Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Kallion maalaisliitto ja Kivimäen hallitus

Kyösti Kallio oli ollut maalaisliiton tärkein tai ainakin toiseksi tärkein poliitikko melkein puolueen perustamisesta lähtien. Alkio oli kyllä aatteellisena auktoriteettina hänen edellään 1920-luvun lopulle saakka ja vuosien 1917-1922 tienoilla myös käytännön politiikassa joissakin kysymyksissä, mutta 1920-luvun alkupuoliskolla Kallio edusti puoluettaan ulkoisesti näyttävimmillä paikoilla. Relanderin presidenttikaudella hän joutui kilvoittelemaan tuosta asemasta presidentin tukeman J. E. Sunilan kanssa, ja vuosien 1927-1929 tienoilla Kallion oli tyytyminen toiseen tilaan. Vielä vuoden 1930 jälkeen Kallio joutui oikeiston paineessa väistymään hallituksesta eikä päässyt 1931 palaamaan pääministeriksi. Omana pääministerikautenaan Sunila oli Kallion kanssa vähintään tasaveroinen tai edelläkin. Kilpailu oli jatkuva ja näkyi monin tavoin, vaikka kumpikin vältti avointa kiistaa. Eduskuntaryhmässä yhteenotot eivät kuitenkaan olleet harvinaisia, ja yksityisesti antipatioita purettiin suorasukaisesti. Sunila tokaisi Urho Kittilän kertoman mukaan, ettei »semmoisen miehen» kuin Kallion puheita olisi kannattanut Suomenmaassa lainkaan julkaista.

Joulukuussa 1932 kuitenkin Sunilan hallitus kaatui vähän yllättäen, ja Sunila, jonka terveys oli ollut jo muutaman vuoden huono, vetäytyi politiikasta. Vuoden 1933 vaaleissa hän ei ollut mukana, vuonna 1936 Sunila kuoli. Kun myös Niukkanen oli vaalikaudella 1933-1936 poissa eduskuntaryhmästä, korostui Kallion kokemus ja auktoriteetti tavalla, jota ei ollut ennen tapahtunut.

Kallion auktoriteetti johtui ylivoimaisesta kokemuksesta ja vahvasta persoonallisuudesta. Monet 1930-luvulla eduskuntauraansa aloitelleet kansanedustajat muistavat Kallion ylivoimaisena, mutta samalla mieluisana, tasavertaisesti suhtautuvana opastajana. Nuorelle ensikertalaiselle Kaapro Huittiselle hän lupasi, kun tämä oli joutunut kuolemantapauksen vuoksi yllättäen valtiovarainvaliokunnan jäseneksi vuonna 1933, että tämä sai aina tarvittaessa kääntyä hänen puoleensa »pankissa, kotona tai missä tahansa», ja usein Huittinen tätä oikeutta käyttikin — eikä hän ollut ainoa.

Kallio oli »päätään pitempi muita eduskuntaryhmän jäseniä», luonnehti Einari Karvetti, joka tuli ryhmään vuonna 1933. Kallio ei eduskunnan puhemiehenä tietysti ollut ryhmän muodollinen johtaja, mutta todellinen hän oli, »ulkopuolella ja yläpuolella sen ja kaikkien muiden». Hän ei ollut komenteleva, vaan auktoriteetti perustui »synnynnäiseen isäntäasenteeseen», kuten nuoret ryhmätoverit aistivat. Jos hän jäi ryhmässä vähemmistöön, niin kuin 1930-luvullakin tapahtui, hän ei siitä pahastunut eikä kantanut kaunaa. Hänen koettiin johtavan ryhmää kokonaisuuden parhaaksi, ryhmäkuntaisista tai alueellisista eduista riippumatta.

Kentällä Kallio tunnettiin ja häneen luotettiin, varsinkin silloin kun oli vaikeuksia. Suomenmaan raskaasta tiestä on puhuttu. Samaan tapaan vaikeuksiin joutui Varsinais-Suomen maalaisliittolaisten lehtiyritys Turunmaa. Kun lehden laskut postille olivat maksamatta ja seuraavan aamun kanto kiellettiin kerran vuonna 1930, Turunmaan johtomiehet näkivät ainoaksi mahdollisuudeksi herättää pääministeri Kallio, jotta tämä tekisi Turun postimestarista vielä »neuvottelukelpoisen». »Mitäs virkaa maalaisliittolaisilla miehillä olisi korkeilla paikoilla, ellei heistä olisi apua, kun ajetaan talonpojan asioita», perusteli Kosti Silvola, Turunmaan johtokunnan puheenjohtaja pääministerin öistä herätystä. Apu löytyi hetkeksi.

Kallio oli väkensä käytettävissä, tiedettiin, ja avun tarvitsijoita oli paljon. »Hoidin ihmisten asioita», merkitsi Kyösti Kallio usein päiväkirjaansa aina presidentinvaalinsa kynnykselle saakka.

Kallion asema maalaisliiton puolue-elimissä pysyi samoin vahvana, joskin keskushallituksen asema oli vähemmän tärkeä kuin eduskuntaryhmän. P. V. Heikkinen jatkoi puheenjohtajana, mutta todellinen puoluejohtaja oli Kallio, joka kuului koko ajan keskushallitukseen ja sen työvaliokuntaan. Kallio oli puoluekokousten pääpuhuja ja hänet kutsuttiin alituiseen puolueen suurempiin tilaisuuksiin kaikkialle maahan. Varsin usein Kallio noudatti kutsuja.

Esimerkiksi vuonna 1934 hän puhui puolueen tilaisuuksissa ainakin Parikkalassa, Alavudella, Vehkalahdella, Loimaalla, Kiukaisissa, Leppävirralla, Kemissä ja Torniossa, Viipurin läänin Pyhäjärvellä, Tyrväällä ja Eurassa, Oulussa ja Pudasjärvellä, Nivalassa ja sen lähiseudulla sekä Helsingissä. Seuraavana vuonna hän puhui Haapajärvellä, Imatralla, Karstulassa, Lappeella, Laitilassa, Turengissa ja Tervakoskella, Oulun läänin Pyhjärvellä, Ikaalisissa ja Kankaanpäässä, Nivalassa ja Helsingissä. Runsas matkustaminen väsytti väliin vanhenevaa poliitikkoa ja hän valitteli joutuvansa »keppuroimaan» makuuvaunuissa pitkiä matkoja, mutta paljon hän jaksoi ja viitsi. Vaalikaudella 1933-1936 runsas liikkuminen olikin hyvin tarpeen, koska vaalikauden alkuaikoina maalaisliittoa ja varsinkin Kalliota kohtaan tunnettiin monenlaisia epäluuloja.

Henkilökohtaisesti hänen oli helpompi oikoa väärinkäsityksiä ja suoranaisia valheitakin kuin kirjoituksin tai muiden välityksellä. »Ilman työtä eivät joukot pysy koossa tällä villityksen ajalla», perusteli Kallio epämukavuuksiin alistumistaan.

Aseman vahvistumisesta huolimatta Kallio koki yhä myös ankaraa vastustusta. Eduskuntaryhmässä käydyissä äänestyksissä hän oli useimmiten voittaneella puolella, mutta ei aina. Puolustuskysymys synnytti maalaisliitossa melkoista eripuraa. Varsinkin yliopiston kielikysymys, jota varten kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät, joilla maalaisliittolaiset ja eräät muut aitosuomalaiset ryhtyivät jarrutuspuheisiin, kärjistivät Kallion ja ryhmän radikaalimman aitosuomalaisen laidan suhteita, Kallio kun puhemiehenä toimi näiden toiveista välittämättä ja joudutti asian käsittelyä. Myös suhtautuminen Kivimäen hallitukseen vaihteli, koska Kallio oli vähemmän innokas kuin eräät muut hallitusta kaatamaan.

Vuoden 1935 alussa eduskuntaryhmässä ilmeni suorastaan pyrkimystä syrjäyttää Kallio puhemiehen paikalta ja yleisemminkin.

Vuoden 1935 ylimääräisille valtiopäiville järjestäytymiskokouksessa ryhmässä keskusteltiin Kallioon lehdistössä ja muualla kohdistuneesta arvostelusta. Tuolloin asetuttiin yksimielisesti kannattamaan Kalliolle jatkoa puhemiehenä.

Kun sen sijaan ryhmä järjestäytyi kolmisen viikkoa myöhemmin varsinaisia valtiopäiviä varten ja puhemiesehdokkaista keskusteltiin, Kalliota arvosteltiin ankarasti.

Alpo Luostarinen ehdotti Kalliolle »vapautusta» ja tilalle valittavaksi Lahdensuon, koska »Kallio palvelee muita paremmin kuin omiaan». Juho Koivisto yhtyi Luostariseen viitaten Kallion menettelyyn ylimääräisten valtiopäivien jarrutuskeskusteluissa ja yöistuntojen jatkamiseen. Taavi Vilhula oli samaa mieltä ja valitti, ettei Kallioon »voida oikein luottaa» ja että Kallio oli ollut »vaikeina aikoina pyrkimyksiämme vastaan». Vilhula valitti lisäksi, että puolue oli menettänyt vaaleissa ääniä, »ja siinä on varmasti Kallion syytä».

Myös monet Kallion puhemiesehdokkuutta kannattaneet myönsivät kritiikin ainakin osittain oikeutetuksi. Kallion kannattajat olivat kuitenkin selvänä enemmistönä: hänen ansionsa todettiin ylivertaisen suuriksi muihin nähden. Lopulta ehdotus Kalliosta luopumisesta vedettiin takaisin ja ryhmä ehdotti häntä jälleen muodollisen yksimielisesti puhemieheksi. Juhani Leppälä totesi kuitenkin käydyn keskustelun hyödylliseksi, koska »oppositiota oli Kalliota vastaan jo menneiltä ajoilta, eikä siitä päästä», ja ehdotti keskustelun saattamista Kallion tietoon — Kallio itse ei osallistunut tuohon ryhmäkokoukseen.

Kallio sai luonnollisesti ryhmätoveriensa mielialat tietoonsa, eivätkä ne hänelle yllätyksenä tulleet. Hän tunsi omansa ja nämä hänet.

Kallion ja hänen puoluetoveriensa suhteille oli epäilemättä eduksi Sunilan hallituksen vaihtuminen Kivimäen vähemmistöhallitukseksi. Svinhufvud ei antanut hallituksen äänin 7-6 päättämää maalaisliiton eduskuntaryhmän laatiman pulaohjelman pohjalta tehtyä esitystä koron säännöstelemisestä, ja Sunilan hallitus erosi 7.12.1932. Viikon kuluttua Svinhufvud nimitti edistyspuoluelaisen T. M. Kivimäen hallituksen, johon kuului jäseniä kaikista porvarillisista puolueista kuitenkin siten, että vain edistyspuolue (3) ja RKP (2) olivat parlamentaarisesti hallituksen kannattajia muiden puolueiden salliessa jäsentensä osanoton vain ammattiministereinä (7).

