Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Ulkopolitiikkakin kiinnosti

Varsin vakiintunut on se käsitys, että Kyösti Kallio presidenttinä ei ymmärtänyt enempää kuin aikaisemminkaan ulkopolitiikasta mitään eikä ollut siitä kiinnostunut. Tämä käsitys toistuu sekä tutkimuksissa että yleisesityksissä. Ilmeisesti siihen on melkoisesti vaikuttanut Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher suorasukaisilla muistelmillaan, jotka ilmestyivät suomeksi jo vuonna 1951 ja joita monet suomalaiset tutkijat ja muistelijat ovat lainanneet.

Blucher oli Svinhufvudin suuri ihailija, kun taas Kalliota hän ei suuremmin tuntenut eikä voinut keskustella tämän kanssa henkilökohtaisesti.

Myös poliittisesti Kallion voitto oli Blucherille ymmärrettävä pettymys, ja tätä pettymystään hän purki antamalla Kalliosta mahdollisimman avuttoman kuvan.

»Kalliolla oli, milloin hän joutui puhtaasti suomalaisten piirien ulkopuolelle, ympärillään Kiinan-muuri — —. Lukuun ottamatta Ruotsiin ja toista Unkariin tehtyä matkaa hän ei ollut pistänyt nenäänsä maan rajojen ulkopuolelle — —. Oli traagillinen hetki Suomen historiassa, kun puoluevastenmielisyyden johdosta ja vaalimatematiikkaa noudattaen maan parhaalta mieheltä riistettiin ohjat käsistä ja hänen tilalleen tuli toinen, jolta mitä parhaasta tahdosta huolimatta puuttuivat henkilökohtaiset edellytykset maan korkeimpaan virkaan – -. Syntyi sellainen vaikutelma, että laivan päälliköltä oli ainoastaan rannikkolaivurin valtakirja, mutta laiva oli ryöstäytynyt syvänveden matkalle.»

Blücheriä lainaavat esimerkiksi Einar V. Juva Svinhufvud-elämäkerrassaan ja Edvin Linkomies muistelmissaan. »Presidentti Kalliolla ei ollut minkäänlaista ulkopoliittista tajua», arvioi Linkomies, jonka vankilassa kirjoitetut ja katkeruuden sävyttämät muistelmat eivät kyllä yleensäkään lähimmäisten kykyjä arvosta.

Aaro Pakaslahti, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö 1938-1941, luonnehti Kallion rajoittuneisuutta ulkopoliittisten kysymysten käsittelyssä »silmiinpistäväksi» Aladár Paasonen, presidentin adjutantti kertoo presidentin itsensä »erityisesti painottuneen» sitä, että hän oli ulkopoliittisesti huonosti valmentautunut tehtäväänsä. Paasosen mukaan tällä oli »todellakin ulkopoliittisesti, sanoisinko, ihmeellisiä ajatuksian s Urho Kekkonen sanoo, ettei Kallio harrastanut ulkopolitiikkaa eikä ollut siitä kiinnostunut — »niinkuin emme me muutkaan», hän kuitenkin huomauttaa.

Alan perustutkimus on yleensä suunnilleen samaa mieltä. Talvisodan esihistorian ansioitunut tutkija Juhani Suomi kirjoittaa: »Ulkopolitiikka oli hänelle kokonaan vieras ala, johon perehtymistä vaikeutti mm. hänen puuttuva kielitaitonsa. Yhtä vähän kuin Kallio näyttää missään aikaisemmassa vaiheessa osoittaneen kiinnostusta ulkopoliittisiin kysymyksiin, puuttui hän niiden selvittelyyn ja ulkopoliittisten päätösten valmisteluun tässä tutkimuksessa tarkasteltuna ajankohtana (1936—l938).»

»Kallio oli perehtymätön ulkopolitiikan hoitoon», määrittelevät Valtioneuvoston historiassa Sänkiaho ja Laakso. Suomen historian käsikirja, joka laadittiin yliopistolliseksi perus-oppikirjaksi 1949, ei mainitse kertaakaan presidentti Kalliota talvisotaan johtavaa kehitystä esitellessään (Iisakki Laati) . Talvisodan historiaa käsittelevä tutkimus- ja muistelmakirjallisuus kuvaa päättämätöntä ja todellisesta päätöksenteosta sivuutettua presidenttiä. Juhani Paasivirta huomauttaa jo sen kuvaavan Kallion henkilökohtaisen panoksen vähäisyyttä, ettei häntä juurikaan ole väitetty »syylliseksi» talvisotaan johtaneeseen kehitykseen.

Tämä vakiintunut käsitys Kallion ja ulkopolitiikan suhteesta on osaksi tosi, mutta vain osaksi. Parhaiten tuota kuvaa oikaisee ja tarkentaa Juhani Mylly, joka on maalaisliiton turvallisuuspolitiikkaa käsitelleissä tutkimuksissaan (1978, 1983) perehtynyt siihen originaalilähteistöön, joka on syntynyt Kallion omasta toiminnasta.

Mylly toteaa kyllä, että Kallio oli aluksi perehtynyt kansainvälisiin kysymyksiin vain pintapuolisesti, mutta että 1920-luvulla hänen esittämiään näkökohtia ulkopolitiikassakin arvostettiin eduskuntaryhmässä.

Lisäksi hän Myllyn mukaan, niin tyypillinen sisäpoliitikko kuin olikin, oli ulkoasioissa »hyvin informoitu» ja kuului siis myös ulkopolitiikassa maan johtajistoon. Presidenttinä hän kuitenkin oli enemmän taustahahmo, jolta ei — omassakaan puolueessa — edellytetty -ulkopoliittista johtajuutta, varsinkin kun tiedettiin hänen jo pääministerinä jättäneen »ulkopolitiikan päävastuun ammattimiehille». Mylly muistuttaa myös Kallion heikosta terveydentilasta, joka korosti ulkoministerin valtaa ulkoasioissa.

Jaakko Nousiainen huomauttaa, ettei Suomessa ennen talvisotaa keskitettyä ja jäntevää ulkopoliittista johtoa ollutkaan, missä hän on varsin oikeassa.

On selvästi osoitettavissa, että Kyösti Kallio oli pitkän poliittisen uransa aikana hyvinkin kiinnostunut ulkopoliittisista kysymyksistä ja että hän oli siihen myös huomattavan hyvin perehtynyt, paljon paremmin kuin oman puolueensa — tai minkään muunkaan puolueen — johtomiehet keskimäärin. Hänellä oli myös ulkopolitiikassa selvä linja, jota hän noudatti. Se muuttui olosuhteiden muuttuessa, mutta looginen se oli.

Kyösti Kallio joutui uransa aikana hyvin paljon ja läheisesti tekemisiin ulkopoliittisten ratkaisujen kanssa, joutui ottamaan niihin itsenäisesti kantaa ja vaikuttamaan ratkaisujen muotoutumiseen.

Oman kannanmuodostuksensa pohjaksi hän oppi hankkimaan tietoja ja tekemään niistä päätelmiä. Hän laati ulkopoliittisia katsauksia ja yhteenvetoja. Kielitaidon heikkoudet, joihin Kallion ulkopolitiikan yhteydessä säännönmukaisesti viitataan ja joihin on helppo perustaa käsitys Kalliosta kaiken ulkopolitiikan ulkopuolelle suljettuna maallikkona, ei käytännössä ollut läheskään niin ratkaiseva.

Keskeisimmät asiakirjat käännettiin tietysti suomeksi ja suomen kielellä oli mahdollista saada kaikki oleellinen informaatio.

Kallio ei sitä paitsi ollut läheskään ainoa suomalainen ulkopoliitikko, jonka käytännön kielitaito oli vaatimaton. J. H. Vennolan kielitaidosta on useita aikalaisten ilkeilyjä,15 eikä Suomen tunnustetuinkaan ulkopoliitikko Urho Kekkonen ole arvostustaan hankkinut minään monipuolisena kielimiehenä. Kielitaitokysymystä on tässä yhteydessä kerta kaikkiaan liioiteltu.

Ulkopolitiikan pysyvän peruskysymyksen kanssa Kyösti Kallio joutui vakavasti tekemisiin ensimmäisellä senaattorikaudellaan, jolloin muuttuneissa oloissa Suomen ja Venäjän suhteet oli arvioitava uudelleen. Tuolloin ilmeni Kallion näkemysten myöhemminkin oleellinen varovaisuus. Vaikka Kallio oli ollutkin aktivisti sekä ensimmäisellä että toisella sortokaudella, hän kuului itsenäistymispolitiikassa maltillisiin. Hän varoitti erityisesti konfliktista musertavan ylivoimaisen Venäjän kanssa.

Bolsevikkivallankumouksen jälkeen Kallio näki yhteistyömahdollisuuksien menneen, kannatti Saksaan tukeutumista ainoana vaihtoehtona kesällä 1918 ja sitten vastaavasti länsivaltoihin loppuvuodesta 1918 alkaen, jotta itsenäisyys turvattaisiin Neuvosto-Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa.

Hän kannatti Itä-Karjalan heimolaisten pyrkimyksiä liittyä Suomeen mutta ei niiden tukemista sillä uhalla, että se johtaisi konfliktiin länsivaltain kanssa tai täyteen sotaan Neuvosto-Venäjän kanssa, ilman liittolaisia. Sama koski Viron vapauspyrkimysten tukemista.

Hän osallistui avustustyön organisointiin aktiivisesti, mutta varoitti yrittämästä liikaa ja vaarantamasta Suomen omia etuja. Pietarin valloitusyritykset eivät saaneet Kallion tukea. Hän luennoi realismia puoluetovereilleen, varoitti näitä »aliarvioimasta ryssää» ja kannatti Tarton rauhaa.

Itsenäisen Suomen alkuvuosien ulkopoliittisissa mutkissa kävi ilmi Kallion riippumattomuus tunteista ja sympatioista tai antipatioista ulkomaita kohtaan. Hän ei ollut sen paremmin Saksaan kuin länsimaihinkaan orientoitunut, vaan kannan ratkaisi Suomen asema. Hänessä ei myöskään ollut mitään tunneperäistä »ryssävihaa».

