Kallion linja

Kari Hokkanen

Kyösti Kallion pitkää poliittista uraa ohjasi jo varhain muotoutunut toiminta-ajatus. Kallion poliittisesta ajattelusta ja toiminnasta hahmottuu linja, jota hän noudatti ja joka puolestaan vaikutti hyvin yvällisesti sekä hänen puolueeseensa että Suomen poliittiseen elämään yleisemminkin.

Maalaisliiton aatehistoriassa voidaan erottaa neljä toisistaan poikkeavaa perusasennoitumista. Yhden kantaisä on Kyösti Kallio. Muut kolme ovat vaikkapa Santeri Alkio, Kalle Kustaa Pykälä ja Juho Sunila, joiden kaikkien kanssa Kallio oli paljon tekemisissä.

Kun maalaisliitto syntyi, sillä ei ollut ulkomaisia esikuvia eikä ulkomaisia oppeja. Sekin kansainvälisestä, lähinnä keskieurooppalaisesta poliittisesta agrarismista tuleva vaikutus, jota Hannes Gebhard edusti ja jonka pohjalta hän esitti maatalousväestön puolueen perustamista, menetti merkityksensä, kun Gebhard jäi itsenäisenä aloittaneen maalaisliiton ulkopuolelle. Kotimainen yhteisesti hyväksytty auktoriteetti oli Snellman, mutta hän oli yhtä lailla vanha- ja nuorsuomalaistenkin tunnustama oppi-isä. Maalaisliiton aatepatriarkat olivat liikkeen sisällä.

Tunnetuin ja tunnustetuin heistä oli ja on Alkio. Alkio lukeutui nuorsuomalaisten vasemmistoon. Hän oli kansallisliberaali ja sosiaaliradikaali, jonka elämänkatsomusta sävytti osaksi vapaakirkollissävyinen kristillisyys. Alkio oli kansanvalistaja ja -kasvattaja, joka vaati ihmistä alituiseen kehittämään itseään itsekasvatuksen kautta paremmaksi ihmiseksi ja kansalaiseksi, jotta tämä sitten voisi muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi. Ihmisen piti taistella itsessään olevaa pahaa, kuten velttoutta, vanhoillisuutta, nautinnonhalua ja syntiä vastaan, ennen kuin yhteiskunta voisi muuttua paremmaksi. Alkiolaisuus oli alusta lähtien maalaisliittolaisuuden ideologisin osa.

Se pohjoispohjalainen ja karjalainen maalaisliittolaisuus, joka synnytti Suomen Maalaisväestön Liiton syyskuussa 1906, oli monessa asiassa Alkion kanssa yhtä mieltä. Useimmat SML:n ensimmäisistä johtomiehistä, jotka olivat ennen osallistuneet politiikkaan, olivat nuorsuomalaisia. Hyvin monet olivat myös nuorisoseuralaisia ja siten Alkion ajatusten tuttuja. Otto Karhin ja Santeri Alkion ajatusten välillä oli vain vivahde-ero.

Varhaisin maalaisliittolaisuus ei kuitenkaan saanut läheskään kaikkea käyttövoimaansa kansallisliberalismista tai kristillisyydestä. Varsin vahvana eli puolueessa sen varhaisimmista vaiheista alkaen myös suhtautumistapa, jota voi nimittää populistiseksi. Maalaisliittolaisuus edusti nuorsuomalaisuuden vasenta laitaa. Se tahtoi radikaalilla yhteiskuntapolitiikalla korjata kansan »syvien rivien» sosiaalisia, taloudellisia ja sivistyksellisiä oloja. Se oli periferian liike, jossa syrjäiset maakunnat, maakuntakeskusten ulkopuolella olevat seudut ja usein pitäjien syrjäkylät järjestäytyivät keskuksia — valtakunnan tasolla pääkaupunkia, yleisemmin kaupunkeja ja monessa tapauksessa kirkonkylien johtajia vastaan. Maalaisliiton ensimmäiset jäsenet ja kannattajat olivat enimmäkseen pikkutalollisia, köyhiä ja oppimattomia. Herroja, koulunkäyneitä ja kaupunkilaisia karsastettiin. Tämä herravihaisuus eli kaikkialla maassa, myös Kallion kotimaakunnassa, mutta varsinkin Karjalassa, jossa lahjoitusmaakauden kipeät kokemukset vielä muistettiin. Eduskunnassa ja puoluejohdossa populismi personoitui kannakselaiseen Pykälään.