Maalaisliitolle uusi tilanne oli vaikein. Sunilan toinen hallitus oli ollut maalaisliittolaisenemmistöinen. Se kaadettiin varsin erikoisella tavalla, presidentin epäluottamuslauseeseen. Samalla ratkaisu merkitsi sitä, että maalaisliiton kanta korkokysymyksessäkin tulisi häviämään. Maalaisliitto hyväksyikin vain kahden edustajansa, professori K. T. Jutilan (maatalousministeri) ja filosofian tohtori Eemil Hynnisen (sosiaaliministeri) osallistumisen.

Kivimäen hallitus ei sinänsä ollut epäparlamentaarinen, vaan normaali parlamentaarinen vähemmistöhallitus. Se ymmärrettiin kuitenkin presidentin hallitukseksi. Svinhufvud tuki koko ajan hallitusta, ja tämä tuki piti hallitusta pystyssä, vaikka sitä ahdisteltiin sekä oikealta että vasemmalta. Merkittävää oli myös se, että hallitus ei suinkaan eronnut tai pyytänyt eroa eduskuntavaalien yhteydessä 1933 eikä myöskään 1936, vaikka tuollainen käytäntö oli ennen ollut vakiintunut.

Vaalikautta 1933-1936 voitaneen nimittää parlamentarismin alennuksen ajaksi, samaan tapaan kuin edellistäkin, vuoden 1930 vaaleista alkanutta aikaa. Oikeistossa esiintyi varsin laajasti pyrkimyksiä heikentää parlamentarismia tai suorastaan luopua siitä.

Presidentti Svinhufvud pyrki tietoisesti eroon eduskuntahallituksista. Kokoomuksen keskeinen poliitikko Edvin Linkomies halusi »persoonallisuuksien vaikutusvallan lisäämistä» ja hallitusten saattamista sen vuoksi riippuvaisiksi vain presidentistä. Ajatus korporatiivisesta talousneuvostosta, jota Kivimäen hallitus esitti, kuuluu samaan virtaukseen. Svinhufvud otti »kustaviaaniseen tyyliin kirjoitetut hallitusmuodon säännökset sellaisinaan», kuten Jaakko Nousiainen ilmaisee.

Kallio oli parlamentaarikko ja parlamentarismin johdonmukainen kannattaja, ja aikaisempiin presidentinhallituksiin, Cajanderin kahteen Ståhlbergin aikana ja Mantereen hallitukseen Relanderin aikana, hän oli suhtautunut jyrkän kielteisesti. Kivimäen hallitukseen hänen asenteensa oli varovaisempi. Maalaisliiton vaalitappio vuonna 1933 ja erityisesti Kallion oma äänikato vaikuttivat sekä puolueeseen että Kallioon ja vähensivät halua pyrkiä aktiivisesti hallitusta kaatamaan ja siten hallitusvastuuseen. Ryhmä vetäytyi kyllä tiukkaan oppositioon ja pommitti hallitusta kyselyillä ja välikysymyksillä —maalaisliitto teki vuoden 1933 aikana kolme välikysymystä — mutta ei vakavissaan pyrkinyt muiden puolueiden kanssa yhteistyössä hallitusta kaatamaan. Vasta vuonna 1935 ja varsinkin vuoden 1936 vaalien jälkeen maalaisliitto ryhtyi tosissaan ahdistamaan hallitusta.

Kallio oli vielä varovaisempi kuin puolueensa, ilmeisesti sekä henkilökohtaisista että asiasyistä. Kallion suhtautumista Kivimäen hallitukseen lievensi se, että hän oli hallituksen politiikkaan tyytyväisempi kuin hänen puolueensa keskimäärin.

Maalaisliiton pulaohjelma, jota Sunilan hallitus esitti, oli Kalliolle osaksi vastenmielinen, sillä se sisälsi Suomen Pankin rahapolitiikan muutosta vaativia inflatorisia osia, joiden viisaudesta Kallio ei ollut vakuuttunut. Vaikka Kallio muodollisesti olikin puolueensa vaatimusten kannalla, hän käytännössä edusti eduskuntaryhmässä aina tasoittelevaa linjaa ja varoitteli mm. turhista välikysymyksistä tai kaatamasta hallitusta ja joutumasta itse vastuuseen. Syyskuussa 1934 hän kirjoitti vaimolleen erään välikysymyskeskustelun yhteydessä, ettei toivoisi hallituksen kaatuvan.

Alkuvuodesta 1934 maalaisliitto ja hallitus olivat vastakkain frangilainan tappioiden korvaamisesta viljelijöille, ja myös hallituksen kaatamisyritystä väläyteltiin. Kallio katsoi, että oli »hyvä ehkä hermostuttaa hallitusta, jonka tulee tietää, mitä me tahdomme», mutta halusi asiaa kysyttävän vain epävirallisesti.

Toinen erimielisyys koski erityisen talousneuvoston asettamista, josta hallitus teki vuoden 1933 valtiopäiville esityksen. Maalaisliitto asettui jyrkän kielteiselle kannalle, ja yritys kaatui. Siinäkin Kallio rauhoitteli jyrkimpiä vastustaen välikysymyksen esittämistä. Keväällä 1934 kiisteltiin Saksan kanssa tehtävästä kauppasopimuksesta, jota toiset pitivät maatalouden kannalta täysin mahdottomana.

Kallio arvosteli sopimusta, mutta piti sitä sentään hyväksyttävänä ja sai enemmistön puolelleen, vaikkakin »katkerin mielin».

Samaan aikaan jyrkempi aitosuomalaissiipi halusi tehdä välikysymyksen kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston uudistamisesta.

Kallio huomautti professori V. A. Heiskaselle, välikysymystä ehdottaneelle, ettei parlamentarismilla saa leikkiä, ja ryhmä päätti tyytyä kyselyyn välikysymyksen sijasta. Myös yliopiston kielikysymyksessä Kallio oli ryhmäänsä maltillisempi ja ymmärsi hallituksen sovittelulinjaa, vaikka olikin aitosuomalainen. Ryhmä päätti marraskuussa 1934 olla tekemättä välikysymyst1. Tammikuussa 1935 Kallio — vaikka närkästyikin suuresti ylimääräisten valtiopäivien koollekutsumisesta — sai läpi kantansa, jonka mukaan maalaisliiton ryhmä ei vaatisi asian laillisuuden tutkituttamista perustuslakivaliokunnassa. Helmikuussa 1935 Kallio kuului enemmistöön, joka äänin 19-14 hylkäsi ehdotuksen välikysymyksen tekemisestä metsätyöpalkoista. Vielä syksyllä 1935 hän suhtautui varauksellisesti välikysymyksen tekemiseen puolustusvoimain perushankinnoista, joskaan ei halunnut vastustaa enemmistön päätöstä tehdä välikysymys.

Erityisen tiukasti maalaisliiton ryhmässä väiteltiin suhtautumisesta Kivimäen hallitukseen helmikuussa 1936, jolloin RKP:n ministerit erosivat hallituksesta yliopiston kielikiistan vuoksi ja Kivimäki tarjosi maalaisliitolle lisää hallituspaikkoja. Ryhmän valtuuskunta katsoi, että tarjoukseen oli syytä suhtautua vakavasti sekä että maalaisliiton parlamentaarisena puolueena pitäisi olla periaatteessa myönteisellä kannalla. Se esitti kuitenkin Kivimäelle 10-kohtaisen ehtoluettelon, jonka muutama kohta olisi oletettavasti mahdoton. Eduskuntaryhmässä esiintyi kolmenlaista mielialaa.

Taavi Vilhula, Kalle Kämäräinen, Matti Pitkänen ja Viljo Venho vastustivat jyrkästi hallitukseen menoa. Muutamat taas katsoivat, että vastaus voisi olla myönteinen, koska nämä ehdot eivät tulisi hyväksytyiksi. Kallio oli hallitukseen menolle myönteisin, ja hänen esityksestään joitakin ehtoja lievennettiinkin, ei tosin niin paljon kuin hän olisi tahtonut. Kallio totesi olevansa reaalipoliitikko ja varoitti asettamasta ehtoja sellaisiksi, ettei Kivimäki niitä hyväksyisi, koska se saattaisi viedä puolueen hallitusvastuuseen. Kivimäen hallituksen eroa ei pitänyt vaatia heti enempää kuin ennakolta vaalien jälkeenkään, hän katsoi, ja sai enemmistön puolelleen. Tyko Reinikka ja johtaja V. A. Arola astuivat maalaisliiton edustajina hallitukseen, ja puolue sai silti pysyä varsinaisen hallitusvastuun ulkopuolella, vaaleja odotellen. Äänestyksissä Kallion kanta voitti hallitukseen menon periaatteessa 30-5, hallituksen täydentämisen ilman että sitä vaadittaisiin eroamaan 21-13 sekä lievemmässä sanamuodossa yliopiston kieliasian 23-11.

Kallio näki oppositioasemassa paljon myönteistäkin. Hänen mielestään kannatti antaa ajan kulua ja olla kiirehtimättä hallitusvastuuseen, ja tälle kannalleen Kallio sai useimmiten selvän enemmistön.

Pahinta olisi luoda hallituskriisi, jota ei kyettäisi selvittämään, mikä puolestaan johtaisi eduskunnan hajotukseen ja uusiin vaaleihin — niihin hän suhtautui vanhastaan kielteisesti.

Tilanne muuttui, kun vaalit normaalina ajankohtana kesällä 1936 pidettiin.

Kyösti Kallion viimeiset eduskuntavaalit

Kallio oli pohtinut vuoden 1933 eduskuntavaalien alla vakavasti, lähtisikö hän lainkaan mukaan, eikä ehdokkaaksi pääsykään ollut itsestään selvyys. Tässä suhteessa vuoden 1936 vaalit olivat helpommat. Suurin kiihko hänen nimensä ympärillä oli jo hälvennyt, ja hänen vahvat ansionsa pääsivät jälleen oikeuksiinsa. Viidensiintoista eduskuntavaaleihinsa Kallio lähti miettimättä poisjääntiä.

Nyt ei myöskään ilmennyt samanlaisia vaikeuksia ehdokkaaksi pääsemisessä kuin edellisellä kerralla. Piirikokous, joka asetti ehdokkaat, oli »merkillinen siitä, että sinua ei haukuttu yhtään eikä väitetty vastaan ehdokkaaksi asetettaessa», luonnehti Heikki Kivimäki kokousta langolleen Kalliolle, joka ei itse päässyt mukaan.

Valtakunnallisesti vaalit eivät olleet maalaisliitolle sen menestyksellisemmät kuin edellisetkään, eikä tappiota kyetty paikkaamaan.

Puolueen kokonaisäänimäärä kohosi kyllä, mutta kun äänestysprosenttikin kohosi, laski ääniosuus vielä 0,2 prosenttiyksiköllä.

Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä maalaisliiton äänimäärä sen sijaan selvästi nousi, joskaan ei lähellekään vuoden 1930 tulosta. Aänimäärä vaalipiirissä lisääntyi kuitenkin 3 000:I1a eli lähes 4 prosenttiyksiköllä. Luottamus oli alkanut palautua.

Kallion vaalikampanja oli vuonna 1936 vähäisempi kuin edellisissä vaaleissa, mutta ainakin 14 tilaisuudessa hän kuitenkin oli puhumassa. Niistä kaksi oli Nivalassa (kirkonkylän nuorisoseuralla, Sarjankylässä) ja lähikunnissa hän esiintyi Ylivieskassa, Reisjärvellä, Haapajärvellä, Haapavedellä, Piippolassa, Oulaisissa ja Paavolassa sekä kauempana Muhoksella ja Utajärvellä.

