Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Pula ja hallitus

Suomi oli saanut 1920-luvun puolivälistä lähtien nauttia verraten suotuisista kansainvälisistä taloussuhdanteista. Vuosina 1926-1927 oli selvä nousukausi. Vienti kasvoi voimakkaasti. Rakennustoiminta oli hyvin vilkasta, ja se sai jopa spekulatiivista luonnetta.

Maan valuuttavarat vahvistuivat ja samalla lisääntyi sekä Suomen Pankin että liikepankkien luotonantokyky ja -halu. Palkat ja kulutus nousivat.

Vuonna 1928 ulkomaankauppa muuttui vahvasti tuontivoittoiseksi. Sahateollisuus joutui kustannuskriisiin, mikä pudotti sen vientiä pahoin. Heikko sato pakotti elintarvikkeidenkin tuontiin.

Tuonti oli suurelta osin rahoitettava lyhytaikaisin ulkomaisin luotoin. Syksyllä 1928 Suomen Pankin oli ryhdyttävä kiristämään rahapolitiikkaansa. Korko nostettiin kuudesta seitsemään prosenttiin. Vuonna 1929 alkanut ns. suuri maailmanpula tuli jo valmiiksi lamassa olevaan Suomeen. Ensimmäisen maailmansodan perintönä syntyneet paineet ja 1920-luvun tasapainottomuudet purkautuivat Yhdysvaltojen lokakuun 1929 suuren pörssiromahduksen jälkeen kaikkialla maailmassa. Suomessa sen aiheuttamat vauriot olivat varsin suuret. Vienti ja tietysti teollisuustuotanto supistuivat, ja metsätulot, työpalkat ja kantorahat romahtivat. Rakennustuotanto väheni vuodesta 1928 vuoteen 1933 kymmenenteen osaan.

Maataloustuotteiden hinnat laskivat vuoden 1930 aikana 30-40 prosenttia. Seurasi joukkotyöttömyyttä ja vararikkoja. Kallion kolmas hallitus joutui taistelemaan pulan kanssa koko olemassaolonsa ajan. Pääministeri oli Suomen Pankin johtajana varsin hyvin tietoinen laman kansallisista ja kansainvälisistä syistä, mutta hänen keinonsa asian auttamiseksi eivät olleet suuret. Hän ei ollut läheskään aina vakuuttunut siitä, sopivatko hallitukselta vaaditut lyhytaikaiset toimet ja varsinaisen, pitemmän ajan talouspolitiikka yhteen.

Pula kärjisti hallituksen suhteita toisaalta oppositioon, toisaalta varsinkin omaan eduskuntaryhmään, jossa oli koko ajan melkoisesti vastustettu koko hallitusta. Puolueen »vasen» laita ei hyväksynyt etupäässä »oikean» laidan puoluetovereista koostuvaa hallitusta eikä sen pääministeriä, ja pula kiihdytti arvostelua. Jo syyskuussa 1929 Matti Pitkäsen johtama oppositio uhkasi omaa hallitustaan välikysymyksellä. Kallio sai tuolloin taivutelluksi opposition luopumaan hankkeesta, mutta käyty keskustelu oli kova ja pahaa enteilevä.

Se osoitti Kallion ja ison osan eduskuntaryhmästä olevan talouspolitiikan perusteista eri mieltä.

Erimielisyyden ydin oli Suomen Pankin korkopolitiikka. Velkaantunut maatalous piti korkoja katovuonna liiallisina. Maalaisliiton kansanedustajia painosti kenttäväki voimakkaasti, jotta korkokantaa alennettaisiin. Sitä vaati Matti Pitkänen välikysymyksessään ja muistutti vastustaneensa kultakantaan menoa vuonna 1926, jolloin Ryti oli erolla uhaten pääministeri Kallion tuella pakottanut maalaisliiton eduskuntaryhmän taipumaan siihen. Ryti oli sitonut Suomen Pankin varat kaupunkien rakennustoimintaan, syytti Pitkänen, ja monet muut puheenvuorot tukivat häntä.

Kallion asema oli vaikea. Hän tiesi korkopolitiikan moittijoiden puhuvan totta. Pakkohuutokauppoja oli kotiseudullakin ja sukä laistaloista osa oli suurissa vaikeuksissa. Hän oli vuonna 1927 jättänyt eriävän mielipiteensä Suomen Pankin johtokunnan vastaukseen kirjelmään, jossa eduskunnan pankkivaliokunta moitti liian korkeaa korkokantaa. Toisaalta hän kunnioitti Rydin pätevyyttä keskuspankin johtajana ja oli yleensäkin solidaarinen tuollaisissa tilanteissa. Niinpä hän puolusti Suomen Pankkia ja Rytiä ja vakuutti tämän politiikan olevan oikeaa: »Jos markka pysyy arvossa, pysymme maksukykyisten maiden joukossa», hän vakuutti ja varoitti välikysymyksen suunnittelijoita tuhoamasta Suomen luottokelpoisuutta.

Kallio piti pulan pääsyinä toisaalta kansainvälisiä tekijöitä, joihin Suomi ei juuri voinut vaikuttaa, ja toisaalta omassa maassa yli varojen elämisen, josta oli nyt päästävä irti. »Ankarana pula-aikana voidaan helpoimmin saada apua tuonnin supistamisella», hän vakuutti kesäkuussa 1929 Suomenmaan toiseen näytenumeroon laaditussa laajassa haastattelussa. Hän korosti myös, ettei mitään äkillistä käännettä -parempaan ollut-odotettavissa.

Kallion näkemys pulan voittamisesta oli selkeä. Oli eletty yli varojen, ja nyt oli palattava elämään vain omin voimavaroin. Tulot oli saatava kotoisesta tuotannosta, »maataloudesta ja siihen läheisesti liittyvistä tuotannonhaaroista, metsistä ja teollisuudesta», vakuutti Kallio avatessaan 14.6.1930 kymmenennet Suomen Messut Helsingissä. Pula-aika oli opettanut suomalaisille, että »me emme voi rankaisematta lisätä kulutustamme pitämättä huolta siitä, että maan tulolähteet vastaavasti vahvistuvat». Ulkomaisia tavaroita ei voi ostaa ulkomaisella lainalla, eikä Suomi selviäisi koroistaan ja kuoletuksistaan, ellei sen tuotantoelämä vahvistuisi. »Tällä tavalla on pula-aika selventänyt meille kotoisen tuotantoelämämme perustavaa laatua olevaa merkitystä», pääministeri Kallio vakuutti suomalaisen elinkeinoelämän edustajille.

Suomen Pankki harjoitti ennen suurta talouspulaa ja sen aikana tiukkaa rahapolitiikkaa, jota Nils Meinander arvioi myöhempien oppien mukaan »hieman kyseenalaiseksi». Se oli kuitenkin sen ajan tietojen mukaan paras mahdollinen, olkoonkin että siitä moni joutui kärsimään. Yksi tuon rahapolitiikan harjoittajista ja puolustajista oli Kyösti Kallio. Koska Kallio oli vastuunalaisista talouspoliitikoista yleispolitiikassa tunnetuin, häneen kohdisti kovimpana se vastustus ja kritiikki, jota pula ja valtiovallan pulan aikainen politiikka herätti. Vastustusta ja kritiikkiä oli runsaasti ja erimuotoista.

Kallion kolmas hallitus Joutui työskentelemään koko ajan suurissa vaikeuksissa. Kuvassa pääministeri ja hallituksen jäseniä vierailulla Varkaudessa tutustumassa teollisuuteen syksyllä 1929.

Kommunistit ja heidän taltuttajana

Kyösti Kallio oli antikommunisti, joka piti ulkomailta johdettua kommunistisen puolueen toimintaa Suomelle vaarallisena ja rikollisena. Hänen hallituksensa oli antanut Suomen Kommunistiselle Puolueelle ankaran iskun vangituttamalla kesällä 1923 sen peitejärjestön Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) johdon.

Viranomaisten taistelua SKP:n laitonta toimintaa vastaan hän seurasi tyytyväisenä, samalla kun hän kävi poliittisella puolella omaa taisteluaan.

Monista iskuista huolimatta kommunismi säilytti Suomessa kannatuksensa suhteellisen suurena, sillä oli vaaleissa yli 10 prosentin kannatus. Toivuttuaan Kallion hallituksen iskusta kommunistit saivat kannatuksensa jälleen nousemaan. Vuoden 1927 vaaleissa Suomen Sosialistinen Työväenpuolue sai 20 paikkaa (+2) ja 1929 taas kolme paikkaa lisää, siitä huolimatta että Sunilan hallituksen aikana kesällä 1928 Etsivä Keskuspoliisi oli paljastanut suuren osan SKP:n maanalaisesta organisaatiosta ja vanginnut runsaasti aktivisteja. Valtiovallan kannalta ongelmallista oli kommunistien luja ote ammattiyhdistysliikkeessä. Suomen Ammattijärjestö joutui heidän valtaansa heti keväällä 1920. Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä voimistui nousukauden myötä 1920-luvun puolivälistä lähtien, ja Moskovasta johdetun kommunistisen kansainvälisen ammattijärjestön Profinternin ohjeita noudattaen Suomenkin ammattiyhdistysliike järjesti useita sitkeitä lakkoja vuosina 1927-1928. Poliittissävyisten lakkojen lisäksi paheksuttiin vapaussodassa valkoisella puolella olleisiin ja suojeluskuntiin kuuluviin työläisiin kohdistuvaa työmaaterroria.

