainittiin jatkuvasti ehdokkaita. Tämä huolestutti Kalliota, jonka oma kanta kypsyi hiljalleen yhä vahvemmin kannattamaan Suomen Pankin nuorta pääjohtajaa Risto Rytiä, Kallion hallituksen entistä valtiovarainministeriä. Ellei Ståhlberg suostuisi, Ryti olisi paras, ainakin selvästi parempi kuin maalaisliitosta kaavaillut ehdokkaat, päätteli Kallio.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä pohti perusteellisesti ehdokaskysymystä 14.12.1924. Kysymyksen alusti xyhmän puheenjohtaja Sunila, joka esitti pysyttäväksi vanhalla kannalla eli ettei ehdokasta nimettäisi. Kallio yhtyi Sunilaan ja esitteli laajasti, eri vaihtoehtoja, Hänen mielestään tuli etsiä ehdokasta eikä puoluetta ja hän toivoi Ståhlbergin vielä arvioivan uudelleen kantaansa. Kokoomuksen ehdokkaista Kallio kertoi tuntevansa useimmat. Svinhufvud oli hänen mielestään »mies, mutta ei terävä mies», hyvä ja rehellinen ihminen kuitenkin vailla »diplomaattitaitoa ja hallintomiehen kokemusta» ja kun hänellä vielä oli rasitteenaan Suur-Suomi -ajatus ja monarkistimenneisyys, ei tähän »joissakin tapauksissa aseisiin nojaavaan» väsähtäneeseen voimaan pitänyt turvautua.

Erich olisi ollut valtiotieteellisesti pätevä, mutta epäkäytännöllinen ja epämääräinen, ja hänen suhteensa armeijaan teki ehdokkuuden mahdottomaksi. Tulenheimo taas oli kylläkin selväjärkinen mies ja ehdokkaista työkykyisin, mutta maataloutta kohtaan hänellä ei ollut sympatioita. Suolahti oli saksalaislinjan mies eikä valtiolliseen elämään tottunut. Tanner oli kyllä »miesten mies mutta sosialisti». Edistyspuolueen miehistä Kallio piti Rytiä parempana kuin Vennolaa. Rydin ainoana vikana Kallio piti heikkoa terveyttä, jota vastoin hän torjui esitetyt väitteet Rydin vihamielisyydestä maataloutta kohtaan. Päinvastoin, Rydillä oli »pyrkimys nostaa maataloutta», Kallio vakuutti.

Rydistä ei maalaisliiton presidenttiehdokasta tullut. Kallion lisäksi häntä tukevia puheenvuoroja käyttivät Kusti Arffman, P. V. Heikkinen ja satakuntalainen Anshelm Alestalo. Vastustajien kärjessä olivat Sunila ja Ihamuotila, jotka todistelivat Rydin maatalouden viholliseksi ja siten mahdottomaksi. Ainoa oma mies, jonka nimi tuli esille, oli Kallio. Häntä ehdotti Frans Kärki. Päätökseksi tuli kääntyä taas kerran Ståhlbergin puoleen ja olla asettamatta omaa ehdokasta, mihin Kallio vielä lisäsi: »Ei vielä päätetä.»

Ståhlbergin puoleen käännyttiinkin monin tavoin. Kallio mm. yritti vielä joulun alla vaikuttaa tuntemansa Ester Ståhlbergin kautta presidenttiin, mutta turhaan. Rouva tuki miestään ja vakuutti tämän koko sielustaan haluavan vapautusta.

Kallio tilitti kiusaantuneita tunteitaan Alkiolle pitkässä, jouluaattona Nivalasta lähettämässään kirjeessä. Hän selosti mielialoja eduskuntaryhmässä ja puolueessa muuten ja valaisi ryhmäkokouksen päätöksen taustoja.

Sunila oli alustanut kysymyksen siinä hengessä, ettei Ryti kelpaisi. Kallio totesi Sunilan hyväksyvän mieluummin Vennolan, jolla oli omassa puolueessaan melkoista kannatusta.

Jotkut ryhmässä olivat menneet niinkin pitkälle, että »ukko Svinhufvud ennemmin kuin Ryti», mitä kantaa Kallio ei sanonut lainkaan ymmärtävänsä. Rytiä Kallio puolusti Alkiolle monin tavoin ja vakuutti, että hänen suhteensa maatalouteen oli parempi kuin Ståhlbergin ja että Sunila oli turhaan todistellut Rydin kielteisyyttä maatalouteen maatalousmäärärahojen perusteella, koska valtiovarainministerinä hän tietysti pyyhki miljoonia kaikilta muiltakin.

Suurempi huoli kuin Rydin ehdokkuuden torjumisesta Kalliolla kuitenkin oli eri puolilla virinneistä hankkeista nimittää sittenkin oma ehdokas. Oulun eteläisen vaalipiirin piirijärjestö oli kutsuttu piirikokoukseen joulukuun 29. päiväksi. Kallio oli pahoillaan, nimitti kokousta joutavaksi ja lupasi mennä sinne »sammuttaakseen sen puuhana. Alkiota hän pyysi kirjoittamaan Lantolle, joka oli yhtenä puuhamiehenä. »Asiasta olen saanut myös kirjeitä ja koettanut torjua tällaista haihattelua eli muuten asiamme menee kokonaan hajalle», hän kertoi viitaten ilmeisesti itselleen -tulleisiin pyyntöihin lähteä puolueen ehdokkaaksi.

Alkion vastaus ei ilahduttanut Kalliota. Tämä kieltäytyi kääntymästä Lanton puoleen, koska heidän välinsä olivat menneet syksyllä poikki. Puolueen valitsijamiesvaalijulistukseen, jonka puoluesihteeri Hiekkala oli laatinut, Alkio oli tyytymätön ja katsoi sen olevan aivan toisenhenkisen kuin sen ehdotuksen, jonka hän oli tehnyt. »Nyt on kai asetettava oma ehdokas, joka ei mene läpi,arveli harmistunut Alkio ja jatkoi, että läpimeno olisikin »puolueellemme ja puolueen ehdokkaalle, kuka hän olisikin, suuri koettelemus». Kallio vastasi heti ja myönsi Alkion kritiikin vaalijulistuksesta aiheelliseksi, mutta vakuutti muuten pysyvänsä kannallaan, Rydin ehdokkuuden takana. Hän korosti, ettei ollut Rydille mitenkään kiitollisuudenvelassa. Hän vain piti Rytiä »tiiviimpänä luonteena», vaikka muistikin tämän tehneen itselleen »suurimman harmin» sopiessaan aikanaan virkamiesasian hallituksessa hänen selkänsä takana. Kallio arveli koko vaalista tulevan vielä sellaisen sekamelskan, että lopulta Ståhlberg suostuisi jäämään paikoilleen tai mahdollisesti jopa koko vaali voitaisiin palauttaa eduskunnalle, »jolla se pitäisi olla, sillä se kuvastaa ja tulee kuvastamaan kansaa».

Oulun kokous huolestutti Kalliota suuresti. Hän kirjoitti Hautamäelle oman kantansa ja pyysi välittämään viestin piirin puheenjohtajalle, Liiton toimittaja Sulo Ojaniemelle ja presidenttikysymyksen alustajalle Yrjö Pesoselle, joihin uskoi voivansa vaikuttaa.

Toisin kuitenkin kävi. Maalaisliiton väki halusikin omaa ehdokasta, eikä tämä ollut Kyösti Kallio. Kokouksen kanta lienee ollut Kalliolle yllätys. Alustaja, Yrjö Pesonen, olikin jyrkästi oman ehdokkaan kannalla, ja hänen ehdokkaansa oli Sunila. »Jumalan kiitos Sunila, joten minun asemani ei ollut mitenkään kiusallinen», kommentoi Kallio Alkiolle seuraavana päivänä. Tosiasiassa hän oli hyvinkin kiusaantunut. Noin 50-henkinen piirikokous oli ilmeisesti edeltäkäsin valmisteltu Sunilan kannalle. Kallio sai tehdä tosissaan työtä saadakseen kokouksen olemaan ottamatta kantaa vastoin puoluekokouspäätöstä ja asettamatta Sunilaa ehdokkaaksi virallisestikin: Pesosen ponnen Kallio onnistui torjumaan, mutta sen jälkeen esitti kansanedustaja Talckula toisen, myös omaa ehdokasta vaativan ponnen, ja se hyväksyttiin, joskaan ei yksimielisesti. Ponnessa esitettiin, että Oulun läänin maalaisliittolaisten mielestä vaaleihin oli mentävä omalla ehdokkaalla, jonka maalaisliittolaiset valitsijamiehet olivat velvolliset nimeämään presidentin vaaliin ryhdyttäessä. Kallio totesikin ponnen olevan vastoin puoluekokouspäätöstä mutta piti kuitenkin voittonaan sitä, ettei ehdokasta nimetty. Hän merkitytti pöytäkirjaan, ettei päätös ollut yksimielinen, ja vähätteli Alkiolle muutenkin kokousta.

Kalliolta tivattiin kokouksessa, oliko hänen ehdokkaansa Ryti, jolloin Kallio totesi pitäneensä Rytiä edistyspuoluelaisista parhaana ja sanoneensa tämän muutamille. Tällainen kanta herätti »suuttumusta maalaisliittolaisissa», kuten Kustaa Hautamäki raportoi Alkiolle pitäen Kallion menettelyä vähemmän viisaana. Hautamäki mainitsi myös vaikuttaneensa siihen, ettei kokous julistanut omaa presidenttiehdokastaan, mikä oli aivan vähällä; tuo ehdokas olisi ollut Sunila» Sunila puolestaan sanoutui jyrkästi irti ehdokkuudestaan kieltäen Alkiolle tienneensä oululaisten puuhista etukäteen mitään. Samalla hän moitti Kalliota asioiden saattamisesta täysin sekaisin Rydin kannatuksellaan — Sunilan oma ehdokas olisi ollut Vennola.

Sunilan kannatus oli yllättävää sikälikin, että ainoa nimi, joka omana ehdokkaana oli Liitossa julkisesti mainittu, oli Kallio, jota E. T-la (lienee Edvard Takkula) oli 2.10. ehdottanut maalaisliiton ehdokkaaksi siinä tapauksessa, että »hänen valituksi tulemisensa olisi varma». Muuten kirjoittaja kannatti Rytiä.