Puhetilaisuuksissa kävi väkeä runsaasti. Nivalan nuorisoseuralla oli maalaisliiton vaalijuhlassa 14.6. Kalliota ja Nurmesniemeä kuuntelemassa noin 400 henkeä. Seuraavana sunnuntaina 21.6. oli Haapajärven suojeluskuntatalolla Kalliolla noin 350 ja Reisjärvellä samana päivänä kolmisensataa kuulijaa. Viimeisenä viikonvaihteena ennen vaaleja pidetyissä tilaisuuksissa oli vielä enemmän väkeä: Oulaisissa, Haapavedellä ja Piippolassa oli Kalliota ja hänen kanssaan esiintynyttä kruununvouti Pentti Kiiskistä kuulemassa viitisensataa henkeä kussakin, niin että avarat nuorisoseurantalot kävivät ahtaiksi.

Kalliota mainostettiin Liitossa selvästi enemmän kuin muita maalaisliiton ehdokkaita. Oli luonnollista, että hänet esiteltiin vanhana ja ansioituneena valtiomiehenä, muita päätään pitempänä, jonka valinnan varmistaminen olisi vaalipiirin ja etenkin Kalajokilaakson kunnia-asia. »Kyösti Kallion valitseminen on ensi sijassa hänen kotiseutunsa, Kalajokilaakson velvollisuus, mutta muuallakaan ei saa unohtaa sitä, ettei Kyösti Kalliokaan äänittä voi tulla valituksi», kirjoitettiin Liitossa ja muistutettiin, että »luottamus Kalajokilaakson ääniin, joista osa menee paikallisehdokkaille, on arveluttavaa hyväuskoisuutta». Kyösti Kallio pitäisi tällä kertaa valita suurimmalla äänimäärällä eduskuntaan, kehoteltiin valitsijoita.

Vaalipäivän aamuna julkaistiin Liitossa vielä »maaseudun valistusväen» kehotus, jolla suositeltiin nuorisoseura- ja raittiusväelle äänten antamista oman aatesuuntien edustajille ja kasvateille siten, että »vanhempi maalaisväestö» äänestäisi Kyösti Kalliota ja nuorempi nuorisoseura-, raittius- ja valistusväki Juho Kaakista.

Kaikkiin eivät kehottelut tietysti tehonneet, vaan Kansanpuolueen ehdokkaat kävivät tuttuun tapaan kovaan hyökkäykseen Kalliota vastaan. Nivalalaisen Yrjö Hautalan kanssa, joka menetti vaaleissa paikkansa, Kallio kävi Liitossa polemiikkiakin.

Kallion menestys oli nyt tyydyttävä. Äänimäärä nousi edellisistä vaaleista tuhannella, 2 003:sta 3 006:een, jotka riittivät kirkkaasti läpimenoon. Nyt hän oli omassa vaaliliitossa kolmas Janhosen ja Kiviojan jälkeen. Ääniero kuudentena eli viimeisenä valittuun Arhamaan (entinen Arffman) oli runsaat 700 ääntä. Vetoomukset maakunnan väkeen olivat kyllä siinä mielessä tarpeen, että Kalajokilaakson äänet eivät Kalliolle olisi nytkään riittäneet. Hänen äänimääränsä nousivat kyllä kauttaaltaan, mutta paljon oli yhä niitä, jotka panivat toivonsa toisiin. Kansanpuolueen asema oli yhä luja.

Nivalassakin maalaisliitto sai vain yhden äänen enemmän kuin kilpailijansa. Yhä oli monia kyliä, joissa Kansanpuolue oli ylivoimaisesti vahvempi kuin maalaisliitto, esimerkiksi Välikylällä ja Karvoskylällä runsaasti kaksinkertaisesti. Luottamus Kallioon oli palautumassa, mutta se oli palautunut vasta osaksi. Hän sai ääniä kautta koko vaalipiirin. Nivalasta kertyi 588, Ylivieskasta 307 ääntä, ja muita yli sadan äänen kuntia olivat Oulainen, Paavola, Reisjärvi, Haapajärvi, Haapavesi ja Oulu. Laajat puhekierrokset olivat olleet tarpeen.

Heinäkuun lopulla Kallio päätti kesälomansa ja palasi Helsinkiin pankkivirkaansa hoitamaan. »Toimitin ihmisten asioita», hän merkitsi 30.7. kohdalle muistikirjaansa. Poliitikon työ jatkui tuttuun tapaan.

Uudet voimat, uudet näkymät

Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa tapahtui verraten pieniä muutoksia. Hallituksen ainoa virallinen tukija, edistys, kärsi tappion ja menetti vähistä paikoistaan neljä kutistuen seitsemän kansanedustajan pikkuryhmäksi. Vaalien ainoa varsinainen voittaja oli SDP, joka sai viisi lisäpaikkaa ja sai siten 83 paikkaa, millä se oli ylivoimaisesti eduskunnan suurin puolue. Maalaisliitto pysyi 53 paikassa, RKP 21:ssä ja IKL 14:ssä. Kokoomus sai kyllä kaksi lisäpaikkaa, mutta silti kokonaistulos, 20 paikkaa, oli puolueelle raskas pettymys. Pienviljelijäpuolueet menettivät viidestä paikastaan kolme; jäljellä olevista kahdesta toisen sai nivalalainen Heikki Niskanen.

Vaalituloksesta ei sinänsä ollut tehtävissä johtopäätöksiä hallituskysymyksen ratkaisusta. Edistyspuolueen tappio oli tietysti hallituksenkin tappio, mutta vakavampaa Kivimäen hallituksen tulevaisuudelle oli SDP:n voitto ja sen myötä vahvistunut pyrkimys murtautua pitkällisestä oppositiosta ulos avaamalla uudenlainen yhteistyö maalaisliiton kanssa. Kivimäki ilmoitti heti vaalien jälkeen, että hallituksen kohtalo olisi eduskunnan käsissä ja ettei hän aikonut erota, koska ei halunnut antaa aihetta käsitykseen, että vaalit aina edellyttäisivät hallituksen eroamista. Hallitus istuisi siihen saakka, kunnes eduskunta nimenomaisesti ilmoittaisi sille epäluottamuksensa.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä piti ensimmäisen kokouksensa vaalien jälkeen 31.8.1936. Ryhmä nimesi yksimielisesti Kallion ehdokkaakseen eduskunnan puhemieheksi, ja hänet valittiin seuraavana päivänä heti ensimmäisellä kierroksella 159 äänellä.

Samana päivänä järjestäytyi maalaisliiton uusi eduskuntaryhmä. Niukkanen oli tehnyt komean paluun eduskuntaan, ja nyt hänet valittiin suurella enemmistöllä (41 ääntä Kalliokosken 8:aa vastaan) ryhmän puheenjohtajaksi. Kalliokoskesta tuli ensimmäinen varapuheenjohtaja selvin numeroin (41 ääntä), toiseksi varapuheenjohtajaksi valittiin Vesterinen niukemmin (21 ääntä). Ryhmän valtuuskuntaan valittiin edustajat Pilppula, Heikkinen, Kekkonen, Leppälä, Hannula, Venho ja Kukkonen. Ryhmän sihteeriksi tuli Janne Koivuranta.

Uusi voima Kekkonen nousi heti merkittäviin asemiin. Ryhmän sihteeriksi häntä ehdotettiin, mutta siihen tuli Koivuranta lopulta yksimielisesti; valtuuskunnan vaalissa Kekkonen sai kolmanneksi suurimman äänimäärän.27 Valinnat merkitsivät uusien voimien ja perinteisen »vasemmiston» vahvistumista ryhmän johdossa.

Viimeksi mainittu oli tärkeä seikka sikäli, että uusista yhteistyönäkymistä SDP:n suuntaan oli alettu epävirallisesti keskustella jo ainakin kuukautta aikaisemmin. Maalaisliiton eduskuntaryhmän valinnat lisäsivät toiveita punamultayhteistyön toteutumisesta Ruotsin hallitusratkaisun malliin.

Ajatus punamultayhteistyöstä ei sinänsä ollut enää kesällä 1936 uusi. K. H. Wiik kirjoitti Tannerille elokuussa 1933, eikö Suomessa pitäisi seurata Ruotsin esimerkkiä. Tanner torjui ajatuksen, mutta siihen palattiin lähivuosina jatkuvasti molemmissa puolueissa.

Kansanedustaja Einari Karvetti esitti maalaisliiton ja SDP:n yhteistyötä »kuuden prosentin hallituksen» sijasta Turunmaan pääkirjoituksessa 17.3.1934. Tuolloin kuitenkin ajatus torjuttiin, ryhmän puheenjohtaja Tarkkanen haukkui Karvetin ja mainitsi Kallionkin olleen närkästynyt.29 SDP:n puoluetoimikunnassa yhteistyöstä oli keskusteltu tammikuussa 1935, jolloin K. H. Wiik oli valittanut kuilun maalaisliiton ja SDP:n välillä olevan liian suuren ja toivonut mallin ottamista Ruotsista. Ajatus sai kyllä enemmän vastaväitteitä kuin kannatusta. Tannerin mielestä kokoomuksenkin kanssa olisi saatavissa yhteistoimintaa helpommin kuin maalaisliiton.

Yhtä nihkeän vastaanoton sai Artturi Leinosen Ilkassa nimimerkillä julkaisema, liikemies Frans Kivistön kirjoittama kirjoitussarja Talonpojan ja työläisen yhteisrintama, josta joko vaiettiin tai lausuttiin ihmetystä. Mm. puolueen puheenjohtaja P. V. Heikkinen ihmetteli noin railakkaita kannanottoja ja Kalliokin, vaikka myönsi, ettei tuollaisten ajatusten esittämisestä ollut mitään haittaa, katsoi ettei ajankohta ollut parhaiten valittu.31 Mylly huomauttaa aivan oikein, että merkittävämpää kuin ajankohdan leimaaminen sopimattomaksi oli kuitenkin Kallion sallivaksi muuttunut asenne. Puolueen arvovaltaisimman ja kokeneimman jäsenen kanta oli hyvin ratkaiseva.

Nyt ajatukseen palattiin, ja vakavassa tarkoituksessa. SDP:n puoluetoimikunta teki 3.8.1936 päätöksen aloittaa neuvottelut maalaisliiton kanssa yhteisestä hallituksesta.

Näissä neuvotteluissa SDP oli selvästi aktiivinen osapuoli. Tätä osoittaa sekin, että se teki virallisen päätöksen neuvottelujen avaamisesta kuukautta aikaisemmin kuin maalaisliitto. Maalaisliiton johtomiehistä ne, jotka taipuivat punamulta-ajatuksen kannalle, tiesivät ajatusta laajasti vierastettavan puolueessa.

