Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Legenda talonpojasta, josta tuli presidentti

Kyösti Kallion kuolema oli dramaattinen, lajissaan ainutkertainen. Se tapahtui olosuhteissa, joissa koko Suomi eli epätavallista, jännittynyttä elämää. Talvisodan aikana kansakunnan yhtenäisyyden personoitumaksi nousseen suositun talonpoikaispresidentin lähtö järkytti kansaa. Kuolemansa jälkeen hänestä tuli vieläkin enemmän kansan parhaimpien arvojen symboli. »Isänmaan palveluksessa kulunut pitkä elämä oli saanut monumentaalisen lopun», luonnehti Mannerheim.

Tiedotusvälineet sekä kotimaassa että ulkomailla seurasivat tarkoin Kallion lähdön tapahtumia. Sanoja ei säästetty. Ensimmäisen muistopuheen piti vasta valittu presidentti Ryti yleisradiossa jo puolentoista tunnin kuluttua tapahtumasta. Seuraavana päivänä puhuivat eduskunnalle puhemies Hakkila ja vt. pääministeri Rudolf Walden. Yleisradio välitti nämä ja monia muita muistopuheita.

Sanomalehdet luonnehtivat Kalliota Saarijärven Paavoksi, »suomalaisen sitkeän ja järkkymättömän voiman symboliksi», suurimmaksi talonpojaksi, »suomalaisen kansansielun tyypilliseksi edustajaksi» sekä varsinkin talvisodan aikana maan ylimpänä johtajana »sanoissa ja teoissa Suomen kansan sitkeän taistelun symboliksi». Kiitokset ylittivät kotimaassa poliittiset ja ulkomailla suurvaltaliittoutumien rajat. Kyösti Kallio oli tunnettu ja arvostettu paitsi Pohjoismaissa, Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa myös Italiassa ja nyttemmin Saksassakin. Maailman lehdistö kertasi Kallion muistoa ja siunaustilaisuuksia selostaessaan talvisodan tuoreita tunnelmia.

Kallion siunaustilaisuudet ensin Helsingin Suurkirkossa 22. päivänä ja sitten Nivalan kirkossa 30. päivänä joulukuuta muodostuivat valtaviksi kansanjuhliksi. Helsingissä oli läsnä tasavallan korkein johto. Siunauspuheen piti arkkipiispa Erkki Kaila, jonka lisäksi puhuivat maaherra Pehkonen ja kirjailija V. A. Koskenniemi.

Lehdistö seurasi arkun matkaa Nivalaan. Tampereen asemalla järjestettiin ankarassa pakkasessa kunnianosoitus. Perillä Nivalassa oli ihmisjoukkoja vastaanottamassa pitäjänsä suurmiestä, joka nyt lopullisesti palasi kotiseudulleen. Heikkilän hevonen veti arkun liistereessä — joka oli Kallion omasta toivomuksesta käsketty varata vastaan — asemalta kotiin. Talon kaura-aitta, ruumisaitta, vuorattiin valkoisilla lakanoilla ja arkku pantiin sinne odottamaan hautajaispäivää, joka oli 30.12. Hautaustilaisuudesta tuli tulipalopakkasesta huolimatta valtava kansanjuhla, jonne kerääntyi seudun väkeä sankoin joukoin; mukana oli nyt kotimaakunnan ja kotiseudun kansan syvien rivien edustus. Kirkkoherra Mustakallio, Kallion entisen kansanedustajatoverin poika, toimitti ruumiinsiunauksen. Kirkossa puhui Uuno Hannula, haudalla sukulainen Felix Kontio.

Valtava osanottoviestien tulva virtasi pidetylle presidentin puolisolle. Kaisa Kallio hoiti viimeisetkin velvollisuutensa tyynesti ja arvokkaasti. Hän pääsi nyt lepäämään uuteen kotiin, Kalervo Kallion alun perin ateljeetalokseen rakentamaan Pajariksi kutsuttuun taloon lähelle Heikkilää, jonka Kalervo oli luovuttanut vanhempiensa vanhuudenkodiksi eron tultua ajankohtaiseksi. Kaisa Kallio vietti siellä elämänsä iltavuosia vuoteen 1953 saakka, jolloin hän muutti viimeiseksi vuodeksi ennen kuolemaansa poikansa perheen luo Heikkilään.

Pajarista kehittyi tavallaan Kyösti Kallion muiston vaalimiskeskus: sinne tuotiin Kallioiden Helsingin asunnosta huonekalut, joista osa oli ollut linnan yksityishuoneiden kalustuksena, sinne koottiin presidentin kirjasto ja myös arkisto.

Oli luonnollista, että virisi myös hanke presidentin elämäkerran julkaisemisesta. Kysyntä tiedettiin suureksi. Elämäkertahanke oli vireillä jo Kallion eläessä. WSOY:n toimittaja Einari Kaskimies esitteli presidentille ajatusta elokuussa 1939. Presidentti hyväksyi sen, mutta alkanut sota keskeytti työn, kun Kaskimies kutsuttiin sotapalvelukseen. Sodan aikana valtion tiedotusjohto näki talonpoikaispresidentin mainosarvon, ja elämäkertatyötä vauhditettiin jälleen. Kaskimies komennettiin tekemään kiireesti suppeaa, lähinnä ulkomaiselle yleisölle tarkoitettua biografiaa, mutta sekään ei ehtinyt ilmestyä. Sodan jälkeen Kaskimies sai elämäkerta-aineistonsa suunnilleen valmiiksi. Kallio ehti tutustua siihen sekä hyväksyä sen, mutta julkisuuteen se ehti vasta vuoden 1941 puolella. »Suomen suurin talonpoika» sai näin muistojulkaisun luonteen. Se painottui kuvitukseen ja dokumenttiteksteihin.

