Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Tärkein syy, miksi Kyösti Kallion poliittinen ura ei katkennut 1933 niinkin epäedullisissa oloissa, oli hänen kokemuksensa ja vaikutusvaltansa laajuus. Hän oli 1930-luvulle tultaessa tasavallan tukipylväitä, joka oli mukana melkein kaikilla yhteiskunnan toimialoilla: politiikassa, talouselämässä, kulttuurissa.

Ennen siirtymistään pääkaupunkiin, valtakunnalliseen politiikkaanKallio oli hankkinut erittäin perusteellisen kokemuksen paikallis- ja maakuntätehtävissä. 1920- ja 1930-luvuilla sitten tuo kokemus tuli käyttöön koko valtakuntaa koskevissa asioissa. Talonpoikaissäädyn nuoresta jäsenestä tuli eduskunnan historian kokenein
puhemies, säästöpankin kirjurista, osuuskassan perustajasta ja vakuutusasiamiehestä monen rahalaitoksen keskeinen luottamusmies, Nivalan osuusmeijerin kokemus hyödynnettiin Valiossa, maamiesseuran Pellervo-Seurassa ja maatalouden korkeimmissa edusmiestehtävissä. Kunnallismiehen kokemusta tarvittiin Kunnallisliitossa, kotiseudun lukuisten yhdistysten sääntöjen laatijan ja talojen rakennustoimikuntien taidot hyödyntyivät komiteoissa ja suurissa rakennushankkeissa. Intomielisen nuorisoseuralaisen ja kansallisen kulttuurin omaehtoisen harrastajan vei uralla nousu suomalaisen kulttuurin merkittäväksi suosijaksi ja edistäjäksi.

Eduskunnan isäntä

Kyösti Kallio oli parlamentaarikko sydänjuuriaan myöten. Hänellä oli korkea käsitys kansanedustuslaitoksesta. Hän asetti aina korkeat vaatimukset kansanedustajille, niinitselleen kuin muillekin. Kyösti Kallio on Suomen kansanedustuslaitoksen historian pitkäaikainen puhemies, ja hän on vaikuttanut eduskunnan työhön syvällisesti.

Kallion mieltymys parlamenttityöhön näkyi ensimmäisistä säätyvaltiopäivistä alkaen. Hän arveli menestyvänsä edustajantyössä. Hänelle uskottiin alusta lähtien keskeisiä valiokuntatehtäviä, joihin hän sitten oli itseoikeutettu, koska hän oli pienen maalaisliiton kokenein valtiopäiväedustaja. Valiokuntiin hän tutustui perusteellisesti. Kauimmin hän oli valtiovarainvaliokunnassa, jossa hän istui säätyvaltiopäivät mukaan lukien yhtä mittaa vuodet 1904-1917. Sittemmin hän oli elintarvikevaliokunnassa, perustuslakivaliokunnassa,
maatalousvaliokunnassa ja ulkoasiainvaliokunnassa.

Puhemiehenä ja ryhmänsä johtajana hän oli useimmilla valtiopäivillä myös keskeisen kansliatoimikunnan jäsen ja puheenjohtaja.

Eduskunnan puhemieheksi Kallio valittiin ensi kerran 8.5.1920. Seuraavien valtiopäivien alussa hänet syrjäytettiin loukkaavastikin, kun RKP:n ryhmä ei hyväksynyt yksikielistä puhemiestä. Kallio kuitenkin palasi 1922 puhemieheksi. Sen jälkeen hänet yleensä valittiin puhemieheksi silloin, kun hän ei ollut ministerinä, tavallisesti suomenkielisten porvarillisten puolueiden äänin ja ruotsalaisten edustajan vastalauseen saattelemana. Kallion ruotsin kielen taito oli kankea. Luultavasti hän kuitenkin oli sitä käyttämättä enemmän periaatesyistä. RKP:lle oli puhemiehen kaksikielisyys paitsi käytännön syystä tärkeä, koska kaikki puolueen edustajat eivät suomea hallinneet, myös periaatteellinen kysymys. Ruotsinkieliset eivät Kallion sovinnollisiinkaan puheisiin reagoineet myönteisesti ennen kuin 1930-luvulla. Sama koski Kalliota ja maalaisliittoa.

Suomalaisen talonpojan täytyi kelvata Suomen lainsäädäntötyötä johtamaan omalla kielellään. Tässä suhteessa Kallio loi eduskunnan käytäntöä, kun hän ei sallinut kaksikielisyyssäännön syntyvän.

1930-luvulla Kallio teki päätyönsä eduskunnan puhemiehenä, kun hän oli kuusi vuotta, Suomen eduskunnan historian pisimmän ajan, yhtä mittaa puhemiehenä. Kun eduskunta kokoontui vuoden 1930 toisille valtiopäiville myrskyisissä merkeissä, turvauduttiin kokeneimpaan voimaan, Kyösti Kallioon. Hän oli tuolloin yksi eduskunnan neljästä ja oman ryhmänsä ainoa jo säätyvaltiopäiviltä asti istunut edustaja.2 Nyt hän sai riittävän enemmistön jo ensimmäisessä äänestyksessä, eivätkä ruotsalaiset nähneet tarpeelliseksi enää jättää vastalausettaan. Seuraavissa puhemiesvaaleissa sitten Kallion luottamus säilyi ja vahvistui. Vuosien 1931 ja 1932 valtiopäivien järjestäytymiskokouksissa hän sai vain alun toista sataa ääntä ja tuli kyllä valituksi ensimmäisellä kierroksella, vaikka vasemmisto ei häntä suostunut äänestämään, mutta vuodesta 1933 vuoteen 1936 Kallion taakse asettui heti ensi äänestyksessä noin kolme neljäsosaa eduskunnasta ja vastustus rajoittui osittain RKP:n ja joihinkin äärioikeiston protesteihin. Eniten ääniä, 172 annetusta 198 äänestä, hän sai vuoden 1935 valtiopäivien alkaessa.

Kyösti Kalliosta kasvoi 1930-luvulla lopullisesti koko eduskunnan puhemies, joka sai yleistä tunnustusta taitavuudestaan ja tasapuolisuudestaan.

Kyösti Kallio oli lujaotteinen puhemies. Hän halusi eduskunnan täyttävän arvokkaasti sen tehtävän, mikä sillä oli, ja tämä vakaumus sävytti hänen työskentelyään. Hän edellytti eduskunnalta ahkeruutta.

Itse hän oli erittäin harvoin poissa istunnoista tai valiokunnista, ja edustajien lomanpyyntöihin hän suhtautui niin pidättyvästi, että arvostelua esiintyi runsaasti. Jo ennen puhemieheksi tuloaan Kallio paheksui joskus toveriensa kevytmielistä suhtautumista eduskuntatyöhön. »On niin onnetonta edusmiehissäkin tuo lomailunhalu, että täytyy olla joitakin ryhmässä, jotka uskaltavat ja oman esimerkin voimalla ovat oikeutetut vastustamaan alituista matkustamista», Kallio kirjoitti puolisolleen lokakuussa 1921 todeten olosuhteiden pakosta joutuneensa ottamaan tämän aseman.

Kansanedustajien »saunamatkoja» hän ei hyväksynyt. Puhemiehenä hänen kitsas suhtautumisensa lomanpyyntöihin tuli legendaksi ja synnytti anekdootteja. Tunnetuin lienee useampiinkin edustajiin yhdistetty kasku, jonka mukaan lomanpyyntö heltisi vasta, kun anoja oli vakuuttanut Miina Sillanpään alkaneen näyttää päivä päivältä yhä viehättävämmältä.