Vuoteen 1929 tultaessa suhteet olivat äärimmäisen kärjistyneet. Vaalivoitto ja pula lisäsivät kommunistien rohkeutta. Vastaavasti kiihtyi antikommunismi ja järjestäytynyt kommunisminvastainen toiminta sai lisävoimia. Vuonna 1920 perustetun lakonmurtajajärjestön Vientirauhan joukot kasvoivat niin, että kun siinä oli vuonna 1923 ollut 3 000-4 000 miestä, vuoteen 1930 tultaessa miehiä oli yli 30 000.

Kallio kiinnitti huomiota kommunistien toiminnan kiihtymiseen puhemiehen avauspuheessaan 1.8.1929 ja lupasi eduskunnan tekevän voitavansa lainvastaisen toiminnan ja kurittomuuden ehkäisemiseksi.

Sinä lyhyenä aikana, jonka Kallio ehti olla puhemiehenä ennen siirtymistään pääministeriksi, hän kiisteli useita kertoja kommunistiedustajien kanssa. Nuija paukkui, kun puhemies vaati Asser Saloa ja Mauritz Rosenbergia järjestykseen, ja 8.8. Kallio tyhjennytti lehterit, kun yleisö oli osoittanut suosiotaan puhujalle.

Hallituksen johdossa Kallio jatkoi työtään kommunistien hillitsemiseksi. Hallitus esitti eduskunnalle rikoslain muuttamista painovapauslain osalta siten, että »painovapauden nimissä harjoitettua rikollista kiihotusta», joka oli painovapauden väärinkäyttöä, voitaisiin estää, kuten Kallio eduskunnalle määritteli. Kallion mielestä oli nurinkurista, että valtiovalta oli voimaton estämään itseensä kohdistuvaa kiihotusta. Edelleen hallitus laati esitykset yhdistyslain muuttamiseksi siten, että viranomaiset saisivat valtuudet estää kommunisteja perustamasta uusia yhdistyksiä lakkautettujen tilalle. Tämä laki hyväksyttiin äänin 98-78 marraskuun lopulla.

Rikos- ja painovapauslakia koskevat kohdat siirtyivät vuoden 1930 puolelle.

Lokakuun lopussa puhkesi Tammisaaren vankilassa poliittisten vankien syömälakko, jonka tarkoituksena oli vastustaa hallituksen lakiehdotuksia. SAJ antoi käskyn yleislakosta vankien tukemiseksi, jolloin tilanne kärjistyi vakavaksi. Kalliota harmitti, kun työtä olisi ollut paljon ja nyt kommunistit »hulinoivat kaikella tavalla».

Yleislakkouhkaa hän ei ottanut aivan todesta, mutta hallitus varautui kuitenkin sen tukahduttamaan. Relander, joka oli jyrkentänyt asenteitaan kommunisteihin, katsoi, että jo yllytys lakkoon oli laitonta. Pääministerin virka-asunnossa 14.11. ministerit kuitenkin olivat eri mieltä. Sisäministeri Arvo Linturi antoi määräyksen estää lakkovahtien asettaminen, ja lakkopuuha kukistui muutenkin alkuunsa. Kommunistit tekivät kuitenkin hallitukselle välikysymyksen 12.11. Tammisaaren vankilan oloista.

Kallio vastasi välikysymykseen 15.11. ja totesi, että vankien taistelu oli selvästi suunnattu koko yhteiskuntaa vastaan. Joukkojen liikehtiminen oli järjestys- ja valtiovallan arvon vähentämiseksi, hän jatkoi ja lisäsi sen liittyvän »kommunistien yhä räikeämpään taisteluun». Hallitus luotti eduskunnan tietävän, mistä tässä

välikysymyksessä oli kysymys. Tammisaaren vankilaoloja tutkittaisiin kyllä ilman eduskunnan kehotuksiakin. Tämä välikysymys ei ollut hallitukselle vaaraksi, ja syömäläkko loppui aikanaan. Kun kommunistiedustaja Eino Pekkala vielä budjettikeskustelussa yritti todistaa vankien lakon vaikuttaneen hallituksen määrärahoihin, Kallio torjui käsityksen jyrkästi.

Marraskuun lopulla syntyi pahempi konflikti, joka aiheutti sitten vakavan vyöryn. Kommunistinen nuorisojärjestö oli kokoontunut Lapualle juhlia pitämään. Ilmoitusten sirppi ja vasara -tunnukset sekä uhmakkaat jumalanpilkkaaja-allekirjoitukset herättivät vahvasti porvarillisella herännäispaikkakunnalla kiukkua, mikä purkaantui yhteenottoihin paikkakuntalaisten ja pietarsaarelaisten punapaitaisten nuorisojärjestöläisten välillä. Tuomiosunnuntaina 24.11.1929 lapualaismiehiä tunkeutui tunnetun maalaisliittolaisen aktivistin ja jääkärivärvärin Vihtori Kosolan johdolla Lapuan työväentalolle. Syntyneessä tappelussa revittiin punaisia paitoja ja jaeltiin iskuja.

Kommunismin vastustajat olivat syyllistyneet selvään laittomuuteen. Lapuan juhlilla puhujana ollut kansanedustaja Emil Tabell teki asiasta heti välikysymyksen. Samalla se herätti laajaa keskustelua kaikkialla yhteiskunnassa.

Siihen saakka Kallion suhtautuminen kommunismiin oli ollut mutkaton. Hän oli hyvin tietoinen SKP:n maanalaisen toiminnan laajuudesta ja muodoista mm. Etsivän Keskuspoliisin raporttien ja sen päällikön Esko Riekin henkilökohtaisen informaation kautta.

Lokakuussa 1929 Riekki oli varoittanut Kalliota myös kommunisminvastaisesta reaktiosta, joka saisi ulkoparlamentaariseen oikeistotoimintaan pätevääkin väkeä, mikäli huliganismia vastustettaisiin vain sanoilla. Kallio halusi lakiesityksillään hankaloittaa kommunistien toimintaa ja mikäli mahdollista tukahduttaa sen kokonaan.

Mutta kaiken piti tapahtua laillisia muodoin. Oman käden oikeutta vääräksikään katsottavaa toimintaa vastaan hän ei voinut hyväksyä.

Ero presidentti Relanderin ja pääministeri Kallion välillä tässä suhteessa näkyi heti Lapuan välikohtauksen ensi reaktioissa, ja sittemmin se tuli yhä kärjistymään. Relander piti tapahtumaa »tietenkin lainalaisessa yhteiskunnassa valitettavana», mutta toisaalta täysin ymmärrettävänä. Lapualaiset »kuuntelivat vainajien tahtoa», Relander luonnehti teatraaliseen tapaansa ja oli huolestunut siitä, että hallitus suhtautuisi lapualaisten tekoon liian ymmärtämättömästi.

Soitettuaan pääministerille hän huomasi huolensa aiheelliseksi. Kallio kertoi hallituksen aikovan tutkia asiaa ja päättää sitten mahdollisista rangaistustoimista. Kun Kallio samalla huomautti, ettei ihmisiä voinut kieltää käyttämästä punaista pukua, Relander huolestui ja neuvoi hallitusta toimimaan siten, että viranomaiset tästä lähtien hajottaisivat vastaavat kommunistien juhlat, ja jos oli syytä epäillä rauhattomuuksia syntyvän, kieltäisivät jo ennakolta niiden järjestämisen. Valkoisen kansan kärsivällisyyttä ei saanut panna liian kovalle koetukselle, oli presidentin mielipide.

Kallio oli samana päivänä 27.11. yhteydessä myös Pohjanmaalle, ja Alkion seuraaja, tuolloin vastaavana toimittajana Ilkassa toimiva Artturi Leinonen kertoi hänelle koko maakunnan olevan kuohuksissa.

Välikohtaus ei jäänyt siihen. Lapuan johtaviin maalaisliittolaisiin kunnallismiehiin kuulunut nuori maanviljelijä Kustaa Tiitu kutsui seuraavaksi sunnuntaiksi 1.12. koolle Lapuan suojeluskunnan talolle kansalaiskokouksen käsittelemään »kommunistien yhä yltyvää kiihotustoimintaa» Etelä-Pohjanmaalla. Kutsu julkaistiin maakunnan valtalehdissä, maalaisliittolaisessa Ilkassa ja kokoomuslaisessa Vaasassa. Artturi Leinonen oli innostunut.

Kallio sai vielä 22.11. lisätietoja tapahtumista maaherra Bruno Sarlinilta.. Maaherra katsoi, että kommunistit olivat omalla provokaatiollaan, mm. räikeällä jumalanpilkalla, aiheuttaneet laittomuuden.

Hallitus lähetti jo samana päivänä maaherroille kiertokirjeen, jossa kiellettiin punaisten järjestöpaitojen pito julkisilla paikoilla. Kallio oli antanut vähän myöten.

Lapuan kansalaiskokouksesta tuli suuri, paikalle kokoontui 2000-3 000 henkeä. Kustaa Tiitu avasi kokouksen, jonka puheenjohtajana toimi Artturi Leinonen ja alustajana Vihtori Kosola, kaikki tunnettuja maalaisliittolaisia. Leinonen oli kirjoittanut Ilkkaan edellisenä päivänä voimakassanaisen pääkirjoituksen, jossa hän totesi kommunistien toiminnan hävittämisen yhteisen kansan tahdoksi. Kokous hyväksyi ponnet, joissa hallitusta vaadittiin heti lopettamaan kommunistien poliittinen toiminta ja estämään julkinen kiihotus. Ellei näin tapahtuisi, »on mitä vakavin aihe pelkoon, että se menettää oma-aloitteisen otteensa tilanteen hallitsemiseksi».