Alustavia keskusteluja käytiin jo elokuussa, jolloin ainakin Niukkanen oli niissä mukana. Hänen muistikirjaansa ilmaantui SDP:n puoluesihteerin Aleksi Aaltosen nimi ja puhelinnumero, ja Niukkanen ja Aaltonen olivatkin sitten keskeiset hahmot luotaessa maalaisliiton ja SDP:n yhteistyötä, ensiksi tuloksetta syksyllä 1936 ja sitten muuttuneissa oloissa tuloksellisesti 1937.

Niukkanen selosti keskustelujaan ensi kerran laajemmin eduskuntaryhmän valtuuskunnalle 2.9.1936. Tuolloin Niukkanen mainitsi Kivimäen sanoneen hänelle, ettei hallitus eroaisi ilman varsinaista epäluottamuslausetta, ja kertoi itse sanoneensa, ettei maalaisliitto ollut hallituskipeä. Samalla hän mainitsi käyneensä neuvotteluja SDP:n Mauno Pekkalan kanssa. Pekkala oli toivonut yhteistoimintaa maalaisliiton kanssa ja luvannut mm. tukea maatalouskysymyksissä, vaikkei Tanner sitä halunnutkaan. Itse Niukkanen kertoi sanoneensa asiaa uudeksi, jonka vuoksi se vaati paljon valmistelua, »mutta voidaanhan siitä keskustella». Pekkalan mukaan SDP:llä ei olisi halua hallitukseen, mutta jos sen sijaan voitaisiin sopia ohjelmasta, he voisivat kannattaa maalaisliittolaista hallitusta. Samalla hän oli maininnut Niukkaselle, etteivät sosiaalidemokraatit luottaneet »nykyiseen hallitukseen presidentin valitsemisen suhteen» eivätkä luota nykyiseen presidenttiin.

Niukkasen selostuksesta on vaikea päätellä, kuinka paljon kontakteja ja neuvotteluja jo siihen mennessä oli ollut. Pääasia kuitenkin oli, että SDP oli halukas yhteistyöhön hallituksessa, mihin kytkeytyi pyrkimys päästä eroon ensin Kivimäestä ja sitten Svinhufvudista.

Näkymät olivat laajakantoisia.

Maalaisliiton puolelta neuvottelut virallistettiin 10.9., jolloin eduskuntaryhmän valtuuskunta valitsi neuvottelijoiksi ryhmän puheenjohtajat ja sihteerin, siis Niukkasen, Kalliokosken, Vesterisen ja Koivurannan. Matkalle joutuneen Kalliokosken tilalle tuli 18.9. Kekkonen.

Neuvottelut alkoivat nyt sujua myönteisessä hengessä. Ensimmäisessä »virallisessa» tapaamisessa olivat mukana SDP:n puolelta Tanner, Pekkala ja Aaltonen, maalaisliitosta mainitut neljä. Urho Kekkosen muistelmien mukaan »kaikessa olennaisessa havaittiin olevan edellytyksiä yhteistyöhön».

Lähiviikkoina neuvottelijat tapailivat toisiaan tavoitteenaan yhteinen ohjelma, joka soveltuisi joko yhteisen hallituksen ohjelmaksi tai sitten pohjaksi toisenlaiselle yhteistyölle. Näiden neuvottelujen kanssa rinnakkain käytiin keskusteluja myös toisten porvarillisten puolueiden kanssa, mistä ryhmävaltuuskunta teki päätöksen samalla kertaa. Pääpaino oli kuitenkin sosialistien suunnalla.

Sosialistit olivat aktiivisempia, ja he laativat ensin oman muistionsa yhteistyön pohjaksi. Niukkanen luki sen ryhmävaltuuskunnalle 11.9., jolloin valtuuskunta päätti, että samanlainen suunnitelma oli laadittava maalaisliitossa omien tavoitteiden kiteyttämiseksi; tehtävä annettiin Niukkaselle, Kalliokoskelle ja Kekkoselle.

Näiden »promemoria eli ehdotus lähiaikojen toiminta-ohjelmaksi», tavallaan ohjelmaluonnos parlamentaarisen järjestelmän lujittamiseksi oli esillä valtuuskunnassa 16.9., ja se hyväksyttiin pohjaksi neuvotteluille sosialistien kanssa. Seuraavana päivänä Niukkanen saattoi kertoa SDP:n edustajien tutustuneen paperiin ja esittäneen siihen vain joitakin huomautuksia, jotka eivät olleet kovin merkittäviä. Halua yhteistyöhön oli.

Tuossa vaiheessa päätettiin asiasta tiedottaa myös eduskuntaryhmälle, joka ei neuvottelujen yksityiskohtia tuntenut eikä ollut määritellyt kantaansa edes päätavoitteisiin. Leppälä ja Koivuranta olivat haluttomia viemään keskeneräistä asiaa ryhmään, mutta muut katsoivat informaation tarpeelliseksi. Ryhmäkokouksessa 10.9. Niukkanen oli maininnut »olleensa keskusteluissa eri piirien kanssa» esittäessään katsausta poliittiseen tilanteeseen, jonka hän tuolloin katsoi suuntautuvan presidentinvaalikysymykseen, mutta siinä oli kaikki, mikä ryhmälle oli virallisesti kerrottu 38 17.9. sen sijaan »rivikansanedustajat» saivat sanoa sanottavansa.

Niukkanen alusti, ja ryhmä kävi laajan keskustelun suhtautumisestaan maalaisliiton ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Niukkanen alusti luonnollisesti myönteisessä hengessä, mutta sai monia edustajia jyrkästikin vastaansa, mm. Kalliokosken. Puolustajiakin oli, ja heidän joukossaan erottui Kekkonen. Kekkonen katsoi, ettei yhteishallitusta sosialistien kanssa voitaisi muodostaa, mutta sen sijaan pitäisi joko tiivistää yhteistyötä oppositiossa heidän kanssaan tai sitten olisi muodostettava hallitus heidän tuellaan. »Neuvotteluja on myötämielisesti hoidettava», katsoi Kekkonen, joka korosti paikallaanpolkemisen vievän tuhoon.

Neuvottelujen jatkamisen kannalle asettui myös Kallio. Ei ole osoitettavissa, kuinka paljon Kallio tiesi SDP-yhteyksistä ennen syyskuun 17. päivää, mutta ilmeisesti hän on ainakin pääpiirteissään ollut tapahtumista tietoinen. Kallio oli varovainen: oli hyvä harkita edeltäpäin, mitä kulloinkin olisi tehtävä, jos hallituskriisikin tulee, ja kytki käytävät keskustelut presidentinvaaliin. Svinhufvudin 75-vuotisjuhlia valmisteltiin. Tarkoituksena oli »luoda gloria, jolla on muitakin tarkoituksia», Kallio katsoi.

Eduskuntaryhmän päätökseksi tuli väljä asian jättäminen valtuuskunnan perusteellisesti valmistettavaksi. Asiaan päätettiin »tarpeen mukaan» palata.

Neuvottelut jatkuivat ja osapuolten kannat lähenivät toisiaan.

Niukkanen teki tehokasta työtä ja sai sosiaalidemokraateilta melkoisesti myönnytyksiä varoen kuitenkin samalla päästämästä neuvotteluja katkeamaan. Sosialistien ohjelmaehdotus numero 3 luettiin ryhmän valtuuskunnassa 24.9., ja siihen oltiin varsin tyytyväisiä.

Urho Kekkonen, joka oli osallistunut neuvotteluihin, luonnehti myöhemmin saavutettua sopua »ohjelmaperustaksi, joka teki punamultahallituksen muodostamisen sittemmin mahdolliseksi».

Yhteishallituksesta ei kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa ollut kysymys. Niukkanen oli pitänyt päämääränään koko ajan sellaista maalaisliittolaista vähemmistöhallitusta, jota sosialistit tukisivat sovitun ohjelman mukaisesti. Ratkaisuja kiirehti sekin, että Kivimäen hallitus joutui vielä kerran sisäiseen kriisiin. Samassa yhteydessä sosiaalidemokraatit päättivät kaataa sen maalaisliiton avulla.

Kivimäki vaihtuu Kallioon

Maalaisliiton kanssa käytävät neuvottelut sujuivat sosiaalidemokraattien mielestä rohkaisevasti. Aaltonen ja Tanner selostivat niiden etenemistä puoluetoimikunnalle 9.9., jolloin katsottiin sekä ohjelmasta että hallituspohjasta päästyn yksimielisyyteen.

Mikäli Kivimäen hallitus kaadettaisiin, mieluimmin yhteisesti, olisi mahdollista panna kaavailut toteen. Vesterinen ja Kalliokoski kertoivat 18.9. maalaisliiton ryhmävaltuuskunnassa neuvotelleensa Sventon (ent. Sventorzetski) kanssa, ja tämä oli maininnut SDP:n puoluetoimikunnan päättäneen hallituksen kaatamisesta. SDP toivoi hallituksen kaatuvan maalaisliiton välikysymykseen, ja ryhmävaltuuskunta päätti 18.9. antaa Kukkosen ja Kalliokosken tehtäväksi välikysymyksen valmistelun, 24.9. valtuuskunta pyysi eduskuntaryhmältä oikeutta välikysymyksen tekemiseen, joka aiheuttaisi epäluottamuslauseen.

Ryhmäkokous käsitteli 24.9. laajasti hallituskysymystä. Niukkanen totesi valtuuskunnan tulleen siihen tulokseen, että maalaisliitto muodostaisi hallituksen yhteisymmärryksessä sosialistien kanssa. Hän korosti, että neuvottelujen tavoitteena oli ollutkin juuri tämä, ja »sen vuoksi on koitettu lypsää sosialisteista irti mahdollisimman paljon». »Melkoisen paljon» olikin saatu, arvioi Niukkanen, joka kannatti hallitukseen menoa yhteisen ohjelmapaperin pohjalta.

Keskustelu sisälsi jälleen vastakkaisia aineksia. Moni näki yhteistyön ja hallitukseen menon mahdottomana, mutta paljon Niukkasta kannatettiinkin, mm. Kalliokoski oli nyt hänen kannallaan.

Kallio käytti puheenvuoron, jossa asettui entiseen tapaan varovasti myönteiselle kannalle. Kuka hallituksen muodostaa, riippuu siitä, kuinka hallitus kaatuu, hän huomautti. Ohjelmaa hän piti »arkaluontoisena paperina», jossa oli vaikeita kohtia, kuten puolustusmenojen supistaminen, työajan lyhentäminen sekä avara sanonta vientipalkkioista. Asutuslaki sen sijaan olisi hänestä hyväksyttävissä jo kolmen prosentin koron vuoksi. »On tässä positiivistakin», päätti Kallio arvionsa. Useimmat olivat hänen kanssaan samaa mieltä, ja päätökseksi tuli jättää asia edelleen valtuuskunnan hoidettavaksi samaan suuntaan.

Seuraavana päivänä Kivimäen hallitus kaatui. Se sai eduskunnassa epäluottamuslauseen äänin 94-93 valtio- ja maanpetosrangaistusten koventamisesityksestään, josta hallitus oli tehnyt luottamuskysymyksen.

Hallituksen pääkaatajina olivat sosiaalidemokraatit, maalaisliiton välikysymyshanke myöhästyi. Tasavallan pitkäaikaisin hallitus jätti eronpyyntönsä presidentille, joka oli pettynyt — Svinhufvud piti Kivimäkeä myös varteenotettavana seuraajaehdokkaanaan.