Itse Kallio jaksoi. Puheenparreksi tuli »eduskunnan istutuin takapuoli». Pitkiä istuntoja puhemies kyllä käytti mm. laajan kirjeenvaihtonsa hyväksi. Eduskunnassa puhetta johtaessaan hän piirsi mm. Mehtälän saunan, uuden sikalan Heikkilään ja apilansiementä varten tarvittavat heinäseipäät sekä kirjoitti lukemattomat kirjeet, lukemisesta puhumattakaan.

Eduskunnassa puhetta johtaessaan Kallio oli tiukka. Hän vaati edustajia pysymään asiassa ja säilyttämään asemansa ja valtiopäiväjärjestyksen edellyttämän arvokkuuden sanoissaan. Kumpikaan ei ollut helppoa kiivaissa väittelyissä tai hermostuttavissa jarrutuskeskusteluissa.

Puhemiehen nuija paukkui herkästi ja huomautuksia sateli. Kun Kallio kiitti eduskuntaa valtiopäivien päättäjäisissä, hänen parhain kiitoksena kohdistui usein siihen, että edustajat olivat istuntokaudella säilyttäneet asiallisuutensa. Samaa hän kernaasti painotti lukuisten edustajien muistosanoissa. Maltillisuus, tunnollisuus ja asiallisuus olivat Kyösti Kallion mielestä kansanedustajan parhaat ominaisuudet.

Ensimmäisen huomautuksensa eduskunnan istunnossa puhemiehenä Kallio antoi SDP:n edustajalle Olga Leinoselle, joka ei Sosialistisen Työväenpuolueen perustavan kokouksen hajottamisesta käydyssä kiivassävyisessä välikysymyskeskustelussa pysynyt Kallion mielestä asiassa. »Puhemiehen kanssa ei väitellä», tokaisi Kallio vastalausetta yrittäneelle kansanedustajalle, ja samanlaiset asiaanpalaamiskehotukset toistettiin sitten monelle kansanedustajalle.

Huomautuksia ja kieltoja tarvittiin jokaisilla valtiopäivillä, eritoten poliittisen ilmapiirin kiihtyessä. Eniten puhemies Kalliolla oli harmia poliittisista ääriaineksista, kommunisteista 1920-luvulla ja IKL:n edustajista 1930-luvulla, mutta toki opastusta tarvitsivat myös maltillisemmat. 1920-luvun edustajista useimmin puhemiehen kanssa joutuivat vastakkain kommunistit Mauritz Rosenberg, jonka nopeaa ruotsinkielistä puhetta ja kärkevää sanontaa Kallio sai alituiseen hillitä, sekä Toivo Långström ja William Tanner.

1930-luvulla toisen laidan edustajista eniten puhemiehen nuijan ja varoitusten kanssa joutuivat tekemisiin Hilja Riipinen ja K. R. Kares, mutta koko IKL:n ryhmän voi sanoa sopeutuneen huonosti Kallion tahtiin. Kovin yhteenotto puhemiehen ja IKL:n kesken tapahtui Mäntsälän kapinan jälkiselvittelyissä 1934, kun Kallio kieltäytyi ottamasta käsittelyyn Paavo Virkkusen ym. aloitetta Mäntsälän kapinallisten vapauttamisesta, koska se jätettiin valtiopäivien aloittamisen jälkeen. Hilja Riipinen suljettiin viikoksi eduskuntatyöstä ja muille sateli varoituksia. Eduskunta hyväksyi puhemiehen menettelyn äänin 136-30, eikä puhemies piitannut ärtyneestä oikeistolehdistöstä, joka ei säästänyt sanojaan puhemiehen menettelyn tuomitessaan.

Sosiaalidemokraateista useimmin joutui puhemiehen keskeyttämiksi J. V. Helo. Myös Cay Sundström, Mauri Ryömä, K. H. Wiik ja Yrjö Räisänen — kaikki puolueen vasemman laidan kulkijoita — saivat usein kehotuksia ja varoituksia, mutta Väinö Hakkila ja Väinö Tannerkin koettelivat puhemies Kallion hermoja.

Lempeästi ei kohdeltu omaakaan ryhmää. Kalajoen lestadiolainen pastori V. H. Kivioja oli vakaumuksen mies, jonka sanonnat hienommasta taiteesta ja muusta jumalattomuudesta eivät aina Kallion mielestä sopineet valtiopäiväjärjestyksen henkeen. Myös leppoisa huumorimies Akseli Brander ei aina malttanut pysyä asiassa.

Kallion puhemiesuran viimeisen asiaan-kehotuksen saikin Brander, joka käsitteli Kallion mielestä liian värikkäästi IKL:n toimia.

Kallio oli tarkka sekä asiassa pysymisestä että sanontojen asiallisuudesta. Hänen tulkintojaan saatettiin pitää ahtainakin, mutta kun hän oli johdonmukainen ja tasapuolinen, vastalauseet jäivät vähäisiksi. Eikä hän vastalauseita suvainnutkaan, vaan repliikki »puhemiehen kanssa ei väitellä» katkaisi vastustelijoiden puheet tylysti. Äärivasemmiston taipumus palauttaa räikein ilmaisuin mieleen kansalaissodan tapahtumat tai muuten oman luokkatermistönsä käyttäminen sai nuijan herkästi paukahtamaan. Kommunisti Frans Hiilosta hän kielsi 1922 puhumasta »työväen teurastamisesta», saman aatteen William Tanneria 1929 sanomasta suojeluskuntia »työväenluokan murhaajiksi» tai Tannerin hallitusta »noskelaiseksi». Samainen Tanner keskeytettiin myös hänen kutsuttuaan uskontoa pappien pirulliseksi pimitysopiksi ja humbugiksi ja Mauritz Rosenberg keskeytettiin, kun hän kertoi edistyspuolueen ryhtyneen suomettarelaisten renkinä »heiluttamaan patukkaa työväen selkään». Asser Salon puhemies ensin keskeytti ja sitten tyhjennytti lehterit, joilla yleisö oli osoittanut puhujalle suosiotaan.

1930-luvulla puhemiehelle aiheuttivat pulmia lapualaisten ja vasemmistososialistien yhteenotot sanoin, joita puhemies ei voinut hyväksyä. Lehterin tyhjennykset ja istuntojen keskeytykset kuuluivat huomautusten ohella rangaistusvalikoimaan, ja niitä hän käytti.

Sosiaalidemokraatti Mikko Erichiä hän kielsi 1931 siteeraamasta lapuanliikkeen Ajan Sanaa, ja Matti Paasivuori sai nuhteet välihuudostaan »Ei korppi korpin silmää puhkaise». Nivalalaista Yrjö Hautalaa, Kansanpuolueen edustajaa, Kallio kielsi vuoden 1933 valtiopäivillä puhumasta rahasta »kansankielellä sanottuna pirullisena välikappaleena». Sosiaalidemokraatit A. J. Kosonen ja Tuomas Bryggari saivat huomautuksen kutsuttuaan vastalausetta »narrimaiseksi» ja käytettyään sanaa »hiiteen». Ja kun ryhmätoveri Matti Pitkänen kutsui hallitusta röyhkeäksi, ei sekään ollut Kallion mieleen. Joskus omassa ryhmässä valitettiin Kallion liiankin herkästi koputtelevan puhujille, mitä kuitenkin puolusti Akseli Branderin huomautus, että »omille pitää tuomarin olla ankarin».