Kallio ei tavoitellut ehdokkuutta, mutta ei toki hyväksynyt tuolle paikalle Sunilaa. Vaikka kokouksessa puhuttiin enimmäkseen periaatteista eikä suoraan henkilöistä, kokoomuslainen Kaiku-lehti saattoi sanoa suoraan Kallion vastustaneen Sunilaa ja kannattaneen Rydin ehdokkuutta, mistä oli Kalliolle harmia.

Samaan aikaan Kallion tietoon tuli samantapaista liikehdintää Karjalassa; siellä maaherra Relander ehdokkaana hyökättiin samalla tavalla kuin Oulussakin Rytiä vastaan. Ståhlbergin seuraajakysymys ei järjestynyt Kallion toivomalla tavalla.

Yllätysvaalit

Maalaisliitto lähti joka tapauksessa valitsijamiesvaaleihin ilman nimettyä yhteistä ehdokasta. Eri piireissä kannatettiin eri ehdokkaita tai oltiin kannattamatta ketään. Tämä haittasi vaalitoimintaa, joka jäi laimeaksi, kuten mm. Kallio oli arvellutkin. Koko maassa näiden ensimmäisten valitsijamiesvaalien osanottoprosentti jäi 39,7:ään, maalaiskunnissa 38,3:een. Menetyksiä kärsivät kaikki puolueet: äänimäärät jäivät pienemmiksi kuin edellisen vuoden eduskuntavaaleissa. Ääniosuuksiaan kykenivät lisäämään Rydin ehdokkuudella edistyspuolue sekä monella ehdokkaalla kokoomus.

Maalaisliitto menetti runsaat 50 000 ääntä eduskuntavaaleista, mutta valitsijamiehiä se sai kuitenkin 69, mikä oli toiseksi eniten sosiaalidemokraattien (70) jälkeen.

Vaaleihin osallistui myös Kallio, joka teki kohtalaisesti vaalityötä ja tuli valituksi vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä, 2 434 äänellä.

Hän piti viisi puhetilaisuutta Nivalassa ja yhden Ylivieskassa puhuen yleispolitiikkaa ja vaalin merkityksestä, mutta jättäen ehdokkaansa mainitsematta. Liitto tuki vaalitaistelun aikana varsin avoimesti Sunilaa. Lehti mainitsi kyllä Kalliollakin olevan kannatusta, mutta totesi mm. pääkirjoituksessaan 14.1.1925, että maalaisliitolla oli vain yksi oma ehdokas, Sunila, ja siten puolueella oli »selvin vastaus niille, jotka kysyvät, ketä aiotaan tasavallan presidentiksi».

»Liiton menettelyä minä en osaa selittää», Kallio kirjoitti Alkiolle 18.1., tarkoittaen lehden Sunilan puolesta ottamaa kantaa. Liiton kirjoittelua hän paheksui ja sanoi sen — niin kuin muutaman muunkin ehdokkaiden puolesta kirjoittaneiden lehtien, kuten Turunmaan, Hämeenmaan ja Maakansan — melkein pakottavan asettamaan oman ehdokkaan. Kallio piti kiinni Rydistä, josta lehdet olivat yrittäneet tehdä »keinottelevaa asianajajaa, kulassia ym.» Maalaisliiton ehdokkaat eivät hänen mielestään eri syistä kelvanneet. Sunila oli kyllä »tiivis luonne ja kyvykäs mies, mutta aivan tuore politiikassa sekä vaikea ja hermostunut luonne», jonka vuoksi hänen valintansa voisi olla tasavallan hoidölle haitaksi. »Relander olisi näissä suhteissa hyvä, mutta liiaksi karjalainen, jotense vähän pelottaisi tästä syystä», hän arveli Maakansan ehdokkaasta.

Eräissä suhteissa paras olisi Joukahainen, mutta tämä ei taas kelpaisi maalaisliittolaisille toisista syistä, Paras olisi siis Ryti; päätteli Kallio.

»Arpajaiset» näyttää vaalista tulevan, Kallio arveli Rafael Erichille tammikuussa ja muistutti olleensa aikanaan eduskunnan suorittaman vaalin kannalla. »Valitettavasti täytyy minun olla siinä mukana, vaikka etukahakoista päättäen ei tehtävä tule olemaan hauskimpia», valitsijamies Kallio luonnehti tilannetta. Hän oli kovin epävarma, ketä kannattaisi ja ketä muut.

Verraten hyvän valitsijamiesvaalimenestyksen jälkeen maalaisliitossalisääntyivät yhä äänet, jotka vaativat omaa ehdokasta, ja useimmat lehdet ilmaisivat ehdokkaansa nimen. Myös Kallion nimi nousi taas esille. Liittokin mainitsi muutaman kerran hänet Sunilan rinnalla kannatusta saavana vaihtoehtona, mutta pysyi enimmäkseen Sunilan takana. Kainuun. Sanomat kirjoitti Kallion, puolesta, ja myös Keski-Suomessa hänellä oli kannatusta. Sunilaa tukivat Liiton lisäksi Turunmaa — joka kyllä piti Kalliota muuten hyvänä, mutta ei uskonut hänen suostuvan ehdokkaaksi — ja Hämeenmaa, kun taas Karjalan lehdet ja Maakansa varsinkin pitivät Relanderia esillä. Ståhlbergin jatkamisen puolesta ja omasta ehdokkaasta pidättäytymisestä kirjoittivat Alkio Ilkassa ja Uuno Hannula Pohjolan Sanomissa, kumpikin Kallion läheisiä. Varsinkin Pohjolan Sanomat piti Kalliota parhaana siinä tapauksessa, että Ståhlberg ei jatkaisi. Myös Alkio mainitsi Kallion omista parhaana, joskin piti kiinni kannastaan.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä kokoontui vähän ennen valitsijamiesten kokoontumista määrittelemään kantaansa yhä mutkikkaammaksi käyneeseen tilanteeseen. Ryhmän valtuuskunta oli koolla 9.2. ja koko ryhmä 11,2., mutta selvyyttä ei tahtonut tulla. Ståhlbergia pidettiin edelleen parhaana, mutta mm. Kallio joutui toteamaan, etteivät vetoomukset enää auttaneet. Hän ei silti halunnut vastustaa, mikäli valitsijamiehet halusivat vielä kääntyä presidentin puoleen, mutta turhaa se olisi. Ståhlbergilla oli nyt ryhmässä selvää vastustustakin.

Sunila moitti presidentin suhtautumista maalaisliittoon, ruotsalaisiin ja virkamiehiin sekä »siivotonta» suhtautumista Kallion hallitukseen.-Rydin ohella tuotiinkin useassa puheenvuorossa esiin J. H. Vennolan nimi. Kallio ei antanut periksi. Ei tasavalta hukassa olisi, vaikka Vennolakin valittaisiin, mutta Ryti oli kuitenkin parempi, »vaitelias, juristi ja tiivis.

Omista ehdokkaista mainittiin vain Relander, jonka Hahl arveli saavan eniten kannatusta. Kallio oli samaa mieltä, mutta lisäsi, ettei Relander muualta saisikaan kannatusta. Varsinaisessa ryhmäkokouksessa päätettiin ensin äänin 25-10 pyytää Ståhlbergia, sitten äänin 29-1 olla asettamatta omaa ehdokasta ja lopulta äänin 27-6 tukea Vennolaa ennen Rytiä siinä tapauksessa, että Ståhlberg pysyisi kiellossaan. Kalliolle Rydin häviö Vennolalle oli pettymys Hän puolusti Rytiä vielä kokouksessa, mutta Vennolan puolesta puhunut Sunila sai selvän enemmistön.

Valitsijamiehet kokoontuivat Helsinkiin 13.2.1925, neljää päivää ennen presidentinvaalia. Mielialat olivat sekavat ja ryhmä teki monia äänestyspäätöksiä. Äänin 60-6 päätettiin kääntyä toisten valitsijamiesryhmien puoleen, jotta vielä kerran yhteisesti vedottaisiin Ståhlbergiin. Vastaan äänestivät Relanderin karjalaiset kannattajat, joita johtivat Albin Manner ja Juho Niukkanen. Nämä saattoivat myös Ståhlbergin tietoon, ettei tämän kannatus maalaisliiton ryhmässä ollut yksimielinen. Kun oikeistopuolueet, kokoomus ja ruotsalaiset vastasivat lähetystöehdotukseen kieltävästi, presidentin puheille menivät vain maalaisliiton (Alkion johdolla), edistyspuolueen ja sosiaalidemokraattien edustajat. Ståhlbergin kanta pysyi kielteisenä.

Nyt maalaisliiton valitsijamiesten kanta muuttui ja kääntyi oman ehdokkaan valitsemisen kannalle. Siitä päätettiin äänin 47-21. Rydin kannalla olleet Kallio, Pehkonen ja P. V. Heikkinen tukijoineen jäivät vähemmistöön. Alkiokin siirtyi kannattamaan omaa ehdokasta, kuten oli jo puoltatoista kuukautta aikaisemmin Kalliolle kirjoittanutkin. Riitelyn välttämiseksi päätettiin, ettei ehdokkaista sallittu enää keskustelua, vaan että ehdokkuus ratkaistaisiin samanlaisella äänestysmenettelyllä kuin presidentinvaali. Ensimmäisessä äänestyksessä Relander sai 34, Kallio 13, Sunila 12, Pehkonen 6 ja Alkio 3 ääntä. Toinen äänestys toi ehdottoman enemmistön Relanderille, joka sai 43 ääntä Kallion 12, Sunilan 11 ja Pehkosen 2 ääntä vastaan.

»Viipurilaiset hoitivat asiansa hyvin., kommentoi Kallio tulosta, joka osoitti Relanderin miesten agiteeranneen hiljalleen itselleen valitsijamiesten enemmistön kannatuksen. Jatko sujui yhtä hyvin.

