Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Kieltolaki kumotaan

Kyösti Kallio oli koko elämänsä ajan ehdottomasti raitis, ei käyttänyt alkoholia eikä tupakoinut. Hän omaksui jo nuorena ehdottoman raittiuden ja oli vakuuttunut siitä, että Suomen kansa eläisi terveempänä, vauraampana ja onnellisempana ilman alkoholia.

Hän uskoi myös siihen, että ihmisiä voitaisiin raitistaa lainsäädännönkin avulla, kunhan sitä tuettaisiin riittävällä valistustyöllä.

Kallio yhtyi jo ensimmäisillä säätyvaltiopäivillään talonpoikaissäädyn aloitteeseen uudesta alkoholilaista, jossa alkoholin kulutusta esitettiin hillittäväksi kunnallista kielto-oikeutta täydentämällä ja yleiseen kieltolakiin turvautumalla. Kun tämä hanke kaatui, täyttä kieltoa kannattaneiden asenteet vahvistuivat. Suurlakon jälkeisessä tilanteessa puolue toisensa jälkeen omaksui kieltolain ohjelmiinsa, maalaisliitto Seinäjoen puoluekokouksessa 1906. Autonomian ajan lopun ilmapiiri oli voimakkaasti myönteinen kieltolaille.

Kyösti Kallio oli mukana kaikessa toiminnassa, joka pyrki raittiuden edistämiseen ja jonka perimmäisenä tavoitteena oli kieltolaki.

Päämäärä näytti saavutetulta jo 31.10.1907, jolloin eduskunta ilman äänestystä, seisomaan nousten hyväksyi kieltolain. Siitä ei tuolloin vielä tullut mitään senaatin ja keisarin vastustaessa, mutta taistelu jatkui. Siihen otti osaa täydellä innolla myös Kallio.

Kesäkuussa 1919 kieltolaista sitten tuli täyttä totta. Maaliskuussa 1914 eduskunta hyväksyi kieltolain taas selvin numeroin, 126-62. Kesällä 1917 Tokoin senaatti sai Kerenskin hallitukselta laille vahvistuksen, mutta sodan takia täytäntöönpanoasetusten laatiminen ja hyväksyminen siirtyi kahden vuoden päähän.

Kallion raittiuskanta näkyi monessa yksityiskohdassa hallituksen työskentelyssä jo ennen kieltolain toimeenpanoa. Hän oli tammikuussa 1918 äänestyksessä hävinneen, korkeamman paloviinaveron kannalla. Toukokuussa samana vuonna hän vastusti turhaan paloviinan valmisteveron alentamista, ja heinäkuussa 1918 hän edusti alkoholipitoisten juomien takavarikointimääräysten jatkamista, kun käsiteltiin tulkintaa, että alkoholijuomiksi tuli sisällyttää myös mallasjuomat4 ym. Kun itse kieltolain täytäntöönpanoasetusta valmisteltiin toukokuussa 1919 tuolloin sosiaaliministerinä olleen Alkion johdolla, Kallio vaikutti senkin sanamuotoon esittämällä hyväksytyn muutosehdotuksen lain 12. §:n 7. momenttiin, jossa todettiin isäntä vastuulliseksi myös vaimonsa, luonaan asuvien lastensa, talonväkensä ja työntekijöidensä kieltolakirikkomuksista.

Kieltolain kannattajat ottivat lain vastaan suurin toivein. He uskoivat vilpittömästi kansan sen avulla pääsevän kirouksestaan ja he uskoivat lakia noudatettavan, vaikka enemmän tai vähemmän avoin vastustuskin tiedettiin. Sitä suurempi oli sitten pettymys, kun melkein ensi vuosista lähtien nähtiin, ettei lakia noudatettu eikä sitä mistään toimista huolimatta kyetty valvomaan. Alkoholin kulutus, joka oli ollut poikkeuksellisen alhainen sota-ajan rajoitusten ja köyhyydenkin tähden, ei vähentynyt, vaan päinvastoin lisääntyi kieltolain voimassa ollessa. Lain kunnioitus kärsi pahan kolauksen, kun yleinen mielipide ei tukenut kieltolakia eikä mieltänyt sen rikkomista rikokseksi. Valtio menetti verotuloja, kun sen sijaan salapolttajat ja varsinkin -kuljettajat keräsivät omaisuuksia.

Seurauksena oli, että kieltolain kumoamista vaativa mielipide vahvistui.

Kieltolain kannattajat tiesivät tämän mielipiteen ja ryhtyivät taisteluun sitä vastaan. Santeri Alkio, kieltolain voimallisin kannattaja ja sen täytäntöönpanoasetuksen allekirjoittaja, ryhtyi heti syksyllä 1919 puuhaamaan laajapohjaista kansalaisjärjestöä kieltolain tueksi. Heinäkuussa 1919 hän kutsui koolle eduskunnan eri ryhmien kieltolakia kannattavat jäsenet neuvottelemaan Kieltolakiliiton perustamisesta, ja 26.10.1919 liitto perustettiin.
Siitä kasvoi yksi Suomen voimakkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista kansalaisjärjestöistä. Liittoon yhtyivät maalaisliiton, sosiaalidemokraattien ja kristillisen työväenliiton eduskuntaryhmät kokonaisuudessaan, minkä lisäksi siihen liittyi runsaasti kannattajia muista puolueista, varsinkin edistyspuolueesta ja kokoomuksesta.

Liiton puheenjohtajana oli kuolemaansa saakka Santeri Alkio, sihteerinä yhtä tulisieluinen raittiusmies Vihtori Karpio. Kallio liittyi tietysti heti liittoon, tuli vuonna 1928 sen johtokuntaan, ja Alkion, kuoltua 1930 hänet valittiin sen puheenjohtajaksi. Kyösti Kallio oli Suomen tunnetuin raittiusmies vuoden 1930 jälkeen.

Kallio teki kaikkensa kieltolain puolustamiseksi sekä poliitikkona että yksityisenä ihmisenä. Hän kiinnitti viranomaisten — sekä hengellisten että maallisten — huomiota raittiuskysymyksiin ja kieltolain rikkomuksiin eikä säästänyt sanoja nähdessään tässä suhteessa pehmeyttä ja penseyttä. Hän valvoi kotiseutunsa nuorisoseuraa ja muutenkin lähiympäristöään koettaen pitää raittiutta yllä; juuri nuorisoseura, joka oli hänen itsensä perustama ja muutenkin kotiseudun järjestöistä rakkain, sai kunniajäseneltään jatkuvasti kehotuksia ja ohjeita pitää juoppous seuran ulkopuolella.

Vuonna 1928 Kallio kirjoitti lapsilleen, jotka toimivat nuorisoseurassa, raittiuskysymyksestä voimakkaasti: »Koettakaa nyt ottaa aatteen arvon mukainen kurssi, karkottakaa juopot.» Tämä oii välttämätöntä siksi, että »lain kunnioitus on ensimmäinen kansalaishyve». Se piti aina rohkeasti sanoa. »Juopuneelle ei saa koskaan sallia pääsyä huoneisiin, ja jos pääsee, niin armotta ulos», neuvoi Kyösti Kallio lapsiaan, joiden oli mieluummin oltava »syrjässä kuin renttujen johdossa». Isäntänä hän valvoi palkollisiaan koettaen vaihtelevalla menestyksellä pitää näitä kaidalla tiellä.

Eduskuntatyössä hän piti kieltolakiasiaa lannistumatta yllä ja koetti parhaansa mukaan vaikuttaa edustajatovereihinsa sekä omassa että muissa puolueissa. Juoppouteen silloin tällöin lankeavia ryhmätovereitaan hän moitti ankarasti ja pyrki estämään heikoimpien uudelleenvalinnankin. Hän huolehti kieltolakikannan pysymisestä puolueohjelmissa viimeiseen saakka. Hän oli niitä, joiden tahdosta tuota kantaa tahdottiin pitää myös käytännön ohjenuorana.

Keskushallitus päätti vuoden 1924 eduskuntavaalien alla, ettei maalaisliiton ehdokkaiksi saanut asettaa henkilöitä, jotka eivät olleet raittiita ja kieltolakiasiassa puolueohjelman takana. Kallio oli tietysti päätöksen kannattaja.

Lainsäädäntötyössä Kallio taisteli parhaansa mukaan kieltolain vahvistamiseksi. Vuonna 1922 hän oli tukemassa kovennetun kieltolain säätämistä, mikä sai osakseen melkoista vastustusta ja tuli hyväksytyksi vain äänin 109-62. Maalaisliiton ryhmää lukuun ottamatta kaikissa muissa puolueissa oli jo julkivastustajiakin. Tämän jälkeen oli jatkuvasti esillä kieltolain rikkomuksiin puuttuvat aloitteet ja esitykset: salakuljetusta koetettiin ehkäistä tehostamalla valvontaa paremmin välinein ja ilmiantopalkkioin sekä muuttamalla moottoriajoneuvolakia, apteekkeja ja lääkäreitä valvottiin entistä tehokkaammin jne. Kallio oli aina sekä eduskuntaryhmässään että eduskunnassa — milloin ei ollut puhemiehenä ja saattoi puheenvuoroja käyttää — näiden kovennushankkeiden puolustaja. Kallion toinen hallitus valmisteli vuonna 1926 tärkeimmät tiukennukset lakiin.

Mikään ei kuitenkaan auttanut. Kieltolakia rikottiin jatkuvasti ja vaatimukset sen kumoamiseksi lisääntyivät ja saivat puolelleen monia sellaisia poliitikkoja, jotka olivat olleet innokkaita kieltolain säätäjiä ja itse raittiita. Täyskiellottomien Liitto vahvisti toimintaansa, ja maaliskuussa 1927 annettiin sen nimissä lehtiin 80 tunnetun kansalaisen julkilausuma Kieltolaki ja eduskuntavaalit, jossa toivottiin vuoden 1927 vaalien jälkeen eduskunnan kumoavan kieltolain, joka oli »vastaansanomattomasti» epäonnistunut. Toisaalta raittiusväki tiukensi omia asenteitaan, ja väläyteltiin jopa erityisen kieltolakipuolueen perustamista, mikäli puolueet eivät pysyisi ohjelmiensa takana ja kieltolakia säilytettäisi. Helmikuussa 1927 pidettiin Helsingissä suuri yleinen kieltolakikokous, jossa mm. Kallio yhtenä neljästä pääpuhujasta saattoi vakuuttaa maalaisliiton pysyvän tinkimättä kieltolain kannalla.

Vuoden 1927 vaaleissa kieltolaista puhuttiin paljon, ja niiden jälkeen kieltolakiväki kävi vielä kerran hyökkäykseen tiukentaakseen lain valvontaa. Kieltolakiliiton yhteyteen perustettiin vuonna 1928 erityinen järjestö huliganismin vastustamiseksi. Kallio oli mukana puuhaamassa uutta järjestöä ja vaikutti siihen, että se organisoitiin Kieltolakiliiton yhteyteen. Asian vuoksi kootussa kansalaisjärjestöjen ja eduskuntaryhmien neuvottelukokouksessa Kallio korosti sitä, kuinka uusi huliganisminvastainen toiminta pitäisi saattaa alusta lähtien varmalle pohjalle, ja sen vuoksi se pitäisi liittää Kieltolakiliiton toimintaan. Kieltolakiliitto palkkasi uutta toimintaa varten erikseen henkilön. Jäätyään vuoden 1928 valtiopäivillä »rivikansanedustajaksi» Kallio saattoi myös puhua täysistunnoissa kieltolain puolesta, ja sen hän tekikin tavalla, jossa oli »lämpöä ja miehekästä voimaa», kuten maalaisliiton eduskuntakirjeenvaihtaja luonnehti. Asetuksella 4.5.1928 kovennettiin rangaistuksia kieltolain rikkomisista. Mantereen hallitus asetti 27.3.1929 komitean tutkimaan salakuljetuksen ehkäisemistä puheenjohtajana Kallio sekä jäseninä Väinö Hakkila ja Arvo Linturi.