Vahva ja varsinkin vuoden 1917 jälkeen vahvistuva aatteellinen elementti maalaisliittolaisuudessa oli agrarismi. Vaikka Gebhard jäikin sivuun, agrarismi tuli maalaisliittoon suunnilleen vuosikymmentä myöhemmin.

Pienviljelijöiden ja syrjäseutujen liikkeenä, näkyvästi oppimattomana ja herravihaisena liikkeelle lähtenyt maalaisliitto kohtasi alkuun paljon yliolkaista suhtautumista. Tämä koski paitsi oppineempia ja kaupunkilaisia myös taloudellisesti vauraimpien maakuntien ja seutujen varakkaimpia ja ammatillisesti edistyneimpiä maanviljelijöitä, jotka pysyivät uskollisina vanha- ja nuorsuomalaisille puolueilleen. Talousseurat ja osuustoiminnalliset keskusliikkeet samoin kuin enimmäkseen kunnatkin pysyivät heidän johdossaan.

Tilanne muuttui, kun pieni maalaisliitto alkoi saada ilmaa siipiensä alle. Kun maatalousväestö yhä suuremmin joukoin siirtyi kannattamaan uutta maalaispuoluetta, alkoi johtajia siirtyä joukkojensa mukana. Maan etevimpiä maanviljelijöitä, jotka usein olivat kuntien ja osuustoimintayritysten johtomiehiä, lähti suomalaisista puolueista sekä sitten kokoomuksesta ja edistyksestä kasvavaan maalaisliittoon. Maalaisliitto kasvoi voimakkaimmaksi maaseudun ja maatalouden ryhmäedun puolestapuhujaksi. Oli luonnollista, että maatalousmies tuki maatalouden tärkeintä edunvartijaa. Osaksi tätä virtaa vielä vahvistivat uratoiveet: maalaisliitto kasvoi niin nopeasti, että vaativia paikkoja tarjoutui sille enemmän kuin se saattoi kyvykkäillä tai kyvykkäiksi arvioiduilla miehittää.

Tulivatpa nämä maatalousmiehet kokoomuksesta tai edistyksestä, he olivat joka tapauksessa »porvarillisempia» ja oikeistolaisempia kuin maalaisliittolaisten enemmistö siihen asti. Näitä agraristeja, joiden näkyvin johtomies 1920- ja 1930-luvuilla oli Juho Sunila, yhdisti ammatillinen ja taloudellinen etu enemmän kuin aatteellinen katsomus, joten he olivat valmiit ennakkoluulottomaan liittopolitiikkaan tarpeen vaatiessa. Keskimäärin he kuitenkin olivat konservatiivisempia kuin alkiolaiset ja pykäläläiset. Tästä sunilalaisesta traditiosta tuli maalaisliitossa hyvin vahva, koska se oli selkeä ja helposti omaksuttavissa: maalaisliitto ymmärrettiin maanviljelijöiden puolueeksi, jonka tehtävänä oli puolustaa politiikassa maatalouden etuja. Kun valtaenemmistö puolueen jäsenistä ja äänestäjistä oli maanviljelijöitä, tämä käsitys yleistyi ja vahvistui.

Entä Kyösti Kallio? Oliko hän »alkiolainen», »agraristi» vai »populisti»?