Suppean (28 sivua) elämäkertaosan kirjoitti Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen, Kallion hyvä ystävä. Teos sai erinomaisen menekin. Ensimmäinen, 15 000 kappaleen painos myytiin loppuun muutamassa kuukaudessa, ja vuonna 1948 otettiin uusi saman suuruinen painos.

Kalliosta oli jo sitä ennen ehtinyt ilmestyä »elämäkerta» saksan kielellä. Sveitsiläinen kansanopistomies ja Suomen ystävä Fritz Wartenweiler saattoi jo vuonna 1940 julkisuuteen muutamia suomalaisia pienoiselämäkertoja sisältävän kirjan »Von finnischen Menschen. Mannerheim, Kallio und andere Charakterköpfe», jossa Kallion elämää valotettiin runsaalla 40 sivulla. Wartenweilerin tiedot Suomen sisäpolitiikasta olivat verraten hyvät, jos kohta Kallion kuva kannessa ilmestyneessä teoksessa on runsaasti virheitäkin.

Kallion kuolema vauhditti yleisön halua saada lukea Suomen legendaarisen talonpoikaispresidentin elämästä. Eri puolilla maailmaa ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä runsaasti Kalliota käsittelevää ainesta. Ruotsi ja Tanska saivat omakieliset Kallio-elämäkertansa jo vuonna 1941, kun ruotsalainen Oskar Teming julkaisi parisataasivuisen teoksensa »Bonden som blev president», joka käännettiin heti tanskaksi. Kotimaassa samana vuonna ilmestyi Otavalta Börje Sandbergin toimittama kuvateos »Kyösti Kallio tasavallan presidenttinä», johon elämäkertatekstin kirjoitti Kallion vanha ystävä Niilo Liakka. Vuonna 1942 Kallion kolmas ystävä, eduskunnan oikeusasiamies Esko Hakkila toimitti laajan kokoelman Kallion puheita. Kokoelmaan sisältyi myös siihen astisista laajin elämäkertaosa.

Tämä vanhin elämäkertakirjallisuus on monessa suhteessa saman kaltaista: ihannoivaa ja osaksi kaunokirjallista. Kiireesti kirjoitettuihin elämäkertoihin jäi runsaasti epätarkkuuksia ja virheitäkin, jotka sitten toistuivat teoksesta toiseen. Vanhimman, Leinosen version lähdepohjana olivat etupäässä haastattelutiedot, osaksi presidentin itsensä ja osaksi tämän omaisten ja ystävien. Liakka käytti myös Pajarin »arkistoa», kuten kirjeitä ja muistikirjoja varsinkin vanhimmilta ajoilta. Samoin teki Hakkila. Mistään lähdekriittisestä tai systemaattisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan ollut kysymys. Tärkeämpiä kuin faktat oli henki. Kunnioitetun ja dramaattisesti poistuneen valtiomiehen aatteellisen ja toiminnallisen elämäntyön kirkastaminen oli hänen ensimmäisten elämäkerrankirjoittajiensa tavoite. Siinä onnistuttiinkin hyvin.

Myöhemmin laadittiin useita pienoiselämäkertoja eri kokoomateoksiin. Ne perivät hengen ja suurelta osalta faktat virheineenkin 1940-luvulla syntyneeltä kerrostumalta. Artturi Leinonen kirjoitti vähän ensimmäistä laajemman version teokseen »Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon» (1952) sekä kokoomateokseen Suomen tasavallan presidenteistä (1954). Muutkin presidenttien kootut elämäkerrat sisältävät tietysti yhtenä myös Kallion, mutta sanottavaa uutta ne eivät ole tuoneet (Jaakko Okker 1972, Kari Sillanpää 1977, Kirsti Jaantila 1980, Annamaija Kataja 1985). Tutkimuksellista lisävalaistusta Kallio-kuvaan toivat Kustaa Vilkunan artikkeli Oman Maan v. 1958 ilmestyneessä osassa sekä Nivalan kirjan (1970) pari artikkelia (laajimmin 011i Kaikkonen).

Samaan kirjallisuusperinteeseen lukeutuvat vielä kaksi laajempaa Kyösti Kalliota käsittelevää teosta: Kallion tyttären Kerttu Saalastin Kaisa ja Kyösti Kallion elämänvaiheita ja ajatusmaailmaa esittelevä »Anna hänelle nöyrä mieli» (1. p. 1972) sekä Ahti Raivion kirja Kallion nuorisoseuratoiminnasta, joka sisältää runsaasti Kallion kirjoituksia hänen nuoruusvuosiltaan (Säkeniä itsekasvatustyön ahjosta, 1975). Kallion poliittista toimintaa on Saalastin teoksen ohella käsitelty suppeasti joissakin maalaisliiton julkaisuissa, laajimmin ja pätevimmin Heräävä Maaseutu VIII:ssa v. 1966 Pentti Pulakan artikkelissa »Kyösti Kallion yhteiskunnallisen aktiivisuuden herääminen».