»Hallitus meni nurin pieneen risukkoon, rampa voi kompastua vähällä», Kallio kommentoi Kivimäen hallituksen kaatumista.

Muistikirjaansa hän merkitsi lähes neljä vuotta »sosialistien suojaavan käden turvissa» olleen hallituksen kaatuneen.

»Ennenaikainen hallituspula», joksi Niukkanen tilannetta luonnehti, muutti maalaisliiton ja SDP:n keskustelujen sävyn. Niukkanen katsoi, ettei maalaisliiton enää tullut pyrkiä keskusteluihin sosialistien kanssa, vaan että aloite kuului näille, ja muutenkin hän tahtoi ottaa taas etäisyyttä äskeisiin neuvottelukumppaneihin.

Kekkonen hangotteli vastaan, ettei valmiiksi neuvotellusta pohjasta pitänyt luopua eikä »menestys saa tehdä ylpeäksi», mutta toiset olivat eri mieltä. Niukkanen arveli Svinhufvudin pyrkivän oikeistohallitukseen, jossa mukana olisivat maalaisliitto ja kokoomus, mutta katsoi ettei presidentinvaalien vuoksi tähän pitäisi suostua.

Maalaisliitto ei haluaisi Svinhufvudin jatkoa, ja puolue hajoaisi, mikäli Svinhufvudin kannalle mentäisiin. Niukkasen mielestä oli siis pyrittävä maalaisliittolaiseen hallitukseen. Päätökseksi tuli, että neuvotteluja kyllä jatkettiin sosialistien kanssa, mutta kun presidentti tiedusteli puolueen mielipidettä, häntä oli »kehotettava kääntymään sosialistien puoleen — jotta maalaisliitto saisi hallituksen muodostettavakseen».

Kallio kirjoitti muistikirjaansa, ilmeisesti sen jälkeen kun ratkaisut oli tehty, oman näkemyksensä hallitusvaihdon vaiheista. »Oli luonnollista, että parlamentaarisen käytännön mukaan uuden hallituksen muodostaminen olisi pitänyt antaa sosiaalidemokraateille, mutta presidentti ei siihen suostunut. Sosialistit olisivat olleet valmiit porvariston kanssa yhdessäkin muodostamaan hallituksen, mutta tähänkään ei presidentti suostunut. Hän oli mm. Cajanderille sanonut, ettei hän suostu kansanrintamahallitukseen.» Ja tehtävän sai Kallio. Itse hän kuvasi prosessia lyhyesti: »Näissä oloissa kehotti hän minua muodostamaan hallituksen, jossa olisi jäseniä kaikista porvarillisista puolueista.»

Nämä 26. — 30.9.1936 välisen ajan tapahtumat olivat Kyösti Kallion poliittiselle tulevaisuudelle ratkaisevat.

Torjumalla sosiaalidemokraatit hallituksesta vieläpä varsin nöyryyttävällä tavalla Svinhufvud mitätöi mahdollisuutensa tulla valituksi uudelleen tasavallan presidentiksi.

Svinhufvud olisi halunnut oikeistopainotteista porvarillista enemmistöhallitusta. Niukkanen, joka kävi maalaisliiton edustajana presidentin luona 28.9., torjui kuitenkin selvästi maalaisliiton tulon »pienenä osakkaana» mukaan tai ylipäänsä osallistumisen kokoomuslaisen johtamaan hallitukseen. Pääministerin paikka kuului maalaisliitolle. Kun Svinhufvud oli tiedustellut Niukkasen kantaa Pehkosen ehdokkuuteen, oli tämä suhtautunut siihen epäillen, koska Pehkonen oli ollut kauan syrjässä ja todennut, että maalaisliitossa nähtäisiin hallituksen muodostajana mieluummin Kallio.

Svinhufvud puhui samassa yhteydessä myös presidentinvaalista ja siitä, että häntä oli pyydetty asettumaan uudelleen ehdolle. Tavatessaan samana päivänä SDP:n neuvottelijat, nämä olivat olleet Niukkasen mukaan »tuohduksissaan».

Tannerin ja hänen toveriensa tuohtumisen aihe oli se, että presidentti oli ehtinyt ensin hyväksyä ja sitten hylätä SDP:n osallistumisen hallitukseen. Mitä Svinhufvudin ja Tannerin välillä tapahtui, ei ole yksityiskohdittain selvitetty, mutta he olivat ehtineet jo sopia hallituskysymyksestä, ja samassa yhteydessä oli puhuttu — Svinhufvudin aloitteesta Niukkasen mukaan — myös presidentinvaalista ja hänen uudelleenvalinnastaan.

Tuntia myöhemmin presidentti oli soittanut Tannerille Elantoon ja ilmoittanut päättäneensä sittenkin niin, ettei sosialisteja tulisi hänen presidenttikaudellaan hallitukseen.Toimeksiannon sai Kallio porvarilliselta pohjalta.

Tannerin tuohtumusta lisäsi epäilemättä sekin, että Niukkanen torjui samana päivänä, 28.9. käydyssä lyhyessä neuvottelussa maalaisliiton ja SDP:n yhteisen hallituksen niissä oloissa. SDP:Ile paras käytettävissä oleva vaihtoehto olisi tukea Kallion hallitusta, joka olisi niin vähän oikeistolainen kuin suinkin.

Kalliota vastaan SDP:n neuvottelijoilla ei ollut mitään. Kun eronneen hallituksen ministeri Reinikka tuli vielä Niukkasen ja sosialistien neuvonpidon jatkuessa presidentin »lähettinä» tiedustelemaan Kallion suostumusta tehtävään, saattoi Niukkanen ilmoittaa luulevansa Kallion suostuvan. Maalaisliiton ja RKP:n sopeutumista »linnarauhaan» hän epäili, mutta muuten oli Kallion hanke lähdössä liikkeelle. Asiat olivat sujuneet juuri kuten Niukkanen oli suunnitellutkin.

Eduskuntaryhmän valtuuskunta keskusteli laajasti myös hallituksen pohjasta. Svinhufvud toivoi hallitukseen yhtä ruotsalaista, »tarpeeksi kokoomuslaisia ja edistysmielisiä» ja seitsemää maalaisliittolaista.

Kokoomuksen parlamentaarista osallistumista useimmat eivät pitäneet hyvänä, eikä Kekkonen olisi ottanut mukaan ruotsalaisia lainkaan. Hän oli muuten asiain tilaan tyytyväinen, kun parlamentarismi oli vähitellen voittamassa. Niukkanen taas katsoi, että kokoomusta oli nyt kohdeltava samalla tavalla kuin se oli kohdellut edellisessä hallituksessa maalaisliittoa, ottamalla ottopoikia. Kallion pitäisi valmistella ohjelma kiireesti, ja seuraavana päivänä päätettiin pitää eduskuntaryhmän ja keskushallituksen kokoukset.

Kallio ei ollut itse mainitussa ryhmävaltuuskunnan kokouksessa läsnä. Häntä oli tietysti informoitu asiain kehityksestä. Muut valmistelivat pitkälle hänen neljännen hallituksensa synnyn, mutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan.

Kallio oli seuraavana aamuna Svinhufvudin luona. Presidentti esitti kaikkien porvarillisten puolueiden pohjaa, johon Kallio vastasi, että oli vaikea saada aikaan sellaista ohjelmaa, joka kelpaisi tuolle pohjalle.
Svinhufvud puolestaan ilmoitti vastustavansa jyrkästi hallitusta, jossa olisi »vaikka nimeksikin sosialisteja». Kallion mukaan taas hallitukseen, jonka ohjelmaa sosialistit voisivat kannattaa, ei voisi ottaa kokoomuslaisia. Presidentti ja puhemies erosivat epätietoisina,lopnllista päätöstä tekemättä.

Eduskuntaryhmä siirsi asian käsittelyn myöhemmin kokoontuvalle lisätylle keskushallitukselle.

Lisätty keskushallitus oli asiain kulkuun tyytyväinen. Kallio toivoi kokoukselta mahdollisimman vapaita käsiä pitäen avoinna myös mahdollisuutta porvarilliseen enemmistöhallitukseen, jota presidentti oli toivonut. Kekkonen puolestaan ehdotti, että keskushallitus päättäisi »mahdollisesti yksimielisesti tukea eduskunnan puhemiestä hänen koettaessaan muodostaa maalaisliittojohtoisen keskustahallituksen». Kumpikin sai tukea, Kallio varsinkin Tarkkaselta, joka toivoi Kalliolle annettavan »joka suhteessa vapaat kädet», kun taas useimmissa puheenvuoroissa yhdyttiin Kekkoseen.

Varsinaista päätöstä ei tehty, mikä aiheutti sittemmin eduskuntaryhmässä vähän tulkintavaikeuksiakin. Pääasia kuitenkin oli, että lisätty keskushallitus hyväksyi porvarillisen hallituksen muodostamisen Kallion johdolla. »Olimme asiasta yksimielisiä ja pyysivät he minun ryhtymään asiaan», tiivisti Kallio kokouksen hengen. Hän suostui ja sai saman tien presidentiltä tehtävän.

Hallitusneuvottelut veivät vielä viikon. Kallio laati ripeästi ohjelmaluonnoksen ja esitti sen eduskuntaryhmille, myös sosiaalidemokraateille.

Sitä ennen hän esitti ohjelmaluonnoksensa presidentille, joka piti sitä hyvänä lukuun ottamatta koron alentamista koskevaa kohtaa. Henkilöistä presidentti mainitsi kokoomuslaisen Arvi Oksalan, jonka tuloa edelleen puolustusministeriksi hän piti suotavana. Ruotsalaisten kanssa Svinhufvud oli neuvotellut kompromissin yliopiston kieliasiassa.

Ohjelmaluonnos sai vaihtelevan vastaanoton. Edistyspuolue hyväksyi ohjelman oikean laitansa — Kivimäki ja Mantere — vastustuksesta huolimatta. Kokoomus kaipasi selvennyksiä maanpuolustuskohtaan ja vaati kolmea salkkua, mihin taas Kallio ei suostunut, ja puolue päätyi tulemaan mukaan vain kahdella ammattiministerillä.

RKP asetti suostumuksensa ehdoksi yliopistokysymyksen jättämisen ohjelmasta kokonaan pois, mihin Kallio ei tietysti voinut suostua, ja RKP jäi hallituksen ulkopuolelle. Sosiaalidemokraatit ilmoittivat, ettei ohjelma heitä kaikin osin tyydyttänyt ja he jäisivät hallituksen ulkopuolelle, mutta lupasivat suhtautua hallitukseen asiallisesti.

Verraten tiukka keskustelu käytiin myös maalaisliiton eduskuntaryhmässä 2.10., jolloin Kallio oli paikalla. Kallio selosti presidentin kanssa käymiään kekusteluja ja jätti ratkaisun ryhmän varaan, mutta suositteli joustavuutta Oksalan asiassa kokoomuksen ja yliopistoasiassa RKP:n suuntaan. Ryhmän valtuuskunta hyväksyi ohjelman pientä kappaletta lukuun ottamatta, ja Kallio myöntyi heti muutokseen. Laajassa keskustelussa hän sai vankkaa tukea Niukkaselta, joka puolsi samalla tavalla kuin Kalliokin joustavuutta ja vakuutteli hallituksen kyllä ajavan myös sellaisia maalaisliitolle läheisiä asioita, joita ei ohjelmassa ollut erikseen mainittukaan.