Hän tottui senaatissa ollessaan asioimaan venäläisten kanssa, ja vaikka hän sortovuosina koki venäläisvallan painon ahdistavana, hänessä ei kehittynyt kansallisuuteen kohdistuvaa antipatiaa. Tässä suhteessa Kallio oli esimerkiksi Alkiota maltillisempi, mikä osaksi voi selittyä silläkin, ettei Kallion kotiseudulta ollut venäläisiä maailmansodan aikana, Etelä-Pohjanmaalla heitä taas oli paljon.

Neuvosto-Venäjän Kallio koki vaarallisena ja pysyvänä uhkana, mutta ei sentään perivihollisena ja pahan valtakuntana, vaan hän vakuutti toistuvasti, että suurvaltanaapurin kanssa oli pyrittävä rauhanomaisiin suhteisiin. Viro oli Kalliolle ulkomaista läheisin, mutta silläkin suunnalla, olipa kyse maan avustamisesta tai kauppasopimuksista, Kallion ehdoton lähtökohta oli Suomen etu, joka ei saanut vaarantua. Ruotsiin päin Kallio tunsi 1920-luvulla antipatiaa, jolla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, kun Suomi alkoi tarvita Ruotsia oman turvallisuutensa vuoksi.

Kallio joutui useita kertoja määrittelemään ulkopoliittisen linjansa, mm. hallitusohjelmissa ja puolueensa puoluekokouksissa ja vastaavissa, joissa ulkopolitiikan esittely hyvin monta kertaa annettiin
Kallion tehtäväksi. Tässä suhteessa Kallioon luotettiin.

Kun eduskuntaryhmä 6.8.1918 lähetti neuvottelijansa saksalaisten luo, yhtenä kolmesta lähti Kallio.16 Samalla tavalla keväällä 1919 Kallio yhdessä Alkion ja Wuorimaan kanssa valittiin selostamaan puolueen ulkopoliittisia näkemyksiä Yhdysvaltain edustajalle. Kallio nimenomaan korosti, että tuollaisen selostuksen antaminen ei sisältäisi vaaroja, vaan olisi päinvastoin hyödyllinen »Suomen itsenäisyydelle ja lainansaannille».

Kallio oli ulkopolitiikassa maltillinen ja siksi hänestä tuli puolueessaan ulkopoliittinenkin auktoriteetti, jonka kanta yleensä muotoutui puolueen kannaksi, vaikkei hän ulkopolitiikasta aivan yhtä usein ja paljon puhunutkaan kuin esimerkiksi Alkio tai Wuorimaa.

Kallio ei myöskään väheksynyt ulkopolitiikan seuraamisen merkitystä omassa työssään. Hän seurasi sitä erittäin tarkoin, sai hallituksissa ollessaan keskeiset raportit, joihin tehdyt merkinnät osoittavat hänen ne lukeneen ja määrittäneen niihin kantansa, ja oli laajassa kirjeenvaihdossa diplomaattien kanssa, joten hänen oli mahdollista saada hyvinkin luottamuksellista tausta-informaatiota. Kun hän keväällä 1921 kävi hallitusneuvotteluja, jotka sittemmin raukesivat, hän nimenomaan torjui esitetyn järjestelyn, jonka mukaan Rafael Erich olisi nimitetty hänelle, pääministerille, ulkomaisia diplomaatteja käsitteleväksi apulaiseksi, koska siinä tapauksessa sanottaisiin, että »Erichhän sen hallituksen johtaja on», kuten hän arvioi.

Maalaisliitto näki itsellään olevan tehtävän myös ulkopolitiikassa. Alkio luonnehti sitä ytimekkäästi keväällä 1921, jolloin Kallion hallitusyritys näytti kaatuvan juuri ulkopolitiikkaan. Hän totesi maalaisliiton edustajien politiikassa olevan kyllä etupäässä talonpoikia, joten puolue ei voinut miehillään täyttää tärkeitä diplomaatti- ja hallitusmiespaikkoja. »Mutta he ovat viimeistään vuosien kuluessa joutuneet monasti ratkaisemaan kantansa täysin vastakkaiseen suuntaan kuin maan sivistyneet ja kouluutetut diplomaatit.»

Alkio muistutti varsinkin vuoden 1918 onnettomasta ajasta, jolloin »silloinen johto oli viedä maan perikatoon», ja jatkoi maalaisliiton nyt kokemuksesta viisastuneena pitävän kiinni ulkopolitiikasta, joka oli osoittautunut onnistuneemmaksi. Alkio oli ulkopolitiikasta vieläkin kiinnostuneempi ja siihen perehtyneempi kuin Kallio, ja hänen yhteytensä diplomaattikuntaan vielä laajemmat.

Alkion kanssa Kallio kävi jatkuvaa perusteellista keskustelua ulkopolitiikan kysymyksistä, ja tätä jatkui koko 1920-luvun ajan.

Se hyvä informaatio, jonka Alkio sai, siirtyi Kalliolle täydentämään sitä, mikä tällä jo ennestään oli.

Kallio ei pitänyt itseään ulkoasioissa sivullisena. Hänellä oli tietoja ja hänellä oli mielipiteitä. Hän kuului Vennolan toisen hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan, kun se pääministerin ehdotuksesta perustettiin. Itse johtamissaan hallituksissa pääministeri asemansa perusteella oli myös ulkoasiainvaliokunnassa, ja kolmannessa hallituksessaan hän toimi ulko- (ja puolustus-) ministerin sijaisena, jota tehtävää hän hoiti myös eduskunnassa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa Kallio oli valtiopäivillä 1928, Sunilan hallituksen aikana. Kun Kallion ensimmäisen hallituksen ulkoministeri Vennola toimi pääministerin mielestä liiaksi pääministerin ohi, Kallio närkästyi ja antoi Vennolan tämän huomata. Samankaltainen tilanne toistui myös presidenttikaudella. Hän järjesteli pääministerinä parhaansa mukaan diplomaattien sijoittelua pitäen silmällä sekä näiden kykyjä että linjoja suhteissa ulkovaltoihin ja esimerkiksi kieliasioihin kotimaassa, ja näissä hän osoitti varsin hyvää perehtyneisyyttä.

Maalaisliiton puoluekokouksissa Kallio oli useimmiten ulkoasioiden alustaja. Katsauksen poliittiseen tilanteeseen puoluekokouksessa Helsingissä 1921 hän aloitti ulkopolitiikasta. Kallion alustus vuoden 1924 puoluekokouksessa Helsingissä alkoi laajahkolla ulkopoliittisella katsauksella, jossa hän käsitteli erikseen Euroopan tärkeimpien maiden tilannetta. Ulkopolitiikkaa Kallio käsitteli myös Kuopiossa 1926, Viipurissa 1927 sekä yleensä 1930-luvun puoluekokouksissa. Puolueettomuus, rauhanomaiset suhteet kaikkialle ja varsinkin naapurimaihin, luottamus kansainvälisiin järjestelyihin ja kansanoikeuteen olivat Kallion puheiden pääsisältönä. 1924 hän oli toiveikas: Yhdysvallat oli antanut Suomelle luottoa ja muutenkin luottamus Suomeen oli eri maissa lisääntynyt. »Suomi on käytännössä osoittanut harrastavansa oikeusperiaatteisiin nojaavaa neutraalista ulkopolitiikkaa mm. Euroopan valtioiden keskeisissä konflikteissa», hän sanoi ja katsoi tämän suuntauksen vahvistuneen muuallakin. Myös Kansainliiton aseman vahvistumiaen hän pani merkille: jos liiton yleiskokouksen sopimus toteutettaisiin, se merkitsisi »oikeutta ja rauhaa rakastaville kansoille oikeusturvaa».

Kuopion puoluekokouksen laajaan ulkopoliittiseen katsaukseen liittyi sanonta, joka aiheutti Puolan vähäisen protestoinnin, mihin presidentti Relander halukkaasti tarttui, mutta joka haudattiin Procopen selityksen jälkeen. Vuoden 1930 puoluekokouksen alustuksessaan Kallio keskittyi Saksan ja Viron kanssa tehtyjen tullisopimusten selvittelyyn, mutta määritteli myös näkemyksensä Suomen ulkopolitiikan yleisistä päämääristä ja linjoista: itsenäisyyden lujittaminen, rauhanomaisuus, rauha varsinkin naapurien ja erikseen suuren itäisen naapurin kanssa ja osanotto yleiseen kansainväliseen työhön rauhanaatteen edistämiseksi. Kallion linja ei muodollisesti eronnut sotien jälkeisen ajan ns. virallisesta ulkopolitiikasta.

Kyösti Kallio ei tietenkään ollut ulkopoliitikko, niin kuin eivät yleensäkään yleispoliitikot ja puoluejohtajat sotia edeltävän ajan Suomessa. Sen sijaan voidaan kiistatta osoittaa, ettei hän ollut ulkopolitiikkaan perehtymätön tai siitä kiinnostumaton. Tämä historiankirjoitukseemme juurtunut kuva on syytä hylätä.

»Kallion—Holstin linja»

Runsaan kahden vuoden ajan 1930-luvun jälkipuoliskolla johti Suomen ulkopolitiikkaa kiristyvässä kansainvälisessä ilmapiirissä Rudolf Holsti, joka kaikkiaankin on sotia edeltävän ajan ulkopoliitikoista merkittävimpiä. Nuorsuomalaisiin ja edistyspuolueeseen lukeutuva Holsti oli Kallion ystävä ja luottomies — varauksin kylläkin — vuodesta 1917 saakka. Ulkopolitiikan johtoon hän palasi vuodesta 1922 alkaneen pitkän tauon jälkeen nimenomaan Kallion tahdosta. Kun Kallio valittiin presidentiksi, Holsti jatkoi ulkoministerinä presidentin tahdosta ja presidentin luotettuna, Ulkopolitiikan hoidon pääpaino Kallion kaudella oli hyvin selvästi valtioneuvostossa, niin kuin oli ollut jo Svinhufvudinkin aikana.

Presidentti ei juuri puuttunut käytännön ulkopolitiikkaan. Sen sijaan hän puheissaan ja muussa julkisessa esiintymisessään ilmaisi lojaalisuutensa maan hallituksen edustamalle suuntaukselle.

Hän luotti Holstiin, ja on mahdollista, että Kallio kytki ainakin jotenkin jo presidenttiehdokkaaksi suostumuksensa Holstin jatkamiseen.

Presidentin ja ulkoministerin keskinäinen luottamus näkyi siinäkin, että he informoivat toisiaan hyvin. Vaikka Holstin asiantuntemus oli luonnollisesti suurempi, hän näyttää ottaneen varteen myös presidentin näkemykset, joita hän arvosti, ja presidentti lausui mielipiteensä niistä lausunnoista, joita ulkoministeri antoi.

