Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Epäröivä ehdokas

Vuoden 1937 presidentinvaali ratkaistiin jo syyskuussa 1936 jolloin P. E. Svinhufvudin mahdollisuudet tulla valituksi uudelleen mitätöityivät. Torjuttuaan vastoin jo antamaansa lupausta sosiaalidemokraatit hallitusvastuusta hän menetti mahdollisuutensa saada näiden hyväksymisen, ja SDP työskenteli viimeistään syyskuusta 1936 kaikin voimin presidentinvaihdoksen hyväksi. Tämä antoi tilaisuuden myös maalaisliiton ehdokkaalle. Kyösti Kallion valinta tasavallan neljänneksi presidentiksi kytkeytyi sisäpolitiikan valtasuhteiden perustavaa laatua olevaan muutokseen. Toisaalta tämä muutos ja sen tarve vaikuttivat hänen valintaansa, ja toisaalta hänen toimintansa ennen vaalia ja sen jälkeen sinetöivät tämän muutoksen, joskaan hän ei ollut erityisen aktiivinen missään vaiheessa. Vastustamatta oleminen riitti.

Puolueet toimivat vuoden 1937 presidentinvaalien edellä avoimesti, toisin kuin edellisellä kerralla, eikä mistään yllätyksistä ehdokasasettelussa voi puhua. SDP:n puoluetoimikunta päätti 7.11.1936 pitämässään kokouksessa ehdottaa puolueneuvostolle, että puolueen presdenttiehdokkaaksi asetettaisiin Väinö Tanner, kuten kuutta vuotta aikaisemminkin. Edistyspuolueessa keskusteltiin Ståhlbergista ja Rydistä, ja puoluevaltuusto päätyi 29.11. pyytämään ehdokkaaksi Ståhlbergia, joka suostui. Hänen ehdokkuuttaan kannattamaan yhtyivät sittemmin Suomen pienviljelijäin puolue, Kansanpuolue ja ruotsalainen vasemmisto. Kokoomus nosti itsestään selvästi ehdokkaakseen istuvan presidentin, joka oli myös halukas, ja hänen ehdokkuudelleen hankittiin laajemminkin tukea. Itsenäisyyspäivänä piti Kansalaistoimikunta-niminen järjestö Helsingissä kokouksen, jossa oli osanottajia kaikista vaalipiireistä ja kaikista porvarillisista puolueista. Sen lähetystö pyysi Svinhufvudia ehdokkaakseen ja sai myöntävän vastauksen. IKL halusi ehdokkaakseen Mannerheimin, mutta tämä ei halunnut lähteä Svinhufvudin kilpailijaksi, jolloin IKL asettui myös tukemaan Svinhufvudin uudelleenvalintaa, kylläkin alkuperäisen ehdokkaansa nimen julkistaen. RKP ei asettanut omaa ehdokasta, vaan jätti

puolueeseen kuuluville valitsijamiesehdokkaille valtuudet kannattaa haluamaansa ehdokasta. Useimmat ilmoittivat julkisesti kannattavansa joko Svinhufvudia tai Ståhlbergia.

Maalaisliitossa ehdokkaan ratkaiseminen ei ollut vaikeampaa kuin muissakaan puolueissa. Puolueen kenttäväki keskusteli presidenttikysymyksestä tietysti jo kauan ennen vaaleja, ja kuuden vuoden takaiset kompuroinnit muistettiin. Päättävissä elimissä presidenttiasia oli ensi kerran esillä keskushallituksen kokouksessa hotelli Tornissa elokuun 12. päivänä 1936, siis jo ennen hallitusratkaisuja ja ennen maalaisliiton ja SDP:n virallisten yhteistyökeskustelujen alkamista. Mukana kokouksessa oli myös Kyösti Kallio.

Keskushallitus ei ollut yksimielinen. Niukkanen olisi halunnut vielä siirtää asian käsittelyn tuonnemmaksi, mutta kun puoluesihteed Toivo Helojärvi korosti välttämättömyyttä ryhtyä ajoissa vaalivalmisteluihin, kokous päätti ottaa sen työjärjestykseen. Tyko Reinikka katsoi, että maalaisliiton ei tulisi asettaa omaa ehdokasta, koska tämä ei kuitenkaan menisi läpi, vaan että yhdessä kokoomuksen ja edistyksen kanssa olisi pyydettävä Svinhufvudia jatkamaan.

Kustaa Hautamäki kertoi Oulun puolessa olevan samanlaista ajattelua, mutta hän halusi vielä jäädä odottelemaan. Muut sitä vastoin olivat oman ehdokkaan kannalla. P. V. Heikkinen olisi kyllä ollut valmis odottamaankin, mutta katsoi maalaisliiton tuloksen jäävän kovin heikoksi, mikäli vaaleissa tuettaisiin vain muiden puolueiden ehdokkaita. Ukko-Pekalla ei ollut enää vetoa maalaisliitossa, arveli puolueen puheenjohtaja. Oman ehdokkaan asettamisen puolesta puhuivat vielä Sallinen, Leinonen, Koivuranta, Vehkaoja, Kekkonen sekä kantaansa täsmentänyt Hautamäki. Kekkonen ehdotti asian ratkaisemista syyskuussa pidettävässä kokouksessa ja korosti, että presidenttikysymys oli yhteydessä puolueen suuntakysymyksen kanssa. Kallio, joka käytti kokouksen viimeisen keskustelupuheenvuoron, oli sitä mieltä, että asia tuli jättää keskushallituksen työvaliokunnan ja eduskuntaryhmän edelleen valmisteltavaksi, jonka jälkeen lisätty keskushallitus saisi tehdä päätöksen. Näin keskushallitus myös päätti.

Oman ehdokkaan nimestä ei kokouksessa ainakaan virallisesti puhuttu. Itsestään selvänä voitiin pitää, että tuo ehdokas olisi Kallio, mikäli tämä itse suostuisi. Jossain määrin Pohjois-Pohjanmaalla puhuttiin myös Pehkosen ehdokkuudesta, mutta se jäi pelkäksi puheeksi. Pehkonen oli jo tapahtumien keskipisteestä syrjässä, kuten Niukkanen Svinhufvudille totesi torjuessaan ajatuksen Pehkosesta hallituksen muodostajana Kallion sijasta. Muita vaihtoehtoja Kalliolle ei ollut. Sunila oli kuolemansairas ja politiikan jättänyt, Relander oli vetäytynyt oman tappionsa jälkeen kokonaan politiikasta.

Muilla ei ollut läheskään Kallion kokemusta tai arvovaltaa.

Maalaisliiton piirikokoukset asettuivat syksyn aikana kaikki oman ehdokkaan nimeämisen kannalle. Ainoa nimi, joka ehdokkaana mainittiin, oli Kyösti Kallio. Puoluekokousta ei tarvittu ehdokasta nimeämään kuten vuonna 1930, vaan keskushallitus teki 1.12.1936 yksimielisen päätöksen esittää seuraavana päivänä kokoontuvalle lisätyn keskushallituksen, eduskuntaryhmän ja sanomalehtien päätoimittajien kokoukselle, että maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi pyydettäisiin Kyösti Kalliota.

P. V. Heikkinen esitteli mainitulle kokoukselle asian. Oma ehdokas oli välttämätön, ja siitä olivat sekä keskushallitus että piirit yksimielisiä. Ehdokkaaksi tulisi pyytää pääministeri Kalliota, jolla »näyttää olevan puolueemme keskuudessa jakamaton kannatus». Heikkisen ehdotus hyväksyttiin keskustelussa, ja yksimielinen kokous valitsi 16-henkisen lähetystön, joka saman tien lähti Kallion luo pyyntöä esittämään.