Kuusi puheenvuoroa käytettiin hallitushanketta vastaan, ja vastustus kiteytyi kokoomuslaiseen Oksalaan. Painokkaammin vastusti Taavi Vilhula, joka katsoi, että mikäli nyt lähdettäisiin hallitukseen »kokoomuksen painostuksesta», maalaisliitto häviäisi presidentinvaalissa. Leppälä myönsi kyllä ohjelman hyväksi, mutta valitti, ettei se ollut »talonpojan ja työläisen yhteistyötä» ja että lähellä ollut yhteistyömahdollisuus oli karkotettu kauas. Hallitukseen menon puolesta taas käytettiin 20 puheenvuoroa, joten vahva enemmistö oli sitä mieltä, ettei Kallion hankkeen pitänyt antaa raueta. Ryhmä myönsi Kalliolle »oikeuden harkintansa mukaan jatkaa neuvotteluja».

Samana päivänä 2.10. Kallio laati ministerilistansa, jolla oli yhdeksän maalaisliittolaista, kaksi edistyspuoluelaista ja kaksi kokoomuslaista ammattiministereinä. Tulos ei tyydyttänyt Svinhufvudia, joka moitti Kalliota kolmannen kokoomuslaisen poisjättämisestä, RKP:n hylkäämisestä ja eräistä heikoista ministeriehdokkaista.

Kallio ei kuitenkaan suostunut perääntymään ja piti kiinni ryhmän yhtenäisyyden nimissä myös Vesterisestä, jonka Svinhufvud olisi pudottanut pois. Presidentti olisi halunnut vielä harkita asiaa, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Niinpä Kallio ja Svinhufvud sopivat Kallion ehdotuksesta lehtiin annettavasta sanamuodosta, joka kertoisi Kallion esittäneen presidentille hallituslistansa.

Seuraavan päivän, 4.10., sanomalehdet »hyökkäilivät presidenttiä vastaan», kirjoitti Kallio tarkoittaen niitä moitteita, joita lehdissä esitettiin hallituskysymyksen lykkäännyttyä jälleen. Tosiasia oli, että Svinhufvud oli pakkotilanteessa. Niukkanen kävi presidentin kutsusta tämän luona 4.10. kello 12, ja tunnin kuluttua Svinhufvud soitti Kalliolle päätöksen tehneenä. Kallio merkitsi keskustelun muistikirjaansa näin:

»Päivää, päivää. Tämä on Svinhufvud. Olen harkinnut sitä ehdotustasi ja kyllä minä hyväksyn sen semmoisenaan. — Siis asia on selvä, kysyin. Milloin jätän virallisesti listani?

— S: Sovitaan, että jätät tiistaina, sillä silloin on Sunilan hautajaiset, ettei sopisi hallituksen muuttopäiväksi, mutta keskiviikkona 7. päivänä voimme sen tehdä. Sovi Kivimäen kanssa vain ajasta.»

Sunilan hautajaisiin 6.10. osallistui tasavallan korkein johto. Kyösti Kallio oli mukana saattamassa kilpailijaansa tämän viimeisellä matkalla. Seuraavana päivänä 7.10. Svinhufvud nimitti Kallion neljännen hallituksen pääministerin ehdottamalta pohjalta.

»Kun presidentti oli väkikartun vedossa hallituksen pohjasta joutunut tappiolle, niin oli hän tietysti pahoillaan, mutta osoitti suuren miehen kohteliaisuutta», luonnehti Kallio ratkaisua, jonka merkitys hänen tulevaisuudelleen oli mitä suurin.

Edvin Linkomies syyttää muistelmissaan Kalliota Svinhufvudin pettämisestä ja katsoo tämän pitäneen mielessään tulevaa presidentinvaalia. Linkomiehen moitteet Kallion neuvottelutavoista ovat joka tapauksessa aiheettomia, ja vaikka hän olisi presidentinvaalia ajatellutkin, hän kyllä pyrki noudattamaan Svinhufvudin tahtoa niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Se vain ei enää noissa oloissa kovin pitkälle ollut mahdollista.

Svinhufvud joutui todellakin perääntymään monessa asiassa ja sai silti vahvaa kritiikkiä monesta suunnasta, eniten tietysti sosiaalidemokraateilta.

Ulkoministeri Holsti henkilönä ei ollut hänelle lainkaan mieleen, mutta Kallio ei luopunut Holstista nyt, niin kuin oli joskus ennen joutunut luopumaan. Myös oikeiston vähäinen osuus harmitti presidenttiä. Sosiaalidemokraatit arvostelivat presidenttiä voimakkaasti, koska aivan oikein katsottiin hänen henkilökohtaisesti estäneen puolueen tulon hallitusvastuuseen. Asiasta kehkeytyi myös valtio-opillista väittelyä, johon presidentti itsekin osallistui.

Kallio jäi kritiikistä sivuun, vaikka hänkin oli suhtautunut hyvin pidättyvästi sosialistien osallistumiseen hallitukseensa. Vaikka neuvotteluihin olikin suhtauduttu varovan myönteisesti, oltiin maalaisliitossa syksyllä 1936 varsin tyytyväisiä syntyneeseen ratkaisuun.

Jopa Urho Kekkonen, ehkä innokkaimmin punamultayhteistyön puolesta puhunut ja toiminut maalaisliittopoliitikko, piti lopulta Kallion neljännen hallituksen mallia turvallisempana kuin punamultaa ja puhui sen puolesta ryhmäkokouksessa 2.10.

Myötätuulen hallitus

7.10.1936 nimitetty Kyösti Kallion neljäs hallitus ymmärrettiin väliaikaisratkaisuksi, jolla selvittäisiin presidentinvaalia edeltävät kuukaudet. Pääministeri pääsi helpommalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kallion hallituksessa ei ollut sisäisiä ongelmia. Maalaisliitolla oli kahdeksan ministeriä ja ehdoton enemmistö. Pääministerin lisäksi maalaisliittolaisia olivat oikeusministeri Urho Kekkonen, valtiovarainministeri Juho Niukkanen, opetusministeri Antti Kukkonen, maatalousministerit P. V. Heikkinen ja Viljami Kalliokoski, kulkulaitosministerit Jalo Lahdensuo ja Vihtori Vesterinen sekä sosiaaliministeri T. A. Janhonen. Useimmat olivat luotettuja kalliolaisia.

Edistyspuolueen ministereistä ulkoministeri Holsti tuli hallitukseen Kallion nimenomaisesta vaatimuksesta ja hän oli Kallion ystävä jo vuosien takaa; puolueen toisena ministerinä oli kauppaministeri Kalle Kauppi. Kauppaministeriksi Kallio pyysi ensin Eljas Erkkoa, mutta tämä kieltäytyi työkiireisiinsä vedoten, vaikka vakuuttikin, ettei hänellä hallituksen ohjelmaa tai pohjaa vastaan ollut mitään, ja lupasi Helsingin Sanomien tekevän voitavansa hallituksen työn helpottamiseksi.

Kokoomuslaiset sisäministeri Y. W. Puhakka ja puolustusministeri Arvi Oksala olivat vailla parlamentaarista vastuuta. Hallituksen järjestäytymisistunnossa, kun pääministeri luki ohjelmapuheen, Puhakka ja Oksala olisivat halunneet poistaa puolustusvoimien perushankintoja koskevasta kohdasta varauksen, jossa luvattiin suorittaa hankintoja vain siten, etteivät niiden aiheuttamat kustannukset muodostuisi kohtuuttoman raskaiksi. Kyseessä oli enemmän muodollisuus, eikä hallituksen sisällä sittemmin riidelty puolustusasioista, eikä paljon muustakaan.

Kallion neljännen hallituksen ministerilistalla herättivät eniten huomiota Holstin ja Kekkosen nimet. Edellisen arveltiin — aivan oikein — merkitsevän uusia avauksia ulkopolitiikassa, jälkimmäinen taas tunnettiin yleisesti maalaisliiton nousevaksi kyvyksi, joka herätti ristiriitaisia tunteita.

Kallio oli tutustunut nuoreen varatuomari Kekkoseen kymmenkunta vuotta aikaisemmin Maalaiskuntien Liitossa, jonka korkein luottamusmies hän oli, kun taas Kekkonen työskenteli liiton lakimiehenä ja Maalaiskunta-lehden toimitussihteerinä vuosina 1927-1932. Hän toimi myös liiton valtuuskunnan sihteerinä, joten moniin pöytäkirjoihin ilmaantuivat allekirjoituksiksi Kyösti Kallion ja Urho Kekkosen nimet. Maalaisliittoon tämä aitosuomalainen ylioppilaspoliitikko liittyi väljästi vuosien 1927-1929 aikana, omien sanojensa mukaan »taktisena manööverinä», AKS:n asiaa maalaisliiton sisällä ajamaan — myös henkilökohtaista karriääriä pidettiin osasyynä — mutta ei toki ilman vahvaa mieltymystä maalaisliiton politiikan pääperiaatteisiin.

Kekkosesta tuli kalliolainen. Hän otti maalaisliiton sisäisessä linjajaossa Relanderin — Sunilan ja Kallion välillä selkeästi ja julkisesti kantaa jälkimmäisen puolesta. Kallio oli lähellä nuorten aitosuomalaisten ryhmää 1920-luvun lopulla, ja Ylioppilaslehden Lautamies iloitsi syksyllä 1929 siitä, että hallituksen muodostaminen annettiin Kallion tehtäväksi, »miehen, jonka suomalainen mieli ja horjumaton suomalainen tahto ei ole koskaan jättänyt sijaa epäilyksille, eikä Sunilalle, jota »korkeimmalla taholla» oli tehtävään jälleen ajateltu. Kekkonen ihaili Kallion monia ominaisuuksia: talonpoikaisuutta, suomalaisuutta, Alkion tapaista snellmanilais- nuorsuomalaista yleispoliitikkoa vastakohtana »sunilalaisille» luokka-agraristeille.

Kallion selvä kanta demokratian puolesta lapuanliikettä vastaan vuoden 1930 kriisissä lisäsi tätä ihailua, ja Kekkonen kannatti näkyvästi lukuisin lehtikirjoituksin Kalliota ennen vuoden 1930 presidentinvaalia. Suomenmaan vaikeuksissa Kallio ja Kekkonen olivat olleet yfidessä ja Kekkonen avusti Suomenmaata kirjoituksillaan ahkerasti hengessä, joka miellytti johtokunnan puheenjohtajaa.

Kallio suosi nuoren juristin poliittista uraa. Hän suositteli tätä Viipurin läntiseen vaalipiiriin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1933 vaaleihin, »koska sellaista pätevää lakimiestä ryhmä tarvitsee ja koska hän muutenkin on mies paikallaan» 69 Kekkosesta ei tullut kansanedustajaa, mutta hänen otteensa politiikkaan aktivoitui muuten. Hänet valittiin keskushallitukseen vuoden 1934 alussa, ja hän esiintyi ajoittain myös eduskuntaryhmässä kutsuttuna asiantuntijana. Vuoden 1936 vaaleissa hänestä tuli kansanedustaja.