Kokous valitsi myös 20-henkisen lähetystön saattelemaan ponsia Helsinkiin.

Kallioon kohdistui vahvoja paineita, kun hän valmistautui vastaamaan kommunistien välikysymykseen. Väinö Tanner, jonka hän tapasi 3.12. eli vastauspäivänä, kertoi hänelle »vireillä olevista puuhista», oikeistokaappauksen uhkasta. Yksityiskohtia Tanner, jolle oikeistoliikehdinnän kärkimiehiin kuuluva kauppaneuvos Rafael Haarla oli samana päivänä tarjonnut Suomen diktaattorin paikkaa kansanliikkeen kärjessä, ei kertonut, vaikka Kallio oli hyvin kiinnostunut. Epäilemättä pääministerin huoli lisääntyi. Myös Lapuan kokouksen päätöslauselmiin sisältyi uhkaus, vaikka Leinonen sitä ihmettelevälle Kalliolle toisin selitti.

Hallituksen puolesta välikysymykseen 3.12. vastasi sisäministeri Arvo Linturi. Vastauksessa hallitus torjui Tabellin ym. esittämän vaatimuksen kokousrauhan rikkojien rankaisemisesta, koska selvitykset olivat osoittaneet kommunistien järjestötoiminnan jo sinänsä lainvastaiseksi sekä sen, että kommunistit olivat aiheuttaneet tapahtumat omalla esiintymisellään. Kallio käytti Linturia tukevan puheenvuoron, jossa hän hyökkäsi voimakkaasti kommunisteja vastaan. Turvaa kaipaava järjestö oli itse syypää kolhuihinsa.

Kommunistien toiminta oli kehittynyt siinä määrin rikolliseksi, »ettei valtiovalta saa ummistaa silmiään sen monipäiseltä vehkeilyltä». Kommunistit olivat osanneet käyttää hyväkseen Suomen lakeja, jotka oli tarkoitettu lakia kunnioittavien kansalaisten kehityksen tueksi ja turvaksi sekä yleensä kaikkien isänmaallisten pyrintöjen suojaksi. Nyt oli kuitenkin tulossa muutos, kun hallituksen esitykset käsiteltäisiin. Toistaiseksi oli vaikeaa lakkauttaa yhdistyksiä, mutta parannusta oli tulossa. »Meillä on huolestuttavasti levenemässä huliganismi ja yksityisrikollisuus, mutta on muistettava, ettei yhteiskunta näiden ilmiöiden ohella voi pysyä välinpitämättömänä sitä rikollisuutta kohtaan, joka uhkaa koko yhteiskuntaa», Kallio päätti puheensa saaden runsaita hyvä- ja oikein-huutoja.

Hallitus sai äänestyksessä ylivoimaisen 16-23 voiton, kun myös sosiaalidemokraattien enemmistö äänesti yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymisen puolesta ja kommunistit jäivät yksin. Kallion taktiikka oli ollut oikea, kun hän vastasi kommunistien hyökkäykseen vastahyökkäyksellä.

Lähipäivät ja -viikot tulivat kuitenkin osoittamaan, että pääministeriä, hallitusta ja kansanvaltaa uhkasivat sittenkin enemmän kommunismin taltuttajat kuin kommunistit itse.

Pääministeri ja hallituksen jäseniä menossa Suomen Messujen avajaisiin kesällä 1930, jolloin taloudelliset vaikeudet olivat nostaneet myös poliittisen kriisin.

Kansanliikkeen puolesta vai sitä vastaan?

Lapuan välikohtaus synnytti liikkeen, joka paisui erittäin nopeasti valtakunnalliseksi kansanliikkeeksi. Valkoinen Suomi näki aikansa tulleen iskeä, ja väki lähti merkin saatuaan liikkeelle. Jokaisen poliitikon oli määriteltävä lähiviikkoina kantansa lapuanliikkeeseen.

Lapualla 1.12. valittu lähetystö saapui Leinosen johdolla Helsinkiin itsenäisyyspäivän aamuna. Matkaan oli lähtenyt myös muuta väkeä maakunnasta, ja tiedotusvälineet seurasivat tapahtumia aktiivisesti. Jo asemalla oli tuhatmäärin väkeä vastassa. Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtaja Vilho Helanen puhui ja Leinonen vastasi. Leinonen torjui esitetyt käsitykset siitä, että lähetystö olisi liikkeellä kansanvaltaa vastaan, ja korosti, että kysymys oli päinvastoin kansanvallan puolesta käytävästä taistelusta.

Ostrobotnialla järjestetyssä juhlassa lähetystö tapasi eteläpohjalaiset kansanedustajat. Samana päivänä pääministeri Kallio osallistui yhdessä lähetystön kanssa AKS:n itsenäisyysjuhlaan Teknillisen korkeakoulun salissa. Tilaisuudessa puhunut AKS-aktivisti Martti Haavio lausui tavoitteena olevan mm. suomalaiskansallisen vaaliliiton muodostaminen sekä sen jälkeen suomalaiskansallisen enemmistöhallituksen aikaansaaminen, mikä voisi lopettaa huliganismin.

Aamulla 7.12. lähetystö tapasi hallituksen, josta pääministerin lisäksi olivat paikalla ministerit Procope, Kaila, Niukkanen, Lahdensuo, Linturi ja Reinikka. Leinonen jätti Lapuan ponnet Kalliolle ja selvitteli samalla kansanliikkeen tarkoitusperiä. Leinosen puheenvuoro korosti liikkeen luottamusta hallitukseen: tiedettiin hallituksen jo ryhtyneen eräisiin samansuuntaisiin toimiin, ja nyt vain odotettiin, että niitä ajettaisiin nopeasti ja tarmokkaasti. Hallituksella olisi tässä työssä Suomen lainkuuliaisen kansan jakamaton myötätunto ja tuki, Leinonen vakuutti.

Kallion vastaus myötäili Leinosen sävyjä. Hän totesi hallituksen ymmärtävän kansan huolestuneen mielialan sekä sen, ettei kokousten tarkoituksena ole kuin laillisella tavalla lainsäädännön ja lainkäytön tehostaminen, jotta yhteiskunta ja eduskunta vapautuisivat julkisista vihollisistaan. Hän totesi myös, että Lapuan ponsien toteuttaminen vaatisi jyrkkiä muutoksia lakeihin, jopa perustuslakeihin, »joiden muuttaminen todellisen kansanvallan kannalta on vississä suhteessa arkaluontoista». Hän korosti kuitenkin hallituksen jättäneen eduskunnalle esitykset painolain ja yhdistyslain muutoksista, jotta näiden lakien väärinkäyttö voitaisiin ehkäistä. »Lait ja asetukset ovat hallituksen kuten kansalaistenkin toiminnan ojennusnuorana, ja niitä pyrkii hallitus noudattamaan ja ehdottamaan niihin kansan tarpeiden mukaisia muutoksia», oli Kallion vastauspuheen loppu.

Kallio ilmoitti olevansa kansanliikkeen puolella, mikäli se noudattaisi lakeja. Niitä hän taas pyrkisi muuttamaan laillisessa järjestyksessä kansanliikkeen toivomaan suuntaan.

Lapuan lähetystö tapasi hallituksen jälkeen presidentin, joka oli paljonkin varauksettomampi. Relander olisi tahtonut nopeita toimia.

»Samanaikaisesti kun yli koko maan leviää lapualainen nousu, samanaikaisesti alkaa eduskunnassa yleinen saamattomuus lyödä leimansa meidän parlamentaariseen elämäämme», hän kirjasi päiväkirjaansa 8.12.1929. Erityisesti häntä huoletti pääministerin saamattomuus.

Relander otti yhteyttä Kallioon ja tiedusteli, olisiko tällä mitään sitä vastaan, että presidentti koettaisi lujittaa sitä yhteisrintamaa, joka oli syntynyt välikysymyskeskustelussa eduskunnassa. Relanderin mielestä sen avulla luotaisiin edellytykset uusien lakien läpiviemiseksi.

Relander alkoi vedota erityisesti ruotsalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin, viimeksi mainittuihin sillä perusteella, että näin voitaisiin estää »fasististen intoilijoiden» pääsy johtoasemiin kansanliikkeen kokouksissa. Kallio piti suunnitelmaa hyvänä ja toivoi presidentin toimivan sen mukaan. Seuraavaksi Relander soitti puhemies Virkkuselle, joka katsoi, että Kallion tulisi muodostaa hallituksensa uudelleen yleisporvarilliseksi kokoomukseksi. Siihen Relander suhtautui epäillen.

Relander oli aktiivinen ja puhelin oli ahkerassa käytössä. Jo 10.12. hän esitti Kalliolle ajatuksen ylimääräisestä eduskunnan kokoontumisesta »vaikkapa erityisen suojelulain muodossa annettavien kommunisminvastaisten lakiesitysten käsittelyä varten». Kallio torjui ajatuksen aluksi jyrkästi, mutta jonkin ajan kuluttua osoitti jo ymmärtämystä.