Puolueettomuudestaan Kallio saikin yleistä kiitosta. Puhemies huolehti myös siitä, että ministerit pysyivät asiassa. Vuoden 1932 valtiopäivillä sai sisäministeri Y. W. Puhakka häneltä kehotuksen siihen.

Myös siitä Kallio oli tarkka, ettei eduskunnassa loukattu ulkomaita. Cay Sundström sai huomautuksen puhuttuaan Eestin hallituksesta laittomana, koska se sisälsi Kallion mielestä loukkauksen »meille ystävällismielistä maata» kohtaan. Vasemmistososialisti Mauri Ryömää hän kielsi loukkaamasta Hitleriä.

Kallio oppi jo varhain pitämään puhemiehen työstä. Jo ensimmäinen kausi osoitti hänelle, että työ sujui. Ja vaikka häntä saattoi harmittaa se, että puhemiehenä joutui tuppisuuksi eikä voinut johtaa omaa eduskuntaryhmääkään, hän myönsi pitävänsä puhemiehen työstä, jossa sai olla »isäntänä samankaltaistensa joukossa ja varmalla pohjalla». Ministeriksi siirtyminen tuntui jo 1925 »loikkaukselta alaspäin», koska puhemies on »niin korkeassa ja itsenäisessä asemassa, josta saa vain arvostella muita». Kun kokemusta kertyi, alkoi Kallio suhtautua puhemiehenä oloonsa yhä luonnollisemmin. Vuoden 1929 valtiopäivien puhemieheksi hän kertoi suostuneensa siksi, että eduskunnan sihteeri oli juuri vaihtunut »eikä äkkinäisistä siihen ole». Kun pääministerin tehtävät näyttivät lähestyvän, hän vakuutti haluavansa hartaasti jäädä puhemiehen paikalle.

Toki Kallio hennoi pääministerin paikan vuoksi nuijasta luopua, mutta mieltymyksestä puhemiehen tehtäviin nuo lausunnot kuitenkin todistavat.

Kallio sai eduskunnan työt sujumaan. Vaikkei juristi ollutkaan, hän saavutti puhemiehenä ylittämättömän asiantuntemuksen.

Hän tarkkaili myös itseään eikä arkaillut myöntää erehdystään silloin harvoin kun niitä tuli. Virheet puhemiehen toimessa kiusasivat häntä. Milloin tulkinta jälkikäteen osoitti erehdyksen lieväksi tai tulkinnanvaraiseksi, hän oli kovin tyytyväinen. Valituksia tietysti vuosien mittaan tehtiin paljon, ja puhemiehen menettelyä vaadittiin perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi tai muuten moitittiin.

Nämä olivat kuitenkin harvinaisia, ja tavallisesti valitukset raukesivat aiheettomina.

Erityisesti Kallio huolehti eduskunnan työtehosta. Häntä moitittiin paljon istuntojen venyttämisestä myöhään yöhön. Kallio ei kritiikistä välittänyt, vaikka tiesi edustajien tyytymättömyyden. Hänen mielestään päivisin piti valiokuntien tehdä tarmokkaasti työtä, joten yöt oli varattava täysistunnoille. »Velttoutta on paljon tässäkin joukossa», isäntä Kallio uskoi emännälleen syksyllä 1927.

Silloin kun ei ollut itse puhemiehenä, Kallio saattoi olla hidastuneesta tahdista huolissaankin. Kun esimerkiksi vuoden 1926 budjettia käsiteltiin,. Kallio valitti puhemies Wuolijoen hidasta tahtia.

»Nyt on istuttu 11 päivää, vaan ei ole kuin puoli budjetista käsitelty.

Minä eräänä vuotena puskin läpi kahdeksassa päivässä, mutta ne olivat vuorokausia.» Ja kun hänen valintansa vuoden 1927 puhemieheksi varmistui, hän oli tyytyväinen ja otti taas yöistunnot käyttöön vastalauseista piittaamatta.

Kallion tapa istuttaa eduskuntaa aamuyöhön herätti kyllä ankaraa moitetta. Oma ryhmä teki päätöksiäkin, joissa se vaati puhemiestä päättämään istunnot viimeistään kello 23 mennessä. Kallio lupaili kyllä yrittää, mutta muutosta ei tullut. Kiivaimmat vaativat puhemiehen vaihtamistakin. Viljami Kalliokoski, Kallion uskollinen tukija, myönsi puhemiehen tavan kiusalliseksi, mutta selitti »työhalun olevan hänelle ihan perinteistä», yöistunnotkin, joten lieventäviä asianhaaroja löytyi. »Kallio on työn mies», puolusti Uuno Hannula. Juho Koivisto, Kalliota kiivaasti arvostellut, totesi Kallion »luoneen yöistuntojen tradition», josta hänen olisi todella vaikea luopua.

1930-luvun pitkällä puhemieskaudellaan Kallio sitten sai työstä tarpeekseen. Ajat olivat levottomat ja istunnot usein hankalia, mikä rasitti puhemiestä. Eritoten vuoden 1932 valtiopäivillä työ oli raskasta, kun pulaliikkeen paine kohdistui puhemieheen. Vuoden 1933 valtiopäivien rasittavuus näkyi puhemiehen päättäjäissanoissakin, joissa hän muistutti painavasti edustajille, kuinka »yksilöiden toiminnasta, itsehillinnästä ja edustajain arvonmukaisesta asiallisuudesta riippuu työmme laatu». Kallio jaksoi vanhenemisestaan huolimatta. Kun marraskuussa 1934 tuli täyteen Kallion valtiopäivätyön 30. vuosi, hän luonnehti pitkää taivalta puolisolleen myönteisesti. Mies oli kyllä »tasaantunut ja harmaantunut», mutta kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut niin vastuunalaisella paikalla olla.

Eduskunnan arvovallasta Kallio oli tarkka ja loukkaantui, milloin näki sitä loukattavan. Tämä koski sekä edustajia yksilöinä että eduskuntaa instituutiona. Eduskunnan nuorimpia jäseniä Kallio opasti talon tavoille ystävällisesti, mutta määrätietoisesti. »Kuin isä pojalleen» koki pienviljelijäpuolueen Eino Rytinki Kallion antaneen hänelle nuhteita 1930-luvun puolivälissä. Kallion mielestä nuorille edustajille ei saanut antaa liian pian valiokuntapaikkoja, vaan edustajan piti ensiksi varamiespaikalla osoittaa ansaitsevansa luottamuksen valtiovaliokunnan varamiehenä Kalliokin oli säätyvaltiopäivillä aloittanut. Sopimattomaan käytökseen langennut kansanedustaja sai puhemiehen kovat nuhteet, mutta hairahdusten puiminen sai jäädä eduskuntatalon seinien sisälle. Urho Kittilä, Kallion avustaja ja ihailija, kertoi Kallion nimenomaan kieltäneen kirjoittamasta lapuanliikkeen tunnetun pappisedustajan lankeemuksesta, kun tämä oli tullut istuntoon täydessä humalassa.

Eduskuntaa tai sen edustajia ei saanut sivuuttaa. Kun presidentti Relander järjesti maaliskuussa 1925 kutsut diplomaattikunnalle ja kutsu eduskunnan puhemiehelle jäi lähettämättä, Kallio teki presidentin kansliaan huomautuksen. Kutsu tuli seuraavana päivänä, mutta nyt oli varapuhemiehet jätetty kutsumatta, mitä Kallio ei hyväksynyt. Diplomaattikutsuja Kallio inhosi, mutta puhemiehelle kuului kutsu.