Kallio ja Holsti olivat 1920-luvulla samoilla linjoilla ulkopolitiikan perusteista. Oikeiston harrastamasta saksalaissuuntauksesta oli päästävä eroon ja nojauduttava mieluummin länsimaihin ja varsinkin Kansainliittoon. Holstin reunavaltiopolitiikkaa Kallio tuki, joskaan ei varauksetta. Holstin ajattelutapa ulkoasioissa miellytti Kalliota: Kalliokin oli rauhanoptimisti. Kun suurvaltasuhteet 1930-luvulla alkoivat perusteellisesti muuttua ja Suomenkin politiikan muutoksen tarve alkoi käydä ilmeiseksi, Kallio luotti Holstiin tämän muutoksen toteuttajana.

Muutoksen syy oli Hitlerin Saksan nousu Itämeren alueen voimatekijäksi ja sen ja Neuvostoliiton vastakkaisuus ja toisaalta vastakkaisuus sen ja länsivaltojen välillä. Rauhanoptimismi romahti, kun Kansainliitto osoittautui täysin voimattomaksi aggressiivisten valtioiden suhteen. Vuonna 1933 suunnanmuutos nähtiin maalaisliiton eduskuntaryhmässä välttämättömäksi. Eduskuntaryhmä keskusteli lokakuussa lisääntyneestä sodanvaarasta ja asetti kolmijäsenisen toimikunnan, »joka syventyy asioihin ja hankkii selvyyttä ryhmällekin». Toimikuntaan tulivat Kallio, Lahdensuo ja Kaapro Huittinen.

Se linja, joka maalaisliitossa hahmottui vuosien 1934-1935 aikana, oli toisaalta pyrkimys lähentyä Pohjoismaita ja toisaalta pyrkimys parantaa suhteita Neuvostoliittoon. Pyrkimykset olivat sidoksissa toisiinsa, koska Skandinaviassa nähtiin Saksa joka tapauksessa suurempana vaarana ja toivottiin ja edellytettiinkin Suomen parantavan suhteitaan Neuvostoliittoon. Suomen ulkopoliittinen johto, Svinhufvud, Hackzell ja puolustusneuvoston puheenjohtaja Mannerheim, omaksui Skandinaviaan orientoitumisen, ja syyskuussa 1934 Hackzell otti osaa pohjoismaiseen ulkoministerikokoukseen Tukholmassa. Huhtikuussa 1935 vastaavaan Kööpenhaminassa pidettyyn kokoukseen Suomea ei kutsuttu, mutta sen jälkeen yhteys toimi säännöllisesti. Maalaisliiton aitosuomalainen siipi suhtautui pohjoismaiseen suuntaukseen kielteisesti, ja V. A. Heiskasen johdolla aitosuomalaiset kansanedustajat vaativat välikysymystä hallitukselle Skandinavian yliopistomiesten adressin takia. Kallio hillitsi jyrkimpiä ja varoitti vahingoittamasta suhteita Skandinaviaan eroamalla Pohjoismaiden parlamenttien välisestä liitosta, kuten oli vaadittu. Enemmistö yhtyi häneen, kuten vaalikaudella 1933-1936 yleensäkin. Myös Kallion mainittu Tukholma ja Arbogan matka 1935 vaikutti positiivisesti.

Kallion myönteisiä matkahavaintoja Ruotsista julkaistiin mm. Ilkassa, jonka päätoimittaja Leinonen näihin aikoihin aktivoitui toisaalta pohjoismaisen suuntauksen puolesta ja toisaalta sisäpoliittisesti kohti keskustan ja vasemmiston yhteistyötä.

SDP:n ja maalaisliiton yhteistoimintasopimuksessa syyskuussa 1936 ulkopolitiikassa päätettiin pyrkiä ehdottomaan puolueettomuuteen, lähentyä Skandinaviaa ja yrittää saada Neuvostoliitto vakuuttumaan tästä puolueettomuudesta. Tämä oli myös Holstin linja, joka sai näin tavallaan tulevien hallitusosapuolten vahvistuksen.

Holsti oli perimmältään länsivaltoihin suuntautunut ja antibolgevikki. Saksa oli kuitenkin hänelle vielä pahempi. Kun Holsti informoi maalaisliiton eduskuntaryhmää ja puoluehallitusta ulkopolitiikastaan marras- ja joulukuussa 1936, hän puhui bolgevistisen ja antibolsevistisen rintaman lisäksi myös uskostaan »Kansainliiton demokraattisen rintaman olemassaoloon ja voittoon». Sitä tarkoitusta varten oli kuitenkin parannettava suhteita Neuvostoliittoon.

Se sopi myös maalaisliitolle ja Kalliolle. Puolueessa esiintyi 1930-luvun alkuvuosina toiveita kehittää maataloustuotteiden vientiä Neuvostoliittoon, ja poliittisten suhteiden parantaminen nähtiin sen edellytyksenä. Hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisen aikaan 1932 eläteltiin suuria toiveita, jotka eivät kuitenkaan toteutuneet, mistä syytettiin sekä Neuvostoliittoa että oman hallituksen taitamatonta suhtautumista. Kun keväällä 1934 suunniteltiin ulkoministeri Hackzellin matkaa Moskovaan, jonne Neuvostoliiton ulkoministeri Litvinov oli hänet kutsunut, maalaisliiton ryhmässä kannatettiin sitä yksimielisesti. Matkasta ei tullut mitään, koska Hackzell viivytteli ja loukkasi neuvostohallitusta niin, että hänestä tuli Moskovassa persona non grata. Maalaisliitto teki Hackzelliin suunnatun välikysymyksenkin huhtikuussa 1935. Kallio ei puhemiehenä osallistunut keskusteluun, jota maalaisliitosta hoitivat Antti Kukkonen ja Uuno Hannula. Maalaisliiton lehdistö pyrki samaan aikaan hälventämään Neuvostoliiton epäluuloja, ja Svinhufvudin ja Hackzellin ulkopolitiikkaa arvosteltiin kärkevästikin.

Kyösti Kallion suhde fasismiin, kansallissosialismiin ja Hitlerin Saksaan oli aina kielteinen.33 Hän oli puhunut fasismista »hulluutena» jo 1922 tarkoittaen tuolloin Suomen oikeiston tuntemaa myötätuntoa Mussolinin Italiaa kohtaan. Taistelu fasismia ja Hitlerin Saksaa avoimesti ihailevaa lapuanliikettä ja sitten IKL:ää vastaan vaikutti myös Kallion tunteisiin Saksaa kohtaan, eivätkä ne lientyneet koskaan. Kallion tuttava- ja ystäväpiiriin kuului myös Saksan ystäviä, joiden poliittiset asenteet hipoivat kansallissosialismia, ja nämä pyrkivät toimimaan välittäjinä uuden Saksan ja Suomen poliittisen keskustan tärkeimmän päättäjän välillä, mutta tulokset jäivät vähäisiksi.

Kallion läheiseen tuttavapiiriin kuuluneet professori J. J. Mikkola ja hänen kirjailijapuolisonsa Maila Talvio olivat V. A. Koskenniemen ohella tunnetuimmat ja aktiivisimmat Saksan ystävät kulttuuripiireissä, ja he tekivät useitakin yrityksiä Kallion ja Saksan yhteyksien solmimiseksi. Der Norden -kulttuurilehti julkaisi joulukuussa 1936 Svinhufvudin 75-päivän kunniaksi hänelle omistetun erikoisnumeron. Lehti pyysi Maila Talvion kautta Kalliota tai Kivimäkeä kirjoittamaan Svinhufvudista, mutta kumpikaan ei ryhtynyt työhön. Kesällä 1937 Maila Talvio yritti järjestää Nordische Gesellschaftin kulttuuriosaston päällikön tapaamista presidentti Kallion kanssa, mutta sekään ei toteutunut. Der Norden julkaisi 1938 7-sivuisen Maila Talvion kirjoituksen Kalliosta Suomen kansan presidenttinä. Kun saksalaiset pyrkivät järjestämään kirjanäyttelyn Helsinkiin, he käyttivät taas Maila Talviota yhteydenpitäjänä presidenttiin.

Kaikki tämä jäi kuitenkin vaille tulosta. Kallio oli tietysti Saksalle korrekti: otti mm. vastaan saksalaisia maatalous- ja osuustoimintamiehiä, jotka olivat Suomessa osuuskassajärjestön vieraina kesällä 1937 ja kävi von Blucherin päivällisillä 18.1.1938,35 mutta Saksan ystävää hänestä ei tullut.

Tämä vaikutti siihen, että Kallion oli helppo yhtyä Neuvostoliiton suhteiden parantajien joukkoon. Neuvostosympatioita hänellä ei ollut enempää kuin Holstillakaan, mutta ei myöskään ylitsepääsemättömiä antipatioita. Kun Litvinovin politiikka näytti lämpenevän, Kallio halusi käyttää sitä hyväksi, ja kun Leningradin puoluejohtaja Andrei Zdanovin jyrkkä puhe joulukuun alussa julkaistiin, ei Kallio reagoinut siihen kiukkuisesti, kuten moni, vaan katsoi sen jouduttavan Holstin Moskovan-matkahanketta. Pääministeri Kallio oli Holstin matkan ja tavallaan uuden avauksen tärkein taustahahmo.

Saksan pettymys ensin Kallion neljänteen hallitukseen ja sitten Kallion valintaan maan presidentiksi on jo todettu, ja lähettiläs von Bliicher kuvasi uutta presidenttiä täysin Holstin vaikutuksen alaiseksi ja tähän sokeasti turvautuvana. Pettymys tuotiin esille myös saksalaisessa lehdistössä. Suomen Berliinin-lähettiläs Aarne Wuorimaa pitikin välttämättömänä, että presidentti Kallio ottaessaan ensi kertaa vastaan diplomaattikunnan samalla vakuuttaisi Blächerille, ettei Suomen ja Saksan suhteissa tulisi tapahtumaan mitään muutosta. Wuorimaa varmisti vielä sanoman perillemenon ja pyysi opetusmimisteri Kukkosta välittämään toivomuksen Kalliolle.

Neuvostoliitossa taas nähtiin kumpikin ratkaisu myönteisenä, ja jopa Skandinaviassa vastaanotto oli varovaisen myönteinen.