Relander, joka oli nyt maalaisliiton virallinen ehdokas, ja hänen lähimpänsä, Juho Niukkanen ensimmäisenä, saattoivat ryhtyä kaupankäyntiin toisten ryhmien kanssa. Relander sai jo toisella kierroksella 97 ääntä eli maalaisliiton lisäksi 23 ruotsalaista ja viisi edistysmielistä valitsijamiestä. Kolmannella kierroksella sitten kokoomuskin siirtyi hänen kannalleen. Relander voitti lopullisesti Rydin äänin 172-109.

Yllätys oli täydellinen. Yllättyneisiin kuului myös Kyösti Kallio.

Oliko Kallio pettynyt?

Relanderin valinta ei ilahduttanut Kalliota. Hän oli kyllä äänestänyt tätä ryhmäpäätöksen mukaisesti ja kirjoitti vaimolleen tuloksen selvittyä, että siihen »saamme olla tyytyväisiä», mutta pettymyksen voi nähdä monesta.

Kallio ei tavoitellut maalaisliiton presidenttiehdokkuutta. Mikäli hän olisi niin tehnyt, hän mitä todennäköisimmin olisi tullut nimitetyksikin.

Olihan hän vuonna 1924 aivan ehdottomasti ansioitunein puolueessaan. Hän valitsi kuitenkin toisen tien, mikä kuitenkin johti umpikujaan ja vahingoitti tuntuvasti hänen omaa asemaansa.

Muistiinpanoissaan vähän ennen ratkaisua Kallio toteaakin oman nimensa olevan vielä vahvasti mukana keskusteluissa huolimatta kieltäytymisestään ja siitä, että oli kannattamalla Rytiä menettänyt paljon omaa kannatustaan.

Kalliolla oli paljon kannatusta sekä omiensa joukossa että muissa puolueissa. Ehdokkuudesta puhuttiin valitsijamiesten kokoontumisen tienoilla paljonkin, eikä Kallio itsekään näytä pitäneen täysin poissuljettuna mahdollisuutta, että hänkin olisi lopullisessa vaalissa mukana. Presidentin valitsijamieheksi valittu 7. Haapanen Haapajärveltä kertoi helmikuun alussa Alkiolle käyneensä Nivalassa »yönseudun» Kalliota puhuttelemassa, jotta tämä suostuisi presidenttiehdokkaaksi: Kallio oli kyllä torjunut ehdotuksen, mutta tavalla, joka sai Haapasen arvelemaan, että Kallio sittenkin voisi olla käytettävissä; jos olisi takeita läpäisemisestä. Haapanen piti Kalliota ainoana mahdollisena ehdokkaana ja toivoi Alkiolta tukea, turhaan kylläkin.

Helmikuun 6. päivänä 1925 Kallio kirjoitti vaimolleen joutuvansa taistelemaan moniaalle taholle saadakseen puolueen luopumaan ensin omasta ehdokkaasta ja sitten löytääkseen hyvän miehen.

Helmikuun 10. päivänä lähettämässään kirjeessä Kallio totesi, ettei »mikään vaara» näyttänyt uhkaavan vaimon rauhaa tämän (presidentinvaalin) yhteydessä.

Valitsijamiesten kokoonnuttua 14.2. sosiaalidemokraatit ottivat häneen yhteyttä ehdokkaista. Wuolijoki ilmoitti, että Kallio voisi saada heikäläisten kannatuksen, »ellei Mantere tule», ja Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Sasu Punanen kirjoitti useampaan kertaan sosialistien kannattavan mieluummin Kalliota kuin Rytiä.

Vielä 17.2. kävi Sventorzetski Kallion luona neuvottelemassa asiasta. Kallio luonnehti sosialistien yhteydenottoja »merkillisiksi», eikä suostunut mihinkään peliin, mutta ei liene jäänyt aivan kylmäksikään ajatukselle, että maalaisliitto vielä Relander-ratkaisun jälkeen muuttaisi ehdokastaan./1 Hän kirjoitti 14.2. kotiinsa olevansa asunnossaan »pakosalla», kun puolueen valitsijamiehet — Kallio ei siis näytä itse osallistuneen kokoukseen — tekivät ratkaisuaan ja arveli kieltäytyvänsä, mikäli häntä pyydettäisiin, koska »toiset ryhmät uhkaa äänestää minua jos maalaisliitto asettaa ehdokkaaksi». Epävarma hän oli joka tapauksessa ja arveli, ettei luultavasti rupeaisi tuohon leikkiin».

Ståhlbergin ja Rydin kanssa Kallio ei olisi halunnut kilpailla, hän koki heidät itseään paljon pätevämmiksi. Mutta kun näytti siltä, ettei kumpikaan tulisi valituksi, ja kun hän perustellusti saattoi pitää itseään esimerkiksi Relanderiin verrattuna ainakin yhtä pätevänä ja kannatusta ulkoapäinkin oli luvassa, hän saattoi todella katua, että oli antanut noin helposti ehdokkuuden joutua toisaalle.

Tähän viittaa hänen päiväkirjamuistiinpanonsa lähes vuotta myöhemmin, kun hän vuoden 1925 viimeisenä päivänä arvioi mennyttä vuotta. Kalliosta oli juuri tullut pääministeri. Hän muistutti kuitenkin itselleen, että vastuu voisi olla vieläkin suurempi: »Vastuu kansalleni olisi voinut tulla vielä tapahtuneita raskaammaksi, jos olisin ollut kielitaitoinen, sillä nostamatta omaa minääni olisin olosuhteiden pakosta joutunut presidenttiehdokkaaksi, sillä vaikka vastustelin itse tuota ajatusta ja kannatin Rytiä, sain sittenkin Relanderin jälkeen enin ääniä valitsijamiesten keskuudessa, vaikka olin jäähdyttänyt paljon mieliä kannattamalla Rytiä.»

Näin epäilemättä olisi voinut käydä. Ja vaikka Kallio ei surrutkaan sitä, ettei itse ollut Relanderin paikalla, hän ilmeisesti noista kokemuksista viisastuneena päätti menetellä kuuden vuoden kuluttua toisin.

Tähän vaikutti sekin, että Kallio koki Relanderin yllätysvaalin varsin pian virheeksi. Hän näki uuden presidentin toimissa runsaasti virheitä. Hänen henkilökohtaiset suhteensa presidenttiin tulehtuivat pahoin, ja yhteen aikaan näytti siltä, että Kyösti Kallion poliittinen ura joko kääntyy laskuun tai suorastaan katkeaa, kun yhteistyö omasta puolueesta valitun presidentin kanssa ei toiminut läheskään tyydyttävästi.

Kallio ja Relander

Kyösti Kallion ja Lauri Kristian Relanderin suhde vaikutti monin tavoin Suomen sisäpolitiikkaan 1920-luvulla. Alun perin ystävistä ja yhteistyökumppaneista tuli jo vuosia ennen presidentinvaalia kilpailijoita. Vaalien jälkeen välit kärjistyivät niin kireiksi, ettei epäsopua kyetty pitämään pinnan alla. Ilmeisesti kumpikin kärsi tilanteesta, mutta ei voinut sille mitään.

Kurkijökelaissyntyinen agronomi ja filosofian maisteri, vuodesta 1914 tohtori Lauri Kristian Relander valittiin Viipurin itäisestä vaalipiiristä maalaisliiton kansanedustajaksi vuonna 1910, 33-vuotiaana.

Nuori seurallinen maatalousoppinut eteni politiikassa nopeasti ja sai jatkuvasti puolueensa tärkeitä luottamustehtäviä.

Relander kuului eduskuntaryhmän ns. maltillisiin toisin kuin useimmat karjalaiset. Hän oli yleensä hyvin lähellä Kallion näkemyksiä — Kalliohan oli toivonutkin hänen eduskuntaan pääsyään ja vähän toiminut sen puolestakin: Ryhmän varhaisissa linjaäänestyksissä, vaikkapa Snellmanin patsaskiistassa, Relander ja Kallio olivat samalla puolella. Syksyn 1917 vaikeissa rajahintakiistöissa Relander tuki Kalliota »radikaaleja» vastaan. Samoin kevään 1918 kiivaissa ryhmäkokouksissa Relander ja Kallio yleensä löytyivät samalta puolelta.

Ensimmäiset säröt miesten suhteissa näkyivät vuonna 1919, jolloin Relander valittiin puhemieheksi. Kallio ei tukenut Relanderia.

Hän tahtoi paikalle Alkiota, ja kun tämä ei suostunut, hän jatkoi taivuttelua viimeiseen asti. Ryhmän asettamassa puhemiesvaalia valmistelevassa toimikunnassa Kallio vastusti Relanderin ehdokkuutta. Kallio myönsi Relanderin kyllä »kielitaidoltaan, esiintymiskyvyltään ja oppiarvoltaan» sopivaksi, mutta ei silti tahtonut tätä kannattaa.

Sittemmin toistui jatkuvasti tilanne, jossa Kallio paheksui Relanderia tai oli vastustamassa tämän etenemistä. Kun Relander keväällä 1920 nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, eikä hän ensin halunnut jättää paikkaansa eduskunnassa ja puhemiehenä, Kallio paheksui sitä ja luonnehti »heikkoudeksi». Kireys lisääntyi kenties siitäkin, että keväällä 1920 Relander ja Kallio olivat hallitusasioista eri mieltä Relanderin halutessa Vennolan ensimmäisen hallituksen eroa ja Kallion tapansa mukaan vastustaessa. 78 Merkille pantavaa on sekin, että Kallio tuki kauppasopimuskomiteaan uutta tulokasta Westermarckia ennen Relanderia, mikä herätti pahaa verta Karjalan miehissä ja Alkiossakin.

Vaikka Relander joutuikin siirtymään maaherraksi nimityksensä jälkeen pois varsinaisesta päivänpolitiikasta, hän ei silti politikointia jättänyt. Hän seurasi päinvastoin tiiviisti tapahtumia ja oli useampaan kertaan ehdolla ministeriksi ja jopa pääministeriksikin.

Hänellä oli hyvät ja tiiviit suhteet lääninsä maalaisliittolaisiin lehtiin ja niiden toimittajiin, kuten viipurilaiseen Maakansaan ja Antti Juutilaiseen sekä sortavalalaiseen Maan Ääneen, jonka keskushahmoja oli maanviljelijä Matti Pitkänen. Molemmat toimittajat olivat Kallion vankkoja vastustajia eduskuntaryhmässä.

