Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Cajanderin hallituksen muodostaminen

Kyösti Kallio oli ennen presidentiksi tuloaan muodostanut neljästi hallituksen. Lisäksi hän oli tehnyt muutaman epäonnistuneen yrityksen ja osallistunut lähes kaikkiin hallitusneuvotteluihin itsenäisyyden aikana. Hän jos kuka tunsi suomalaisen hallituksen muodostamisen.

Presidenttikautenaan Kallio nimitti kolme hallitusta. Vain ensimmäinen niistä syntyi normaalissa järjestyksessä, puolueiden keskenään käymien neuvottelujen pohjalta.

Hallituspohjan perusta, maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteistyö, oli oikeastaan ratkaistu jo ennen varsinaisiin hallitusneuvotteluihin ryhtymistä. Hannula ja Niukkanen kiistivät kyllä maalaisliiton ensimmäisessä ryhmäkokouksessa presidentinvaalin jälkeen julkisuudessa esitetyt tiedot siitä, että SDP olisi kytkenyt Kalliolle antamansa tuen hallitusyhteistyöhön ja vakuuttivat, ettei maalaisliittoa ollut millään lailla sidottu, vaan että eduskuntaryhmä olisi vapaa hallituskysymystä käsittelemään. Vastakkaisiakin mielipiteitä oli. SDP:n puoluetoimikunta päätti 18.2., kirjatessaan Kallion valinnan, että nyt oli saatava mahdollisimman pian laajalle pohjalle nojautuva kansanvaltainen hallitus, mikä viittaisi sopimukseen tai ainakin siihen, että SDP:ssä oletettiin asiasta sovitun.

Kallion valinta vasemmiston ja keskustan yhteistyöllä merkitsi joka tapauksessa esteen poistumista.

Toisena päivänä virkaanastumisensa jälkeen presidentti Kallio ryhtyi johtamaan hallitusneuvotteluja. Hänen puheillaan kävivät 2.3. eduskunnan puhemiehenä Väinö Hakkila ja SDP:n edustajana Väinö Tanner. Kumpikin oli sitä mieltä, että oli muodostettava eduskunnan enemmistöön nojaava keskustan ja vasemmiston hallitus.

Tanner katsoi, että pääministerin paikka kuului eduskunnan suurimmalle ryhmälle. Presidentti ei ottanut selvää kantaa, mutta mainitsi kuulleensa senkin ajatuksen, että sosialistien ei tulisi omankaan etunsa vuoksi asettua hallituksen johtoon, mikä lienee tulkittavissa vastahakoisuudeksi. Hakkila suositteli pääministeriksi Tanneria.

Seuraavana päivänä Kallio tapasi kahdesti maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Uuno Hannulan. Ensiksi tämä keskusteli tilanteesta »yksityisesti», ennen oman eduskuntaryhmänsä kokousta. Hannula oli edellisenä päivänä tavannut Tannerin, joka oli esittänyt myös sen mahdollisuuden, että pääministeri tehtäisiin »puolueettomasta miehestä, joka sovittelisi». Tämän Hannula lienee kertonut myös presidentille, jolle kuitenkin omana kantanaan esitti, että hallitukseen olisi saatava maalaisliittolainen enemmistö ja maalaisliittolainen pääministeri. Pohjasta Hannula ilmoitti olevansa samaa mieltä kuin Tannerkin. Presidentti totesi »kuulostavansa ryhmiä», jonka jälkeen tehtäisiin päätökset.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä kävi 4.3. laajan ja perusteellisen keskustelun historiallisesta hallitustilanteesta. Vaihtoehtoja oli, ja niillä oli kannattajansa. Punamultapohjaa vastusti selvimmin Tarkkanen, joka muistutti sosialistien maatalousvastaisuudesta ja katsoi, ettei maalaisliitto voisi uskonnollisen maailmankatsomuksensakaan vuoksi yhtyä sosialisteihin. Hänen ehdotuksensa oli porvarillinen hallituskokoomus Rydin johdolla, minkä hän arveli helpottavan presidentinkin asemaa, olihan Rydillä »maailmanmaine».

Hirvensalo ilmoitti olevansa paljolti Tarkkasen linjoilla. Hänen mielestään presidentille olisi annettava laajat valtuudet ja hän sanoi nyt »kirjoitettavan historiaa, joka tuomitsee meidät, jos vaadimme pääministeriä itsellemme». Kukkonen piti toivottavana porvarillista enemmistöä maalaisliittolaisten johdolla.

Toista laitaa edusti Kekkonen. Hänen mielestään maalaisliiton piti tavoitella hallituksen johtoa eikä ruveta antamaan edistyspuolueelle tekohengitystä. Hallitus olisi tehtävä sosialistien kanssa ja otettava Ruotsista esimerkkiä. Kekkosta kannattivat Huittinen, Kämäräinen, Hänninen ja Jutila, jotka arvostelivat Rytiä »kylmänä rahapoliitikkona».

Useimmat olivat kuitenkin Niukkasen linjoilla. Niukkanen selosti presidentinvaaleja ja sen ilmiöitä laajasti ja korosti maalaisliiton aseman voimakkuutta ja velvoittavuutta. Hänen mielestään olisi muodostettava maalaisliiton ja SDP:n hallitus sivusta otettavan pääministerin johdolla. Ståhlberg ja Cajander eivät olisi hyviä, koska he »ryhtyisivät liittoilemaan ruotsalaisten kanssa». Ryti ja Kivimäki olisivat parempia, mutta heistä jälkimmäinen ei tulisi sosialistien vuoksi kysymykseen. Ryti olisi paras. Hän ei taloudellisissa kysymyksissä nojautuisi sosialisteihin, joten »asiallinen johto jäisi maalaisliitolle». Rytiä olivat sosialistien johtajat hänen mukaansa suositelleet, joten sekään ei olisi ongelma. Samaa mieltä oli P. V. Heikkinen, jonka mielestä pitäisi vaatia 13 ministeristä seitsemää maalaisliitolle. Lohelle olisi pääministeriksi kelvannut joko maalaisliittolainen tai Ryti.

Ryhmä päätti jättää lopullisen ratkaisun lisätylle keskushallitukselle. Hannula sai saattaa presidentin tietoon keskustelussa esiin tulleet mielipiteet — käytännössä siis maalaisliitto antoi presidentille runsaan liikkumavaran.

SDP puolestaan halusi pitää kiinni omasta miehestään pääministerinä. Eduskuntaryhmänsä valmistusvaliokunnassa Tanner arveli 4.3., ettei presidentti voisi jättää ottamatta huomioon tätä toivomusta.

Pekkala yhtyi Tanneriin ja arveli RKP:n ja edistyspuolueen olevan samoilla linjoilla ja kannattavan sosiaalidemokraattia pääministeriksi.

Myös muut ryhmät ilmoittivat kantansa presidentille. RKP olisi ollut halukas tulemaan keskustan ja vasemmiston hallitukseen, ja pääministeriksi olisi kelvannut joko Tanner tai edistyspuoluelainen.

Edistyspuolue toivoi kaikkien »kansanvaltaisten» puolueiden hallitusta, mikä tarkoitti vain IKL:n sulkemista ulkopuolelle. Kokoomus ja IKL pitivät vasemmiston osallistumista hallitukseen mahdottomana ja ehdottivat porvarillista kokoomushallitusta. Kokoomuksessaeläteltiin myös toiveita, että presidentti kutsuisi hallituksen johtoon Paasikiven. Tästä kertoi Paavo Talvela 15.2. Paasikivelle mainiten tietolähteenään kokoomuksen kansanedustajan kunnallisneuvos E. A. Turjan. Talvela mainitsi tuolloin keskustelleensa asiasta Kekkosen kanssa, jolla oli Paasikivestä hyvä käsitys.

