Kyösti Kallio ja talouspula / Kyösti Kallio

Kyösti Kallio ja talouspula

Kari Hokkanen

Kansan pula pahenee

Maailmanlaajuinen talouspula oli oikeistoradikalismin tärkeä käynnistäjä ja käyttövoima. Pula oli hallinnut päivänpolitiikkaa suurelta osalta jo vuoden 1929 lopulla, Kallion hallituksen aikana, ja samaan aikaan kun hallitus kävi taisteluaan kommunismia ja lapuanliikettä vastaan, se teki parhaansa pulan seurausten lievittämiseksi.

Lokakuussa maalaisliiton eduskuntaryhmä asetti erityisen komitean laatimaan suunnitelmaa pulan helpottamiseksi. Tämän komitean mietintö käsiteltiin yhdessä hallituksen kanssa, jonka jälkeen esitettiin »positiivinen ehdotus» maalaisliiton eduskuntaryhmälle.

Tuossa vaiheessa toimet olivat vielä vähäisiä määrärahalisäyksiä työttömyyden helpottamiseen ym. Ne eivät kuitenkaan riittäneet. Suomessa tilanne oli ennen kokematon.

Sekä Kallion että Svinhufvudin hallitus tekivät monia päätöksiä pulan helpottamiseksi. Pääpaino niiden toiminnassa oli kuitenkin muualla, kun lapuanliikkeen kuohunta vei valtiovallan huomion kiireellisimpiin asioihin. Tilanteen rauhoittuminen ainakin suurin piirtein antoi Sunilan hallitukselle mahdollisuuden käydä käsiksi perusteellisemmin pulan torjumiseen ja sen seurausten lievittämiseen.

Ongelmat olivat suuret erityisesti maataloudessa. Keveiden rahamarkkinoiden aikana oli maatalouteen myönnetty runsaasti lainapääomaa, ja nyt tuotteiden hintojen romahtaessa ei velkojen koroista ja lyhennyksistä selviydytty. Lainat oli suurelta osalta myönnetty henkilötakauksin. Vararikot ketjuuntuivat, kun takaaja osoittautui yhtä kyvyttömäksi maksamaan kuin alkuperäinen velallinenkin.

Tuhatmäärin maatiloja joutui pakkohuutokauppaan: vuonna 1931 pakkohuutokauppoja oli 1 623, seuraavana vuonna 2526 ja vuonna 1933, jolloin talouselämä muuten alkoi jo varovasti elpyä, kohosi pakkohuutokauppojen määrä huippuunsa, 3296:een. Vasta vuonna 1936 tilojen vararikkoja oli vähemmän kuin vuonna 1930.

Sunilan hallituksen pulatoimet keskittyivätkin maatalouteen. Jo eduskunnan kevätistuntokaudella, mutta varsinkin syyskaudella 1931 pula hallitsi poliittista keskustelua eduskunnassa ja eduskuntaryhmissä.

Kallio osallistui pulakeskusteluun eduskuntaryhmässään aktiivisesti. Hän tuki yleensä hallituksen hankkeita, mutta varoitteli kuitenkin joskus niiden kustannuksista. Hallituksen asettama J. K. Paasikiven johdolla työskennellyt asiantuntijalautakunta laati 500 miljoonaa markkaa käsittäneen valtion menojen supistamisohjelman.

Valtion budjetti vuodelle 1932 oli yli neljänneksen pienempi kuin edelliselle vuodelle. Kaikki tämä vaati runsaasti lakien muutoksia ja siten työtä eduskunnalta. Tärkeimpiä oli laki maatalouspulan lieventämiseksi ja kotimaisen viljan menekin edistämiseksi ja varsinkin laki Oy Maakiinteistöpankin osakepääoman korottamiseksi maanviljelijäin lyhytaikaisten lainojen vakauttamista varten. Valtio tuli mukaan 8 miljoonalla markalla. Työttömyys kohosi kuitenkin huippuunsa maaliskuussa 1932, eivätkä valtion varat riittäneet sen oleelliseen supistamiseen siitä huolimatta, että rahaa käytettiin 350 miljoonaa markkaa, mikä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kallio oli Sunilan hallitukselle pulakysymyksissä solidaarinen. »Ei ole sekään kukkaisten päällä kävelemistä», tokaisi hän Sunilan tilanteesta huhtikuussa 1931. Eduskunnan puhemiehenä hän joudutti hallituksen esitysten käsittelyä pääministerin toivomusten mukaan. Kun Sunila syyskuussa 1931 vetosi eduskuntaryhmään jauhatuspakkoasiassa, hän korosti, kuinka äärimmäisen vaikeaksi hallituksen asema muodostuisi, jos laki hylätään kuten jotkut edustajat vaativat, ja varoitti pulaliikkeen paisuvan äärettömästi.

Kallio ei halunnut hallituksen eroavan, vaan asettui sen kannalle. Ja marraskuussa, kun ryhmässä keskusteltiin hallitukselle annettavista poikkeusvaltuuksista säännöstellä ulkomaankauppaa, Kallio tuki valtuuksia, vaikka totesikin periaatteellisen kielteisyytensä poikkeuksellisia lakeja kohtaan. »Parempi on valtuudet antaa ennenkuin puukko on kurkulla», hän huomautti ja muistutti, että valtuudet annettiin omalle hallitukselle.? Toisaalta Sunilakin osasi käyttää erouhkaa painostaakseen eduskuntaryhmää. Kallio saattoi paheksua menettelyä niin kuin oli lukuisia kertoja vuosien mittaan paheksuttu häntäkin vastaavanlaisissa tilanteissa, mutta kaiken kaikkiaan voi sanoa Kallion tukeneen Sunilan toista hallitusta melko solidaarisesti.

Kyösti Kallio suhtautui pulaan niin kuin hänen puolueensa hallitus ja useimmat eduskuntaryhmänsä jäsenet. Hän halusi asioita hoidettavan järkevästi ja turhaa melua välttäen. Ryhmätovereitaan hän varoitteli useampaan kertaan huutelemasta hallituksen pulaohjelmista turuilla ja toreilla sekä toivoi puhuttavan sen, mitä oli puhumista, ryhmäkokouksissa eikä muualla. Hän tiesi asioista enemmän kuin useimmat ryhmätoverinsa ja kuullessaan jo ryhmäkokouksissa erittäin asiantuntemattomia puheenvuoroja hän tiesi niitä käytettävän muualla monin verroin voimallisemmin. Sitä hän piti vaarallisena.

Kallion asema Suomen Pankin johtokunnassa oli kiusallinen sikäli, että hän oli tavallaan puolueensa edustaja ja luottamusmies johtokunnassa, mutta toisaalta virkamies ja sellaisena pankin johdolle solidaarinen. Vaikka Kallio ei yhtynytkään puolueensa rahapoliittisiin näkemyksiin kokonaisuudessaan, hän kuitenkin myötäili niitä mahdollisuuksiensa mukaan johtokunnassa ja irtautui parikin kertaa johtokunnan muuten yhtenäisestä rintamasta. Kun Suomen Pankin johtokunnan työskentely oli ehdottoman luottamuksellista, ei tämä Kallion toiminta puolueensa näkemysten puolesta tullut julkisuuteen. Hänen syykseen luettiin paljon sellaistakin, mihin hän oli osaton.

On paradoksi, että vaikka Kyösti Kallio ei ollut hallitusvastuussa talouspulan kehittyessä huippuunsa, hänestä tuli ns. pulaliikehdinnän pääkohde. Tavallaan toistui Lapuanliikkeen tilanne: kansanliikkeen vihaamaksi »pääpatkuliksi» tehtiin kommunisminvastaisuudestaan tunnettu Kallio. Pulaliike näki Kalliossa toisaalta Suomen Pankin johtajan, joka harjoitti virheellistä ja varsinkin maataloudelle vahingollista rahapolitiikkaa ja toisaalta eduskunnan puhemiehen, joka ei halunnut kutsua eduskuntaa koolle muuttamaan Suomen Pankin ohjesääntöä ja siten päästää ihmisiä pahasta.