Populistiseen »aatevirtaukseen» tai paremminkin asennoitumistapaan Kalliolla oli vähiten sympatioita. Juuri nuoren SML:n nuo piirteet vieroittivat Kalliota siitä ja saivat hänet pitkään epäröimään. Herravihaajien epä-älyllisyys ja äänekäs räyhäkkyys olivat hänelle vastenmielisiä, ja hän törmäsi noihin ilmiöihin alituisesti koko poliittisen uransa ajan. Kallio oli nuorsuomalainen valistusmies, joka ei voinut nähdä poliittisen toiminnan johtoajatuksena taistelua oppineita tai kaupunkilaisiakaan vastaan. Kallio oli myös talousmies, joka ymmärsi, millaiset tavoitteet olisivat mahdollisia toteuttaa ja mitkä taas mahdottomia. Mahdottoman selittäminen mahdolliseksi oli hänelle vastenmielisintä politiikassa, ja hän käytteli varsin purevia ilmaisuja noilla keinoilla poliittista uraansa rakentelevista, olivatpa he omassa tai muissa puolueissa. Kallio näki kokonaisuuden.

Kallio joutui usein vastakkain puolueensa populistien kanssa. Jo SML:n perustamisvaiheissa hänen eräät kannattajansa toivoivat hänen osallistumistaan SML:n hallintoon nimenomaan siksi, että hän olisi vastapainona »lanttolais-ylitalolaiselle» vaikutukselle. Tosiasia on, että Kallio ei koskaan tullut kitkatta toimeen pohjoispohjalaisten puoluetovereittensa merkittävän osan kanssa. Tämä oppositio pyrki pariinkin kertaan vakavasti syrjäyttämään hänet politiikasta ja huomattava osa siitä hakeutui 1930-luvun taitteessa uusiin populistissävyisiin pienviljelijäpuolueisiin, jotka kokivat juuri hänet pahimmaksi vastustajakseen. Eduskuntatyössä taas Kallio oli johdonmukaisesti toisella puolella kuin Karjalan maalaisliittolaisten enemmistö, jota alkuvuosina johti Pykälä, sittemmin Antti Juutilainen, Matti Pitkänen ja Juho Niukkanen. Karjalaiset näkivät Kallion liian »herrana», Kallio taas karjalaiset epärehellisinä ja epärealistisina. Populistit, puolueen vasen siipi, kaatoivat hänen hallituksiaan ja olivat etunenässä luopumassa hänestä vuoden 1931 presidentinvaalissa. Kärjekkäimmillään Kallion ja puolueen populistien — joiden mukana oli kyllä nyt paljon laajemmalta väkeä — sananvaihto oli 1930-luvun pulavuosina, jolloin talouspoliittiset näkemykset kulkivat kokonaan eri suuntaan Vaikka Kallion jyrkkyyttä voi selittää solidaarisuudella Suomen Pankin muuta johtoa kohtaan, selittyy se myös vanhalla perusasenteella.

Kallio myönsi kyllä »pykäläläisyyden» hyvät puolet ja tarpeellisuuden. Itse Pykälän lahjoja ja taitavuutta hän arvosti ja korosti tämän ansioita puoluetyössä. Niukkasen uutteruudelle ja taidolle hän antoi tunnustusta jo varhain, ja tämä arvostus — huonoista puolista toki tietoisena — vahvistui vuosien vieriessä. Oman vaalipiirinsä pulaliikettä myötäilevien kansanedustajien otteisiin hän ei yhtynyt, mutta myönsi niiden järkevyyden puolueen kannatuksen säilyttämiseksi.