Kyösti Kalliosta kertova kirjallisuus tarjosi ihannoidun kuvan talonpojasta, joka ikään kuin itsestään nousi vertaistensa joukosta yhä ylemmäs ja lopulta valtionpäämieheksi asti. Paljon vähemmän, jos ollenkaan, se kertoi poliitikosta, sitkeästä yhteisten asiain hoitajasta, joka koki myös vastusta ja vastoinkäymisiä, teki virheitä, pettyi ja joskus katkeroituikin.

Tieteellisen elämäkerran tarve tiedostettiin myös jo varhain. Jo syksyksi 1941 puuhattiin laajempaa, noin 320-sivuista elämäkertaa, jonka kirjoittaisi Niilo Liakka. Aikataulu olisi jo sinänsä ollut mahdoton, eikä iäkäs Liakka tohtinut ottaa työtä tehdäkseen.

Alustavia lähdetutkimuksia hän kuitenkin teki, ja eduskuntaryhmäkin pyrki auttamaan antamalla Viljami Kalliokosken tehtäväksi hankkia Kallion muistiinpanot »historiaa varten», mutta julkaisu rajoittui jo mainittuun suppeaan kuvaelämäkerran alkutekstiin.

Sen jälkeen elämäkertatyö oli useaan kertaan esillä ja tarkoitukseen varattiin varojakin, mm. patsaskeräyksestä yli jääneitä rahoja, joista muodostettiin Suomen Kulttuurirahaston alaiseen Keski-Pohjanmaan rahastoon oma rahastonsa. Kallion syntymän satavuotismerkkipäiväksi yritettiin elämäkertaa, jonka kirjoittajaksi suunniteltiin maisteri Kyösti Skyttää. Valtioneuvosto valtuutti keväällä 1973 opetusministeriön asettamaan toimikunnan Kyösti Kallion elämäkerran aikaansaamiseksi, mutta hanke raukesi jälleen ja käynnistyi uudelleen vasta vuosikymmenen lopulla.

Muuten Kyösti Kallion muistoa vaalittiin monin tavoin. Vuonna 1947 perustettiin tarkoitusta varten erityinen Kyösti Kallio-Seura, jonka puuhamiehenä oli Kallion vanha ystävä ja pitkäaikainen työtoveri maaherra E. Y. Pehkonen. Seuran tarkoitukseksi määriteltiin Kyösti Kallion henkilöön ja elämäntyöhön kohdistuvan kaikinpuolisen mielenkiinnon ja harrastuksen herättäminen ja vireilläpitäminen sekä siihen kohdistuvan tutkimustyön tukeminen.

Seura pyrki mm. kokoamaan Kalliota koskevaa muuta aineistoa Nivalan kotiseutumuseoon perustettavaan osastoon. Laajakantoinen hanke oli patsaan saaminen talonpoikaispresidentille Helsinkiin. Ajatus esiintyi eri kirjoituksissa presidentin ystäväpiirissä — Urho Kittilä eli »Tompan Tuomo» varsinkin — ja virallisen aloitteen teki maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksessa Nivalassa kesäkuussa 1956 päätoimittaja Josua Ruotsala. Kallion suuresta kansansuosiosta kertoo sekin, että patsasta varten käynnistetty kansalaiskeräys tuotti tuntuvasti enemmän kuin patsaaseen tarvittiin. Työn teki luonnollisesti Kalervo Kallio, ja marraskuun 11. päivänä 1962 presidentti Urho Kekkonen paljasti patsaan, joka luovutettiin Helsingin kaupungille. Paikka oli eduskuntatalon läheisyydessä, niin kuin kahden aikaisemmankin presidentin, P. E. Svinhufvudin ja K. J. Ståhlbergin.” Kalervo Kallio valmisti Nivalaan myös vanhempiensa hautamuistomerkin.

Kyösti Kallion muistoa vaalittiin muutenkin monin tavoin. Varsinkin hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlien lähestyessä tehtiin paljon. Valtioneuvosto asetti erityisen toimikunnan Heikki Hosian johdolla suunnittelemaan satavuotisjuhliin liittyviä tapahtumia ja toimenpiteitä. Pääjuhlan, jossa juhlapuhujana oli Urho Kekkonen, järjestelyjen ohella toimikunta teki useita aloitteita Kyösti Kallion muiston korostamiseksi. Nivala sai Kyösti Kallion koulun, Ylivieskassa paljastettiin hänen muistomerkkinsä, Oulu perusti Kallion puiston, julkaistiin juhlapostimerkki ja muotoiltiin taas uusi reliefi — nyt toteuttajana oli kolmas polvi, tyttärenpoika Risto Saalasti.

Suunnitelmat Heikkilän muuttamiseksi museoksi tai Ylivieskassa sijaitsevan syntymäkodin säilyttämisestä eivät johtaneet tuloksiin, mutta Nivalaan rakennettavaa Kyösti ja Kalervo Kallion museota tuettiin.