Kun Kivimäen hallitus joulukuussa 1934 päätti kutsua eduskunnan koolle ylimääräisille valtiopäiville, Kallio koki itsensä puhemiehenä sivuutetun ja närkästyi suuresti. Hän haukkui pääministerin ja leimasi päätöksen parlamentarismin väärinkäyttämiseksi, vaikkakin lain mukaiseksi. »Jos olisin puhemies, menisin jyrisemään presidentille, mutta nyt olen vaan edustaja», Kallio vakuutti puolisolleen ja totesi sanovansa sanottavansa tällaisesta teosta avajaisissa, mikäli tulisi puhemieheksi, niin kuin tulikin — ja sanoikin.

Hän loukkaantui niin, että mietti jättäytymistä puhemiehen tehtävästäkin. Lopulta hän kuitenkin päätti jäädä. »Sisällinen ääni vaatii puolustamaan eduskunnan, edustajien ja kansanvallan oikeutta, sillä niiden syrjäyttämisestä on tässä kysymys», hän perusteli päätöstään jatkaa puhemiehenä.

Kallio oli parlamentaaristen menettelytapojen vakaumuksellinen kannattaja, joka arvosteli suorasanaisesti sekä hallituksia että presidenttejä, milloin näki näiden toimissa epäparlamentaarisuutta.

Näitä näkemyseroja tuli jokaisen presidentin kanssa – aikanaan hänen itsensä kanssa eduskunnalla ei ollut vaikeuksia.

»Hyvä puhemies», arvioi kriittinen Väinö Tanner. Tämän osoittaa sekin, että Kallion suhteen tehtiin ensi kerran ja pitkiin aikoihin tulevaisuudessakin poikkeus vakiintuneesta käytännöstä, sillä pääministeri ja puhemies olivat eri puolueista, kun Kallio toimi puhemiehenä Sunilan toisen hallituksen kauden. Valinta liittyi nimenomaan Kallion henkilöön.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Kalliota olisi myös kritisoitu ja moitittu hänen toimintaansa puhemiehenä ankarastikin. Tämä koskee sekä omaa eduskuntaryhmää että muita.

Vuoden 1930 kiivaissa keskusteluissa sosiaalidemokraatit katsoivat kaksikin kertaa tulleensa kohdelluiksi väärin. SDP:n eduskuntaryhmä päätti, että ryhmän puheenjohtaja Tanner esittää eduskunnassa vastalauseen puhemiehen menettelyn vuoksi. Helmikuussa 1935 SDP:n eduskuntaryhmässä käytettiin useita Kallion toimintaa moittivia puheenvuoroja. Hänen sanottiin estäneen useita kertoja ryhmän jäseniä vastaamasta äärioikeiston hyökkäyksiin ja kohdelleen sosiaalidemokraattisia puhujia huonosti. Tannerkin totesi, ettei pitänyt Kalliota ihanteellisena puhemiehenä, koska tämä oli »päättämätön eikä kykene pitämään hyvää järjestystä». Hän kannatti kuitenkin Kalliota suhteiden säilyttämiseksi maalaisliittoon, ja ryhmä yhtyi häneen kahta lukuun ottamatta.

Elokuussa 1936, jolloin Kallio valittiin viimeisen kerran puhemieheksi, moitteet toistuivat. Mm. Mauri Ryömä ihmetteli, ettei maalaisliitolla ollut asettaa ehdolle »kansanvaltaisempaa miestä». Suurella äänten enemmistöllä päätettiin kuitenkin Khlliota jälleen kannattaa.

Kallio teki suuren työn myös eduskunnan sääntöjen laatijana. Vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen yhteydessä oli välttämätöntä uudistaa myös eduskunnan työjärjestys sekä suhteellisia vaaleja koskevat määräykset.

Puhemiesneuvosto asetti uudistusta valmistelemaan vuoden 1927 valtiopäivillä erityisen työjärjestyskomitean, jonka puheenjohtajaksi määrättiin silloinen puhemies Kallio.

Yhdessä varapuhemiesten Paavo Virkkusen ja Rieti Itkosen sekä kansanedustaja von Bornin ja virkamiesjäsenten Eino J. Ahlan ja Anton Kotosen kanssa Kallio teki tiivistä työtä, jonka rasittavuutta hän väliin valittikin. Komitean työ valmistui niin että eduskunta saattoi hyväksyä uuden työjärjestyksen ja muutokset vaalimääräyksiin 19.12.1927. Uudistuksista näkyvin oli koneellisen äänestyksen käyttönotto.

Myös eduskunnan monia käytäntöjä muotoiltaessa Kallion sana painoi. Hänen johdollaan päätettiin 1927, että kansanedustajat saivat tehdä pöytäkirjojen korrehtuureihin vain painovirheiden korjauksia, mutta eivät mitään muita. Istuntojen radiointiin Kallio suhtautui aluksi epäillen, eivätkä hänen ensi kokemuksensa olleet
myönteisiä, mutta hän ei ryhtynyt radiointeja jarruttamaan ja sittemmin koki ne hyvinkin myönteisinä.

Puhemiehenä Kallio oli eduskunnan virkamiesten korkein käskijä. Hän oli yleensä väkensä työtehoon tyytyväinen, mutta valvoi toisaalta tiukasti, ettei turhaa henkilökuntaa palkattu. Vakavin konflikti sattui joulukuussa 1935, kun suomenkielisen pikakirjoituskanslian pikakirjoittajat aamulla kello 5 uupumustaan valittaen tekivät lakon. Kallio otti kansliatoimikunnan puheenjohtajana jyrkän kannan. Hän ei uskonut siihen, että väsymys olisi ollut todellinen, vaan näki tapauksessa vain pikakirjoittajien painostuskeinon ja koki luottamuksellisen yhteistyön järkkyvän ensi kerran.

Ensimmäinen kunnallismies

Kyösti Kallio hoiti kotikuntansa kaikkia keskeisimpiä tehtäviä. Hän tunsi perinjuurin köyhän maalaiskunnan toiminnan edellytykset ja esteet. Hän arvosti kunnallista itsehallintoa suuresti ja oli jatkuvasti kiinnostunut kunnalliskysymyksistä, sekä kotikunnassaan että yleisemminkin.

Kun maalaiskuntien yhteistoiminta valtakunnallisessa laajuudessa alkoi, Kyösti Kallio oli sitä jouduttamassa ja kehittämässä. Hän osallistui heti perustuvaan kokoukseen vuonna 1920, ei tosin virallisesti Nivalan vaan valtiovallan edustajana. Kallio asettui tuolloin laajassa puheenvuorossaan kannattamaan liiton perustamista
korostaen erityisesti kunnan tehtävien alituista lisääntymistä, mikä teki yhteistoiminnan välttämättömäksi. Erityisesti hän viittasi verolakien uudistustarpeeseen. Kallio katsoi nimenomaan valtakunnallisen keskusliiton perustamisen tarpeelliseksi ja vastusti esitettyä ajatusta, että maakunnalliset liitot pitäisi perustaa ennen valtakunnallista.

Helmikuussa 1921 Kyösti Kallio valittiin Maalaiskuntien Liiton ensimäiseen 16 jäseniseen liittovaltuustoon, sen kokoonkutsujaksi. Ensimmäisessä kokouksessaan liittovaltuusto valitsi puheenjohtajaksi Kallion. Valinta oli tavallaan muodollisesti virhe, koska Nivala ei ollut virallisesti kokouksessa edustettuna eikä liiton perustajajäsen, mutta liitolle Kallion vaalista oli joka tapauksessa hyötyä.