Kekkosen Talvela arveli tulevan »näyttelemään vielä suurta osaa maalaisliitossa».

Vaihtoehtoja siis oli runsaasti. Presidentillä oli kuitenkin selvä henkilökohtainen mielipide: hän tahtoi hallituksen johtoon seuraajakseen Rydin. Kallio oli oppinut luottamaan Suomen Pankin pääjohtajaan pitkän yhteistyön aikana ja katsoi Rydin parhaiten kykenevän luotsaamaan uudentyyppistä enemmistöä.

Kallio neuvotteli asiasta Rydin kanssa 4.3. Suomen Pankissa. Ehdokas oli vastahakoinen. »Tahtoisin Sinua auttaa, mutta Suomen Pankki ei mielestäni kärsi lähteä — —. Toivon, ettet pakota minua», oli Rydin vastaus presidentin omien muistiinpanojen mukaan.

Kun neuvottelut 5.3. jatkuivat maalaisliiton edustajien Niukkasen, Koivurannan, Hannulan ja Leppälän sekä SDP:n Tannerin, Aaltosen, Pekkalan ja Harvalan kanssa, presidentti oli optimistinen.

»Molemmat olivat toivorikkaita yhteistyön mahdollisuuksista », presidentti kirjoitti muistiinpanoihinsa. Pääministerikysymys oli kuitenkin ongelma. Tanner ehdotti 6.3.

Kalliolle parlamentarismiin vedoten, että tämä tarjoaisi pääministerin paikkaa SDP:lle. Kallio puolestaan totesi, ettei pitänyt sitä viisaana menettelynä, koska sillä ei saataisi laajalla pohjalla olevaa hallitusta. »Lujimman hallituksen uskoisin saatavan, jos otetaan syrjästä pääministeri», arveli presidentti. Ryti oli hänen mielestään vielä ehdokkaana mukana, ja Kallio lupasi Tannerille vielä keskustella tämän kanssa.

Kallion kanta sosiaalidemokraattiin pääministerinä oli siis selvästi kielteinen. Tanner selosti tilanteen SDP:n puoluetoimikunnalle, joka alistui vastalauseitta. Rytiä, jota presidentti oli suositellut, Tanner piti hyväksyttävänä, mutta puoluetoimikunnassa pidettiin yleisesti Cajanderia parempana.

Viikonvaihteessa presidentti kävi Salpausselän kisoissa eikä Rytikään ollut tavattavissa, ja keskustelut siirtyivät. Maanantaina presidentti tapasi ensiksi Tannerin, joka toisti vielä vaatimuksen sosiaalidemokraattisesta pääministeristä, toisena vaihtoehtona hän esitti Cajanderia. Rydillä taas oli SDP:ssä paljon vastustusta, Tanner jatkoi. Kallio toisti kantansa ja taivutteli seuraavaksi Rytiä.

Tämä pysyi kuitenkin kiellossaan. Illalla presidentti keskusteli maalaisliiton edustajien Niukkasen, Heikkisen, Leppälän, Vesterisen ja Kekkosen kanssa, mutta nytkään ei uutta ilmennyt. Maalaisliittolaisen pääministerin kannalla oli Kekkonen, joka painotti, ettei tuntuisi luonnolliselta, jos pääministeri otettaisiin ulkopuolelta.

Kallion muistiinpanojen mukaan Kekkonenkin totesi kyllä saattavansa ryhtyä kannattamaan Rytiä, jota kaikki muut ehdottivat pääministeriksi. Pohjakysymyksestä ei ollut erimielisyyksiä.

Oikeisto oli neuvotteluista syrjässä ja huolissaan. IKL:n puoluekokous lähetti 8.3. presidentin luokse lähetystön ottamaan selvää mitä oli tapahtumassa ja varoittamaan ottamasta sosiaalidemokraatteja hallitukseen: IKL odotti presidentiltä, että »uskontoa ja puolustustahtoa väheksyvä ja yhteiskuntamme rakennetta jäytävä marxilainen suuntaus ei saa sijaa lähipäivinä muodostettavassa hallituksessa». Presidentti vastasi lähetystölle, ettei hän voinut pitää ilmana puoluetta, jolla oli yli 40 prosenttia eduskunnan edustajista,ja niine hyvineen IKL sai lähteä. IKL:n käynti neuvomassa presidenttiä, vanhaa parlamantaarikkoa hallituksen muodostamisessa sai mm. Artturi Leinosen Ilkassa suuttumaan, ja häneen yhtyivät monet muuta.

Maalaisliiton lisätyn keskushallituksen kokous pidettiin 10.3., se oli monessa suhteessa ratkaiseva. Yli seitsemän tuntia kestäneessä kokouksessa käytettiin yli 40 puheenvuoroa, joista Kallion käsityksen mukaan yksikään ei vastustanut suunniteltua hallitusyhteistyötä.

Pääministeriehdokkaista ei oltu yhtä mieltä, joskin Rydin kannatus oli suurin, »vaikka tiesivät, ettei sitä saada», kuten presidentti arveli. Cajanderin ehdokkuutta vastustettiin. Mieluimmin olisi otettu oma mies pääministeriksi, mutta kokous jätti päätäntävallan presidentille. Heikkinen ja Helojärvi kävivät kokouksen jälkeen presidentin luona selostamassa kokousta ja esittämässä sen päätöslausumaa, jossa edellytettiin maalaisliitolle varattavaksi riittävän suuri edustus hallitukseen siinä tapauksessa, että presidentti antaisi hallituksen muodostamisen »jonkun muun porvarilliseen ryhmään kuuluvan henkilön kuin maalaisliittolaisen tehtäväksi».

Kun presidentti tiedusteli, olisiko Cajanderin vastustus niin suurta, että maalaisliitto kieltäytyisi tulemasta mukaan hänen hallitukseensa, vastausta ei annettu.

Vielä samana iltana tapasivat Niukkanen, Hannula, Koivuranta ja Pilppula Tannerin ja SDP:n neuvottelijat. Sosialistit ehdottivat hallituksen muodostamista Cajanderin johdolla siten, että hallitukseen tulisi viisi maalaisliittolaista ja viisi sosialistia sekä kaksi muuta. Holsti ulkoministeriksi ja yksi muu porvarillisiin ryhmiin kuuluva, jonka sosiaalidemokraatit olisivat mieluimmin nähneet olevan RKP:n jäsen. Maalaisliittolaiset taas ehdottivat, että tuolle paikalle otettaisiin joku »vankka suomalainen porvari», lähinnä kokoomuslainen Y. W. Puhakka. Näiden neuvottelujen jälkeen Niukkanen soitti Kalliolle ja kehotti tätä kääntymään Cajanderin puoleen heti.

Presidentti noudatti pyyntöä ja Cajander saapui illalla hänen luokseen. Presidentti näyttää vielä pyrkineen toimimaan Rydin hyväksi.

Kun Cajander tiedusteli häneltä maalaisliittolaisten suhtautumista, Kallio kertoi »selittäneensä hänelle em. faktat», toisin sanoen Rydin suuremman kannatuksen ja Cajanderia kohtaan tunnetun vastustuksen. Cajander »lupasi harkita asiaa» Kallion muistiinpanon mukaan, joten asia oli presidentin mielestä vielä ainakin jossain määrin avoin.