Relander kirjoitti lehtiin päivänpolitiikasta. Alkuvuodesta 1920 hänen tekstinsä Maan Äänessä hallitusta vastaan herättivät närkästystä ministereissä, semminkin kun hänen tiedettiin jo esitelleen uuden hallituksen — itse johtamansa — ministerilistaakin. Keväällä 1921, jolloin Kallio ensi kertaa teki hallitusyrityksen, Relanderkin oli esillä pääministerikandidaattina. Liian nuorena ja »heilumaan alttiina», kuten Kalliota kannattanut Lohi ilmaisi, hänet tuolloin pantiin syrjään. Relanderin kannattaja Albin Manner totesi kuitenkin, että vaikka maaherra ei nyt tullut kysymykseen, »voi se tapahtua tulevaisuudessa». Vähän myöhemmin Relander arvosteli Mannerille ja tämän kautta Alkiolle Kallion hallituspuuhia ja vakuutti olleensa koko ajan samalla kannalla kuin Alkio. Hän moitti Kalliota myös siitä, että tämä oli selostanut hänelle hallitustilannetta toisin kuin presidentti, jolle oli sitten soittanut, ja totesi Kallion arvon silmissään suuresti alentuneen, jopa niin ettei tämä enää edustanut »sitä vilpitöntä talonpoikaisihannetta, joka on maalaisliitolle niin pyhä».

Monessa yhteydessä kävi ilmi, etteivät miesten välit olleet kunnossa. Kallion aloitteesta Relander putosi Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten paikalta toukokuussa 1921, vaikka Karjalan miesten mielestä hän olisi hyvin voinut jatkaa. Kun pääministeri Vennola Ritavuoren murhan jälkeen esitti mahdollisuuden Relanderin astumisesta tilalle sisäministeriksi, Kallio esitteli asian eduskuntaryhmässä vähemmän innostuneesti, eikä ryhmä nimennyt ehdokkaakseen Relanderia. Syksyllä 1922, Kallion ryhtyessä muodostamaan tosimielellä hallitustaan, esitti Albin Manner pääministerivaihtoehtona Relanderin. Kallio voitti kyllä ehdottomasti, mutta tapaus osoitti, että Relander oli hänen potentiaalinen kilpailijansa.

Relanderin valinta presidentiksi selitetään usein »vahinkona» ja korostetaan hänen tuntemattomuuttaan suurelle yleisölle. Tämä käsitys ei vastaa täysin totuutta. Relander oli ensinnäkin varsin kokenut poliitikko ennen siirtymistään maaherraksi: kansanedustaja vuosina 1910-1920, eduskunnan puhemies 1919-1920, pankkivaltuusmies, maalaisliiton puoluehallinnon pitkäaikainen jäsen jne.

Maaherraksi siirryttyäänkin Relander säilytti monenlaiset kosketuksensa politiikkaan, kuten edellä kävi ilmi. On enemmän kuin todennäköistä, että hän myös pyrki uudelleen politiikkaan, miksei myös presidentinvirkaan sen jälkeen kun mahdollisuuksia ilmaantui.

Tähän viittaa sekin, että hän selvästi aktivoitui Ståhlbergin kauden loppupuoliskolla ja etenkin vuoden 1924 eduskuntavaalien jälkeen, minkä Kalliokin pani merkille. Presidentin virassa Lauri Kr. Relander esiintyi kokeneena poliitikkona, joka tahtoi vaikuttaa siihen mitä tapahtui kaikin valtaoikeuksin, jotka valtiosääntö hänelle antoi.

Relanderilla oli hyvä tahto ja tarkoitus sovitella maan vastakohtaisuuksia. Omasta tehtävästään hänellä oli varsin korkea käsitys.

Hän tahtoi tulla »kansan isäksi», joka kokoaisi ja eheyttäisi. Kun hän kuitenkin oli luonteeltaan ilmeisesti ailahteleva ja kunniastaan arka sekä epäluuloinenkin, hänen menettelytapansa ja päämääränsä eivät aina sopineet toisiinsa. Hän sekaantui mielellään pikkuasioihin ja osallistui puolueiden — etenkin oman entisen puolueensa — sisäisiin juonitteluihin. Hänellä oli luotettavia tiedottajia ryhmistä.

Aivan ilmeisesti Kallion asenteet jyrkentyivät hänen nähtyään, mihin presidentti tähtäsi. Relanderin vaimo oli ruotsinkielinen ja hänen RKP:lta saamansa tuki perustui pitkälle tähän. Relander pyrki lieventämään kielivastakohtaisuuksia ja sen vuoksi harjoitti aktiivista politiikkaa Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin päin. Kallio puolestaan omaksui juuri Relanderin kaudella entistä jyrkemmän aitosuomalaisen kannan. Relander halusi rakentaa kautensa alkupuolella porvarillisten puolueiden yhteistyötä samalta pohjalta kuin oli itse tullut valituksi. Kallio ei suhtautunut oikeistosuuntaukseen kielteisesti, mutta jyrkensi omia kantojaan virkamieskysymyksessä, Relander harjoitti varsin ennakkoluulotonta hallituspolitiikkaa vasemmalle-avauksineen ja yhdenpuolueen hallituksineen, eikä Kallio halunnut seurata mukana. Kautensa lopulla Relander kallistui oikeistoradikalismun, kun taas Kallio asettui jyrkästi vastaan.

Vaikka asiapohjaisiakin syitä vastakkaisuuteen oli, enemmän kuitenkin kyse oli luonteiden ja henkilökohtaisten tavoitteiden erosta. Relander oli kyllä raitis ja uskovainen, maahenkinen ja ihanteellinen niin kuin Kalliokin, mutta kuitenkin erilainen. Relander liikkui joustavasti aatelistanssiaisissa ja piti diplomaateista ja valtiovierailuista, kun taas Kallion suhde tuollaiseen koreiluun oli arvosteleva, varsinkin kun sitä harrasti Relander. Kumpikaan ei luottanut toiseensa. Kallion mielestä Relander oli häilähtelevä juonittelija, Relanderin mielestä Kallio oli »kettumainen», »Katso nyt hänen viiksiään, ne ovat kuin tuntosarvet, missä jotakin tapahtuu, siellä hän tunnustelee mielialoja», Relander todisteli Tannerille vakuuttaen, ettei Kallio ollut suora mies.

Relanderin ja Kallion välien viilenemisen ajankohtaa tai konkreettista syytä ei voida osoittaa. Pohjimmaisena syynä lienee toisaalta persoonallisuusero, toisaalta poliittinen kilpailu. Relander oli Kalliota kymmenen vuotta nuorempi, ja hän tuli mukaan vasta kun maalaisliiton perustamistyöt oli tehty ja Kallio jo vakiinnuttanut paikkansa puolueen johdossa. Kalliota ei luonnollisesti miellyttänyt se, että nuori Relander oppiarvonsa ja kielitaitonsa nojalla sivuutti hänet näyttävissä tehtävissä, mm. eduskunnan puhemiestä valittaessa. Kallio tunsi Relanderin heikkoudet poliitikkona. Kun tästä nyt oli tullut valtionpäämies tavallaan vahingossa ja taas Kallion ohi, ei Kallio ehkä jaksanut osoittaa tarvittavaa kunnioitusta miehelle, joka sekaantui päivänpolitiikan pikkuasioihin aivan toisin kuin edeltäjänsä, jonka viileää persoonaa Kallio oli tottunut kunnioittamaan. Relander taas oli erittäin arka kunniastaan ja vainusi herkästi epäkunnioitusta ja arvostuksen puutetta silloinkin, kun siitä ei ollut kysymys. Erityisen herkkä hän oli vertauksista edeltäjäänsä. Niitäkin Kallio joskus esitti.

Vastakohtaisuus tuli varsin pian tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kallio oli kyllä varovainen esimerkiksi Aikiolle asioista kertoessaan, mutta vastenmielisyys ja epäluulo uuden presidentin toimia kohtaan näkyi kyllä heti. »Virheenä pidin tämän tavan», Kallio luonnehti Relanderin ensiaskeleita hallitusvaihdosta selviteltäessä maaliskuun alussa 1925. Kotiin kirjoittamassaan kirjeessä hän vähän myöhemmin totesi Relanderin tekevän »alituisesti virheitä, joista minä kärsin». Moitiskelu jatkui sitten kutakuinkin koko Relanderin presidenttikauden ajan, mihin Relander »vastasi» kirjaamalla Kalliosta ilkeyksiä kuuluisaan päiväkirjaansa. Alkio, jolle useat henkilöt tiedottelivat Relanderin ja Kallion huonoista suhteista, valitteli tilannetta jo kesällä 1925. »Näen teidän välisuhteenne kehityksessä maalaisliiton kannalta murheellisen ilmiön», Alkio kirjoitti Kalliolle ja ennusti presidentin joutuvan vieraan vaikutuksen alaiseksi ja etääntyvän puolueesta, mikä tulisi käymään raskaaksi »hänelle ja ryhmällemme».

Alkio oli oikeassa. Relander piti kyllä tiiviitä yhteyksiä, mutta etääntyi silti tietoisesti puolueestaan, joka oli hänelle yksi toisten joukossa. Siinäkin Alkio oli oikeassa, että Relanderin ja Kallion huonot suhteet haittasivat maalaisliiton työtä, semminkin kun puolueessa alkoi sen siihenastisen historian jyrkin kahtiajako ns. kalliolaisiin ja sunilalaisiin ja presidentti sekaantui aktiivisesti tapahtumiin.

Kallio myönsi, että tilanne oli huono, mutta ei voinut sille mitään. Relander valitti Alkiolle huonoa suhdetta ja Kallion jyrkkyyttä. Kallio puhui Alkiolle umpikujasta;johon oli joutunut: Hän kertoi ottavansa kyllä osalleen yhtä ja toista luonteen heikkoudesta johtuvaa, mutta perussyy oli syvemmällä: Relanderin ylimielisessä asenteessa ja erilaisissa näkemyksissä. Hän myönsi, ettei suhde saisi olla tämmöinen. Kukaan kolmas ei kuitenkaan saanut tulla välittäjäksi, vaan hän mieluummin vetäytyisi itse hiljaa syrjään.