Kallion asema oli ongelmallinen. Hän tiesi liikehdinnän laajuuden ja voiman. Hänelle virtasi sähkeitä eri puolilla maata pidetyistä kansalaiskokouksista, joissa vaadittiin voimakkain ilmaisuin kommunismin tukahduttamista. Savonlinnasta vaadittiin 1.12. toimittamaan »sellainen juureton hylkiöjoukko sinne missä sen paikka on» ja vakuutettiin tukea hallitukselle. Samana päivänä kokoonnuttiin Hämeenlinnassa samoissa asioissa. Itsenäisyyspäivänä Joensuusta tullut sähke vaati yli 600 hengen nimissä »kiihotustyön säälimätöntä lopettamista». Kemistä samana päivänä lähetetty sähke vaati samaa Peräpohjolan kansan nimissä, ja siinä luvattiin tuki hallituksen toimille. Reisjärvellä kokoontuneet vaativat ja vakuuttivat samaa. Monta suurta kansalaiskokousta pidettiin 8.12.1929: Oulussa vakuutettiin kuuliaisuutta niille hallituksen ja eduskunnan toimille, joiden tarkoitus oli tehdä loppu »vuosikausia vierailla varoilla ja vieraasta valtakunnasta johdetusta maamme itsenäisyyden tuhoamista tarkoittavasta kommunistiemme toiminnasta». Samaa vaadittiin Forssassa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

Keski-Suomen kansa ilmoitti tukevansa hallitusta ja ihmettelevänsä sitä yhteistoimintaa, jota ruotsalaisen ja kommunistisen eduskuntaryhmän välillä oli ajoittain ollut.

Pääministerin olisi ollut helppo yhtyä ponsiin täysin rinnoin ja vaikkapa pyrkiä itse kansanliikkeen johtoon. Liikkeen johto oli useissa maakunnissa maalaisliittolaisten käsissä ja sähkeitten allekirjoittajina ja ponsien tuojina oli hänen vanhoja ystäviään Leinosta ja Kustaa Hautamäkeä myöten. Kun 14.12. lukuisat maakuntien lähetystöt kävivät maalaisliiton eduskuntaryhmässä, esitti pohjois- ja peräpohjalaisten ponnet Hautamäki. Kommunismistakin Kallio ajatteli samalla tavalla kuin monet puoluetoverit, mutta sittenkin jokin pidätteli. Kallio oli juurtunut kansanvaltaan ja parlamentarismiin siten, ettei hänen ollut helppoa kiirehtiä esimerkiksi Relanderin ehdottamalla tavalla poikkeuslakeja. Kyösti Kallio oli aina ollut tinkimätön laillisuusmies, eikä hän siitä halunnut tinkiä nytkään, ainakaan enempää kuin oli täysin välttämätöntä rauhan säilyttämiseksi yhteiskunnassa.

Eduskunnassa hyväksyttiin 16.12. hallituksen esitys yhdistyslain muuttamisesta. Kallio oli neuvotellut edellisenä iltana asiasta SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Kaarlo Harvalan ja Hannes Ryömän kanssa vedoten näihin ja uhaten hallituksen erollakin, mikäli esitystä ei hyväksyttäisi. Myös monet sosiaalidemokraatit näkivät demokratian vaarantuvan, ellei paineita purettaisi.

Kun K. H. Wiik selosti 16.12. SDP:n puoluetoimikunnalle Kallion kanssa käytyjä neuvotteluja, hän korosti Kallion toivoneen tukea esityksilleen, jotta hallitus voisi vastata kansalaiskokouksille järjestyksenpidosta maassa. Hallituksen erosta taas seuraisi oikeistohallitus, siis SDP:n kannalta huonompi vaihtoehto. SDP taipui. Ennen joululomaa hallitus jätti eduskunnalle esitykset painovapausja rikoslain muuttamisesta. Kansanliike luotti hallitukseen.

Hallitus ja pääministeri saivatkin olla kansanliikkeen vaatimuksilta vuodenvaihteen ja alkuvuoden suhteellisen rauhassa. Kansanliike vahvistui koko ajan ja muuttui lopullisesti valtakunnalliseksi, vaikka lapuanliike säilyikin sen nimenä ja eteläpohjalaisten osuus johdossa pysyi edelleen isona. Muuten hallituksella kyllä riitti huolia. Talouspula ahdisti yhä ankarammin. Viron kauppasopimus uhkasi horjuttaa sisäisesti hallitusta, ja etenkin Sunila terästi oppositiotaan.

Kieltolain vastustajat lisäsivät kritiikkiään. Ruotsalaiset tekivät välikysymyksen. Alituiset riidat ja paine rasittivat pääministeriä.

Työ kävi raskaaksi, unettomuuskin vaivasi.35 Hallituksen olemassaolo oli koko ajan vaakalaudalla. »Kaatuminen ei minua pelota, kun vaan kaatuisi kunniallisella tavalla», Kallio kirjoitti vaimolleen epäillen vastustajien kohta — eduskunnan kokoontuessa helmikuun alussa — käyvän hallituksen kimppuun rajusti.

»On niin uskomattoman kiire päivisin ja vielä illoin ja aamuin, että nyt palaa kynttilä molemmista päistä», rasittunut pääministeri valitti.

Eduskunnassa hallitus kiisteli jatkuvasti vasemmiston, lähinnä kommunistien kanssa. 25.2. hallitus vastasi edustaja Kulmalan välikysymykseen, joka koski »eräisiin juhla- ja kokoustilaisuuksiin sekä joihinkin henkilöihin ja sanomalehtiin kohdistuneita valtiovallan toimenpiteitä». Kallio täydensi sisäministerin vastausta lyhyesti, ettei hallitus voi kysyjän ehdotuksia hyväksyä. Edustaja Myllymäen kanssa Kallio sanaili asevelvollisuuslaista ilmoittaen, ettei »palvelusaikaa voi summassa lyhentää», RKP taas teki Ernst Estlanderin johdolla välikysymyksen eräistä nimityskysymyksistä.

Jälleen pääministeri osallistui keskusteluun todistellen välikysymyksen virheellisiä perusteita. Hallituksen kannalta ruotsalaisten esiintyminen sitä vastaan oli kohtalokasta. RKP:n voima riitti nimittäin vasemmistoon yhdistettynä kaatamaan hallituksen esitykset. Painovapauslain ja rikoslain 2. luvun 7. §:n muuttamista (joka koski painovapausrikoksia) alettiin siis vastustaa. Vaikka pääministeri puolusti niitä välttämättöminä siinä tilanteessa, ne hylättiin 14.3. Kallio valitti oikeiston ja vasemmiston lyöneen veljenkättä lakien käsittelyssä, mutta ei voinut asialle mitään.

»Asemamme on tavallaan nolo», kirjoitti Kallio äänestystappion jälkeen vaimolleen. Hän tiesi Lapualla hallitusta syytettävän heikkoudesta, kun se ei ollut tehnyt äänestyksestä hallituskysymystä.

Asiasta oli käyty äänestystä edeltäneenä päivänä maalaisliiton eduskuntaryhmässä tiukkasävyinen keskustelu, jossa monet edustajat olivat halunneet hallituksen olevan tiukkana ja tekevän asiasta kabinettikysymyksen. Kallio oli kuitenkin eri mieltä ja sai tahtonsa läpi. Kokouksessa käytiin myös kiivassanaista sananvaihtoa lapuanliikkeestä. Kallio arvosteli liikettä varsin suorin sanoin ja kiisteli eteläpohjalaisedustajien, vanhojen tukijoittensa kanssa. E. M. Tarkkanen, jonka mielestä hallituksen olisi pitänyt tehdä asiasta hallituskysymys ja kaatumisen uhalla pakottaa eduskunta taipumaan, kysyi voiko hallitus vastata tilanteesta, jos Lapuan ulkoparlamentaariset voimat pääsevät liikkeelle. Kallio vastasi tiukasti, ettei »sen uhan edessä ole taivuttava», sillä kommunistikysymys on ainoa, jonka vuoksi lainmuutosta ajettiin, sitä ei ajeta Lapuan uhan takia. Muutenkin hän kritisoi lapuanliikkeen kehitystä.

»Eduskuntaa ei saa johtaa siihen, että tulisi uudet vaalit», hän vakuutti ja totesi, että jos Lapuan kokouksen alustajina esiintyvät »Pihkalat ym.» — Kallio tarkoitti Vientirauhan toimitusjohtajaa Martti Pihkalaa — eivät asiat siellä ole oikealla tolalla. Lahdensuo riensi torjumaan Kallion näkemyksen liikkeen tilasta ja vakuutti, ettei liike ole hallitusta vastaan tarkoitettu; mikäli taas Lapuan kokous menisi laittomuuksiin, »ei sitä tietenkään voi sallia», hän katsoi Kalliota tukien. Juho Koivisto paheksui Kallion lausuntoa Lapuan kokouksesta. Kokous antoi kuitenkin hallitukselle valtuudet tulkita tilannetta tahtonsa mukaan, joten äänestystappio ei sitten hallitusta kaatanut, kuten kokoomus ja ilmeisesti Sunila olivat toivoneet.

»Nolo» hallituksen asema kyllä oli, ja pääministeri ilmeisesti pohdiskeli pitkään, olisiko sittenkin pitänyt olla tiukempi. Jos hallitus olisi kaatunut äänestykseen, olisi se ainakin kerännyt lapuanliikkeen ja monien muidenkin suosion. Mutta sitä juuri Kallio ei halunnut. Hän näki selvemmin kuin useimmat puoluetoverinsa kansanliikkeeseen sisältyvät vaaratekijät. Hallitusohjelmassa sanottiin selvästi, että hallitus aikoi valvoa yhteiskuntarauhan ylläpitämistä ja vastustaa kaikkea yhteiskunnan vastaista kiihotusta, tulipa se miltä taholta tahansa. Hän oli kirjoittanut tekstin itse ja aikoi sen pitää. Maaliskuussa 1930 oli jo selvästi nähtävissä, etteivät kommunistit olleet ainoat, jotka kiihottivat yhteiskuntaa ja olivat
hänen hallitustaan vastaan.