Cajander halusi kuitenkin pääministeriksi. Hänellä oli kokemusta kahden lyhytikäisen virkamieshallituksen johtamisesta vuosilta 1922 ja 1924, ja hänet oli valittu eduskuntaan uudelleen vuoden 1936 vaaleissa. Hän ryhtyi 11.3. työhön. Se osoittautuikin helpoksi, koska lähes kaikesta muusta paitsi pääministeristä oli puolueiden kesken päästy yhteisymmärrykseen. Hallituksen ohjelman perustasta oli tavallaan sovittu jo syyskuussa 1936, ja sitä myötäili presidentti Kallion virkaanastujaispuhe, jonka ottamista hallitusohjelman pohjaksi ehdotettiin maalaisliiton eduskuntaryhmässä jo 4.3.17 Tuo puhe, jonka laatimiseen oli osallistunut ainakin Kekkonen, sisälsi todellakin rungon, johon oli helppo lisätä konkreettisia ohjelmakohtia.

Myös salkuista oli keskusteltu varsin pitkälle, pitemmälle kuin presidentti tiesi ja olisi suonut. Ilmeisen närkästyneenä hän merkitsi päiväkirjaansa 11.3.:

»Niukkanen oli omavaltaisesti neuvotellut myös paikoista, jopa miehistäkin sos. kanssa. Näissä neuvotteluissa lienee Kekkonen ja Hannula olleet myös mukana, jolloin Hannulalle oli suunniteltu opetusministerin paikka ja syrjäytetty Kukkonen, joka oli hyvä opetusministeri. Tämä ei mielestäni kaunistanut Hannulaa, joka täten pyrki esille Niukkasen tukemana syrjäyttämällä Kukkosen. Myöskin Kalliokoski vaihdettiin Koivistoon, joka on kyllä ministerin ominaisuuksilla varustettu mies.»

Näitä paikkajärjestelyjä oli tehty monenlaisia, ja johdossa puuhasivat maalaisliiton uudet voimat, Niukkasen lisäksi Kekkonen ja Hannula, jotka kumpikin tulivat hallitukseen ja halusivat saada sinne mahdollisimman toimintakykyisen ja yhtenäisen joukkueen.

Kallion mainitsema Kalliokosken vaihtaminen Koivistoon oli tyypillinen. Kekkosen kerrotaan luvanneen Koivistolle ministerin salkun ja saaneen tämän siten muuttamaan kesken puoluehallituksen kokouksen kantansa punamultåpohjaan.

Ensimmäinen Kyösti Kallion nimittämä hallitus ei ollut kaikin osin sellainen, jota nimittäjä olisi toivonut. Pääasia kuitenkin oli hänen mielensä mukainen: laaja keskusta-vasemmistopohja ja oma luottomies Holsti ulkoministerinä. Hän ei halunnut ryhtyä väittelyyn puolueiden kanssa muista henkilöistä. Presidentti nimitti 12.3. Cajanderin kolmannen hallituksen. Maalaisliitosta hallitukseen tulivat Niukkanen (puolustus), Kekkonen (sisäasiat), Hannula (opetus) sekä Heikkinen ja Koivisto (maatalous). SDP:n ministerit olivat Tanner (valtiovarat), Hannes Ryömä ja V. V. Salovaara (kulkulaitos ja yleiset työt), Väinö Voionmaa (kauppa ja teollisuus) sekä J. W. Keto (sosiaaliasiat). Edistyspuoluetta edustivat pääministeri Cajander ja ulkoministeri Holsti, »ylimääräisestä» porvarista oli luovuttu.

Presidentin adjutantti Aladår Paasonen on muistelmissaan kertonut Kallion olleen »tavattoman pahoillaan» siitä, että Rydin sijasta pääministeriksi tuli Cajander. Edelleen Paasonen kertoo presidentin näyttäneen tyytymättömyytensä Cajanderille olemalla tälle »suorastaan tyly» ja ottamalla pääministerikandidaatin vastaan linnan yläkerran pienessä huoneessa.20 Adjutantin käsitys tyytymättömyydestä voi pitää paikkansa. Yhteistyötä se ei kuitenkaan haitannut. Kallio ja Cajander oppivat tulemaan toimeen keskenään.

»Hallitus ryhtyi täydellä tarmolla tehtäviinsä», presidentti kirjoitti muistikirjaansa jo 15.3. ja hän totesi hallituksen vastaanoton olleen oikeistoa lukuun ottamattasuhteellisen hyvä. Cajanderin ja Kallion suhteet eivät kehittyneet sydämellisiksi, mutta ne olivat korrektit. Kallio antoi arvoa Cajanderin kyvyille tehdä kompromisseja, mikä oli presidentinkin mielestä hänen tärkein ominaisuutensa vahvojen ja itsepäisten poliitikkojen muodostaman hallituksen puheenjohtajana.

Tärkein eheytysratkaisu oli tehty. Presidentti oli tyytyväinen.

Taistelu kielisovusta

Presidentti Kallion virkaanastujaispuheeseen oli sisältynyt maininta myös kieliryhmien välisten vastakohtien tasoittamisesta. Amos Andersonille vaalien alla annettujen lupausten lunastamisen aika tuli. Presidentillä ei ollut mitään sitä vastaan.

Taistelua yliopiston kielestä oli käyty koko itsenäisyyden ajan, ja Kyösti Kalliokin oli ottanut sen moniin vaiheisiin osaa. Yliopiston kielikysymys oli kansallisuuskiistan symboli.

Vuoden 1923 lain mukaan, joka oli lähinnä E. N. Setälän tekemä, varsinaisten professorien luentokielen määräsi suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaiden lukumäärän suhde. Se ei tyydyttänyt enempää ruotsinkielisiä kuin jyrkimpiä suomenkielisiäkään. Ylioppilaskunta alkoi vuodesta 1925 lähtien vaatia yliopiston opetuksen suomalaistamista kokonaan. Siitä tuli Akateemisen Karjala-Seuran, aitosuomalaisten, mutta myös maalaisliiton ohjelmavaatimus, ja sitä yritettiin ajaa useita kertoja läpi. Vuonna 1928 aitosuomalaiset yrittivät saada Sunilan hallituksen aikana pyrkimystään läpi, mutta viivyttely, jota Relanderin vastustava kanta tuki, esti sen. Mantereen hallitukselta saatiin 1929 määräraha, jolla voitiin antaa suomenkielistä opetusta aineissa, missä sitä siihen mennessä ei ollut annettu: tämäkään ei riittänyt aitosuomalaisille, jotka kiihdyttivät hyökkäystään. Vuonna 1931 teki 54 kansanedustajaa, eniten maalaisliitosta, aloitteen yliopiston täydellisestä suomalaistamisesta ja ruotsinkielisen opetuksen antamisesta muualla. Kun se hylättiin, ylioppilaat järjestivät luentolakon. Tämän jälkeen ajan muutenkin levotonta ilmapiiriä kiihdyttivät kieliryhmien lievästi väkivaltaisetkin yhteenotot, kun aitosuomalaisuus menetti parlamentaarisen mahdollisuutensa.

Kivimäen hallitus pyrki syksyllä 1934 ratkaisemaan asian lailla, jonka mukaan yliopistoon järjestettäisiin erityinen ruotsinkielinen osasto. Kompromissi ei taaskaan tyydyttänyt juuri ketään, ja hallituksen yritys yllättää lain vastustajat kutsumalla ylimääräiset valtiopäivät koolle samaan tapaan kuin kieltolakia hyväksyttäessä raukesi jarrutuskeskusteluun, jota säestivät joukkomielenosoitukset.

Vielä vuoden 1936 eduskuntavaaleissa aitosuomalaisuudella oli merkittävä osa, koska sillä mainostettiin maalaisliiton, kokoomuksen ja IKL:n luotettavia ehdokkaita.

Nyt oli yliopiston kieliolojen kompromissiratkaisun aika. Aitosuomalaisuuden vahvin linnake, maalaisliitto, oli kypsynyt kannantarkistukseen.

IKL:n ja kokoomuksen puolikkaan vastustus ei riittäisi.

Kyösti Kallion asenteenmuutos oli kypsynyt jo aikaisemmin.