Eihän Kallio vetäytynyt, niin paljon kuin Relander sitä toivoi ja hyviä vetäytymisteitä olisi ollut, vaan kireys jatkui. Kyösti Kallio oli joskus ihmissuhteissaan umpikujassa, »poisti rekisteristä» mielessään ihmisen, johon oli loukkaantunut.95 Tasavallan presidentin poistaminen vain ei käynyt käytännössä päinsä.

Vaikka suhde oli epäluuloinen ja kireä, olivat Kallio ja Relander paljon asiallisissa tekemisissä toistensa kanssa ja keskenään korrektissa yhteistyössä. Relander nimitti kahdesti Kallion pääministeriksi, ja Kallio oli koko ajan tasavallan keskeisimpiä päättäjiä, jota Relander ei voinut olla ottamatta huomioon. Välirikon tiesi sisäpiiri, mutta julkisen keskustelun kohde se ei ollut.

Paluu hallitukseen

Relanderin valinta oli vahvistanut oikeistosuuntausta, ja presidentin tavoitteena oli saada syntymään kaikki porvarilliset puolueet kattava enemmistöhallitus. Aluksi hän kyllä pyysi Ingmanin hallitusta jatkamaan, mitä Kallio piti virheenä peläten Ingmanin aikovan ottaa presidentin »syliinsä». »Iso-Lauri» Ingman tunnettiin voimakkaana poliitikkona, jonka hallitsijanotteesta Alkio oli aikaisemmin varoitellut Kalliota.

Ingmanin neljän porvarillisen puolueen enemmistöhallitus joutui syksyllä 1924 vaikeuksiin budjettikiistoissa. Erityisen tyytymätön oli maalaisliitto. Maalaisliiton eduskuntaryhmä oli yhteistyössä sosiaalidemokraattien kanssa tulo- ja omaisuusverolain muutosesityksen yhteydessä. Ingman pakotti maalaisliiton 11.11. pidetyssä täysistunnossa perääntymään, mutta kriisi toistui pian virkamiesten eläkeasiassa, Kun hallituksen enemmistö ajoi läpi kuudenkymmenen prosentin eläkkeet, maalaisliitto veti ministerinsä pois, ja heidät korvattiin muiden porvarillisten puolueiden edustajilla.

Tuuri ennen presidentinvaihdosta syntyi uusi kriisi sotaväen vt. päällikön kenraali Nenosen sanomalehdissä julkaistusta armeijan sisäisiä oloja koskevasta puheesta. Se tulkittiin louklcaukselcsi niitä pyrkimyksiä kohtaan, joita oli puolustusvoimien suomalaiskansallistamiseksi.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä teki pitkähkön keskustelun jälkeen hallitukselle välikysymyksen. Kallio kuului tuolloin maltillisiin ja olisi halunnut lykätä välikysymyksen presidentinvaalin jälkeen, mutta enemmistö päätti toisin ja välikysymys tehtiin. Tätä taustaa vasten uuden presidentin pyyntö hallituksen jäämisestä paikoilleen tuntui Kalliosta ärsyttävältä.

Kallio oli asetettu vuoden 1925 valtiopäivien kokoontuessa jälleen yksimielisesti ryhmänsä puhemiesehdokkaaksi,ja hän oli tullut myös valituksi, taas tutuin asetelmin, Eduskunnan järjestäytymisessä näkyi maalaisliiton ja kokoomuksen halu yhteistyöhön, jota myös Kallio korosti. Hänellä oli selvä näkemys jatkosta: oli pyrittävä suomalaisten porvarillisten puolueiden yhteistyöhön ja ruotsalaisten eristämiseen. Sitä paitsi hän valmistautui palaamaan runsaan vuoden tauon jälkeen hallitustyöhön.

Kallio selosti näkemyksiään Alkiolle 6.3. ja arvosteli samalla presidentin menettelyä: Hän vakuutti, ettei Ingmanin hallitus missään tapauksessa istuisi enää kauan. Se ei kykenisi vastaamaan tyydyttävästi maalaisliiton välikysymykseen. Lisäksi tulossa oli lisämäärärahaesitys virkapalkkojen korotuksiin, missä asiassa Relander ei voisi tukea hallitusta. Hallitus kaatuisi siksi, ja se olisi hyvä, koska siten Relanderille saataisiin .uusi ympäristö». Edistyspuolueen asenteista päätellen suomalaisen porvarillisen kokoomuksen aikaansaaminen näytti kyseenalaiselta, siksi oli varauduttava maalaisliiton ja kokoomuksen yhteishallitukseen. »Olisi parempi olla syrjässä, mutta R(elanderin) ja isänmaan vuoksi emme voi sitä välttää, päätti Kallio kirjeensä.

Kallio oli oikeassa. Ingmanin hallitus kaatui vaalilaista syntyneeseen erimielisyyteen, kun osa pääministerin ryhmästä äänesti hallitusta vastaan. Relanderin hallituskauden ensimmäiset hallitusneuvottelut alkoivat.

Ingmanin hallitus sai eron 19.3., ja 31.3.1925 Relander saattoi nimittää seuraajan, samoin kokoomuslaisen Antti Tulenheimon hallituksen, jossa oli kokoomuslaisten ja ammattiministerien lisäksi viisi maalaisliittolaista. Kallio oli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri. Muut maalaisliittolaiset olivat Sunila, Vesterinen, Joukahainen ja Lohi, joista kaksi viimeksi mainittua oli lähellä Kalliota.

Tulenheimon hallituksen työläin sarka oli maanpuolustus. Armeijan »puhdistus», jota Kalliokin oli vt. puolustusministerinä koettanut saada liikkeelle, tuotti jatkuvia vaikeuksia. Vahvin puolustusministerikandidaatti oli Kallio, jota jo Ingman oli yrittänyt saada tuolle paikalle. Kallio tunsi vahvaa vetoa ryhtyä selvittämään armeijan sotkuja, joihin hän oli perusteellisesti paneutunut ja joista hänellä oli selvä näkemys. Hän tiesi myös itseään siihen haluttavan.

Hän kirjoitti kotiin jo hallituksen kaatumispäivänä pelkäävänsäjoutumista pois puhemiehen mieluisasta tehtävästä ja olevansa pakotettu ottamaan puolustusministerin tehtävät. »En sitä tosin pelkää, vaikka onkin vaikein tehtävä koko maassa», hän arvioi.

Armeijakysymys koettiin todellakin yhdeksi maan vaikeimmista ja tärkeimmistä. Suomalaiskansallinen itsetunto oli noussut kaikkialla maassa ja varsinkin maalaisliitossa. Se oli alkanut saada entistä hyökkäävämpää aitosuomalaista sävyä. Ulkoasiainhallinnon ohella juuri armeijan »ruotsalais-ryssäläinen» henki ärsytti.

Armeijaa ravisteli sitä paitsi skandaali toisensa jälkeen. Kysymys sotaväen ylipäällikön virasta oli parhaillaan avoin, kun ulkomaille ja virkavapaalle painostettu kenraali K. F. Wilkama halusi palata virkaansa, mutta tuntuva osa upseerikuntaa ja poliitikkoja halusi erottaa hänet pysyvästi. Uuden presidentin asenteet olivat horjuvia, ja monet tahot yrittivät vaikuttaa häneen.

Presidentin horjuvuus huolestutti Kalliota erityisesti ja sai hänet vahvasti harkitsemaan ryhtymistä puolustusministeriksi, jota Tulenheimo hänelle tarjosi ja painostikin häntä siihen. Hän kertoili mielialoistaan puolustuskysymyksessä Alkiolle laajasti useampaan kertaan, ja kiinnostus ryhtyä toimeen näkyi. Erityisesti hän pelkäsi vieraiden, ruotsinkielisten ja monarkistiperinteisten piirien saavan otteen vaikutteille alttiisti ja hallituskokemusta vailla olevasta presidentistä. Suhde armeijaan oli ollut jo Ståhlbergin heikko paikka, ja »nyt he yrittävät ympäröidä Relanderin». Mannerheim oli käynyt heti tervehtimässä uutta presidenttiä ja »kuuluu olleen tyytyväinen», kertoi huolestunut Kallio. Hän mainitsi hakeneensa »tikun kanssa miestä, jota voisi suositella puolustusministeriksi», mutta sopivaa ei löytynyt: Hänellä pitäisi nimittäin olla auktoriteettia, luottava suhde eduskuntaan ja selvä kanta upseereihin.

Siitä Kallio oli varma, ettei »kukaan polettiherra sitä laitosta järjestä».

Parhaan puolustusministerin ominaisuudet olivat Kalliolla itsellään. Tulenheimo teki parhaansa saadakseen hänet suostumaan uhaten jopa muuten luopua koko hallitushankkeesta, mutta Kallio ei vetänyt pois keskeisintä ehtoaan, Wilkaman paluuta virkaansa.

»Minä en tällä kertaa löydä hänenkään veroista», Kallio selitti Alkiolle, joka myös puolusti Wilkamaa ja jatkoi Wilkaman kyllä olevan passiivinen, mutta tämä oli »sittenkin mies». Tulenbeimo, jota Relander kannatti, ei saanut Kalliota luopumaan »suomalaisesta miehestä», Wilkamasta, ja niin Kalliosta ei tullut puolustusministeriä. »Presidentti pelkäsi joutuvansa ’toiselle’ paikalle valtakunnassa, jos alistuisi ohjelmaani», Kallio kommentoi vaimolleen. Ruotsinkielisellä puolella Kallion pois jäämiseen puolustusministerin paikalta oltiin tyytyväisiä.

Tulenheimo ei kuitenkaan luopunut yrityksestään eikä Kallio jäänyt hallituksen ulkopuolelle, vaikka olikin närkästynyt siitä, ettei presidentti ollut perääntynyt asiassa, jossa oli Kallion mielestä väärässä. Kallio suostui kulkulaitosministeriksi, mikä oli yllättävää.

Kallio perusteli päätöstään sillä, että häntä joka tapauksessa tarvittiin jollakin paikalla hallituksessa »aseman pelastamiseksi», Relanderin tueksi. Häntä harmitti kyllä se, ettei päässyt kunnon lomalle kotiinsa. Uusi ministerin paikkakin oli »loikkaus alaspäin puhemiehen korkeasta asemasta», mutta muut syyt painoivat enemmän kuin henkilökohtainen mukavuus.