Kyösti Kallio oli suosittu ja hänen muistonsa kunnioitettu. Samaan aikaan kuitenkin tapahtui hänen jäikimaineensa kannalta myös kielteistä kehitystä. Eri syistä johtuen hän jäi tutkimuskirjallisuudessa vähäpätöisempään asemaan kuin olisi ansainnut. Kyösti Kallion muisto eli legendana, mutta ei todellisena historiallisena henkilönä niin kuin työtoveriensa ja aikalaistensa.

Sivullinen?

Kyösti Kallio ei kirjoittanut muistelmiaan. Hänellä oli kyllä sellainen aikomus, ja hän mainitsikin siitä ainakin sukulaiselleen Heikki Kivimäelle: presidenttikauden jälkeen hän vetäytyisi Mehtälään kirjoittamaan. Hän varautui tähän tallettamalla erittäin huolellisesti aineistoa, kuten puheitaan ja muistiinpanojaan eri tilanteista sekä itselleen tulleita kirjeitä ja muita asiakirjoja. Myös lehtileikkeitä hän kokosi, järjesti ja kommentoi. Hän piti muutamana vuonna 1920-luvulla verraten huolellisesti päiväkirjaa ja aloitti parina dramaattisena kautena muistelmaluonteisen tekstinkin kirjoittamisen.

Vuoden 1917-1918 tapahtumia hän pohdiskeli perusteellisesti piileskelyaikoinaan ja sen jälkeenkin ja kirjoitti »Muistelmia Suomen vallankumouksesta 1918» -otsikolla laajan kertomuksen tapahtumista ja osallistumisestaan niihin. Talvisodan aikana ja jälkeen Kallio muokkasi samaan tapaan tuntojaan. Hän tarkoitti tekstinsä perustaksi Suomen »valkoista kirjaa» varten; se jäi ajan puutteen vuoksi pahoin kesken. Varsinaiset muistelmaluonnokset rajoittuivat muutenkin noihin katkelmiin ynnä lyhyehköihin muistelmaluontoisiin merkintöihin nuoruusvuosilta.

Seikkaperäinen päiväkirjakin jäi kiireen vuoksi useimpina vuosina pitämättä. Sitä korvasivat kyllä muistikalenterit, joihin hän merkitsi tiiviisti paitsi tapahtumia myös kommenttejaan niihin.

Päiväkirjan sijasta hän kirjoitti kirjeitä vaimolleen. Kyösti ja Kaisa Kallion kirjeenvaihto käsittää runsaasti päiväkirjanomaista ainesta, kun Kallio pohti ja perusteli tekemisiään ja ratkaisujaan seikkaperäisesti. Kallio mainitsikin kirjeittensä korvaavan päiväkirjan pitoa, johon ei ollut aikaa ja kehotti vaimoaan huolellisesti tallettamaan kirjeet tulevan historiankirjoituksen — oman tai jonkun muun — lähteiksi.

Kyösti ja Kaisa Kallion kirjeenvaihto on Suomen historian lähteiden joukossa ainutkertainen sarja. Kirjeitä kulki kumpaankin suuntaan noin 1 600, ja jokseenkin kaikki ovat säilyneet. Puolisot olivat toisistaan erossa vuodesta 1904 lähtien pitkiä jaksoja ja vuodesta 1917 vuoteen 1937 suurimman osan ajasta, joten yhteydenpito kirjeitse oli käytännönkin syistä välttämättä tiivistä; huomattava osa kirjeistä käsittelee talonpitoa, lastenkasvatusta ja muita arkisia perheasioita. Mutta kirjeet sisältävät myös laajoja pohdintoja poliittisista kysymyksistä. Kyösti Kallio halusi pitää puolisonsa ajan tasalla, koska arvosti tämän mielipiteitä. Samalla hän saattoi korvata useimmiten kiireen vuoksi laiminlyötyä päiväkirjaa ja eritellä myös itselleen tunteitaan ja tekemisiään. Kallioiden kirjeenvaihto harveni 1930-luvulla puhelimen vuoksi. Heikkilään asennettiin ensimmäinen puhelin jo vuonna 1917. Historiantutkimukselle onneksi puhelin kuitenkin toimi kauan huonosti, kaukopuhelujen saanti kesti kauan, puheluja kuunneltiin ja hinta oli oleellisesti kirjemaksuja korkeampi. Kalliot hoitivat loppuun asti kaukoyhteytensä pääasiassa kirjeitse.

Autenttista kirjallista aineistoa Kyösti Kallion ajattelusta ja toiminnasta sekä hänen osuudestaan Suomen historian keskeisiin tapahtumiin hänen omasta näkökulmastaan on siis erittäin runsaasti. Hän itse ei kuitenkaan ehtinyt sitä käyttää, ja hänen ensimmäiset elämäkerrankirjoittajansa tutustuivat siihen vain vähäiseltä osalta.

Yksityisarkistoon sijoitettuina Kallion paperit jäivät myöhemminkin pääosaltaan tutkimuksen ulottumattomiin samaan aikaan kun aikalaiset julkaisivat mmistelmiaan ja heidän papereitaan siirrettiin enemmän tai vähemmän valikoituina julkisiin arkistoihin. Keskeiset aikalaiset saivat myös perusteellisen elämäkertansa: Ståhlberg, Svinhufvud, Mannerheim, Tanner, Alkio.