Kallio tiesi Lapuan vastaavan ja oli huolestunut. Suuri Lapuan toinen kokous, Lapuan parlamentti, oli kutsuttu koolle, eikä sen alustajain joukko pääministeriä kaikilta osin miellyttänyt. »Lapuan parlamentti» eli Lapuan toinen kokous pidettiin maaliskuun 16. päivänä, Länkipohjan taistelun ja Laurilain kaatumisen muistopäivän. Artturi Leinonen valittiin taas kokouksen puheenjohtajaksi, ja hän piti laajahkon avauspuheen. Siinä hän kommunismin tuomitsemisen ohella jälleen kerran korosti, ettei kansanliikkeen hallitukselle tarjoama apu kommunismin tukahduttamiseen ollut »vallankumouksellista, fasistista, ei edes ulkoparlamentaarista». Liike tahtoi vain taistella kommunismia, »maassamme uhkaavana esiintyvää sielunsairautta vastaan, valtiovallan ja lainsäädännän apuna ja tukena».

Tämä kaksipäiväinen kokous oli varsin sekasortoinen. Leinonen ja hänen laillaan ajattelevat menettivät jo suurelta osalta otteensa liikkeeseen. Kokous otti mm. kantaa tulevaan presidentinvaaliin, kun se asessori K. R. Kareksen ehdotuksesta hyväksyi ehdokkaakseen P. E. Svinhufvudin. Jyrkimmät valtiosäännön muuttamisesitykset sentään hylättiin. Kokous päätti perustaa pysyvän organisaation käymään kommunisminvastaista taistelua. Leinosen ehdotuksesta sen nimeksi hyväksyttiin Suomen Lukko. Sille valittiin 32 jäseninen valtuuskunta, joka järjestäytymiskokouksessaan valitsi Leinosen puheenjohtajakseen. Leinonen asetti suostumuksensa ehdoksi laillisuuden säilyttämisen. Lähitulevaisuus osoitti, ettei ehtoa kyetty täyttämään. »Maalaisliitolle jäi lapuanliikkeen kuori», kuvaa Juha Siltala osuvasti.

Lapuan toinen kokous herätti luonnollisesti laajaa huomiota lehdistössä ja poliittisissa piireissä. Relanderkin kauhistui sanomalehtiselostuksia ja totesi muutamalla kokouksen esiintyjällä olleen »pää paperista». Erityisesti hämmensi sähke, jonka kokous lähetti maan hallitukselle. Siinä todettiin varsin uhkaavaan sävyyn pettymys sen vuoksi, että hallituksen esitys painovapauslain muuttamiseksi oli hylätty, ja valitettiin, ettei hallitus ollut kiinteämmin tukenut asian saattamista »onnelliseen loppuun». Kokous ilmoitti olevansa jyrkästi Lapuan ensimmäisen kokouksen ponsien takana ja vaati suorastaan hallituksen eroa.

Sekä pääministeri että presidentti olivat hämmentyneitä. Liittolaisena esiintynyt ja yhä esiintyvä kansanliike uhkaili varsin avoimesti.

Relander ja Kallio olivat noina kriittisinä päivinä yhteydessä keskenään, ja presidentti oli mm. ollut Kallion kanssa samaa mieltä siitä, ettei painovapauslaista tarvinnut tehdä hallituskysymystä.

Keskusteltuaan Kallion kanssa Relander päätti lähettää Leinoselle sähkeen, jossa toivotti Suomen Lukolle menestystä samalla kun korosti laillisuutta.

Kallio ei lähettänyt sähkettä. Sen sijaan hän lähetti Leinoselle pitkän kirjeen, jossa nuhtelevaan sävyyn ihmetteli kokouksen menoa ja sen ponsia. Samalla hän vetosi Leinoseen, että tämä eteläpohjalaisten maalaisliittolaisten kanssa koettaisi hillitä liikehdintää.

Leinosen hän kutsui käymään Helsingissä selostamassa tarkemmin tilannetta ja mielialoja.

Luonaan käyneille SDP:n johtomiehille Tannerille ja Kaarlo Harvalalle hän kertoi koettaneensa vaikuttaa siihen, että lapualaisten suunnitelmat olisivat juosseet hiekkaan. Tämä ei kuitenkaan ollut onnistunut, vaan kokous oli järjestetty. Sille ei kuitenkaan pitäisi antaa liian suurta merkitystä eikä hallitus noudattaisi sen päätöksiä, pääministeri vakuutti.

Virkamiesten palkkakysymykset olivat myös hallituksen jatkuvana päänsärkynä kautta maan pula-aikana.

Irti Lapuasta

Maaliskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä tapahtui Vaasassa välikohtaus, joka aloitti kommunisminvastaisen kansanliikkeen historiassa laittomuuksien ja väkivallan kauden. Joukko pääasiassa lapualaisia nuoria miehiä särki sikäläisen kommunistilehden Työn Äänen kirjapainon käyttökelvottomaksi. Laillisuudesta ei tämän jälkeen voinut enää puhua.

Työn Äänen kirjapainon moukarointi ratkaisi myös Kyösti Kallion suhtautumisen kansanliikkeeseen. Hänestä tuli sen leppymätön ja samalla vihattu vastustaja, ja sellaisena hän pysyi.

Paine vasemmalta kasvoi. SDP:n puoluetoimikunnassa käytettiin jo 20.3.1930 kovaa kieltä hallitusta ja pääministeriä kohtaan. Mm. Sventorzetski katsoi Kallion, jos hän oli koettanut voitavansa lapuanliikettä vastaan, siinä epäonnistuneen, koska maalaisliittolaisia oli nyt liikkeessä mukana enemmän kuin aikaisemmin. 29.3.1930 puoluetoimikunta päätti tehdä välikysymyksen, jonka tarkoituksena ei kuitenkaan ollut hallituksen kaataminen, jos sen vastaus olisi tyydyttävä.53 Kokoomuksessa sen sijaan suhtauduttiin vielä toiveikkaasti hallituksen ja lapuanliikkeen mahdollisuuksiin päästä yhteisymmärrykseen. »Kallio ottaa asian kauhean vakavasti», valitti Etsivän Keskuspoliisin kokoomuslainen päällikkö Esko Riekki, jonka mielestä Svenska Pressenin ja Suomenmaan kaltaiset lehdet liioittelemalla teon kauheutta auttoivat kommunisteja.

Sosiaalidemokraatit ja kommunistit esittivät hallituksen vastattavaksi heti välikysymyksen tapahtumista. Jo se, että vasemmistopuolueet esiintyivät yhdessä, oli uutta ja osoitus menettelytavan tärkeydestä — siihen asti sosiaalidemokraatit olivat katselleet sivusta ja jopa myötäilleet hallituksen kommunisminvastaisia toimia. Nyt nähtiin, että lapuanliikkeeseen sisältyi vakavia vaaroja muillekin kuin SKP:lle. Välikysymykset esitettiin kyllä erikseen ensimmäisinä allekirjoittajina kommunistien Myllymäki ja SDP:n vasemman laidan J. F. Aalto — mutta uutta rintamanmuodostusta tapaus enteili.

Kallio ei tietenkään yrittänytkään »ymmärtää» tekoa. »Kyllä on typeriä ihmisiä. Jäljet viittaavat Lapualle. On luultavaa, että ryhmä porvarillisia seikkailijoita (ehkä suojeluskuntalaisiakin) sekaantuu tähän juttuun. Mutta lain on armotta annettava tehdä tehtävänsä, olkoot ketä tahansa», oli Kyösti Kallion ensi kommentti.

Pääministeri Kallio eli tuolloin kireässä ilmapiirissä ja ankarassa työpaineessa, joten lisähuolia ei olisi kaivattu. »Olen viime aikoina työskennellyt pitkiä vuorokausia, joten voimani eivät riitä syrjään», hän kirjoitti lapsilleen ja valitti, kuinka »ihmisten yltiöpäisyys ja syvä ajattelemattomuus» toi taas uusia huolia.

Huhtikuun 3. päivänä käsiteltiin Vaasan välikohtausta kahdella tärkeällä foorumilla: eduskunnassa ja Lapualla. Hallitus vastasi silloin välikysymyksiin, ja samana päivänä pidettiin ns. kolmas Lapuan kokous, jossa kansanliike otti pitkän askeleen laittomuuden tietä.

Lapuan kokous pidettiin aamupäivillä 3.4. ja se oli kutsuttu koolle kiireesti illalla ja yöllä. Sen ainoana asiana oli lähettää pääministeri Kalliolle sähkösanoma.

»Samalla kun me kansalaiset Etelä-Pohjanmaan eri osista Lapualle kokoontuneina ilmoitamme, että Työn Äänen kirjapainon hävitys on maakunnastamme päin järjestetty, vakuutamme me, että täysin hyväksymme siihen johtaneet vaikuttimet. Me valitamme, että Työn Äänen harjoittama kiihotus ja uskonnonpilkka on johtanut sellaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta me toivomme samalla, että lainsäädäntötoimenpitein voidaan asettaa sulku sille myrkytystyölle, jonka estämistä Työn Äänen kirjapainon hävitys tarkoitti.

Täällä seistään edelleenkin hallituksen takana ja tuetaan sitä sen toimenpiteissä kommunismin vastustamiseksi.» Sähkeen allekirjoittajat olivat Vihtori Kosola ja Jalmari Hasselblatt. Kosola oli kokouksen ainoa alustaja, ja tästä lähtien hän alkoi esiintyä kansanliikkeen ainakin muodollisena johtajana.