Pulakausi kaatoi kuitenkin kieltolain. Oli välttämätöntä tarkastella kieltolakia myös uusista näkökulmista, valtion- ja kansantaloudelliselta kannalta, ja monia kielteisiä puolia oli osoitettavissa: verotulojen menetys, puutavarateollisuuden vientivaikeudet viinimaihin, maataloustuottajien aseman vaikeutuminen ja lisätulojen tarve. Kieltolain vastustajat saattoivat kutsua sen jatkumista taloudelliseksi itsemurhaksi.

Kallio tunsi taloudelliset tosiasiat, mutta ei pitänyt niitä sittenkään niin arvokkaina, että olisi voinut uhrata kieltolain. Kun täydellinen hyökkäys syksyllä 1929 alkoi, Kallio puolestaan valmistautui ankaraan puolustustaisteluun. Laajan julkisen keskustelun, joka lopulta johti kieltolain kaatamiseen, aloitti Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander antamalla päivälehdille 26.10.1929 kieltolakia voimakkaasti arvostelevan ja sen kumoamista vaativan haastattelun. Kuopion ja Mikkelin maaherrat yhtyivät lausuntoon. Pääministeri Kallio suuttui maaherrojen »kapinasta» ja vaati Jalanderin erottamista. Presidentti Relander ei siihen suostunut eikä muu hallituskaan yhtynyt pääministerin reaktioon; Niukkanen piti Kallion vaatimusta suorastaan mielettömänä. Vaikka sosiaalidemokraattinen, maalaisliittolainen ja osin porvarillinenkin lehdistö tuomitsi Jalanderin, hänen aloittamansa keskustelu jatkui. Kuukautta myöhemmin Hannes Gebhard — itse vuoden 1907 valtiopäivillä kieltolakialoitteen allekirjoittaja — vaati kieltolain kumoamista maatalouspoliittisin syin, koska se esti viljelijöitä myymästä tuotteitaan kotimaisen alkoholiteollisuuden raaka-aineeksi.

Viimeksi mainittu näkemys sai suotuisan maaperän maalaisliiton eduskuntaryhmän siinä osassa, joka ei ollut käytännössä kieltolain kannalla ollutkaan. Eduskuntaryhmä keskusteli 10.2.1930 kokoomuksen kansanedustaja J. O. Ikolan eli Vaasan Jaakkoon aloitteesta, jolla pyrittiin kieltolain lopettamiseen. Neljä kansanedustajaa tohti ilmoittautua Ikolan kannattajiksi. Kallio ei ollut tuossa kokouksessa läsnå.22 Tosiasiassa kieltolain kumoajia oli paljon enemmän. Kun toinen kokoomuksen edustaja, Y. W. Puhakka teki aloitteen hedelmä- ja marjaviinien kotitarvevalmistuksen sallimisesta, hänen puolelleen asettui jo 14 maalaisliittolaista edustajaa, kun 21 oli vastaan.

Repeämä oli valmis. »Marjaviinimiesten» kärkihahmoihin kuuluva Antti Juutilainen ilmoitti ryhmälleen haluavansa ehdottaa kotimaisten marjaviinien tehdasmaista valmistusta. Eduskuntaryhmä ei myöntänyt lupaa, mutta silti Juutilainen kuuden muun maalaisliiton edustajan kanssa jätti esityksen marjaviinien valmistamisesta ja kauppaan laskemisesta. Aloitetta perusteltiin taloudellisesti, kun puutarha- ja metsämarjat jäivät käytön puutteessa hyödyttömiksi.

»Tulot valtiolle ja paremmat juomat kansalle», oli Juutilaisen tunnuksena. Matti Pitkänen, toinen »antikalliolainen» sanoi ajavansa marjaviiniasiaa agraaripoliittisena kysymyksenä.24 18 kansanedustajaa teki puoluekokoukselle esityksen kieltolain kumoamisesta.

Äänin 159-44 puoluekokous vahvisti kieltolakikannan. Vähemmistön puolella oli useita piirikokouspäätöksiäkin (Satakunta, Etelä-Häme, Mikkeli, Kuopio) ja molemmissa Viipurin läänin piireissä kieltolain kannattajat saivat vain hyvin niukan enemmistön.

Alkio oli tuohon aikaan jo hyvin sairas. Hän lähetti vielä vuoden 1930 puoluekokoukseen viestin, jossa vaati kokousta olemaan hylkäämättä kieltolakia. Käytännössä kieltolain puolustaminen oli Kallion harteilla, joka käytti voimakkaimmat puheenvuorot ja edusti suurinta arvovaltaa. Puolueohjelman kieltolakia koskevan kohdan tarkistamisen puolesta puhunut sunilalainen J. T. Hyvönen sai Kalliolta tiukan vastauksen. Kallio tuomitsi jyrkästi alustuksen »ryyppyvapauden ylistyshymninä» eikä nähnyt mitään perusteluja niin painaviksi, että ne voittaisivat alkoholin vapautumisen haitat. Kalliolle virtasi myös jatkuvasti kansalaisten ja kuntienkin kirjeitä, joissa puolustettiin kieltolakia. Raittiusväki luotti Kyösti Kallioon enemmän kuin yhteenkään toiseen henkilöön.

Lapuanliike otti ohjelmaansa kieltolain kumoamisen, mikä lisäsi painetta muillekin. Vuosi 1931 oli kieltolaille sitten kohtalokas.

Sunilan hallitus painiskeli erittäin vaikeiden budjettiongelmien kanssa, kun valtion tulot romahtivat samalla kun työttömyyden lieventäminen ja muut tukitoimet olisivat vaatineet lisää rahaa.

Alkoholiverotus houkutteli: kieltolain vastustajat laskivat valtion saavan alkoholista 400 miljoonan markan vuotuiset tulot. Kun hallituksessa kuitenkin arveltiin, että eduskunnassa kieltolain kannattajilla olisi yhä enemmistö, herätettiin uudelleen eloon vanha ja 1920-luvun alussa torjuttu ajatus kansanäänestyksen järjestämisestä.

Toukokuun lopulla 1931 Sunilan hallituksen oikeusministeri T. M. Kivimäki antoi lainvalmistelukunnan tehtäväksi laatia esityksen neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä.

Seurauksena oli hallituksen ja raittiusväen välirikko. Kallio ja pääministeri Sunila riitelivät kansanäänestyskysymyksestä ankarasti eduskuntaryhmässä syyskuussa 1931, jolloin Kallio tiedusteli kansanäänestyshuhusta. Hän katsoi, että asia kuului ensin puoluekokouksen päätettäväksi ja ettei sitä ilman uutta puoluekokousta saisi työntää eduskuntaan. Sunila kierteli ja Kallio kyseli, eikö lainvalmistelukunnalla ollut parempaa tehtävää, koska hallitus oli antanut sille kansanäänestyksen valmisteltavaksi. Eikä Kallio saanut Sunilalta tyydyttävää vastausta myöskään kysymykseensä, miksei hallitus ollut tilannut eduskunnan päättämiä uusia vartioveneitä.

Kallio vaati Sunilaa oikaisemaan kaikki virheelliset huhut lehdistössä, mihin ryhmäkokouskin yhtyi 28 Taistelu kieltolaista maalaisliiton sisällä kytkeytyi vahvasti sunilalaisten ja kalliolaisten voimainmittelyyn.

Kallio tuomitsi kansanäänestyksen jyrkästi. Kieltolakiliitto otti puheenjohtajansa johdolla kielteisen kannan kansanäänestyksen järjestämiseen ja leimasi sen hallituksen eikä eduskuntapuolueiden tahdon mukaiseksi. Maalaisliiton lisätty keskushallitus myöntyi äänin 19-11 marraskuun lopulla hallituksen esitykseen kansanäänestyksestä.

Kallio ja Kieltolakiliitto saivat ryhtyä viimeiseen taisteluunsa, vaikuttamaan kansalaisten mielipiteisiin. Liiton neuvottelukokouksessa joulukuussa 1931 ennen kansanäänestystä Kallio kehotti raittiusväkeä taistelemaan ankarasti. Alkoholin vapauttaminen merkitsisi budjettivaikeuksia eikä-helpotusta-valtiontalouden ongelmiin, hän vakuutti ja totesi, ettei raittiusväellä ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin »tuima tappelu kansanäänestyksessä».

Raittiusväki teki parhaansa ennen kansanäänestystä, Kallio tietysti muiden mukana. Hän esitelmöi 27.12. Ylivieskassa rukoushuoneella kieltolain edullisista vaikutuksista noin 300 kuulijalle. Isänmaan virteen päättyneeseen tilaisuuteen Kallio oli hyvin tyytyväinen.

Kallio ja hänen perhekuntansa äänestivät yhdessä runsaan 217 000 suomalaisen kanssa kieltolain puolesta. Selvä enemmistö, 72 prosenttia äänestäneistä, oli kuitenkin kieltolain kumoamisen kannalla.

»Suomen kansa ei ole ymmärtänyt parastaan», kommentoi Kallio Kieltolakiliiton johtokunnassa kansanäänestyksen tulosta. Hän valitti sitä, että laki oli kumottu jo nyt, jolloin kokemuksia oli liian lyhyeltä ajalta eikä lain siunauksellisuus vielä näkynyt. Jos se olisi astunut voimaan jo vuonna 1907, jolloin eduskunta sen ensi kerran hyväksyi, olisivat kokemukset ja siten myös kansan mielipiteet toiset, uskoi Kallio. Kansan tahto oli kuitenkin laki, ja Kallio kirjoitti välittömästi Suomenmaahan realistisen artikkelin. Maalaisliitto ei ryhtyisi toimimaan kansanäänestyksen tulosta vastaan, hän ilmoitti.

Raittiuskannastaan hän ei tietysti luopunut enempää kuin raittiustyöstäkään. Kieltolakiliiton kohtalo tuntui hänestä kyllä epävarmalta kansanäänestyksen jälkeen, ja liiton toimintaa oli ankarasti supistettava lähikuukausina. Kallio korosti kuitenkin, ettei raittiusväen tullut luopua periaatteistaan, vaan sen oli jatkettava työtään ja »opetettava kansa ymmärtämään sitä ja tavoittamaan uudestaan». Liiton toimintakin jatkui supistettuna, ja Kallio jatkoi puheenjohtajana vuoteen 1937 saakka, raittiusjuhlien suosittuna puhujana.

Kieltolaki kaatui lopullisesti vuoden 1931 ylimääräisillä valtiopäivillä, jotka oli kutsuttu koolle heti kansanäänestyksen tulosten selvittyä. Puhemieheksi valittu Kallio esitti avajaispuheessaan toivomuksen, että alkoholilaki, jota varten valtiopäivät oli kutsuttu koolle, »voitaisiin ratkaista siten, että kansamme rakentavat voimat voisivat mahdollisimman yksimielisinä tukea sen toimeenpanoa ja valvontaa». Puhemies Kallion nuija vahvisti 30.1.1932 kieltolain siirtymisen historiaan, sen jälkeen kun uusi väkijuomalaki tuli hyväksytyksi äänin 120-45. Maalaisliitosta 28 äänesti hyväksymisen puolesta, 13 vastaan, 18 jätti äänestämättä.