1920-luvun innokkaisiin aitosuomalaisiin kuulunut Kallio oli 1930-luvulla maltillistunut. Häntä vieroitti aitosuomalaisuudesta ensinnäkin sen taipumus ulkoparlamentaariseen painostukseen ja erilaisiin mielenosoituksiin, joita parlamentaarikko Kallio ei periaatteellisesti hyväksynyt. AKS:n liukuminen lähelle IKL:ää 1930-luvun puoliväliin tultaessa vieroitti Kalliota myös ylioppilaiden kielitavoitteista. Vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä Kallio sai jyrkempien puoluetoveriensa vihat osakseen toimimalla selvästi hallituksen kanssa yhteistyössä jarrutusta vastaan. Kritiikki sai hänet sittemmin muuttamaan toimintaansa, mihin vaikutti sekin, että jarrutus osoittautui tehokkaaksi. Hänen neljännessä hallituksessaan valmisteltiin yliopiston kielilakia Antti Kukkosen johdolla juuri siinä hengessä, jossa se Cajanderin hallituksen aikana ratkaistiin.

Kun hänen valintaansa varmisteltiin lupauksilla kielisovusta, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.

Hänen entisellä puolueellaankaan ei ollut asiasta huomauttamista. Eturivin aitosuomalaisiin kuuluneet Uuno Hannula ja Urho Kekkonen olivat myös kompromissiin valmiit. Eikä Hannula aikaillut, vaan valmisteli viipymättä uuden kompromissin. Perustana oli Kallion hallituksen aikainen työ, mikä selitti valmistelun nopeuden.

Tämän Lex Hannulaksi sanotun lain mukaan yliopiston virkakieleksi tuli suomi, ja ruotsinkielisten professorien lukumääräksi vahvistettiin 15. Laki otti siten huomioon ruotsinkielisten näkökannat, vaikka nämä pitivätkin kiinteätä virkojen lukumäärää tulevaisuutta ajatellen kielteisenä. Aitosuomalaisille laki oli täysi pettymys.

Kallio seurasi nimittämänsä hallituksen toimia tarkoin, ja oli ripeään tahtiin tyytyväinen. Tyytyväinen hän oli myös Lex Hannulaan.

Presidentti kommentoi lakiesitystä 1.4. muistikirjaansa: »Yllättäen valmistivat he myös esityksen yliopistoasiasta, jossa heillä oli ohjeena jo valmiiksi painettu esitysehdotus. Tämän avulla saivat he niin nopeasti esityksen valmiiksi, etteivät IKL:n agitaattorit ehtineet järjestää vastalausekokouksia — —. Ministeri Hannulalle järjestivät pillikonsertin, mutta hän oli teatterissa ’Kuritonta sukupolvea’ katselemassa.»

Aitosuomalainen protesti, joka kytkeytyi oikeisto-opposition, lähinnä juuri IKL:n politiikkaan, oli kyllä melkoinen ja kohdistui paitsi Hannulaan myös presidenttiin. Annettiin julkilausumia ja kerättiin lähes 300 000 henkilön allekirjoittama adressi. Sen Ylioppilaskunnan edustajat toivat presidentti Kalliolle 29.4.1937.

Tapaus lavastettiin näyttäväksi. Kymmentä adressin luovuttajaa saattoi 1 500 ylioppilasta, jotka odottelivat presidentinlinnan edessä.

Vastaus oli selvä. Presidentti ilmoitti olevansa hallituksen esityksen takana, joka sitä paitsi oli hänen oman hallituksensa valmistelema.

Presidentti merkitsi muistikirjaan pitäneensä puheen, joka herätti huomiota. Kallion mielestä käytännöllisistä ja taloudellisista syistä oli edullisinta järjestää asia niin kuin hallitus oli ehdottanut. Sekä tiede että suomalaisuus hyötyvät, hän katsoi.

Ylioppilaitten kritisoimaa osakuntapakon poistamista presidentti myös puolusti: hän ei ymmärtänyt, »minkä takia akateemiseen vapauteen täytyy sisällyttää pakkotoimia valistus- ja kasvatustyössä». Kun lähetystö moitti myös sitä, ettei yliopiston kanslerin lausuntoa asiasta ollut pyydetty, presidentti vakuutti, että se luonnollisesti tultaisiin pyytämään ennen kuin laki esitetään hyväksyttäväksi.

Puheensa lopussa presidentti huomautti ylioppilaskunnalle, että hallitusmuodossa määriteltiin presidentin tehtävät ja velvollisuudet.

»Sitä silmälläpitäen tulen aikanaan ratkaisun tekemään tässäkin tärkeässä asiassa.»

Presidentin vastaus ei tyydyttänyt vähääkään lähetystöä, ja mielenosoitus jatkui. Uuden Ylioppilastalon aukiolla ylioppilaat kokoontuivat uudelleen, ja lähetystöä johtanut maisteri Veikko Loppi selosti käyntiä presidentin luona. »Vastaus ei sisältänyt yhtään ainoaa lupauksen sanaa esittämämme ohjelman toteutumisesta, hän ei lausunut yhtään tunnustuksen sanaa ylioppilaiden kansallisesta toiminnasta», valitti maisteri Loppi, joka vielä lisäsi presidentin sanoneen, että yliopistokysymystä ratkaistaessa otetaan huomioon »eduskunnassa vallalla olevat virtaukset». Laulettiin »Nouse, riennä suomenkieli», ja uho oli suuri.

Kallio oli palauttanut akateemisen nuorison maan pinnalle. Kieliriita väsytti kansaa ja se oli aika haudata kohtuulliseen kompromissiin, sanoi vanha suomalaisuustaistelija, ja siihen oli tyytyminen.

Hallituspuolueiden kannattajille ja maltilliselle oikeisto-oppositiollekin presidentin jämäkkä kanta oli tervetullut. Pakinoitsijat läksyttivät ylioppilasnuorisoa, joka kävi linnassa kiistelemässä suomalaisuusasiasta valtionpäämiehen kanssa, ja latelivat fraasejaan »täysin suomalaiselle ja suomalaiskansallisen hengen elähdyttämälle miehelle, jonka itsensä tiedettiin antaneen eduskunnan hyväksymän lakiesityksen», kuten Helsingin Sanomien Eero eli Suomenmaasta erotettu Lassi Hiekkala sanaili.

Kyösti Kallio oli pitkän uransa aikana kokenut monenlaista painostusta. Ylioppilaitten yritys ei kuulunut niistä vakavimpiin, eikä hän siitä huolestunut. Uudet yliopistolait annettiin eduskunnalle 18.6., ja ne hyväksyttiin suurella ääntenenemmistöllä ruotsalaisten ja aitosuomalaisten protestoidessa. Yleinen mielipide oli yhtä mieltä presidentin kanssa, sillä ylioppilaiden protestin tukena oli vain vähäinen IKL:n kannattajajoukko. Ulkoparlamentaarinen toiminta ja epäkunnioittava suhtautuminen valtionpäämieheen tuomittiin.

Vielä selvemmin tämä kävi ilmi ylioppilaskunnan vuosijuhlassa 26.11.1938 tapahtuneen välikohtauksen yhteydessä. Presidentti osallistui kutsuvieraana juhlaan. Ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tohtori Niilo Pesonen kävi tervehdyspuheessaan voimallisesti presidentin, hallituksen ja puoluejärjestelmän kimppuun, syytti presidenttiä mm. poliittisista virkanimityksistä ja vertasi vallitsevaa järjestelmää Bobrikovin aikaiseen. Loukkaantunut presidentti poistui ensimmäisellä väliajalla. Uuno Hannulan Pohjolan Sanomat käytti Pesosesta jyrkkää kieltä, mikä tulkitsi pitkälle kansan enemmistön mielialoja.

