Kyösti Kallio

Lex Kalliolla vaalivoittoon

Vennolan toinen hallitus kaatui Holstin ulkopolitiikkaan. Hallitus jätti eronpyyntönsä 12.5.1922. Ståhlbergin uudet pääministerikandidaatit olivat kokoomuksen Ingman, ruotsalaisten von Hellens ja Kallio, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. Niinpä hän ratkaisi ongelman asettamalla puhtaan virkamieshallituksen edistysmielisen A. K. Cajanderin johdolla. Cajanderin ensimmäinen hallitus nimitettiin 2.6.1922.

Kalliota ei tuossa tilanteessa todellakaan kiinnostanut pääministerm paikka. »Hurraa! Uusi ministeristö nimitettäneen huomenna, joten pääsen kesäksi kotiin», hän riemuitsi 1.6. Hän saattoi paneutua omiin töihinsä ja kotiasioihinsa raskaan laktaistelun jälkeen.

Muutos oli hänelle todella mieluisa. Heinäkuussa odottivat kyllä eduskuntavaalit, mutta niitä hänellä ei ollut syytä pelätä. Hän tiesi Lex Kallion olevan vaalitaistelun pääkohde, ja sen hän tiesi itselleen ja puolueelleen edulliseksi. Maalaisliiton vaalijulistus korostikin asutuslakien tärkeyttä ja tuomitsi niiden vastustajat, oikeiston ja sitä tukeneet kommunistit, jotka esiintyivät vuoden 1922 vaalitaistelussa varsin aktiivisesti.

Kallio teki vaalityötä vain vähän. »En agiteerannut ennen vaaleja ollenkaan», hän kirjoitti Aikiolle, joka ei näissä vaaleissa asettunut enää ehdokkaaksi. Näin näyttää todellakin olleen. Haapajärvellä Kallio kyllä piti 11.6. kaksi puhetta pääteemanaan Lex Kallio, mutta muuten vaalityö jäi vähäisen lehtikirjoittelun ja -ilmoittelun sekä kannattajien varaan. Ehdokasasettelu oli tavanomainen ja varmisti jo sellaisenaan muutenkin vahvan Kallion läpimenon.

Nivalassa ja Kärsämäellä hän oli listalla ensimmäisenä, toisena neljällä ja kolmantena viidellä listalla, joten hän oli selkeästi koko piirin alueelta ääniä saava yleisehdokas, jonka nimen arveltiin vetävän paikallisehdokkaille enemmän ääniä. Häntä mainostettiin nimenomaan kokeneena poliitikkona. »Harkitsevana, taitavana poliitikkona on hän saanut osakseen jakamatonta tunnustusta vastustajienkin taholta ja lukee maalaisliiton eduskuntaryhmä hänet keskeisimpien ja edustavimpien jäsentensä joukkoon», kirjoitti Liitto esitellessään ehdokkaita. Erityisesti korostettiin hänen kaukonäköisyyttään asutuskysymyksissä.

Lex Kallio ja asutuskysymykset olivat vahvasti esillä, ja ne kohensivat maalaisliiton mainetta sielläkin, missä sen asema oli vielä heikko. Nurmolainen Herman Kalistaja kertoi käyneensä maalaisliittopuhujana Luopioisissa »maalaisliiton siemeniä istuttamassa».

Samassa tilaisuudessa oli kartanon poika ja alustalaisia, »niin että lähelle se maalaisliitto alkaa Lex Kallioineen tukkia», oli puhujan mieluisa kommentti. Maalaisliittoa suosi myös se asetelma, että lakia vastustivat jyrkimmin oikeisto ja kommunistit, mitä puolueen lehdistö piti voimallisesti esillä.

Vaalit olivat maalaisliitolle jälleen menestykselliset. Puolue taisteli voitokkaasti äänistä »maltillisten vallankumouksellisten» eli sosiaalidemokraattien ja »pikkuherrain puolueen» eli edistyspuolueen, mutta varsinkin »ammattilakkolaisten eli kommunistien vaaliliiton» sekä »kykypuolueen, tehtailijain ja suurliikemiesten» eli kokoomuksen kanssa.

Kallion vaalipiirissä ennestään suuri kannatus nousi yhä, ja esimerkiksi Nivalassa maalaisliitto sai äänistä jo 72,3 prosenttia. Niillä listoilla, joilla Kallio oli ensimmäisenä, hän sai 1950 ääntä.

Tällä äänimäärällä hän oli vasta kuudentena puolueessaan, mutta muut listat tuottivat niin paljon, että hänen kokonaisäänimääränsä oli 23 905 ääntä, mikä vei hänet ylivoimaisesti oman puolueensa kärkeen. Hänen lisäkseen valittiin lestadiolaisten ehdokkaana ollut Haapajärven kappalainen Jaakko Seppänen ja Nivalan apulaispappiLauri Mustakallio sekä Kustaa Hautamäki. Kainuun puolelta valittiin myös entinen määrä, kolme. Kusti Arffman ja Aarno Pesonen jatkoivat, ja J. A. Heikkisen tilalle tuli puolankalainen maanviljelijä Sulo Salo .9 Koko maassa maalaisliitto voitti kolme lisäpaikkaa ja sai nyt 45 kansanedustajaa.

Kallio oli luonnollisesti tulokseen tyytyväinen. Henkilökohtaisen äänimäärän laskeminen selittyi toisaalta kahden papin asettamisestaehdokkaaksi juuri niille seuduille, joista hän oli saanut enimmät äänensä, sekä myös tutusta ilmiöstä, liian varmaksi arvioidusta asemasta. Pappien puuhaajat saivat »rauhassa agiteerata, että kyllä Kallio menee, kunhan muista huoli pidetään», hän kuvasi tilannetta Alkiolle, kylläkin ilman katkeruutta, koska juuri tällä ehdokasasettelulla oli jälleen ylletty seitsemään paikkaan.

Lex Kallio tuotti siis omalle puolueelle varsin hyvän tuloksen. Muuten vuoden 1922 vaalit tuottivat suuria siirtymiä, jotka mutkistivat tilannetta: Lex Kallioon ainakin osaksi tyytyväiset ja sitä puolustaneet edistyspuolue ja sosiaalidemokraatit kärsivät ankaran vaalitappion, kun taas kiivaimmat vastustajat sekä oikealla ettääärivasemmalla menestyivät. Kokoomus voitti seitsemän ja ruotsalaiset kaksi paikkaa, kun taas edellisen vaalikauden johtava hallituspuolue edistys menetti 26 paikastaan yksitoista ja kutistui kansanedustajan pikkupuolueeksi. Sosiaalidemokraatit taas menettivät 27 paikkaa, ja saman verran pääsi läpi kommunisteja, jotka nyt esiintyivät julkisestikin omana Sosialistisena Työväenpuolueenaan.