Kallion ja Holstin linjalla näytti vuonna 1937 olevan menestymisen mahdollisuuksia. Suomi joka tapauksessa pyrki kehittämään johdonmukaisesti ja päättäväisesti puolueettomuuspolitiikkaansa tavoitellen luottamuksellisia suhteita suurvaltanaapuriinsa, kuten Urho Kekkonen jatkosodan aikana Tukholmassa pitämässään ns. pyjamantaskupuheessa saattoi sanoa.

Lupaava alku ja käänne huonompaan

Kallion valinta presidentiksi oli Moskovan mieleen. Se oli siinä mielessä paradoksi, että juuri Kallion ensimmäisen hallituksen aikana oli maanalaiselle SKP:n toiminnalle annettu kova isku ja että hänen kolmas hallituksensa ryhtyi säätämään kommunistilakeja ja käytännössä tukahdutti SKP:n toiminnan ja poliittisen merkityksen.

Kallio oli kuitenkin paitsi pienempi paha kuin Svinhufvud myös orastava lupaus paremmasta. Moskova komensi Suomen kommunistit tukemaan Kalliota.

Kommunistien suosikkiehdokas vuoden 1931 vaalissa oli ollut Ståhlberg. Myös ennen vuoden 1937 valitsijamiesvaaleja SKP kehotti kannattajiaan äänestämään edistyspuolueen ehdokkaita ja siis Ståhlbergia.

Sitä ennen puolue oli ilmoittanut pitävänsä mahdollisina ehdokkaina Ståhlbergia, Tanneria ja Cajanderia, ei siis Kalliota. Tilanne kuitenkin muuttui viime hetkellä. Kominternin bulgarialainen pääsihteeri Georgi Dimitrov katsoi Kallion valinnan sittenkin avaavan paremmat edellytykset kommunistisen liikkeen tuolloisena strategiana olleeseen kansanrintamayhteistyöhön ja määräsi SKP:n tukemaan talonpoikaispuolueen ehdokasta tämän menneisyydestä huolimatta. »Teidän tulee antaa valitsijamiehille ohjeet äänestää Kalliota, niin vastenmielistä kuin se teille onkin», ilmoitti Dimitrov SKP:n pääsihteerin Arvo Tuomisen mukaan, ja SKP perääntyi kannastaan. Epävarmaa on, ehtivätkö SKP:n terveiset edes perille ja tuskin niillä olisi vaaliin ollut missään tapauksessa vaikutusta, mutta Neuvostoliiton johdon asennetta tapaus kuvaa.

Neuvostoliiton suopeudesta Kalliota kohtaan todisti paitsi maan lehtien myönteinen kirjoittelu vaaleista presidentti Kalininin Kalliolle lähettämä sisällöltään varsin sydämellinen onnittelusähke, joka oli siinä mielessä historiallinen, ettei yksikään Kallion edeltäjistä ollut joutunut vastaavan huomionosoituksen kohteeksi. Kallio itse ei näytä reagoineen sähkeeseen sen kummemmin kuin muihinkaan satoihin onnentoivotuksiin.

Suojasäätä piti yrittää käyttää hyväksi. Tätä mieltä oli Moskovan- lähettiläs Y. S. Yrjö-Koskinen, joka kehotti Holstia pitämään hyvää tuulta yllä, sillä ellei sitä järjestelmällisesti ylläpidettäisi, ei se »täällä kestä kauvaa». Holsti oli samaa mieltä, ja helmikuun lopussa hän neuvotteli asiasta Kallion kanssa. Tällöin sovittiin, että Kallio ottaisi virkaanastujaispuheessaan selventävän kannan myös Suomen ulkopoliittisiin aikomuksiin.

Kallio menetteli näin, ja virkaanastujaispuheeseen sisältyi laajahko ulkopoliittinen osa, jossa presidentti voimakkaasti vakuutti Suomen aikovan pysyä puolueettomana. Hän totesi Suomen tulevan jatkamaan »Kansainliiton säännösten ja tarkoitusperien mukaista rauhanpolitiikkaa», ja samalla se huolehtisi puolustusvalmiudestaan eli puolueettomuustahtonsa uskottavuudesta. Aseilla, joita puolustusvoimille hankittaisiin, turvattaisiin rauhaa, vakuutti presidentti. »Ne eivät uhkaa ketään, mutta ne ovat valmiit jokaista vastaan, joka pyrkii Suomen tasavallan suvereenisuutta loukkaamaan.» Ilmoitus puolueettomuudesta oli selkeä.

Tämä puolueettomuusjulistus myös ymmärrettiin Suomen toivomalla tavalla: ilmoituksena Saksalle sen vaikutusvallasta Suomeen päin. Näin se käsitettiin Englannissa ja näin Neuvostoliitossa, jossa puheen vastaanotto oli varsin myönteinen. Lähettiläs Assmus totesi 6.3. Holstille kiinnittäneensä erityistä huomiota Kallion selväsanaiseen vakuutukseen ja lupasi raportoida siitä Moskovaan.

Holsti vakuutti vielä Kallion tulkinneen koko Suomen kansan tahdon. 42 Siinä hän kylläkin Iiioitteli, mutta ei kohtuuttomasti, koska enemmistön tahto epäilyksittä oli puolueettomuus ja suhteiden parantaminen Neuvostoliittoon.

Neuvostoliitto ilmaisi tyytyväisyytensä myös siihen, että Holsti jatkoi Cajanderin hallituksessa ulkoministerinä. »Kun Kallio on tasavallan presidentti, luulen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden todella paranevan, varsinkin jos Holsti jää ulkoministeriksi tai hänestä tulee pääministeri», sanoi Litvinov Englannin Moskovan-lähettiläälle.

Hallituksen ohjelman ulkopoliittinen osa toisti Kallion neljännen hallituksen ohjelmaa, ja nyt mainittiin erikseen suhteiden jatkuva parantaminen Venäjään.

Kaiken kaikkiaan Cajanderin hallituksen muodostaminen sai Moskovassa suopean vastaanoton. Se nähtiin osana kokonaisuutta, jonka muodostivat Holstin vierailu, Kallion vaalivoitto ja nyt hallituksen muodostaminen, ja jossa ymmärrettiin näkyvän Suomen halu parantaa suhteita. Neuvostoliiton lehdistön epäystävällinen kirjoittelu loppui. Svinhufvudin tappio merkitsi »saksalaisen fasismin agentuurin» tappiota Suomessa ja todisti niiden voimien vahvistumista Suomessa, jotka suhtautuivat myönteisesti hyviin naapuruussuhteisiin, kirjoitettiin neuvostolehdissä. Vuodesta 1937 tulikin tasaisin suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa koko vuosikymmenellä.

Kallio luotti Holstiin ja halusi antaa tälle toimintavapauden. Esimerkin tästä tarjoaa Holstin matka Englantiin Yrjö VI:n kruunajaisiin toukokuussa 1937. Svinhufvud olisi halunnut nimittää kruunajaisiin lähtevän valtuuskunnan johtoon Mannerheimin, joka oli edustanut häntä Yrjö V:n hautajaisissa. Kalliolla ei ollut mitään Mannerheimia vastaan, vaan hän antoi tälle täyden arvon ulkosuhteiden hoitajana, mutta nyt hän päätti lähettää matkalle Holstin, koska tälle Lontoossa tarjoutuisi »etsimätön tilaisuus» välittömiin neuvotteluihin Englannin hallituksen kanssa Suomen ja Neuvostoliiton välien parantamisyrityksistä. Holsti keskusteli kruunajaisissa paitsi englantilaisten myös Litvinovin kanssa. Tässä 15.5. järjestyneessä tapaamisessa Litvinov lausui tyytyväisyytensä kehityksestä Suomessa ja Ruotsissa ja ilmoitti, että nyt kun presidentiksi oli tullut Kallio ja ulkoministeriksi jäänyt Holsti, piti olla olemassa Holstin mukaan »kaikki ne edellytykset, joista hän oli puhunut käyntini aikana Moskovassa Suomen ja Venäjän välien saattamiseksi täysin normaaleiksi».

Suomen asemaa vahvisti Holstin mielestä sekin, että hän samaan aikaan hankki tukea lännestä, etenkin Englannilta, mutta myös Ranskalta. Varovaisia lupauksia hän lienee saanutkin. Kesän kuluessa Suomessa alkoi vakiintua käsitys, että Suomen ulkopoliittinen asema todella oli vahvistumassa. Lehdet kiistelivät jo siitä, kenen ansiota aseman paraneminen oli, ja keskustapuolueiden lehdet — kärjessään Turun Sanomat ylistivät Holstin ansioita.

Varsin myönteinen oli hengeltään myös Englannin ulkoministeriön alivaltiosihteerin Lordi Plymouthin käynti Helsingissä. Presidentti otti vieraan vastaan 29.5. esittäen hänelle kiitoksena Englannin viime aikoina Suomelle antamasta tuesta, millä hän tarkoitti epäilemättä idänsuhteiden parantamisen tukemista. Lordi ymmärsi asian näin ja vakuutti Pohjois-Euroopan poliittisten suhteiden normaalistumisen vastaavan hallituksensa toiveita.

Kallion ja Holstin linja näytti toimivan hyvin. Pohjoismaiden ulkoministerien kokous Helsingissä, jossa presidentti esiintyi sekä muiden että omasta mielestään edukseen ruotsinkielisine puheineen, oli menestys ja voitiin tulkita Suomen lopulliseksi kelpuuttamiseksi Pohjoismaihin.

Se näytti kuitenkin liian hyvältä ollakseen totta. Suomalaisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan turvallisuuteensa olivat sittenkin hyvin rajalliset.

Suomen ja Neuvostoliiton välienlämpeneminen oli todellista, mutta ei lainkaan varmalla pohjalla. Väliaikainen jäähtyminen sattui jo kesäkuussa 1937, kun Suomenlahdella tapahtui välikohtaus, jossa neuvostoliittolainen tykkivene pidätti suomalaisen merivartioaluksen.

Vaikka alus ja miehistö luovutettiin heti kuulustelun jälkeen Suomen viranomaisille, seurasi tapauksesta tiukkaa lehdistöpolemiikkia. Lisäksi sekä lähettiläs Assmus että lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev varoittivat ulkoministeriä siitä, että suhteet voisivat palata Holstin Moskovan-matkaa edeltäneeseen epätyydyttävään tilaan. Holsti hermostui venäläisten protesteista aika lailla, mutta tuolloinen ongelma meni pian ohi. Heinäkuussa Suomeen saapui kuusijäseninen neuvostoliittolainen lehtimiesvaltuuskunta, jonka saamia vaikutelmia neuvostolehdistö julkaisi hyvin positiivisessa hengessä.