Lähetystön puolesta puhui Heikkinen; joka esitti Kalliolle puolueen pyynnön suostua sen presidenttiehdokkaaksi. Kallio vastasi valmiiksi kirjoitetulla puheella, jossa hän korosti tehtävän vaativuutta ja tietoisuutta omien kykyjensä rajallisuudesta, mutta myöntyi ehdokkaaksi. Samalla hän korosti, ettei halunnut rajoittaa valitsijamiestensä vapaata harkintaa itse vaalitilanteessa. Saatuaan tiedon myönteisestä vastauksesta kokous päätti vielä esittää presidenttiehdokkaalle pyynnön, että hän kävisi ennen valitsijamiesvaaleja pitämässä ainakin yhden puheen jokaisessa piirijärjestössä tai ainakin jokaisessa maakunnassa.

Kallion vastauspuheenvuoro lähetystölle sisälsi epäröintiä ja varauksia. Lähtikö hän vaalitaisteluun tosimielellä vai vastahakoisesti mahdollisuuksiinsa luottamatta?

Puolueen pyyntö ei tietysti tullut hänelle yllätyksenä, vaan hänellä oli ollut liki puoli vuotta aikaa varautua siihen vastaamaan. Hän oli itse ollut paikalla keskushallituksessa elokuussa, kun oman ehdokkaan asettamisesta oli keskusteltu, ja hän oli suhtautunut hankkeeseen varovasti, mutta ei ollut asettunut vastaan eikä kieltäytynytkään, mihin hänellä olisi ollut jo tuolloin tilaisuus.

Kallio kirjoitti tunteistaan muistikirjaansa heti vastauksensa annettuaan: »Taistelutta itseni kanssa en tätä tehnyt, sillä ymmärsin hyvin, että persoonallisesti minulle olisi kielteinen kanta monessa suhteessa ollut paras, mutta kun maalaisliittolaiset väittivät, että me menetämme arvovaltaamme vaaleissa, ellei ole omaa ehdokasta, niin alistuin. Toivon luonnollisesti, että minua pätevämpi mies valitaan, jolloin maalaisliitto voi ratkaista III äänestyksessä, jossa en ole mukana, tuloksen. Pidän luonnollisena, että tipahdan pois II äänestyksessä, ja vaikka jos joudun III:een Ståhlbergin kanssa, niin häviöni ilokseni on varmin. Enempää en osaa ennustaa, enkä huolta kantaa. Täytyy lupauksensa jälkeen ottaa vastaan, tuli mitä tuli, arvostelun ym. suhteen.»

Arvelut, että Kallion vastaanhangoittelu olisi ollut näyttelemistä ja tarkoitettu vain murtamaan puolueessa ollut vastustus ja Svinhufvudin kannatus, eivät tunnu uskottavilta. Sen uskottavampi ei ole Kallion adjutantin, eversti Aladar Paasosen väite siitä, että Kallion vastahakoisuus olisi murtunut vasta puoluejohdon uhattua asettaa muuten presidenttiehdokkaaksi kenraaliluutnantti Aarne Sihvo.

Kallio epäröi aidosti. Hänen suostumistaan helpotti se, että todellakin näytti siltä, että valituksi tuleminen olisi epätodennäköistä. Hän ei ollut tottunut kieltäytymään vaativista tehtävistä. Hän oli ollut jo kuutta vuotta aikaisemmin ehdokkaana ja siten hän oli henkisesti valmistautunut ottamaan valtionpäämiehen tehtävät hoidettavakseen. Vaikka hän tiesi ja myönsi rajoituksensa, hän tuskin sentään epäili kykyään selviytyä niistä.

Kyösti Kallio oli tuolloin 63-vuotias. Hänellä oli takanaan tavattoman raskas taival. Varsinkin 30-luku oli ollut vaikea. Hänen terveytensä oli kyllä kunnossa, mutta vanhenemisen merkit eivät jääneet huomaamatta enempää häneltä itseltään kuin läheisiltäkään.

Ankara työ ja huolet olivat harmaannuttaneet ja väsyttäneet miestä, hermot olivat joskus kireällä, ystäviä kuoli ja sukupolvenvaihdos kotona tuotti huolta ja turhautumistakin. Toistuvasti hän puhui vaimolleen kaipauksestaan maatyöhön ja lepoon, joihin hän pääsisikin Suomen Pankista parin vuoden kuluttua ja jolloin hän voisi luontevasti jättää myös politikoinnin. »Ruumiillista höltymistä tunnen itsessäni, vaikka olen niin terve mies», valitti Kallio vaimolleen helmikuussa 1934. Kiivas käynti rapuissa hengästytti ja »roskailmojen tulon tunnen rupissani», hän kertoi ja lisäsi kyllä, etteivät nämä oireet onneksi näkyneet muille. Säännöllisellä voimistelemisella, mikäli hän siihen ryhtyisi, oireet varmasti katoaisivat, Kallio arveli. Pikku vaivoja ilmeni: hartioita »repi» toisinaan, mutta aamuvoimistelu auttoi, yskä ja syysmyrskyt painoivat »päätä ja niskaa».

Tammikuussa 1935 Kallio kirjoitti vaimolleen mielenkiintoisesti tunnoistaan. Hänellä oli paljon töitä, kulkulaitoskomitea työllisti tiiviisti ja hänelle vastenmieliset ja vähän pelottavatkin ylimääräiset valtiopäivät lähestyivät. Vaimo oli ollut leikkauksessa, eikä hänenkään terveytensä ollut hyvä. Mies kertoi kaipaavansa vaimonsa läheisyyttä juuri nyt ja toivoi tämän tulevan Helsinkiin pysyvämminkin asumaan. »Monet koettelemukset ovat syövyttäneet ehkä luonteeni särmäiseksi», hän myönsi, mutta arveli yhdessäolon ilman kotihuolia nuorentavan kumpaakin. Ja hän jatkoi: »Kun kestäisimme 2 1/2 vuotta vielä tätä, niin silloin palaisin kotiin ja koettaisin koota itseni vielä nykyistä kokonaisemmaksi.»

Kallio tunsi todella hajottaneensa ja jatkuvasti hajottavansa itseään. Hänellä oli paljon tehtäviä: virka pankissa, eduskuntatyö, valtion komiteat ja toimikunnat, puolue kiistelevine kokouksineen, talouselämän lukuisat johtokunnat ja hallintoneuvostot. Hän matkusti alituiseen, joutui jatkuvasti valmistamaan puheita ja esityksiä, hän seurasi lehdistöä, otti osaa seuraelämään kutsuineen ja päivällisineen. Hänen omat talonsa vaativat edelleen huomiota ja Suomenmaan velat painoivat monta vuotta. Muistikirjaan ilmaantui merkintöjä pistäytymisistä kotona vain viideksi tunniksi.

Hän ei ilmeisesti osannut riittävästi levätä eikä rentoutua, vaan kulutti itseään monissa tehtävissä. Hänen alituinen kiireensä ja rientämisensä paikasta toiseen oli puheenparsi Nivalassa. Miehensä huonon nukkumisen pani merkille vaimo Helsingissä käydessään keväällä 1933. Lanko Heikki Kivimäki kertoo käynnistään Helsingissä vuonna 1936, jolloin hän yöpyi pääministerin luona ja näki tämän työjärjestyksen: vielä aamuyöstä, diplomaattikutsuilta palattuaan Kallio syventyi sanomalehtiin. Lanko kulutti itseään liikaa, oli Kivimäen mielipide.