Samana päivänä valtiopäivät päätettiin. Kallio ei ollut tyytyväinen, mutta hyviä puolia hänkin löysi: lain käsittelyssä, vaikka siitä ei oltukaan yksimielisiä, oli osoitettu eduskunnan arvon mukaista itsehillintää ja rakentavaa mieltä. Samalla käsittely osoitti, että erimielisyydet olivat johtuneet syvästä vakaumuksesta.

Vakaumuksellisesta ja loppuun saakka kestäneestä raittiuskannastaan huolimatta Kallio ei tässäkään asiassa ollut fanaatikko.

Hän tuli hyvin toimeen myös viinamäen miesten kanssa ja laski joskus leppoisaa leikkiäkin heidän heikkoutensa kustannuksella.

Hänen ystäviinsä niin poliitikko- kuin kulttuuri- ja taiteilijapiireissäkin kuului ahkeria viinan viljelijöitä. Niin tiukasti kuin hän kieltolain valvonnan tehostamisesta puhuikin, aivan äärimmäisiin keinoihin hän ei kuitenkaan halunnut turvauduttavan. Artturi Wuorimaa kertoo esittäneensä maalaisliiton Helsingin paikallisosaston kokouksessa, jossa Kalliokin oli tapansa mukaan paikalla, että salakuljetus tukahdutettaisiin upottamalla salakuljetusveneet.

»Kyösti Kallio sanoi heti, ettei hän suostu tuollaiseen raakaan peliin», muisteli ehdotuksen tehnyt Wuorimaa, kun taas Alkio — Wuorimaan muistaman mukaan — alkoi miettiä, mitä tuollainen lysti maksaisi.

Kallio oli vakuuttunut siitä, ettei kansa tiennyt parastaan äänestäessään kieltolain kumoon. Mutta kun se niin teki, se oli sen oma asia.

Suomenmaa kaatuu

Kalliolla riitti vastoinkäymisiä 1930-luvun alkuvuosina. Yksi raskaimmista oli pääkaupunkilehti Suomenmaan kaatuminen kaikista ponnisteluista huolimatta. Suomenmaa oli nimenomaan Kallion hanke. Hänellä oli siitä suurin vastuu, ja hän luotti siihen viimeiseen asti. Myös pettymys ja taloudelliset vahingot olivat suurimpia juuri Kaltiolle. Lehdestä tuli hänelle sekä taloudellinen että poliittinen rasite.

Suomenmaa aloitettiin optimismin hengessä, mutta taloudellisesti huonona aikana, ja vaikeudet alkoivat oikeastaan heti. Pulaaika oli uudelle lehtiyritykselle kovin huono lähtökohta. Myös poliittiset suhdanteet olivat maalaisliiton lapualaisvastaisen siiven helsinkiläiselle äänenkannattajalle mahdollisimman vaikeat.

Suomenmaan liikkeellelähtö oli kunnianhimoinen, mutta lehti osoittautui alusta lähtien taloudellisesti kannattamattomaksi. Kuusipäiväinen lehti, jota vielä pyrittiin julkaisemaan isokokoisena, pääkaupunkilehtien tapaan, nieli varoja enemmän kuin oli arvattu, kun taas ilmoitustulot eivät nousseet odotettuihin summiin. Johtokunta joutui jo alkuvuodesta 1930 turvautumaan vekselirahoitukseen.

Joulukuussa 1929 diskontattiin KOP:ssa kaksi 200 000 markan vekseliä asettajana pääministeri Kallio ja tunnustajana Oy Suomenmaa. Tammikuussa Kallio ja Reinikka tekivät uuden, 100 000 markan vekselin. Yhtiön hallintoneuvosto myönsi maaliskuussa johtokunnalle Oikeuden ottaa miljoonan markan lisäluotto, ja samalla Kallion ehdotuksesta päätettiin korottaa osakepääomaa varovasti kahdella miljoonalla. Vaikka osakemerkintä olikin suoritettu loppuun, ei läheskään kaikkia merkintöjä ollut maksettu.

Vappuna 1930 johtokunta päätti panna maksamattomat osakemaksut uloshakuun. Samalla se joutui toteamaan, että yhtiön tulos ensimmäiseltä vuosineljännekseltä oli huono. Lehden kokoa jouduttiin supistamaan. Kesän aikana päätettiin tyytyä viikoittain kolmeen 6-sivuiseen, kahteen 8-sivuiseen ja yhteen 12-sivuiseen lehteen.

Lehden rahoituspohja oli välttämättä saatava vankemmaksi. Kallio esitti yhtiön hallintoneuvostossa 5.5.1930, että hallintoneuvoston jäsenet sitoutuisivat KOP:n miljoonan markan takaukseen.

Halukkaita ei tahtonut löytyä. Sunila kieltäytyi, ja eräät muut halusivat vapautua velvollisuuksistaan. Kallion lisäksi kuitenkin P. V. Heikkinen, Reinikka, K. T. Hyvönen, K. J. Ellilä, Vedenoja, Lahdensuo, Junes, Esko Hakkila ja toimitusjohtaja Hossola allekirjoittivat takauksen. Rahat saatiin. Niukkanen ehdotti samalla, että hankittaisiin yhteistakaus eduskuntaryhmän jäseniltä, jolloin vastuu olisi useammalla henkilöllä.

Näin meneteltiin. Useimmat edustajat tekivät enemmän tai vähemmän vastahakoisesti edes jotakin. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Hetken kuluttua johtokunta totesi osakepääoman korottamisen kolmesta viiteen miljoonaan välttämättömäksi. Uuden pikapainon ostamiseen oli otettava uusia takauksia 1,5 miljoonan markan lainoille. Kaikille kansanedustajille niitä lukuun ottamatta, jotka jyrkästi kieltäytyivät, annettiin osakemerkintälistat. Merkintänsä maksamatta jättäneille lähetettiin Kallion ja Hossolan allekirjoittamat velkakirjapyynnöt. Jaakko Kivi, entinen puoluesihteeri, palkattiin kiertelemään maakunnissa, lähinnä Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä, myymässä osakkeita. Anti sujui huonosti.

Kun Kallio selosti hallintoneuvostolle yhtiön tilaa marraskuussa 1930, hänen sävynsä oli vakava. Menossa olevan osakemerkinnän oli onnistuttava. Samalla päätettiin säästötoimista. Lehden levikki oli jäänyt alle odotusten, 14 000-15 000 kappaleeseen. Sen odotettiin kuitenkin nousevan päälle 20 000:n, mikä olisi riittävä. Vuoden lopulla oli päätettävä uusista säästötoimista. Henkilökuntaa vähennettiin ja palkkoja alennettiin, mm. päätoimittaja Jutilan palkkaa puolella. Toimittaja Urho Kittilä siirrettiin Turunmaahan.

Nämä toimet säästivät Suomenmaan varoja 42 000 markkaa kuukaudessa. Se oli kuitenkin vähän. Yhtiön tappio ensimmäiseltä toimintavuodelta oli 1,7 miljoonaa markkaa. Seuraavan vuoden talousarvio rakennettiin osoittamaan 400 000 markan tappiota mikä sekin osoittautui liian toiveikkaaksi.

Kallio ei kuitenkaan halunnut hellittää. Tammikuun lopulla 1931 hän selosti yhtiön raha-asioita ja esitteli »keinoja, joilla vaikean ajan yli olisi päästävä». Kirjapainosta oli tuolloin jo kaksi miljoonaa maksettu ja vain kolmas enää maksamatta. Kallio piti parhaana irtaimistokiinnityksen hankkimista. Hallintoneuvosto myöntyi ajatukseen. Samalla päätettiin hankkia eduskuntaryhmän jäseniltä, presidentin valitsijamiehiltä ym. puolueen jäseniltä korkeintaan 10 000 markan suuruisia riskitakaussitoumuksia. Lehden kokoa supistettiin edelleen.

Vuoden 1931 puolella vaikeudet lisääntyivät, ja kritiikki lehteä ja sen johtokunnan puheenjohtajaa kohtaan koveni. Vastuun kantajat alkoivat harveta, kun vastuu kasvoi. August Raatikainen jätti paikkansa hallintoneuvostossa marraskuussa 1930 perustellen lähtöään lehden toimitustavalla. Samasta syystä jätti J. T. Hyvönen johtokunnan. Sunila arvosteli 4.3. eduskuntaryhmässä voimakkaasti Suomenmaata sekä taloudelliselta että poliittiselta kannalta, ja hänkin jätti Suomenmaan. Kun Kallio maaliskuun lopulla selosti yhtiön rahavaikeuksia ja antoi kiitosta hallintoneuvoston jäsenille ja eräille ryhmän edustajille ja puolueen ministereille, jotka olivat tukeneet lehteä kiitettävästi, hän samalla moitti Sunilaa, joka ei ollut suostunut yhtiön puolesta minkäänlaisiin sitoumuksiin.

Paperikonttorin tuolloin vaatimiin riskitakauksiin löytyi riittävästi nimiä. Henkilökuntaa ja palkkoja jouduttiin taas alentamaan, mistä aiheutui riitoja ja uusia huolia Kalliölle jölle usein jäivät ikävät tehtävät, irtisanomisista ja alennuksista ilmoittaminen.

Keväällä 1931 johtokunta ja varsinkin sen puheenjohtaja ponnistelivat kuumeisesti lisävarojen saamiseksi. Taas käännyttiin eduskuntaryhmän puoleen, mikä kiristi tunnelmia siellä. Kallio luonnehti lehden taloudellista asemaa »kovin heikoksi». Hän kertoi, että toukokuun puolivälissä piti olla puoli miljoonaa, mutta kassassa oli vain neljännes. Jokaisen kansanedustajan piti sen vuoksi heti maksaa omat osakkeensa, hankkia uusia osakkeen ostajia ja kirjoittautua takauksiin. Monet edustajat kieltäytyivät. Albin Manner totesi vastustaneensa alusta lähtien koko Suomenmaan perustamista, koska se ei kannattaisi ja koska lehden linjakin oli sopimaton. Linjakritiikkiin yhtyivät monet muutkin. Moni edustaja valitti lisäksi, ettei Suomenmaan osakkeiden myynti onnistunut maakunnissa, joissa oli kannatettava omaa maakuntalehteä.

Paljon Kallio toki sai tukea sekä linja- että talouskysymyksissä, ja enemmistö piti Suomenmaan jatkamista välttämättömänä.

Keskushallituksen kautta yritettiin saada paikallisosastoja merkitsemään osakkeita, mikä tuotti aika vaatimattomasti sekin. Loppukesällä 1931 olivat taas edessä uudet supistukset toimituksessa.

Syyskuussa Kallio sai eduskuntaryhmän ottamaan omilla varoillaan 15 000 markan osakkeet sekä hyväksymään lainan takaisinmaksuksi 20 000 markan osakkeet, mutta kaikki oli velkojen ja kulujenmääriin verrattuna pientä Kallion huoli Suomenmaasta heijastui jo kirjeissä kotiinkin, vaikka hän ei tohtinut pitkään aikaan kuvata tilannetta niin uhkaavaksi kuin se oli. Lokakuussa 1931 hän kertoi »alituisen ristinsä» Suomenmaan tuottaneen paljon huolia, mutta että asiat oli saatu taas järjestykseen joten kuten.

Loppuvuodesta 1931 Suomenmaa oli täydessä ahdingossa. Ellei lisäpääomaa saataisi, olisi lehden lakkauttaminen edessä, kun pankit eivät enää antaneet lisää luottoa.