Kivimäen hallituskaudella Kekkonen oli paljon jyrkempi hallituksen vastustaja kuin Kallio, ja he liukuivat tavallaan eri suuntiin, Kallio oikealle ja Kekkonen vasemmalle. Ministerin Kallio 36-vuotiaasta juristista kuitenkin teki, mikä oli sitten varsin ratkaisevaa tulevaisuuden kannalta. Kekkonen osallistui huomattavan aktiivisesti hallitusratkaisua edeltäneisiin neuvotteluihin ja keskusteli mm. Kallion kanssa ministerinsalkkujen jaosta.

Kun Kallion neljäs hallitus ymmärrettiin ylimenokauden hallituksena, siltä odotettiin vain rutiinin hoitamista eikä juuri muuta.

Näin hallitus pääasiassa menettelikin, poikkeuksena ulkopolitiikka, jossa ryhdyttiin rohkeaan avaukseen. Sisäpolitiikassa hallitus sen sijaan toimi yllätyksittä.

Kivimäen hallituksen poliittisessa perinnössä ei ollut kehumista, mutta talouden, jonka vuoksi Kalliokin oli sitä pitkälle ymmärtänyt, se oli hoitanut hyvin, kiitos sekä parantuvien suhdanteiden että oman tiukan talouspolitiikkansa. Valtiontalous oli hyvässä kunnossa, mikä antoi hallitukselle liikkumavaraa talous- ja sosiaalipolitiikassa.

Viimeksi mainitulla alalla se saikin edeltäjältään perinnöksi valmiin lakiehdotuksen kansaneläkelaiksi.

Kallion neljäs hallitus oli monessa suhteessa hyvien aikojen hallitus. Talouspula oli helpottanut ja elettiin selvää noususuhdannetta. Teollisuus pyöri taas vilkkaasti kuin 1920-luvun hyvinä vuosina, palkat nousivat ja maanviljelijät saivat osansa kohonneina tuottajahintoina. Ihmiset olivat tyytyväisiä.

Sekä tämän että kokoonpanonsa vuoksi Kallion neljäs hallitus oli sopuisa. Äänestyksiä oli harvoin, eikä tärkeistä asioista juuri lainkaan. Myös eduskunnassa hallitus sai olla aika rauhassa.

»Seuraavalla viikolla kävimme vakavasti hallitustoimiin», kirjoitti pääministeri muistikirjaansa käytyään hallituksen nimitystä seuraavana viikonvaihteena retkeilyllä Kymintehtaalla, jossa hän puhui. Hallitustyön alkuun kuului vastaaminen ainoaan välikysymykseen, joka hallitukselle esitettiin. Kysymys oli Etsivän Keskuspoliisin toiminnasta ja tarkoitettu alun perin Kivimäen hallitukselle.

Kallio neuvotteli SDP:n eduskuntaryhmän kanssa näiden ponsiesitysten lieventämisestä hallitukselle hyväksyttävään muotoon, ja sosiaalidemokraatit suostuivat, koska katsoivat ettei hallitusta ollut syytä kaataa. Kallio arveli, että Kivimäen hallitus olisi tuohon kysymykseen varmasti kaatunut. Hänen hallituksellaan ei ollut hätää, ja pääministeri merkitsikin ytimekkäästi välikysymyskeskustelusta vain tuloksen: »Jäimme pystyyn.»

Syksyn tärkeimpänä asiana hallitus toteutti asutustilallisten koron alentamisen kolmeen prosenttiin, mikä oli hallitusohjelmassa luvattu Tämä oli Kalliolle epäilemättä mitä mieluisin asia, olihan hän menneinä vuosina lukemattomina kertoina joutunut vastustamaan puoluetoveriensa ehdotuksia koron alennuksista. Nyt talouden tila salli helpotuksen Kallion mielestä, ja hän piti päätöstä arvokkaana.

Hallituksen talousarvion laadinta vuodelle 1937 ei sekään ollut niin vaikea kuin useimmiten aikaisemmin. Hallitus kykeni valtiontalouden ylijäämän turvin viemään eteenpäin kauan odottaneita ja kiisteltyjä hankkeita.

Budjettikysymyksistä vaikein oli Pohjois-Suomen tulliperuutus. Viljanviljelyn suojaksi oli säädetty tuontitulli, ja maalaisliitto oli puolueena sen kannalla. Pohjois-Suomessa ja muuallakin, jossa viljaa tuotettiin alle oman tarpeen, tulli kuitenkin oli harmillinen, koska se nosti elinkustannuksia ja karjantuotteiden tuotantokustannuksia, minkä vuoksi sikäläinen maalaisliittoväki vaati tullien poistamista Oulun lääniltä. Vuoden 1935 sato oli hyvin huono Pohjois-Suomessa, mikä lisäsi painetta tullien peruuttamiseen. Kyse oli myös pienviljelijäväestön horjuvan kannatuksen lisäämisestä, sillä eri kansanedustajat tekivät jatkuvasti aloitteita asiasta. Kato sai siihen asti tullien puolella olleet Kalajokilaaksonkin edustajat, Kallion muiden mukana, yhtymään tullien poistamisen kannattajiin.

Myös maalaisliiton puolueohjelmassa oli myönteinen kanta tullien poistamiseen Pohjois-Suomelta.

Kivimäen hallituksen aikana asia ei ollut edennyt, mutta Kallion hallituksen ohjelmassa se oli. Lokakuun puolivälissä hallitus sai esityksensä eduskunnalle valmiiksi. Eduskuntaryhmä tuki luonnollisesti esitystä, jota oli valmistellut kainuulaisen sosiaaliministerin Janhosen komitea. Esitys hylättiin kuitenkin eduskunnassa neljän äänen erolla 16.12., ja syntyi kriisiä hipova tilanne. Maalaisliiton eduskuntaryhmän valtuuskunta esitti eduskuntaryhmälle, että se velvoittaisi hallituksen toimimaan asiassa mahdollisimman tiukasti silläkin uhalla, että hallitus kaatuisi, ja eduskuntaryhmä hyväksyi tämän. Läsnä ollut pääministerikään ei asettunut jyrkkää kantaa vastustamaan, mutta sai kuitenkin pidätetyksi itselleen valtuudet harkita, millä edellytyksillä kabinettikysymys tehtäisiin.

Tulliperuutus kytkeytyi loppuvaiheessaan vielä raakasokeritehtaan rakentamiseen Itä-Suomeen, mitä hallituksen toinen voimamies Niukkanen erityisesti ajot. Eduskuntaryhmässä haluttiin tehdä kummastakin luottamuskysymys, mitä mieltä Niukkanenkin oli, ja Kallio pelkäsi hallituksensa kaatuvan tähän vaatimukseen. Kallio vakuutti, ettei hallitus halunnut hallita ilman maalaisliiton tahtoa ja että hän kannatti kumpaakin hanketta, mutta sai äänin 30-10 läpi ehdotuksensa, ettei luottamuskysymystä kuitenkaan tehtäisi vaan että hankkeita ajettaisiin muuten yhdessä.

Kallion varovaisuus osoittautui perustelluksi. Sokeritehdas meni budjettikäsittelyssä läpi, mutta tulliperuutus ei. Valtiovarainvaliokunnassa taas tulliperuutus palasi budjettiin, mikä miellytti pääministeriä, joka käytti asiasta puheenvuoronkin perustellen vielä vastaväittäjille toimen tarpeellisuutta, »sillä niin poikkeuksellisissa oloissa elää tämä väestö seuduissa, joissa parhaimmalla tahdollakaan ei voi väestö päästä viljaomavaraisuuteen». Hallitus piti valiokunnan ehdotusta vähimpänä, mitä Kallion mukaan Lapin ja Peräpohjolan hyväksi voitaisiin tehdä. Kallio piti asiaa tärkeänä ja käytti kaikkiaan viisi puheenvuoroa. Hallitus voitti äänestykset.

»Joululahja maalaisväestölle oli varmaankin ilosanoma», arveli tyytyväinen pääministeri, joka oli saanut omilleen haluamansa, ilman että tilannetta tarpeettomasti kiristettiin.

Vuoden viimeiset päivät olivat hallituksessa kiireisiä, ja valtioneuvosto ratkaisi mm. maataloustuotteiden kiintiöitä, mikä aiheutti vähäistä epäsopua maatalousministeri Heikkisen ja pääministerin välillä. Maatalouspolitiikassa Kallion hallitus jatkoi Kivimäen hallituksen aloittamaa linjaa, joka turvaisi vientipalkkioilla kotimaisen hinnan. Valtiontalous salli tässä suhteessa enemmän liikkumavaraa, ja maalaisliittolainen hallitus saattoi helpottaa maatalousväestön tilannetta enemmän kuin edeltäjänsä, mihin tietysti poliittinen tahtokin vaikutti. Alkuvuodesta hallitus antoi vielä äitiysavustuslain ja pääministeri neuvotteli presidentin kanssa yliopistolakisuunnitelmasta.

Tuolloin kuitenkin päivänpolitiikka jäi odottavien presidentinvaalien varjoon.

Kallio oli hallituksensa työskentelyyn ja aikaansaannoksiin tyytyväinen. Hallitustyö sujui häneltä jälleen pitkän tauon jälkeen, ja hän tunsi muutenkin virkistyneensä. Hän matkusti paljon maassa pitämässä puheita. Liiton 30-vuotisjuhlassa Oulun Suojeluskunnantalolla hän piti juhlapuheen, »joka yhdisti ja sytytti mieliä», kuten puhuja itsekin arveli. »Virkeä ja toivehikas» oli mieliala — ilmeisesti sekä Kallion että kokouksen — Maalaiskuntien Liiton kunnallispäivillä 16.11., kun Kallio mielikseen valittiin yksimielisesti uudelleen liittovaltuuston puheenjohtajaksi.B2 Hänestä tuli joulukuun alussa puolueensa presidenttiehdokas, sekin ainakin päällepäin yksimielisellä luottamuksella. »Niin loppui vuosi 1936, jonka varrella olen niin monta vaihetta nähnyt ja kokenut. Kiitollinen olen Kaiken Johtajalle, että ilman suurempia vaurioita perheeni, itse ja ennen kaikkea rakas Suomi kansoineen on saanut kulkea eteenpäin. Kiitos Hänelle!» kirjoitti uudenvuoden Helsingissä kokenut pääministeri.

Hänellä oli vielä tulevaisuus edessään.

Avaus itään ulkopolitiikassa

Kallio vaati ja sai ulkoministeriksi neljänteen hallitukseensa Suomen Bernin-lähettilään ja pysyvän edustajan Kansainliitossa, filosofian tohtori Rudolf Holstin. Holsti oli nimenomaan Kallion valinta, ja Kallio ajoi hänen nimityksensä läpi presidentin vastusteluista huolimatta. Svinhufvudin käsitys Holstista oli kielteinen.