Kallion poliittista toimintaa koko 1930-luvun puolivälin vuodet leimasi tavallaan odottelu. Hän ei halunnut kiirehtiä oppositiosta, vaan antoi ajan kypsyä. Sama asenne oli yleinen sekä maalaisliitossa että ilmeisesti muissakin puolueissa. Urho Kekkonen, joka aloitti juuri tuolloin oman uransa puoluepolitiikassa, aisti tämän paikallaan polkemisen ja voimattomuuden tunnun ja kuvasi sitä muistelmissaan osuvasti: »pula-aika oli lyönyt suomalaista kansaa niin odottamatta, rajusti ja pitkään, että vähäinenkin olojen kohentuminen tuntui taivaan lahjalta.» Kun pula-aika joka tapauksessa vähitellen helpotti ja vuosikymmenen alun raju kuohunta oli vaimentunut ja saatiin elää rauhassa, varottiin jyrkkiä otteita. Tämä asenne oli hyvin vahva Kalliolla ja enimmäkseen hänen ikäpolvellaan.

Oli totuttu antamaan asioiden kulkea itsekseen, kun ne näyttivät kulkevan oikeaan suuntaan, vaikkapa hitaastikin. Energisessä ja toimintatarmoisessa Kalliossa tämä paikallaan polkeminen näkyi ahkeroimisessa monella suunnalla, itseään hajottaenkin, samalla kun päämääränä kangasteli yhä useammin pelkkä vanhuudenlepo.

Kallio ei pyrkinyt puolueensa presidenttiehdokkaaksi, mutta suostui kun pyydettiin. Vaikka mainittu päiväkirjamerkintä olla tuloksesta huolta kantamatta voi olla myös pettymykseen varautumista — siitähän hänellä oli kokemusta kuuden vuoden takaa — oli se varmasti enemmän täyttä totta. Kalliolle oli nuorena ennustettu suurta tulevaisuutta, nimittäin Leo Mechelin oli vuonna 1913 kutsuttanut 40-vuotiaan kansanedustajan sairasvuoteelleen kuulemaan, että hän oli nähnyt Kallion Suomen historian merkittävässä tehtävässä. Mechelin halusi kertoa tämän siksi, ettei Kallio epäröisi silloin kun näky mahdollisesti toteutuisi.

Ajan tavan mukaan Kalliokaan ei ollut enteisiin tai uniin kokonaan uskomatta, ja hänen kotiväessään selvänäkemistä esiintyi paljon. Mechelinin näky on epäilemättä käväissyt myös Kallion mielessä.

Kyösti Kallio lähti presidenttikilpaan epäröiden. Mitään vaalitaistelua ehdokkaiden kesken ei käyty, eikä puoluehallituksen ehdotusta puhekierroksesta toteutettu. Muut tekivät pääosan siitä työstä, joka teki Kalliosta presidentin.

Presidentinvaali punamullan ja kielisovun varjossa

Valitsijamiesvaalien asetelma oli samankaltainen kuin kuusi vuotta aikaisemmin. Pääehdokkaita olivat Svinhufvud ja Ståhlberg. Kallioon eivät uskoneet kuin omat joukot eivätkä nekään täydellisesti, ja Tannerin tiedettiin kokoavan valitsijoita lähinnä Ståhlbergille — SDP:n ja maalaisliiton edellisen syksyn neuvottelut eivät olleet yleisessä tiedossa.

Tammikuun 15. ja 16. päivänä toimitetuissa vaaleissa äänestys oli vilkkaampaa kuin kaksissa aikaisemmissa ja äänestysprosentti nousi nyt 57,8:aan. Maaseudulla äänestettiin tuntuvasti laiskemmin kuin kaupungeissa (65,6 prosenttia, 55,5 prosenttia). Puolueena parhaiten menestyi SDP, jonka listat kokosivat Tannerille 95 valitsijamiestä. Se oli kyllä vähemmän kuin sosiaalidemokraattien osuus olisi eduskuntavaalien perusteella ollut (nyt 30,7 prosenttia, eduskuntavaaleissa 38,6 prosenttia) mutta selvästi enemmän kuin kuutta vuotta aikaisemmin. Tämä taas heijastui Ståhlbergin vaaliliiton tulokseen, joka jäi kaikkiaan 56 valitsijamieheen.

Suuri joukko sosiaalidemokraatteja, jotka olivat edellisissä vaaleissa äänestäneet Ståhlbergia, äänestivät nyt Tanneria. Svinhufvudin vaaliliitot menestyivät hyvin. Lähinnä kokoomuslaisista koostuvat ns. yleiset vaaliliitot saivat 63 valitsijamiestä ja IKL:n listat 23. Ruotsalaisen kansanpuolueen 25 valitsijamiestä jakautuivat Svinhufvudin ja Ståhlbergin kannattajiin siten, että edellistä kannatti 8 ja jälkimmäistä 17.

Maalaisliitto menestyi valitsijamiesvaaleissa huononpuoleisesti. Puolueen ääniosuus oli 16,6 prosenttia, kun se edellisen kesän eduskuntavaaleissa oli ollut 22,4. Valitsijamiehiä Kalliolle kertyi 56, kun heitä eduskuntavaalien tuloksella olisi valittu 79-80. Valitsijamiesten määrä jäi 15 pienemmäksi kuin vuoden 1931 vaaleissa.

Varsinkin Etelä-Suomessa vaalit menivät heikosti. Uudeltamaalta ei päässyt ainuttakaan Kallion valitsijaa, Turun eteläisessä yksi ja pohjoisessa kaksi, mutta Hämeen eteläisessä ei ketään. Jokaisessa mainituista vaalipiireistä menetettiin paikka edellisistä valitsijamiesvaaleista.

Tappioita tuli sielläkin, missä maalaisliiton kannatus oli vankempi. Viipurin läntisessä ja Vaasan eteläisessä vaalipiirissä menetettiin kummassakin kaksi paikkaa, Viipurin itäisessä yksi ja Kallion omassa Oulun eteläisessä yksi. Yhden paikan menetys koettiin myös Mikkelin, Vaasan itäisen ja pohjoisen vaalipiireissä. Vain Kuopion molemmissa, Oulun pohjoisessa ja Lapissa Kallion vaaliliitto pääsi samaan kuin edellisellä kerralla.

Vaatimattomaan tulokseen vaikutti monta seikkaa. Tärkein oli tietysti se, että yleisesti arveltiin Kallion kuitenkin jäävän valitsematta, jolloin osa maalaisliittolaisista äänesti suoraan suosikkejaan, joko Svinhufvudia tai Stählbergia, joista varsinkin edellisellä oli melkoisesti kannatusta maalaisliiton näkyvässäkin väessä. Huhuja maalaisliittolaisten siirtymisestä joukolla Svinhufvudin kannalle oli olemassa, mm. Hjalmar J. Procope vakuutti Paasikivelle 2.1. »erittäin luottamuksellisesti kerrotun», että Karjalan maalaisliittolaiset olisivat päättäneet toisessa äänestyksessä äänestää Svinhufvudia.