Kun kokoomus ja osaksi ruotsalaiset olivat hyökänneet Lex Kalliota vastaan syyttäen sitä yhteiskunnan perusteita kalvavaksi ja kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä loukkaavaksi ja siten vaaralliseksi vallankumouksellisuudeksi, vastustivat kommunistit asutuslakeja päinvastaisista syistä, vallankumouksen edellytysten murentajina.

Suuren puolueen johtaja

Vuoden 1922 vaalien jälkeen Kallio oli suuren puolueen johtaja. Alkio oli poissa eduskuntaryhmästä eikä auktoriteettiasemastaan huolimatta voinut enää välittömästi vaikuttaa käytännön ratkaisuihin. Niistä päävastuun kantoi Kallio, ja hän tiesi sen hyvin.Kallio eritteli tuntojaan Alkiolle pitkässä kirjeessä elokuussa 1922. Hän oli kastunut Mehtälässä rakennustöissä ja sairastunut, ja sairasvuoteella oli aikaa miettiä yhteisiäkin asioita: Uuteen ryhmään hän toivoi yhteisymmärrystä eikä sitä epäillytkään. Hän oli kyllä valmis eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi, jos ryhmä sitä halusi, mutta hän ilmoitti samalla aikovansa pitemmällekin. Hän halusi eduskunnan puhemieheksi, ja jos oli pakko, myös hallitukseen. »En halua salata Sinulta erästä ajatusta — minä en näet periaatteellisista syistä hyväksy puhemiehen vaalissa sitä oikeisto—vasemmistolaista blokkia,joka suomalaisuuttani vastaan muodostui.» Hän myönsi kyllä ruotsin kielen taidon tuossa tehtävässä tarpeelliseksi, mutta »suomalaisena talonpoikana en voi asettaa sitä ehdottomaksi ehdoksi.» Ryhmä voisi tietysti asettaa ehdolle jonkun toisenkin, mutta Kallio katsoi kuitenkin Lundsonin esimerkinvaroittavan »asettamasta siihen kokematonta taituria, joita ryhmäämme tulee». Kallio halusi aivan ilmeisesti revanssia häntä nöyryyttäneestä puhemiehen paikalta syrjäyttämisestä edellisenä keväänä.

Myös hallitusnäkymiä hän arvioi realistisesti. Hänen mielestään olisi pitänyt pyrkiä kolmen suomalaisen puolueen yhteistyöhön.

Siirtymä oikealle oli selvä, ja se edellyttäisi kokoomuksenkin tuloa hallitukseen. Vaikeaa olisi, sen hän tiesi, koska maalaisliitto tulisi asettamaan yhteistyön ehdoksi maakysymyksien ratkaisun omaan suuntaansa. Mutta odottamatonta ei olisi, vaikka kokoomus sittenkin, vaalikampanjastaan huolimatta, ne hyväksyisi: »Onhan maaton Ingman johdossa, joka kyllä ymmärtää, mitä kello on lyönyt — —.» Mikäli kokoomusta ei saataisi yhteistyöhön, voisi yrittää keskustan ja sosiaalidemokraattien yhteishallitusta. Edistyspuolueen tappio kyllä arvelutti: puolue oli jo edellisenä vuonna päättänyt, ettei Kallion silloiseen hallitusyritykseen olisi saanut mennä kuin kaksi puolueen jäsentä, ja nyt vaalien jälkeen tilanne oli muuttunut niin, ettei puolueesta voine mennä kuin kaksi ministeriä.

»Mahdollisina pitäisin Vennolan ulko- ja Rydin rahaministeriksi», Kallio arvioi, mutta mietti, mitä »tuumii potkaistu edistys».

Vennolan suostumista ulkoministeriksi hän ei epäillyt, kun taas Ryti voisi olla vaikeammin taivuteltava. Itselleen Kallio kaavaili aivan ilmeisesti pääministerin paikkaa. Hän mietti kyllä kirjeessään, kuka olisi se mies, joka lipun ottaa, ja muistutti kielitaitonsa vähäisyydestä. Mutta samalla Kallio asetti tulevalle hallitukselle ja sen johtajalle vaatimuksia, joista hän arveli Alkionkin päättelevän sopivimmaksi kyselijän itsensä.

Maakysymys on hoidettava, ja se merkitsi suuria muutoksia myös budjettiin. Ulkoasiainhallintoa ja ulkopolitiikkaa oli hoidettava suomalaiseen suuntaan jne. Hallituskysymys oli oleva »sekava vyyhti», hän arveli ja jatkoi, että maalaisliittolaiset saivat häntä käyttää »missä itselleen ja isänmaalle luulevat minusta olevan parhaimman hyödyn — —. Hallitukseen minä en halua, ellei se tule pakosta eteen — —». Joka tapauksessa oli puolueen kannalta nyt tärkeää, että vanhoja merkkejä myös seurataan eikä »aseteta uusia tulokkaita sellaisille paikoille, että se näyttäisi uuden suunnan etsinnältä». Itse hän iloitsi siitä, että hänellä oli »avonaiset ja luottavat suhteet näiden kyvykkäimpien uusien miehien kanssa, joten voin arvostella toivottavasti luottavasti kylmästi asemaa».

Kallion pitkä kirje huokui itseluottamusta. Hän oli puolueen johtaja ja päätti itsenäisesti omasta suunnaltaan. On mahdollista, että Kallio tahtoi korostaa tätä seikkaa Alkiolle, jonka hän tiesi suhtautuvan hallituksiin osallistumiseen periaatteellisestikin kielteisesti tai ainakin varovaisesti ja joka olisi tahtonut Kallion keskittyvän eduskuntaryhmän johtamiseen väistyttyään siitä itse. Kirjeessään heinäkuun lopulla Alkio oli Kalliota vaalituloksesta onnitellessaan vakuuttanut, ettei kukaan muu kuin Kallio voisi pitää suurta ja hajanaista ryhmää koossa. Nyt Kallio ilmoitti suoraan suunnittelevansa muuta.