Saksan laivastovierailu Helsingissä elokuussa merkitsi uutta protestointia, ja suomalaiset vastasivat selittämällä vierailun normaaliksi rutiiniksi. Lehtipolemiikki kiihtyi sekä maitten välillä että varsinkin Suomen lehdistössä hallituspuolueiden ja oikeiston lehtien kesken, ja tämä kärjistyi vielä syyskuussa Neuvostoliiton lentokoneiden loukattua Suomen ilmatilaa. Hallitus jätti asiasta 29.9.1937 jyrkkäsanaisen vastalausenootin, jota 8.10. täydennettiin lievemmällä. Vastaus saatiin vasta 4.12., ja siinä Neuvostoliitto torjui Suomen nootit ja kielsi ylilentojen yhtä lukuun ottamatta tapahtuneen Neuvostoliitosta Suomen puolelle. Myöskään Suomen esittämiin neuvotteluihin Neuvostoliitto ei nähnyt aihetta.

Holsti keskusteli rajaloukkauksista Litvinovin kanssa Kansainliiton yleiskokouksen yhteydessä 30.9. Litvinovin sävy ei ollut optimistinen, mutta ei huolestuttavakaan, ja Suomen ulkopoliittinen johto siirtyi vuoteen 1938 varsin rauhallisin mielin. Holsti katsoi aloitteiden suhteiden parantamisesta jatkossa kuuluvan ensi sijassa Neuvostoliitolle, ja hallitus oli samaa mieltä.

Tosiasiassa rauhallisuuteen ei ollut aihetta. Neuvostoliitto oli muuttamassa ulkopolitiikkaansa. Vaikka se edelleen piti tavoitteenaan kollektiivista turvallisuutta Kansainliiton avulla, se alkoi vahvistaa omaa puolustustaan ja suhtautua ulkomaailmaan epäluuloisemmin.

Puolueettomuus oli aina ollut ulkopoliittisena periaatteena neuvostodiplomatialle vieras. Nyt tämä korostui. Pohjoismaista suuntausta kritikoitiin enemmän kuin ennen. Yhtä kriittisesti suhtautui Saksa Kansainliittoon, mutta samalla se antoi Pohjoismaiden yhteistyölle kannatusta. Suomi joutui ristiriitaiseen asemaan, kun pohjoismaisen suuntauksen ja Kansainliiton yhdistäminen toisiinsa kävi yhä vaikeammaksi. Neuvostoliiton ja Saksan tyytymättömyys Suomea kohtaan kasvoi yhtä aikaa, eikä niiden yhtäaikainen hälventäminen ollut mahdollista. Holsti vieraili 22. — 24.10.1937 Berliinissä. Vierailu oli muodollisesti onnistunut, todellisuudessa ei. Lisäksi se oli omiaan lisäämään epäluuloja idän suunnalla.

Syksyn aikana Suomen ja Neuvostoliiton välit viilenivät ja molemminpuolinen kritiikki lehdistössä oli kovasanaista. Erityisesti 1KL:n lehdistö käytti värikästä kieltä. Kaupankäynti ei lisääntynyt toivotusti eikä Neuvostoliitolla ollut pariin kuukauteen Suomessa lähettilästäkään. Tammikuussa 1938 kantautui naapurimaasta tietoja, että ulkomaalaisiin kielteisesti suhtautuminen oli lisääntynyt.

Neuvostoliiton varustelu lisääntyi merkittävästi, eritoten laivanrakennus Leningradin alueella. Rajavälikohtauksiakin sattui, vakavimmassa 22.1.1938 suomalainen sotamies sai surmansa. Vuoden 1938 valtiopäivien avajaisissa 2.2. sekä puhemies Hakkila että presidentti Kallio valittivat niistä.

Kallio mainitsi kyllä hyvien suhteiden lujittamisen ja kehittämisen »kaikkien vieraiden valtojen ja etenkin naapurimaittemme kanssa» jatkuneen, mutta lisäsi, ettei »toisaalta voi olla valittamatta niitä rajaloukkauksia, joita viime kuukausien aikana on sattunut ja joiden selvittelyä ei ole vielä saatettu loppuun». Muutenkin puheen sävy oli tuntuvasti vähemmän optimistinen kuin vuotta aikaisemmin.

Kallio totesikin, että vaikka Suomi edelleen halusi tukea Kansainliittoa, oli muistettava »se historiallinen totuus, että vain sen oikeuksia kunnioitetaan, joka pystyy itse niitä suojaamaan». Varustautuminen, jota tukisi ehyt puolustustahto, olisi Suomelle välttämätön vilpittömän rauhantahdon rinnalla.52 Ulkopolitiikka ei ollut kylläkään pääosassa tuossa puheessa, jota Kallio itse luonnehti »tavallisuudesta poikkeavaksi» yhteiskunta- ja talouselämän kehitystä käsittelevältä kannalta.

Maaliskuun 1938 aikana presidentin päiväkirjaan ilmaantui normaalia enemmän ulkopoliittisia huomioita, jotka kertoivat myös huolesta. Neuvostoliiton — Kallio käytti ajan tavan mukaan aina ilmaisua »Venäjä» — uuden lähettilään V. K. Derevjanskin käytyä 9.3. valtakirjaansa tuomassa hän luonnehti tätä »saamattoman näköiseksi mieheksi», mikä huomio osui sikäli oikeaan, että lähetystössä todellisia valtuuksia käytti toinen mies. Maaliskuun 10. päivänä hän merkitsi päiväkirjaansa Moskovassa käynnissä olevat suuret oikeudenkäynnit, joiden oletti johtavan kaikkien 18 syytetyn miehen ampumiseen. 11.3. tuli huolta toisesta ilmansuunnasta, kun tieto Itävallan Anschlussista saapui. »Saksa valtasi tänään Itävallan, johon pakotettiin liittokansleri Schuschnigg», kirjoitti presidentti ja jatkoi 14.3. Itävallan itsenäisyyden olevan mennyttä ja maan asiallisesti yhdistetyn Saksaan.55 Puhuessaan keveään sävyyn Cajanderin hallituksen ministereille ja näiden rouville 12.3. hallituksen toiminnan yksivuotispäivän kunniaksi hän viittasi Suomen rauhallisuuteen ja asioiden myönteiseen edistymiseen vastakohtana myllerrykseen ulkomailla toivoen hartaasti, että »tämä meille luovutettu koti saisi edelleen olla sen rakkauden kohteena, jonka se on ollut suuremmassa määrin kuin vuosi sitten uskalsimme toivoa».

Presidentin luona olivat 12.3. kansainvälisen oikeuden asiantuntija Rafael Erich — joka oli tiiviissä yhteydessä presidenttiin ja lähetti jatkuvasti pitkiä maailmantilannetta selvitteleviä kirjeitä, mm. hyvin huolestuneen kirjeen Genevestä 4.4.193857— sekä kenraalit Österman ja Oesch »puhumassa Ahvenanmaan asiasta».

Kysymyksessä oli Ahvenanmaan linnoittaminen yhteisymmärryksessä Ruotsin kanssa, mistä 1930-luvulla puhuttiin paljon, mutta joka lopulta kaatui Saksan ja Neuvostoliiton vastustukseen.

Kysymystä Ahvenanmaan yhteisestä puolustamisesta tai linnoittamisesta olivat pohtineet Ruotsin ja Suomen sotilashenkilöt ja osittain poliittiset piirit melkein Suomen itsenäistymisestä lähtien.

Ruotsissa oli vahvana mielipide, jonka mukaan Ruotsin oli puolustauduttava Neuvostoliiton uhkaa vastaan ei Tornionjoella vaan jo Rajajoella tai ainakin Suomessa. Näin ajattelevat upseerit julkistivat ohjelmansa vuonna 1930 kirjasessa Antingen — eller, jonka perusajatus oli, että Ruotsin oli puolustauduttava joko Suomessa tai ei sitten ollenkaan.58 Suomessa ajatusta ajoi näkyvimmin Mannerheim, joka elokuussa 1934 ilmoitti pitävänsä Ahvenanmaan yhteistä puolustamista välttämättömänä. Ruotsin poliittiset päättäjät eivät kuitenkaan olleet Suomen mahdollisesta auttamisesta läheskään yksimielisiä. Yritys julkistaa yhteinen puolustuspoliittinen ohjelma joulukuun 1934 ulkoministerikokouksen yhteydessä ei toteutunut.

Ajatusta ei kuitenkaan jätetty, vaan sitä kehiteltiin sotilaspiireissä Pohjanlahden molemmin puolin. Ruotsin sosiaalidemokraattinen ulkoministeri Rickard Sandler oli yhteisen puolustuksen innokas kannattaja, joka halusi saada vedetyksi Neuvostoliiton mukaan sikäli, että se otettaisiin Ahvenanmaan puolueettomuuden taanneen vuoden 1921 sopimuksen takaajamaiden joukkoon. Suomessa tätä taas pelättiin. Siksipä esimerkiksi maalaisliitto otti Ahvenanmaan yhteiseen linnoittamiseen kielteisen kannan.

Anschluss ajankohtaisti hankkeen, kun Saksan uhan Itämeren alueella katsottiin lisääntyneen. Nyt linnoittamisajatus alkoi saada kannatusta Suomen sosiaalidemokraateilta. Sandler taas luopui vaatimasta Neuvostoliiton tuloa mukaan. Mannerheim kiirehti hallitusta ja oli tyytymätön Holstin liian verkkaiseen tahtiin. Presidentti Kallio, joka ei muuten näytä olleen Ahvenanmaan asiassa mitenkään aktiivinen, vaikka häntä oli siitä perusteellisesti informoitu maaliskuussa, antoi 12.4. Paasikivelle valtuudet jättää Ruotsin hallitukselle nootti, jossa todettiin Ahvenanmaan puolueettomuuden joutuneen vaaraan. Asia ei kuitenkaan edennyt, mihin osaksi vaikutti ahvenanmaalaisten vastarinta.