»Maalaisliittolaiset alkavat olla yhä enemmän Pekkaan päin kallellaan — tai ainakin poispäin Stählbergista», arveli kokoomuksen harmaa eminenssi K. N. Rantakari Paasikivelle 7.1. juteltuaan P. V. Heikkisen kanssa edellisenä päivänä. Muutamat johtavat maalaisliittolaiset kannattivat joko julkisesti tai salaisesti Svinhufvudia. E. Y. Pehkosen kanta ei ollut julkinen, sen sijaan Satakunnassa entinen edistyspuoluelainen ministeri, nyttemmin maalaisliittolaisen Lalli-lehden johtoelimiin kuuluva osuusmeijerimies, eversti K. J. M. Collan oli Svinhufvudin valitsijamiesehdokkaana, mikä aiheutti siellä sekaannusta. Valitsijamiesten hajaannus edellisellä kerralla aiheutti hämminkiä.

Kallio kirjasi tulokset muistikirjaansa ja luonnehti tilannetta sekavaksi. »Sanomalehdet valavat kannuja, mutta tilanne jäi niin sekavaksi, ettei kukaan voi sanoa kuka tulee presidentiksi», hän kirjoitti ja viittasi sanomalehtileikkeisiin, joita hän kokosi, todeten niiden antavan »tilanteen sekavuudesta erinomaisen kuvan». Jos hänellä oli ollut toiveita tulla valituksi, ne eivät enempää vahvistuneet kuin heikentyneetkään.

Selvänä voitiin pitää, että Svinhufvudin kannattajat pitäisivät kiinni ehdokkaastaan loppuun asti, ja yhtä selvänä, että Tannerin valitsijamiehet tukisivat sitä, jolla arvelisivat olevan parhaat edellytykset voittaa Svinhufvud. Sosiaalidemokraatit olivat ratkaisevassa asemassa, koska heidän kantansa ratkaisisi, olisiko Svinhufvudin päävaihtoehto Ståhlberg vai Kallio. Ståhlberg olisi ollut heille mieluisampi, mutta tämän heikohko vaalitulos ja toisaalta punamultaneuvottelut maalaisliiton kanssa saivat myös Kalliovaihtoehdon tuntumaan mahdolliselta. Maalaisliittolainen lehdistö aikoikin teroittaa sosiaalidemokraateille, kuinka näiden olisi toisessa äänestyksessä ehdottomasti tultava Kallion taakse, koska Svinhufvud muuten toisessa äänestyksessä voittaisi Ståhlbergin.

Maalaisliiton puoluehallitus asetti neuvottelijaryhmän pitämään sosiaalidemokraatteihin yhteyttä vaaliasioissa. Hannula, Kalliokoski ja Vesterinen sekä SDP:stä Yrjö Räisänen ja Cay Sundström totesivat, että Ståhlbergin valinta oli epävarmaa ja että siihen liittyisi myös riskejä, koska oikeiston ja eräiden muiden vaikutusvaltaisten piirien suhtautumista ei tiedetty. Neuvottelut päätyivät siihen, että sosiaalidemokraatit äänestäisivät ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergia, mutta mikäli tämä ei saisi tarvittavaa enemmistöä, siirtyisivät toisella kierroksella Kallion kannalle ja varmistaisivat tämän valinnan. »Kolmatta äänestystä ei tule», kirjoitti asiastaan varma Niukkanen muistikirjaansa 14.2.

Toinen maalaisliittolainen neuvotteluryhmä puolestaan oli yhteydessä porvarillisiin ryhmiin, joille tehtiin selväksi maalaisliiton pitävän kiinni ehdokkaastaan loppuun asti.

Maalaisliiton kanta oli pettymys Ståhlbergin, mutta varsinkin Svinhufvudin tukijoille. Oikeistossa eläteltiin vielä valitsijamiesvaalien jälkeen paljonkin toiveita siitä, että maalaisliitto hajaantuisi.

Paavo Talvela, joka yritti toimia pontevasti Svinhufvudin hyväksi maalaisliittoon päin, informoi Paasikiveä optimistisesti. Niukkanen kannattaa Svinhufvudia, hän uskoi tälle 2.2., kylläkin sillä varauksella, ettei Niukkanen ollut sanonut asiaa suoraan. Edelleen Talvela kertoi huomanneensa Niukkasen pelänneen, ettei maalaisliitto pysyisi koossa. Talvela oli myös tiedustellut Kekkoselta, eikö olisi mitään mahdollisuutta saada Kallio kieltäytymään Svinhufvudin hyväksi. Vastaus oli yksiselitteisen kielteinen.

Vaikka kansan enemmistö ei luottanut Kallion mahdollisuuksiin ja vaikka oma puolueväki ei ollut täysin yksimielisesti hänen takanaan, hänen asemansa oli silti vahva. Tällä kertaa häntä kannattivat tärkeät henkilöt omassa puolueessa — myös edellisen presidentinvaalin ratkaisija Niukkanen — ja liittolaisia oli löydettävissä.

Ratkaisijoita olivat sosiaalidemokraatit ja ruotsalaiset. Niukkanen, joka käytännössä oli maalaisliiton pääneuvottelija, kytki Kallion kannatuksen ja tulevan punamultahallituksen toisiinsa, kuitenkin ilman että sitovia dokumentteja tehtiin. Väinö Tanner kertoi asiasta sovitun ennen valitsijamiesten kokoontumista, minkä taas Niukkanen itse ja samoin neuvottelijana ollut Uuno Hannula vaalin jälkeen kiistivät vakuuttaen, ettei maalaisliitto neuvotteluissa ollut sitoutunut mihinkään.26 Kuka on oikeassa, ei ole tärkeää.

Tärkeää oli, että sosiaalidemokraatit tiesivät kauan toivomansa hallitustien avautuvan Kallion valinnan myötä. Vaikka Ståhlberg oli SDP:ssä tuntuvastikin suositumpi kuin Kallio ja vaikka esimerkiksi Tannerille ajatus Kalliosta presidenttinä oli vastenmielinen, oli Kallio SDP:n suuren tavoitteen kannalta melkein yhtä hyvä, eikä jo syntynyttä yhteisymmärrystä maalaisliiton kanssa haluttu riskeerata.

Toinen ratkaisijaryhmä olivat ruotsalaiset, joiden valitsijamiehet olivat jo valmiiksi kahta mieltä. Myös RKP:ssä oli miehiä, jotka joko pitivät Kalliota parempana kuin Ståhlbergia tai parempana kuin Svinhufvudia. RKP:n valitsijamiesryhmässä oli mm. vuorineuvos Amos Anderson, ruotsinkielisen rahamaailman ykköspersoona, joka oli hakeutunut jo 1920-luvun alkupuolella yhteistyöhön maalaisliiton ja Kallion kanssa ja joka oli käynyt ennen vaaleja Hannulan kanssa neuvotteluja kielipoliittisista ratkaisuista, jos Kallio mahdollisesti valittaisiin. Aitosuomalaisuuden pelkoa hälvennettiin.

Andersonin kanssa neuvotteli myös toinen Kallion luotettu, Artturi Leinonen samassa sävyssä: presidenttinä aitosuomalainen Kallio ei enää olisi aitosuomalainen vaan suomalainen.