Vaalikaudella 1919-22 Alkio ja Kallio olivat olleet väliin hyvinkin eri mieltä. Tämä heidän erilainen suhtautumisensa varsinkin hallituksiin osallistumiseen ja hallituspolitiikkaan näkyi kyllä senkin jälkeen kun Alkio oli syrjässä. Alkio kuului puolueen keskushallitukseen kuolemaansa saakka ja oli keskeinen auktoriteetti, jonka puoleen mielellään käännyttiin varsinkin silloin, kun eduskuntaryhmässä oli erimielisyyksiä. Kallio piti Alkiota loppuun asti mahdollisimman hyvin tilanteen tasalla ja sai tältä neuvoja. Joskus Kallio niitä noudatti, joskus ei, ja vaikka Alkio saattoi väliin katkeroitua ja pitää Kallion toimintaa epäviisaana, hän alistui osaansa ja tuki lähes poikkeuksetta Kallion politiikkaa julkisuudessa.

Alkion ja Kallion »linjoista» ei vuoden 1922 jälkeen voi puhua.

Varsin selkeä oli Kallion johtajanasema myös eduskuntaryhmässä ja puolueessa. Etenkin vaalikausi 1922-24 oli tässä suhteessa Kallion dominoimaa aikaa. Hän oli itseoikeutettu puolueen ja eduskuntaryhmän ehdokas vaativimpiin tehtäviin, puhemieheksi ja pääministeriksi, eikä hänen kanssaan kilvoitellut kukaan oman puolueen mies.

Alkion epäilyjä ryhmän koossa pysymisestä ei kuitenkaan voi pitää aiheettomina. Vaalikaudella 1922-24 näkyivät maalaisliiton eduskuntaryhmässä jo selvät oireet aatteellisesta muutoksesta ja tämä toi mukanaan sisäisen kuohunnan ja fraktioitumisen, »kerhoilun», joksi Alkio sitä kutsui. Myöskään Kallio ei pysynyt tämän kerhoilun yläpuolella.

Kallio ja muuttunut maalaisliitto

Vuosien 1919 ja 1922 vaaleissa. maalaisliitto lopullisesti muuttui suureksi puolueeksi. Samalla se muuttui sisäisesti.

Puolueen puheenjohtajaksi valittiin Saalastin ja Alkion lyhyiden kausien jälkeen muuruveteläinen maanviljelijä P. V. Heikkinen, joka sitten hoiti tointa aina vuoteen 1939 saakka. Heikkinen oli aktiivinen maatalous- ja osuustoimintamies, ja hän oli 30-luvulla hallituksissakin, mutta puoluejohtajana hänen toimintansa rajoittui lähinnä hallinnon kokousten johtamiseen. »Minä en ole taistelujen mies», kirjoitti Heikkinen Alkiolle v. 1928, jolloin puolueen linjariidat olivat pahimmillaan. »Kärsin sanomattomasti torasta ja riidasta», valitti puolueen muodollinen johtaja.is Varsinaiset poliittiset johtajat olivat toisia.

Näistä tärkein oli Kallio. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa. Kallion suhteet puolueensa tärkeimpään elimeen, eduskuntaryhmään, eivät koskaan olleet aivan ongelmattomat. Jo autonomian ajan valtiopäivillä Kallio edusti usein erilaista kantaa kuin ryhmän toinen laita. Itsenäisyyden alkuaikoina, Kallion tultua aluksi ainoana puolueestaan hallitusmieheksi, vastakohtaisuus lisääntyi, eikä hänen aina ollut helppo alistua enemmistönkään tahtoon, kun hän piti omaa kantaansa oikeampana. Kyösti Kallio ei tavoitellut joukkojen suosiota silloinkaan, kun hän näki maan kokonaisedun vaativan epämieluisiakin ratkaisuja. Tämän hän antoi väliin näkyä tylylläkin tavalla esimerkiksi elintarvikekysymyksissä itsekkäitä tuottaja-intressejä ajaville ryhmätovereilleen tai vaikkapa kotiseutunsa rautatielähetystöille.

Kallion vahva asema perustui ennen muuta hänen henkilökoh- taiseen kokemukseensa ja kykyynsä. Maalaisliitossa oli ani harvoja sivistyneistöön kuuluvia ja heidän kokemuksensa käytännön politiikasta oli paljon Kalliota vähäisempää. Ennen vuotta 1919 puolueessa ja eduskuntaryhmässä varsinkaan ei Kalliota, Pehkosta tai halutonta Alkiota lukuun ottamatta juuri ministerikelpoisia — tai oikeammin ministerikelpoisina pidettyjä — miehiä ollut. Kalliolla oli varaa asettaa omilleen ehtoja ja uhkaamalla erota hallituksesta hän sai usein tahtonsa läpi. Osa ryhmästä oli kyllä sitä mieltä, ettei maalaisliiton paikka olisikaan hallituksissa vaan eduskunnassa puolustamassa siellä köyhän maalaiskansan asioita kovilla vaatimuksilla, mutta enemmistö oli jo ennen 1919 vaaleja toista mieltä.

1920-luvulla sitten lopullisesti muuttui suhtautuminen maalaisliittolaisen ministeriyteen. Alkion yksittäiset protestit jäivät vaille kannatusta, ja enemmistö näki hallitusvastuun keinona ajaa kannattajakunnanasioita. Samalla lievenivät ministerikelpoisuuden ehdot, kun koulujakäymättömät talonpojatkin — Mikko Luopajärvi ensimmäisenä — osoittivat kykenevänä hoitamaan hallitusasioita siinä missä akateemisetkin. 1920-luvulla hallituksiin pyrittiin — jos kohta niistä poiskin.

Autonomian ajan eduskuntaryhmässä maalaisliittolaiset jakautuivat karkeasti kahteen siipeen, joista toinen oli Alkion ja Kallion johtama, toinen lähinnä Karjalan miesten »vasemmisto», jossa leimaa-antavia olivat ahdas luokka-ajattelu ja herravihainen populismi.

Alkio ja Kallio suhtautuivatkin hyvin myönteisesti uusien voimien virtaan puolueeseen vanhoista suomalaisista puolueista, sillä ryhmä sai koulutetumpia ja kokeneempia voimia. Eräissä tapauksissa he jopa aktiivisesti vaikuttivat uusien kykyjen esille pääsyyn vaaleissa. Kallio tuli yleensä hyvin toimeen ryhmän uusien tulokkaitten kanssa.

Vuoden 1919 suurvoittovaaleissa eduskuntaryhmään tuli runsaasti uutta väkeä, muiden mukana sivistyneistöä oikealta. Kallion kannalta virta entisistä suomettarelaisista ja nuorsuomalaisista toi useimmiten liittolaisia ryhmän sisäisissä äänestyksissä »vasemmistoa» vastaan. Esimerkiksi papit Antti. Kukkonen ja Frans Kärki sekä varsinkin kansanopistonjohtaja Niilo Liakka, Kallion hyvä ystävä nuorisoseuratyöstä, olivat hänen läheisiä tukijoitaan. Myös Satakunnasta valittu pankinjohtaja Wäinö Selander oli yleensä Kallion tukena.