Eikä Kallio ollut kansasta vieraantunut »herra», vaikka hän korkealle kohosikin. Hän oli kansanomainen, koska kuului itse »kansaan». Hän eli sentään suurimman osan elämästään maalaisrahvaan keskellä, sen ajatuksia kuunnellen ja samoja töitäkin tehden — ja siltä kannatuksensa saaden. Hän puolusti vähäosaista määrätietoisesti, mutta sellaisella tavalla, jonka itse arveli kestäväksi ja kokonaisuuden kannalta mahdolliseksi. Hänen varsin radikaali maareformipolitiikkansa on tästä osoituksena, ja kun pula-ajan helpotettua taloudelliset mahdollisuudet sosiaalipolitiikan tehostamiseen avautuivat, hän oli siinä innolla mukana. Kallion politiikka tähtäsi kansan »syvien rivien» elinehtojen kohentamiseen, hän puhui tuosta politiikastaan siten että kansa sen ymmärsi. Mutta populisti hän ei ollut hiukkaakaan. Hän riskeerasi mieluummin poliittisen uransa jatkuvuuden, kuten varsinkin vuoden 1933 vaaleissa, kuin antoi tässä suhteessa myöten.

Kallio oli Pohjois-Pohjanmaan suurimman talon omistaja, eturivin maataloustuottaja. Maatalous oli hänelle aina tärkeä sekä henkilökohtaisesti että yleisemmältä kannalta, ja maatalouden kohottamisen hän mainitsi usein poliittisen toimintansa päämääränäkin.

Kallio oli myös huomattava maatalouspoliitikko ja alan asiantuntija, jota tarvittiin maatalouden ja maatalousväen osuustoiminnallisten ja valistusjärjestöjen eturivin tehtävissä. Poliittisen agrarismin kannattajaksi Kalliota ei kuitenkaan voi lukea.

Kallion suhde luokka-agrarismiin oli selkeä: maalaisliitosta ei tullut »maataloustuottajain tapaista liittoa», kuten porvarilliset poliitikot olivat siitä odottaneet, hän luonnehti tyytyväisenä vuonna 1926. Vaikka maalaisliiton »ydinajatuksena on aina ollut maaseutuolojen ja pääelinkeinomme kehitys»,)s ei se ollut kaikki. Hän luonnehti edustavansa »yhteiskunnallisempaa» katsomusta verratessaan omaa linjaansa Sunilan ja hänen liittolaistensa »saksalaiseen agrarismiin». Hän ei epäröinyt asettua ammattiveljiensä ryhmäetua vastaan, milloin näki sen kokonaisuuden kannalta välttämättömäksi; selvimmät todistukset tästä ovat vuosien 1917-1919 elintarvikepolitiikasta käydyt kovatkin yhteenotot maalaisliiton eduskuntaryhmän sisällä. Ryhmäetu ei saanut astua kokonaisedun edelle, oli hänen järkkymätön vakaumuksensa, josta hän ei luopunut silloinkaan kun se merkitsi poliittista tappiota Sunilalle 1920-luvun puolivälin jälkeen. Juuri Kallio oli Sunilan johtaman luokka- agraristisen suunnan päävastustaja samalla tavalla kuin Kallio pulavuosina koettiin populistisen virtauksen päävihollisena — tuolloin myös agraristit ja populistit selkeimmin löysivät toisensa, mitä kyllä oli tapahtunut jo 1920-luvulla karjalaisen Relanderin toimiessa yhdistäjänä.

Vaikka Kallio siis poikkesi näkemyksiltään agrarismista, hän suhtautui maatalousoppineisiin ja maatalouselinkeinon johtaviin miehiin arvostavasti — ja he häneen. Juuri Kallio oli tärkein yhdistäjä nuoren maalaisliiton ja maataloudellisten ja osuustoiminnallisten keskusjärjestöjen välillä, ja hänet vedettiin mukaan jokseenkin jokaiseen niistä. Kun Maataloustuottajain Keskusliittoa ja sitä valmistellutta julkaisua »Maaseudun Tulevaisuutta organisoitiin, näkivät hankkeen ajajat juuri Kallion mukaan tulon aivan välttämättömäksi. Hän oli omassa puolueessaan kauan tunnetuin ja tunnustetuin maatalous- ja osuustoimintamies. Vastaavasti Kallio kunnioitti maatalousalan tietoa ja taitoa suuresti, ja juuri maatalousmiesten arvioita toimistaan ja puheistaan hän jännitti. Kallio saattoi vaikutusvallallaan merkittävästi tukea sekä maataloustutkimuksen että maatalouden järjestöjen työtä ja kohentaa niiden taloudellisia edellytyksiä, ja sen hän teki huolimatta henkilökohtaisista vastakkaisuuksista sekä muihin puolueisiin että omaansa lukeutuvien agraristien kanssa. Vastakohtaisuudet lientyivät 1930-luvun puoliväliin mennessä, ja Kallion valinta presidentiksi koettiin laajasti nimenomaan maatalousväestön voittona.