Historian kuva tapahtumista, joissa Kyösti Kalliokin oli keskeisesti mukana, hahmottui muiden kuin hänen näkökulmastaan.

Osaksi tahallisesti, mutta enimmäkseen tahattomasti nämä lähteet tarjosivat Kalliosta kuvan, joka ei vastannut todellisuutta: vähäpätöisemmän, sivullisemman.

Kallion kuvalle ei ollut eduksi se, että se historiassa hahmottui hyvin vahvasti hänen presidenttikautensa viimeisiä dramaattisia tapahtumia, talvisotaa ja välirauhan aikaa vasten. Kallio oli tuolloin jo sairauden heikentämä, ja varsinkin talvisodan ajan presidentistä jälkimaailmalle piirtynyt kuva jäi sekä siitä että lähteistön vinoutumisesta johtuen todellisuutta vastaamattomaksi. Käsitys »heikosta presidentistä» siirtyi osaksi myös Kallion aikaisempiin vaiheisiin ja vaikutti koko hänen valtiomieskuvaansa. Samaan suuntaan vaikutti myös tasavallan presidentin tehtävien painopisteen muuttuminen voimakkaasti ulkopolitiikan johtajuuteen sodan jälkeen. Kun Kallio ei ollut ulkopoliitikko ja hänen aikanaan jouduttiin sotaan, hänen katsottiin epäonnistuneen tehtävässään; samaa varjoa ei langetettu hänen ulkopolitiikassa yhtä vähäistä »kaukonäköisyyttä» tai harrastustakaan osoittaneiden edeltäjiensä päälle.

Kallion merkityksen aliarvioimiseen ns. ensimmäisen tasavallan suurmiesten joukossa on epäilemättä vaikuttanut myös se, että hänen roolinsa oli keskeisimmillään tasaisen kehityksen kausina, kun taas dramaattisemmissa käännekohdissa — joihin historiankirjoitus on perinteisesti kiinnittänyt enemmän huomiota — hän näytti jäävän aina jonkun muun syrjäyttämäksi. Näin voi sanoa käyneen suurlakon ja eduskuntauudistuksen sekä sitä seuranneen puoluekentän mullistuksen yhteydessä, itsenäisyys- ja hallitusmuototaistelussa, oikeistoradikalismin nousun aikana sekä vihdoin talvisodan aikana ja jatkosodan esihistorian tapahtumissa. Kallio oli kaikissa mukana keskeisillä paikoilla, mutta aina jotenkin jonkun toisen varjossa.

Perussyy tähän »varjoon jäämiseen» on Kallion omassa olemuksessa ja ajattelutavassa. Hän oli perusolemukseltaan maltillinen ja varovainen, sovitteleva asiainhoitaja. Nämä ominaisuudet eivät vieneet suurina käännekohtina kansakunnan tiennäyttäjäksi.

Kyösti Kallio oli ensimmäisellä sortokaudella aktivisti. Hänet valittiin valtiopäiville nuorsuomalaisen puolueen jyrkimpiin perustuslaillisiin lukeutuvana, ja vielä valtiopäivätyön alettuakin hän luonnehti itseään »meihin jyrkimpiin» kuuluvaksi. Eduskuntauudistus tarjosi radikaaleimmille johtomiehille mahdollisuuden nousta esille. Maalaisliitto lähti liikkeelle korostetun perustuslaillisena ja yhteiskuntaradikaalina kansanliikkeenä, jonka ensimmäiseen väliaikaiseen johtoon valittiin myös Kallio. Valtiopäiväkokemusta saanut tunnettu perustuslaillinen olisi voinut astua radikaalina johtajana uuden kansanliikkeen johtoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, koska Kyösti Kallio ei pohjimmiltaan ollut radikaali edes nuorena poliitikkona. Hän epäröi erkaantua entisestä puolueestaan ja uuden puolueensa ohjelmatyöhön hän vaikutti maltillistavaan suuntaan. Ensin Karhi ja erityisesti vähän myöhemmin Alkio olivat Kalliota näkyvämmät maalaispuolueen johtajat. Vaikka Kallio oli vuosikymmenen puolueen puheenjohtaja ja vaikka hän vaikutti puolueen politiikan ja ohjelmien muotoutumiseen paljon, jäi Alkio pysyvästi historiaan nuoren maalaisliiton ensimmäisenä suurena johtajana ja suunnannäyttäjänä.

Vielä selvemmin Kallio jäi Alkion varjoon vuosien 1917-1918 tapahtumissa. Kalliosta tuli puolueensa ensimmäinen senaattori.

Hallitusmiehenä Kallio oli omalla paikallaan, sovittelevana toimeenpanijana ja asioiden järjestäjänä. Vastuu maltillisti häntä yhä. Poliittisen toiminnan painopiste kuohuvana aikana siirtyi senaatista eduskuntaan, joka radikaalistui nopeasti sekä yhteiskunnallisesti että itsenäisyyskysymyksessä, paljon pitemmälle kuin senaatti.

Kallio ei kummassakaan kysymyksessä seurannut puolueensa äärilaitaa eikä edes enemmistöä, vaan päinvastoin joutui omaksumaan jarruttelijan ja hillitsijän osan. Eduskuntaryhmää johti Alkio, joka varsinkin hallitusmuototaistelun aikana nousi tasavaltalaisten kiistattomaksi johtohahmoksi yhdessä Ståhlbergin kanssa. Kallio oli kyllä yksi keskeisimmistä senaattoreista, mutta paljon vähemmän nimekäs kuin tunnettu itsenäisyystaistelija Svinhufvud, vapaussodan voitokas kenraali Mannerheim ja tasavallan perustuslain luoja ja ensimmäinen presidentti Ståhlberg.