Neuvottelut Jartsevin kanssa alkavat

Presidentti Kallio oli merkinnyt Anschlussin muistikirjaansa huolestuneena. Vielä huolestuneemmin siihen suhtauduttiin Neuvostoliitossa, jossa se nähtiin ensimmäisenä askeleena murtaa Saksan ja Neuvostoliiton välinen suojavyöhyke — ensiksi Tsekkoslovakia — ja avata tie Hitlerin lupaamalle retkelle Ukrainaan. Neuvostoliitto ryhtyi kiireisiin yrityksiin Ts-ekkoslovakian turvaamiseksi joko kauttakulkusopimuksilla Romanian ja Puolan kanssa tai ehdottamalla Yhdysvalloille, Englannille ja Ranskalle neuvotteluja hyökkäysvaaran torjumiseksi. Sen aloitteet torjuttiin. Se merkitsi Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruslinjan järkkymistä ja muuttumista, kun — Keijo Korhosen määritelmän mukaan — kollektiivisen turvallisuuden tilalle oli tullut kollektiivinen turvattomuus.

Suomessa tämä merkitsi ns. Jartsev-neuvottelujen alkamista. Holsti laati 14.4.1938 erittäin salaisen muistion, joka alkoi seuraavasti: »Tänään kello 1 päivällä soitti minulle Venäjän lähetystön toinen sihteeri Jartsev ja pyysi kiireellistä henkilökohtaista keskustelua kanssani. Kutsuin hänet tulemaan kello 2.» Jartsev kertoi saaneensa erittäin laajat valtuudet neuvotella salaisesti Suomen ja Neuvostoliiton välien parantamisen keinoista.

Hän ilmoitti hallituksensa olevan vakuuttunut Saksan hyökkäysaikeista sekä siitä, että tässä hyökkäyksessä tultaisiin käyttämään hyväksi myös Suomen aluetta. Suomen ja Neuvostoliiton oli siksi neuvoteltava niistä toimista, joilla uhkaava kehitys voitaisiin estää.

Samalla Jartsev tarjoutui neuvottelemaan erittäin suurista taloudellisista myönnytyksistä Suomelle.

Pääkysymys oli, suostuisiko Suomi antamaan takuut eli garantiat siitä, ettei se tulisi auttamaan Saksaa sodassa Neuvostoliittoa vastaan vaan että se päinvastoin tulisi pysyttäytymään sodan ulkopuolella ja vastustamaan Saksan todennäköistä maihinnousua.

Holstin tulisi neuvotella näistä asioista henkilökohtaisesti vain Jartsevin kanssa, koska ne salattaisiin hänen esimiehiltään Derevjanskilta ja Austrinilta.

Kysymys oli todella vakavista asioista, ja Holsti oli hämmentynyt.

Varsinaisiin neuvotteluihin ryhtymisen hän torjui vedoten siihen, ettei hän voinut niihin antautua ilman presidentin antamia valtuuksia. Jartsev lienee ehdottanut myös presidentin tapaamista, mutta sen Holsti torjui vedoten siihen, että presidentti oli sairaana.

Uusi tapaaminen sovittiin seuraavaksi lauantaiksi 16.4. Jartsev oli korostanut asian erittäin suurta luottamuksellisuutta ja toivonut asiasta tietävän vain Holstin, Cajanderin ja Kallion.

Holstin tarkoituksena oli informoida asiasta presidenttiä heti, koska hän samana päivänä _laatimassaan kirjeessä totesi tapaavansa sairaana olevan presidentin muutaman päivän sisällä. Muuten hän oli hämmentynyt ja epäluuloinenkin, koska oletti Jartsevin käynnin liittyvän parhaillaan menossa oleviin Helsingin vapautumisen 20-vuotisjuhlallisuuksiin, joissa saksalaisilla oli näkyvä osansa.

Muistelmissaan Holsti, joka suhtautui itsekin varsin kielteisesti suurelliseen saksalaisjuhlintaan, kirjoitti saksalaisjuhlinnan, hallituksen jäsenten ja sotilaspiirien erimielisyyksien ja paisuttelujen antaneen aiheen siihen, että »Jartsev aloitti juonittelunsa».

Holsti keskusteli ennen Jartsevin uutta tapaamista Cajanderin kanssa. Sen sijaan presidenttiä hän ei heti ilmeisesti informoinut aikomuksestaan huolimatta. Juhani Suomi arvelee Cajanderin vaikuttaneen siihen, ettei presidenttiä otettu tuossa vaiheessa mukaan keskusteluihin. Cajander oli tunnetusti kiinnostunut ulkopolitiikasta ja halusi pitää ohjat käsissään. Presidentin terveydentilan takia olisi kyllä ollut mahdollista neuvotella vaikkapa heti. Omaan päiväkirjaansa Kallio merkitsi yleisvointinsa 15. ja 16.4. hyväksi, ja kun pieni leikkauskin tehtiin paikallispuudutuksessa, hän pystyi kyllä koko ajan keskustelemaan.

Kun Jartsev 16.4. tiedusteli Holstilta uudelleen mahdollisuutta presidentin tapaamiseen, Holsti torjui sen vedoten sairauteen. Cajanderin Jartsev tapasi 21.4., ja keskustelu sujui jäykästi.

Jartsev odotti Cajanderin tekevän aloitteita, mihin tämä ei ollut lainkaan valmistautunut, ja molemmin puolin hämmentyneet ja ärtyneet neuvottelijat erosivat sopimatta jatkotapaamisesta.

Holsti ja Cajander arvioivat tilanteen väärin. He eivät ymmärtäneet Jartsevin todellista asemaa nimenomaan suhteessa viralliseen diplomatiaan. Myöskään neuvostohallituksen motiiveja ei ymmärretty.

Jartsevhan esitti oikeastaan samaa, josta jo aikaisemmin oli puhuttu mm. Holstin Moskovan-vierailun yhteydessä. Holsti puhuu muistelmissaan Jartsevista juonittelijana, jonka tarkoituksena oli saada »muutamien harvojen johtavien henkilöiden nimissä takeita siitä, että Suomi tulee edelleenkin noudattamaan täysin itsenäistä ulkopolitiikkaa ja puolustautuisi kolmannen vallan mahdollisia yrityksiä vastaan käyttää Suomen aluetta hyökkäykseen Venäjää vastaan». Kun presidentti ja pääministeri olivat saaneet tietää tästä Jartsevin esityksestä ja antaneet hänelle luvan välittää nämä takeet suullisesti ja kun asia oli jäänyt siihen, hän arveli asian olevan kunnossa.

Holsti oli siis informoinut myös presidenttiä ja saanut tältä valtuudet saattaa asia kyseisellä lupauksella pois päiväjärjestyksestä.

Aaro Pakaslahti, joka hänkin sai tietää vasta myöhemmin Jartsevista, arvelee Kalliolle jossakin vaiheessa kerrotun asiasta, mutta että mitään varsinaisia neuvotteluja presidentin kanssa ei käyty.

Näin on siis ollut. Holsti kävi Mehiläisen sairaalassa selostamassa presidentille tapahtumaa, ilmeisesti 16. ja 21. päivän välillä. Presidentti ei näytä kiinnittäneen Jartsevin tapaukseen erityistä huomiota, eikä hän mainitse — tosin tältä ajalta muutenkin niukoissa — muistiinpanoissaan kertaakaan Jartsevin nimeä. Holstin muistelmien mukaan Kallio on ottanut asiaan kantaa sikäli, että antoi Holstille valtuudet myönteiseen vastaukseen.

Sillä ei ole merkitystä, kuinka tarkoin Holsti Jartsevin käynnin ja hänen asiansa selosti. Kallio joka tapauksessa luotti Holstin arvioon. Jartsevin tapaus oli ulkopolitiikan käytännön arkirutiineja, joiden hoitaminen kuului ulkoministerille, arvelivat molemmat.

Holsti tiedotti Jartsevin käynnistä ja ehdotuksesta myös Ruotsin ja Englannin ulkoministereille. Ruotsin-lähettiläälle von Heidenstamille Holsti kertoi luottamuksellisesti, ettei aikonut palata asiaan ennen kuin 16.5. järjestettävien vapaussodan päättymisen 20-vuotisjuhlallisuuksien jälkeen. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle Holsti 26.4.1938 kertoi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehittyvän myönteisesti ja vaikeuksien olevan väistymässä.

Yhteys Jartseviin katkesi 21.4., eivätkä suomalaiset ottaneet yhteyttä. Kesäkuun puolivälistä Jartsev alkoi hankkiutua uudelleen kontaktiin käyttäen nyt välittäjänä pääministerin sihteeriä Arvo Inkilää. Hän tapasi 11.7. uudelleen Cajanderin, joka suostui kohtaamiseen keskusteltuaan asiasta Uuno Hannulan ja Väinö Voionmaan kanssa, kumpikin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäseniä.

Tulokset jäivät taas laihoiksi. Cajander kieltäytyi lausumasta edes periaatteellista kantaansa ennen kuin oli keskustellut valtioneuvoston jäsenten, erityisesti tuolloin Yhdysvalloissa vierailulla olevan ulkoministerin kanssa.

Keskustelut käynnistyivät kuitenkin uudelleen jo ennen Holstin paluuta, ja nyt neuvotteluja alkoi hoitaa valtiovarainministeri Tanner.

Cajander katsoi tarvittavan nimenomaan lakimiestä. Lisäksi Tannerilla oli kokemusta jo Tarton neuvottelijana. Tanner sai tietää koko asiasta tuolloin, heinäkuun lopulla, ensi kerran. Tanner ja Jartsev tapasivat kolmesti, 30.7., 5.8. ja 11.8. Näistä keskusteluista tiesivät ilmeisesti vain Cajander ja Tanner. Kallio oli sairaana.

28.7. puhjennut keuhkotulehdus piti kuumetta yllä 6.8. saakka ja potilas oli Kultarannassa. Paitsi että oma terveydentila horjui presidentin huomio oli kiinnittynyt myös tyttären sairauteen, joka paheni tuolloin lopullisesti. Presidentinistunnot 11. ja 12.8., siis juuri Tannerin neuvottelujen jälkeen, pidettiin Cajanderin johdolla, kun Kallio ei jaksanut niihin osallistua. Hän lienee tässä vaiheessa ollut täysin tietämätön Jartsevin kanssa käydyistä keskusteluista.