Lapuan kokouksen sähke ehti pääministerille kesken 12-tuntista välikysymyskeskustelua, tilanteessa, jossa hän kaikkein vähiten kaipasi tukea siltä suunnalta.59 Sisäministeri Linturi vastasi, mutta myös pääministeri osallistui hyvin näyttävästi keskusteluun, jopa Kalliolle harvinaisella kiivaalla tavalla. Huhtikuun 3. päivä 1930 oli Kyösti Kallion pitkän poliitikonuran vaikeimpia: hän todella oli valintatilanteessa ja ristipaineessa, suurimman mahdollisen julkisuuden keskellä.

Vasemmisto aloitti voimakkaalla hyökkäyksellä hallitusta ja myös pääministeriä vastaan katsoen Kallion ja hallituksen passiivisuuden lapuanliikettä kohtaan olevan kansanvallan vaara. Kallio saapui eduskuntaan keskustelun jo käynnistyttyä, saatuaan sitä ennen Lapuan vähemmän diplomaattisesti muotoillun sähkeen, jossa häntä moitittiin liiasta myöntyvyydestä vasemmalle. SDP:n vasemman laidan kansanedustaja Johan Helo puhui parhaillaan Kyösti Kalliosta kansanvallan vaarana, ja Kallio suuttui. »Ei ihme, että Kallio menetti malttinsa eikä jaksanut hillitä itseään», reagoi Relanderkin, kun hänelle oli tapauksesta kerrottu 60 Kallio esiintyi todella jyrkästi lyöden sekä oikealle, mutta sittenkin enemmän vasemmalle. Hän totesi, ettei ollut mieltä ylentävää kuulla 25 vuoden eduskunnassa suoritetun poliittisen toiminnan jälkeen olevansa tässä maassa kansanvallan vaarana.

Kommunistien välihuudot vakuuttivat, että näin oli, mihin Kallio jatkoi:

»Minä olen aina uskaltanut taistella juuri kansanvallan puolesta ja minä uskallan taistella niin oikeistoa kuin vasemmistoakin vastaan, kun on kansanvallan säilyttämisestä kysymys.»

Kommunistit jatkoivat välihuutojaan kysyen, oliko Kallio taistellut myös oikeistoa vastaan. Vastaaminen ei ollut vaikeaa. Kallio sanoi olleensa »myös siinä suhteessa barrikadin toisella puolella», silloin »kun Suomen tasavalta oli vaarassa ja te (= äärivasemmisto) olitte sitä kaatamassa. Vaasan tapauksesta Kallio viittasi sisäministerin antamaan vastaukseen ja toivoi, että hallitus voisi selvittää rikolliset toimet. Hän torjui jyrkästi keskustelussa esitetyt väitteet siitä, että olisi itse sanomalehtilausunnoissaan tai hallitus olisi muuten »ilmaissut solidaarisuuttaan mihinkään lakien tai hyvien tapojen vastaiseen tekoon». Välihuuto siitä, että Kallio olisi puhunut porvarillisen diktatuurin puolesta, sai Kallion lopullisesti kuohahtamaan.

»Te juuri tarvitsisitte sitä, vaan tämä valtio on liiaksi kansanvaltainen siihen», hän huusi jatkaen välihuutoja harrastavan sellaisten, »joilla ei olisi oikeutta tässä kamarissa istua».

Pääministerin jyrinä sai runsaasti hyvä-huutoja oikealta ja keskeltä ja synnytti hälinää, jonka vaimennuttua Kallio toisti kantansa Vaasan tapaukseen: jokaisen oli lain edessä vastattava teoistaan, ja tämä koski myös Vaasassa tehtyä rikosta. Eduskunnalla oli nyt vapaus mielensä mukaan määritellä kantansa siihen, katsoiko se hallituksen olevan kansanvallan turvana vai tuhona.

Kallio selitti kiivastumistaan ja puhettaan usein jälkeenpäin.

Hän myönsi kyllä hermostuneensa, mutta ei katunut sitä, vaan oli tyytyväinen esiintymiseensä. »Läheinen olen sanomaan, mutta en ikinä ole niin eduskunnassa iskenyt», hän kertoili vaimolleen.

Vaasassa särjettiin 27. – 28. 3. 1930 välisenä yönä kommunistisen Työn Ääni -lehden kirjapaino. Kun asiaa käsiteltiin kesäkuun alussa oikeudessa, puhkesi uusia väkivaltaisuuksia. Nämä saivat Kyösti Kallion lopullisesti irtautumaan Lapuan liikkeestä.

Jalmari Finnelle hän kuvaili tunteitaan puhetta pitäessään ja myönsi kyllä hermonsa laukanneen »hieman tuimemmin kuin pääministerin saisi laukata», mutta oli muuten sanomaansa tyytyväinen eikä kieltänyt sen tehoa läsnäoleviin.63 Kallion kiivas esiintyminen herätti tietysti laajaa huomiota lehdistössä. Porvarillinen puoli oli tyytyväinen, sosialistit pilailivat Kallion kiivastumisella. Relander oli siihen tyytyväinen, Sunila ei.

Itse tilanteesta hallitus selviytyi hyvin. Kommunistien ehdotus perusteltuun päiväjärjestykseen siirtymisestä ei saanut kannatusta muilta. Sosialistit ja ruotsalaiset esittivät kumpikin omat perustellut ehdotuksensa, joita kumpaakaan hallitus ei pitänyt epäluottamuslauseena.

Vaikka RKP:n ehdotus voitti äänin 101-91 puhemiehen ehdotuksen, hallitus pysyi paikallaan. Kallio oli silminnähden tyytyväinen, arvioi Relander.

Kyösti Kallion asema oli huhti—toukokuussa varsin vahva. Hänen esiintymisensä herätti laajaa myönteistä huomiota porvarillisissa piireissä. Jalmari Finne, hänen vanha ystävänsä, jolle hän kirjoitti pian eduskuntapuheensa jälkeen, antoi hänelle vahvaa tunnustusta ja ennusti hallituskauden jatkuvan vielä ainakin vuoden eteenpäin. Kallio ja Linturi olivat hyviä johtomiehiä, ja »kyllä kaksi järkevää miestä tämän kansan kurissa pitää, vaikkakin sillä on eduskunta ja siinä eräitä hermosairaalasta karanneita suunsoittajia». Kallion suosio oli vahva.

Esiintyi myös ajatuksia Kalliosta kansanliikkeen johdossa.

»Olet varmasti viimeisten tapausten suhteen sanonut: Joko minä hoidan asiat tai kansa hoitaa sen», kirjoitti Jalmari Finne, jota kansanliikkeen fasistiluonne huoletti. »Fasistiliike on meillä kaupunkilainen homma. He tahtovat, että joku määrää, miten pitää asioiden olla ja kaipaavat tyranniutta», mihin taas kansa ei Finnen mielestä
alistuisi. Kallio kykenisi kansan johtajaksi.

E. A. Aaltio, maalaisliittolainen kansanedustaja ja Kallion suojatti, oli kirjoittanut pääministerille joulukuussa 1929 kansan luottavan juuri Kallioon kommunismin kukistajana, koska Kallio kykenisi kansanliikkeen johdossa sekä antamaan kommunismille kuoliniskun että tekemään fasismihaaveet tyhjiksi 66 Teuvalainen lehtori U. U. Seppä kääntyi toukokuun puolivälissä Kallion puoleen pyytäen tätä ymmärtämään lapuanliikettä ja jopa asettumaan kansanliikkeen johtoon kommunismia tukahduttamaan. »Ottakaa johto herra Pääministeri käsiinne, talonpojat muistavat teitä suurena kansanjohtajana», Seppä kirjoitti vielä kieltävän vastauksen saatuaan.

Lapuanliike ei ollut sellainen kansanliike, jonka johtajaksi Kyösti Kallio olisi halunnut. Juuri Vaasan kirjapainon särkemisestä tuli tässä suhteessa ratkaiseva tapaus. Vaikka Kallion välikysymyskeskustelussa käyttämän puheenvuoron kärki kohdistui kommunisteihin, hän samalla vastusti lapuanliikkeen laittomia toimia. Lakia oli noudatettava, tapaus tutkittaisiin, syyllisiä rangaistaisiin. Samassa keskustelussa hän vastasi J. H. Vennolan kysymykseen Lapualta lähetetystä.sähkeestä ja pahoitteli »pohjalaisena sitä, että Lapualla ei miehuus ja kunto ole noussut siihen mittaan että olisi tänä päivänä tuominnut rikoksen rikoksena».

Vaasan tapaus jakoi myös kansanliikkeen. Laillisuuslinjalla pysyneet olisivat halunneet tekijöiden tunnustavan viipymättä. »Koittakaa herran nimessä saada pojat tunnustamaan», kirjoitti Svinhufvud Artturi Leinoselle. Leinonen vetosi Kustaa Tiituun, joka tavallaan oli pannut alulle koko liikkeen, ja kertoi keskusteluista monien kanssa ja vakuutti, että olisi suunnattoman tärkeää, että mukana olleista »ainakin osa» tunnustaisi heti. Se antaisi hallitukselle aivan toisen pohjan tulevassa välikysymyksessä. Maaherra Sarlin kutsui Tiitun ja opettaja Kustaa Latvalan luokseen pyytäen heitä painostamaan nuorukaisia tunnustamaan. Siihen nämä eivät ryhtyneet, kun tiesivät sen turhaksi. Tiitu, joka oli varoittanut kirjapainonsärkijöitä edeltä käsin, jätti nyt kansanliikkeen pysyvästi.