Kallio ei antanut periksi. Nyt päätettiin muodostaa kirjapaino omaksi yhtiökseen, jonka osakkeiden myynnillä hankittiin lisää rahaa lehden toiminnan jatkamiseen. Hallintoneuvosto hyväksyi Kallion esityksen. Muodostettiin Kirjapaino Oy Maa, jonka omistukseen Suomenmaan kirjapaino siirtyi. Lehteä ravisteli myös aikaisemmin kuvattu kriisi, joka johti päätoimittajan vaihdokseen.

Kallio neuvotteli tuolloin Ilkan päätoimittajan Artturi Leinosen kanssa, että tämä tulisi Suomenmaan joko täysipäiväiseksi tai osa-aikaiseksi päätoimittajaksi, »näkymättömäksi» toiseksi päätoimittajaksi Johannes Tammisen ohella. Samalla Kallio tiedusteli Leinosen näkemystä lehden talouden korjaamisesta. Leinonen vastasi suorasukaisesti, että paras menettely olisi lakkauttaa lehti mitä pikimmin. Kuukauden kuluttua hän vetäytyi kokonaan eroon Suomenmaasta.

Päätoimittajanvaihdos ei korjannut perusvaikeuksia. Talouslama jatkui. Maalaisliiton pääkaupunkilehdellä ei ollut elämisen edellytyksiä. Leinonen oli ollut murskaavassa arviossaan oikeassa.

Kyösti Kallio teki kaikkensa, mutta se oli turhaa. Vuosi 1932 mentiin eteenpäin, mutta koko ajan suurissa ja yhä syvenevissä vaikeuksissa. Lainoja hoidettiin ottamalla uutta velkaa. Kallion sitoumukset kasvoivat pelottavasti. Kun Suomenmaan suuret vastuut valvottivat vaimoakin, Kallio syyskuussa 1932 lohdutti tätä asioiden taas »vähän järjestyneen», joten »voimme nukkua molemmat».

Asioiden tila oli kuitenkin toivoton. Luotto loppui, eikä Kallio enää saanut esimerkiksi Suomi-yhtiöltä uutta lainaa, vaikka olikin hallintoneuvoston jäsen. Joulukuussa 1932 Kallion oli myönnettävä hallintoneuvostolle, että yhtiö oli suoritustilan edessä ja osakepääoma kokonaisuudessaan täytyi katsoa menetetyksi. Kun kuitenkin eduskuntavaalit olivat seuraavana vuonna tulossa, ei yhtiön likvidoimiseen haluttu ryhtyä, ja Kallio ehdotti vielä kerran osakepääoman korottamista miljoonalla markalla. Näin päätettiin menetellä.

Taas kerran alennettiin palkkoja ja supistettiin sivulukua. Keskiviikon ja perjantain lehdet ilmestyivät enää nelisivuisina.

Lehden lakkauttaminen oli enää ajan kysymys. Hallintoneuvosto antoi lehden uuden taloudenhoitajan Martti Suhosen ja Ilkan taloudenhoitajan Jalmari Kahran tehtäväksi laatia selvitys yhtiön tilasta ja siitä, oliko jatkamiseen jossakin muodossa vielä edellytyksiä.

Maalaisliiton keskushallitus lupasi vastata menoista ainakin vaaleihin saakka, joten sinne asti päätettiin lehden ilmestymistä jatkaa.

Vaalien jälkeen oli kuitenkin katkera totuus lopullisesti edessä. Lakkautuspäätös tehtiin samanaikaisesti maalaisliiton keskushallituksessa ja Oy Suomenmaan hallintoneuvostossa 10.7.1933. Syyskuussa kutsuttiin koolle Suomenmaan yhtiökokous vahvistamaan näitä toimia. Kokous oli katkera. Kallio sai tietysti olla vastaajana.

Hänen kiivas arvostelijansa Yrjö Jahnssonkin oli kokouksessa. Jahnsson ihmetteli sitä, kuinka tällaiseen tilanteeseen oli voitu päätyä ja miksi yhtiökokous kutsuttiin koolle vasta nyt. Kallio selvitti yhtiön tuottaneen jatkuvasti 4 000 markkaa päivässä tappiota, joten toiminnan jatkaminen olisi vaatinut niin suuria lisäpääomia, ettei sen hankkimiseen ollut mitään mahdollisuuksia. Kansanedustaja V. H. Kivioja puolestaan kertoi kuulevansa nyt ensimnäisen kerran, että kirjapaino ja kiinteistö oli muodostettu omaksi yhtiökseen ja ihmetteli, ettei näitä »ilmeisesti parempia osakkeita» ollut hänelle lainkaan kaupattu. Kallio torjui väitteen, etteivät ryhmän jäsenet olisi olleet koko ajan täysin tietoisia yhtiön asioista.

Suomenmaa oli ja pysyi lakkautettuna. Yhtiö jatkoi toimintaansa vuoteen 1937 saakka, jolloin se vihdoin kaikista sitoumuksistaan vapaana saatettiin lopettaa. Tässä lehden jälkiselvittelyssä Kalliolla oli hyvin paljon työtä ja huolta. Hän joutui vastaamaan irtisanotun henkilökunnan tiedusteluihin ja selvittelemään, miksi palkkoja ei voitu maksaa enemmän kuin mihin oli ehdottomasti sitouduttu. Toimittaja Jopi Ruotsalaiselle hän kirjoitti 14.9.1933 tiukkasävyisen kirjeen, kun tämä oli pyytänyt palkkaa vielä lakkauttamisen jälkeen. »Jos Suomenmaalla olisi ollut omia varoja, niin emme lehteä olisi lakkauttaneet, emmekä toimittajien palkkojen suhteen kitsastelisi, mutta niitä varoja ei ole, eikä voi kohtuudella vaatia, että yksityiset, jotka ovat jo suuria summia maksaneet, ottaisivat tällaisia maksaakseen.»

Se yksityinen, joka oli suurimmissa vastuissa ja joka myös eniten rahaa menetti, oli Kyösti Kallio. Hän oli alusta alkaen Suomenmaan suurin osakas ja menetti siten myös eniten; samoin hän omisti eniten Kirjapaino Oy Maasta, josta osakkaat eivät myöskään saaneet omiaan pois, kun se vuonna 1935 lakkautettiin. Koneiden myynti pula-aikana ei ollut helppoa. Kallio oli kieltämättä hermostunut tilanteesta. Kesä 1933, jolloin takana olivat Kallion raskaimmat eduskuntavaalit, oli vaikea. Hallinnolla oli vaikeuksia saada irtisanotun toimituksen palkkojakaan maksetuksi. Jos kuitenkin kirjapaino saataisiin myydyksi, »silloin on suuri murhe voitettu», hän kirjoitti heinäkuussa, jolloin neuvotteluja käytiin,-mutta ei uskaltanut vielä luottaa niiden onnistumiseen.

Kirjapainon myynti onnistui. Puolueen avulla kirjapainoyhtiö voitiin velattomana purkaa lopullisesti 1936. Mutta Suomenmaan huolet jatkuivat ja painoivat Kalliota raskaasti. Suunnitellessaan tulevaisuutta tammikuussa 1935 Kallio toivoi kestävänsä nykyistä työtään vielä kahden ja puolen vuoden ajan ennen eläkkeelle pääsyä.

Sinä aikana hän toivoi saavansa niskoiltaan pois Suomenmaan aiheuttamat vauriot, »jotka nyt pakottavat minut varustautumaan arvaamattomia tapauksia varten». Asiat näyttivät kyllä tuolloin järjestyvän »ilman erikoisempia mullistuksia».

Näinhän lopulta kävikin. Kallio menetti sen, minkä oli itse yhtiöön sijoittanut, mutta ei sentään omaisuuttaan niin kuin pahimmillaan näytti. Ilmari Turja luonnehtii tilannetta suorasukaiseen tapaansa siten, että kun Suomenmaalla »oli suuri puolue takana, niin teollisuusporvarit armahtivat ja maksoivat sen velaat, muutoon olisi Kyösti Kallion ja muiden maanjussien taloot menneet den veeken, kun kaikki heidän talonsa olivat Suomenmaa-rievun puolesta kiinnitetty tornia myöten».i4 Turjan kuvaus on liioiteltu, mutta ei kovin paljon. Ilman velkojien myöntämää »armahdusta» Kyösti Kalliosta olisi tullut, jos nyt ei taloton, niin ainakin paljon köyhempi. Suomenmaan takaukset rajoittivat Kallion taloudellista toimintavapauttakin. »Jos minulla ei olisi tuota Suomenmaan takausta, niin tukisimme poikia lujasti», Kallio kirjoitti marraskuussa 1931 kommentoidessaan vaimolleen poikiensa suunnitelmia.

Hän oli Suomenmaan kohtalosta ja omastaan siinä samalla todella vakavasti huolissaan.

Kallio kirjoitti Suomenmaan viimeiseen numeroon 19.7.1933 pääkirjoituksen otsikolla Kokemuksia. Siinä hän totesi saaneensa Suomenmaasta sen kokemuksen, ettei pääkaupungissa ilmestyvällä maalaisliittolaisella lehdellä ole menestymisen mahdollisuuksia, ellei sitä ympäröivä maaseutu ota sitä omakseen.57 Suomenmaata ei otettu, ja se kaatui.

Suomenmaa oli siis Kalliolle suuri pettymys ja hyvin raskas taakka niin työmäärältään kuin taloudellisesti ja poliittisestikin.

Häntä oli varoitettu siihen ryhtymästä, ja mm. Alkio oli ollut hyvin penseä. Vastoin tavanomaista varovaisuuttaan ja taloudellista harkintaansa Kallio kuitenkin ryhtyi uhkayritykseensä, josta vaivoin selvisi kohtuullisin vaurioin. Se oli erehdys, jollaisia Kallion pitkällä uralla harvoin sattui. Kallio katsoi idealistisesti, että maalaisliitto tarvitsi pääkaupunkilehden. Siinä hän oli oikeassa, mutta sen hän arvioi väärin, että puolue olisi kyennyt tuota lehteä pitämään yllä.

Mäntsälän kapina ja Niukkasen juttu

Lapuanliike näytti presidentinvaalin jälkeen rauhoittuneen. Pinnan alla kuitenkin kyti. Hallitus sai mm. tietoja itsenäisyyspäiväksi 1931 suunnitellusta vallankaappauksesta. Suojeluskunnissa ja armeijassa oli paljon kapinamielialaa. Kansanliike oli nyttemmin organisoitunut ja muuttunut selvemmin fasismin ja kansallissosialismin suomalaiseksi muunnokseksi. Väkivaltaisuudet jatkuivat.

Lapuanliikkeen toiminnan varsinainen huipentuma, joka samalla johti liikkeen lakkauttamiseen ja korvautumiseen poliittisella puolueella, oli helmi — maaliskuun vaihteessa 1932 tapahtunut ns. Mäntsälän kapina. Mäntsälän Ohkolan sosiaalidemokraattinen työväenyhdistys vietti vuosijuhliaan, jotka lapuanliikkeen kannattajat puolestaan uhkasivat keskeyttää. Maaherra Jalander ja sisäministeri von Born lähettivät juhlijoiden suojaksi poliiseja. Näiden ja lapualaisten välillä sattui yhteenotto ja ammuskelua, minkä vuoksi paikalle kerääntyi muutama sata kansanliikkeen kannattajaa, jotka järjestäytyivät sotilaallisesti ja ottivat komennon paikkakunnalla käsiinsä. Lapuanliikkeen johto vaati hallituksen eroa ja poliittisen suunnan muuttamista maassa.. Hallitus puolestaan määräsi lapuanliikkeen johdon vangittavaksi ja sotaväen päällikkö Sihvo määräsi joukkoja saartamaan Mäntsälää. Svinhufvudin radiopuhe 2.3. sai eri puolille maata kertyneet lapuanliikkeen kannattajat enimmäkseen hajaantumaan, ja 6.3. laukesi tilanne Mäntsälässä osaksi tragikoomisten vaiheiden jälkeen, ja loppujen lopuksi ilman verenvuodatusta.