Alkio ja Kallio olivat läheisiä työtovereita ensin nuorisoseuraliikkeessä ja sitten maalaisliitossa. He olivat useimmista asioista samaa. mieltä. Heidän aatteelliset lähtökohtansa olivat samanlaiset.

He olivat snellmanilaisia kansallisliberaaleja, perustuslaillisia ja sosiaalisia, raittiita ja uskovaisia. Alkio vaikutti hyvin voimakkaasti Kallioon, ja vaikutusta oli myös Kalliosta Alkioon. Nuoreen maalaisliittoonkin Alkio ja Kallio suhtautuivat samaan tapaan, epäröiden, ja samasta syystä. Sittemmin maalaisliiton eduskuntaja muussa puoluetyössä Alkio ja Kallio muodostivat johtokaksikon, joka oli useimmissa tapauksissa samalla puolella ryhmän sisäisissä äänestyksissä ja erimielisyyksissä. He harrastivat sivistyspyrkimyksiä ja edustivat kaiken kaikkiaan avarampaa näkemystä kuin alkuaikojen vasen siipi. Myös joutuessaan kilvoitteluun Sunilan ryhmän kanssa 1920-luvun puolivälissä Kallio haki ja sai tukea Alkiolta.

Silti olisi väärin lukea Kallio ilman muuta maalaisliiton »alkiolaisiin». Niin paljon kuin yhdistävää olikin, oli myös erottavaa. Se ei vaikuttanut miesten henkilökohtaisiin suhteisiin, mutta molemmat tiedostivat myös merkittävät erot.

Kallio oli sittenkin enemmän »asiainhoitaja» kuin »alkiolainen maailmanparantaja». Hän oli idealisti, mutta aina lujemmin jalat maassa kuin toverinsa, joka harrasti enemmän ihmiskunnanlaajuisia pohdintoja ja jonka lähestymistapa arjen ongelmiin saattoi olla epäkäytännöllinen. Alkio oli maahenkinen olematta itse viljelijä. Kallio tunsi maaseudun olosuhteet konkreettisemmin kuin kirjailija-lehtimiestoverinsa.

Alkiota sanottiin usein profeetaksi, millä viitattiin hänen ehdottomuuteensa, tiukkaan vakaumukseensa, johon ei mahtunut sovitteluja.

Kalliokin oli vakaumuksen mies, mutta perusolemukseltaan sovittelija. Tärkeintä oli, että asiat tulivat hyvin hoidetuiksi, ja se tapahtui käytännössä vain kompromisseja tehden. Juuri tämä seikka kärjisti varsinkin vuosien 1917-1922 tienoilla useampaan kertaan Alkion ja Kallion välejä, kun Kallio näki välttämättömäksi hallituksiin osallistumisen ja oli valmis pitemmälle meneviin kompromisseihin kuin Alkio olisi halunnut. Kallio oli sitkeämpi ja hyvähermoisempi kuin ystävänsä, mikä johtui myös heidän maailmankatsomustensa eroista.

»Kalliolaisuus» on erotettava omaksi kanta-aatteekseen varhaisessa maalaisliittolaisuudessa. Se on tavallaan käytännöllistä alkiolaisuutta, mutta ei vain sitä. Kalliolaisuus edustaa paikallisen itsehallinnon, mutta säätyedustuksen kautta valtiollisenkin talonpoikaisen osallistumisen traditiota.