Päiväkirjaansa Kallio merkitsi vielä yhden syyn: pelon joutua pääministeriksi. Tuo mahdollisuus oli koko ajan ollut olemassa, ja hän oli pääministeriehdokas siinä missä Tulenheimokin Ingmanin kaaduttua. Nyt hän kirjoitti ratkaisun synnyttyä suostuneensa kulkulaitosministeriksi lopulta sen vuoksi, että Tulenheimo olisi muuten luopunut tehtävästä ja hän olisi joutunut itse yrittämään taas ministeristöä. »Menon oli erityisen vastenmielistä, sillä kaipauksella jätän puhemiehen paikan», kirjoitti tuore kulkulaitosministeri.

Kallio ryhtyi siis uuteen työhönsä sekavin tuntein. Pääministeriksi hän ei tuossa tilanteessa halunnut, mutta toisaalta hän katsoi välttämättömäksi mennä mukaan seuraamaan uuden presidentin toimia. Relander toimi hallituksenvaihdoksessa Kallion mielestä epäparlamentaarisesti, antaessaan Tulenheimon tehtäväksi hallituksen muodostamisen neuvottelematta ensiksi eduskuntaryhmien kanssa. Kallio protestoi tällaista menettelyä vastaan ja kieltäytyi myötävaikuttamasta sellaisen hallituksen muodostamiseen, jossa miehet olisivat vain omalla vastuullaan. Samasta varoitti Alkio, joka kirjoitti Ilkassa varsin tiukkaan sävyyn siitä, ettei puolueen eduskuntaryhmä ollut saanut edes tilaisuutta neuvotella hallituksen ohjelmasta ja sen jäsenistä.

Ståhlbergin nimittämää Cajanderin virkamieshallitusta Kallio oli paheksunut jyrkästi juuri parlamentarismin loukkaamisen. Relanderin kauden ensimmäistä hallitusta hän ei päästänyt syntymään epäparlamentaarisin keinoin, vaikka presidentillä olisikin siihen ollut viehtymystä. Kallio sai omassa eduskuntaryhmässään voiton, ja niin hallituksesta tuli tavalliseen tapaan eduskuntaryhmien luottamusta nauttiva. Tämä ainakin helpotti Kallion astumista mukaan vähemmän arvokkaalle paikalle, vaikkei tämä ainoa syy ollutkaan.

Aitosuomalainen kulkulaitosministeri

»Uutta tointani olen ryhtynyt hoitamaan täydellä höyryllä», Kallio kertoi oltuaan pari päivää uudessa ministeriössään. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön toimiala ei ollut hänelle mitenkään vieras.

Tie- ja rautatiekysymykset olivat olleet hänen kauimmin harrastamiaan asioita, ja laajimman »teoksensakin» hän julkaisi tiekysymyksistä. Valtiovarainvaliokunnassa ja hallituksissa hän oli perehtynyt–lukuisiin keskenään kilpaileviin hankkeisiin joista varsinkin rautatiet olivat tuolloin vahvasti esillä ja Suomen rataverkkoa tihennettiin joka vuosi. Vuosien 1917-1918 poikkeusaikoina hän oli oman toimensa ohella toiminut myös yleisten töiden päällikkönä.

»Nähtävästi on eduskuntatyö häirinnyt edeltäjääni, vaikka oli lahjakas mies», arveli Kallio nähdessään töiden ministeriössä kasaantuneen.

Itse hän kertoikin tehneensä alkuun 8-18-tuntisia työpäiviä, mutta silti työtä riitti.115 Kävi niin kuin muissakin tehtävissä, joihin Kallio joutui: hän ryhtyi puhdistamaan pöytää.

Kallion kulkulaitosministerikausi muistetaan varsinkin rautatieasemien nimien suomalaistamisesta, joka herätti laajalti huomiota, vaikkei toimi erityisen tärkeä ollutkaan.» Kallio ryhtyi siihen nimenomaan suomalaisuusaatteensa innostamana, vaikka saatuaan arvostelua ja moitteita eduskuntakeskustelussa perustelikin nimien suomalaistamista »käytännöllisillä eikä natsionalistisilla syillä».

Kansallismielisyydestä luonnollisesti oli myös kyse. Ruotsinkieliset nimikilvet suomalaisilla alueilla antaisivat ulkomaalaisille väärän kuvan ruotsalaisen asutuksen laajuudesta, hän huomautti Nimien muuttamisesta hän kertoi Alkiolle mielissään vähän ennen uusien nimien julkistamista: »Ensi viikolla on pysäkkien ristiäiset, jolloin maakuntaanne tulee mm. Tiukka ja Myrkky», hän esitteli uusia erikoisia — mutta suomalaisia — nimiä ja valitti, ettei Alkion toivoma Tuovila (Tåby) päässyt mukaan. Seuraavaksi hän lupasi käydä posti- ja lennätinlaitoksen kimppuun.

Snellmanin päivänä julkistettu nimiuudistus herätti ruotsinkielisessä lehdistössä myrskyn. Kritiikin pääkohteena oli ennestäänkin vastenmielinen ummikkosuomalainen Kyösti Kallio. Kallio ei kuitenkaan moitteista välittänyt vaan antoi myöhemmin samanlaisia määräyksiä eräiden uusien pysäkkien nimien muuttamisesta sekä posti- ja lennätinlaitoksen toimipaikkojen nimistä.

Aitosuomalaisuusliike oli alkanut jo vuonna 1921. Nyt se eli kukoistusaikaansa. Akateeminen Karjala-Seura oli perustettu keväällä 1922, ja 1924 siitä erkani nimenomaan kielikysymykseen paneutunut Itsenäisyyden Liitto, jonka johtoon tuliyat lähellä Maalaislittoa ollut Elmo E;Kaila ja edistyspuoluelainen Niilo Kärki.

Kompromissia ruotsalaisten ylemmyydentuntoisen herraskaisen kulttuurin kanssa ei tarvittu vaan oli luotava itsenäinen suomalaiskansallinen sivistysmuoto. Marraskuussa 1923 perustettiin Aitosuomalainen kerho, jonka ohjelma sai vaikutteita Alkiolta; myöhemmin aitosuomalaisia kerhoja syntyi eri puolille maata.

Aitosuomalaisten tavoitteena oli »suomalaisen kansanenemmistömme kohottaminen sille kuuluvaan ratkaisevaan isäntävaltaan kaikilla elämän aloilla», ja suhtautuminen ruotsalaisuuteen ja ruotsinkielisiin oli jyrkkä.

Aitosuomalaisuus sai vastakaikua kokoomuksessa, mutta varsinkin maalaisliitossa, joka oli alusta lähtien omaksunut yksikielisyysohjelman ja jonka perisynti, herraviha, saattoi näin jalostua. Kun Kallion nimiuudistuksesta keskusteltiin eduskunnassa Juho Niukkanen, herravihaisen perinteen tyylipuhdas edustaja, saattoi hyökätä ruotsalaista valtiassäätyä ja sortajaluokkaa vastaan täysin rinnoin:121 Tässä suhteessa Kallion ja Niukkasen näkemykset eivät sanottavasti poikenneet toisistaan.

Aitosuomalaisuus näkyi monessa muussakin, paljon tärkeämmässä asiassa. Armeijan upseerikriisi 1924 ja nuorempien upseerien joukkoero oli luonteeltaan myös suomalaisuuspohjaista. Kun sotaväen väliaikainen päällikkö kenraali Nenonen torjui syytökset upseeriston epäkansallisuudesta ja kiisti äidinkielen, uskonnon ja sentapaisten seikkojen oikeutuksen vaikuttaa virkauralla ylenemiseen, hän herätti juuri maalaisliitossa voimakasta närkästystä.

Kallionkin harrastamassa armeijan »puhdistuksessa. oli ensi sijassa kysymys suomenkielisten asemien vahvistamisesta. Samalla tavalla aitosuomalaiset halusivat muuttaa kielisuhteita diplomaattikunnassa, virkamiehistössä yleensä sekä liike- ja kulttuurielämässä.

Kallio teki parhaansa suomalaisuuden kaikinpuoliseksi edistämiseksi virkanimitys- ja apurahakysymyksissä. Toimintaansa hallituksissa hän saattoi suorastaan perustella suomalaiskansallisten pyrintöjen edistämisellä. Kesällä hallituksessa kärjistyi kiista ahvenanmaalaisten asevelvollisuudesta. Maalaisliittolaiset jäivät hallituksessa vähemmistöön Relanderia ja muita vastaan. Kallio saneli pitkän lausunnon vastalauseeksi valtioneuvoston pöytäkirjaan.

Kallion työ kulkulaitosministerinä ei luonnollisesti rajoittunut kieliasioihin. Aika oli vilkasta ratojen rakennusaikaa. Kolme rataosuutta ehti valmiiksi hänen kaudellaan, jolloin ministeriä tarvittiin mieluisissa edustustehtävissä. Toukokuun 30. päivänä vihittiin Turun ja Uudenkaupungin välinen rata. Kulkulaitosministeri oli mukana, mutta kun pääministerikin oli, hän selvisi yhdellä juhlapuheella.

Viikon päästä oli samanlainen juhlinta Viipurissa ja Koivistolla, kun niitä yhdistävä rata avattiin liikenteelle. Kallio käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi samalla virkamatkalla Antreassa entisen ministeritoverinsa Erkki Pullisen luona saunassa. Samalla matkalla hän tutustui Saimaan kanavan ihanuuksiin ja Konnunsuon vankilaan.

Mieluisin tapahtuma kulkulaitosministeri Kalliolle lienee kuitenkin ollut 13.7., jolloin hän löi kiinni viimeisen naulan Ylivieskan— Iisalmen radan kiskoon omalla maallaan Nivalassa.

Tämä ratahanke oli ollut vireillä jo 1870-luvulta saakka. Lausuntoja ja perusteluja olivat laatineet kymmenet miehet vuosikymmenten mittaan, yhtenä Kyösti Kallion isä. Kun nuori Kyösti Kallio valittiin ensi kerran säätyvaltiopäiville, hänen tärkeimpien evästystensä joukossa oli – Iisalmen—Ylivieskan radan -ajaminen.