Tästä vaiheesta oli tietämätön myös ulkoministeri, joka paheksui jyrkästi neuvottelujen jatkamista ilman häntä ja moitti ankarasti Tanneria toimimisesta »ilman presidentin laillisesti sitomaa valtuutusta>_ ja.-taitamattomuudesta, Holsti lienee moittinut varsinkin sitä ehdotusta, jonka Cajander ja Tanner tekivät Jartseville 11.8. ja johon Jartsev 18.8. toi Moskovan vastaehdotuksen. Tanner lausui jo Jartsevin ehdotuksen saatuaan, ettei sitä luultavasti tultaisi hyväksymään ja kertoo muistelmissaan, että asia käsiteltiin hallituksessa ja että hallitus kokonaisuudessaan oli Jartseville myöhemmin, 29.8. annetun kielteisen vastauksen takana. Juhani Suomi arvelee kuitenkin, että koko Moskovan ehdotus ei ollutkaan muiden kuin Cajanderin ja Tannerin tiedossa. Hän olettaa kuitenkin, että tässä vaiheessa valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan muita jäseniä valistettiin ja että ainakin Mannerheim sai tietää asiasta — oletettavasti myös presidentti, jota ulkoministeri ei olisi jättänyt informoimatta, vaikka Cajander ja Tanner olisivatkin.

Kallio oli tuolloin jo sairaudestaan täysin toipunut, joten mitään esteitä selostaa hänelle asioita ei ollut. Jartseville annettu torjuva vastaus herätti neuvostoliittolaisissa lehdissä kiivasta kritiikkiä Suomea kohtaan, tai kielteiseksi reaktio ainakin Suomessa tulkittiin. Izvestija korosti 3.9., että Pohjoismaiden puolueettomuus itse asiassa palveli Saksan tavoitteita, ja Pravdassa oli jo 9.7. valitettu, että »kumartelupolitiikka fasistista Saksaa kohtaan, samoin kuin fasistinuorison suosiminen omassa maassa jatkuvat nykyisen Kallion ja Cajanderin hallituksenkin aikana». Cajander piti 8.9. yleisradiossa puheen, jossa oli Neuvostoliittoon päin sovitteleva ja Saksaa torjuva sävy. Jartsev kävi — ehkä puheen sävyn vuoksi — vielä kerran Tannerin luona 15.9. korostamassa, että ratkaisu oli nyt suomalaisten. Tyytymättömänä hän palasi Moskovaan.

Neuvottelut Jartsevin kanssa päättyvät

Jartsevin tehtävänä oli, kuten Keijo Korhonen sanoo, Holstin vierailun avaaman toimintalinjan kehittäminen. Se ei onnistunut.

Suomalaiset katsoivat pohjoismaisen puolueettomuutensa riittävän Neuvostoliitolle takuuksi, ettei sen aluetta tehtäisi Saksan hyökkäystukikohdaksi.

Neuvostoliitolle se ei riittänyt. Takaamaton tai kontrolloimaton puolueettomuus ei sen mielestä ollut tarpeeksi, vaan se itse asiassa palvelisi Saksan pyrkimyksiä, ja tätä käsitystä tuki Saksan oma, pohjoismaista puolueettomuutta kannattava näkemys.

Neuvostoliitto vastusti, Saksa kannatti Ahvenanmaan linnoittamista.

Munchenin sopimus länsivaltain ja Saksan kesken 30.9.1938 muutti radikaalisti Neuvostoliiton suurpoliittista asemaa. Se oli jätetty neuvottelujen ulkopuolelle, ja se saattoi täydellä syyllä uskoa, että länsivallat aikoivat sallia Hitlerin hyökkäyksen Tgekkoslovakian jälkeen Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton usko monenvälisun liitto- ja takuujärjestelmiin romahti. Tilalle tulivat kahdenväliset sopimukset välivyöhykkeen maiden kanssa, ja siitähän Jartsevin yrityksissä oli kyse.

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita Munchenin sopimus ja Tgekkoslovakian kriisi sivusivat vain lievästi. Tammisaaren, Hangon ja Suursaaren luona nähtiin kyllä 29.9. neuvostolaivaston osastoja ja Suomen aluevesiä loukattiin, mutta kriisi meni ohi, eikä Suomen ulkoministeriön suunnittelemiin diplomaattisiin toimiin eri maiden hallitusten kanssa mahdollisen sodan varalle tarvinnut ryhtyä. Presidentti, jonka tytär kuoli juuri tuon ns. syyskuun kriisin aikaan, ei liene ottanut erityistä kantaa tapahtumiin.

Jartsev palasi Suomeen tehtäväänsä jatkamaan lokakuun alussa ja sai havaita, etteivät suomalaiset olleet tehneet asiassa tällä välin mitään ja että heidän neuvotteluasenteensa olivat pikemminkin jäykistyneet. Suomessa monet pitivät Mönchenin tulosta Suomen kannalta menestyksenä, koska se heikensi Neuvostoliiton asemaa.

Jartsev tapasi useita kertoja, ensimmäisen kerran 3.10., Holstin, joka oli ollut pitkään sivussa kotimaan tapahtumista Kansainliiton istunnossa Genevessä. 13.10. Suomen hallitus antoi Neuvostoliiton lehdistön uhkailunkin säestämänä Jartsevin vaatiman vastauksen elokuun ehdotuksiin. Vastaus oli kohta kohdalta kielteinen, koska vaatimusten hyväksyminen olisi ollut pohjoismaiseen puolueettomuuteen soveltumatonta ja Suomen puolueettomuutta loukkaavaa.

Seurasi hyödytön kinastelu, kun Holsti ja Jartsev toistelivat tuttuja väitteitään. Pääkysymys oli nyt se, pystyikö Suomi kaikissa olosuhteissa puolustamaan alueellista koskemattomuuttaan. Suomalaiset vakuuttivat, että näin oli, Jartsev väitti päinvastaista. Uusi tapaaminen 15.10. ei johtanut mihinkään, ja ennen Jartsevin seuraavaa yhteydenottoa Suomella oli uusi ulkoministeri.

Holsti kävi kesä—heinäkuussa pitkällä Yhdysvaltain-matkalla, jolla hän mm. esitti presidentin tervehdyksen New Yorkissa pidetyssä Delawaren siirtokunnan perustamisen 300-vuotisjuhlassa.

Sieltä palatessaan hän teki epäviralliset vierailut Lontooseen ja Pariisiin ja sai hallituksen ohjeet vierailla myös Berliinissä. Matka lykkäytyi tuolloin saksalaisten pyynnöstä, koska ulkoministeri Ribbentrop oli lomalla. Vierailu ei toteutunut myöhemminkään, varsin selvästi Holstin haluttomuuden vuoksi, mihin vaikutti saksalaisten häntä yhä ankarammin arvosteleva asenne. Valtiosihteeri von Weizsäcker kertoi Suomen Berliinin-lähettiläälle Holstin syyllistyneen alkoholin vaikutuksen alaisena 26.9. Kansainliiton yleiskokouksessa valtakunnankansleriin ja Saksan hallitukseen kohdistuviin tärkeisiin solvauksiin. Siksipä ei olisi olemassa minkäänlaisia mahdollisuuksia hyvien suhteiden aikaansaamiseen Saksan ja Suomen välille niin kauan kuin Holsti olisi paikallaan. Lähettiläs Wuorimaa tiedotti asiasta 5.11. Holstille, joka kiisti tietojen todenperäisyyden ja kävi 7.11.1938, heti seuraavana maanantaina selvittämässä paljastusten sisältöä presidentti Kalliolle. Wuorimaa laati 7.11. saksalaisten esittämistä syytöksistä salaisen raportin, jonka hän osoitti presidentille ja hallitukselle. Siinä hän mm. totesi, ettei Saksa luottanut Holstiin ja että Suomen edut näyttivät sen vuoksi vaarantuvan. Saksan lähetystö osoitti mieltään Holstia vastaan mm. boikotoimalla tämän 15.11. koko diplomaattikunnalle järjestämiä diplomaattitanssiaisia.

Holsti pyysi 12.11.1938 eroa. Neljä päivää myöhemmin Kallio myönsi eron ja määräsi samalla Väinö Voionmaan hoitamaan toistaiseksi ulkoministerin tehtäviä. Hallituksessa ei Holstin eroa vastustettu, vaan Cajander ryhtyi heti tiedustelemaan hänelle sopivaa seuraajaa.

Holsti ilmoitti eronpyyntönsä perusteeksi terveydelliset ja taloudelliset syyt, jotka molemmat olivat todellisia. Ulkoministerinä hänen palkkatulonsa olivat pienemmät kuin lähettilään tulot, ja hänellä oli veroepäselvyyksiä. Holstilla oli myös riitoja diplomaattinimityksistä kollegojensa kanssa, ja ulkoasianhallinnossa oli monenlaisia kiistoja. Holstin asema horjui jo kuukausia ennen eroa. Ilmeisesti kuitenkin Saksan painostus, johon lähettiläs Wuorimaa selvästi yhtyi, vaikutti hallituksen lopulliseen ratkaisuun.

Holsti oli ollut Kallion luottomies. Presidentti ei kuitenkaan näytä millään tavalla puuttuneen tapausten kulkuun. Pääsyy oli se, että Holsti pyysi eroa itse ja esitti muita syitä eroonsa kuin painostuksen. Epäilemättä sekin, että Holstin »syytekirjeen» laatijana oli Aarne Wuorimaa, joka kuului Kallion diplomaattikirjeenvaihtajiin ja oli hänen ystävänsä A. 0. Wuorimaan poika, on vaikuttanut siihen, että hän otti myös moitteet vakavasti — Holstin heikkouksista hän ei toki ollut koskaan ollut tietämätön. Holstin ero oli sitä paitsi aivan kunniallinen. Presidentti järjesti 15.12.1938 Holstin kunniaksi juhlapäivälliset, joilla valtioneuvosto oli mukana. Siellä Kallio puhui Holstille pitkään ja korosti hänen monia suuria ansioitaan lämpimästi.66 Presidentin taipumisesta ulkopoliittiseen linjanmuutokseen ei ollut kysymys.

Holstin seuraajaehdokkaita oli useitakin, ja heistä seuloutui Eljas Erkko, Helsingin Sanomien omistaja-päätoimittaja, jolla oli diplomaatin tausta ja lyhyt ministerikokemuskin Sunilan toisessa hallituksessa. Erkko oli länsivaltoihin suuntautunut anglofiili, kuten edeltäjänsäkin, joten siltä osin ei mitään myönnytystä Saksan suuntaan tehty. Neuvostoliittoon Erkko suhtautui vielä viileämmin kuin edeltäjänsä. Hän oli pohjoismaisen suuntauksen innokas kannattaja.