Pulavuodet 1930-1933 olivat Kyösti Kallion elämän raskaimpia ja vaikeimpia vuosia. Pula uhkasi täydentää lapuanliikkeen työn, katkaista hänen poliittisen uransa.

Työttömyyden lisääntyessä, hintojen alentuessa ja vararikkojen lähestyessä pulan ahdistamat alkoivat liikehtiä, eikä enää tyydytty pelkkään normaaliin toimintaan puolueiden kautta. Syntyi erityisiä ns. pulaliikkeitä, joista kasvoi merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia ja painostajia. Paine kohdistui ennen muuta maalaisliittoon puolueena, koska pulasta kärsivät eniten sen omat kannattajat.

Epätavallisen voimakasta pulaliikehdintä oli Pohjois-Pohjanmaalla ja varsinkin Kalajokilaaksossa, Kyösti Kallion omalla kotiseudulla.

Pulaliikehdintä oli koostumukseltaan kirjavaa. Osaksi, varsinkin Etelä-Suomessa, pulaliike oli varsin lähellä lapuanliikettä ja sävyltään vahvasti antikommunistista. Osaksi se oli maanalaisen SKP:n soluttamaa ja pyrki yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, enimmäkseen osanottajien sitä tietämättä. Suurin osa pulaliikehdintää sijoittui poliittisesti maalaisliitosta vasemmalle ja pyrki yksinkertaisesti pulaan joutuneiden kohtalon lievittämiseen. Peruskannatuksensa se sai pienviljelijöistä, joiden poliittinen koti oli aina ollut jossakin maalaisliiton ja vasemmiston välimaastossa. Kun nyt maalaisliitto oli hallitusvastuussa yhdessä oikeiston kanssa ja kun puolue koettiin muutenkin oikeistolaistuneena 1920-luvun loppuvuosista lähtien, pienviljelijäliikehdintä oireili jo ennen pulan puhkeamista, ja pula johti kansanliikkeeseen. Erillinen poliittinen puolue, Suomen Pienviljelijäin Puolue (SPVP) perustettiin jo toukokuussa 1929. Suurin osa pienviljelijäliikehdintää keskittyi toistaiseksi toimimaan maalaisliiton sisällä muuttaakseen puolueen politiikkaa.

SPVP ei ehtinyt vielä 1929 eduskuntavaaleihin, mutta vuoden 1930 vaaleissa se sai yhden kansanedustajan, entisen aktiivimaalaisliittolaisen, muhoslaisen Yrjö Kestin Oulun eteläisestä vaalipiiristä.

SPVP:n kannatus ei ehtinyt sanottavasti pienentää maalaisliiton kannatusta Kalajokilaaksossa,ja esimerkiksi Nivalassa puolue sai vain yhden prosentin kaikista äänistä. Vuoden 1930 aikana kuitenkin alkoi vakavampi liikehdintä, joka ensinnäkin paisui lähes valtakunnalliseksi ja toiseksi tuli saavuttamaan huippunsa juuri Kalajokilaaksossa ja Nivalassa. Tämä liikehdintä suuntautui koko voimallaan Kyösti Kalliota vastaan.

»Suomen Pankin pyhä kissa» ja pulaliikkeet

Alkuvuodesta 1930 vielä hajanainen pulaliikehdintä — sitä oli Oulun seudulla, Kalajokilaaksossa, Loimaan seudulla ns. vararikkoliike, Viipurin tienoilla remonttiliike eli maakuntain liike jne. — sai yhdistävän tekijän, kun liikkeitten talousohjelmia alkoi kannattaa kansantaloustieteen professori Yrjö Jahnsson. Jahnsson kuului maalaisliittoon ja oli niin paljon mukana poliittisessa työssä, että häntä suunniteltiin edustajaehdokkaaksikin vuonna 1927. Nyt Jahnsson ryhtyi, maalaisliittolaisena pysyen, arvostelemaan voimakkaasti maassa harjoitettavaa talouspolitiikkaa ja erityisesti Suomen Pankin rahapolitiikkaa. Jahnssonin perusajatus oli setelistön lisääminen samassa suhteessa kuin tarjolla olevien tuotteiden määrä oli lisääntynyt. Erityisesti hän varoitti päästämästä rahan arvoa kohoamaan, mikä johtaisi hintojen laskuun ja velkojen reaaliarvon nousuun. Kultakannan hän tuomitsi ehdottomasti ja vaati Suomen Pankkia pikaisesti siitä irtautumaan. Jahnssonin teesit olivat suunnilleen samoja, joita pulaliike esitti, ja pulaliike sai hänestä kaipaamansa talousauktoriteetin.

Jahnsson julkisti teesinsä näyttävästi esitelmöimällä Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 4.3.1931. Paikalla oli Suomen talous- ja pankkimaailman korkein johto, ja tilaisuus sai erittäin runsaasti julkisuutta. Mukana oli Suomen Pankin pääjohtaja Ryti yhdessä muiden johtokunnan jäsenten kanssa, Kyösti Kallio mukaan luettuna. Myös eduskunnan pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja, professori Ernst Nevanlinna oli paikalla samoin kuin KOP:n pääjohtaja J. K. Paasikivi. Mielipiteet iskivät jyrkästi yhteen.

Läsnä oleva pankkieliitti sanoutui irti Jahnssonin näkemyksistä. Tämä ei kuitenkaan estänyt Jahnssonin nousemista pulaliikkeen varsinaiseksi talousasiantuntijaksi. Hän alkoi kirjoittaa ahkerasti Suomen Pienviljelijän, SPVP:n lehden palstoilla, mutta esiintyi usein muissa, myös maalaisliiton järjestämistä pulatilaisuuksissa. Kun Loimaan pulamiehet pitivät suurkokouksensa 8.4.1931, oli Jahnsson pääalustajana ja hänen sanansa saivat valtakunnallista kantavuutta.

Pulaliikehdintä jatkui pitkin kesää ja syksyä 1931, ja Jahnsson liikkui ahkerasti. Kesäkuun 13.-14. päivinä hän oli mukana maalaisliiton puoluekokouksessa Jyväskylässä. Tuolloin Jahnsson ja Kallio joutuivat keskenään sananvaihtoon, kun Jahnsson esitti nimenomaan Suomen Pankin setelinantopolitiikan olevan syypää vallitsevaan pulaan. Kallio puolestaan torjui tuon näkemyksen todistellen, kuinka Suomen Pankin päämäärä täytyi olla maan etu.

Kallio oli tässä puolueen 25-vuotisjuhlakokouksessa Sunilan ohella toisena pääpuhujana. Ajankohtainen rahapolitiikka oli vahvasti esillä. »Kysymys on siksi monimutkainen, ettei siitä voida muutamin taulukoin antaa oikeata kuvaa», Kallio huomautti Jahnssonille ja vakuutti Suomen Pankin tekevän kaikkensa korkokannan alentamiseksi, mutta kun »pankki on valtion vakavaraisuuden viimeinen linnake, on sen asema pidettävä vakaana». Kallioon yhtyi myös maatalousministeri Mattsson,15 mutta varsin moni läsnäolija lienee ollut ainakin mielessään likempänä Jahnssonin oppeja. Rahapula oli yleinen riesa. Vaikka puoluekokousedustajat eivät uskoneetkaan niitä ääriväitteitä, joiden mukaan pula aiheutui siitä, että Kallio tovereineen poltti käyttökelpoisia seteleitä Suomen Pankin uuneissa, oli monen helpompi yhtyä rahan lisäämistä vaativaan taloustieteen professoriin kuin kireän rahapolitiikan puolesta todistelevaan pankinjohtajaan: Kokous hyväksyi myös ponnen, Jossa edellytettiin eduskunnan kiireellistä koollekutsumista, mikäli hallitus katsoi sen tarpeelliseksi.

Kesäkuun 9. päivänä, vajaata viikkoa ennen mainittua puoluekokousta, pidettiin Helsingissä pulatoimikuntien valtakunnallinen kokous. Kokouksen lähetystö kävi myös Kallion luona esittämässä toivomusta eduskunnan kutsumisesta koolle ylimääräiseen istuntoon ja muistutti samalla muistakin pulaliikkeen päätöksistä. Pulaliike ilmoitti odottavansa Kallion »talonpoikien ensimmäisenä miehenä» ymmärtävän tilanteen vakavuuden ja esitettyjen toiveitten tarpeellisuuden. Kallio vastasi kutsuvansa kyllä eduskunnan koolle, mikäli hallitus, jolle aloitteen teko kuului, tekisi siitä esityksen, mutta muussa tapauksessa hän ei sitä voisi tehdä.17 Muihinkin esityksiin hän vastasi pidättyvästi.