Toimikausi oli kolmivuotinen, mutta Kallio valittiin sittemmin kokous kokoukselta yksimielisesti uudelleen, ja hän hoiti Suomen ensimmäisen kunnallismiehen tehtävää presidentiksi tuloonsa saakka. »Siinä ei ole kuin kaksi kokousta vuodessa, mutta olen muuten heille tukena, kun hyökkäävät sen kimppuun», luonnehti Kallio vuonna 1930 tultuaan jälleen uudelleen valituksi liittovaltuustoon Oulun lääniä edustamaan, vaikka oli jo Helsingissä kirjoilla.

Kallion esimiehenä olosta oli Maalaiskuntien Liitolle epäilyksittä hyötyä, vaikka varsinainen osallistuminen rajoittuikin pariin kokoukseen vuodessa. Kunnallispäivillä Kallio oli uskollisesti mukana keskustellen ja neuvoja antaen. Hänen vankka asiantuntemuksensa, jossa yhtyivät perusasioiden ja laajojen yhteyksien hallinta, oli aloittelevalle ja toiminta-ajatukseltaankin haparoivalle järjestölle hyvin tarpeellinen. Kallio ei ehtinyt osallistua moneen kokoukseen, mutta hän tapansa mukaan luotti muutenkin toimeenpaneviin
elimiin ja virkamiehiin. Maalaiskuntien Liitossa Kallion lähimpiä työtovereita ja alaisia olivat aluksi liittovaltuuston varapuheenjohtaja, vanha valtiopäivämies Juho Torppa (1920-1927) ja sitten tämän seuraaja varapuheenjohtajana, sosiaalidemokraatti Eeno Pusa. Liittohallituksen johdossa taas oli kokoomuslainen Artturi Hiidenheimo — Lex Kallion tiukka vastustaja — jonka kanssa Kallion ajatukset eivät muutenkaan aina menneet yksiin.

Virkamiehistä tulevaisuuden kannalta tärkein oli liiton lakimieheksi 1927 tullut nuori aitosuomalainen ja pian maalaisliittolainen Urho Kekkonen, jonka uraa Kallio parhaansa mukaan auttoi.

Joka kolmas vuosi liitto järjesti laajat kunnallispäivät, jolloin jäsenkuntien edustajat saapuivat pariksi päiväksi pääkaupunkiin pohtimaan ajankohtaisia kysymyksiä. Niiden väliajoilla päättävänä elimenä toimi liittovaltuusto, jota Kallio johti. Kallio oli aktiivinen keskustelija ja puheenvuorojen käyttäjä. Hän teki jatkuvasti aloitteita mm. kuntien tilintarkastuksen kehittämisestä, kunnallisverotuksesta, kuntien lainatarpeen tyydyttämisestä ja kuntien ja valtion kustannusten jaosta. Viimeksi mainitussa hän oli varovainen, kummankin edut huomioon ottava, niin kuin ymmärrettävää olikin. Myös liiton taloudesta Kallio kantoi huolta varoitellen ottamasta liitolle tarpeettomia tehtäviä.

MKL ajautui 1930-luvun alussa vakavaan talouskriisiin, jossa Kallio mukana. Liiton merkittävin tulolähde sen alkuvuosina oli jäsenmaksutulojen ohella koulutarvike- ja oppikirjavälitys. Muiden kustantajien puristuksessa tämä toiminta kävi kuitenkin kannattamattomaksi ja oli lopetettava. Kallio luonnehti tapahtumaa »nöyryyttäväksi», mutta ei asettunut vastustamaan välttämättömyyttä.

Erityisesti pulavuosina Kallion taloudellinen asiantuntemus oli liitolle arvokasta. »Me saimme Maalaiskuntien Liiton asiat hoidetuiksi pääasiassa Kallion neuvojen mukaan, niin ettei mitään voittamattomia vaikeuksia tullut», muisteli Jalo Lahdensuo. Kallio käytti myös Suomen Pankin johtajan auktoriteettiaan auttaessaan vaikeuksissa olevaa liittoa. Sittemmin talous parani ja toiminta vakiintui.

Maalaiskuntien Liiton kautta Kalliolla oli myös kriittisinä aikoina mahdollisuus vaikuttaa maltillisen politiikan hyväksi. Esimerkiksi Rydin hän pyysi kaksille kunnallispäiville, 1930 ja 1933, alustamaan rahapolitiikasta. Hänen omat puheenvuoronsa, niin rehellisesti kuin niissä kuntien ylitsepääsemättömiltä näyttävät vaikeudet myönnettiinkin, korostivat samalla valtionkin auttamismahdollisuuksien rajallisuutta.

Rahalaitosten luottomies

Kyösti Kallion vuonna 1897 Nivalan säästöpankin tilintarkastajana alkanut pankkiura jatkui vuoteen 1937 saakka ja oli varsin monipuolinen. Kallio ehti toimia säästö-, osuus- ja liikepankissa ja vieläpä Suomen Pankissa.

Suomen Pankki oli tietysti tärkein. Pula leimasi pankin johtokunnan ja pankkivaltuusmiesten työskentelyä pitkälle 1930-luvun puolivälin yli, vaikka normaalistuminen jo 1933-1934 tienoilla alkoikin.

Pula näkyi siinäkin, että pahimpina aikoina johtokunnan jäsenet, Kallio mukaan luettuna, osallistuivat lähes aina pankkivaltuusmiesten kokouksiin. Kallio ei enää vuonna 1935 ollut niissä mukana. Muuten hän hoiti työtään säännöllisesti osallistuen johtokunnan aamupäivisiin kokouksiin, tarkastaen pääkonttorin kassanhoitajien kassoja ja matkustaen tarkastusmatkoilla haarakonttoreissa.

Tullessaan Suomen Pankkiin Kallio joutui jättämään Maatalous-Osake-Pankin hallintoneuvoston. Hänet valittiin tämän Tampereella pääkonttoriaan pitäneen liikepankin hallintoneuvostoon vuonna 1921 ja sitten uudelleen vuosina 1924 ja 1927. Vuonna 1928 yhtiökokous myönsi hänelle pyydetyn vapautuksen kesken toimikauden, ja Niukkanen jatkoi tällä paikalla. Kallion osallistuminen pankin toimintaan oli vaihtelevaa: muutamana vuonna (1924, 1926 ja 1927) hän oli mukana useammassa kuin joka toisessa kokouksessa, muulloin vähemmän. Lisäksi hän suoritti kolme konttorien tarkastusta.

Suomen Pankin johtokunnan jäsenyys toi Maatalous-Osake-Pankin tilalle toisen rahalaitoksen, joka oli Kalliolle kyllä jo ennestään tuttu, kun hän edusti Suomen Pankkia Osuuskassojen Keskuslainarahaston (OKO) hallintoneuvostossa. Kallio oli osuuskassamies ja kotiseutunsa kassan perustajia. Hän ei ollut läheskään aina oauuskassojen ja niiden keskuslainarahaston vahvan miehen Hannes Gebhardin kanssa samoilla linjoilla maaseudun luottolaitosten kehittämisestä. Kalliolle oli pääasia saada mahdollisimman nopeasti
ja joustavasti pääomia maanviljelijöiden tarpeisiin, eikä hän pitänyt osuuskassoja itseoikeutettuina pääomien välittäjinä. Hanke maataloustuotannon edistämisrahastosta vuonna 1921 vei Kallion ja Gebhardin vastakkain, ja herrat kävivät kirpeää kirjeenvaihtoa keskenään.