Hän teki radasta lukuisia aloitteita ja joudutti kaikin tavoin sen etenemistä. Sattumalta Kallio joutui Svinhufvudin senaatissa puheenjohtajaksi juuri 16.12.1917, jolloin senaatti vahvisti hänen nuijankopautuksellaan rataosuuden rakennustöiden aloittamisen.

Omantunnontarkkana hallitusmiehenä Kallio kyllä katsoi tarkoin, ettei suosisi »omaa» rataansa vaan että kaikki perustuisi puolueettomille selvityksille, minkä hän totesi myös luonaan käyneille rautatielähetystöille. Totta kai hän omaa rataansa puolusti, vaikka ei aina menestyksellisesti. Marraskuussa 1923 hän jäi pääministerinä yksinään vähemmistöön valtioneuvoston päättäessä suostua rautatiehallituksen pyyntöön siirtää Ylivieskan-Iisalmen radan rahoja Kajaanin—Kontiomäen radalle, jonka määrärahat loppuivat kesken vuoden. Kun vuonna 1917 riideltiin radan tarkemmasta linjauksesta joen pohjois- tai eteläpuolella, senaattori Kallio tokaisi luonaan käyneille lähetystöille yksinkertaisesti »kannattavansa sieltä, mistä laskelmat osoittivat edullisimmaksi».

Kesällä 1925 rata oli valmis. »Kyösti Kallion ratana» tai »piimätienä» rata sitten tunnettiin, ja liikennepaikkojen joukossa oli Ylivieskan ja Nivalan ohella myös Mehtälän seisake. »Kun jollakulla
asialla on piispa kummina, niin silloin asia paremmin menestyy», letkautteli kokoomuslainen edustaja Juho Kinnunen Rääkkylästä eduskunnassa, mihin kulkulaitosministeri saattoi vastata toimineensa vain laskelmien mukaan.

Kalliolle Ylivieskan-Iisalmen radan valmistuminen oli joka tapauksessa suuri asia sekä poliittisesti että muutenkin. Liitto kirjoitti luonnollisesti tapauksesta paljon pitäen kulkulaitosministeriä näyttävästi esillä. Kallio itsekin kirjoitti lehteen Pieniä muistelmia Ylivieskan—Iisalmen rautatiekysymyksestä, jossa hän mm. vastasi esitettyihin moitteisiin siitä, että työ oli aloitettu Iisalmen päästä ja todisti näin menetellyn taloudellisimmin.132 Hän ymmärsi, niin. kuin muutkin, radan suuren merkityksen Kalajokilaakson pitäjien elinkeinoelämälle ja ihmisten mukavuudellekin. Hänen omiakin maitaan lunastettiin rautatien tarpeisiin, mutta niitä, riitti ja korvaukset maksettiin niin kuin muillekin, Ja hyötyihän Kallio radasta myös itse: Hän arveli tilansa kannattavuuteen vaikuttavan sen, että heinää pääsi näin myymään laajemmalle.

Varsinaisia juhlallisuuksia ei kesällä vietetty. Kallio olisi jonkinlaisia toivonut, kun hän kävi tuolloin Nivalassa ja kotonaan, mutta avajaisjuhlallisuudet jäivät joulukuuhun. Tuolloin hän oli jo pääministeri eikä budjettikiireitten vuoksi voinut osallistua: 1.12. pidettyyn juhlaan hän lähetti sähkeen.

Rautatieasioihin Kallio paneutui kulkulaitosministerikaudellaan perusteellisesti. Hän teki useampia laajoja tutustumisretkiä eri ratasuuntiin ja otti vastaan lähetystöjä. Kesäkuun puolivälissä hän oli mukana rautatieretkellä Lahti—Heinola-Mikkeli-Savonlinna, josta matkusti Iisalmen kautta Pyhäsalmelle ja sieltä autolla kotiin.

Heinäkuussa hän matkusti kotiinsa erikoista reittiä, josta hän tiedotti junassa kirjoittamassaan kirjeessä seuraavasti: »Kaiken epäilyksen välttämiseksi ilmoitan täten, että olen matkalla kotiin.

Ensi yönä astun autoon Oripohjan asemalla ja aamulla lähdemme Jämsästä Jyväskylän, Laukaan, Saarijärven, Viitasaaren, Kivijärven, Pihtiputaan, Reisjärven ja Haapajärven kautta kotiin.

Laittakaa kirkkokahvi valmiiksi sekä rimaa sunnuntaiksi.» Tutustumiskäyntien, lähetystöjen ja ennen muuta asiakirjojen perusteella Kallio saattoikin esittää budjettikäsittelyssä ministeriönsä puolesta kokonaisohjelmia, ja hänen asiantuntemustaan käytettiin sitten myöhemmin yhteiseksi hyväksi useammassa kulkulaitoskomiteassa.

Kallio viihtyi kulkulaitosministerinä, niin kuin useimmissa muissakin tehtävissä, joihin joutui. Kotonaan hän ehti olla sentään kolme ja puoli viikkoa heinäaikaan, mikä oli varsin tyydyttävä aika verrattuna kiireisimpiin kesiin. Hän näki joka tapauksessa asioiden taas etenevän myönteiseen suuntaan. Hallituskauden alun harmittelut siitä, että oli moiseen tehtävään ryhtynyt, väistyivät kovan työnteon tieltä, ja kun hallitus alkoi budjettivaikeuksissaan ja muutenkin rakoilla, ei Kallio suinkaan ollut sen kaatumisen jouduttajia.

Kun työ oli tehty ja hallitus vaihtumassa toiseen, Kallio kertoi Alkiolle eroavansa ikävällä kulkulaitosministeriöstä, jossa oli saanut »jotain näkyvää aikaan». Sillä hän tarkoitti rautateiden viisivuotisrakennusohjelmaa, jollaista ei aikaisemmin ollut. »Ja vähän muutakin tuuletusta sain aikaan», hän jatkoi kertoen saaneensa ylihallitukset vauhdittamaan työtahtia työmailla ja säästämään työnjohtokustannuksia, minkä periaatteen hän kertoi olevan »heidän kustannusarvioille vieras». Ja mielellään hän totesi senkin, etteivät ylihallitusten johtajat olleet siitä huolimatta hänelle kantaneet kaunaa, vaan pyytäneet suorastaan eron hetkellä »edelleen seuraamaan heidän toimiaan». Ja kun uudesta hallituksesta neuvoteltiin ja Kalliota tiedusteltiin jäseneksi Sunilan johtamaan hallitukseen, hän ilmoitti suostuvansa — jos yleensä suostuisi — kulkulaitosministeriksi. Seuraajalleen Niukkaselle Kallio jätti paljon valmista työtä, josta hän myös oli tyytyväinen.

Lepoon politiikasta, maaherraksi?

Kyösti Kallio oli 1920-luvun puoliväliin tultaessa ollut valtakunnallisessa politiikassa kaksikymmentä vuotta. Hän oli ollut jo lähes kaikissa keskeisissä paikoissa. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä riitti matkan varrella, ja varsin usein hän kertoi joko vaimolleen tai luotetulleen Alkiolle suunnittelevansa vetäytymistä politiikasta.

Aina se kuitenkin oli jäänyt, niin kuin jäi myöhemminkin.

Yksi luonteva tapa jättää politiikka olisi ollut siirtyä johonkin korkeaan ja hyvin palkattuun virkaan, joita kokeneelle poliitikolle ajoittain tarjoutui. Vaikeina senaattorivuosinaan Kallio ainakin jonkin verran mietti mahdollisuutta siirtyä maataloushallituksen virkaan. Jo tuolloin hänelle väläytettiin myös mahdollisuutta päättää poliitikon uransa arvostettuna maaherrana.

Pohjoissuomalaisena Kalliota luonnollisesti kiinnosti ensi sijassa Oulun läänin maaherran paikka. Hänen lapsensa kävivät koulua Oulussa ja heitä varten oli hankittava melkoinen kiinteistökin kaupungista. Oulu oli hänelle tuttu. Oulu oli myös niin lähellä Nivalaa, että sieltä käsin olisi ollut mahdollista hoitaa talojen viljely sukupolvenvaihdokseen saakka.

Oulun läänin maaherraksi oli vuonna 1918 nimitetty aktivisti kapteeni Matti von Nandelstadh, yleisesti kyvyttömänä pidetty virkamies. Häntä moitittiin tehtävien jatkuvasta huonosta hoidosta ja suoranaisista väärinkäytöksistäkin ja painostettiin eroamaan, mutta hän pysytteli sitkeästi virassaan eroamisikäänsä saakka, vuoteen 1926. Maakunnan väki ei tuntenut maaherraansa omakseen, vaan halusi paremman. Hyvin yleisesti toivottiin paikalle Kyösti Kalliota.

Keväällä 1920 pohjoispohjalaisten halu maaherranvaihdokseen johti mielenosoitukseenkin, kun Pellervo-päivien yhteydessä läänin maatalousmiesten lähetystö kävi sisäministerin luona esittämässä Nandelstadhin erottamista ja Kallion nimittämistä tilalle. Tarkoituksena oli, että kaikkien puolueiden edustajat eduskunnassa yhtyisivät pyyntöön. Kallio oli ilmeisesti ensin valmis ottamaan viran vastaan, mutta kun ratkaisu lähestyi, hän alkoi epäröidä. »Tämäkö olisi toimintani päämäärä, astua puhdistamaan rappeutunut Oulun läänin maaherran virasto», Kallio kyseli. Ongelma ratkesi tuolla kertaa siihen, että sisäministeri ei katsonutkaan voivansa ryhtyä erottamistoimiin, Samalla hän mainitsi lähetystölle, että Kalliota oli jo varhemmin ajateltu maaherraksi Kuopioon, mikä taas oli Kalliolle itselleen tuntematon asia. »Tietysti harmittaa minua tämä tapaus», kommentoi Kallio. Lisäharmia hänelle aiheutui siitä, että hanke joutui Alkion tietoon, ja tämä kertoi suuresti hämmästyneensä Kallion suostumisesta. Myöhemminkin Alkion kanta Kallion siirtymisestä virkamieheksi oli aina kielteinen.