Kallio ei ollut pulaliikkeen kanssa yhtä mieltä rahapolitiikasta.

Hänen mielestään oli ensi sijassa huolehdittava rahan arvon säilymisestä, ja sen vuoksi hän piti kiinni kultakannasta ja riittävän korkeasta korkokannasta. Kallio selittiomaa näkemystään useissa tilaisuuksissa, mm. 500 kuulijalle vaalipiirinsä piirijärjestön kesäjuhlassa Muhoksella— siihenastisen pulaliikehdinnän keskuksessa — elokuun puolivälissä 1931. Kallion perusteellinen esitelmä, jossa laajalti käsiteltiin Suomen Pankin tehtävää ja asemaa seteli- pankkina suhteessa pulaan, julkaistiin kokonaisuudessaan Liitossa. »Suomen Pankkia ja sen setelipolitiikkaa ei kansalaiskokousten ponsillavoidahoitaa»,Kalliovakuutti.

Pulaliikkeen vetomukset valtion johtomiehiin, siis myös eduskunnan puhemieheen, jatkuivat. Syyskuun 7. päivänä 1931 pula- liikkeen lähetystöt olivat taas presidentin, pääministerin ja puhemiehen luona Kalliolle toistettiin ajatukset korkokannan laskun ja pakkohuutokauppojen keskeyttämisen välttämättömyydestä sekä rahoituksen hoitamista pakko-obligaatiolainalla. Kallio kiitti lähetystöä siltä saamastaan tunnustuksesta ja vakuutti tehneensä edus- kunnan puhemiehenä kaiken, mikä hänen asemassaan oli mahdol- listaja vakuutti eduskunnan käsittelevän kiireellisesti kaikki halli- tuksen sille antamat, pulan lievittämiseksi tehdyt esitykset. Lähetystö kiitti puhemiestä »ystävällisestä vastaanotosta ja vapaasta keskustelusta». Sävy oli vielä molemmin puolin maltillinen. Vaikeudet kuitenkin jatkuivat.

Erityisen vaikea oli kysymys kultakannasta. Ryti tahtoi pitää siitä tiukasti kiinni viela ̈senkin jälkeen, kun Englanti ja Skandinavian maat siitä irtautuivat, mutta tuolloin se ei enää ollut mahdollista. Kallio selosti näkemyksiään vaimolleen pitkissä kirjeissä ankaran paineen keskeltä lokakuussa. Hänen olisi pitänyt tulla viikonvaihteeksi kotiin, mutta tapahtuikin ensi kerran, etteivät johtokunnan muut jäsenet suostuneet hänen poistumiseensa äärimmäisen kireän tilanteen takia. »Mahtavan Englannin rahakanta samoin kuin kaikkien Skandinavian maiden on luhistunutja laskenut arvossa», Kallio kuvasi asemaa. »Me koetamme pysyä kultakannalla ja pitää markkaa yllä, vaan voi tulla sellainen hetki, että meidän täytyy myös mennä virran mukana», hän arveli.

Hän perusteli kuitenkin kultakannasta kiinnipitämistä sillä, että siten Suomi voisi valita itselleen sopivimman ajan, »ettemme joutuisi potkupalloleikkisille markkamme kanssa». Hän tiesi toki velkaisen kansan tahtovan Suomen Pankin hellittävän, mutta »meidän mielestämme se olisi ainakin tällä hetkellä onnettomuus». Lähipäivät merkitsivät paineen jatkumista ja keskuspankin johdon ajautumista sittenkin pakkotilanteeseen. Eduskunnan pankkivaltuusmiesten kokouksessa 5.10.1931 Leppälä totesi, että kultakannasta olisi jo pitänyt luopua, ja toivoi eduskunnan koollekutsumista. Päätöstä ei tehty, eikä Kallio pitänyt tuon suuntaista politiikkaa viisaana. »Rahamaailmassa on hirveä kaaos», hän kirjoitti vaimolleen ja valitti ihmisten luulevan ymmärtävänsä johtokuntaa paremmin, mikä olisi viisasta rahapolitiikkaa. »Ihmisraukat luulevat, että on parempi kuin nykytila, tuli mitä tuli», hän pahoitteli ja vakuutti Suomen Pankin tekevän sen minkä maalle ja kansalle piti parhaimpana. »Ulkomailla meitä ihaillaan, vaan kotona osittain vihataan», hän arvioi ja vakuutti arvostelijoiden olevan väärässä.

Ihmiset muistelivat aikaa, jolloin saivat maksaa halvalla rahalla velkojaan, ja uskoivat nyt tapahtuvan samaa, mikäli rahapolitiikkaa löysättäisiin. Näin ei ollut: nyt vallitsi maailmanpula eikä tavaran kysyntä lisääntyisi, koska tavaroita oli liikaa kaikkialla.

»Uskomme arvojen muutoksen tulevan, mutta koetamme valita ajan», hän vakuutti lopuksi.22 Paine oli kova. »Pankissa on niin kiire, ettei ole ennen nähnyt», Kallio kirjoitti 9.10.1931.

Lokakuun 12. päivänä 1931 Suomi luopui kultakannasta. Eduskunnan pankkivaltuusmiehet päättivät asiasta johtokunnan esityksestä.

Samalla nostettiin keinottelun ehkäisemiseksi diskonttokorko kuudesta yhdeksään prosenttiin. Päätökseen liitettiin lausuma, jossa luvattiin palata kultakantaan, kun se olisi mahdollista.

RKP:n Erik von Frenckell sekä maalaisliiton edustajat Leppälä, Vesterinen ja Lahdensuo olivat sitä mieltä, ettei tuota lupausta tarvittaisi, mutta enemmistö yhtyi johtokuntaan. Kultakannasta irtautuminen merkitsi markan devalvoitumista, mutta ei monen toivomaa keveää rahapolitiikkaa. Taistelu Suomen Pankin ja pulaliikkeen välillä jatkui.

Kultakannasta luopuminen oli tavallaan arvovaltatappio Suomen Pankille, joka oli kaikella arvovallallaan julistanut pitävänsä siitä kiinni. Ryti oli vielä kahdeksan päivää sen jälkeen, kun Englanti oli syyskuussa luopunut seteliensä lunastamisesta kullalla, ilmoittanut Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä esitelmöidessään Suomen pysyvän kultakannassa. Samaa mieltä oli ollut Kyösti Kallio.

Pankin arvostelijat katsoivat saaneensa todistuksen siitä, että rahapolitiikka oli ollut ja oli edelleen väärää, ja hyökkäykset kiihtyivät.

Yrjö Jahnsson kuului nyt ankarimpiin hyökkääjiin. 19.1.1932 hän julkaisi Suomen :Pienviljelijässä.. nimimerkillä, Historioitsija suurta huomiota herättäneen kirjoituksen »Suomen Pankki ja puolueiden pyhät kissat». Siinä hän vertasi Rydin tapaa kytkeä puolueet oman rahapolitiikkansa puolustajiksi ottamalla johtokuntaan niiden näkyviä poliitikkoja Kambyseksen persialaisiin, jotka olivat lamauttaneet Egyptin vastarinnan käyttämällä suojanaan sieppaamiaan pyhiä kissoja. Samalla tavalla kuin persialaiset olivat pyhien kissojen avulla valloittaneet Egyptin, oli rahamaailma tällä tavoin lamauttanut puolueilta tulevan arvostelun. Edistys oli hiljaa Rydin, SDP af Heurlinin tähden. Ja nerokkaimman vetonsa olivat rahamaailman persialaiset tehneet siinä, kun olivat hankkineet »maalaisliiton pyhimmän kissan Kyösti Kallion suojakseen», kirjoitti Jahnsson. Maalaisliiton pyhimmän kissan mukanaolo oli katkaissut puolueelta tulevan kritiikin viljelijäväestön kuristavaa rahapolitiikkaa kohtaan. Kuitenkin merkitsi Suomen Pankin politiikka Suomen maanviljelijöille samaa kuin persialaisten tulo Egyptiin: taloudellisen itsenäisyyden menetystä ja velkaorjuuteen joutumista.