Mäntsälän kapina aiheutti lähes hallituskriisin, kun kolme kokoomuslaista ministeriä — yksi kyllä perui — pyysi hallituksesta eroa ja toivoi sen johtavan koko hallituksen eroon ja korvaamiseen »isänmaallisella» hallituksella, mitä lapuanliike vaati. Svinhufvudin jyrkkä asettuminen Sunilan hallituksen tueksi sai kuitenkin hallituksen pysymään koossa. Toivottuja ja pelättyjä vallansiirtoja ei tapahtunut. Kapinan jälkiselvittelyt käytiin jo maltillisemmassa ilmapiirissä ja lapuanliikkeen johdolle annettiin vankeustuomioita, enimmäkseen ehdollisia.

Kallio ei ollut Mäntsälän tapahtumien aikana hallituksessa, eivätkä tapaukset sellaisenaan välittömästi koskeneet häntä. Hän seurasi tilannetta tarkoin ja oli tiiviissä yhteydessä mm. presidenttiin, Tanneriin — jonka kanssa puhui puhelimitse ainakin kolmesti kriittisenä päivänä 28.3. — sekä Pohjanmaalle Artturi Leinoseen, Matti Laurilaan Seinäjoelle ja Juho Koivistoon. Hän suunnitteli ehdottavansa hallitukselle eduskuntaryhmien puheenjohtajien kutsumista mukaan hallituksen ja sotilasjohdon kriisineuvotteluihin, mutta luopui ajatuksesta, kun häntä itseäänkään ei kutsuttu. Kotiseutunsa maalaisliittolaisille hän lähetti viestin, että aseita oli hankittava ja suojeluskunnan työhön osallistuttava; myös tasavallan puolustajilla piti olla kättä pitempää, mikäli muu ei auttaisi.

Kallio tuomitsi luonnollisesti uusimmat laittomuudet niin kuin entisetkin. Hallitukselta hän vaati tiukkoja toimia ja antoi Sunilan ymmärtää, ettei ollut täysin tyytyväinen. »Hallituksen on käytettävä kaikkea ankaruutta porvareitakin kohtaan», Kallio vaati eduskuntaryhmän kokouksessa ja lisäsi, että kokoomuksen lehdissä oli rikollisia kirjoituksia, joista pitäisi panna syytteeseen. Hallituspulaan ei hänen käsityksensä mukaan saanut antaa asioiden liukua, vaan kokoomuslaiset ministerit saivat lähteä ja heidät tuli korvata muilla. Pääasia oli, että kapina tukahdutettaisiin, hän huomautti ryhmän valtuuskunnassa 1.3., jolloin hän myös puolusti von Bornia ja Jalanderia. Kun kapinan täydellinen epäonnistuminen oli tosiasia, maalaisliiton eduskuntaryhmä hyväksyi hallituksen toimenpiteet keskustelutta, Kallio muiden mukana. Kotiväkeään hän rauhoitteli kapinatapahtumien aikana; pelko hänen turvallisuudestaan olikin suuri.

Mäntsälän tapahtumien aikaan Kallio ei ollut tyytyväinen enempää Sunilan hallituksen kuin varsinkaan oikeiston toimintaan, joissa kummassakin hän näki tarpeetonta »ymmärtämistä» ja pehmeyttä. Hän viittasi kirjeissään pariinkin kertaan mahdollisuuteen, että hallitus joutuisi eroamaan. Hän mainitsi myös monen sanoneen hänen pian saavan selviteltäväkseen »tämänkin sopan».

»Toivokaamme, ettei niin kävisi», kommentoi Kallio ja samalla vakuutti pitävänsä onnena sitä, ettei ollut nyt mukana. Suomenmaassa hän julkaisi 10.3. kirjoituksen Suojeluskuntien tulevaisuus, joka herätti suurta huomiota. Siinä Kallio vaati suojeluskuntajärjestöä tiukasti puhdistautumaan kapinaan osallistuneista aineksistaan.

Eduskunta antoi Sunilan hallituksen toimenpiteille luottamuslauseen, eikä muutoksia hallituksessa tapahtunut lukuun ottamatta mainittujen kokoomuksen ministerien eroamista. Kalliota ei tarvittu lapuanliikkeen haaksirikon selvittelyssä, jos hän sitten olisi siihen ryhtynytkään.

Sen sijaan Mäntsälän tapahtumien jälkiselvittelyjen yhteydessä Kallio sotkettiin kiusallisella tavalla oikeusjuttuihin. Kysymys oli ns. Niukkasen jutusta, kun lapuanliikkeen ja pulaliikkeen tukema tohtori V. F. Johanson yritti tuhota Juho Niukkasen poliittisen uran syyttämällä tätä valtioneuvoston pöytäkirjan väärentämisestä Kallion ensimmäisen hallituksen aikana vuonna 1923. Syytös oli perätön ja raukesi oikeusistuimissa. Kallio oli koko juttuun täysin osaton, mutta jutun seuraukset olivat sekä Kalliolle että varsinkin Niukkaselle tavattoman kiusalliset:

Niukkasen juttu tuli ensi kerran julkisuuteen Lapuan käräjillä 7.11.1932. Mäntsälän jälkitunnelmissa oli Lapualla yritetty ministeri Jalo Lahdensuon kyyditsemistä, mikä kuitenkin epäonnistui ja johti ammuskeluun hänen kodissaan Honkimäellä 17.7.1932. Tätä tapausta käsiteltäessä oli Johanson haastettu syytettyjen todistajana käräjille. Tuolloin Johanson luki laajan kirjelmänsä, jossa hän puolusteli Mäntsälän tapahtumia ja lapuanliikettä yleensä ja esitti karkeita syytöksiä ministeri Niukkasta vastaan. Oikeuden puheenjohtaja keskeytti Johansonin kirjelmän lukemisen, koska se ei koskenut esillä olevaa asiaa, mutta väitteet tulivat julkisiksi, mikä oli ollut Johansonin tarkoituskin. Alkoi laaja lehtikirjoittelu, jonka vuoksi Niukkasen oli maineensa puhdistamiseksi tehtävä Johansonia vastaan oikeuskanslerille ilmianto herjauksesta.

Herjaussyytteeseen

Johanson joutui vastaamaan Helsingin raastuvanoikeudessa. Tämä Niukkasen — Johansonin juttu sivusi Kyösti Kalliota kiusallisesti ja läheltä.

Oikeuskansleri kuulusteli 16.11. Kalliota, jonka piti yrittää muistella yhdeksän vuoden takaisia tapahtumia. Kallion mielestä mistään väärennyksestä ei voinut olla puhettakaan. Hän kielsi erityisesti väitteen siitä, että olisi jälkeenpäin tarkastanut pöytäkirjan ja silloin todennut väärennyksen tapahtuneen. Samaa mieltä olivat muutkin kuulustellut entiset ministerit, poikkeuksena silloinen oikeusministeri Akesson, joka oli joutunut väärinkäytöksiensä vuoksi tuomituksi kuritushuoneeseen ja esiintyi Niukkasen prosessissa kuritushuonevankina.

Jotkut ministerit muistelivat Akessonin ja Niukkasen riidelleen asiasta, mistä Johanson sai uutta vettä myllyynsä.

Johanson hankki Akessonilta kirjallisen lausunnon, jossa tämä vakuutti Kallion sanoneen itselleen Niukkasen »menneen niinkin pitkälle julkeudessaan, että oli muuttanut valtioneuvoston pöytäkirjaa» ja lausuneen samalla »karkein sanoin» paheksumisensa moisesta menettelystä. Samalla Johanson vakuutti Rydin »luottamuksellisesti ja vakuuttavassa äänilajissa» yksityisesti kertoneen Niukkasen itse raaputtamalla poistaneen pöytäkirjasta merkinnän, joka siihen oli hänen lausunnostaan kirjoitettu ja sen jälkeen itse kirjoittaneen pöytäkirjaan olevansa samaa mieltä kuin Ryti. Seuraavana päivänä kuulusteltiin Kalliota ja Rytiä uudelleen. Kumpikin kiisti Johansonin väitteet niin kuin Niukkanenkin. Joulukuun 14. päivänä oikeuskansleri päätti asettaa Johansonin syytteeseen herjauksesta.

Alkoi tavattoman kiusallinen prosessi, jossa setvittiin liki kymmenen vuoden takaisia, maalaisliiton eduskuntaryhmän ja hallituksen sisäisiä kiistoja. Kun asia oli ensi kerran esillä Helsingin raastuvanoikeudessa 2.1.1933, Johansonin puolustuskirjelmässä toistettiin taas Kallion sanoneen »eri henkikilöille», että Niukkanen oli muuttanut pöytäkirjaa, ja Rydin lausuma »raaputuksesta».

Kalliota ja Rytiä kuultiin raastuvassa, ja molemmat kiistivät väitteet ja toistivat saman, minkä olivat jo oikeuskanslerin kuulustelussa sanoneet: mistään väärennyksestä ei ollut kysymys. Johansonin pyynnöstä asiaa ei kuitenkaan päätetty, vaan 6.2. pidetyssä istunnossa kuulusteltiin useita uusia henkilöitä, lähinnä maalaisliiton kansanedustajia. Matti Pitkänen, Antti Kuisma ja Albin Manner sekä tuolloin jo äärioikeistoon siirtynyt Antti Juutilainen antoivat Niukkasesta negatiivisen kuvan, joskaan eivät suorastaan yhtyneet väärennysväitteeseen. Raastuvassa esiintyi myös lapuanliikkeen johtoon kuuluva eversti Somersalo, jonka todistuslausunto sisälsi mm. toisen äärioikeistoon siirtyneen maalaisliiton kansanedustajan E. A. Tuomivaaran sanonnan Niukkasesta jo kansan-opistotodistuksen »raaputtajana».

Varsinkin oikeistolehdistölle Niukkasen juttu oli todellinen herkkupala, kun se tarjosi tilaisuuden käydä vihattujen maalaisliittolaisten ja edistyspuoluelaisten poliitikkojen kimppuun. Pääkohteena olleen Niukkasen lisäksi saivat runsaan osansa lokatulvasta Kallio ja Ryti. Asia kiusasi Kalliota suuresti. Hän tiesi Niukkasen syyttömyyden, mutta myös tämän persoonallisuuden negatiiviset puolet, joita nyt vedeltiin viikko viikolta julkisuuteen. Paitsi että Niukkanen tahriintuisi jutussa, hän valitti itsekin joutuneensa »vähän kiusalliseen asemaan», kun »yksi ja toinen muistelee minun kymmenen vuoden vanhoja lausuntojani, jotka kaikki eivät ole ystävällisiä Niukkasesta, kun hän todella kieroili siinä asiassa, vaikkei tehnyt sellaista rikosta, josta syytetään». Omaan asemaansa Kallio ei todella olisi kevättalvella 1933 tarvinnut lisää kiusoja.

Eduskuntavaalit lähestyivät ja pulamiesten parjaus kotiseudulla oli kiivasta. Johansonin oikeudenkäynneistä ja sitä seuraavasta lehtikirjoittelusta tarjoutui mustaajille runsaasti lisäainesta, jota myös täysin mitoin käytettiin.