Vuonna 1924 valtiosta tuli OKO:n osakas, ja sen jälkeen valittiin hallintoneuvostoon maatalous- ja valtiovarainministeriön sekä Suomen Pankin edustaja, jona oli Ryti vuoteen 1934 saakka. Kun pankkivaltuusmiesten kokous 17.4.1928 keskusteli OKO:n edustuksesta, valittiin varsinaiseksi edustajaksi edelleen Ryti, ja maalaisliittolaiset Liakka ja Raatikainen ehdottivat varalle Kalliota.

Tanner voitti kuitenkin äänestyksessä Kallion. Sen sijaan kolmen vuoden kuluttua Kalliosta tuli OKO:n hallintoneuvoston varajäsen ja vuosina 1934-1937 Kallio kuului hallintoneuvostoon varsinaisena jäsenenä.

Kallion osallistuminen OKO:n asioitten hoitoon jäi verraten vähäiseksi, eikä hän ehtinyt kokouksiin läheskään aina (toimikautensa 14 kokouksesta läsnä 5 kertaa). Syksyllä 1934 hän oli erityisessä OKO:n hallintoneuvoston toimikunnassa yhdessä Kyösti Haatajan, Väinö Tannerin ja Viljami Kalliokosken kanssa suunnittelemassa asutustyön johtoa ja rahoittamista osuuskassajärjestön avulla.

Pellervo-Seuran ja MTK:n toimesta syntyi vuonna 1917 Suomen Maanviljelijäin Keskinäinen Vakuutuslaitos, jonka nimi vuonna 1925 muuttui Maalaiskuntien ja Maalaisten Keskinäinen Vakuutusyhtiö Auraksi. Myös sen toimielimissä Kallio oli heti perustamisesta alkaen, kun hänet valittiin yhtiön ensimmäiseen, kahdeksanjäseniseen hallintoneuvostoon. Vuonna 1920 hänestä tuli hallintoneuvoston varapuheenjohtaja, missä tehtävässä hän oli eroonsa, vuoteen 1934 saakka.

Uutta vakuutus-luottamustointaan Kallio hoiti melko tunnollisesti ja osallistui useimpiin kokouksiin. Hän johti myös neljästi puhetta, kun varsinainen puheenjohtaja, valtioneuvos August Ramsay ei ollut läsnä. Kallion panos yhtiön sisäisessä kehittämisessä oli melkoinen, kun hän otti osaa useammankin työryhmän ja toimikunnan työhön. Kallio oli lisäksi tärkeä lenkki Maalaiskuntien Liittoon, jonka kanssa yhteistyössä yhtiö nimenmuutoksensa yhteydessä laajensi toimintaansa kuntien vakuutuksiin. Tätä toimialanmuutosta Kallio tuki aktiivisesti Aurassa ja myötävaikutti siihen MKL:ssa. Kun Vakuutusneuvosto teki syksyllä 1927 Aurasta ilmiantoja ja kun vakuutusylitarkastaja pyysi asiasta hallintoneuvoston lausuntoa, sitä laatimaan ja syytöksiä tarkastamaan valittiin toimikunta Kallion johdolla.

Kallio oli mukana myös komiteassa, jonka hallintoneuvosto asetti »täysillä valtuuksilla» tutkimaan Auran toiminnan laajentamista liikennevakuutuksiin. Tämä komitea tuli vastoin johtokunnan käsitystä kielteiseen tulokseen, ja hanke raukesi tuossa vaiheessa.

Kallion ja Auran suhteille kävi kohtalokkaaksi hanke laajentaa Auran toimintaa vahinkovakuutuksista myös henkivakuutuksiin vuonna 1934. Asiaa pohdittiin johtokunnan kokouksessa, jonne oli hallintoneuvoston valitsemina lisäjäseninä kutsuttu Ramsay, Kallio ja Edvard Björkenheim. Johtokunta piti toiminnan laajennusta välttämättömänä kannattavuuden varmistamiseksi, koska useimmat kilpailijat toimivat laajemmalla alalla. Se ehdottikin, että hallintoneuvosto valitsisi muutamia jäseniään laatimaan johtokunnan aloitteen vaatimat käytännölliset ehdotukset. Kallio oli kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Hän piti uusille aloille lähtemistä epävarmana, koska niillä toimi jo valmiiksi vankkoja yhtiöitä. Hänen mielestään kannattavuutta olisi pitänyt tyytyä kohentamaan alentamalla kustannuksia. Kallio ei kuitenkaan halunnut periaatteessa vastustaa johtokunnan ajatusta ja antoi valita itsensä ehdotettuun komiteaan valmistelemaan Auran kannattavuuden parantamisehdotuksia.

Kallio jäi mainitussa komiteassa vähemmistöön. Komitea ehdotti, että Aura aloittaisi henkivakuutustoiminnan seuraavana keväänä.

Kallio käytti hallintoneuvostossa laajan puheenvuoron, jossa hän hyväksyi komitean useimmat perustelut, joskaan ei pitänyt vertailuja varakkaampiin Skandinavian maihin oikeina. Lopuksi hän ilmoitti joutuvansa jättämään Auran. Kallio oli ollut paljon kauemmin mukana Keskinäisen henkivakuutusyhtiö Suomen hallinnossa, eikä hän katsonut voivansa jäädä kilpailijaksi muuttuvan Auran hallintoon. »Näin ollen ei hän halunnut ottaa osaa ehdotuksen asialliseen käsittelyyn, vaan poistui kokouksesta», kirjasi Kallio itse seuraavan kokouksen pöytäkirjaan, ja samalla sieltä poistettiin alkuperäinen merkintä, jonka mukaan hän olisi »kaikesta huolimatta katsonut voivansa yhtyä neuvottelukunnan ehdotuksiin». Samassa kokouksessa hän ilmoitti kieltäytyvänsä varapuheenjohtajan tehtävästä. Tuon kokouksen jälkeen Kallio ei enää ottanut osaa Auran kokouksiin. Kun hän seuraavana keväänä oli erovuorossa, hänen tilalleen valittiin Viljami Kalliokoski.

Kallio jätti siis Auran sen takia, että hän oli pitkään toiminut Suomi-yhtiön hallinnossa. Hän oli nuorena miehenä, vuosina 1906-1908 ollut yhtiön asiamiehenäkin, tosin vaatimattomalla menestyksellä.

Suomi-yhtiön hallinnosta hän kiinnostui jo nuorsuomalaisena vuoden 1900 tienoilla, kun käytiin kamppailua vanhasuomalaisten valtausyritystä vastaan ja kun maalaisliittokin halusi omiaan vakuutuksenottajain edustajistoon ja suppeampiin hallintoelimiin.

Vuoden 1920 alusta Kallio kuului edustajistoon, joka taas 1923 valitsi hänet hallintoneuvostoon. Edustajistokautenaan Kallio oli myös yhtiön tilintarkastaja.

Suomi-yhtiö oli maan vanhimpia ja suurin. Se perustettiin vuonna 1890 suomalaiskansallisessa hengessä, suomenkielisen elinkeinoelämän pääomapohjaa vahvistamaan ja suomenkieliselle väestölle vakuutusturvaa luomaan. Suomalaisen puolueen hajotessa Suomi jäi lähinnä nuorsuomalaisten haltuun, ja suomettarelaiset perustivat sille kilpailijaksi Salaman. Vuosina 1906-1932 yhtiön toimitusjohtajana oli poliittisesti aktiivinen Wilhelm A. Lavonius, jonka kanssa Kallio oli paljon yhteistyössä. Yhtiön hallintoelimiin kuului runsaasti arvovaltaista väkeä nuoren Suomen kulttuuri- ja talouselämän huipulta eri puolueista, mm. E. G. Palmen, Edvard Hjelt, K. J. Ståhlberg, H. M. J. Relander ym., joten Kallio sai runsaasti arvokkaita tuttavuuksia. Maalaisliittolaisiakin alkoi 1920-luvun alusta lähtien tulla mukaan. Yleensä he olivat yhteistyössä edistyspuoluelaisten kanssa myös vaaleissa.55 Aluksi olivat Kallion lisäksi mukana Niilo Liakka ja August Raatikainen, vähän myöhemmin E. M. Tarkkanen ja Juho Koivisto.