Jahnssonin teksti oli mannaa pulaväelle, jonka arvostelu muutenkin suuntautui yhä kärjekkäämmin juuri Kallioon. Maalaisliiton lisätty keskushallitus ja lehtien päätoimittajat kokoontuivat 13.10. arvioimaan taloustilannetta. Kallio alusti rahatilanteesta ja Suomen Pankin noudattamasta rahapolitiikasta. Laaja, useita kymmeniä puheenvuoroja käsittänyt keskustelu sisälsi ankaraa arvostelua. Kokouksen loppujulkilausuma piti kultakannasta luopumista oikeana. Lisäksi vaadittiin markan arvon vakiinnuttamista kolme vuotta sitten vallinneelle tasolle. Myös korkokannan alentamiseksi vaadittiin voimakasta työskentelyä. Kokouksen julkilausumassa korostettiin myös, että päätös oli tehty maalaisliiton toivomuksesta ja aloitteesta ja että maalaisliittolaiset pankkivaltuusmiehet olivat jo kahta viikkoa aikaisemmin esittäneet kultakannasta luopumista.

Valtakunnallisesti arvostelu oli kohtuullista. Sen sijaan Pohjois-Suomessa äänenpainot kiihtyivät. Pohjois-Suomi kärsi pulasta eniten, ja siellä köyhtyminen merkitsi jokapäiväisen elämän nopeaa kurjistumista, jopa nälkärajalle. Seurauksena oli puolueväen kääntyminen jyrkästi näkyvintä edusmiestään vastaan. Piirijärjestöt arvostelivat julkilausumissaan Kalliota avoimesti. Oulun läänin eteläisen piirin piiritoimikunta moitti 18.10. puolueen johtoa siitä, ettei se kuunnellut rivimiestä tarpeeksi. Valitukseen yhtyivät vähän ajan kuluttua Peräpohjolan ja Lapin piiritoimikunnat ja piirikokous.

Kokoukset arvostelivat ankarasti puolueen talouspolitiikkaa ja vaativat Kallion kutsumista viipymättä pois Suomen Pankin johtokunnasta, koska oli osoittautunut, ettei hänen vaikutusvaltansa ollut riittänyt »muuttamaan Suomen Pankin politiikkaa pois niiltä raiteilta, jotka tuotannollisen elämän ja erityisesti talonpoikaisväestön elinkeinoelämän johtavat perikatoon».

Liiton päätoimittaja Juho Poutanen kommentoi Pohjolan miesten vaatimuksia ja puolusti Kalliota. »On kait ollut alunperin selvää, ettei yksi maalaisliittolainen voi kääntää eikä vääntää Suomen Pankin politiikkaa raiteille eikä raiteilta pois», Poutanen lohkoi ja lisäsi, että maalaisliitto oli monessa suhteessa juuri samassa asemassa kuin Kallio Suomen Pankissa eikä puoluetta vaadittu vetäytymään pikaisesti näiltä politiikan näyttämöiltä. Poutanen huomautti vielä, että Kallio oli johtokunnassa maalaisliiton edustajana yhtä vähän kuin kuka tahansa virkamies puolueensa edustaja virka-asemassaan, joten hänen kutsumisensa paikaltaan ei niin vain kävisikään.

Päätoimittaja Poutanen oli tietysti oikeassa. Kallioon kohdistui kohtuutonta kritiikkiä. Mutta se ei vähentynyt, vaan jatkui. Kallioon personoitui tyytymättömyys maalaisliittoa, herroja, virka- ja rahavaltaa vastaan, eikä sille voineet mitään enempää hän itse kuin hänen puolustajansakaan.

Maalaisliiton ylimääräinen puoluekokous Helsingissä 23.-24.1.1932 »muodostui toisena päivänä juuri pulakokoukseksi», kuten Kallio luonnehti. Kokous vaati terveellä pohjalla olevien maatalouksien pakkohuutokauppojen ja ulosottotoimien keskeyttämistä, Maakiinteistöpankin obligaatioiden myyntiarvon takaamista ja Suomen Pankin setelinanto-oikeuden laajentamista. Varsinkin viimeksi mainittu vaatimus oli Kalliolle vastenmielinen. Tilanne oli synkkä.

Oulunsuussa pidettiin 14.2. koko Pohjois-Suomea käsittävä maalaisliittolaisten kokous pulakysymysten selvittämiseksi. Mukana oli useita kansanedustajia, myös Kallio. Osanottajia oli kolmisensataa yhteensä 28 pitäjästä. Tunnelma oli kireä. Kokous vaati pakkohuutokauppojen keskeyttämistä, maksujen lykkäämisten järjestämistä, koron säännöstelyä, setelistön lisäämistä ja Suomen Pankin luotonanto-oikeuden laajentamista. Pohjois-Suomen tilanteen helpottamiseksi vaadittiin vielä erikseen viljatullien peruuttamista, valtion metsämaiden verotuksen uudistamista ja voin valmistuspalkkioiden maksamista. Ponnet eivät olleet Kallion mielen mukaisia. Suomen Pankin politiikkaa puolustaakseen hän vetosi pankin ohjesääntöihin, mutta sai vastaukseksi, että pankin johtokunta olisi ajat sitten voinut tehdä eduskunnalle esityksen »ohjesäännön muuttamiseksi aikaa vastaavaksi». Kallion sana ei enää vuonna 1932 paljoa painanut pulan kiihottamissa kokouksissa.

Kallion asema oli vaikea. Hänen omansa pitivät häntä väärän rahapolitiikan ja vieraan pankkimaailman puolustajana. Edistyspuolueen ja kokoomuspuolueen lehdet puolestaan ihmettelivät, kuinka Suomen Pankin johtokuntaan kuuluva henkilö saattoi olla mukana tekemässä päätöksiä, jotka tarkoittavat »omaisuuden ryöstämistä», »bolshevismia» jne., ilman että esittäisi vastalausettaan.

Näkemyserot olivat ylittämättömiä, ja liikehdintä jatkui. Maaliskuun alussa Kannuksessa pidetty maalaisliittolaisten kokous toisti Oulunsuun ponnet 34 Nyt Kallio ei ollut mukana, mutta jokainen kokous käsitteli häntä ja jokaisen kokouksen vuoksi paineet häntä kohtaan lisääntyivät, molemmilta puolilta.

Alkuvuodesta 1932 maalaisliitto otti useampaan kertaan yhteyttä Suomen Pankkiin saadakseen sen muuttamaan rahapolitiikkaansa.

Maalaisliittolaiset pankkivaltuusmiehet Leppälä, Vesterinen ja Lahdensuo lähettivät 29.1.1932 pankkivaltuusmiehille kirjeen, jossa ehdotettiin pankin diskonttokoron alentamista, korkomarginaalin supistamista ja setelistön ja lainanannon lisäämistä.

Johtokunta torjui kirjeessään pankkivaltuusmiehille 10.2.1932 nämä ehdotukset, ja yksimielisessä päätöksessä oli mukana myös Kallio.

Helmikuussa edustaja Kalle Kämäräinen jätti eduskunta-aloitteen setelinannon lisäämisestä. Jälleen Suomen Pankin johtokunta torjui sen yksimielisesti. Sen sijaan huhtikuun alussa, kun johtokunta käsitteli Matti Pitkäsen ensimmäisenä allekirjoittamaa aloitetta koron säännöstelystä — käytännössä alentamisesta — johtokunta ei pysynytkään yksimielisenä, vaan Kallio irtautui muista.

Hän merkitytti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä: hän katsoi korkosäännöstelyn eräin edellytyksin suotavaksi, jotta lakiin saataisiin nykyistä selvempi säädös siitä, mikä oli katsottava koronkiskomiseksi.