Vaikka hanke sillä kertaa raukesi, sitä ei haudattu. Lähivuosina Kallio kirjoitti jatkuvasti yhteyksistä, joita häneen maaherrakysymyksen vuoksi otettiin, ja harkitsi lähtöä politiikasta rauhallisempiin oloihin.

Varsinkin silloin, kun politiikassa ilmeni vastoinkäymisiä tai asiat Heikkilässä sujuivat huonosti, hän pohdiskeli maaherran viran houkutusta. Elokuussa 1921 hän neuvotteli Alkion kanssa mahdollisuudesta, että maaherraksi siirtyisi Niilo Liakka; samalla hänen puoleensa käännyttiin jälleen, ja paikka houkutteli. Vähän myöhemmin pohdittiin E. Y. Pehkosen siirtymistä Ouluun. Samassa yhteydessä Kallio mietti omia halujaan ja päätyi olemaan vakaasti syrjässä.

Pohdinnat olivat siinä mielessä turhia, että Nandelstadh pysyi virassaan eikä Kallio halunnut ryhtyä häntä virastaan hätistelemään.

Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Hannula sai toukokuussa 1923 jopa neljän kuukauden vankeusrangaistuksen »siitä että hän on puhunut Matti Nandelstadhista totta», kuten kiukustunut Alkio kirjoitti Kalliolle. »Kuinka kauan se mies saa häväistä Oulun läänin hallitusistuinta», kyseli tuohtunut Alkio.

Kesällä 1925 sitten asia tuli uudelleen tosi mielellä esille, kun Relander ryhtyi jouduttamaan maaherranvaihdosta. Nyt oli Kyösti Kallion tehtävä lopullinen ratkaisu. Maaherran virkaan hänet nimitettäisiin, mikäli hän vain itse tahtoisi.

Oulussa puuhattiin elokuussa 1925 adressia Kallion nimittämisen puolesta. Kallio piti sitä sikäli turhana, että presidenttikin oli hänen nimityksensä kannalla ja hän itse kallistui vahvasti politiikan jättämiseen mm. siksi, että erimielisyydet omassa ministeriryhmässä kiihtyivät budjettia valmistettaessa ja johtivat täyteen välirikkoon Sunilan kanssa. Ongelmana oli kuitenkin se, että Kallion vanha ystävä E. Y. Pehkonen oli myös kiinnostunut samasta virasta ja hänelläkin oli siihen kannatusta. Kun Kallio keskusteli syyskuun alussa Pehkosen kanssa, tämä ilmaisi halunsa niin suoraan, että Kallio päätti sittenkin vetäytyä syrjään, koska ei »saattaisi Pehkosta kaataa.

Presidentin ja hallituksen mielestä kuitenkin sopivin nimitettäväksi olisi ollut Kallio, sekä pätevyyden puolesta että siksi, että moni näki mielellään voimamiehen väistyvän politiikasta. Kun Relander ja Sunila 17.9. neuvottelivat maaherrakysymyksestä, he katsoivat Nandelstadhin erottamisen välttämättömäksi ja Kallion nimittämisen tilalle yhtä tarpeelliseksi. Kumpikin lienee ajatellut vähintään yhtä paljon itseään kuin Oulun läänin parasta.

Kalliolle ei tietysti nimityksen poliittinen motiivi ollut tuntematon, niin kuin ei muillekaan. Kustaa Hautamäki kirjoitti syyskuussa Alkiolle suoraan, että kysymyksessä oli kokoomuslaisten ja Karjalan maalaisliittolaisten, »joihin nyttemmin on Sunilakin liittynyt» hanke saada Kallio pois Helsingistä, »juonien pääpesästä» Tämä vaikutti myös Kallion pidättyvyyteen, mikä kiusasi varsinkin presidenttiä. Kun Kallio 14.10. kieltäytyi asettumasta valtioneuvoston ehdokkaaksi virkaan, Relander alkoi pontevan taivuttelun.

Lukuisat keskustelut eivät kuitenkaan tuoneet muutosta. Kallio horjui kahden vaiheilla. Virka monine taloudellisine ja perheeseen liittyvine etuineen houkutteli, mutta samalla kiusasi ajatus poliittisen uran päättymisestä. Hän perusteli empimistään erilaisin hienotunteisuussyin, kuten sillä, että ei halunnut astua erotetun miehen tilalle oltuaan itse päättämässä erottamisesta tai ettei halunnut joutua Pehkosen silmissä väärään valoon. 16.10. hän matkusti ratkaisua tekemättä Nivalaan ja palattuaan 19.10. hänen vastauksensa oli valmis. Hän kieltäytyi, ja 20.10. valtioneuvosto esitti maaherraksi agronomi E. Y. Pehkosta, jonka Relander saman tien nimitti.

Kallion pysyminen kiellossaan hämmästytti monia ja harmitti etenkin Relanderia ja Sunilaa. Ratkaisu oli Kalliolle hyvin vaikea.

Kysymys oli monivuotisesta haaveesta. Hän oli tiiviissä yhteydessä kotiväkeensä ja keskusteli paljon Vieno-tyttärensä kanssa, joka asui tuolloin hänen luonaan opiskellessaan Helsingissä. Ennen kotiinlähtöään 14.10. hän kertoi sopineensa tyttären kanssa, ettei ota virkaa vastaan.

Ratkaisun vaikeutta todistaa sekin, että Kallio pohti hyvin monta kertaa jälkeen päin asiaa. Seuraavalla viikolla hän kirjoitti asiasta lähes joka päivä vaimolleen ja tunnusti asian kiusanneen itseään jälkeen päin enemmän kuin oli uskonutkaan. Päiväkirjaansa hän merkitsi lyhyesti, ettei halunnut ottaa tointa vastaan siksi, ettei kukaan voisi syyttää häntä siitä, että hän olisi ollut mukana Nandelstadhin erottamisessa itsensä tähden. »Tein sen, minkä katsoin olevan puhtaimman kannan», hän kirjoitti. Samaa hän vakuutti vaimolleen. Näin ei hänen kunniansa vaarantuisi eikä päästäisi sanomaan hänen »syöneen Matin ulos päästäkseen itse tilalle». Pehkonen ei lopulta merkinnyt mitään, vaan hän ratkaisi asian »ainoastaan sen välillä, mitä pidin kirkkaimpana tekona».

Mielenrauha oli kuitenkin nyt mennyt ja asia kiusasi yhä: »— — olisi ollut mukava pyytää eduskunnasta ja hallituksesta eroa, mutta niin ei ollut vielä määrätty — —.» Hän totesi kamppailleensa elämänsä vaikeimman kamppailun. Katumus oli aluksi niin valtava, »ettet voi kuvitella», hän kertoi vaimolleen ja mietiskeli: »Minä en ymmärrä, mikä voima minua piilotti — — miksi joutavasta kunnianarkuudesta hyljätä paikka, joka olisi sitonut meitä koko perhettä lähemmäs toisiamme.» Vielä parin viikon kuluttua hän tunnusti Oulun asian yhä kiusaavan.

Kallio oli ilman muuta rehellinen korostaessaan kunniavaikuttimiaan. Toisen viran »syömistä» ei pidetty kunniakkaana, olipavirkamies kuinka kehno tahansa. Myös Pehkosen halu saada virka saattoi jonkinverran vaikuttaa samoin kuin Alkion ja eräiden muiden puoluetoverien kehotukset olla jättämättä politiikkaa. Toisten kehotusten merkitys ei toki ollut ratkaiseva. Eivät myöskään Alkion vastalauseet, joista viimeinen saapui hänelle sen jälkeen kun hän oli jo päätöksensä tehnyt, olisi vaikuttaneet, mikäli hän ei itse olisi ajatellut samansuuntaisesti.

Kallio viihtyi politiikassa ja hän koki työnsä olevan vielä kesken. Hän oli taistelijaluonne, eikä hän halunnut jättää Alkiolta itselleen jäänyttä maalaisliiton johtajuutta Relanderin ja Sunilan käsiin, vaikka olisi saanut kunnon korvauksen.

Maaherran viran ottaminen vilahti sittemmin vielä pari kertaa, ei tosin enää yhtä vakavasti kuin syksyllä 1925, ja Kallion olisi siis ollut mahdollista päättää poliittinen uransa. Alkuvuodesta 1926 keskusteltiin mahdollisuudesta, että Pehkonen siirtyisi asutushallituksen päälliköksi ja maaherran paikka vapautuisi Kalliolle. Kallio leikitteli ajatuksella ja puhui siitä pari kertaa presidentinkin kanssa, mutta kun Pehkonen ei ollut halukas, siitä ei tullut sen enempää. Kallio oli vähän harmissaankin, mikä kertoo syksyn tapahtumien yhä vaivanneen.

Alkuvuodesta 1927 Kallio oli esillä Mikkelin läänin maaherran virkaan. Läänin porvarillisia puolueita edustava lähetystö kävi 2.2. Kallion luona pyytämässä tämän suostumusta. »Parempaa ja rauhallisempaa tointa ei minulle koskaan ole tyrkytetty eikä voida tyrkyttää», Kallio kommentoi vaimolleen, mutta ei sentään tarttunut ajatukseen. Hän kertoi puhuneensa asiasta kahden toverinsa kanssa, jotka kumpikin olivat neuvoneet häntä olemaan jättämättä politiikkaa ja ryhmää. Myöskään spekulaatiot siitä, että Pehkonen siirtyisi Mikkeliin ja Kallio hänen tilalleen Ouluun eivät johtaneet mihinkään. Kallio päätyi kielteiselle kannalle ja päätti olla »myymättä vapauttansa hernerokkaan». »Ei sinusta näy tulevan maaherratarta, vaikka se läheltä kulkee», hän kiusoitteli leikkimielisesti vaimoaan.

Kaisa Kallio olisi ilmeisesti suostunut maaherrattareksikin, mikäli mies olisi myönteiseen ratkaisuun päätynyt. Pettynyt hän ei kuitenkaan ollut — Heikkilän emäntänä hän oli kotonaan ja omalla paikallaan. Pettyneempi oli Relander, joka monista yrityksistään huolimatta ei päässyt Kalliosta eroon.