Vakuutuksenottajain edustajisto oli koolla vain kerran—pari vuodessa eikä Kallio ollut silloinkaan aina paikalla. Tultuaan valituksi hallintoneuvostoon, jonka merkitys oli keskeisempi ja joka kokoontui useammin, Kallio kiinnostui enemmän. Hänestä tuli yhtiön aktiivisimpiin kuuluva hallintomies, jonka kykyjä käytettiin hyvin monenlaisissa tehtävissä. Toimikauden 91 kokouksesta Kallio osallistui 63:een, mitä on noissa kiireisissä oloissa pidettävä paljona.

Lisäksi pidettiin ns. valtuuskunnan kokouksia, joilla tarkoitettiin johtokunnan ja hallintoneuvoston yhteiskokouksia. Niihinkin Kallio osallistui ahkerasti (50:een 77:stä). Kallio hoiti myös yhtiön arvopaperien ja kassojen tarkastajan tehtäviä.

Kallio oli aktiivinen hallintoneuvoston jäsen, jonka linja oli selkeä. Hänen puoluekantansa näkyi selvästi: hän oli maaseudun ja maatalouden etujen valvoja, joka muistutti yhtiön johdolle, että vakuutettujen enemmistö oli maaseudulla, joten oikea osuus lainoistakin kuului maaseudulle ja maataloudelle. Hän antoi yhtiön johdolle tunnustusta silloin kun kadon ahdistamaa maataloutta ja kuntien horjuvaa taloutta oli voitu tukea. Varsinkin pulavuosina hän teki parhaansa saadakseen Suomi-yhtiönkin maaseudun huutavaa pääomapulaa osaltaan helpottamaan. Puoluekanta näkyi myös pidättyvänä suhtautumisena yhtiön palkkapolitiikkaan. Kallio oli yleensä poikkeuksetta lisäetuja ja korotuksia vastaan tai ainakin alempien korotusten kannalla kuin toimiva johto. Hän ei yleensä vienyt vastustavaa näkemystään äänestyksiin saakka, mutta protestoi kokouksissa ja kiinnitti huomiota monenlaisiin yksityiskohtiin.

Kerran 1926 hän tiedusteli, kuinka toimiston miesapulainen saattoi saada suurempaa palkkaa kuin esimiehensä. Pula-aikana Kallio oli tavallistakin tarkempi varoittaen päästämästä palkkausta kiinteälle ja hankintatuloksesta riippumattomalle kannalle.

Usein Kallio sai näkemyksensä sovitetuksi päätöksiin jo ollessaan valmistelukomiteoissa, joihin hänet usein valittiin. Vain kerran, käsiteltäessä ylempien toimihenkilöiden eläke-etujen järjestelyä säästöjärjestelmän pohjalle, Kallio vei oman kantansa äänestykseen asti. Kallio ja Tarkkanen vaativat, että samalla olisi luovuttava lahjapalkkioiden antamisesta, »ne kun eivät muutenkaan olleet mikään miellyttävä järjestelmä», mutta toimitusjohtaja ja hallinta neuvoston enemmistö olivat eri mieltä.

Kallio oli kiinnostunut yhtiön kehittämisestä ja menestyksestä. Vuonna 1925, Kansa- ja Pohja-yhtiöiden jo päästyä vauhtiin (edellisen mukana Suomen hallinnosta lähtivät mm. Väinö Tanner ja Väinö Wuolijoki, jälkimmäisen August Raatikainen) Kallio tähdensi, että pienten vakuutusten maksut piti kilpailusyistä pitää pieninä, jotta kyettäisiin toimimaan myös vähävaraisempien eduksi.

Toimitusjohtaja Lavonius yhtyi häneen. Myös lainakorkoja Kallio vaati pitämään mahdollisimman pieninä. Varsinkin opintolainoista hän kantoi huolta, ne kun olivat samalla mainosta yhtiölle ja tulevaisuuden rakentamista.

Korkokysymykset olivat erityisen tärkeitä pula-aikana, jolloin Kallio jatkuvasti vaati pitämään yhtiön korkotason niin alhaalla kuin mahdollista. Syyskuussa 1929 hän vastusti uusien vakuutuslainojen nostamista 10 prosenttiin sekä vanhojen lainojen koron nostamista 8:sta 9 prosenttiin. Hän ehdotti edelleen, että korko sidottaisiin kahden prosentin marginaalilla Suomen Pankin alimpaan lainanantokorkoon ja että korkomarginaali asetettaisiin 1 1/2 prosenttia suuremmaksi kuin Suomen Pankin ylin korkokanta.

Asia jäi johtokunnan harkintaan, eikä se toteutunut Kallion havailemassa muodossa. Vielä vuonna 1934 Kallio palasi korkojen alentamisasiaan esittäen harkittavaksi, eikö sittenkin voitaisi alentaa vanhojen lainojen maksimikorkoja seitsemän prosentin rajasta alemmas, koska yleiset näkökohdat puhuivat alennuksen puolesta. Enemmistö oli eri mieltä.

Kyösti Kallion pitkä toiminta Suomi-yhtiössä ja perusteellinen paneutuminen asioihin johtivat siihen, että hän kuului kauan yhtiön varsinaiseen sisärenkaaseen. Hänen asiantuntemustaan käytettiin hyväksi yhtiöjärjestyksen muutosta valmisteltaessa 1928. Hän oli palkkakomiteassa useita kertoja. Hän valmisteli lausuntoja viranomaisille ja lapuanliikkeelle sekä pohti työryhmässä toimitusjohtajavalintaa. Vasta presidentiksi valinta katkaisi tämän toiminnan.

Kallio perehtyi suomalaiseen pankki- ja rahoitusmaailmaan laajasti ja syvällisesti. Mahdollisuuksiensa mukaan hän siihen omien näkemystensä mukaan vaikutti — mikä ei tietysti ollut kovin paljon. Monia yksityisiä ja yhteisöjä hän kuitenkin saattoi auttaa, varsinkin vaikeina pulavuosina.

Maatalous- ja teollisuusmies

Kyösti Kallio perehtyi varsin monipuolisesti suomalaiseen elinkeinoelämään, erityisesti pääelinkeinoon ja omaan ammattiinsa maatalouteen, mutta myös teollisuuteen. Viimeksi mainittu oli tärkeää sikäli, että maalaisliitto suhtautui yleensä teollisuuteen penseästi tai jopa vihamielisesti. Asiantuntemuksen lisääntyminen vaikutti myös asenteiden lientymiseen.

Kallio oli kymmenen vuotta Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston jäsen. Hänet valittiin siihen vuonna 1927 filosofian maisteri Björn Cederhvarfin tilalle, kun tämä halusi jättää paikkansa Kalliolle ja pyysi, ettei häntä valittaisi uudelleen. Kallio jatkoi työskentelyä Suomen Pankin johtokunnan jäsenenäkin saatuaan siihen erikseen luvan pankkivaltuusmiehiltä.61 Tuon kymmenen vuoden aikana Enso-Gutzeit muuttui suuresti. Vuonna 1927 yhdistettiin valtioenemmistöiset metsäyhtiöt Ab W. Gutzeit & Co sekä Enso Ab.