Kallio katsoi Rydistä ja muusta johtokunnasta poikkeavasti, että laissa olisi tarpeen määritellä talletus- ja lainakorkojen korkein sallittu ero, »minkä kautta korkein luvallinen korko tulisi säädetyksi niin että se muuttuvissa olosuhteissa seuraisi taloudellista kehitystä ja rahamarkkinain tilaa». Kallion lausumaan nojautuen Leppälä ja Vesterinen panivat eriävän mielipiteensä pankkivaltuusmiesten päätökseen, joka oli johtokunnan enemmistön kanta.

Vaikka olikin ainoa hallituspuolue, maalaisliitto jäi siis rahapolitiikan päätöksissä vähemmistöön. Se teki kyllä puolueena parhaansa pulan lievittämiseksi ja pitääkseen pulaliikehdinnän kurissa, mutta ajan myötä tämä muuttui yhä vaikeammaksi. Hallituspuolueena maalaisliitto ei kuitenkaan voinut kilpailla radikaalisuudessa puolueen ulkopuolisten vaatimusten kanssa ja alkoi vähitellen menettää otettaan liikehdintään. Yhä enemmän ilmeni puolueesta riippumatonta spontaania kokoontumista eri puolilla maata ja varsinkin Kalajokilaaksossa, ja siellä ohjelmat ja vaatimukset olivat luonnollisesti radikaalimmat ja kritiikki maalaisliiton johtoa ja varsinkin tuttua Kalliota kohtaan vielä ankarampaa. Kallion oma veli Jaakko Kallio, vaikeuksiin joutunut maanviljelijä Ylivieskassa, yhtyi pulatoimintaan ja esiintyi hyvinkin näyttävästi pulatilaisuuksissa.

Kallio oli tästä tietysti harmissaan, varsinkin kun hän oli arvostanut tätä järkevänä miehenä. Pulakokouksia pidettiin tiheään erityisesti Ylivieskassa ja Nivalassa yhteensä kymmeniä. Yhä uusia keinoja etsittiin ja ehdotettiin.

Tammikuussa 1932 Nivalassa vaadittiin osto- ja myyntilakkoa maatalousväestön pelastamiseksi. Kokouksessa oli 600-700 henkeä, ja ensimmäisen alustuksen piti Jaakko Kallio. Korkopolitiikasta alusti Heikki Niskanen, vientipalkkioista Paavo Niskanen, pakkohuutokauppojen estämisestä Juho Koutonen jne., kaikki Kalliolle tuttuja Nivalan maalaisliittolaisia.

Pulaliikkeet alkoivat järjestäytyä myös valtakunnallisesti. Tammikuun lopulla 1932 Ylivieskassa pidettiin sadan hengen neuvottelukokous ja 3.2. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan pulatoimikuntien yhteiskokous, jossa hyväksyttiin mainitun Nivalan kokouksen ponnet ja päätettiin yhtyä muihin samoja asioita ajaviin kansanliikkeisiin.

Tämän kokouksen ja Loimaan pulaliikkeen johdon välillä oli sähkeyhteys. Pulaliikkeen itsetunto kasvoi. Liikkeen elojuhlat Nivalan Välikylällä tuottivat luontoistuotekeräyksenä yli 2 000 markkaa, minkä Kalajokilaakso-lehti katsoi osoittavan, kuinka »huonosta ajasta huolimatta kansan sydämellä oli pulan poistaminen».

Nämä ohjelmat maalaisliitto oli siis vielä Oulun kokouksessaan valmis hyväksymään. Vain vaatimukset virkamiesten palkkojen alentamisesta jätettiin tuolloin pois, mikä sekin aiheutti vastalauseita.

Silti pulamiesten ja maalaisliiton tiet alkoivat käydä yhä selvemmin eri suuntiin. Kalajokilaakson pulaliike ilmoitti 19.2., ettei se hyväksynyt epäparlamentaarisia menettelytapoja ohjelmansa läpiviemisessä, mutta samalla se ilmoitti suhtautuvansa maalaisliiton eduskuntaryhmään epäilevästi. Maalaisliittoa kutsuttiin kokouksessa »manttaalipösöjen puolueeksi», mikä enteili välirikkoa.

Ylivieskassa 22.3.1932 pidetty samanlainen kokous päätti alkaa heti osto-, myynti- ja maksulakon, mistä suojeluskuntatalossa kokoontuneet 700 pulamiestä ilmoittivat sähkeellä pääministerille.

Pulaliikkeen siirtyminen radikaalimpiin toimiin johti törmäyksiin maalaisliiton kanssa. Esimerkiksi Nivalan rauhanyhdistyksen talolla pidetty pulakokous uhkaili Kustaa Hautamäkeä Liiton tilausten joukkoirtisanomisilla. Mäntsälän kapinan jälkeen pulalähetystö kävi Helsingissä presidentin ja pääministerin luona vakuuttamassa hallitukselle tukea ja esitti samalla ohjelmiaan. Lähetystö sai ystävällisen vastaanoton ja sille annettiin toiveita »osittaisesta pulaohjelman läpimenosta eduskunnassa».44 Kaikki tämä rohkaisi liikettä. Sen piirissä alettiin keväällä suunnitella Helsinkiin tehtävää pula- eli nälkämarssia kahden vuoden takaisen talonpoikaismarssin tapaan. Liikehdintään liittyi myös — tosin vähäisiä — väkivaltaisuuksia.

Kesäkuun 1. päivänä Kalajokilaakson pulatoimikuntien edustajisto lähetti Kalliolle tiukkasanaisen kirjeen, jossa vaadittiin eduskunnan kutsumista koolle ylimääräiseen istuntoon pulaohjelmia käsittelemään. Eduskunnan puhemiehen piti kirjeen mukaan vastata Heikki Niskaselle kesäkuun 10. päivään mennessä. Ellei vastausta sitä ennen saataisi, eivät pulamiehet enää »voineet vastata seurauksista».

Pulamiesten uhkavaatimus merkitsi lopullista välirikkoa pulaliikkeen ja Kyösti Kallion kesken. Pulaliikkeiden tutkija Matti Lackman ei pidä pulamiesten kirjelmää Kalliolle tietoisena uhkavaatimuksena, vaan pikemminkin hätäsanomana, haluna tarttua viimeiseksi uskottuun oljenkorteen. Kallio piti sitä kuitenkin uhkauksena, mihin kirjelmän muotoilu antoikin aihetta. Jo siihen saakka Kallio oli suhtautunut liikehdintään hyvin pidättyvästi.

Hän ymmärsi kyllä pulan ja ahdingon, mutta ei pitänyt pulaliikkeen ohjelmia mahdollisina toteuttaa eikä muutenkaan oikeina.

Kun liikkeen menettelytavat radikalisoituivat ja niihin tuli mukaan uhkailua sekä painostusta, hänen asenteensa jyrkkenivät. »Eihän eduskunta voi tanssia Nivalan pulamiesten pillin mukaan», Kallio tokaisi harmistuneena hänelle esitetystä vaatimuksesta.

Hän oli puhein ja kirjoituksin koettanut puhua mielestään järkeä pulaan joutuneille, mm. Liitossa lokakuussa 1931 ilman allekirjoitusta, kun oma velikin hääräili mukana. Kun liike ryhtyi osto- ja maksulakkoihinsa, Kallio tuomitsi sen ehdottomasti. Kysymyksessä oli hänen mielestään »suurin typeryys, mitä voi keksiä», alun perin konkurssiin valmiitten Loimaan miesten keksintöä, jonka Heikki Niskanen oli tuonut Kalajokilaaksoon ja saanut ihmiset villityksi sen taakse. Hän kirjoitti Suomenmaahan asiasta pääkirjoituksen 24.2.1932. Myös pulalähetystön Helsingin matkan hän tuomitsi. Tuollaiset lähetystöt olivat hänelle kovin tuttuja viimeisen kahden vuoden ajalta, ja hän tiesi, kuinka niiden avulla saatiin helposti katteetonta uhoa kansanjoukkoihin. »Siinä on pari oppinutta kiipeilijää niiden joukossa, jotka voivat tilata itselleen aisankannattajia», Kallio luonnehti pulalähetystöä ja liikkeeseen liittyneitä oppineita, lähinnä professoreita Jahnsson ja Johansson.