Varsin kiusallinen oli raastuvanoikeuden istunto 14.3. Tuolloin oli Johansonin puolesta haastettu todistamaan itse Akesson, joka »muisteli» tuttuun tapaan kymmenen vuoden takaisia asioita. Kallio oli hänen muistinsa mukaan »vähän alennetuin äänin ja niinkuin luottavaisesti» kertonut Niukkasen käyneen muuttamassa pöytäkirjaa. Myös Johansonin puolustusasianajajan laajassa kirjelmässä mustattiin sekä Kallion hallituksen ministerien moraalia yleensä että pääministerin erikseen. Kalliota syytettiin siitä, että hän saatuaan tietää Niukkasen menettelystä (väärennyksestä) oli painostanut ryhmän jäseniä olemaan kajoamatta pöytäkirjajuttuun pehmittäen erikseen »Lohen ryhmää» ja »Juutilaisen ryhmää».

Kirjelmässä esitettiin myös monenkirjavia yksityiskohtia ryhmän jäsenten ja ministerien keskinäisistä suhteista, keskusteluista ja riidoista usein täysin väärine johtopäätöksineen, ja kun lehdet sitten näitä hanakasti toistivat, oli Kallionkin kiusaantuminen luonnollista.

Hän piti Niukkasen vainoamista kauheana ja arveli, että mahdollisesti hänet itsekin tultaisiin sotkemaan vielä enemmän juttuun.

Raastuvanoikeus hylkäsi herjaussyytteen toteennäyttämättömänä ja määräsi Niukkasen korvaamaan Johansonin oikeudenkäyntikulut.

Niukkanen vetosi Turun hovioikeuteen, joka pysytti päätöksen. Oikeistolehdistö riemuitsi. Maalaisliittoa oli voitu ja voitiin edelleen lyödä julkisesti ja puolueen johtajien moraali voitiin ikään kuin oikeuden päätöksellä osoittaa kyseenalaiseksi. Niukkasta vaadittiin jättämään julkiset luottamustoimensa, mihin yhtyivät myös presidentinvaalista ja Niukkasen näkyvästä osuudesta siinä närkästyneet edistyspuolueen lehdet Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat.

Niukkanen taipui. Hän ilmoitti huhtikuun 10. päivänä 1933 piirijärjestölleen, ettei asettuisi ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa lapualaispiirien »äärimmäisen häikäilemättömän poliittisen ajojahdin» vuoksi, johon oli yhtynyt myös »muutama maalaisliiton ryhmän jäsen». Samalla hän kiisti mm. Kallion todistuksen vedoten syyllistyneensä väitettyyn väärennykseen. Johanson ja hänen taustavoimansa eivät tyytyneet tähänkään. Johanson kääntyi 25.3.1933 tasavallan presidentin puoleen ja pyysi tätä määräämään, että syyte nostettaisiin valtakunnanoikeudessa kaikkia niitä valtioneuvoston jäseniä vastaan, »joidenka syyksi tämän asian yhteydessä voidaan lukea jotakin rikollista». Syyte olisi koskenut myös Kyösti Kalliota. Svinhufvud, joka jo aikaisemmin oli evännyt Johansonin pääsyn puheilleen, ei ottanut kirjelmää käsiteltäväkseen, vaan se toimitettiin oikeuskansleri Makkoselle. Tämä jätti asian sikseen.

Juttu ei kuitenkaan tähän päättynyt. Johanson kävi Nivalassa pulamiesten iltamissa 2.12.1933 puhujana. Kun hän puheessaan väitti hallituksessa istuvan miehiä, joiden oikea paikka olisi kuritushuone, hänet pantiin syytteeseen herjauksesta. Kun asiaa käsiteltiin Haapajärven käräjillä, pääsi Johanson taas paitsi Niukkasen, myös muiden, varsinkin vihaamiensa Rydin ja Kallion kimppuun toistellen entisiä väitteitään. Kihlakunnanoikeus katsoi herjaussyytteen toteennäytetyksi ja Johanson sai 2 000 markan sakot.

Hän valitti tietysti hovioikeuteen. Ennen kuin asia ehti Vaasan hovioikeuden käsittelyyn, alkoi prosessin viimeinen vaihe: Svinhufvud määräsi Niukkasen pantavaksi syytteeseen valtakunnanoikeudessa.

Valtakunnanoikeus kokoontui Säätytalossa marraskuun 7. päivänä 1933. Todistajana kuultiin jälleen kerran myös Kyösti Kalliota.

Kallio oli vakuuttunut Niukkasen vapautuvan nyt syytteestä, koska väärennyksestä ei enää oikeudenkäynnissä vakavasti puhuttukaan, ja kertoi Johansonin nyt raivoavan ja syyttävän Rytiä väärentäjäksi ja heitä muita vääriksi todistajiksi. »On hänkin laisensa», kuului kyllästyneen Kallion kommentti kiusaajastaan »Pula-Johansonista».

Tuomio, joka 11.11.1933 annettiin, oli vapauttava, mutta siten muotoiltu, että Niukkasen vastustajat saattoivat käyttää sitä edelleen hyökkäilyissään häntä vastaan. Kallio piti mahdollisena, joskaan ei todennäköisenä, että Ryti nostaisi herjaussyytteen Johansonia vastaan, mitä esimerkiksi Ilkka vaati. Hän arveli Johansonin siinä tapauksessa varmasti saavan rangaistuksen, mutta epäili Rydin ryhtyvän prosessiin, koska »kaikki pitävät Johansonia vain skandaalinhaluisena».

Oikeuteen kuitenkin vielä kerran mentiin. Johanson ei hellittänyt, vaan julkaisi 200-sivuisen kirjan Ministerin kunnia, johon oli koottu asiaa koskevia dokumentteja, kuulustelupöytäkirjoja, oikeuden lausuntoja jne. Kirjassa toistettiin kaikki se, minkä Johanson oli aikaisemmin sanonut, vieläpä kärjistetymmässä muodossa. Nyt Ryti ja Kallio katsoivat olevansa pakotetut vaatimaan Johansonille rangaistusta. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Johansonin 15.8.1934 neljäksi kuukaudeksi vankeuteen ja määräsi hänet maksamaan kantajille yhteensä 8 000 markkaa kuluja. Kallio piti tuomiota lievänä. Hän oli saanut olla taas raastuvassa kahdesti, ensimmäisellä kerralla 2.5. peräti viisi tuntia, mikä sai hänet huokaisemaan: »Kaikkeen sitä ihminen joutuu matkansa varrella.»

Johansonin toiminnasta oli melkoista harmia Kalliolle henkilökohtaisesti ja maalaisliitolle puolueena. Oikeudenkäynneissä toistelivat monet puolueen jättäneet ja IKL:n riveihin siirtyneet katkeroituneet miehet tai ministeristä kuritushuonevangiksi sortunut Akesson vanhoja riitoja, joista pahansuovalle lehdistölle riitti haluttua aineistoa. Vaalikaudeksi 1933-36 oikeudenkäynnit poistivat syyttömän Niukkasen politiikasta.
Osaltaan ne epäilemättä vaikuttivat myös Kallion äänimäärän putoamiseen vuoden 1933 vaaleissa lähelle kohtalokasta rajaa.

Joko riittää?

Kyösti Kallion pitkällä poliitikonuralla ei koskaan ollut samanlaista vaikeuksien ja vastoinkäymisten kasaantumaa kuin 1930-luvun alkuvuosina. Vaalikausi 1930-1933 oli hänen uransa vaikein. 50- vuotispäiviään Kyösti Kallio oli viettänyt ollessaan ensimmäistä kertaa pääministerinä ja vahvasti nousevalla elämänkaarella. 60-vuotispäiviään huhtikuussa 1933 vietti poliitikko, jonka ansiot olivat hyvin suuret, mutta nykyisyys menneisyyttä vaatimattomampi.

Kallio oli miettinyt urallaan usein politiikasta luopumista. Alkuvuosina luopumisajatukset liittyivät perheeseen, jota hän kipeästi tunsi laiminlyövänsä. Vuoden 1917 vaalien alla, jolloin luopumisajatukset olivat ehkä voimakkaammat kuin kertaakaan sitä ennen, tärkeänä tekijänä oli myös poliittinen paine ja kotiseudulla tapahtuva kielteinen toiminta. Nyt vuoden 1933 vaalien lähestyessä tilanne toistui, mutta monin verroin pahempana.

Kuudennenkymmenennen ikävuoden lähestyssä Kallio tunsi työn painon raskaampana kuin siihen asti. Hänen terveytensä oli kyllä moitteeton, mutta rasitus oli ankara ja kuluttava, mitä hän väliin valitti kotiväelleen. Kaiken paineen keskellä hän tunsi tavallistakin väkevämpää kaipausta kotiin, maatöiden pariin, joita hän rakasti, ja moni kirje kertoi runollisesti tästä halusta. Hän puhui lähestyvästä — tosin vasta puolen vuosikymmenen jälkeen — eläkeiästä ja halusta »vielä lämmittää yhteistä kotia maaseudun rauhassa.

Hän koki itsensä »kaipaavaksi ja herkäksi» ja samalla hän oli mitä ilkeämielisimmän ja ankarimman ulkoisen painostuksen kohteena. Paine purkautui kaipuuna ja haluna vetäytyä, mutta väliin myös hermostuksena ja ärtyisyytenä. Poliittista uraansa arvioidessaan keväällä 1932 Kallio luonnehti sitä sellaiseksi onnen kaareksi, jota ei yksikään toinen talonpoikaiskoti ollut Suomessa kulkenut, mutta joka oli myös »harmauttanut hiukset ja tuonut mukanaan onnen ohella paljon huolta ja murhetta, hionut särmiä, mutta paljastanut myös hermoja entistä aremmiksi, ärtyisemmiksi ja herkemmiksi».

Ajatus jäädä pois vuoden 1933 vaaleista kypsyi hänessä hiljaisesti vuoden alussa, ja hän ilmaisi aikeensa varovasti vaimolleen ja lähimmille tukijoilleen. Hän oli ilmeisesti vakavissaan, ainakin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Tammikuussa 1933 Kallio kutsui vaimonsa Helsinkiin puhemiehen kutsuille. Tuolloin hän arveli tilaisuuden olevan hänen viimeisenä, koska hän ei ehkä enää ryhtyisi ehdokkaaksi. Pääsyy ehdokkuudesta kieltäytymiseen oli pulaliikkeen ja etenkin siihen liittyneiden paikkakuntalaisten väärä ja epäoikeudenmukainen arvostelu.

Luulo, ettei »talonpojan asia ole enää kyllin minun sydämelläni», loukkasi häntä. »Heidän vääristä luuloista ja parjauksista en välitä, kun osaisivat ottaa oikeita miehiä ehdokkaiksi, mutta ne onnen onkijat, jotka nyt kiihottavat kansaa minua iljettävät», hän luonnehti tilannetta. Hän arveli ottavansa osaa vaaleihin ulkopuolisena, olematta itse ehdokkaana, tukien parhaiksi katsomiaan oman puolueen miehiä.

Kallio jätti tuolloin ajatuksiinsa myös varauksen. Kysymys oli kuukausien takaisista asioista, joten lopullisia johtopäätöksiä olisi liian aikaista tehdä. Hän toisti kuitenkin saman ajatuksen maaliskuussa, jolloin »pyytämällä pyysi» vaimoaan puhemiehen päivällisille.