RKP:ssä tiedettiin Kallion tässä suhteessa kuuluneen jo 1950-luvulla puolueensa maltillisiin. Hyvä esimerkki oli Kallion menettely vuonna 1930, kun aitosuomalaisten hallitsema Ylioppilaskunta julkaisi ranskankielisen, suomalaisten vähemmistöjen asemaa Ruotsissa käsittelevän varsin haastavansävyisen kirjasen. Procope, joka oli tuolloin ulkoministerinä, yritti turhaan saada sen julkaisemisen estetyksi. Kun se ei onnistunut, hän rauhoitti Ruotsin kuohuvaa yleistä mielipidettä esittämällä Ruotsin ulkoministerille valittelun, jossa vakuutti yhdessä pääministeri Kallion kanssa yrittäneensä estää julkaisemisen. Hallitus sanoutui kirjasesta irti.

Maltillistuminen näkyi myös selvästi mm. vuoden 1933 dramaattisilla ylimääräisillä valtiopäivillä. Häntä ei pidetty mahdottomana — paitsi julkisesti ja varsinkin vaalitaistelussa. Amos Anderson tiesi Kallion sympaattiseksi ja mainettaan maltillisemmaksi kielikysymyksessä.

Kun hän pelkäsi Ståhlbergin valinnan johtavan yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, hänen oli helppo siirtyä Kallion puolelle ja saada mukaansa riittävä määrä samoin ajattelevia siitä huolimatta, että myrskyn tiedettiin nousevan.

Valitsijamiehet toimittivat vaalin 15.2.1937. Tunnelma oli vähemmän jännittynyt kuin edellisellä kerralla, mutta dramatiikkaa ei puuttunut nytkään. Eduskuntataloon kokoontuneet valitsijamiehet eivät tienneet kuka tulisi valituksi, ainakaan varmasti.

Niukkasen ja sosiaalidemokraattien sopimus oli, että nämä äänestäisivät kyllä ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergia, ja antaisivat näin hänelle mahdollisuuden tulla valituksi. Mikäli äänet eivät riittäisi, SDP toisella kierroksella äänestäisi Kalliota, jonka valinta olisi varma. Vaikka RKP:n ryhmä ilmoitti, että heistä niukka enemmistö, 13, olisi valmis kannattamaan ensimmäisessä äänestyksessä Ståhlbergia, SDP:n ryhmä piti kiinni puolueneuvoston ehdottamasta sopimuksesta maalaisliiton kanssa. RKP:n ryhmän enemmistö yritti turhaan taivutella maalaisliittoa saadakseen nämä äänestämään Svinhufvudia uhaten muuten äänestää yhtenäisesti Ståhlbergia. Kun yritys vetää Ryti uudeksi ståhlbergilaisten ja ruotsalaisten ehdokkaaksi raukesi, jäi kaikki ensimmäisen kierroksen varaan.

Ståhlberg sai yhtä vaille tarpeeksi tullakseen valituksi eli 150 ääntä, Svinhufvud 94 ja Kallio 56. Ståhlberg sai oman vaaliliittonsa ja SDP:n valitsijamiesten lisäksi ruotsalaisten äänet kahdeksaa lukuun ottamatta, jotka äänestivät Svinhufvudia. Kallion rintama pysyi ehjänä.

Ensimmäisen ja toisen äänestyskierroksen välillä ruotsalaiset tekivät turhan yrityksen taivuttaa maalaisliittolaisia Svinhufvudin kannalle. Yhtä turha oli yritys saada SDP luopumaan sopimuksestaan maalaisliiton kanssa, vaikka RKP:n ryhmä lupasi kolme lisäääntä Ståhlbergille. Kun Ståhlbergin ryhmässä nähtiin, että Kallio voittaisi, enemmistö päätti äänestää Kalliota saadakseen tämän voiton mahdollisimman selväksi.

Toisella kierroksella sitten Kallion voitto sinetöityi. Hän sai 177 ääntä, Svinhufvud 104 ja Ståhlberg 19. Kallion äänet koostuivat 56 maalaisliittolaisesta, 95 sosiaalidemokraatista ja 26 Ståhlbergin kannattajasta, joista kuusi oli pienviljelijäpuolueiden valitsijaa.

Svinhufvud sai omansa ja 18 ruotsalaista, Ståhlbergia äänesti protestiksi 12 hänen alkuperäistä valitsijaansa sekä seitsemän ruotsalaista. Kallion enemmistön muodosti suomenkielinen keskusta ja vasemmisto. Silti vaalin tuloksen ratkaisivat asiallisesti ruotsinkieliset »vuorineuvokset» Amos Anderson kärjessään. Asiasta syntyi kipakka lehtipolemiikki, jossa valitsijat selittivät menettelyään antamallaan lupauksella äänestää Svinhufvudia ja sillä, että uskoivat Svinhufvudin mahdollisuuksiin. Todennäköisempää on, että monet heistä pitivät Kalliota sittenkin parempana kuin Ståhlbergia. Kallion kolmannessa hallituksessa ulkoministerinä ollut ja maalaisliittoyhteyksiensä vuoksi puolueestaan 1928 eronnut Hjalmar J. Procope oli tällainen, ja hän toimi tärkeänä yhdysmiehenä Svinhufvudin valitsijamiesten ja tämän ruotsalaisten kannattajien välillä selvästi Kallion hyödyksi.

Pettynyt vähemmistö, toiveikas enemmistö

Kyösti Kallio sai alkuvalitsijoista vain noin yhden kuudennenosan äänet, selvästi vähemmän kuin Svinhufvud ja Tanner. Valitsijakokouksessakin vielä ensimmäisellä kierroksella hän jäi kolmanneksi. Hänet kuitenkin valittiin. Hän oli kompromissi. Sovittelija ja kompromissintekijä päätti poliitikon uransa kompromissipresidenttinä.

Kallio oli hyvä kompromissi. Hänellä ei juuri ollut ehdottomia vastustajia. Vain osa ruotsalaisten valitsijamiehistä piti häntä kaikkein huonoimpana vaihtoehtona, kun taas kaikille muille hän oli joko mieluisa tai vähintään siedettävä. Maalaisliitto oli sentään hänen takanaan muodollisesti ehjin rivein. Muiden valitsijaehdokkaita äänestäneet olivat äänestäneet Kalliota etupäässä siksi, etteivät luottaneet hänen mahdollisuuksiinsa. Sosialisteille Tanner ja Ståhlberg olisivat olleet mieluisampia, mutta Kallio oli sentään ehdottomasti parempi kuin Svinhufvud. Svinhufvudilaiset taas pitivät häntä parempana kuin Ståhlbergia, mikä liennytti jopa IKL:n tunteita heidän nähdessään valtionpäämiehen paikalle nousevan lapuanliikkeen uhmaajan ja heidän eduskuntaryhmänsä ahdistelijan.

Ståhlbergin tukijoille hän oli kakkosvaihtoehto, mieluisampi kuin Svinhufvud. Jopa rajantakaiset kommunistit pitivät häntä siedettävänä ja työskentelivät hänen valintansa hyväksi, jos kohta tuon työn merkitys jäi vähäiseksi.

Pettymys oli suurin RKP:ssä. Juuri ruotsinkieliset vuorineuvokset olivat ratkaisevasti vaikuttaneet vaaliin. »Karvahattu tulee, karvahattu tulee», kerrotaan Erik von Frenckellin huudahtaneen vaalin tuloksen selvittyä. Hufvudstadsbladet tuomitsi kahdeksan valitsijamiehen menettelyn ja totesi ruotsinkielisen kansanosan tuntevan itsensä petetyksi, kun se ei enää voinut lähestyä valtionpäämiestä äidinkielellään.32 Protesti oli kuitenkin vaaraton — Hufvudstadsbladetinkin pääomistaja oli »Kallion valitsijain» joukossa.