Kallio vastasi pulakokouksen kirjeeseen viimeisenä vaadittuna päivänä. Vastaus oli kieltävä. Puhemies totesi yksikantaan, ettei hän »yksityisten kansalaisten mielenilmauksesta voi suostua eduskunnan koollekutsumiseen, varsinkin kun maan hallitus, joka valtiosääntömme mukaisesti lähinnä huolehtii maan hallinnosta, ei ole sitä vaatinut». Kallio »ei ilmeisesti joko ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää tilanteen vakavuutta», arvioi Lackman.

Kallion vastaus kiihdytti mieliä samaan aikaan kokoontuvissa suurissa pulakokouksissa. Kalliota oli uhattu, ettei pulaliike vastaisi enää seurauksista, ja nyt kutsuttiin Oulaisiin koolle suuri maakunnallinen kokous valmistelemaan uhattuja toimia. Väliin tuli kuitenkin muita tapahtumia, jotka kuumensivat tilannetta edelleen ja johtivat pulaliikkeen kalajokilaaksolaisen osan organisoitumaan erilliseksi puolueeksi ja lopulliseen välirikkoon Kyösti Kallion ja hänen kotiseutunsa asukkaiden enemmistön välillä. Puhkesi nimittäin kapina.

Nivalan konikapina

Nivalan ja lähikuntain pulaliikehdintä kärjistyi kesäkuussa 1932 vakaviin järjestyshäiriöihin, ns. konikapinaan. Kyösti Kallio ei ollut itse tapahtumissa mitenkään osallisena, mutta hän teki paljon työtä lievittääkseen niiden seurauksia. Silti hänet sekoitettiin kielteisessä mielessä tapahtumiin. Kapinan aiheuttama mielialojen katkeroituminen ja valtiovaltaan kohdistunut kärjekäs arvostelu kääntyi erityisesti eduskunnan puhemiestä vastaan.

Tapahtumasarja lähti liikkeelle välikyläläisen talollisen Sigfrid Ruuttusen hevosen lopettamismääräyksestä, jonka piirieläinlääkäri antoi oletetun näivetystaudin vuoksi. Kun Ruuttunen ei käskyä totellut, hänet tuomittiin sakkoon, mutta kun rahaa ei ollut, hänet määrättiin sovittamaan sakkonsa vankeudella. Tapaus herätti naapuristossa suurta suuttumusta, ja naapurit pyysivät nimismiestä lykkäämään iäkkään herännäisisännän passitusta voidakseen kerätä sakkorahat keskuudestaan. Nimismies ei kuitenkaan suostunut pyyntöön. Jännittyneen ilmapiirin vallitessa kokoontui Nivalan asemalle 11.6.1932 satapäinen miesjoukko vankilaan vietävää Ruuttusta saattelemaan.

Pulamiesjohtaja Heikki Niskanen esitti tuolloin paikalle saapuneelle nimismiehelle vielä kerran pyynnön, ettei Ruuttusta vietäisi vankilaan. Nimismies kieltäytyi ja tapahtumat ryöstäytyivät liikkeelle.

Kiihtynyt joukko riisti Ruuttusen poliisien käsistä. Saman tien joukko päätti erottaa kaksi vihaamaansa poliisikonstaapelia, jotka ulosottoapulaisen toimissa olivat tulleet tutuiksi monessa talossa.

Juho Koutonen vaati samalla huutokauppojen lopettamista, mikä sai luonnollisesti väessä vastakaikua. »Kapina» sitoutui näin monella tavalla pulaliikkeeseen.

Kun hulinointi paikkakunnalla jatkui, maaherra Pehkonen määräsi poliisitarkastajan juttua tutkimaan. Samalla hänen käyttöönsä annettiin puolensataa miestä käsittävä poliisikomennuskunta Helsingistä.

Paikkakuntalaiset puolestaan kerääntyivät Heikki Niskasen talon tienoille suurin joukoin ja hankkivat lähitaloista aseita.

Aamulla 13.6.1932 tämä joukko lähti kirkonkylään pyrkiäkseen nimismiehen puheille. Nimismies ei kuitenkaan maaherran ohjeen mukaan avannut ovea. Poliisimestari lähti poliisivoimineen Ylivieskasta Nivalaan, jossa virkavalta ja kapinalliset kohtasivat.

Joukko ei suostunut hajaantumaan. Kun sille ilmoitettiin kuulustelujen vanginriistosta alkavan normaalissa järjestyksessä, joukko ilmoitti ettei sillä ollut johtajia ja että kaikki olivat toimineet yhdessä, minkä vuoksi kaikkia oli kuulusteltavakin yhdessä. Tämän jälkeen pulaväki siirtyi kunnantalolle, jossa kunnan lapuilla osuuskaupasta ostetuista tarpeista valmistettiin ateria. Paikalla olleiden valtuuston puheenjohtajan Heikki Kivimäen ja kunnallislautakunnan esimiehen Eemeli Olkkosen pyynnöt, että väki hajaantuisi koteihinsa, kaikuivat kuuroille korville. Joukko lähti yhtenäisenä pois ja alkoi hajaantua vasta illan suussa. Poliisi puolestaan sulki Nivalaan johtavat tiet.

Seuraavana päivänä Pehkonen lähetti Nivalaan Pohjanmaan Jääkäripataljoonasta Oulusta komppanian sotilaita. Väkijoukon määrä oli tuhannen verran ja ilmeisesti lisäväkeä aseineen yritettiin värvätä Nivalaan myös lähikunnista. Tapahtumat saivat valtakunnallista kantavuutta, ja niitä käsiteltiin sekä valtioneuvoston yksityisluonteisessa istunnossa että Loimaalla pulaliikkeen päämajassa.

Viimeksi mainittu vaati hallitusta rauhan säilyttämiseksi toteuttamaan Nivalan pulamiesten vaatimukset. Sanomalehdistä varsinkin Helsingin Sanomat vaati valtiovaltaa puuttumaan jyrkin ottein mellasteluihin.

Kun viranomaiset ja väkijoukko eivät päässeet yhteisymmärrykseen, sotaväenosasto määrättiin saartamaan kapinallisten keskuksena ollut talo. Nyt pulamiehet joutuivat antautumaan. Talossa olleet 234 henkeä pidätettiin, heistä 134 oli nivalalaisia ja loput lähikunnista. Pidätetyt koottiin kuulusteluja varten kunnantalolle, jossa olosuhteet olivat varsin epämukavat. Pahoinpitelyjäkin lienee tapahtunut, ja mielialat myrkyttyivät vuosiksi. Kapinan johtohenkilöt, mm. Niskanen ja Koutonen eivät olleet pidätettyjen joukossa, vaan he ilmoittautuivat poliisille vasta parin viikon piileskelyn jälkeen. Kun kuukauden päivät kestäneet kuulustelut päättyivät, 18 pääsyyllistä passitettiin vankilaan kapinasta syytettyinä. Kaikkiaan 41 henkeä pantiin syytteeseen, ja Oulun lääninvankilassa järjestetty kihlakunnanoikeuden istunto jakoi raskaita, enimmillään vuoden ja kymmenen kuukauden vankeustuomioita. Vaasan hovioikeus vahvisti kyseessä olleen kapinan ja alensi vain vähän tuomioita.

Kyösti Kallio seurasi kotiseudun kapinointia huolissaan ja paheksuen. Laittomuutta hän ei tietysti voinut hyväksyä sen enempää kuin ennenkään. Kun liikehdinnän johdossa oli paikallispoliitikkoja, jotka olivat viime kuukausina jatkuvasti hyökkäilleet häntä vastaan, on Kallion kielteinen suhtautuminen senkin vuoksi varsin ymmärrettävää. Hän oli varoittanut puoluettaan ja sen lehtiä, erityisesti Liittoa, liiaksi »ymmärtämästä» pulamiesten rötöksiä, »kuten kokoomuslaiset lapualaisten tekoja» aikanaan. Lankomiestään Eemeli Olkkosta hän paheksui suuresti, kun tämä oli sallinut kapinallisten ruokkimisen kunnan varoilla, vaikka väkeä oli kolmesta neljästä pitäjästä.