Vuoden 1922 vaalien jälkeen ei kuitenkaan kysymys ollut enää pelkästään miesten vaihtumisesta tai korkeamman koulutuksen saaneiden lisääntymisestä. Selvemmin kuin ennen oli kysymys koko puolueen luonteen muuttumisesta. Nopeasti kasvanut maalaispuolue veti puoleensa väkeä, jolle sen alkuperäiset ihanteet olivat verraten vieraat. Kansansivistysliike ja kasvatusjärjestö muuttui lopullisesti puolueeksi, ja täman puolueen olemuksessa korostui entistä paljon voimakkaammin maatalouden ryhmäetu, poliittinen agrarismi. Alkuperäisen »oikeiston» ja »vasemmiston» rinnalle nousi uusi, luokka-ajattelua edustava ryhmittymä.

Puolueen vanhat kantavat voimat näkivät muutoksen ja koettivat siihen vaikuttaa. Sosiaalisuutta, raittiutta, kristillisyyttä ja suomalaisuutta koetettiin pitää esillä vientipalkkioitten ja tullitariffien rinnalla. Ohjelmissa se onnistui, mutta arkipolitiikassa huonommin.

Puolueen luonteen muutosta Alkio ja Kallio pohtivat kirjeenvaihdossaan perusteellisesti ja huolestuneinakin. Keväällä 1922 oli eduskuntaryhmässä keskusteltu tulevien vaalien ehdokasasettelusta, koska monissa piireissä tiedettiin listoille olevan tulossa entisiä suomettarelaisia, jopa »bobrikoffilaisia»• Kallio edusti tuolloin hillittyä kantaa ja katsoi, ettei ryhmän ryhmänä tullut tuollaisessa asiassa esiintyä, vaan että se tuli hoitaa piireissä hiljaisesti.

Optimistinen Kallio oli myös vaalien jälkeen, jolloin Alkio purki jo huoltaan peittelemättä. Kallion käsitys uusista voimista oli aika myönteinen. J. E. Sunilan, entisen luokkatoverinsa, hän kyllä sanoi olevan »vanhoillisimman», mutta kuitenkin olemukseltaan niin »maatiaisen», ettei hän tämän vaikutusta pelännyt. Lauri Mustakallio oli kyllä saanut suomettarelaiskasvatuksen, mutta oli muuten järkevä kansanmies. MTK n valtuuskunnan puheenjohtaja, ruotsinkielinen kartanonomistaja Bjarne Westermarck taas oli »edistysmielinen maanviljelijä» ja iisahnelainen Peltosalmen kartanon isäntä agronomi L O. Hirvensalo myös viisas mies.

Kallio teki parhaansa sopeuttaakseen uudet tulokkaat ryhmään. Kallio valittiin ryhmän puheenjohtajaksi sen kokoonnuttua, ja hän korosti voimakkaasti uusille ja vanhoille eheyden merkitystä. Samalla hän itse esiintyi korostetun sovinnollisena ryhmään päin, kun edustajat keskustelivat hänen puhemiehen puheestaan, ja lupasi korjata esitetyt kohdat, mikä palkittiin hyvä-huudoin. Ja kun eduskuntaryhmä piti ensimäistä illanviettoaan 6.9.1922 puhuivat Kallio vanhojen ja Sunila uusien edustajien puolesta kauniisti ja sovinnollisesti.

Sunila vakuutti uusien toimivan samojen ehtojen alaisina kuin vanhojenlun ja vakuutti turhiksi ne väitteet, että uudet menisivät oikealle eivätkä taipuisi Karjalan pikkuviljelijöiden kanssa samaan politiikkaan. »Me emme ole tulleet tänne suuntaa muuttamaan», Sunila vakuutti. Kallio puolestaan lausui iloitsevansa tietomiesten tulosta joukkoon. »Joukkomme on kasvanut niin, että ei riitä vaan kokemusperäisyys, vaan tarvitaan tietoakin», hän korosti.

Hyvästä tahdosta huolimatta ristiriidat alkoivat näkyä varsin pian. Kallio ei jäänyt ryhmän puheenjohtajaksi Alkion vaatimuksista huolimatta, vaan siirtyi ensin puhemieheksi ja sitten peräti pääministeriksi. »Ryhmämme näyttää aika ehyeltä ja miellyttävältä», hän kirjoitti Aikiolle 17.9. ja jatkoi, että »sitä ainakin toivon», ja lupasi seurata ahkeruudella sen toimintaa.

Ryhmätyön arki toi pian mukanaan ongelmia, jotka näkyivät myös Kallion ja eduskuntaryhmän suhteissa. Hallituksen politiikka, joka muotoutui toisaalta taloudellisten realiteettien ja toisaalta hallituskumppanien kanssa tehtyjen kompromissien perusteella ei saanut läheskään aina ryhmässä ymmärtämystä, mikä harmitti Kalliota ja sai hänet moittimaan eri mieltä olevia. Alkio korosti sitä, että ryhmä oli pidettävä ehyenä ja että sitä ei saisi »ehdottomasti joka asiassa prässätä hallituksen valmiin tahdon alle». Kallio vastasi ilmeisesti loukkaantuneena, ettei ollut kertaakaan sitonut »omia enkä ryhmän käsiä näissä ristiriidoissa edeltä päin», ja moitti budjettierimielisyyksistä itsepintaisia kansanedustajia.

Vaalikaudella 1922-24 Kallio kiisteli sisäisissä kysymyksissä useimmiten vanhan »vasemmiston» kanssa, jota johti Antti Juutilaisen ja Matti Pitkäsen ohella varsinkin Juho Niukkanen, ministerikokemustakin hankkinut karjalainen. »Niukkasista» puhuttiinkin poliittisissa piireissä maalaisliiton ulkopuolella tarkoitettaessa puolueen vasenta laitaa, joka oli jatkuvasti altis kapinoimaan hallitusvastuussa olevaa puolueen päälinjaa vastaan. Mutta pian tuli mukaan toinenkin huoli. Helmikuussa 1924 Kallio kirjoitti huolestuneena ryhmän hajanaisuudesta ja valitti »saksalaisen agraarihengen» pyrkivän esille. Erityisesti hän moitti länsisuomalaisten ja hämäläisten maalaisliittolaisuutta, johon ei sisältynyt kylliksi »yhteiskunnallisuutta». Agrarismi sai jo Kallionkin mielestä liikaa valtaa.