Vanha Alkio, joka oli muiden mukana ymmärtänyt kommunisminvastaisuutta ja osallistunut Leinosen kanssa Ilkassa kansanliikettä tukevaan kirjoitteluun, tuomitsi Työn Äänen kirjapainon särkemisen jyrkästi. »Alkaa olla jo joka taholla korkea aika kiirehtiä kiinnittämään huomiota rivien puhdistamiseen», hän kirjoitti.

Tiitua, Leinosta tai Alkiotakaan ei kuitenkaan enää kuultu. Kansanliikkeen johtoon astuivat miehet, jotka olivat valinneet »tekojen tien». Sen sijaan että olisi puhdistautunut laittomuuksista, liike sitoutui niihin. Huhtikuun 9. päivänä antoi 71 kansanliikkeen miestä, Vihtori Kosola ensimmäisenä, tiedonannon, jossa he ilmoittautuivat kirjapainon särkijöiksi. Varsinaisiksi teon tekijöiksi ilmoittautui viisi lapualaista nuorukaista, jotka haastettiin oikeuteen.

»Se Lapuan sakki on antanut ja antaa työtä», valitti pääministeri Kallio 5.4.72 Hän oli omasta puolestaan menettänyt uskonsa kansanliikkeeseen ja tiesi joutuvansa taistelemaan kovasti. Muutakin työtä olisi ollut. Kallion työmäärä oli vuoden 1930 alkupuolella ankara, ilmeisesti kovin koko hänen elämänsä aikana lukuun ottamatta sitten talvisodan päiviä presidenttinä. Kirjoittamaankaan hän ei ehtinyt, minkä hän kyllä jossain määrin korvasi puhelimella.

Otteita Kallion kirjeestä lehtori U.U. Sepälle, jossa hän perustelee sitä, ettei voinut asettua kansanliikkeen johtoon.

Lapualta alkoi marraskuussa 1929 kommunisminvastainen kansanliike, johon Kallionkin oli otettava kantaa. Kansalaiskokoukset Lapualla ja muualla vaativat hallitukselta kommunisminvastaista lainsäädäntöä. Kansanliikkeen piirissä toivottiin mm. pääministerin asettuvan liikkeen johtoon, Suomen diktaattoriksi. Kallio kävi eduskunnassa hyökkäykseen kommunisteja vastaan, mutta ei halunnut poiketa laillisuuden tieltä.

»Historia on kärsinyt paljon, sillä minun jälkeenihän ei jää juuri muita muistiinpanoja kuin kirjeeni», hän valitti — aiheellisesti.

Budjettikiireet ja muut paineet sitoivat pääministerin niin, ettei hän ehtinyt kotiin ennen kuin helluntaiksi. Silloinkin odotti kotona kaksi puhetilaisuutta. »Kyllä tämä työ kuluttaa miestä», hän huokaisi ja muistutti vielä taloudellisesta tappiosta, koska pääministerin palkka oli tuntuvasti pienempi kuin Suomen Pankin, jonka tehtävästä hän oli palkattomalla virkavapaalla. Oikealla paikallaan hän silti uskoi olevansa: »Täytyy asevelvollisuutensa kunkin suorittaa. Tässä luon historiaa, jota en pankissa voisi tehdä, ja sen tähden täytyy yrittää — -.»

Murhataan, muilutetaan vai tehdään diktaattoriksi?

Oskari Lahdensuo, Kallion vanha kansanedustajatoveri, joka toimi liikemiehenä Lapualla, kirjoitti Kyösti Kalliolle kesäkuun 8. päivänä 1930 kirjeen, jossa hän kertoi kahden lapualaisen nuorukaisen, Yrjö Hissan ja Juho Perämäen, tehneen edellisenä yönä Seinäjoen asemalla itsemurhan. »Mikä syynä, on vielä tietämätön, mutta ehkä painostus tekoihinsa, joka tietysti saa nuoret sielut järkytetyksi», kirjoitti Lahdensuo. Toinen itsemurhan tehneistä oli hänen Jalo-veljensä emännän sisarenpoika. Lapuan asiat pitäisi tutkia heti, oli Lahdensuon loppuvetoomus.

Lahdensuon epäilemä painostus ei tarkoittanut pelkästään kirjapainon särkemistä, johon kumpikin nuorukainen oli osallistunut.

Vasemmalla liikkeen alkuaikojen johtomiehiä, Vihtori Kosola ja Artturi Leinonen, molemmat Kallion puoluetovereita.

Vasemmalla Suomenmaan näkemys Kalliosta torjumassa diktaattoriksi pyyntöä.
Oikealla Kallion kirje Jalmari Finnelle,  jolle hän kuvasi tunteitaan välikysymyskeskustelun 3.4. 1930 jälkeen.

Arvellaan heidän saaneen paljon vaativammankin tehtävän, murhata pääministeri Kyösti Kallio, kun tämä matkallaan helluntaiksi kotiinsa olisi laskeutunut junasta Seinäjoen asemalla.

Ilmapiiri oli kesäkuun alussa tavattoman kiihtynyt. Lapuanliike ryöstäytyi lopullisesti laillisuuskantaa edustaneiden käsistä. Suomen Lukon valtuuskunta kokoontui kyllä heti kirjapainon särkemisen jälkeen ja sanoutui teosta irti. Järjestöä rakennettiin eri puolilla maata, mutta yhä selvemmin hengessä, joka oli Artturi Leinoselle vieras. Kesäkuun alkuun tultaessa Leinonen sai havaita menettäneensä suosionsa, kannatuksensa ja otteensa Suomen Lukon piirissä. Liikkeen jyrkempi siipi, jota Vihtori Kosola johti, arvosteli julkisesti Leinosta. Jyrkimpiin johtomiehiin kuuluneen Kai Donnerin mielestä Leinonen oli »Kallion ja Procopen vale-asiamies».

Liike sai oman äänenkannattajan, vapusta 1930 lähtien ilmestyneen Aktivistin, jonka muodollisena päätoimittajana oli Kosola. Lehdessä Kosola julistettiin »Jumalan valitsemaksi kansanjohtajaksi».

Tällaisessa ilmapiirissä liikehdittiin seuraavanlaisesti. Kun kesäkuun 4. päivänä oli Vaasan raastuvanoikeudessa ensi kerran esillä Työn Äänen juttu, lapuanliike järjesti suuren joukkomielenosoituksen.

Vaasaan saapui maakunnasta autokaravaani mukanaan yli tuhat miestä, jotka järjestivät tilaisuuden sankarihaudalla puheineen ja sähkeineen.. Nähtiin, ,ettei Kyösti Kallion eduskunnassa antamaa lupausta rikolliseen tekoon syyllistyneiden rankaisemisesta voisi ainakaan helposti panna toimeen.

Kiihtynyt joukko syyllistyi samalla kertaa uuteen väkivaltaisuuteen. Kun Työn Ääntä edustanut asianajaja, kommunistinen kansanedustaja Asser Salo näyttäytyi, alkoi riitely, joka laajeni mellakoinniksi ja oikeuden istunto täytyi lopettaa. Kadulla pahoinpideltiin Venäjällä ollutta punaupseeria, lehden faktoria Einar Niemista ja ruotsinkielisen vasemmistolehden toimittajaa. Vähän myöhemmin miehet riistivät Asser Salon maaherra Sarlinin suojeluksesta ja vastalauseista piittaamatta, »muiluttivat» hänet autoon ja kyyditsivät Lapualle.

Tuossa ilmapiirissä sattuivat Kyösti Kallion ja lapuanliikkeen dramaattisimmat kohtaamiset.

Lapuanliike oli varsinkin alkuun tavoitteistaan epätietoinen. Haluttiin muutosta, etsittiin »sitä miestä», joka johtaisi kansan uudelle ja paremmalle tielle. Tällaisesta kaipuusta todisti sekin, että »sitä miestä» haeskeltiin demokraattisessakin lehdistössä Ilkkaa myöten ja että johtajaksi olisi kelvannut monikin. Rafael Haarlan tarjous Tannerille 3.12.1929 on jo mainittu. Sittemmin jo jyrkentyneen liikkeen johto kääntyi ainakin P. E. Svinhufvudin ja kenraali Mannerheimin puoleen.

Ahdistettu pääministeri matkusti helluntaipyhiksi kotiinsa. Tuohon matkaan liittyy yhäkin luotettavasti selvittämättä oleva kertomus siitä kuinka kaksi lapualaista nuorukaista olisi saanut tehtäväkseen murhata hänet Seinäjoen asemalla. Nuorukaisten kuolinilmoitus lapuanliikkeen Aktivisti-lehdessä.

ääministerin paluuta kuvaava Old Räisäsen piirros Suomenmaassa. Presidentti Relander oli päättänyt päästä pääministeri Kalliosta eroon »kelpo vanhuksen; entisen valtionhoitaja Svinhufvudin avulla. Hän ei toivonut Svinhufvudia presidentiksi vuoden 1931 vaaleissa.

Myös Kyösti Kalliota kysyttiin. Spontaaneista kansalaisten tekemistä ehdotuksista astua kansanliikkeen johtoon on jo mainittu.