Vielä keskeisemmällä paikalla Kallio oli, kun ensimmäinen tasavalta joutui suureen tulikokeeseensa oikeistoradikaalisen kuohunnan alkaessa talouspulan kiihdyttämänä 1930-luvun taitteessa.

Johtavana porvarillisena poliitikkona, pääministerinä ja tunnettuna antikommunistina Kallio olisi voinut astua myös kommunisminvastaisen kansanliikkeen johtoon — hänelle väläyteltiin samaa roolia, jonka talonpoikaispuolueen johtaja Konstantin Päts Virossa vähän myöhemmin otti. Sydänjuuriaan myöten demokraatti ja parlamentaarikko Kallio torjui tuon mahdollisuuden ja ryhtyi päinvastoin taisteluun kansanliikettä vastaan. Tuo taistelu johti aluksi tappioon. Presidentin kanssa liittoutunut ja entisen itsenäisyysjohtajan Svinhufvudin keulahahmokseen saanut kansanliike pakotti Kallion väistymään; kansanvallan vastarinnan personoitumaksi kohosi muilutettu Ståhlberg eikä eroamaan painostettu Kallio, vaikka jälkimmäisen poliittinen vaikutus oli paljonkin suurempi.

Talvisodan alkuvaiheiden tehtäväinjakoa on edellä selostettu seikkaperäisesti. Presidentti Kallio työskenteli aktiivisesti saadakseen siviilipuolen johtoon Risto Rydin ja sotilasjohtoon marsalkka Mannerheimin. Itse hän säilytti viimeisen ratkaisijan raskaan roolin, jos kohta tehtävä osoittautui epätavallisen raskaissa oloissa ja osaksi epäsolidaaristen alaisten toiminnan vuoksi sairaudesta vain puolittain toipuneelle presidentille vaikeaksi. Talvisodan presidentti oli johtohahmo sodan aikana koti- ja ulkomaisessa joukkotiedotuksessa ja yleisessä mielipiteessä, mutta ei lainkaan historiankirjoituksessa, joka on arvioinut Kallion osuuden vielä sivullisemmaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Halvausta seurannut sairaus teki sitten Kallion aktiivisesta vaikuttamisesta lopun, eikä hän enää osallistunut ratkaisevaan päätöksentekoon kauttakulkusopimuksesta ja muista toimista, jotka sitten johtivat jatkosotaan.

Kyösti Kallio ei ollut dramaattisten käännekohtien johtaja. Mikään sivullinen hän ei kuitenkaan ollut itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenten päätöksenteossa silloinkaan, kun tehtiin tärkeimpiä, kansan elämään eniten vaikuttaneita päätöksiä.

Ensimmäisen tasavallan ensimmäinen

Populaarihistoria jakaa usein Suomenkin johtajat toisaalta »sankareihin» ja toisaalta muihin, jotka joko hoitivat asioita välikausina tai olivat vähäpätöisempiä. Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenien sankareita olivat ennen muuta Svinhufvud, Ståhlberg ja Mannerheim. Heidän ohellaan mainitaan ensimmäisen tasavallan keskeisimpinä johtajina vasemmiston ehdoton ykkönen Tanner, maltillinen konservatiivijohtaja Paasikivi, talousmies Ryti sekä maalaisliitosta Alkio ja Kallio. Tutkimuskirjallisuudessa kenties vähimmin arvostettu tästä joukosta on ollut Kyösti Kallio.

Ilman että yrittäisi asettaa Suomen suurmiehiä keskinäiseen tärkeysjärjestykseen, voi kuitenkin perustellusti väittää Kyösti Kallion olleen kauimmin keskimäärin korkeimmalla ja siten ainakin yhtä keskeinen vaikuttaja kuin yksikään toinen ns. ensimmäisen tasavallan historian muotoutumisessa. Kallio ei ollut »sankari», mutta hän oli suuri vaikuttaja ja merkittävä johtaja.

Kallio tuli kansanedustajaksi vuonna 1904, ja hän pysyi parlamentin jäsenenä yhtämittaisesti vuoteen 1937 saakka, kauemmin kuin yksikään toinen siihen mennessä. Hänen panoksensa lainsäädäntötyössä oli erittäin keskeinen melkein koko ajan. Maan hallituksen jäsen Kalliosta tuli ensi kertaa keväällä 1917. Siitä lähtien kesään 1930 saakka hän oli melkein yhtä mittaa ministerinä, tästä ajasta kolmasti pääministerinä. Ne lyhyet katkot, joita ministerikausien väliin jäi, hän oli eduskunnan puhemiehenä tai vähintään oman eduskuntaryhmänsä puheenjohtajana ja keskeisissä valiokunnissa. Kallio oli koko 1930-luvun alkupuoliskon ajan eduskunnan puhemiehenä, palasi lyhyeksi ajaksi pääministeriksi ja valittiin sitten tasavallan presidentiksi. Valtionpäämiehenä Kyösti Kallio ehti olla lähes neljä vuotta.