RKP:n puoluekokouksessa toukokuussa arvosteltiin kahdeksan valitsijamiehen menettelyä kyllä ankarasti, mutta kokouksen päätöslauselmassa heidät jätettiin tuomitsematta. Reaktio oli lievempi kuin maalaisliitossa 1931 Kallion pettäneitä kohtaan, joita sentään erotettiinkin.

Pettymys oli tietysti suuri myös suomenkielisessä oikeistossa. Oikeistolaiset olivat pitäneet Svinhufvudia ylivoimaisesti Kalliota parempana, ja tietty ylemmyydentunto Kalliota kohtaan oli vahva varsinkin sivistyneistössä. Kallio oli joka tapauksessa ensimmäinen rahvaanmies tasavallan valtionpäämiehenä, eivätkä ennakkoluulot olleet vähäisiä.

Kokoomuksessa esitettiin vaalin jälkeen väitteitä, että jotkut IKL:n poliitikot olisivat työskennelleet Kallion valinnan puolesta, mutta ne väitteet lienevät aiheettomia. IKL oli Kallion vaaliin pettynyt, ja IKL:n lehdistö hyökkäsi vaalitaistelun aikana varsin ankarasti Kalliota vastaan. »Kallion valitseminen presidentiksi merkitsisi avointa ’kansanrintamapolitiikkaa’ maalaisliiton ja marxilaisten välillä, marxilaisten johtaman hallituksen muodostumista, ja siihen suohon uppoisivat niin suomalaisuuden asia kuin kaikki muutkin oikeat pyrkimykset», kirjoitti Ajan Suunta. Vaikka IKL:n asenne Kallioon pysyi koko ajan kireänä, arvioi sekin jälkikäteen hänen valintansa onnelliseksi. »Varmaankin oli hyvä johdatus, että kolmannella suosituimmuussijalla ollut Kyösti Kallio siirrettiin — — presidentin linnaan», arveli muistelmissaan K. R. Kareksen poika, Olavi Kares, äärioikeistoa lähellä ollut.

Kokoomuksessa ei haluttu polttaa siltoja Kallioon eikä keskustaan, ja Svinhufvudin valitsijamiesten kokous oli ratkaisua edeltävänä päivänä paheksunut erästä kokoomuksen äänenkannattajassa ollutta Kalliota loukannutta pakinaa ja vaatinut lehteä esittämään pahoittelunsa. Kallion valinta otettiin oikealla vastaan nuivasti, mutta asiallisesti, ja vaikka Kallion uran aikana oli jyrkimpien ylioppilas- ja suojeluskuntapiirien kanssa vaikeuksiakin, perinteiset monarkistitkin hyväksyivät talonpoikaisen valtionpäämiehen korrektisti.

Vaaliin pettyneiden kansalaisten rauhalliseen mielialaan uskoi myös Etsivä Keskuspoliisi. Esko Riekki toimitti tulevalle presidentille 9-liuskaisen muistion, jossa tuoreeltaan arvioitiin reaktioita vaaliin. Raportti oli rauhoittava: suurempaakin kohua ja arvostelua oli odotettu. Porvarit olivat kyllä hieman huolissaan »tavallisen miehen» tulosta valtakunnan johtopaikalle ja ruotsalaiset katkeria, vaikka he olivat itse vaikuttaneet vaalin lopputulokseen. Myös kommunistit olivat EKP:n etsivien selvitysten mukaan tyytymättömiä, kun heidän »oma» ehdokkaansa Ståhlberg jäi valitsematta antikommunistina tunnetun Kallion tieltä. Sosiaalidemokraatit puolestaan olivat tyytyväisiä, vaikkei Kallio henkilönä heitä miellyttänytkään, kerrottiin Riekin raportissa ja esitettiin selitykseksi hallitusyhteistyön avautumismahdollisuutta, josta raportin mukaan väitettiin olevan jopa mustaa valkoisella. IKL:ssä oltiin Kalliolle suopeita tämän aitosuomalaisuuden vuoksi, ainakin Viipurissa olisi näin, arveli EKP:n raportti.

EKP:n selvityksessä kerrotaan pääasia oikein. Pettyneitä oli, mutta heidän pettymyksensä oli lievää verrattuna niihin toiveisiin, joita uuteen valtionpäämieheen ja hänen valintansa myötä syntyneeseen tilanteeseen kiinnitettiin.

Kyösti Kallio oli joka tapauksessa tunnettu ja arvostettu henkilö, ja paljon oli kansalaisia, jotka iloitsivat suuresti hänen valinnastaan muutenkin kuin kompromissina. Onnittelijoiden ja onnittelujen virta, joka heti valintahetkestä alkoi, todisti paitsi virallisesta hyvästä tahdosta myös suurten kansanjoukkojen vilpittömästä mielihyvästä. Kallio merkitsi muistikirjaan saaneensa sähkösanomia heti samana iltana koti- ja ulkomailta Amerikkaa myöten nelisensataa.

Kirjeitä tuli lähipäivinä sadoittain, kukkia lähetettiin »uskomattoman paljon».

»Me, maan suomalainen köyhälistö onnittelemme Teitä, rukoilemme Teille Jumalalta voimaa ja viisautta — — Voi kuinka hauskaa, että Presidentiksi tuli Kallio!!!», kirjoitettiin Viipurista.

»Pyytän ottamaan vastaan minun halvan persoonan onnen toivotukseni sillä se on totellisesta sytämmestä», vakuutti entinen reserviläistoveri Ylivieskasta.

»Suuri Jumala johti niin että saimme mekin oman miehemme pääisännäksi», iloittiin Posiolla. Loimaalainen emäntä iloitsi presidentistä, jonka nimen osaa lausua, ja suomalaisuutta ylistettiin kymmenissä kirjeissä.

Muuan »Kansan kaitsijalle Kyösti Kalliolle» osoitettu onnittelukirje koostui 115 K-alkuisesta sanasta.

Onnea ja siunausta toivottelevien kirjeiden ja korttien joukossa oli myös runsaasti ohjeita ja toiveita sisältäviä. Tuttava Alavudelta toivoi presidentin auttavan Suomen heimoveljiä kommunismin helvetistä ja lopettavan presidentinlinnan tanssiaiset ja »puolialastomien naisten siellä keimailun» ja korvaavan ne piispojen ja pappien pitämillä hengellisillä seuroilla, jotka olisivat suuria isänmaallisia juhlia. »Suokoon Jumala, että Teidän mukana seuraisi maahamme raittiimpi aika», onnitteli Helsingin ruotsinkielinen raittiusseura, ja lukuisat muut. »Suojeluskunnat vahvoiksi», toivotettiin Karjalasta. Hallituksen muodostamisohjeita annettiin. Jotkut ehtivät jo pyytää avustusta tai tarjoutua tulevan presidentin palveluskuntaan.

Kansalla oli paljon toiveita presidentti Kyösti Kalliolle.

Mieluisia olivat kilpailijoiden onnittelut, jotka myös tulivat heti, Svinhufvudilta sähke ja Ståhlbergilta kirje. Molemmat Kallio mainitsi erikseen muistikirjassaan.