Joulun alla 1938 ylioppilaslähetystö vetosi vielä kerran presidenttiin luovuttamalla tälle 267 000 nimeä — tavoitteena oli ollut miljoona — käsittävän kansalaisadressin. Kallio sanoi kunnioituksesta vakaumuksellisia allekirjoittajia kohtaan ottavansa adressin vastaan, mutta ilmoitti samalla selvin sanoin, ettei pitänyt tarkoituksenmukaisena ryhtyä muuttamaan yliopistolakeja.

Kallion selvä kanta sai kiitosta ruotsinkielisiltä, vaikkei siellä itse lakia yleensä hyväksyttykään.28 Ruotsin lehdet kirjoittivat myönteisesti presidentistä, jonka valinnasta oli aikanaan tunnettu huolta. Presidentin kielipoliittinen eheytyslinja palveli merkittävällä tavalla ulkopolitiikkaa, jossa Skandinaviaan orientoituminen korostui. Epäilemättä tyytyväisimpiä olivat pitkään kielisovun puolesta työskennelleet Paasikivi ja Mannerheim, pohjoismaisen suuntauksen määrätietoiset kannattajat.

Lex Tokoi ja IKL:n lakkautusyritys Kielikysymys ei luonnollisesti ollut ainoa eikä tärkeinkään eheytyspolitiikan tiellä oleva este. Myös suomenkielisellä puolella oli pysyviä vastakohtaisuuksia sekä hallituksen sisällä että sen ja oikeisto-opposition välillä. Presidentin rooli näiden vastakohtien liennyttämisessä ei ollut vähäinen.

Punamultapohja oli maalaisliitossa presidentinvaalien jälkeisessä voiton tunnelmassa hyväksytty yllättävänkin yksimielisesti. Tosiasiassa sitä vierasti puolueen kenttäväki, eivätkä IKL ja kokoomus jättäneet käyttämättä oikeistolaisen käsityksen mukaan arveluttavaa yhteistyötä kannatuskilvoittelussa.

Eduskuntaryhmässä oltiin herkkiä näkemään liiallista pehmeyttä sosialistien suuntaan — toistui siis kääntäen sama asetelma, joka oli Kallion ensimmäisen ja varsinkin toisen hallituksen ajoilta presidentille kovin tuttu: epäiltiin omien ministerien kykyä ja halua puolustaa omia etuja riittävästi. Yhteistyön kannattajat olivat kyllä puolueessa enemmistönä.

Maalaisliiton puoluekokous juhannuksena 1937 asettui yksimielisesti hallitusyhteistyön kannalle. Puoluehallitus kehotti tammikuussa 1938 sovinnollisuuteen suurissa kysymyksissä, mikä oli suunnattu erityisesti eduskuntaryhmän oikealle laidalle, ja puoluekokous huhtikuussa korosti samaa ja kiitteli hallituksen yleislinjaa.

Oli luonnollista, että hallitusrintaman eheyttä perusteltiin presidentin tunnetulla kannalla ja myös presidentin asemalla.

Yksi koetinkivi hallituksen sisäisessä sovussa oli viimeisten punakapinan johtajien armahtaminen. Armahduskiistat olivat sävyttäneet koko 1920-lukua ja repineet lähinnä oikeiston ja keskustan suhteita. 1930-luvulla ne olivat taka-alalla, mutta nousivat vielä kerran pinnalle keväällä 1937. Tuolloin sosiaalidemokraatit tekivät eduskunta-aloitteen armahduslaista, jota alettiin kutsua Lex Tokoiksi, koska se olisi käytännössä koskenut lähinnä Yhdysvalloissa maanpakolaisuudessa elävää Oskari Tokoita. Aloite herätti ankaraa vastustusta maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Asiasta ei kuitenkaan haluttu tehdä julkista riitaa, mitä perusteltiin juuri presidentin asemalla. »Presidenttiä ei pitäisi potkaista», tuumi Jussi Annala ja häneen yhtyi Kalliokoski, jonka mielestä presidentille ei pidä tuottaa vaikeuksia. Aloite hylättiin eduskunnassa.

Lex Tokoi nousi kuitenkin esille uudelleen, ja nyt vaikeampana, kun hallitus SDP:n ministerien aloitteesta teki siitä jokseenkin kaadetun aloitteen mukaisen lakiesityksen. Oikeusministeri Kekkonen alkoi ajaa lakiehdotusta läpi voimalla ja vauhdilla, joka ei ottanut riittävästi muotoseikkoja huomioon. Eduskuntaryhmä koki itsensä sivuutetuksi, minkä Kekkonenkin myönsi virheeksi, ja ryhmän enemmistö asettui lakia vastustamaan. Kekkonen puolusti esitystä kompromissina, joka toisin kuin SDP:n alkuperäinen tahto korosti presidentin asemaa ja antoi hänelle oikeuden vapauttaa syytteeseen panemisesta, toisin sanoen laajensi määräaikaisesti presidentin oikeuksia olematta varsinainen armahduslaki. Elokuun puolivälissä asiaa ensi kerran käsiteltäessä Kekkonen sai kovia moitteita, ja syyskuussa vastarinta tiivistyi. Ryhmävaltuuskunta ehdotti yksimielisesti lakiesityksen hylkäämistä, ja ryhmäkokous kävi 27.9. kiivaan keskustelun, jossa varsin paljon puhuttiin myös presidentistä.

Vastakkain olivat korostetusti ministerit ja kansanedustajat. Kekkonen puolusti aloitetta vakuuttaen, ettei sen yksimielinen hyväksyminen vaikeuttaisi vaalimenestystä, ja häntä tuki P. V. Heikkinen.

Juho Koivisto kertoi menneensä vastenmielisesti esityksen hyväksymään, mutta perusteli sitä sillä, että presidentti ratkaisisi armahdettavien määrän. Monet lain vastustajat vakuuttivat luottavansa presidenttiin, mutta pitävänsä ehdotusta huonona siksi, että se johtaisi presidentin vaikeuksiin ja arvostelun kohteeksi.

»Huippu olisi, jos meidän eturivin miehet lähtisivät hallituksesta, kun Tokoita ei saada Suomeen», huudahti Vehkaoja naurun säestämänä ja kehotti pysymään lujana. Hallituspulan uhka oli kuitenkin todellinen, ja siitä varoitettiin. P. V. Heikkinen korosti sekä presidentin että Mannerheimin pitävän nykytilanteessa »onnena nykyistä hallitusyhtymää» ja toivoi malttia. Niukkanen puolestaan kehotti lykkäämään päätöksentekoa kunnes presidentin kanssa olisi neuvoteltu. Tämä tuli myös päätökseksi.

Presidentti puuttuikin asiaan ministerien tueksi. Hän soitti eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Pilppulalle, mainitsi myös hallituspulan mahdollisuudesta ja toivoi hallituksen esityksen hyväksymistä.

Kun asiaa käsiteltiin 30.9. uudelleen, presidentin kanta saatettiin ryhmän tietoon ja siihen vedottiin useita kertoja. Keskustelu oli kiivas. L. O. Hirvensalo katsoi, että ryhmän vastustava kanta pitäisi vielä selvittää presidentille. Annala valitti presidentin sotkemista asiaan ja ihmetteli ministereitä, jotka olivat valmiita hirttämään itsensä »kapinaan osallistuneiden huonoimpien luonteiden armahtamiseksi». Myös Kalliokoski toivoi, ettei presidenttiä sotkettaisi tähän. Huittinen puolestaan katsoi, että »kyllä presidentin kanssa sopii neuvotella, hänhän joutuu hallituspulan selvittämään», mihin Kalliokoski lisäsi, että aloitteen piti tulla presidentiltä eikä puolueesta ja että edustajat eivät saisi vetäytyä presidentin selän taakse. Kallioon vetosivat sekä puolustajat että vastustajat, ja puheenjohtaja päätti kokouksen todeten presidentin puuttumisen asiaan vaikuttavan jo siihen, että asia jäisi toistaiseksi avoimeksi.