Jartsevin ohjelman kannalta Erkon valinta oli tappio. Erkko oli määrätietoinen, tarmokas johtaja, joka tahtoi tulla todella johtamaan ulkopolitiikkaa. Kun Cajander tiedusteli 7.12. häntä toimeen, hän esitti seuraavana päivänä ehtonsa, jotka sisälsivät mm. sen, että asioiden hoito ulkomaitten kanssa tapahtuisi yksinomaan ulkoministeriön välityksellä. Se tarkoitti sitä, että ulkoministerillä olisi todellinen määräysvalta ulkopolitiikan alalla.

Käytännössä kysymys oli siitä, että Cajanderin puuttuminen ulkoasioihin loppuisi. Presidentin osuus oli ollut siihenkin asti etäinen.

Erkko oli ulkoministerinä Cajanderin ehdokas, mutta Kalliolla ei ollut mitään häntä vastaan. Erkko osoittautui ulkoministerinä kyllä hyvin itsetietoiseksi henkilöksi, joka varjeli reviiriään mustasukkaisesti ja oli taipuvainen ohittamaan sekä pääministerin että presidentin asiain hoidossa, eräissä tapauksissa tietoja salaten ja jopa epäkunnioittavasti esiintyen.69 Tammikuussa 1939 presidentin sairastumisen takia ulkoasiain hoito keskittyi vieläkin täydellisemmin Erkolle.

Kallio oli siitä huolimatta Erkkoon tyytyväinen. Hän oli työkykyinen ja ammattitaitoinen, eikä Kallion näkemys poikennut Erkon linjasta.

Jartsev-neuvottelut siirtyivät Moskovaan. Holsti ja Jartsev olivat tuloksettomissa keskusteluissaan sopineet, että maiden kauppasuhteista neuvoteltaisiin Suomen Moskovan lähetystötalon vihkiäisjuhlien yhteydessä joulukuussa ja samalla jatkettaisiin salaisesti poliittisia neuvotteluja. Suomalaiset (Pakaslahti, kansliapäällikkö Urho Toivola, ministeri Salovaara, vuorineuvos Matti Viljanen) tapasivat Neuvostoliiton huippujohtoon kuuluneen Anastas Mikojanin, joka oli huomattavasti kiinnostuneempi poliittisista kuin kaupallisista suhteista. Kummassakaan ei edetty.

Vuosi 1938 loppui huolestuttavissa merkeissä. Se heijastui myös tasavallan presidentin uudenvuoden puheesta. Hän kyllä viittasi menestykseen parlamentaarisessa elämässä, valtiontaloudessa ja kansantaloudessa. Viimeksi mainittua varjosti vain kauppavaihdon kääntyminen tappiolliseksi ensi kerran sitten vuoden 1928, mutta se oli pientä verrattuna suureen edistykseen. Sen sijaan kansainvälinen kehitys huolestutti. Vaikka Suomella olikin hyvät ja luottamukselliset suhteet kaikkien kansojen kanssa ja se oli kyennyt pysyttelemään kaikkien kansainvälisten ristiriitojen ulkopuolella, oli huoleen aihetta. Espanja, Itävalta ja Tsekkoslovakia osoittivat Kansainliiton voimattomuuden. Suomi oli ollut Kansainliiton uskollinen jäsen siihen asti, kun »kävi ilmi, ettei liitto kykene vaikuttamaan kansojen välisten ristiriitojen ratkaisuun». Sen jälkeen Suomi oli ottanut harkintavapauden pakotteiden soveltamisessa ja omaksunut muiden Pohjoismaiden jo aikaisemmin omaksuman kannan. »Täten Suomi on tässäkin suhteessa lujittanut ennen omaksumaansa skandinaavista suuntautumista ja yhteistoimintaa sekä puolueettomuuspolitiikkansa perusteita.» Idänsuhteista presidentti ei nyt maininnut erikseen — eikä niistä olisi ollut paljon mainittavaakaan tällaisessa puheessa. Vielä ei ollut aika herätellä yleistä mielenkiintoa.

Alkuvuosi 1939 meni presidentin kannalta rauhallisesti. Kallio hoiti normaaleja rutiineja lähettiläskäynteineen — Derevjanski kävi kohteliaisuuskäynnillä 12.1.1939 — ja diplomaattikutsuineen.

Yhteydenotoissa Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli tauko. Suuria linjoja hoiti Erkko, jonka otteet olivat paljon suoraviivaisemmat kuin Holstin. Ensi töikseen hän lopetti keskustelut Jartsevin kanssa.

Suurpolitiikka muuttui alkuvuodesta 1939 jälleen. Eristetty ja länsivaltain pettämäksi itsensä tunteva Neuvostoliitto katsoi olevansa vapaa »omaan Muncheniinsä» Saksan kanssa. Stalin vihjaisi siihen jo 10.3.1939. Samassa puheessaan Stalin totesi Neuvostoliiton kiinnittävän erityistä huomiota rajanaapureinaan oleviin kansoihin, joiden kanssa Neuvostoliitto pitäisi yllä rauhallisia, läheisiä ja ystävällisiä suhteita niin kauan kuin ne eivät yritä suoraan tai välillisesti loukata Neuvostoliiton rajojen koskemattomuutta. Tulkintaoikeus kuului Neuvostoliitolle. Latvialle ja Virolle Neuvostoliitto lähetti 28.3.1939 ilmoituksen, jossa se totesi takaavansa näiden maiden täyden itsenäisyyden.

Suomen suhteen meneteltiin toisin. Mikojan olikin nimenomaan sanonut Yrjö-Koskiselle, ettei Neuvostoliitto pitänyt Suomea samanlaisena pikkutekijänä kuin Baltian maita. Suomen kanssa pyrittiin vielä kerran kahdenväliseen sopimukseen, joka tarpeetonta hälyä herättämättä antaisi Neuvostoliitolle sen tarvitsemat ja sen yksin valvomat takeet. Operaatio alkoi samaan aikaan Helsingissä ja Moskovassa. Jartsev pyrki ja pääsi Erkon puheille. Litvinov kutsui Suomen-lähettilään puheilleen 5.3.1939. »Erkko käsitteli Jartsevia kuin päätoimittaja kehnoa juttua kauppaavaa senttaria», luonnehti Keijo Korhonen diplomaattien tapaamista. Jartsev pyysi vastausta neljään kysymykseen: Suomen halua puolustautua hyökkääjää vastaan, Ahvenanmaan linnoittamista siten, että myös Saksaa estetään pääsemästä saarille, sotatarvikkeiden ostoja Neuvostoliitosta ja Suursaaren linnoittamista Suomenlahden sulkemiseksi. Erkko vastasi Suomen olevan puolueeton ja puolustautuvan jokaista hyökkääjää vastaan ja saman koskevan myös Ahvenanmaata. Sotatarvikkeita se ostaisi mistä vain sopi. Tarton rauhansopimus neutralisoi Suursaaren, jonka vuoksi Suomi ei antaisi takeita, mutta ei myöskään sallisi minkään valtion linnoittaa saarta eikä tekisi sitä itsekään. Saaren voisi linnoittaa vain Suomi omien suunnitelmien mukaisesti.

Pettynyt Jartsev totesi Neuvostoliiton haluavan, että asiasta neuvoteltaisiin, ja huomasi, ettei Suomen hallitus ollut edes valmistellut asiaa. Neuvostoliitolle oli erittäin tärkeää saada takeet Suomen todellisesta puolueettomuudesta, jolloin Neuvostoliitto puolestaan antaisi takeet omista aikeistaan Suomea kohtaan ja varmistaisi sen itsenäisyyden.

Lopuksi Jartsev totesi olleensa tähän asti keskustelujen »Schwarzer Mann», Musta Pekka. Tämän jälkeen hänellä ei olisi niiden kanssa tekemistä.

Litvinov esitti seuraavana päivänä Moskovassa Yrjö-Koskiselle Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin vuokraamista Neuvostoliitolle linnoittamattomiksi havaintopaikoiksi 30 vuoden ajaksi. Tämä vaikuttaisi edullisesti myös Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisuun, hän vihjaisi.94

Suomi torjui ehdotuksen »täysin järjettömänä», kuten jo lähettiläs sitä luonnehti. Johtavista suomalaisista vain marsalkka Mannerheim osoitti merkittävästi yleislinjasta poikkeavaa joustavuutta.

Mannerheimin käsityksen mukaan Suomi ei selviytyisi kehnosti varustautuneena sotilaallisesta konfliktista, ja kun Suomenlahden saaret olivat hänen mielestään puolustuksen kannalta vähämerkityksellisiä, hän suositteli Erkolle, Cajanderille ja Kalliolle niistä luopumista sovun hintana. Mannerheim keskusteli asiasta henkilökohtaisesti presidentin kanssa, mikä ei kuitenkaan johtanut tämän mielipiteiden muuttumiseen.

Neuvostoliitto teki vielä yhden yrityksen lähettämällä entisen Helsingin-lähettiläänsä Boris Steinin Erkon luo. Neuvottelu 13.3.1939 oli yhtä tyly kuin viimeinen keskustelu Jartsevin kanssa.

Stein ja Erkko tapasivat yhteensä viidesti, mutta yhteistä pohjaa ei ollut. Suomi ei neuvottelisi valtioalueensa osista, oli Erkon järkkymätön kanta. Mikojan ilmoitti 22.3., ettei neuvostohallitus allekirjoittaisi valmiiksi neuvoteltua kauppasopimusta ennen poliittisten suhteiden selviämistä, ja suomalaiset matkustivat Erkon määräyksestä kotiin. Stein jätti 6.4. Erkolle jäähyväiset todeten, ettei neuvostohallitus ollut luopunut vaatimuksistaan saariin, koska asian ratkaiseminen oli sille tärkeä turvallisuuskysymys.

Yrjö-Koskinen jätti vielä 8.4. Litvinoville luonnoksen nootiksi, jolla Suomi vakuuttaisi puolueettomuuttaan. Litvinov lupasi tutkia tekstiä ja palata asiaan. Siihen palattiin lokakuussa 1939. Suomen ulkopolitiikka oli ilmiselvästi törmäyskurssilla.