Kallio oli kotiseutunsa luottamusmies kunnassa, seurakunnassa, sivistysharrastuksissa, taloudellisissa, varsinkin osuustoiminnallisissa pyrinnöissä sekä puoluetyössä. Hän oli asiainhoitaja, jonka kykyyn hoitaa yhteisiä asioita opittiin luottamaan ensiksi kotiseudulta, sitten maakunnassa ja vihdoin valtakunnallisesti. Kalliolle oli itsestään selvää osallistuminen valtiopäivätyöhön, kun luottamusta sinne asti riitti ja samalla tavalla hallitustyöhön, kun puolueen kannatus ja omat saavutukset riittivät sinne asti.

Politiikassa Kallio oli kompromissien tekijä ja keskitien kulkija, sekä omassa puolueessaan että laajemminkin. Heräävä Maaseutu II:een, puolueen 20-vuotisjuhlakirjaan kirjoittamassaan artikkelissa »Muutamia havaintoja kuljetulta taipaleelta» Kallio käsittelee omaa näkemystään puolueensa sisäisistä ja ulkoisista linjakysymyksistä kootummin ja selväpiirteisemmin kuin missään muualla.

Siinä hän määritteli maalaisliittolaisuuden ja luokka-agrarismin eroja, mutta myös hyvin selvästi kantansa hallituskysymykseen: maalaisliiton oli kannattanut ja kannatti vastakin olla hallituksissa, koska sitä kautta voitiin saada paljon aikaan. Hallituspolitiikassa piti pyrkiä vakauteen: »Maalaisliitto ei voi myöskään kannattaa sellaista vastuutonta politiikkaa, että kaadetaan hallituksia ja vetäännytään itse syrjään vastuusta. Se ei ole parlamentarismia, vaan päinvastoin poljetaan sen kautta kansanvallan periaatteita», hän kirjoitti. Myös menettelytapojen maltillisuutta hän korosti.

Kun olot olivat muuttuneet, eivät niin hyökkäävät menettelytavatkaan kuin aikaisemmin olleet tarpeen. Tavoitteisiin piti pyrkiä »sovittelujen kautta, luopumatta päämääristään».

Kallio oli perusasenteiltaan maltillinen. Tämä käy hyvin ilmi siitäkin, että hänet koettiin oman puolueen »radikaalien» vastustajaksi, olivatpa nämä koko puoluekenttää ajatellen vasemmalla tai oikealla. Kallion vastustajat saattoivat muuttua puolueen vasemmistosta puolueen oikealle laidalle tai — tyyppiesimerkkinä »vasemmistoagraari» Antti Juutilainen, joka siirtyi IKL:ään — jopa puolueen ulkopuolelle, mutta Kallio itse pysyi peruslinjaansa muuttamatta puolueen keskustassa. Juhani Mylly lukee Kallion »oikeistoagraareihin» perustellustikin, mutta tämä perusmaltillisuus on aina muistettava. Oikeistolainen Kallio ei koskaan ollut. Hän oli keskustalainen.

Maltillinen keskusta-asenne määräsi myös Kallion suhtautumisen yhteistyöhön muiden poliittisten puolueiden kanssa. Hän oli yhteistyöhaluinen ja -kykyinen. Lukuun ottamatta kommunismia ja fasistissävyistä oikeistoradikalismia Kallio halusi ja harjoitti yhteistyötä kaikkien poliittisten puolueiden kanssa. Vaikka Kallio aloittikin verraten radikaalina perustuslaillisena ja nuorsuomalaisena reformaattorina ensimmäisillä valtiopäivillään, hänelle ei ollut vaikeata pitää yhteyksiä suomettarelaisiin, samalla kun hän ymmärsi sosialistienkin näkemyksiä. Kallio sopi Tokoin kaikkien puolueiden hallitukseen, ja hän oli siinä tasapainoittava voima, joka yritti mahdollisimman pitkälle pitää yhteistyötä koossa. Kansalaissodan jälkeen Kallio ei kyllä salannut katkeruuttaan kapinaan nousseita punaisia kohtaan, mutta varoitti summittaisista kollektiivisista rangaistuksista-eikä vaiennut .myöskään voittaneen puolen osavastuusta tapahtumiin. Oikeiston ja vasemmiston vastakohtaisuuksien lieventäminen kuului Kallion mielestä maalaisliiton perustehtäviin.