Näin asia päätettiin yksimielisesti lykätä toistaiseksi, eikä siihen eduskuntaryhmässä enää palattu. Eduskunnassa sitä ei ehditty vuoden 1938 valtiopäivillä käsitellä, vaan se raukesi.

Presidentti Kallio oli omassa puolueessaan kunnioitettu, mutta puolueensa käskijä hän ei ollut. Tämän presidentti vanhastaan tiesi ja vältti tietoisesti omaksumasta samaa roolia, joka Relanderilla oli ollut maalaisliiton eduskuntaryhmän suuntataistelujen taustahahmona. Kun hän puuttui asiaan, kyse oli vakavasta, tavallisesti hallituspohjaan liittyvästä asiasta.

Lex Tokoita kiusallisempi presidentti Kalliolle oli yritys lakkauttaa IKL:n toiminta lailla. Siinäkin oli tavoitteena hallitusrintaman eheyden korostaminen, ja siinäkin pääroolissa oli sisäministeri Kekkonen.

Lapuan Liike r.y. oli aikanaan lakkautettu oikeuden päätöksellä lainvastaisen kumouksellisuuden vuoksi. IKL oli lapuanliikkeen perillinen sekä henkisesti että muutenkin, ja ajatuksia IKL:n toiminnan laittomuudesta esitettiin usein. Vaatimuksia koko puolueen lakkauttamisestakin esitettiin. SDP vaati sitä keväällä 1933 Kivimäen hallitukselle esittämässään välikysymyksessä, ja kesällä 1933 maalaisliiton ja SDP:n lehdissä toistui tämä vaatimus. Hallitus katsoi kuitenkin, ettei oikeudellisia perusteita lakkauttamiselle ollut olemassa. Lakkautusajatus pysyi kuitenkin IKL:n jyrkimpien vastustajien mielissä, ja puolue koettiin vaarallisena sekä demokratian että ulkopoliittisten suhteiden kannalta.

Kun Kallion neljättä hallitusta muodostettiin, IKL:n pää-äänenkannattaja Ajan Suunta kirjoitti maalaisliiton hautovan IKL:n lakkauttamista ja pitävän koko hallitukseen menonsa ehtona sitä.

Kallion presidentiksi valinta ja punamultahallituksen syntyminen lisäsivät IKL:n pelkoa. Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja
Vilho Annala kävi 3.3.1937 vastavalitun presidentin puheilla.

tiedustellen, voisiko olla mahdollista, että syntymässä olevassa hallituksessa vaadittaisiin IKL:n lakkauttamista. Annalan mukaan Kallio vastasi, ettei se olisi mahdollista. Annala pyysi presidenttiä pitämään huolen siitä, ettei lakkautushankkeisiin ryhdyttäisi, koska »mitään sellaista ei ole meidän tilillämme, joka ei kestäisi päivänvaloa.» Presidentti vastasi Annalan mukaan »oikein iloisena» antavansa tuollaisen vakuutuksen »ja kättä päälle».

»Saatte luottaa siihen, että niin kauan kuin minä olen presidenttinä, ei mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin IKL:ää vastaan ryhdytä.»

Annalan muistia ei liene syytä epäillä ainakaan itse pääasian osalta. Kallio on oletettavasti tuossa tilanteessa, juuri presidentin viran vastaanotettuaan, halunnut korostaa sovinnollisuuttaan myös kiivaimpaan vastustajaansa päin. Kun toinen vielä vakuutti, ettei mitään lainvastaista tilillä ollut, oli lupauksen antaminen helppoa ja luonnollista.

Cajanderin hallituksen sisäministeri Urho Kekkonen, IKL:n jyrkkä vastustaja, oli maalaisliiton puoluekokouksessa huhtikuussa 1936 vaatinut IKL:n lakkauttamista. Puoluekokous ei suorastaan lakkauttamista vaatinut, mutta hyväksyi Kekkosen esityksestä kuitenkin ponnen, jossa valtiovaltaa vaadittiin »estämään IKL:n Idihotustoiminta». Lakkautuksesta keskusteltiin alkuvuodesta 1936 myös maalaisliiton eduskuntaryhmässä, joka ei kuitenkaan ollut asiasta yksimielinen, ja Kekkosen valmiiksi kirjoitettu välikysymys Kivimäen hallitukselle jäi esittämättä.

Kekkosen rauenneista lakkautushankkeista IKL:ssä puhuttiin ivaillen »Kekkosen konsteina». Kekkonen ei kuitenkaan halunnut luopua tavoitteestaan. Syksyllä 1937 hän kokosi ryhmän keskustaan lukeutuvia juristeja — Kaarlo Hillilä, Paavo Kastari, Reino Kuuskoski ja Sakari Tuomioja — avukseen keräämään aineistoa lakkauttamisen perusteiksi. Tämä työryhmäkään ei vakuuttunut että lakkautus olisi juridisesti pitävä.

Vasta marraskuussa 1938 eduskuntavaalien lähetessä Kekkonen iski. Tuolloin lakkautushankkeen taustalla olivat sekä sisä- että ulkopoliittiset tekijät, koska IKL koettiin yleisesti vaaralliseksi.

Hallituksen iltakoulu käsitteli ensin lakkautusasiaa Kekkosen perusteellisen selvityksen pohjalta. Kekkonen sai valtuudet ryhtyä toimiin. Sisäministeriö teki 22.11. päätöksen IKL:n toiminnan kieltämisestä ja sen lehtien lakkauttamisesta. Samana päivänä sisäministeri luki eduskunnalle tiedonannon IKL:n toiminnan lakkauttamisesta.

Tiedonanto herätti ymmärrettävästi vilkkaan keskustelun, jossa toimenpidettä arvosteltiin, vaikkei haluttu kieltääkään. IKL:n edustajat tietysti taistelivat vastaan. Vilho Annala mainitsi puheenvuorossaan puolueitten ja varsinkin maalaisliiton halunneen aikaisemminkin lakkauttaa IKL:n, mutta se ei ollut käynyt päinsä niin kauan kuin Svinhufvud, »lain vartija ja laillisten oikeuksien puoltaja» oli ohjaksissa, ja vakuutti, ettei edellinen presidentti olisi milloinkaan vajonnut niin syvälle puolue-elämän suohon. Kekkonen riensi puolustamaan presidenttiä ja paheksui omassa puheenvuorossaan Annalan »mitä tärkeintä hyökkäystä» tasavallan presidenttiä kohtaan.

Eduskunta hyväksyi lakkautuspäätöksen selvin numeroin, 140-26. Sen sijaan Helsingin raastuvanoikeus hylkäsi sen 29.11.1938, joten IKL:n toiminta ei ehtinyt pitempään keskeytyä, pysyvästä lakkautumisesta puhumattakaan.46 Tapauksesta tuli kiusallinen arvovaltatappio Kekkoselle, jota kaikki eivät omassakaan puolueessa ymmärtäneet. Kiusallinen se oli myös presidentille, vaikkei häntä eduskuntapuheenvuoroa lukuun ottamatta julkisesti suuremmin arvosteltukaan.

Presidentti tiesi tietysti lakkautushankkeesta ja oli antanut sille suostumuksensa. Hän luotti Kekkosen laajojen perustelujen pitävyyteen ja suostui, vaikkei henkilökohtaisesti ollutkaan asiasta vakuuttunut. »Kun Urho sanoi, että pohja pitää, niin minäkin menin mukaan. Voi voi kun se on ikävää», Kallio tuskaili Urho Kittilälle tämän muistelmien mukaan.