»Luultavasti olen viime kertaa puhemiehenä ja haluan, että annamme tämän päivällisen kaikella arvonannolla», hän selitti perustellen päätöstään vaikealla ajankohtaisella tilanteellaan: »Tänä vainon aikana, jolloin yritetään viedä ihmiseltä kunnia ja maine, olen ajatellut jäädä syrjään ettei tarvitse riidellä minusta.» Hän viittasi menossa olevaan Niukkasen oikeudenkäyntiin, johon hänetkin oli sotkettu ja arveli tulevansa vielä enemmän sotketuksi. »En tästä huutele, mutta tähän ajatukseen kallistun», hän vielä jatkoi.

Kallion kieltäytymisaikeet huolestuttivat maalaisliitolle ja hänelle uskollisina pysyneitä, joita sentään heitäkin oli. Kaikki eivät olleet yhtyneet pulaliikkeen kritiikkiin ja vielä harvemmat olivat irtautuneet puolueesta. Heidän kannaltaan maalaisliiton merkittävimmän poliitikon jääminen pois vaaleista olisi merkinnyt suurta moraalista tappiota, tavallaan sen seikan myöntämistä, että vastustajat olivat olleet oikeassa. Kallio kirjoitti langolleen Heikki Kivimäelle, yhdelle Nivalan johtavista maalaisliittolaisista, kieltäytymisestään 5.3. ja pyysi välittämään tiedon piirikokoukselle. Kivimäki ei kuitenkaan ottanut tehtävää vastaan, vaan aloitti pontevan työn saadakseen Kallion perumaan aikeensa. Hän vakuutti Kallion oman paikallisosaston (Nivalan kirkonkylän) olleen aivan yksimielisen siitä, että Kallion oli jatkettava, ja kertoi muutamien vakuuttaneen jättävänsä kokonaan äänestämättä, mikäli Kallio ei olisi mukana. Kivimäki todisteli myös, kuinka mieluisaa Kallion poisjäänti olisi kilpailijoille: »Kun kokoomus huutaa pulamiesten kanssa täyttä kurkkua, ettet sinä tule enää kotiseudulta asetettavaksi listoille ja ettet sinä tule enää saamaan ääniä tarpeeksi edustajaksi pääsemiseen, niin olisihan nolo antautua tuollaiseen huutoon.» Kivimäki vakuutti myös kannatuksen riittävän: »Onhan takana täällä Pohjanmaalla varma kannattajajoukko, joten läpipääsystä ei ole pelkoa.» Lopuksi Kivimäki ilmoitti, ettei tulisi esittämään kieltäytymistä Oulaisissa pidettävässä piirikokouksessa ja uskoi, ettei sitä hyväksyttäisikään. »Eikä ehdokkuutesi ole siellä riidanalainen», lanko vakuutti.

Heikki Kivimäki oli siinä luonnollisesti oikeassa, että Kallion kieltäytyminen olisi ollut muutenkin ahdistetulle maalaisliitolle suureksi vahingoksi. Sen sijaan piirikokouksen ja puolueväen mielialoja arvioidessaan hän ei osunut oikeaan, sikäli kuin uskoi arvioihinsa itsekään.

Tosiasia on, että Kyösti Kalliolla oli vuoden 1933 eduskuntavaalien alla vastassaan vihamieltä paitsi muissa puolueissa myös maalaisliitossa, ja ilmeni runsaastikin pyrkimyksiä pudottaa hänet eduskunnasta ja jo ehdokkuudesta. Kallio ei tietysti ollut tästä mielialasta tietämätön, ja sekin vaikutti hänen aikeisiinsa jättää epäkiitollinen politiikka ja ruveta elämään helpommin.

Kallion ja hänen piirijärjestönsä suhteet eivät olleet koskaan olleet täysin ongelmattomat, ja yhteentörmäyksiä oli ollut vuodesta 1906 lähtien. 1930-luvun alkuvuosina välit kärjistyivät pahemmin kuin koskaan aikaisemmin, ensin lapuanliikkeen ja sitten pulaliikkeen takia. Häntä arvosteltiin usein piirikokouksissa ja tietysti vielä enemmän pienemmissä ja vähemmän julkisissa tilaisuuksissa.

Esimerkiksi kahdessa vuonna 1931 pidetyssä piirikokouksessa Kalliota moitittiin jo nimeltä mainitenkin ankarasti sekä suhtautumisesta lapuanliikkeeseen että Suomen Pankin kireästä rahapolitiikasta.

Kesällä 1932 pidettiin Kalajoella piirikokous, jossa Kalliota kohtaan oltiin suorastaan vihamielisiä. Piirikokous asettui kannattamaan puolueen pulaohjelmaa ja arvosteli ankarasti Kalliota ja Suomen Pankkia.

Eräät puhujat huomauttivat, etteivät kaikki vaalipiirin kansanedustajat olleet toimineet puoluekokouksen päätösten mukaan eduskunnassa ja vaativat, että kaikkien tulevissa vaaleissa ehdokkaiksi valittavien olisi annettava erityinen sitoumus siitä, että he tulisivat työskentelemään puoluekokouspäätösten mukaisesti.

Mikäli ehdokas ei tällaista sitoumusta antaisi, hän ei piirikokouksen käsityksen mukaan nauttinut vaalipiirin maalaisliittoväen luottamusta. Kalliota esimerkiksi syytettiin siitä, että hän jyrkästi vastusti rahan arvon alentamista, vaikka sitä oli puoluekokouksessa vaadittu ja katsottiin, että puolueen vähäiset aikaansaannokset pulan torjumisessa selittyivät juuri tästä erimielisyydestä puolueen johtomiesten kesken. Häntä moitittiin myös siitä, ettei hän ollut eduskunnan puhemiehenä kutsunut eduskuntaa koolle pulaohjelmia käsittelemään. Kokous pidettiin Nivalan konikapinan kuumentamassa ilmapiirissä, ja siellä toisteltiin kaikki pulamiesten esittämät syytökset ja moitteet.

Kalliolta oli vaadittu samantapaista sitoumusta kerran aikaisemminkin vuonna 1906, ja hän oli sen silloin jyrkästi torjunut. Samoin hän menetteli nyt. Piiritoimikunnan hänelle lähettämään kirjeeseen hän vastasi äkäisellä kiellolla. »Jos luottamus kansan edustajiin valitsijain keskuudessa on niin vähäinen, että vaaditaan kirjallisia sitoumuksia puolueemme kokouksissa tehtyjen päätösten ajamisesta, niin pidän kunniallisempana luopua valtakirjastani kuin sitoutua tällaisiin vaatimuksiin», Kallio vastasi ja muistutti olleensa tällaisilla valtuuksilla 33 valtiopäivillä, »enkä suostu muilla ehdoilla edusmiehenä olemaan».

Kallion ja hänen piirijärjestönsä kesken vallitsi siis vuoden 1933 eduskuntavaalien alla selvä konflikti. Kalliolla oli tietysti kannatustakin. Nivalan kirkonkylän paikallisosaston kannanotto on jo mainittu. Oulujoen Ylikylien paikallisosasto nimesi 25.3. ehdokkaikseen vaaleihin sikäläisen maanviljelijän Matti Tervajoen ja Kallion. Kun maalaisliiton Kalajoen paikallisosasto huhtikuun alussa nimesi ehdokkaakseen V. H. Kiviojan, se samalla lausui piirikokoukselle toivomuksen pankinjohtaja Kallion asettamisesta ehdokaslistoille Kalajokilaakson ehdokkaana.

Ratkaisu oli toisaalta Kallion, toisaalta piirikokouksen. Kallio epäröi. Piirikokouksessa oli odotettavissa pyrkimyksiä pudottaa hänet pois.

Luopuminen ei ollut Kyösti Kallion tapaista. Hän ei uusinut kieltäytymistään, vaan salli kannattajiensa tehdä esityksen itsestään piirikokouksessa. Ratkaisu jäi siis oman järjestöväen päätettäväksi.

Piirikokous pidettiin Oulaisissa 8.4.1933. Kokous oli kiivas. Ensin hylättiin edistyspuolueen vaaliliittotarjous, minkä jälkeen siirryttiin pääasiaan, ehdokkaitten nimeämiseen. Vakiintuneeseen tapaan jokilaaksot esittelivät ehdokkaansa. Joukossa olivat kaikki entiset kansanedustajat. Kallion ehdokkuus herätti kuitenkin vastustusta.

»Eräät puheenvuoron käyttäjät lausuivat, että vaikka Kalliolla onkin suuret ansiot maalaisliiton työvainioilla, on hänen suhtautumisensa virkamiesten palkkakysymykseen ja Viipurissa viime kesänä pidetyn puoluekokouksen päätöksiin nähden sellainen, että häntä ei tällä kertaa voi asettaa ehdokkaaksi», merkittiin pöytäkirjaan.

Kalliolla oli kuitenkin puolustajia. Nivalasta oli kokoukseen lähtenyt yhdeksän miestä nimenomaan Kallion ehdokkuutta varmistamaan.

He vaativat ehdokkaiden asettamista vanhaan tapaan siten, että entiset kansanedustajat asetettaisiin ilman äänestystä, koska asiasta päättämisen tulisi kuulua vapaasti itsekullekin jokilaaksolle.

Pitkän ja kiivaan keskustelun jälkeen asia siirrettiin toimikunnalle, joka valmisteli kannanoton erimieliselle kokoukselle.

Toimikunnan laatimalla listalla oli myös Kyösti Kallion nimi. Tähän eivät jyrkimmät vastustajat kuitenkaan halunneet tyytyä, vaan kirpeä sananvaihto jatkui ja monet edustajat vaativat asian viemistä äänestykseen. Kalajokilaakson edustajat puolestaan vastustivat tätä ja pitivät kiinni oikeudestaan määrätä itse ehdokkaastaan ja vaativat Kallion luottamuksen jättämistä »kansan ratkaistavaksi». Asia selvisi siten, että Kallion vastustajat antoivat periksi ja Kallio kelpuutettiin listalle ilman äänestystä.

Kallio olisi tietysti voinut vetäytyä ehdokkuudesta vielä tuossakin vaiheessa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hän jätti poliittisen uransa jatkumisen kansan ratkaistavaksi.

Kyösti Kallion raskain vaalitaistelu

Tultuaan asetetuksi ehdokkaaksi Kalliolla oli edessään vaalitaistelu, joka oli hänen uransa ehdottomasti vaikein. Kysymys oli nyt todellisesta taistelusta, eikä uudelleenvalinta ollut lainkaan selvä. Kansanpuolueen toiminta keskittyi Kalajokilaaksoon, eritoten Nivalaan ja Ylivieskaan, joista Kallio oli aina saanut enimmät äänensä.

Hänen omilla maillaan oli vastustus ja katkeruus nyt kovinta. Hänen oli tehtävä paljon työtä säilyttääkseen asemansa edes tyydyttävästi.

Tilanteen kireys näkyi myös Kallion vaalityön laajuudessa. Kun hän monien vaalien alla oli tyytynyt pariin kolmeen puhetilaisuuteen ja vähäiseen lehtikirjoitteluun, hän järjesti nyt ainakin 25 puhetilaisuutta ja liikkui paljon laajemmalla alueella kuin tavallisesti.

Kesäkuun 14. ja 25. päivänä Kallio puhui Rautiossa ja Kalajoella, Haapavedellä, Oulaisissa, Reisjärvellä, Tyrnävällä, Oulujoella, Oulussa, Sievissä, Ala- ja Ylivieskassa sekä Nivalassa. Kotipitäjässään hän esiintyi varsin vähän, vain kahdesti (Ruuskankylässä ja Maliskylässä 9.6.1933). Äänet oli haettava laajemmalta alueelta kuin ennen.