Kapinan yhteyksistä Kallion taipumattomuuteen kirjoitettiin lehdissä runsaasti. Juho Koutonen viittasi Kalliolle lähettämäänsä kirjeeseen, jossa oli vaadittu eduskunnan koollekutsumista. Kallio antoi Liitolle laajan haastattelun, jossa selvitti suhtautumistaan tapahtumiin. Kallion käsitys kapinasta ja sen johtajista oli jyrkkä: johtajiksi hän ei mielellään kutsuisi »henkilöitä, jotka harjoittavat yllytystä, mutta kun tulee kysymys tekojen vastaamisesta, niin livistävät karkuun ja jättävät joukot vastaamaan». Teko oli hänestä mielettömyyttä, jonka olisi luullut olevan »ainakin pohjalaiselle vieras», mutta Niskaselta ja Koutoselta hän ei sitä tavattomasti ihmetellyt. Itse pula oli todellinen, eikä se Nivalassa suinkaan johtunut »tuhlailusta eikä autohulluttelusta ja niihin verrattavista seikoista ». Väestö oli ahkeraa ja yritteliästä. Tämä yritteliäisyys olikin nyt monen talon pulan syynä, kun oli siirrytty rohkeasti uudistuksiin ja rahatalouden kannalle. Kallio ymmärsi väestön mielialat, kun nyt oli takauksista ja veloista pantu toimeen huutokauppoja ja ulosottoja paikkakunnalla, jossa niitä oli aina pyritty välttämään.

Pulakokoukset olivat vielä lisänneet hermostuneisuutta, ja niin pääsi tällainenkin tapaus purkaantumaan. Väitteitä »kapinan» yhdistämisestä torjuvaan vastaukseen eduskunnan koollekutsumisasiassa Kallio ei kokonaan torjunut: sakkovangin riistämisellä viranomaisilta ei luulisi olevan mitään yhteyttä tämän kanssa, mutta toisaalta välikohtaus oli tapahtunut 11. päivänä sen jälkeen kun uhkauskirje oli lähetetty, ja aikaa oli annettu 10 päivää.

Kiusallista Kalliolle oli varsinkin se, että yleisesti arveltiin hänen olleen alun perin viranomaisten jyrkkyyden takana ja sitten vaatineen kotipitäjäläisilleen mahdollisimman ankaria rangaistuksia.

Kumpikin oli täysin perää vailla, mutta niiden kumoaminen ei ollut yksinkertaista. Esimerkiksi Pehkosen radikaaleja otteita ja pikaista sotaväkeen turvautumista hän paheksui ja katsoi, että tämän olisi ainakin pitänyt ilmoittaa aikeistaan hänelle. Näitä mielipiteitä ei kuitenkaan tiedetty ja tuskin olisi uskottukaan.

Kapinajohtaja Heikki Niskanen kirjoitti Kalliolle pitkän ja katkeran kirjeen 2.7. koettuaan jo vankileirin oloja kuulusteltavana ollessaan. Niskanen syytti tapahtumista olosuhteita, hallitusta ja viranomaisia eikä unohtanut moittia myöskään Kalliota, jonka hän katsoi korkeassa asemassaan vieraantuneen kannattajakuntansa todellisista oloista. Niskanen syytti Kalliota myös siitä, että tämä — kuten kertoi kuulleensa — oli ankarasti tuominnut Nivalan tapahtumat ja vaatinut syyllisiä mitä ankarimmin tuomittaviksi, »kun ne ovat talonpoikia». Kun kirje vielä kertoi Niskasen aikovan jatkaa pulaliikkeessä »tuumaakaan perään antamatta niistä periaatteista, joita Pulaliike tahtoo saattaa todeutetuksi, joita sinä olet niin monta kertaa sanonut mahdottomaksi todeuttaa», ja kun Niskanen vielä ennusteli maininkien pian käyvän Nivalan tapahtumien johdosta yli maakuntien,56 oli Kallion närkästyminen luonnollista.

Kallio ei tietenkään hyväksynyt laittomuuksia eikä uhkailuja. Hän tiesi sen hädän, joka tapahtumien taustalla oli, ja ryhtyi välittömästi toimiin auttaakseen kapinasta syytettyjä, myös johtomiehiä, jotka hyökkäsivät häntä vastaan sekä ennen että jälkeen tapahtumien.

»Kyllä ne saisivat päästä pois sieltä Oulusta, sillä kyllä ne nyt huomaavat mitä ovat tehneet», hän arveli 30.6., jolloin kuulustelut olivat käynnissä, ja kertoi säälivänsä sydämestään niin harhaanjohdettuja rivimiehiä kuin johtajiakin. Erityisesti Heikki Niskanen häntä harmitti: miehen olisi nyt aika panna käsi sydämelle ja tutkia »yllytyksiään ja puuhiaan» eikä syytellä muita.

Moitteistaan huolimatta Kallio yritti jouduttaa Niskasen vapauttamista maaherran kautta, mutta turhaan. Pehkonen totesi, ettei hänellä hallinnollisena viranomaisena ollut oikeutta määrätä oikeudellisesta toimenpiteestä, vaan että mahdollinen vapaalle jalalle laskeminen kuulustelujen jälkeen riippui oikeudesta. Maaherra ymmärsi Kallion vaikean aseman, kun oli monenlaisia perättömiä tietoja liikkeellä: »Jos Sinua syytetään siitä, että olisit vaikuttanut jollakin tavalla syytettyjen vahingoksi, on se ehdottomasti tällaiseen väärään huhuun perustuva. Päinvastoinhan asianlaita todellisuudessa on.»

Maaherran todistus — jota Kallio tietenkään ei voinut julkistaa — ei tuskaantuneita nivalalaisia rauhoittanut, kun päinvastaista vakuuttelevia riitti. Vielä paljon myöhemminkin Kallio joutui torjumaan näitä väitteitä, joita kiihtyneet pulamiehet hänelle puhetilaisuuksissa esittivät.

Kallio jatkoi joka tapauksessa pulaan joutuneen väen asiain hoitamista auttaen kymmeniä ihmisiä lähinnä Maakiinteistöpankissa asioita selvitellen ja antaen myös hätäapua, jopa eduskuntaryhmässä organisoidun keräyksen tai omasta pussista annetun lainan avulla. Ihmisten huolimattomuus saattoi kyllä pankinjohtajaa harmittaa: asioita oli joskus hoidettu »kuin porsaat», mutta yhtä kaikki hän teki parhaansa, että talo pelastui vasaran alta tai ainakin pysyisi suvussa. Loppujen lopuksi ihmisten olikin vain aniharvoissa tapauksissa lähdettävä taloistaan, sen jälkeen kun Maakiinteistöpankin rahoitusjärjestelyt alkoivat toimia.

Kallio ei tehnyt pulaan joutuneita auttaessaan eroa pulamiesten ja omien kannattajiensa välillä, vaan auttoi parhaansa mukaan sellaisiakin, jotka hän tiesi varmasti poliittisiksi vastustajikseen. Ehkä sitten pulamiehetkin huomaisivat, »ettei minulla ole koston halua, josta olenkin puhdas kuin pulmunen heihin nähden», Kallio kommentoi vaimolleen saatuaan hetken »tyhjän päällä» olleen pulaliikkeessä aktiivisesti toimivan nivalalaisen talon jälleen suvulle.

Ja vaikka hän toivoi välien tällaisesta paranevan, hän tiesi, ettei tulos aina ollut toivottu. »Ehkä parjaavat lisää ja käyttävät tätä todistuksena, että minä voisin kaikki asiat parhain päin kääntää jos haluaisin», arveli Kallio saatuaan toisen talon pelastetuksi. Tässä hän oli oikeassa.

Kun pulamiehet sitten saivat tuomionsa, Kallio piti niitä kovin raskaina. »Kyllä tuntui pahalta niiden Nivalan metelimiesten tuomio», hän kommentoi ja arveli tuomioiden vielä korkeimmassa oikeudessa lievenevän. »Kyllä se oli liian pieni ilo näyttää mahtiaan», hän vielä muistutti. Auttamista hän joka tapauksessa jatkoi hoidellen kymmeniä lainoja ja pelastaen taloja. Kallio yritti myös lieventää tuomioita ja kiirehtiä armahdusasian käsittelyä kesällä 1933. Tuolloinkin hän tiesi tekevänsä epäkiitollista työtä ja saavansa syyt päälleen, vaikka »kuinka armon aurinko paistaisi».