Presidentin kiusaantumisen ja närkästyksenkin ymmärtää. Ilman hänen suostumustaan ei hankkeeseen olisi voitu ryhtyä, mutta hän ei olisi suostumustaan missään tapauksessa antanut, ellei hänelle olisi perusteellisesti todistettu juridisen puolen pitävän.

Kekkonen oli hankkinut runsaasti kirjallisia ja suullisia asiantuntijalausuntoja, mm. K. J. Ståhlbergilta, jonka asiantuntemukseen Kalliolla oli kaikki syy luottaa. Eri todisteiden mukaan Ståhlbergin lausunto ei liene ollut läheskään varauksetta hankkeen pitävyyttä tukeva, jollaisena Kekkonen sen esitteli, joten presidentti on tuntenut tulleensa johdetuksi harhaan. Asia painoi häntä pitkään, ja vuoden 1938 valtiopäivien päättäjäistilaisuudessa hän hakeutui keskusteluun Vilho Annalan kanssa. Tuolloin hän — Annalan kertomuksen mukaan — kertoi kärsineensä tavattomasti siitä, että oli antanut sellaisen lupauksen, jota ei sitten voinut pitää. Samalla hän vakuutti, ettei lakkautusyritys syntynyt hänen tahdostaan, vaan että asia oli esitetty hänelle siinä valossa, että oli olemassa täydellinen näyttö siitä, että IKL oli ulkomaisten voimien käskettävänä.

Kekkosen epäonnistuminen herätti ankaraa arvostelua maalaisliitossa, ja eräässä kiivaassa ryhmäkokouksessa hän tarjoutui eroamaankin.

Näin pitkälle ei sentään menty, mutta sisäministerin arvovaltatappiosta kuitenkin oli kysymys. Arvattavasti myöskään presidentin luottamus Kekkoseen ei tapauksesta parantunut. Kallion muistiinpanoissa voi aistia tyytymättömyyden Kekkosen, Niukkasen ym. kovin aktiiviseen työhön Cajanderin hallitusta muodostettaessa, ja nyt tuli vielä tämä varsin kiusallinen tilanne. Aikaisemmin mainittu välikohtaus Ylioppilaskunnan vuosijuhlassa, jolloin presidenttiä suorastaan loukattiin, johtui — paitsi pohjana olleesta kielikiistasta — myös tuoreesta lakkautusjupakasta, johon vastuullisena pidettiin myös valtionpäämiestä.

Vaikka presidentti ei liene tyytymättömyyttään suoraan sisäministerille ilmaissut, hän on epäilemättä mielessään yhtynyt siihen varsin kärkeväänkin kritiikkiin, jota mm. Ilkka sisäministerin toimiin kohdisti. Oliko tällä yhteyttä Kekkosen jäämiseen seuraavan hallituksen ulkopuolelle, on vaikeasti arvioitavissa.

Kalliolla oli ollut ensimmäisen hallituksensa aikana kovat otteet kommunisteja vastaan, ja silloinkin hän oli epäillyt toimiaan. IKL:n lakkautukseen ryhtyminen on ollut hänelle monin verroin epäiltävämpi ja vastenmielisempi. Pakkoeheyttäminen ei ollut presidentti Kallion tahto.

Presidentti ja punamultahallitus

Presidentti Kallion ja Cajanderin hallituksen suhteet olivat hyvät. Työnjako oli selvä: presidentti puuttui päivänpolitiikkaan vain silloin, kun hallituksen politiikan vastustus hänen omassa puolueessaan uhkasi hallitusyhteistyötä tai kun hallituspuolueiden erimielisyydet kovin kiihtyivät. Kallio oli Cajanderin hallitukseen tyytyväinen samaan tapaan kuin Svinhufvud Kivimäen. Ero oli vain siinä, että Kivimäen heikko vähemmistöhallitus tarvitsi erilaista ja toisenlaista tukea presidentiltä.

Cajanderin punamultahallitus sai toimia suotuisissa oloissa. Taloudellinen kehitys oli varsin myönteistä ja pula-aika alkoi olla pelkkiä muistoja. Hallituksella oli varaa sosiaalisiin uudistuksiin, joita oli useinkin jo pitkään valmisteltu, mutta jotka olivat taloudellisten realiteettien paineessa siirtyneet. Tietysti hallituksen luonnekin »rahvaan» hallituksena vauhditti sosiaalipolitiikkaa.

Hallituksella oli sekä kykyä että halua ryhtyä kohottamaan vähävaraisimman kansanosan toimeentuloa, mistä presidentti oli virkaanastujaisissaan puhunut. Uudistuksista laajin oli kansaneläkelaki, joka oli ollut sekä maalaisliiton että SDP:n tavoitteena autonomian ajoilta alkaen. Kivimäen hallitus oli aloittanut sen valmistelun, ja nyt se voitiin määrätä voimaan 1.1.1939 lähtien. Toinen merkittävä sosiaalipoliittinen uudistus oli äitiysavustuslain säätäminen.

Se oli presidentille läheinen siksi, että hänen neljäs hallituksensa oli sen valmistellut lakiesitykseksi saakka. Myös maaseudun asunto-olojen parantamiseen voitiin osoittaa varoja.

»Työmiehellä piti olla mitä puolustaa», hallituksen ohjelmaa perusteltiin synkistyvissä suurpoliittisissa oloissa, kun oikeisto-oppositio sitä arvosteli. Tämä tavoite oli sama, johon Kyösti Kallio oli elämäntyöllään pyrkinyt.

Presidentin auktoriteetti hallituksessa oli erilainen kuin Svinhufvudin oli ollut, mutta varsin merkittävä joka tapauksessa. Omaksumansa roolin mukaisesti presidentti puuttui hallituksen ratkaisuihin ja ministerien toimiin vain silloin, kun asiat näyttivät menevän vaarallisen huonosti. Tällöin hän saattoi antaa asianomaisten kuulla kunniansa varsin temperamentikkaastikin, kuten kesällä 1939 Cajanderin — ja samassa yhteydessä Mannerheiminkin, tosin lievemmin. Loppukaudella presidentin mahdollisuuksia seurata asioita haittasi hänen sairautensa, minkä vuoksi hän sai lähinnä ulkoasioista riittämättömästi informaatiota.

Vanhana parlamentaarikkona ja puoluejohtajana Kallio tunsi perinjuurin puolueiden menettely- ja käyttäytymistavat ja osasi vaikuttaa niihin, ilman että syntyi samanlaista tilannetta kuin Relanderin aikana, jolloin aktiivinen presidentti loi itselleen tiedonantaja- ja tukijaverkon eri puolueissa ja osallistui myös näiden sisäisiin valtataisteluihin. Erityisesti tämä koski presidentin ja hänen entisen puolueensa suhdetta. Kallion ja maalaisliiton suhteet pysyivät ongelmattomina: joskus piti päänsä puolue, joskus pretsidentti, mutta mitä suuremmista asioista oli kyse, sitä varmemmin linjan loi presidentti.

Presidentin ja maalaisliiton tärkeimpänä yhteysmiehenä oli opetusministeri Uuno Hannula, Kallion luotettu sihteeri pääministerikaudelta.

Kallio oli ollut Hannulan sihteeriyteen hyvin tyytyväinen, ja hän säilytti tähän läheisen yhteyden presidenttinäkin. Adjutantti Paasosen lievät estely-yritykset eivät estäneet Hannulaa ja hänen kanssaan tiiviissä yhteistyössä ollutta Urho Kittilää, maalaisliiton lehtien uskollista kalliolaista »Tompan Tuomoa» saapumasta takaovesta linnaan antamaan ja saamaan informaatiota, milloin presidentti halusi. Presidentti säilytti myös vanhan tapansa keskustella pitkillä iltakävelyillä. Hyvin usein kävelykumppani oli Hannula.