Sen sijaan Holsti oli Kallion vanha ystävä, ja tämä luotti Holstin asiantuntemukseen ulkoasioissa. Holsti oli ollut Kallion ministeritoverina jo Tokoin senaatissa ja sen jälkeen parissa 1920-luvun alun hallituksessa. Holstin ja Kallion kirjeenvaihto oli jatkunut epätasaisen, mutta ajoittain hyvinkin vilkkaana koko ajan. Holsti oli 1920-luvun alussa ollut maalaisliitolle merkittävä ulkopoliittinen auktoriteetti, eikä tämä ollut reunavaltiopolitiikan takaiskusta huolimatta kokonaan kadonnut 1930-luvun puolivälissäkään. Holsti osasi imartelun taidon, eikä Kyösti Kalliokaan ollut taitavalle kiitokselle kylmä. Enemmän toki vaikuttivat Holstin kiistattomat ansiot ja kokemus. Kallio tunsi myös Holstin kielteiset puolet, elämäntavoissa ilmenneet boheemisuuden piirteet sekä taipumuksen liioitteluun. Ei Holsti mikään ehdoton auktoriteetti ollut.

Mutta paras saatavilla oleva ammattimies hän oli, ja häntä Kallio katsoi hallituksessaan tarvitsevansa. Holsti puolestaan arvosti Kalliota ja suostui halusta tämän pyyntöön.

Holstin näkemys Suomen ulkopolitiikan peruslinjasta oli selvä, ja tämän vuoksi Kallio halusi häntä ulkoministerikseen. Tarvittiin uutta kurssia, uudenlaista avausta, joka oli jäänyt tekemättä Kivimäen hallituksen ja sen ulkoministerin Antti Hackzellin aikana, vaikka ajatusta oli ajoittain käsiteltykin.

Reunavaltiopolitiikan kariuduttua 1922 maalaisliitossa oli siirrytty turvallisuuspolitiikassa verraten epämääräiseen vaiheeseen, jota hallitsivat luottamus rauhan säilymiseen ja Kansainliittoon.

Tämä optimismi sai puolestaan kovia kolauksia 1933-1934 tienoilla ja johti maalaisliiton »turvallisuuspoliittiseen nollapisteeseen», kuten Juhani Mylly osuvasti luonnehtii: reunavaltioihin nojaaminen näytti vaaralliselta, Kansainliittoon riittämättömältä, Skandinaviaan ideologisesti vastenmieliseltä, talouspula murensi puolustustahtoa.

1930-luvun puolivälissä maalaisliitto löysi linjansa. Ensinnä se yhtyi konservatiivisen Kivimäen hallituksen Skandinavian-suuntaukseen ja myötäili hallituksen varustautumispolitiikkaa. Osaksi kauppapoliittisista syistä, mutta enemmän vastenmielisyydestä Hitlerin järjestelmää kohtaan puolueessa vahvistuivat länsimaihin orientoituvat piirteet. Kun Neuvostoliitto alkoi Saksan uhan kasvaessa lähestyä länsivaltoja, tämä suunta merkitsi samalla sovinnollisempaa suhtautumista Neuvostoliittoon.

Holsti oli länsivaltoihin suuntautuva, mahdollisimman pitkälle Kansainliittoon luottava diplomaatti. Neuvostoliittoon hän suhtautui epäillen ja kielteisesti. Saksaan Holsti kuitenkin suhtautui hyvin pidättyvästi ja kansallissosialismiin hänen asenteensa oli tunnetusti vihamielinen. Tämä paransi hänen mainettaan Neuvostoliiton silmissä. Skandinavian maiden kanssa Holstin mielestä piti pyrkiä hyviin suhteisiin ennen muuta siksi, että siten länsisuuntaus vahvistuisi, koska pohjoismaat nojautuivat lähinnä Englantiin ja Ranskaan. Holstin ja maalaisliiton näkemykset olivat pitkälle samoja.

Holsti oli vakuuttunut siitä, että suhteita Neuvostoliittoon piti yrittää parantaa. Hän keskusteli ulkoministeri Litvinovin kanssa Genevessä heti nimitystään seuraavana päivänä vakuuttaen, ettei Suomen ulkopolitiikka tulisi nojaamaan Saksaan. Hän kertoi sittemmin muistelmissaan ulkoministeriksi suostumisensa taustalla olleen sen, että Suomea pidettiin yleisesti ulkomailla Saksan ainakin jonkinlaisena liittolaisena; tämä asenne olisi Suomelle vaarallinen eurooppalaisen konfliktin syntyessä. Holsti ottikin tavoitteekseen saada suhteet Neuvostoliittoon parannetuksi ennen presidentinvaihdosta — hän oletti itse pysyvänsä ulkoministerinä vain siihen asti — jotta maailman yleinen mielipide ei enää lukisi Suomea Saksan salaisten ystävien joukkoon vaan Pohjoismaiden ryhmään.

Suhteiden liennyttämiseen oli halua laajalti, vaikka perusturvallisuus porvarillisissa ja laajalti sosiaalidemokraattisissakin piireissä haluttiin hakea muualta. Näin ajatteli myös Kallio. Maalaisliiton eduskuntaryhmän valtuuskunnassa otti vasemman laidan kansanedustaja Kaapo Huittinen asian esille maaliskuussa 1935 tiedustellen, eikö maalaisliiton ryhmä voisi tehdä jotakin suhteiden selventämiseksi Neuvostoliittoon mm. kauppasuhteiden vuoksi, ja ihmetteli, eikö Venäjään kohdistuvalle kiihotukselle voisi tehdä mitään.

Kallio yhtyi Huittiseen siinä, että asia oli tärkeä, mutta katsoi suhteiden järjestymisen riippuvan laajemmista kansainvälisistä järjestelyistä, ns. Itä-Paktista, josta tuolloin neuvoteltiin. Syksyllä 1936 näytti tilaisuus otolliselta edes yrittää jotain.

Käsitys ulkopoliittisen »itsekritiikin» tarpeesta Suomessa oli jossain määrin kypsynyt. Kun tiedettiin, että Moskovassa Suomea pidettiin Saksan hyökkäyksen potentiaalisena tukialueena, oli tätä käsitystä koetettava hälventää. Tätä tahtoi kokoomukseen lukeutuva Moskovan-lähettiläs Yrjö-Koskinen, tätä tahtoi Neuvostoliitto.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa alkoi vuonna 1936 viimeinen suojasää. Ajatus Suomen ulkoministerin matkasta Moskovaan hyvän tahdon eleenä ja konkreettistenkin suhteiden parannusohjelmien esille ottajana oli luonnollinen. Mm. Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandler ehdotti sitä Holstille.

Myös Suomen Moskovan-lähettiläs Yrjö-Koskinen toivoi matkaa. Syksyllä 1936 Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat kärjistyneet, ja Suomen sotilasjohto piti maan asemaa uhatumpana kuin pitkään aikaan. Monet tekijät puolsivat matkaa.

Matkan nopean toteuttamisen kannalle kallistuivat sekä presidentti Svinhufvud että pääministeri Kallio. Juhani Suomi arvelee, että kummallakin oli mielessään lähestyvä presidentinvaali, johon vierailu näytti tarjoavan uudenlaisen vaalivaltin. Olettamus lienee oikea. Svinhufvud valmistautui ilman muuta kamppailemaan uudelleenvalinnastaan, eikä ajatus ollut vieras Kalliollekaan. Kokonaan se ei tietysti kummankaan innokkuutta selitä. Kallio, joka oli varsin aktiivinen Holstin matkan käynnistäjä, halusi todella parantaa suhteita itäiseen naapuriin, kun siihen nyt mahdollisuus näytti avautuvan.

Kallio ryhtyi salaisesti keskusteluihin eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa Holstin matkasta, ja nämä suhtautuivat hankkeeseen kautta linjan myönteisesti. Jopa IKL:n ryhmä antoi myöntävän vastauksen. Innokkaimmin Holstia evästi RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ragnar Furuhjelm, joka korosti Kalliolle, että Holstin tulisi Moskovassa myöntää osan suomalaisesta lehdistöstä suhtautuneen ajattelemattomasti Neuvostoliittoon.

Tämän Kallion valmistelukierroksen jälkeen matkasuunnitelma otettiin virallisesti esille hallituksessa ja käsittely eteni myönteisesti.

Svinhufvud valtuutti 23.12. Holstin määräämään Moskovan-lähettilään valmistelemaan vierailua. Neuvostoliiton vastaus oli myönteinen, joskaan tarkkaa ajankohtaa ei heti määrätty. Monenlaiset hankaluudet sekä kotimaassa että Moskovassa hidastivat matkan toteutumista, ja tammikuun alkupäivinä Holsti epäröi jo koko matkaan lähtöä. Kallio oli kuitenkin vahvasti matkan toteuttamisen kannalla. Ruotsin Helsingin-lähettiläs arveli hänen motiivinsa sisäpoliittiseksi, presidentinvaalista johtuviksi. Joka tapauksessa Holsti lojaalisuudesta Kalliota kohtaan halusi tehdä matkansa suunnitellun aikataulun mukaisesti. Myös Svinhufvud katsoi, että matkasuunnitelmasta tuli pitää kiinni.

Holsti lähti naapurimaahan historialliselle matkalleen itsenäisen Suomen ensimmäisenä valtioneuvoston jäsenenä Hän sai ystävällisen ja huomaavaisen vastaanoton. Hänet kutsuttiin ensin ulkoministeri Litvinovin ja sitten kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan eli pääministeri Molotovin lounaalle, jossa hänen keskustelukumppaneinaan olivat marsalkat Vorosilov ja A. J. Jegorov ja Molotov. Holsti torjui moitteita suomalaissaksalaisista vehkeilyistä vakuuttaen, ettei mitään sellaista ollut olemassa. Samana iltana Suomen lähetystön juhlapäivällisillä Holsti sai vakuuttaa Vorosiloville Suomen vastustavan jokaista oikeudenloukkausta, myös Saksan maihinnousua, mikäli se tulisi.

Ennen paluutaan Holsti tapasi vielä Litvinovin, joka esiintyi hyvin myönteisesti. Litvinov selitti tulleensa todellakin siihen tulokseen, että Kallion johtama hallitus pyrki hyvien suhteiden luomiseen. Hän kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, ettei presidentinvaali ollut tapahtunut, eikä siten tiedetty, millaisen hallituksen Suomi maaliskuussa tulisi saamaan. »Jos tälle sovinnollisuuden politiikalle tulee pysyvää jatkoa, on Venäjä valmis omalta osaltaan tekemään kaikkensa Suomen ja Venäjän välillä vallinneitten erimielisyyksien tasoittamiseksi», Litvinov vakuutti Holstin muistelmien mukaan.

Holsti palasi kotimaahan 12.2. optimistisena. Holsti selosti matkaansa jo paluupäivänä valtioneuvostossa: sekä presidientti että pääministeri ilmaisivat tyytyväisyytensä.

Holstin matkalta oli tietysti varsin vähän konkreettisia tuloksia, mutta niitä tuskin oli odotettukaan. Avaus idänsuhteissa oli nyt kuitenkin tehty, ja se oli suuri saavutus Kallion neljännelle hallitukselle: se oli saanut ulkosuhteissa enemmän aikaan kuin yksikään edeltäjänsä. Pääministeri saattoi aiheellisesti lukea menestyksen myös omaksi ansiokseen. Olihan matkan toteutuminen ollut juuri hänen tahtonsa