Sittemmin huoli toistui, ja 1920-luvun loppupuoliskolla luokkahenkinen »Sunilan linja» sai ajoittain yliotteen puolueessa. Tuolloin vastakohtaisuus myös tuli julkiseksi ja järkytti puolueen yhtenäisyyttä ja ulkoistakin voimaa, varsinkin kun siihen sekaantui voimallisesti uusi maalaisliitosta valittu presidentti. Kalliolla oli harmeja puolueen uusista »herroista» muutenkin.

Heistä pari joutui vaikeuksiin yksityisasioissaan, ja maalaisliiton huono herraonni tuli sananparreksi. Kallion kannalta kiusallisin oli ns. Westermarckin juttu alkuvuodesta 1923, jolloin Kallio oli juurialoittanut pääministerinä.

Tuusulalainen Järvenpään kartanon ja monia muita suurtiloja omistava nuori maanviljelysneuvos Bjarne Westermarck, jolla oli lukuisia suuria luottamustoimia maa- ja osuustoiminnallisissa järjestöissä, valittiin maalaisliiton kansanedustajaksi Satakunnasta vuoden 1922 vaaleissa. Kallio oli Westermarckin hyvä ystävä ja vaikutti suuresti siihen, että tämä liittyi maalaisliittoon. Kallio suunnitteli hänestä ministeriä parikin kertaa sekä tuki häntä erilaisiin luottamustoimiin maalaisliiton edustajana — kauppasopimuskomiteaan 1920, Suomen Pankin pankkivaltuusmieheksi 1920 ja 1921 — jo ennen kuin Westermarck oli puolueeseen virallisesti liittynytkään. Alkio valitti, että Kallion liiallinen innokkuus suosia uutta miestä aiheutti jo ryhmässä pahaa verta. Sen jälkeen kun Westermarck valittiin eduskuntaan, hänestä tuli varsin näkyvä edustaja. Hänet valittiin mm. ryhmän valtuuskuntaan. Eduskuntaryhmä vieraili Westermarckin kotona Järvenpäässä lokakuussa; Kallio oli käynyt hänen luonaan jo aikaisemmin. Kun Kallio muodosti ensimmäisen hallituksensa, Westermarck oli hänen listoillaan ehdolla sekä kulkulaitos- että kauppaministeriksi, mutta jäi lopullisesta yhdistelmästä pois.

Westermarckin jääminen hallituksen ulkopuolelle oli tietysti Kalliolle onni, sillä tammikuussa sanomalehdet kertoivat isoin otsikoin maanviljelysneuvoksen tehneen miljoonakavalluksen ja paenneen maasta. Kyseessä oli suuren luokan poliittinen skandaali, joka kosketti puoluetta ja pääministeriä. Kohu osoittautui sittemmin valtaosaltaan liioitelluksi ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden sävyttämäksi eikä siihen liittynyt mitään kavalluksia. Westermarckin poliittisen uran katkeamiseen jupakka kuitenkin johti. Hänen puolestaan julkaistu lähes 150-sivuinen puolustuskirjanen viittasi siihen, että Westermarck jahdin takana olisi ollut Westermarckin Lex Kallion puolustus MTK:ssa, josta hän olisi saanut oikeistolaisten vihat päälleen. Mm. Valion toimitusjohtaja F. M. Pitkämemi, MTK:n ja Pellervo-Seuran keskeinen henkilö, hyökkäsi Pellervolehdessä voimakkaasti »keinottelevaa maanviljelijaa» Westermarckia vastaan.

Kallio sai tiedon Westermarckin poistumisesta maasta 14.1. Maatalouspankin johtajalta I. T. Hyvöseltä, ilmiannon tekijältä, ja kertoi ikävän uutisen muutaman päivän kuluttua Alkiolle ja vaimolleen.

Alkiolle hän totesi jotakin hämärää asiassa olevan, koska Westermarck oli poistunut tuntemattomaan paikkaan, vaikka oli hänelle kertonut lähtevänsä Kööpenhaminaan keuhkovikansa tähden.

Kallio ja Westermarck olivat juuri olleet toimissa pelastaakseen vararikkoon mennyttä kansanedustaja Selanderia, ja Kallion mukaan Westermarckia oli pidetty hyvin rikkaana. Vaimolleen Kallio kertoi tapauksen ja totesi, mikäli se olisi tosi, sen olevan »hirveä isku meille», kun »meidän ensimmäinen mies teki tuon». »Sanon ensimmäinen, sillä hän oli paras maanviljelijä», valitti Kallio.

Kun Westermarckin velkojen määrä sitten selvisi, Kallio valitteli nuoren Maatalouspankin ja johtaja Hyvösen asemaa, koska Westermarck oli jättänyt vakuudet hoitamatta. Mutta mikään rikollinen Westermarck ei ollut, hän vakuutti. Westermarck oli uhrannut paljon työtä ja varojaankin tuottajaliiton ylläpitämiseen eikä jaksanut hoitaa omia, liiaksi laajentuneita velkojaan, joitten hirveät korot lopulta nieliväthänettuohon tilaan. Ei ollut miehessä miehuutta »astuakseen alas kukkulaltaan ja sanoakseen saamamiehilleen totuuden», Kallio valitti onnitellen samalla itseään, ettei ollut hänen asioissaan rahallisesti mukana. Nolo tapaus hänenkin mielestään oli ja hän ihmetteli, ettei ollut aavistanut miehen vilpillistä luonnetta, vaikka käsi olikin ollut tervehtiessä oudon veltto ja »katsekin vähän outo».

Alkio kävi Westermarckin kimppuun Ilkassa jyrkästi varoittaen keinottelevista, ylellisistä, ruotsalaisista eteläsuomalaisista suurviljelijöistä, joita ei saanut puolueessa suosia. Kalliota hän ripitti yksityisestikin muistuttaen ystäväänsä siitä, että tämä oli osoittanut Westermarckia kohtaan rajatonta luottamusta ja tarjonnut tätä hallitukseen jo 33-vuotiaana. Itse hän kertoi tympääntyneensä aina, kun Kallio oli tarjonnut Westermarckia luottamustoimiin, ja vakuutti, että maalaisliiton piti olla entistä varovaisempi osoittaessaan luottamustaan »varsinkin suuruuksille, sillä kun ne tulevat meitä lähelle, usein on siihen haudattuna koira».