Lähetystöjen virta alkoi heti. Ensimmäisinä saapuivat maalaisliittolaiset valitsijamiehet ja muutamia ryhmän jäseniä. Artturi Leinonen ja 011i Kiiskinen puhuivat vastavalitulle presidentille. Riemu oli valitsijamiesten puolella suuri. Kallio oli paljon pidättyvämpi. Tieto vastuullisesta tehtävästä, joka sittenkin tuli lähes yllätyksenä, vakavoitti. Myös läsnä olleen puolison ilmiselvä murhe, jota tämä ei yrittänytkään peitellä, vaikutti, vaikkei Kyösti Kallio vaimonsa selviytymistä uusista velvoituksista epäillytkään.

Seuraavana päivänä jatkui lähetystöjen, kukkien, sähkeiden ja kirjeiden virta. Alkoi myös lukuisten jäähyväisten aika niille monille yhteisöille, joiden työssä Kallio oli ollut mukana ja jotka hän nyt joutui jättämään. Ensimmäisenä oli maalaisliiton eduskuntaryhmä, jonka juhlakokoukseen Kallio osallistui viimeistä kertaa ryhmän jäsenenä. Ryhmän puolesta puhuivat Juhani Leppälä, joka oli Kallion lisäksi ainoa ensimmäisen eduskuntaryhmän jäsen, ja Uuno Hannula nuoremman polven edustajana. »Vastasin puheisiin niin, ettei jäänyt monta vedetöntä silmää», kommentoi Kallio tunnelmaa tilaisuudessa, joka oli hänen mielestään »ainutlaatuisen lämmin ja syvä». Nyt hän saattoi myös paneutua poliittisten piirien ja lehdistön kommentteihin, jotka olivat vähäisin poikkeuksin myönteisiä, toiveikkaita tai omassa lehdistössä riemuitseviakin.

Myös Ruotsin lehtien ensi kommentit olivat yllättävän positiivisia, sillä uuden presidentin odotettiin menneisyydestään huolimatta ottavan huomioon kielivähemmistön oikeutetut toiveet.

Tulevan presidentin mielialoja kohensi vielä käynti kotiseudulla. Kalliot lähtivät illalla 19.2. Pohjanmaan junassa kotiaan kohti. Aamulla 20.2. Ylivieskan asemalla oli suuri kansanjoukko vastassa. Felix Kontio piti puheen, ja kukkia ja onnittelijoita riitti. Nivalan asemalla toistui yhä lämmin vastaanotto. Kaksi— kolmesataa ihmistä oli saapunut ottamaan vastaan tulevaa presidenttiä. Matti Juhola puhui kunnan puolesta, ja torvisoittokunta juhlisti tilaisuutta.

Heikkilään suuntautui yhtämittainen onnittelijoiden virta, kun Kalliot siellä viipyivät 21.-22.2., ja ystävät, tuttavat ja muutkin halusivat eri kyliltä käydä antamassa oman panoksensa. Kyösti Kallio palasi 23.2. vaimonsa ja tyttärensä Vienon kanssa Helsinkiin.

Alkumatkasta toistuivat vielä juhlallisuudet asemilla. Raudaskylän asemalla olivat koululaiset laulamassa ja opiston johtaja Kytömäki piti puheen, johon Kallio vastasi. Ylivieskan asemalla oli samoin koululaisten laulutervehdys ja suojeluskuntatalolle oli järjestetty kahvitarjoilu, johon oli saapunut parisataa ihmistä.

Kokkolan asemalle oli kerääntynyt 1 000 ihmistä; ohjelmassa olivat tutut kuorolaulu ja puheet.

Pääministeri Kallio osallistui 23.2.1937 Suomalais-Virolaisen seuran vuosikokoukseen, jossa hän sai vapautuksen esimiehen tehtävästään.

»Muista toimista olen jo ennen vapautunut», Kallio merkitsi muistikirjaansa. Seuraavana päivänä odottivat virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Vallanvaihdos

Kyösti Kallio oli ollut mukana kaikkien tasavallan presidenttien virkaanastujaisjuhlallisuuksissa. Ståhlbergin astuessa virkaansa 27.7.1919 Kallio oli maatalousministeri ja tyytyväinen oman presidenttiehdokkaansa voitosta. Hänen tehtävänään oli eduskunnan puhemiehenä 2.3.1925 puhua vastavalitulle Lauri Kr. Relanderille, minkä hän epäilemättä teki sekavin tuntein. Eduskunnan puhemiehenä Kallio oli myös edeltäjänsä astuessa virkaansa 2.3.1931.

Taas hän hoiti seremonian, kehotti uutta presidenttiä antamaan vakuutuksensa ja puhui tälle. Tuolloin hän oli presidentinvaaliassa hävinnyt kilpailija. Nyt oli hänen vuoronsa.

Svinhufvud ja Kallio olivat keskustelleet vaalipäivänä tulevasta vaalista. Kallion muistiinpanon mukaan presidentti oli todennut olevansa jo vanha mies ja lähtevänsä mielellään Luumäelle: »Jos tulet valituksi, niin lämmin käden puristus. Minä olen valmis aina tukemaan, jos sitä tarvitset.» Ja kun Kallio tuli valituksi, Svinhufvud onnitteli tätä pelkistetyn lyhyesti, mutta viipymättä.

Kallio ei ollut Svinhufvudin suosikkiseuraaja. Saksan Helsingin lähettiläälle Wipert von Blucherille Svinhufvud sanoi mielipiteensä selvästi muutama päivä vaalien jälkeen. Kallio oli heikko persoonallisuus, eikä demokratialle tehdä palveluksia sillä, että saatetaan johtoon heikkoja miehiä, Svinhufvud oli todennut von Blucherin mukaan. Bliicher itse suhtautui varsin negatiivisesti presidentinvaihdokseen, mikä voi vaikuttaa myös Svinhufvudin kommenttien esityssävyyn. Svinhufvud näki kyllä seuraajassaan myönteistäkin. Ensinnäkin hän oli parempi kuin Ståhlberg, jonka valitsematta jääminen oli maalle onni, koska tämä olisi antanut hallituksen sosialistien käsiin, mitä maa ei kestäisi. Kalliolla taas oli puolellaan se etu, että hän talonpoikaispuolueen pitkäaikaisena johtajana voi olla sosialistien kanssa yhteistoiminnassa vain niin pitkälle kuin se vastaa hänen talonpojan-ideologiaansa ja että hänen aina täytyi ottaa huomioon lähimmät miehensä. Svinhufvud arveli Kallionkin — mikä oli vahinko — pitävän välttämättömänä ottaa sosialistit hallitukseen. Esillä olleista ehdokkaista paras olisi ollut Ryti.

Helmikuun 26. päivänä, jolloin Kallio oli Nivalassa, Svinhufvud jätti hyvästit hallitukselle. Vt. pääministeri Niukkanen, joka oli vaikuttanut hyvin ratkaisevasti sekä Svinhufvudin tuloon presidentiksi että nyt hänen lähtöönsä tuolta paikalta, puhui hänelle kauniisti, ja yhtä kauniisti kiitti Svinhufvud Kallion neljännen hallituksen jäseniä yhteistyöstä. »Jättäessänne pian seuraajallenne valtiolaivan peräsimen voitte sen tehdä tyynin ja luottavin mielin. Itsenäisen Suomen alkuvaiheet on voitettu», vakuutti Niukkanen.

Kyösti Kalliosta tuli 1.3.1937 Suomen tasavallan neljäs presidentti. Presidentinlinnassa järjestetyssä tilaisuudessa hänelle ojennettiin Suomen Valkoisen Ruusun ketju. Ylioppilaskunnan Laulajat esiintyivät. Jälkimmäisen pretsidentti merkitsi muistikirjaansa.