Kuulijoita tilaisuuksissa oli yleensä runsaasti, siitä piti kireä tilanne huolen. Kalajoen kirkonkylässä häntä oli kuulemassa 14.6. noin 500 henkeä ja Reisjärven kirkonkylässä 19.6. noin 600. Satoihin nousi kuulijain määrä monessa muussakin paikassa.

Kuulijoita siis riitti. Sanoman perillemeno oli jo eri asia. Vaalit käytiin kuumentuneessa ilmapiirissä, eikä puhujien keskeyttäminen tai häiritseminen ollut harvinaista. Maalaisliiton puoluetoimisto jakoi tällaisten tapausten varalta ohjeetkin, joiden mukaan piti varmojen ja luotettavien maalaisliittolaisten saapua mahdollisimman runsaslukuisesti tilaisuuksiin ja olla siellä tarvittaessa vankkojen järjestysmiesten apuna. Ohjeet oli annettu lähinnä IKL:n iskuryhmien varalta, ja vähäinen välikohtaus sattui Kallionkin puhetilaisuudessa Hauholla 28.5., kun IKL:n kannattajat pyrkivät keskeyttämään hänen puheensa.93 Samaan tapaan saattoivat toimia myös muut, kuten Kalliota ahdistavat pulamiehet. Kansanpuolueen miehet ovat kovin kiihkoisia ja »nyrkkiäkin tarjosivat, kun Kalliota puolusti», valitti muuan Kallion ylivieskalainen tukimies.

Väkivaltaisesti Kalliota ei häiritty, mutta sitä kovempaa oli käytetty kieli. Kallio joutui puhekierroksellaan jatkuvasti vastaamaan kiihtyneiden pulaan joutuneiden ja heidän uusiksi johtajikseen pyrkivien väitteisiin ja kysymyksiin, eikä hänen osansa ollut helppo.

Kallio ei myötäillyt mahdottomien lupaajia ja vaatijoita. Hän puolusti määrätietoisesti noudatettua talouspolitiikkaa, myös Suomen Pankin, ja todisteli perusteellisin luennoin, kuinka se olisi ainoa tie irti pulasta. Maan talouselämää oli johdettu kansan omavaraisuutta kohti. Tullien, vientipalkkioiden jne. avulla oli tuotantoa saatu nousemaan ja tuontia vastaavasti pienenemään. Menestyksestä todisti Kallion mukaan sekin, että vuoden 1932 sato oli puoli miljoonaa tonnia suurempi kuin vuosisadan alkupuolen.

Myös ajankohtaista raha- ja korkopolitiikkaa hän uskalsi puolustaa. Hän todisteli mahdottomiksi pulaliikkeen vaatimukset Maakiinteistöpankin 3 prosentin obligaatioista ja piti viittä prosenttia alarajana: vaatimus kolmesta prosentista oli »halpamielinen agitatiotemppu». Pienviljelijäpuolueen edustajan esiintymisen eduskunnassa Kallio tuomitsi ja luonnehti alituisia äänestyksiä »narrinpeliksi».

Samoja asioita jauhettiin tilaisuus toisensa jälkeen. Maalaisliiton kannalla pysyneiden mielestä Kallio puhui asiaa, »suoraa ja rehtiä pohjalaisen talonpojan puhetta, jossa esitettiin tapahtuneita tosiasioita ja tosioloja — — eikä kuten IKL joka pyrkii hävittämään punaiset ja vaaleanpunaiset ja pistimin ottamaan vallan, ja kuten muut, jotka lirkuttelevat tyhjiä luvaten mikä rahaa, mikä leipää vain niin yksinkertaisella keinolla, että heidän ehdokkaitaan äänestetään eduskuntaan».

Liitto kertoi myös suosionosoituksista Kallion puhetilaisuuksissa. Uutiset pitivät epäilemättä paikkansa, mutta kertoivat vain puolitotuuden. Tosiasiassa »tyhjiä lirkuttelevien» pulapuolueiden, erityisesti uuden Kansanpuolueen houkutus ahdingossa olevien ihmisten mielissä oli suuri. Tyytymättömyys vallanpitäjiin oli syvä, ja varsinkin puhemies-pankinjohtaja Kallioon kohdistui panettelujen ja vääristelyjen tulva sekä suusanallisesti että painotuotteissa.

Suomen Pienviljelijäin ja varsinkin Ylivieskassa toimitetun Kansan Sanan palstoilla muistettiin ahkerasti Kyösti Kalliota. Noissa kirjoituksissa Kalliosta puhuttiin suurituloisena, omia etujaan köyhien kustannuksella ajavana keinottelijana. Suomen Pienviljelijä kertoi — täysin mielikuvituksellisesti — Kallion pojan huutaneen pakkohuutokaupassa autotallin lämmityslaitteineen halvasta hinnasta, mikä sekin luettiin isälle poliittiseksi rasitteeksi.

Monenlaisen parjauskirjoittelun vastapainoksi Liitossa julkaistiin pari Kalliota puolustavaa yleisönosastokirjoitusta, joissa muistutettiin Kallion isänmaallisuudesta, rehtiydestä ja pitkästä palveluksesta.

Kallion sanottiin tuntevan asioita paljon syvemmältä kuin kilpailijansa ja katselevan niitä »paljon korkeammalta tasolta kuin olemme yleensä kuulleet vaalikysymyksiä käsiteltävän». Kallio sai kiitosta siitä, että hän esitti myös ne syyt, jotka olivat synnyttäneet vaikeudet ja jotka oli välttämätöntä tietää koetettaessa toimia vaikeuksien lievittämiseksi. Hän »ei pyri suosiota tavoittelemaan yksipuolisilla toteamuksilla ja ihmisten alkuvaistoja kutkuttelemalla», kiitti Liitto.

Samoja seikkoja Kallio toi esille vaali-ilmoituksissaan ja vetoomuksissaan. Kalajokilaaksossa ilmestyi 1.7. otsikolla Vakavamielisille valitsijoille vetoomus, jossa korostettiin Kallion pitkää työtä ja kiistattomia ansioita ja vakuutettiin hänen valtiomiehenä vastaavan vähintäänkin kahta tämän vaalipiirin muuta kansanedustajaehdokasta.

Häntä luonnehdittiin myös »Suomen ensimmäiseksi talonpojaksi», joka oli saanut vastikään 60-vuotispäivänään kiivaimmiltakin vastustajiltaan tunnustusta ansioituneena, maan ja talonpoikaisluokan palveluksessa harmaantuneena valtiomiehenä.

Ilmoitus vakuutti, että Kallio tuntee maalaisväestön vaikeudet ja osaa oikealla tavalla vaatia niitä lievitettäväksi. Pohjois-Pohjanmaan maataloustuottajain liitto lähetti ennen vaaleja kaikille piirin edustajaehdokkaille ohjelmansa maataloustuotannon suojaamistoimista ja tiedusteli näiden julkista kantaa niihin. Maatalousväestön tukeen nojaavat ehdokkaat vastasivat luonnollisesti myöntävästi, Kallio muiden mukana. Mutta mahdottomia Kallio ei suostunut vaatimaan eikä lupaamaan.

Kallio teki vaalityötä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siitä huolimatta hän menestyi huonommin kuin koskaan. Vaalit olivat maalaisliitolle tappiolliset koko maassa: se menetti äänistään peräti 4,7 prosenttiyksikköä, mikä oli sen historian suurin tappio.

Talouslama vaikutti myös äänestysaktiivisuuteen, joka esimerkiksi Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä putosi noin kahdeksalla prosenttiyksiköllä.

Epävarmuus heijastui siten, että maalaisliiton äänestäjät jäivät kotiin. Mutta vielä useampi reagoi äänestämällä muita puolueita.

Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä siirtymä oli suurin. Maalaisliiton kannatus putosi vuoden 1930 ennätyskannatuksesta 53,7 prosentista aina 34,6 prosenttiin. Vähennys oli 19,1 prosenttiyksikköä, joten voidaan puhua suorastaan romahduksesta. Romahdus oli täydellisin vaalipiirin eteläisissä kunnissa, Kalajokilaaksossa ja jossakin määrin Pyhäjokilaaksossa, kun taas Oulun tienoo ja varsinkin Kainuu selvisivät vähemmällä.

Kalajokilaaksossa maalaisliiton äänestäjät hylkäsivät puolueen joukoittain ja siirtyivät uuden Kansanpuolueen kannattajiksi.

Maalaisliitto menetti monessa kunnassa yli puolet äänestäjistään. Tällaisia olivat Kallion kannatuksen vanhat ydinalueet Ylivieska (67 %-25,5 %), Alavieska (77,6 %-38,4 %), Nivala (57,7 %-26,2%), Haapajärvi (63,6 %-30,1 %) ja Oulainen (64,3 To-31,9 %).

Pyhännällä, jossa lasku oli jyrkin, maalaisliiton kannatus putosi 71 prosentista aina 18,5 prosenttiin. Yksittäisillä äänestysalueilla muutokset olivat vieläkin jyrkempiä. Nivalan Välikylällä, kapinanjohtaja Heikki Niskasen kotikylässä, maalaisliitto menetti 277 äänestään 199 ja Kansanpuolue sai 238 ääntä.

Karvoskylän maalaisliiton äänimäärä putosi 301:stä 87:ään, ja Kansanpuolue sai 330 ääntä. Tappioita tuli kaikkialla, ja Kansanpuolueen äänimäärä ylitti monissa Kalajokilaakson kunnissa, mm. Nivalassa ja Ylivieskassa, maalaisliiton äänimäärät. Kansanpuolueen kaksi valituksi tullutta edustajaa, Heikki Niskanen ja Yrjö Hautala, olivat kumpikin Nivalasta.

Kyösti Kallio menetti jokseenkin tasan kolmanneksen äänistään: 1930 hän oli saanut 3 000 ääntä, nyt tuli 2 006. Hän sijoittui kyllä maalaisliiton viiden valituksi tulleen — puolue menetti kaksi kansanedustajaa vaalipiirissä — joukossa kolmanneksi Kiviojan ja Kainuun Toivo T. Janhosen jälkeen, mutta vain 85 ääntä erotti hänet viimeisenä valituksi tulleesta Arffmanista. Kyösti Kallion poliittisen uran jatkuminen oli vajaan sadan äänen varassa.

Paitsi normaalia aktiivisempi vaalityö Kallion pelasti putoamiselta se, että hänellä oli yleiskannatusta kaikkialla vaalipiirissä.

Hän oli joka tapauksessa tunnetuin ehdokas. Hän tunsi tilanteen ja ulotti puhekierroksensa normaalia paljon laajemmalle, esimerkiksi Oulun seudulle, josta hän saikin tuntuvasti lisä-ääniä. Näihin »ylimääräisiin» ääniin vaalipiirin pohjoisosassa vaikutti oletettavasti sekin, että hänen tiedettiin olevan putoamisvaarassa. Sitä hänen tukimiehensä käyttivät hyväkseen.

On tietysti vaikea sanoa, olisiko putoaminen eduskunnasta merkinnyt Kallion lopullista luopumista politiikasta ja olisiko se esimerkiksi vaikuttanut siihen, ettei hänestä olisi tullut tasavallan presidenttiä. Kun ottaa huomioon, kuinka väsynyt politiikkaan Kallio oli ja kuinka lähellä luopumista hän ennen vuoden 1933 vaaleja oli, on varsin luultavaa, että ainakin ajatus vetäytymisestä olisi ollut hyvin lähellä. Hän lähti vaaleihin nimenomaan antaakseen kansan ratkaista sen sijaan että olisi perääntynyt painostuksen ja parjauksen vuoksi. Kansa ratkaisi antamalla hänelle luottamuksensa.

Täpärästi se antoi, mutta riittävästi.