Kesäkuun alussa 1930 tarjous tehtiin virallisemmin. Tuolloin liikkeenvjohtomiehiin kuuluva toimitusjohtaja Martti Pihkala kävi pääministerin luona neuvottelemassa kansanliikkeen asioista. Pihkala yritti selvitellä Kalliolle, kuinka tavattoman edullinen asema olisi, jos hän asettuisi kansanliikkeen johtoon, sillä silloin siitä voitaisiin luultavasti parhaiten saada yksimielinen liike. Yksimielisellä toiminnalla kommunismia vastaan päästäisiin tuloksiin. Kallion vastaus oli kuitenkin torjuva. »Suomen Lukko on ruostunut, ei sitä voi avata millään avaimella», kertoo Pihkala Kallion sanoneen ja lopettaneen keskustelun.

Lapuanliikkeen historian tutkija Juha Siltala jättää avoimeksi kysymyksen, olisiko Kallion asettuminen kansanliikkeen kärkeen, Suomen Lukon maalaisliittolaisten johtomiesten tueksi, saanut liikkeen pysymään demokraattisena. Tuskin. Eikä Kyösti Kallio halunnut sitä kokeilla.

Kallio ei itse Pihkalan yhteydenotosta missään puhunut. Sen paikkansapitävyyden todistaa myöhemmin kansanliikkeen julkaisun Lapuan Päiväkäskyn kertomus tammikuussa 1931. Lehti totesi, että Kyösti Kalliolle »tarjottiin loistavampaa mahdollisuutta kuin ainoallekaan suomalaiselle on milloinkaan ennen häntä tarjottu.

Jos hän otti ajasta vaarin ja lähti johtamaan kansanliikettä, olisi hän nyt ’se mies’. Hän olisi paljon enemmän kuin tasavallan presidentti, hän olisi (anteeksi vertauksemme sopimattomuus) tämän maan kruunaamaton kuningas. Hänen edessään taipuisivat kaikkien suomalaisten päät. Ja maalaisliitto olisi puolue, joka yksin määräisi maan asioita». Suomenmaan piirtäjä Oki Räisänen kuvasi Kosolan, Hilja Riipisen, Kareksen ja Haarlan pyytämässä torjuvaa Kalliota Suomen diktaattoriksi. Vaikka Lapuan Päiväkäskyn ja varsinkaan Räisäsen kuvaus tapahtumasta ei ole täysin autenttinen, ydin on totta: lapuanliike olisi kenties tehnyt Kalliosta liikkeen johtajan ja Suomen diktaattorin, mutta tämä ei tahtonut — niin kuin eivät muutkaan pyydetyt. Ne taas jotka olisivat tahtoneet, eivät kyenneet.

Suunnilleen samoihin aikoihin kuin diktaattorin virkaa lienee lapuanliike tarjonnut Kalliolle tappotuomiota. Oskari Lahdensuon kirjeessä mainittu lapualaisnuorten kaksoisitsemurha yhdistettiin pian huhuun, jonka mukaan lapuanliike — tai paremminkin joku siihen kuuluva ryhmä — olisi määrännyt Hissan ja Perämäen ampumaan Kallion, kun Seinäjoelle kokoontuneet 12 lapualaista olisivat ensin vetäneet pareittain arpaa, kuka teon suorittaisi. Kerrottiin sellaistakin, että Kallio olisi keskustellut mainittujen lapualaisnuorten kanssa, kun pääministeriä hankkeesta varoittanut konduktööri olisi vienyt hänet heidän luokseen.

Kallio olisi kehottanut nuorukaisia luopumaan tuumastaan, koska hänen hengellään he eivät mitään tekisi. Jos he kuitenkin aikeensa toteuttaisivat, heidän pitäisi säästää viimeinen luoti itseään varten.

Keskustelu olisi päättynyt tähän. Kyynelsilmäiset nuorukaiset antoivat pääministerin palata rauhassa vaunuunsa ja menivät asemalla olevien halkopinojen väliin, jossa ampuivat itsensä.

Kallio ei murhahankkeesta julkisuudessa kertonut, ja moni asioita hyvinkin tuntenut suhtautui huhuun epäillen. Artturi Leinonen mainitsee huhun Kallion murhaamisesta, mutta ei halua sitä enempää vahvistaa kuin kumotakaan, ja hänen mielestään itsemurhatapaus on vietävä »ajan yleisen levottomuuden aiheuttaman hermojen äkkikiristymisen tilille». Myös E. M. Tarkkanen mainitsi asiaa tiedusteltaessa vain »monenlaisista huhuista». Huhun perättömyyteen viittaisi sekin, että Uuno Hannula ei lainkaan mainitse sitä lapuanliikkeen tihutöitä esittelevässä kirjassaan Me teemme mitä tahdomme (1933), jonka syntyyn Kallio vaikutti paljon.

Mikäli Kallio olisi aiottu murhata ja hän olisi ollut asiasta tietoinen, tuntuu omituiselta, ettei hän olisi siitä maininnut lähipiiriinsä kuuluneille Leinoselle ja Hannulalle. Kallion omissa muistiinpanoissa tai kirjeissä ei asiasta mainita.

Toisaalta on täysin mahdollista, että murhahanke todella on ollut olemassa. Siihen viittaa lapuanliikkeen johtoon kuuluneen, sittemmin IKL:n kansanedustajan Iisakki Nikkolan vihjaus sosiaalidemokraattien kansanedustajalle Matti Lepistölle, jonka mukaan tarkoituksena oli tuolloin »leikata Kalliolta toinen puoli viiksistä».

Mikäli kyse olisi ollut vain siitä ja tehtävä annettu mainituille nuorukaisille, olisi itsemurha ollut vaikeasti selitettävissä. Lapuanliikkeen Aktivisti-lehti kertoi 30.6.1930 näyttävästi neljällä sivulla kahdesta valkoisesta sankaripojasta, jotka »matkalla isänmaan asialla olivat jättäneet meidät ja siirtyneet ajasta ikuisuuteen». Nuorukaiset haudattiin sankarihautausmenoin. Myös Kustaa Tiitu on vakuuttunut murhahankkeen olemassaolosta. Samaa vahvistaa Jalo Lahdensuon v. 1966 Kerttu Saalastille lähettämä kirje. Voidaan tietysti ajatella, että Kallio, mikäli hän olisi hankkeen tiennyt, olisi siitä vaiennut ja pyytänyt muitakin vaikenemaan jo senkin vuoksi, että itsemurhan tehneet olivat hänen hyvien ystäviensä, mm. juuri Lahdensuon tuttavien lapsia ja jopa sukulaisia.

Kallio karsi myös Hannulan mainitusta Me teemme mitä tahdomme -kirjasta aineistoa, joten on mahdollista, että hän olisi mainituista syistä halunnut poistaa tämänkin. Murhauhkausten saannista hän kertoi Suomenmaahan 24.7.1930 kirjoittamassaan pääkirjoituksessa Tulen kanssa ei ole leikkimistä.

Kyösti Kalliota ei murhattu eikä pakkokyydittykään, kun nämä ns. muilutukset kesäkuusta 1930 alkaen tulivat muotiin ja levisivät yli maan. Suunitelmia kyllä tehtiin. Kun kuuluisimman, K. J. Ståhlbergin kyydityksen jälkeen ryhdyttiin näitä hankkeita tutkimaan, oletettiin olemassa olleen jokin »sotilaskopla» tai »kamarilla», jonka tarkoituksena oli kyyditä lapuanliikkeen vastustajiksi tiedettyjä porvarillisia poliitikkoja tai tärkeitä sosialistijohtajia.

Listalla olisi ollut jopa Neuvostoliiton-lähettiläs Ivan Maiski yhdessä Ståhlbergin, W. A. Lavoniuksen, Bruno Jalanderin, Rydin, Tannerin sekä ehkä Kyösti Kallion ja Ernst Estlanderin kanssa.

Varmemman tiedon antaa oikeudenkäynti ns. Honkimäen jutun jälkiselvittelyistä 1932. Tuolloin kuulusteltiin Lapuan käräjillä lapuanliikkeen sihteerinä toiminutta jääkäriluutnantti Väinö Heikkistä.

Heikkinen kertoi järjestöllä olleen laajan kyydityssuunnitelman, jonka mukaan 12 poliitikkoa ja talousmiestä, heidän joukossaan Kyösti Kallio, kyydittäisiin rajan taakse. Tehtävän suorittaminen annettiin asemapäällikkö Haapalaiselle, joka kuitenkin osoittautui täysin epäluotettavaksi. Heti saatuaan käskyn Kallion kyyditsemisestä hän soitti Sihvolle ja Niukkaselle (jotka kumpikin olivat kyydittävien listalla) ja hanke raukesi siihen. Murhiakin Heikkinen myönsi suunnitellun, mutta vasta Mäntsälän kapinan jälkeen. Maaherra Pehkonen tarjosi Kalliolle Nivalaan poliisivartiotakin muilutusyritysten varalta, mutta Kallio torjui ehdotuksen.

Ilmapiiri oli sairas. Kallio oli tietoinen itseensä kohdistuvastavuhasta. Luonnehtiessaan tilannetta 17.6., toista viikkoa mainitun Seinäjoen tapauksen jälkeen, hän kertoi tekojaan ja sanojaan tarkattavan ja jopa vuosikymmenten takaisia vanhoja kirjeitä etsityn, jotta hänen kimppuunsa päästäisiin. »Kuuluu saatetun jo lapualaisten tietoon sekin, kun junassa sanoin Vaasan ihmisryöstöä ja käräjärauhan häiritsemistä huligaaniteoksi, niin kuin se onkin. Mutta tästä on tekaistu juttu, että olen sanonut lapualaisia huligaaneiksi», hän valitti. »Pian lienen vihattu mies heidän silmissään», arveli Kallio — ja oli oikeassa.