Hätääntyneet naapurit ja muut vangittujen omaiset pyysivät kuitenkin hänen apuaan, ja hän auttoi minkä voi.

Pulaliikkeen poliittista myötäilyä hän ei halunnut eikä suvainnut. Kaikenlainen katteeton kansankiihotus oli aina ollut Kyösti Kalliolle vierasta, eikä hän siihen sortunut nytkään. Hän tiesi pulaliikkeiden ja niistä kehittyneiden puolueiden ohjelmat vääriksi ja mahdottomiksi, eikä voinut niitä hyväksyä. Niitä edustajatovereitaan, jotka valitsivat myötäilyn tien, hän paheksui. Kun saman vaalipiirin kansanedustajat Eskola, Nurmesniemi ja Kivioja tekivät tammikuussa 1933 hallitukselle kyselyn kapinallisten armahtamisesta, ei Kallio siihen yhtynyt, vaikka 23 muuta edustajaa sen allekirjoitti. Niitä puoluetovereitaan, jotka liiaksi »heiluttivat häntää» pulamiehiin päin, hän moitti ja seurasi näitten toveriensa puhetilaisuuksien henkeä huolestuneena. Hän myönsi kyllä tuollaisen toiminnan taktisesti viisaaksikin, koska sillä ehkä saataisiin pulamiehet pysymään maalaisliiton yhteydessä, mutta itse hän ei siihen voinut eikä halunnut yhtyä.

Pula helpottaa, mutta kovin hitaasti

Vaikeimmat pulavuodet Suomessa olivat vuodet 1930 ja 1931. Niiden jälkeen tuotanto kääntyi nousuun, ja vuodesta 1934 lähtien vallitsi suorastaan korkeasuhdanne. Eri elinkeinoissa kuitenkin toipuminen oli kovin erilaista. Hitainta se oli maataloudessa, jossa pula päinvastoin syveni ja oli vaikeimmillaan vasta vuoden 1933 aikana.

Tilanne oli erityisen ongelmallinen Kyösti Kalliolle. Hän näki Rydin johtaman rahapolitiikan alkavan tuottaa tulosta. Samalla maatalous, hänen ja hänen kannattajiensa oma elinkeino, joutui toimimaan nousun maksajana. Vuosina 1932-1938 reaalinen bruttokansantuote Suomessa nousi henkeä kohti laskettuna noin 40 prosenttia, mikä oli erinomainen tulos. Suomen Pankin rahapolitiikka, jota kultakannasta irrottautumisen jälkeen leimasi terve varovaisuus, oli siis oikeaa. Maataloudessa taas korkovaikeudet olivat hyvin suuret, koska elinkeino oli velkainen ja hinnat pysyivät alhaisina.

Mielipide-erot maatalousväestön ja Suomen Pankin välillä olivat suuret. Poliittisesti maatalousväestöä edusti lähinnä maalaisliitto, jonka edustajat pyrkivät aktiivisesti muuttamaan Suomen Pankin rahapolitiikkaa. Sunilan hallitus laati useitakin laajoja elvytysohjelmia, joihin tavallisesti sisältyi koron alentamisvaatimuksia.

Ryti ei halunnut suostua vaadittuihin rahan arvon alentamiseen ja koron säännöstelyyn, ja yhteentörmäykset olivat kovia.

Hankalassa välimaastossa oli Kallio. Kallio liikkui paljon kentällä puolustamassa Suomen Pankin politiikkaa. Helppoa se ei ollut, kun toista kantaa edustivat monet siihen asti läheisimmät ystävät ja liittolaiset. Tällainen hankala suurkokous pidettiin Ylivieskassa 13.11.1932, jolloin Kallio esitelmöi kahden tunnin ajan rahapolitiikasta 400-henkiselle yleisölle.

Markan arvon alentaminen oli kaksiteräinen miekka, ja korkosäännöstelyesityksen läpimeno eduskunnassa olisi kyseenalaista, hän huomautti. Kallion esitelmä ei kerännyt suosionosoituksia vaan oli »pulan painamalle maaseutuväestölle melko lohduton», kuten paikallislehti sitä kommentoi. Kokous oli kiivastunnelmainen. Kallio puolusti jyrkästi — ehkä epäpsykologisenkin jyrkästi — linjaansa kokouksen valtavaa enemmistöä vastaan. Arvostelijoiden mukana olivat esimerkiksi Kallion vanhat ystävät, lapualaiset Oskari Lahdensuo ja Kustaa Tiitu.

Maalaisliitto arvosteli Suomen Pankkia tiukasti ja jatkuvasti. Kallion osa oli toisaalta hillitä mahdollisuuksiensa mukaan omiensa toiveita eduskuntaryhmässä ja puoluehallituksessa ja toisaalta vaikuttaa Suomen Pankin johtokunnassa lievemmän rahapolitiikan suuntaan. »Maalaisliiton politiikkaa on ohjannut useimmiten vaisto, siihen on nytkin luotettava», perusteli Matti Pitkänen kerran kantaansa rahapolitiikassa ja jatkoi, ettei »Suomen Pankin johtokunnan sana ole Jumalan sana». Kallio vastasi pitkällä esityksellä.

»Leppälän ponnen hyväksyminen olisi riemu vastustajille», Kallio kommentoi syksyllä 1932 eduskuntaryhmässä esitettyä vaatimusta koron alentamisesta. Suomen Pankin johtokunnassa joulukuussa 1932 Kallio jätti johtokunnan kieltävään päätökseen eriävän mielipiteensä, kun käsiteltiin maalaisliittolaisten pankkivaltuusmiesten esitystä koron säännöstelystä. Kallio ilmoitti muista poiketen pitävänsä sitä »eräin edellytyksin suotavana». Hän oli tietysti tyytyväinen, kun johtokunta tammikuussa 1933 alensi diskonttokorkoa puolella prosenttiyksiköllä, mutta eduskuntaryhmänsä isompiin alennusvaatimuksiin hän ei yhtynyt.

Suomen Pankin rahapolitiikka olikin sanoissa tiukempaa kuin teoissa. Vaikka johtokunta — sekä Ryti että julkisessa esiintymisessä hänelle ehdottoman solidaarinen Kallio — virallisesti torjui ehdottomasti vaatimukset luotonannon lisäämisestä ja talouselämän verenkierron elvyttämisestä, se toisaalta pyrki keventämään velallisten asemaa sekä korkopolitiikassaan että lainanannossaan pankeille ja yksityisille yrityksille. Rahatilanne kevenikin, koska laman takia yritystoiminta oli suppeampaa ja pankit varovaisia.

Näin kertyi sijoitusta vailla olevia pääomia, ja rahan tarjonnan lisääntyessä korkokanta aleni. Vuoden 1934 lopussa Suomen Pankin diskonttokorko laski aina neljään prosenttiin, joka oli alin diskonttokorko Suomessa sitten vuoden 1896.73 Kun Kallio yhtyi Suomen Pankin johtokunnassa johtokunnan muiden jäsenten kielteiseen päätökseen keventää rahapolitiikkaa, mitä maalaisliittolaiset kansanedustajat jatkuvasti esittivät, hän saattoi perustella kantaansa sillä, että rahapolitiikka keveni joka tapauksessa.

Koko kansantaloutta ajatellen Rydin johtama talouspolitiikka oli kultakannasta irtautumisen jälkeen epäilemättä tuloksellista, ja Kallio oli siten omalta osaltaan oikeassa. Kun pula kuitenkin nimenomaan maataloudessa helpottui paljon hitaammin kuin teollisuudessa ja kaupassa, hänen osansa oli vaikea. Poliittinen rasite oli raskas. Kallio tiesi sen, mutta ei katsonut kuitenkaan aiheelliseksi linjaansa tarkistaa. Kallio oli ennenkin asettanut kokonaisuuden eduksi katsomansa politiikan ryhmäedun edelle.