Jos Svinhufvud tunsikin pettymystä, se ei enää vallanvaihtopäivänä näkynyt. Presidentit saapuivat adjutanttien seuraamina eduskuntataloon,
jossa tilaisuus jo vakiintunein seremonioin järjestettiin.

Svinhufvud puhui lyhyesti ja osoitti puheensa lopun seuraajalleen.

»Teille Herra Presidentti toivotan onnea ja menestystä astuessanne valtion päämiehen vastuunalaiseen toimeen. Suokoon Jumala, että rauhan, sovun ja keskinäisen yhteisymmärryksen turvissa Suomen lainkuuliainen kansa saa kulkea kohti yhä onnellisempia vaiheita.»

Eduskunnan puhemies Väinö Hakkila vastasi puheeseen huomauttaen Svinhufvudin presidenttikauden saavutuksista ja kiittäen tätä eduskunnan puolesta. Sen jälkeen seurasi uuden presidentin »ohjelmapuhe».

Kallion puhe oli pitempi kuin Svinhufvudin ja Hakkilan, mutta ei silti pitkä. Hän totesi tulevan tehtävänsä vastuun suuruuden, myönsi rajoituksensa ja korosti luottavansa »eduskunnan ja hallitusvallan ylimmän johdon hallitusmuotomme hengen mukaiseen luottamukselliseen ja avoimeen yhteistyöhön». Uusi presidentti muistutti siitä arvokkaasta perinnöstä ja suurista saavutuksista, joiden vaaliminen oli nyt tarpeen, jotta kansa säilyisi itsenäisenä ja voisi menestyksellä jatkaa historiallista tehtäväänsä. »Hyvien suhteiden lujittaminen ja kehittäminen kaikkien vieraiden valtojen ja etenkin naapurimaiden kanssa tulee olla, kuten tähänkin asti on ollut, pyrkimystemme lähimpänä päämääränä», määritteli presidentti ulkopolitiikkansa pyrkimyksen. Rauhanpolitiikkaa tuli edelleen toteuttaa Kansainliiton säännösten ja tarkoitusperien mukaisesti, ja erikseen hän mainitsi läheisen suhteen Skandinavian maihin, »jonka eduskuntakin on omaksunut» sekä ystävälliset suhteet Viron veljeskansaan ja »muihin naapurimaihin». Tämän vilpittömän rauhantahdon tukena oli puolustuslaitos, joka vaati jatkuvasti osakseen kansakunnan rakkautta ja huolenpitoa. Suomen aseet eivät uhkaa ketään, mutta ovat valmiina jokaista vastaan, joka pyrkii Suomen tasavallan suvereenisuutta laukkaamaan. Edelleen presidentti muistutti kristinuskon ja kansalliskirkkojen sekä »kaiken terveen uskonnollisen työn» merkityksestä.

Puheen merkittävin osa käsitteli sisäistä eheyttämistä, joka sitten tulikin olemaan Kyösti Kallion presidenttinä tekemän työn keskeisin osa. Kansakunnan menestys vaati sisäistä rauhaa ja vastakohtien liennyttämistä, »olipa sitten kysymys kielellisistä tai eri yhteiskuntaluokkien ja aatesuuntien välisistä eroavuuksista». Vastakohtaisuuksien sijaan oli korostettava sitä, mikä yhdisti. Valtiovallan piti pitää huolta siitä, että yhteiskunta- ja valtiorakenteen pohja muodostuisi mahdollisimman laajaksi ja kestäväksi, minkä vuoksi »kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia oli helpotettava». Tavoitteena oli, että »jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan».

Presidentti Kallion ohjelmapuhe oli selkeä ja tavallaan profeetallinen, joutuihan tuo ohjelma hänen presidenttikaudellaan testiin.

Osa ohjelmasta ei toteutunut, mutta syistä, joihin presidentti Kallion enempää kuin muidenkaan suomalaisten oli jokseenkin mahdotonta vaikuttaa.

Presidentti Kallio kiitti myös edeltäjäänsä ja kääntyi vielä kerran eduskunnan jäsenten puoleen. Sekä hän presidenttinä että kansanedustajat olivat saaneet valtakirjansa kansalta. Molempien tehtävänä oli entisen säilyttäminen, mutta myös nykyisten ja tulevien sukupolvien aseman lujittaminen. »Suokoon Jumala, että työmme koituisi siunaukseksi kansallemme», Kyösti Kallio päätti ensimmäisen puheensa tasavallan presidenttinä.

Puhe herätti myönteistä huomiota. »Helsingin Sanomien» kommentti vastasi hyvin pitkälle yleistä mielipidettä: »Voidaan lyhyesti sanoa, että presidentti Kallion puhe oli parlamentaarisuuden, rauhan, yksimielisyyden ja rakentavan työn ohjelmapuhe, jossa kauttaaltaan kulkee punaisena lankana kansanvaltainen ajatustapa.» Helsingin Sanomien mielestä Kallio tulkitsi kansan suuren enemmistön pyrkimyksiä.

Puheiden jälkeen presidentit nauttivat eduskuntatalossa päiväkahvin hallituksen jäsenten kanssa. Sen jälkeen he ajoivat samassa autossa presidentinlinnaan, jossa oli vastaanotto diplomaattikunnalle ja korkeimmalle virkamiehistölle. Ulkoministeri Holsti kulki avuliaana tulkkina ja esittelijänä. Myöhään samana iltana presidentti juuri virkaansa astuneen adjutantin eversti Aladår Paasosen seurassa osallistui eronneen presidentin ja tämän puolison lähtöjuhlallisuuksiin Helsingin rautatieasemalla, jonne oli kertynyt »koko Helsinki». Svinhufvud ja Kallio olivat jälkimmäisen presidenttikaudella varsin vähän tekemisissä keskenään.

Aladar Paasonen, Kallion adjutantti sanookin muistelmissaan välien kylmenneen siinä määrin, ettei Svinhufvud mielellään käynyt seuraajansa luona. Kallio puolestaan yritti pitää yllä ystävällisiä suhteita ja pettyi toisen asenteeseen.

Seuraavana päivänä presidentti Kallio suoritti ensimmäiset virkatoimensa. Oli ensimmäinen presidentinistunto, jolloin taas pidettiin juhlallisia puheita. Vt. pääministerinä oli nyt Holsti, joka puhui presidentille diplomaatin sujuvuudella, mutta epäilemättä sydämestään: Kallion valinta merkitsi Holstin ulkoministerinuran ja hänen ulkopolitiikkansa jatkumista. Kallio vastasi lyhyellä kiitospuheella hallituksensa jäsenille ja pyysi samalla eroa pyytänyttä hallitusta hoitamaan tehtäviään toistaiseksi. Samassa istunnossa päätettiin myös lähettää avoin kirje presidentti Svinhufvudille tasavallan presidentin toimen päättymisen vuoksi. Sen allekirjoittivat Kallio ja Holsti. Samana päivänä presidentti puolustusvoimien ylipäällikkönä julkaisi ensimmäisen päiväkäskynsä armeijalle ja suojeluskunnille. »Terästämme puolustustamme voidaksemme taata kansallemme rauhan», oli sanoma.

Maaliskuun 3. päivänä seremonioiden aika oli ohi. Alkoi arkityö.