Kyösti Kallio oli kauemmin kuin yksikään toinen siihen asti kansanedustaja, eduskunnan puhemies, ministeri ja pääministeri. Sen lisäksi hän oli kolme vuosikymmentä maalaisliiton keskeinen johtaja, suurimman osan ajasta tärkein ja vaikutusvaltaisin; maalaisliitto taas oli kahden vuosikymmenen ajan Suomen vaikutusvaltaisin puolue, useammin kuin muut hallitusvastuussa ja hallitusten johdossa. Kallio oli myös hyvin monessa ja tärkeässä päätöksentekijän tehtävässä järjestö- ja talouselämässä. Kyösti Kallio teki tärkeitä päätöksiä enemmän kuin yksikään toinen suomalainen ennen Paasikiven ja Kekkosen aikoja: Suomessa ei vuosina 1917-1940 juuri tehty tärkeitä päätöksiä ilman että Kyösti Kallio olisi osallistunut päätöksentekoon.

Kallion ura kulki kauemmin korkealla kuin yhdenkään toisen. Itsenäisyyden alkuaikojen suurmiehistä kaikkien muiden valtiollinen ura keskeytyi pitkähköksi aikaa kokonaan. Svinhufvud vetäytyi vuoden 1918 haaksirikon jälkeen runsaaksi vuosikymmeneksiyksityiselämään palatakseen kuudeksi vuodeksi presidentiksi.

Mannerheimin julkinen ura katkesi myös vuonna 1919. Vaikka hän oli suuren yleisön silmissä aina loistokas valkoinen kenraali ja vaikka hän palasi julkisiinkin tehtäviin 1930-luvun alussa, hänen vaikutusvaltansa rajoittui pääasiassa puolustussektorille. Ståhlberg vetäytyi politiikasta vuonna 1925, eikä paluu huipulle onnistunut kahdesta yrityksestä huolimatta. Paasikivi oli lyhyen pääministerikautensa jälkeen kyllä talouselämän keskeisimpiä vaikuttajia suurpankin johtajana, mutta poliittinen vaikuttaminen jäi hänelläkin aika vähäiseksi ennen vuotta 1934, ja valtioneuvostoon Paasikivi palasi vasta vuonna 1939. Ryti oli talouspolitiikan päätöksenteossa aivan keskeinen 1920-luvun alkuvuosista lähtien, mutta vasta vuosi 1939 toi hänetkin yleispolitiikan huipulle.

Verrattuna muihin kuin valtionpäämiehiksi yltäneiden poliitikkojen uraan Kallio erottuu vielä selvemmin. Santeri Alkio, Lauri Ingman, Juho Vennola, A. K. Cajander, Juho Sunila, T. M. Kivimäki sekä muutamat muut olivat kyllä korkeissa asemissa ja tärkeitä päätöksentekijöitä, mutta oleellisesti lyhyemmän ajan kuin Kallio. Uran pituudessa Kallioon voi verrata vain Väinö Tanneria, joka oli samalla tavalla autonomian ajalta saakka merkittävä poliitikko ja talous- ja yhteiskuntaelämän keskeinen päätöksentekijä.

Tanner oli kuitenkin vasemmistolaisena pääosan ajasta ennen vuotta 1937 kaikkein tärkeimmän päätöksenteon ulkopuolella, vaikka saattoikin monessa tapauksessa merkittävästi vaikuttaa päätösten sisältöön.

Kallio ei ollut nerokas tai loistokas kansanjohtaja. Hän oli sitkeä ja uupumaton asiainhoitaja. Hänellä oli selvä päämäärä, johon hän pyrki vastoinkäymisistä lannistumatta, sovitellen ja kompromisseja tehden. Kallion voimana oli epäilemättä toisaalta tietoisuus omista rajoituksista — mistä hän saattoi puhua liioitellenkin — mutta toisaalta tietoisuus omista kyvyistä.

Kallion itsetietoisuus ei ollut vähäinen. Hänen poliitikon uransa rakentui niin perusteellisesti alhaalta lähtien kuin ajatella saattaa. Hän aloitti yhdessäolojohtajana koulussa ja kotiseudun nuorten riennoissa ja nuorisoseurajohtajana. Hän harjoitteli julkista esiintymistä ja oppi hyödyntämään puheissaan ja kirjoituksissaan harvinaisen laajaa tietovarastoaan samalla kun hän toi johdonmukaisesti esiin vakaumuksensa yhteisistä asioista. Hän totutteli hoitamaan yhteisiä asioita paikallisyhteisön puitteissa ja osasi ne täydellisesti ennen kuin laajentunut luottamus vei hänet ensiksi maakunnallisiin ja vuodesta 1904 lähtien valtakunnan tason tehtäviin.