Presidentin ja hänen entisen puolueensa johtomiesten mielipiteet eivät käyneet aina yksiin. Kallion valinta presidentiksi oli maalaisliitolle suuri voitto, joka koettiin kentällä voimakkaasti: Kallio oli talonpoika ja oma aivan toisella tavalla kuin Relander. Kallion kuvia alettiin myydä heti puolueen hyväksi, ja kuvan hankkiminen oli kunnia-asia. Ellei sitä ripustanut kunnantalon seinälle kunta, sen teki puolue-osasto.

Puolueen johto halusi pitää oman presidenttinsä omanaan. Niukkanen käytti maalaisliiton eduskuntaryhmässä itsetuntoa uhkuvaa sanontaa: »Hallitus ja presidentti on nyt meidän käsissämme.» Ei hän tietysti käskysuhdetta tarkoittanut, vaan maalaisliiton vaikutusvallan oleellista kasvamista maalaisliittolaisen presidentin myötä.

Presidentin ja hänen puolueensa tahto joutui vastakkain ensi kerran jo virkaanastujaispuhetta valmisteltaessa. Myöten antoi presidentti. Hänen tarkoituksenaan oli puhua myös ruotsiksi, ja hän harjoitteli adjutanttinsa eversti Paasosen avulla puhumaan ruotsiksi. Maalaisliitto, johon kohdistui presidentinvaalin takia monenlaisia paineita oikealta, syytteitä oven avaamisesta marxilaisuudelle ja suomalaisuuden asian pettämisestä, ei kuitenkaan halunnut tällaista kädenojennusta kielirajan yli. Kallion luona kävi 28.2. puolueen lähetystö, Niukkanen, Hannula ja Vesterinen, ja he saivat presidentin luopumaan aikeistaan.

Niukkanen sanoi Kalliolle suoraan, että hänen oli välttämätöntä säilyttää puolueen kannatus, muuten hän joutuisi »avuttomaan asemaan». Hannula yhtyi Niukkaseen ja huomautti, ettei Kalliosta saisi tulla »Relander II:ta», Presidentti tiesi kokemuksesta Niukkasen ja Hannulan olevan oikeassa, vaikka he olivatkin tässä yksityiskohdassa väärässä. Kielisopu oli joka tapauksessa tulossa, ja sen sopimisen olisi voinut luontevasti aloittaa virkaanastujaisissa. Hän näki kuitenkin viisaammaksi antaa myöten. Tilaisuuksia ruotsin puhumiseen tuli kyllä myöhemmin.

Mistään riippuvuudesta presidentin ja hänen entisen puolueensa johdon välillä ei voi puhua. Kallio säilytti kohtuullisen etäisyyden puolueeseen ja omaksui välittäjän ja tasapainottajan roolin. Hänen auktoriteettinsa puolueen kentällä oli hyvin suuri, mikä heijastui myös eduskuntaryhmään, ja häneen vedottiin mielellään sisäisissä keskusteluissa, kuten edellä on osoitettu. Oleellisimmissa kysymyksissä, kuten juuri hallitusyhteistyön säilyttämiseen vaikuttavissa, presidentti ja hänen puolueensa selvä enemmistö olivat yhtä mieltä, ja siinä presidentti myös epäröimättä vaikutti horjuviin.

Presidentin ja SDP:n ehdottoman johtomiehen Tannerin suhdetta on kuvattu myös liioitellusti Tannerin »henkiseksi yliotteeksi» presidentistä tms. Tannerin yliote ei ollut sen kummempi kuin Niukkasenkaan.

Presidentti huolehti siitä, ettei kumpikaan saanut yliotetta toisesta tavalla, joka olisi uhannut hallitusyhteistyötä, ja sen hän teki itsenäisesti. Esimerkiksi puolustuskysymyksissä, jotka tulivat yhä keskeisimmiksi, presidentin ja Tannerin näkemykset olivat kaukana toisistaan. Vaikka Kallio pehmitti sekä Niukkasta että Mannerheimia tinkimään tavoitteistaan hallitussovun säilymisen vuoksi, enemmän joka tapauksessa perääntyi Tanner. Kun presidentti tuki neuvoillaan hallituksen ministereitä, hän teki sen näiden puoluekantaan katsomatta.

Presidenin vaikutusvaltaa hallituksessa korosti vielä hänen suhteensa marsalkka Mannerheimiin, puolustusneuvoston puheenjohtajaan.

Vaikka tasavaltalaisen talonpoikaispoliitikon ja monarkistisen aristokraattikenraalin näkemykset olivat itsenäistymisen jälkeisissä myllerryksissä käyneet enimmäkseen aivan eri suuntiin ja vaikka Kallio oli aktiivisestikin torjunut Mannerheimin vaikutusvallan lisääntymistä armeijassa 1920-luvun alkuvuosina, suhteet olivat 1930-luvulla moitteettomat. Mannerheim, joka ei tullut toimeen Svinhufvudin kanssa, näki Kallion valinnan presidentiksi avaavan itselleen toimintaedellytykset, ja oli siitä tyytyväinen.

Marsalkka kutsui presidentin puolisoineen vierailulle kotiinsa, mikä oli aivan poikkeuksellista eikä vastaavaa »kunniaa» ollut suotu yhdellekään aikaisemmalle presidentille. Tämä molemminpuolinen kunnioitussuhde tiedettiin, ja sen merkitystä korosti se, ettei Mannerheimilla ollut vastaavaa kenenkään toisen poliitikon kanssa.

Punamultahallituksen kauden suomalaisen politiikan voimamiehet, Kallio, Cajander, Tanner, Niukkanen ja Mannerheim toimivat — väliin kyllä aika tempoilevassa yhteistyössä, jota määrätietoisimmin piti yllä tasavallan presidentti.

Heinäkuussa 1939 pidettiin eduskuntavaalit, ensimmäiset Suomen itsenäisyyden aikana, joissa Kyösti Kallio ei ollut ehdokkaana. Hallituspuolueet menestyivät hyvin, mikä oli presidentille mieleen.

Kumpikin päähallituspuolue voitti, maalaisliitto kolme (nyt 56) ja SDP kaksi (85) lisäpaikkaa. Pääministerin pieni ja epäyhtenäinen edistyspuolue menetti yhden (6), mutta tulos oli kuitenkin hallitusrintaman selvä voitto. Kielioppositio RKP menetti kolme paikkaa ja oikeisto-opposition jyrkin ryhmittymä, IKL suorastaan romahdusmaisesti 14 paikastaan kuusi, joista viisi siirtyi kokoomukselle. Oikeisto-oppositio maltillistui.

Oli luonnollista, että hallitus jatkaisi vaalien jälkeenkin. Kysymykseen tuli myös sen pohjan laajentaminen RKP:n ja kokoomuksen suuntaan, mitä yhä uhkaavampi kansainvälinen tilannekin näytti edellyttävän. Presidentti toimi syksyllä 1939 aktiivisesti hallituspohjan laajentamisen hyväksi ja oli useita kertoja yhteydessä kokoomuksen ja RKP:n johtoon. Hän toimi yhteistyössä maalaisliiton eduskuntaryhmän kanssa, jossa hallituspohjan laajennus hyväksyttiin täysin. Kokoomus torjui kuitenkin presidentin ehdotukset useamman kerran, kun taas RKP suostui, ja 13.10. presidentti Kallio nimitti J. O. Söderhjelmin ja Ernst von Bornin hallitukseen.

Talvisodan alettua laajennus sitten toteutui suuremmitta vaikeuksitta presidentin ehdottamalla tavalla.