Kallio ei Alkion liialliseen kritiikkiin yhtynyt. Varovaisemmaksi hän epäilemättä tapauksen johdosta tuli, ja jatko tuli osoittamaan, että varovaisuuteen olikin aihetta. 1920-luvun maalaisliitto ei ollut helppo johdettava. Sen sai vuoden 1922 vaalivoittajakin usein huomata. Useimmat Kallion vastustajat olivat kuitenkin puolueen ulkopuolella.

Lex Kallio vai Kallion hallitus?

Vuoden 1922 vaaleissa tapahtui vahva siirtymä oikealle. Kallio oli halukas muodostamaan hallituksen, jossa mukana olisivat kaikki suomenkieliset porvarilliset puolueet. Hän uskoi halukkuutta tähän löytyvän myös oikealta.

Sitä löytyikin, mutta ei lopulta tarpeeksi. Alku vaikutti kyllä lupaavalta. Kallion vahva asema uudessa eduskuntaryhmässä näkyi alussa selvästi ja heijastui myös muiden puolueiden suhtautumiseen häneen.

Ensin Kallio valittiin ylivoimaisella enemmistöllä (36 ääntä Joukahaisen neljää ja Hahlin kahta vastaan) ryhmän puheenjohtajaksi, ja sen jälkeen ryhmä asetti hänet yksimielisesti puhemiesehdokkaaksi.

Edellinen ryhmän puheenjohtaja, maareformilakien käsittelyssä Kallion kanssa vastakkain joutunut Eero Hahl totesi kyllä, että olisi ikävää, jos puolueen ehdokas hylättäisiin kielen takia, ja hän sai tukea Aarno Pesoselta. Kallio, ilmeisesti närkästyneenä, ilmoitti haluavansa kieltäytyä, mutta sai runsaasti kannatuspuheenvuoroja, joissa nimenomaan korostettiin, ettei maalaisliiton miestä enää saisi sivuuttaa kielikysymyksen vuoksi. Hahl arveli, ettei Kallio tulisi valituksi, mutta kannatti tätä kuitenkin. Kallio puolestaan ehdotti Hahlia, mutta tämä sai kannatusta vain leppymättömältä Juutilaiselta ja kieltäytyi, minkä jälkeen Kallio suostui.

Hän totesikin, ettei hänellä itse puhemiehen tehtävää vastaan ollut mitään ja ettei hän saisi vatsanväänteitä kommunistienkaan kurissapidosta.

Kokoomuksen ryhmä oli myös sopuisa. Vilkkaan keskustelun jälkeen kokoomus päätti suhtautua ymmärtävästi ajatukseen, että puhemies valitaan maalaisliitosta, »varsinkin jos se on Kallio».

Kun ryhmäkokoukseen saatiin tieto Kallion asettamisesta maalaisliiton ehdokkaaksi, kokoomus päätti muutamasta vastustavasta äänestä huolimatta äänestää Kalliota. Maalaisliitto puolestaan lupasi tukea kokoomuksen Virkkusta varapuhemieheksi.

Puhemiehistö valittiin suomenkielisten porvarillisten puolueiden yhtynein voimin, jotka noilla valtiopäivillä riittivät enenunistöön ja siis myös enemmistöhallitukseen. Kalliosta tuli puhemies ruotsalaisten ja vasemmiston äänestäessä vastaan, ja varapuhemiehiksi tulivat edistyksen Mantere ja kokoomuksen Virkkunen. Sosiaalidemokraatit syrjäytettiin puhemiehistöstä, mitä Kalliokin oli pitänyt arveluttavana. Kun pääneuvottelusuunta kuitenkin olisi kokoomus, katsottiin järkeväksi ottaa koko puhemiehistö aiotun hallituspohjan mukaisesti. Ruotsalaiset esittivät tutun vastalauseensa Kallion valinnalle ja kommunistit äkäilivät alusta alkaen.

Tulevan puhemieskauden vaikeudet näkyivät pienoiskoossa heti avajaispäivänä. Esittäessaan eduskunnalle 7.9. puheensa, jonka aikoi pitää avajaisissa presidentille, Kallio kobtaisi kiivasta vastustusta.

Kommunistit ilmoittivat, etteivät ottaisi osaa mihinkään juhlallisuuksiin, koska Kallio ei puheessaan esittänyt maan oloja »oikeassa valossa». Ruotsalaisten Estlander protestoi sekä puhemiestä henkilönä että hänen puheensa sävyä vastaan ja katsoi Kallion syyllistyvän »puhemiehen omien ja hänen hengenheimolaistensa » mielipiteiden sopimattomaan ilmaisuun, kun hän luonnehti eduskuntakauden yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä suhteettoman suurilukuisen tilattoman väestön asuttamisen ja heikossa taloudellisessa asemassa olevan väestönosan aseman parantamisen. Kun Tannerkin piti parempana, että puhemies rajoittuisi lausumaan vain sen, minkä valtiopäiväjärjestys välttämättä määräsi, Kallio päätti menetellä niin.

Puhemies Kalliota odotti hankala kausi, ja hän oli selviytymisestään huolissaan enemmän kuin edellisellä kerralla. Huolta ilmeisesti lievensi se, että hän saattoi perustellusti arvella puhemieskautensa jäävän lyhyeksi.

Kallion jälkeen maalaisliiton ryhmäpuheenjohtajuuden sai Hahl, joka voitti selvästi (31-9)Kallion ehdokkaan Vilkku Joukahaisen. Valinta ei ollut Kallion mieleen, koska uusi asema antoi Hahlille mahdollisuuden halutessaan vaikeuttaa Kallion hallitushankkeita, ja kaikesta päätellen hänellä oli halua siihen.

Kallio oli 8.9. eduskunnan avajaisten jälkeisenä päivänä Ståhlbergin luona, ja tällöin presidentti otti puheeksi hallituksen muodostamisen. Puhemies tyytyi kehottamaan presidenttiä neuvottelemaan ryhmien kanssa. Kallio matkusti yhdessä Virkkusen kanssa 12.-14.9.1922 Viroon sikäläisen parlamenttitalon vihkiäisiin. Paluun jälkeen odottivat taas hallituspuuhat.

Ståhlberg pyysi Kalliota 15.9. välittämään ryhmien neuvotteluja hallituskysymyksestä. Kallio kieltäytyi, ja Ståhlberg jatkoi itse keskusteluja ryhmien kanssa.

Kallio oli joka tapauksessa neuvotteluissa avainasemassa. Kun maalaisliiton eduskuntaryhmä käsitteli hallituskysymystä 14.9. ja kun Kallio selosti keskustelujaan presidentin kanssa, oltiin ryhmässä yleisesti sitä mieltä, että kokoomus taipuu Lex Kallion hyväksymiseen.