Hän tunsi pohjoissuomalaisen maaseudun ja sen peruselinkeinon asiat ja ongelmat täydellisesti; hän tiesi, miten ongelmia pitäisi korjata. Joutuessaan — tai päästessään — vaativampiin ja laajempiin tehtäviin politiikassa ja talouselämässä Kallio tiesi koko ajan ne todelliset olosuhteet, joita hän pyrki muuttamaan paremmiksi ja saattoi realistisesti suhteuttaa nämä toiveet niihin mahdollisuuksiin, jotka olivat olemassa. Joutuessaan kritiikin kohteeksi, tulipa se kilpailevilta poliitikoilta tai toimintaan tyytymättömiltä kannattajilta, Kallio osasi vastata terävästikin eikä pyydellyt anteeksi toimiaan silloin kun katsoi ne oikeiksi. Kallio oli sovitteleva kompromissien tekijä, mutta ei tahdoton tai pehmeä. Joissakin kysymyksissä Kallio päinvastoin osoitti sitkeää itsepäisyyttä, vastustajien ja joskus kannattajienkin mielestä tyhmyyteen asti.

Kallio oli poliitikkona yhteistyökykyinen, mutta itsepäinen. Hän joutui pariin kertaan selkeästi vastakkain oman puolueensa järjestöväen kanssa. Kun häntä vaadittiin mukautumaan puolueen tahtoon ja sitoutumaan sen ohjelmiin, hän torjui vaatimukset suuttuneena.

Näin tapahtui parikin kertaa julkisesti (1907, 1933) ja vielä useammin puolueväen kesken. Kallio ymmärsi poliitikon työn itsenäisenä, äänestäjilleen vastuunalaisena. Päätökset oli kuitenkin tehtävä oman tietämyksen ja harkinnan perusteella ohjelmiin tai ryhmäpäätöksiin tiukasti sitoutumatta.

Kyösti Kallion poliitikon uraan vaikutti ilmeisesti myös tietty kutsumustietoisuus. Hän »tiesi» olevansa tarkoitettu korkealle, minkä vuoksi hän epäröinnistään huolimatta tohti ottaa yhä vaativampia tehtäviä sitä mukaa kuin niitä tarjoutui. Leo Mechelinin ennustus Kallion korkealle kohoavasta valtiollisesta urasta kävi epäilemättä useampaankin kertaan hänen mielessään. Hänelle lienee ollut tuttu myös Kyösti Wilkunan ennustus novellissaan »kansanedustaja Kalle Huikarista» vuodelta 1919: Wilkuna tarkoitti poliitikon kielteisenä personoitumana kuvaamallaan Huikarilla Kalliota »jonka alku on ollut á la Huikari ja jonka loppu on presidentin istuin — —», kuten sekä Kallion että Wilkunan hyvin tuntenut kokoomuslainen kansanedustaja Gustaf Arokallio kertoi P. E. Svinhufvudille. Sekä ystävät että viholliset uskoivat Kallion kohoavan urallaan korkealle — miksei siis hän itse. Viimeistään vuonna 1925 Kyösti Kallio piti periaatteessa mahdollisena itsensä myös valtionpäämiehenä.

Kallion poliitikon ura ei ollut määrätietoista pyrkimistä kohti huippua. Toisaalta hän ei missään vaiheessa vakavasti kieltäytynytkään tarjoutuvista uusista asemista. Kallio kiitti luottamuksesta ja ryhtyi työhön niin hyvin kuin osasi. Hänen asenteisiinsa uusiin luottamustoimiin vaikutti epäilemättä myös hänen uskonnollinen vakaumuksensa. Hän oli vakuuttunut Jumalan määräävän perimmältään kaikesta, myös Kyösti Kallion poliittisesta urasta.

Kokemuksensa, luonteensa ja kutsumustietoisuutensa pohjalta Kyösti Kallio oli päätöksentekijä, jonka työ vaikutti ratkaisevasti Suomen historian kulkuun. Hänen panoksensa maalaisliiton olemuksen muotoutumiseen maltilliseksi vastuuntuntoiseksi hallituspuolueeksi oli erittäin keskeinen. Hän vaikutti vahvasti sisällissodan osapuolten vastakohtaisuuksien lientymiseen vuoden 1919 vaalien jälkeen alkaneella keskustapolitiikan kaudella ja vahvisti reformipolitiikallaan yhteiskunnan perustaa, kun suuri joukko maatonta proletariaattia pääsi kiinni omistamiseen. Ulkopolitiikassa hän edusti malttia, kielipolitiikassa määrätietoista ja hyökkäävääkin suomalaisuutta, joka aikanaan muuttui tyydyttävän tuloksen saavutettuaan sovinnollisuudeksi. Kallion osuus oikeistoradikalismin pysäyttäjänä oli tärkeä etenkin maalaisliiton sisällä, ja 1930-luvulla hän puolusti sitkeästi parlamentin arvovaltaa esiin työntyvää autoritäärisyyden ihannetta vastaan. Kallio oli 1930-luvun jälkipuoliskoa hallinneen punamultasuuntauksen perustan raivaajia ja tien avaajia, vaikutusvaltaisempi kuin yksikään toinen.

Ilman Kallion työtä Alkion aate ei olisi muuttunut poliittiseksi voimaksi ja yhteiskunnalliseksi päätöksenteoksi. Tannerin mahdollisuudet johtaa työväenliikkeen pääosa yhteistyökykyiseksi ja -haluiseksi, Svinhufvudin edellytykset pitää yhteiskunta demokratian tiellä 1930-luvulla, Suomen kyky selviytyä toisesta maailmansodasta ja siten Paasikiven ja Kekkosen edellytykset rakentaa uutta tulevaisuutta sotien jälkeen olisivat olleet paljon vähäisemmät.