Tämän hän selitti muutenkin kuin taktisella keskusta- asemalla: myös ideologisesti maalaisliitto Kallion mielestä asettui porvarillisen ja sosialistisen maailmankatsomuksen välimaastoon. »Voidaan puhua jo myös maalaisliittolaisuudesta», hän luonnehti mainitussa artikkelissaan vuonna 1926 maalaisliiton ideologiaa. »Siihen käsitteeseen sisältyy jo sellainen maailmankatsomus, joka ei ole sosialistinen eikä porvarillinenkaan sanan tavallisessa merkityksessä.» Eron »porvarillisuuteen sanan tavallisessa merkityksessä» Kallio veti erilaisesta suhtautumisesta osuustoimintaan ja valtion yritystoimintaan, mutta myös sovinnollisuuteen, joka ei 1920-luvulla kuulunut oikeiston ominaisuuksiin. »Maalaisliiton tulevaisuuden tehtäviin täytyy kuulua kansallisen elämännousun ohella keskinäisen ymmärtämyksen aikaansaaminen eri aatesuuntienvälillä, niin ettei täällä olisi punaisia, ei valkoisia, vaan ainoastaan suomalaisia, joille kansamme menestys aatesuunnista huolimatta on yli kaiken.» Vaikka Kallion eheytysajatus perustui yhtenäisyyden ja sovinnon rakentamiseen pääasiassa toisen osapuolen ehdoin, hän kuitenkin ymmärsi voitettua osapuolta paljon pitemmälle kuin valkoinen Suomi yleensä.

Kun Kallio oli koko ns. ensimmäisen tasavallan ajan poliittisen elämän keskeisten ratkaisujen tekijöitä, hänen yhteistyösuuntansa vaihtelivat. Kansalaissodan jälkeen Kallio oli yksi vallinneen keskustasuuntauksen arkkitehteja. Hän piti luonnollisena yhteistyötä edistyspuolueen kanssa ja näki päävaaran — paitsi vieraalta maaperältä operoivassa kommunismissa — oikeistossa, joka oli syyllistynyt seikkailunomaiseen ja epäisänmaalliseen politiikkaan hallitusmuotoasiassa ja jonka jyrkkyys hidasti kansallista sovintoa ja eheytymistä. Kallion oman maareformipolitiikan nurja vastaanotto oikeistossa kärjisti vielä suhteita. Kun kuitenkin politiikan painopiste alkoi edistyspuolueen suurtappion jälkeen 1922 vaaleissa siirtyä oikeammalle, oli Kallio valmis rakentamaan sopua oikealle.

Keskustalais-oikeistolaisen yhteistyökauden johtavia voimia 1920-luvun puolivälissä oli Kyösti Kallio. Kallio ei kokenut uudessakaan yhteistyössä aatteellisia esteitä puolueensa vasemmiston tapaan.

Oikeiston kanssa löytyi yhteistä mm. kansallismielisyydessä ja maanpuolustusharrastuksessa sekä myös antikommunismissa. Vaikka Kallio oli ymmärtänyt sosialisteja kansalaissodan jälkeen, ei hän ymmärtänyt eikä hyväksynyt sosialismia edes sillä tavoin kuin Karhi tai Alkio, joilla oli ollut tiiviitäkin yhteyksiä esimarxilaiseen työväenliikkeeseen. Kallio oli joka tapauksessa »porvari», vaikkei aina sitä halunnutkaan olla »sanan tavallisessa merkityksessä».