Kallio itse painotti voimakkaasti, ettei siitä missään tapauksessa luovuttaisi. Hän totesi kuitenkin, että neuvottelujen aihetta oli paljon, koska myös edistysmielisten ja sosialistien suhtautuminen oli tärkeää.

Syyskuun 18. päivänä asetettiin porvarillisten puolueiden yhteinen neuvottelukunta selvittämään hallituspohjaa. Maalaisliitosta tähän valittiin Hahl, Joukahainen, Lohi ja Niukkanen. Kallio, josta suunniteltiin pääministeriä, jäi syrjään. Hän seurasi kuitenkin neuvotteluja tiiviisti ja huolestuneenakin ja piti ryhmässään tiukasti kiinni Lex Kalliostaan. Kokoomus oli kyllä Lex Kallion ankara vastustaja, mutta puolueessa eli voimakkaana halu päästä poliittiseen yhteistyöhön maalaisliiton kanssa, ja niin kanta muotoiltiin maltilliseksi siten, että itse laki ei estäisi yhteistyötä, vaan se tehtiin riippuvaksi yhteisesti sovittavan täytäntöönpanoasetuksen periaatteista. Jyrkimpiä maalakien vastustajia olivat ruotsalaiset, joiden mukaan tuloa Kallio ei liene vakavasti ajatellutkaan.

Ongelmaton ei Lex Kallio ollut myöskään edistyspuolueelle, jolla oli takanaan historiansa suurin vaalitappio. Entisen johtavan hallituspuolueen ja presidenttipuolueen oikeistosiipi oli hyvinkin tyytymätön tilanteeseen. Mm. entinen pääministeri Vennola syytti vaalitappiosta suoraan Lex Kalliota. Vasen siipi — mm. Urho Toivola, Arvo Inkilä, Oskari Mantere — taas pitivät keskustapolitiikan jatkamista entistäkin tärkeämpänä, jotta maalaisliiton »oikeiston» eli agraristien vaikutusvallan vastapainoksi olisi voitu saada maalaisliitto ohjailtavaksi tai ainakin yhteistyöhön. Edistyksen vasemmistosta puuttui nyt entinen keskushahmo Ritavuori, mitä Kalliokin valitti, kun neuvottelut kangertelivat.

Sosiaalidemokraatit puolestaan pelkäsivät oikeistokokoomusta ja vakuuttivat Kalliolle yksityisesti lojaalisuutta, mikäli tämä muodostaisi keskustahallituksen.

Paitsi maalakeja keskusteltiin luonnollisesti monista muista kiistakysymyksistä, mm. presidentin vaalitavasta, valtiopäiväjärjestyksestä, ruotsinkielisen hiippakunnan perustamisesta, puolustuslaitoksesta, virkapalkkoja koskevista asioista jne., ja koko ajan valmisteltiin Cajanderin toimitusministeriössä budjettia. »Hallituskysymys tarttui Lex Kallioon», kirjoitti Kallio vaimolleen 1.10. ja arveli, ettei muu kuin keskustahallitus olisi mahdollinen.

Se olisi kyllä valitettavaa, »kun taas molemmat jäisivät hyökkäämään », mutta Lex Kalliosta hän ei aikonut luopua. Myös ryhmässä hän piti päänsä. Lex Pulkkisestakin hän olisi antanut periksi vastoin ryhmänsä vasemmiston tahtoa, mutta ei symboliseksi muodostuneesta Lex Kalliosta. Niinpä se vietiin eduskunnassa läpi keskustan ja vasemmiston voimin. Oikeisto ilmoitti, ettei olisi valmis sitä toimeenpanemaan, ellei toimeenpanoasetukseen tehtäisi suuria muutoksia.

Eduskunta kävi laista vielä 16-tuntisen keskustelun, jossa ei sanoja säästetty. Kokoomuksen ja ruotsalaisten puhujat toistivat vaalitaistelun aikana esittämänsä väitteet lain kehnoudesta ja vaarallisuudesta yhteiskunnan perustalle. Lisäaiheen syytöksiinsä he saivat siitä, että kommunistit, jotka olivat aikaisemmin arvostelleet jyrkästi Lex Kalliota, nyt yllättäen äänestivätkin yhdessä maalaisliiton, edistyksen ja sosiaalidemokraattien kanssa sen puolesta varmistaen äänillään tarvittavan 2/3 enemmistön. 14.10. eduskunta äänesti, ja Lex Kallio hyväksyttiin äänin 135-61.

Ståhlberg katsoi tuon ratkaisun jälkeen ajan kypsäksi nimittää halttuksen muodostaja. Tehtävän sai odotetusti Kallio. Presidentti toivoi edelleen kaikkien porvarillisten puolueiden hallitusta. Käytännössä Kallio pyrki suomenkielisten porvaripuolueiden kokoomukseen.

Ryhmäkokouksessa, jossa maalaisliitto asettui Kallion hankkeen kannalle, ilmeni myös yllättävää vastustusta. Karjalaisedustaja Albin Manner ehdottikin hallituksen muodostajaksi maaherra Relanderia, koska tämä olisi »sovittava myös vasemmalle». Kallio närkästyi ilmeisesti yllättävästä ehdotuksesta melkoisesti, ilmoitti kieltäytyvänsä, kannatti Relanderia sekä moitti samalla Mannerin perusteluja. Seurauksena olikin ryöppy Manneria vastaan, eikä tämä saanut ehdotukselleen tukea keneltäkään. Ryhmän puheenjohtaja Hahl piti kyllä puheenvuorossaan Relanderia myös mahdollisena,mikäli Kallio ei onnistuisi, ja pelkäsi toisten puolueiden haluavan saattaa Kallion häpeään. Kallion tukija Lohi lausui, ettei ollut aavistanutkaan maalaisliitossa olevan muita pääministeriehdokkaita kuin Kallion, ja sai »valtavia oikein-huutoja». Mannerkin luopui kannastaan ja Kallio sai siten tuekseen ryhmän yksimielisen paatoksen Tulevaisuutta ajatellen Mannerin esiintyminen enteili pahaa. Karjalaisten vanha oppositio oli löytänyt vahvan taustatuen. »Viipurin ryhmä» esiintyi lähikuukausina ja -vuosina yhä itsetietoisemmin.

Neuvotteluista tuli vaikeat, kuten Kallio oli arvellutkin. Kokoomus ja maalaisliitto punnitsivat toistensa lopullisia ehtoja. Vaikka molemmissa oli vahvaa yhteistyöhalua — etenkin Kallio ja Ingman — oli kummassakin myös yhteistyön vastustajia, mikä pakotti sovinnollisetkin pitämään tiukemmin kiinni kannoistaan. Erityisesti Kallion kantoja halusi terästää Alkio, joka pelkäsi oikeistoyhteistyön johtavan maalaisliiton aatteellisesti vaarallisille teille. Alkio lähetti pitkin syyskuuta luottomiestensä E. M. Tarkkasen ja Jalo Lahdensuon kautta viestejä eduskuntaryhmälle, ettei hallituksen johtoa pitäisi ottaa, ja valisti Kalliota jatkuvasti kirjeissään, joihin Kallio yhtä perusteellisesti vastasi vakuuttaen, ettei tulisi periaatteistaan tinkimään. Alkio osallistui pariin ryhmäkokoukseenkin 20. ja 21.10., joissa Kallio sai mainitut yksimieliset valtuudet.

Tuolloin Alkio vakuuttuneena Kallion halusta pitää kiinni maareformeistaan yhtyi kannattamaan kolmen suomalaisen puolueen yhteishallitusta ja piti Lex Kalliota suurena voittona.

»On kyllä ikävää, että minun nimeni kuluu tällaisessa jauhamisessa», Kallio kommentoi vaimolleen 24.10., jolloin hän oli vielä optimistinen. Hän kertoi painostaneensa kokoomukselta heidän ehtonsa ja hylänneensä jo kahdet, eikä missään tapauksessa aikonut antaa Lex Kalliosta periksi, »eli olen mennyttä miestä politiikassa». Eduskuntaryhmä kiisteli jo ministerinsalkuista, joille riitti ottajia, samalla kun vannotti Kalliota pysymään lujana oikeiston vaatimuksiin päin. Ingman lähetti Kalliolle ehdotuksensa ensin 20.10. ja 25.10. toisen. Kummassakin esitettiin lievennyksiä Lex Kallioon, mutta Kallio merkitsi taipumattomia huomautuksia kirjeisiin: »Ei voi», »Emme lupaa» tai enintään »Harkitaan».

Kun Kallio hylkäsi kokoomuksen ja ruotsalaisten vaatimukset 25.10., uskoivat monet, varsinkin hankkeeseen epäillen tai vastustaen suhtautuneet, koko hallitushankkeen rauenneen. Ilkka kirjoitti, ettei oikeistopuolueiden ehtojen julkaisemisen jälkeen kenellekään maalaisliittolaiselle saattanut olla enää epäselvää, että sitä hallituskokoomusta ei voi syntyä.

Eduskunta lähti 27.10. viikon lomalle, joten Kalliokin sai tervetulleen neuvottelutauon ja pääsi rentoutumaan syystöihinsä. Ennen lomalle lähtöä hän vielä kerran keskusteli kokoomuksen kanssa, mutta tuloksetta.

Kallio palasi 5.11. Helsinkiin ja ryhtyi jatkamaan hallituspuuhiaan. Nyt neuvottelut olivat vielä vaikeammat kuin aikaisemmin, sillä kumpikin osapuoli kiristi ehtojaan. Kokoomus vaati virkamiespalkkojen ja virkamiesten lapsiavustusten tuntuvaa nostamista, mutta maalaisliiton ryhmä päätti äänin 14-9 hylätä vaatimuksen, vaikka ei »periaatteessa. halunnutkaan Kallion yritystä vaikeuttaa.

Lopullisen kuoliniskun keskustan-oikeiston yhteishallitukselle antoi kokoomus, jonka lisätty puoluehallitus asetti vahvalla enemmistöllä, äänin 47-5, sellaiset ehdot Lex Kalliolle, että ne tiedettiin mahdottomiksi. Kallio kommentoi tapausta siten, että kokoomuksen kokouksessa »piirisihteerit ym. äänestivät Ingmanin kannattaman suunnan, jota myös ryhmä kannatti, nurin ja kielsivät hallituksen muodostamisen». Näin tavallaan olikin. Nimenomaan piirijärjestöjen maalaisedustajat olivat jyrkimmin »kommunistista» Lex Kalliota vastaan, ja heihin liittyivät sitten useimmat siihen asti Ingmania myötäilleet maltillisetkin. Nyt oli Ingmaninkin myönnettävä Kalliolle, ettei yhteistyöstä tullut mitään, ja saman johtopäätöksen teki maalaisliiton eduskuntaryhmä valtuuttaessaan Kallion jatkamaan neuvotteluja keskustahallitus päämääränä.

Kokoomuksen taipumattomuus oli tavallaan hämmästyttävää ja yllätys Kalliolle. Sen selityksenä oli kokoomuksessa tapahtunut sisäinen voimasuhteiden muutos vanhasuomalaista perua olleesta sosiaaliradikaalisesta suuntauksesta uutta, lähinnä perustuslaillisten johtamaa »uuskonservatiivisuutta» kohti, mikä heijastui monin tavoin. Lex Kallion käsittely osui tällaiseen saumakohtaan, ja niin se kariutui vaikka realiteetit olisivat puhuneet selvästi yhteistyön puolesta ja vaikka puolestapuhujana oli niinkin arvostettu poliitikko
kuin Lauri Ingman. Keskusta-oikeistoyhteistyön alku siirtyi runsaalla vuodella.

Oikeistoneuvottelujen kaaduttua hallitusasia eteni ripeästi, Ståhlberg antoi 10.11. Kalliolle virallisen hallituksen muodostajan tehtävän. Neuvottelut edistyspuolueen kanssa alkoivat. Edistys asetti maalaisliitolle kymmenen ehtoa, jotka ryhmä äänin 19-4 hyväksyi; vastustajien keulamiehenä oli Matti Pitkänen, joka ihmetteli, mihin oikein joudutaan, kun »aina vain suositellaan uusia summia virkamiehille». Muuten ryhmä oli sopuisa ja kiinnostus hallituspaikkoja kohtaan kova. Hahlin ehdokkuudesta käytti lähinnä Kallion vastainen oppositio puheenvuoroja. Ryhmä antoi kuitenkin pääministerille vapaat kädet valita ministerinsä, Hahl jäi pois».

Kallion ensimmäinen hallitus nimitettiin 14.11.1922. Sen nimittämistä oli edeltänyt Suomen historian pisin hallituspula, 64 päivää, mutta nyt eduskuntavaalien suurin voittaja oli saanut haluamansa. Hallituksen lyhyeen ohjelmajulistukseen sisältyi myös Lex Kallio.