Oikeistoradikalismi, jota maalaisliitossa alkoivat myötäillä etupäässä hänen siihenastiset vastustajansa puolueen sisällä Relanderin johdolla sekä vuoden 1930 ja sitä seuranneet tapahtumat vieroittivat Kalliota oikeistosta ja helpottivat hänen orientoitumistaan yhteistyöhön vasemmalle päin vuosikymmenen puolivälin jälkeen, mutta »porvarina» tai »oikeistoagraarina» hän silti pysyi.

Vanheneva Kallio konservatiivistui havaittavasti, mutta yhteistyötä maltillisen vasemmiston kanssa se ei haitannut. Samalla lientyi 1920-luvulla jyrkkä vastakohtaisuus ruotsinkielisiin päin, mitä helpotti kansalliskiihkoisen äärioikeiston ja Kallion suhteiden kiristyminen täyteen välirikkoon asti ensin yliopiston kielikysymyksestä käytyjen ylimääräisten valtiopäivien ja sitten Lex Hannulan aikana.

Jos Kallion linjaa vertaa muihin itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenten johtomiehiin, häntä voinee sanoa ensin ståhlbergilaiseksi ja sitten hyvin pitkälle paasikiveläiseksi. Hän oli autonomian ajalla laillisuusmies ja yhteiskuntaradikaali, ja tämä perinne jatkui 1920-luvulle. Tuolloin hänen yhteistyösuuntansa oli perustuslaillisuus ja sitten suomenkielinen keskusta, mutta myös maltillinen vasemmisto.

1920-luvun puolivälistä alkanut suuntaus oikealle jatkui 1930-luvulla yhteisymmärryksessä maltillisen oikeiston ja kasvavasti ruotsalaisten kanssa muuttuakseen vuosikymmenen puolivälissä johdonmukaisesti avaukseksi maltillisen vasemmiston suuntaan. Vaikka oikeiston maltillisetkaan osat eivät maalaisliiton avausta seuranneet, Kallio säilytti suhteensa sinne toimivina ja pyrki Cajanderin hallituksen pohjan laajentamiseen. Vaikka se onnistui vasta talvisodan kynnyksellä, voi Kallion eheytyslinjan kuitenkin sanoa onnistuneen täydellisesti. Maalaisliittolainen Kallio yhdisti monia nuor- ja vanhasuomalaisen tradition parhaita puolia.

Vaikka jossittelu historiankirjoituksessa onkin kiellettyä, sopinee kysyä, olisiko jokin muu »linja» tai joku toinen henkilö voinut yhtä luontevasti johtaa siihen eheytymiseen, jolla talvisotaansa joutunut Suomi hämmästytti itseään ja maailmaa. Kallion linja oli johdonmukainen, mutta ei joustamaton. Hänen perusnäkemyksensä maailmasta ja politiikasta muotoutui jo varhain, mutta yhteistyösuunnat hän ratkaisi mahdollisuuksien ja olosuhteiden ja sen mukaan, kuinka kansa antoi eri vaihtoehdoille vaaleissa kannatusta.

Hänen päämääränsä oli itsenäinen tasavalta, jossa vallitsisi »omalaatuinen kulttuuri» ja kansa vaurastuisi kehittyvän talouselämän kautta samalla kun vaurastumisen hedelmät jaettaisiin oikeudenmukaisemmin ja tasapuolisemmin myös köyhempien ja syrjäytettyjen väestöryhmien hyväksi. Tätä päämäärää kohti hän teki työtä »sovittelujen kautta, luopumatta päämääristään», kuten hän itse puolueensa toimintatavaksi määritteli.

Kyösti Kallion linja oli järkevä ja kansalle hyödyllinen. Poliitikko ja valtiomies Kallio pystyi toteuttamaan linjaansa varsin pitkälle, suureksi hyödyksi Suomen kansalle.