Vuonna 1933 Enso-Gutzeitiin sulautui vielä metsäyhtiö Tornator Oy. Yhtiö omisti paljon maata ja metsiä, ja sillä oli tuotantolaitoksia
eri puolilla Itä-Suomea. Enso-Gutzeitissa maatalousmies Kallio sai konkreettisen kosketuksen suomalaiseen puunjalostusalan suurteollisuuteen.

Enso-Gutzeitin hallintoneuvosto oli suppea ja arvovaltainen. Puheenjohtaja oli P. E. Svinhufvud presidentiksi tuloonsa asti, minkä jälkeen puheenjohtajuus siirtyi A. K. Cajanderille. Svinhufvudin paikan hallintoneuvostossa taas sai entinen presidentti Relander.

Kallion lisäksi hallintoneuvostossa olivat mm. entiset senaattoritoverit Jalmar Castren, Juhani Arajärvi ja Väinö Tanner; Kallio oli ainoa maalaisliittolainen. Toimitusjohtajana oli vuorineuvoksen arvon 1932 saanut V. A. Kotilainen.

Kokouksia oli kymmenkunta vuodessa, Kallion toimikaudella yhteensä tasan sata. Vain yhdeksän kertaa hän oli poissa. Kallio oli Enso-Gutzeitin työstä kiinnostunut, ja hän halusi ottaa siihen kiinteästi osaa. Aktiivisuuteen saattoi vaikuttaa osaksi sekin, että jäsenet saivat toimestaan verraten hyvän palkkion, mihin Kallio joskus viittasikin.

Kallio istui Enso-Gutzeitin hallinnossa luonnollisesti ensi sijassa maalaisliiton edustajana ja sen kannattajakunnan etujen ajajana.

Tämä näkyi monin tavoin. Kallio huolehti siitä, ettei yhtiö pulavuosina suurissa vaikeuksissaan siirtäisi rasituksiaan yksin kantohintoihin, vaan että niihin osallistuisivat myös yhtiön palkansaajat »virkailijoista aina työläisiin asti». Kun sitten ajat paranivat, Kallio kiinnitti huomiota siihen, että yhtiön tulisi tyydyttää raaka-ainetarpeensa ostamalla vierailta eli yksityisiltä metsänomistajilta ja hakata omilta mailtaan vain mikäli muualta ei saisi. Hän valvoi myös, että kantohintojakin eikä vain työpaikkoja korotettiin sitä mukaa kuin tuotteiden hinnat maailmanmarkkinoilla antoivat myöten.

Yhtiön virkailijain ja työnjohtajien eläkelaitosta perustettaessa toistui Kallion Suomi-yhtiössä ajama linja. Hänen ehdotuksestaan hallintoneuvosto otti eläkerahastojen sääntöihin lisäyksen, että mikäli lainsäädäntöteitse tultaisiin määräämään vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus, tulisivat yhtiön eläkelaitokset jatkamaan toimintaansa, mutta maksamaan eläkkeitä ainoastaan mikäli näiden laitosten eläkkeet ylittäisivät lakimääräiset eläkkeet. Yleinen kansaneläke oli Kallion mukaan se ratkaisu, jolla suomalaisten eläketurva olisi tulevaisuudessa järjestettävä.

Kallio ei ollut suinkaan mikään periaatteellinen vastaanpanija, vaikka oli puolueensa vieroksumassa suuressa metsäyhtiössä. Hän tuki yleensä yhtiön johtoa sen kehittämistoimissa ja suhtautui aloitteisiin myönteisesti. Hänestä oli epäilyksittä hyötyä Suomen suurimman metsäteollisuusyrityksen kehityksessä.

Kallio itse hyötyi tästä luottamustoimestaan monin tavoin. Se avarsi hänen näkemystään ja monipuolisti käsityksiä elinkeinoelämästä ja yhteiskunnasta yleensä. Yhtiön hallintoneuvoston kesäretkeilyt eri puolille maata lisäsivät hänen tietojaan sekä eri seuduista että varsinkin siihen asti vieraitten tehdasyhdyskuntien elämästä, jota hän saattoi kommentoida hämmentyneenäkin. Kallion aloitteesta maan hallitus ja eduskunta tutustuivat Ensoon ja muihin Vuoksenlaakson laitoksiin marraskuussa 1935. Mukana oli 124 kansanedustajaa ja kuusi ministeriä, ensiksi mainittujen joukossa paljon maalaisliittolaisia, joiden näkemyksiin Kallio epäilemättä halusi vaikuttaa.

Paljon tutumpi oli Kaltiolle se teollisuuden ala, jota Voinvientiosuusliike Valio edusti. Nivalan suurin maidontuottaja ja osuusmeijerin perustaja kiinnostui luonnollisesti myös osuusmeijerien yhteistoiminnasta, varsinkin kun se ei ollut Valion väkevän kasvun vuosina lainkaan kiistatonta.

Kallio tuli Valion hallintoon sisäisten erimielisyyksien ja skandaalienkin leimaamana aikana ja aivan ilmeisesti osaksi niiden vuoksi. Osuuskuntakokous, joka valitsi Kallion hallintoneuvostoon 11.4.1927, oli riitaisa ja kireä. Kokouksessa keskusteltiin paljon toisaalta Valiossa noudatettavasta palkkausjärjestelmästä, jonka sanottiin johtaneen ylimmän johdon kohtuuttomiin palkkoihin ja toisaalta skandaalinomaista sävyä saaneesta julkisesta riidasta Hannes Gebhardin ja Valion voimamiehen ja liikkeen suuruuden luojan, tohtori F. M. Pitkäniemen kesken. Gebhard oli julkisesti syyttänyt Valiota väärinkäytöksistä, minkä vuoksi Valion pari johtavaa toimihenkilöä oli Pitkäniemen toimeksiannosta haastanut Gebhardin oikeuteen. Pitkä oikeusjuttu aiheutti Valiolle runsaasti ikävää julkisuutta, mikä harmitti hallintomiehiä.68_Kallio, joka edusti kokouksessa

Nivalan Osuusmeijeriä, oli kiistasta hyvin perillä. Osapuolten julkaisemat lentokirjaset löytyvät huomautuksin varustettuna hänen kirjastostaan. Hänellä oli perusteltu kanta asioihin, joista hän oli keskustellut ystäviensä kanssa. Kokous äänesti useamman kerran. Johtajien palkoista käytiin tiukka äänestys, jossa johtokunnan eli Pitkäniemen kanta voitti äänin 118-102 vastaehdotuksen, jonka mukaan olisi siirrytty kiinteisiin palkkoihin ja jätetty paheksumista herättäneet tantieemit pois. Kallion äänestysmenettely ei pöytäkirjasta näy, mutta hän on ilman muuta ollut hävinneellä puolella, olihan hän yksityisesti esittänyt paheksumisensa Valion kohtuuttomista palkoista.

Kalliosta äänestettiin myös hallintoneuvoston vaalin yhteydessä — muut valittiin yksimielisesti. Sekin viittaa siihen, ettei häntä olisi hallintoon haluttu. Kokous valitsi hänet ensin kuolleen jäsenen tilalle varajäseneksi yksimielisesti, mutta hänen kannattajansa eivät tyytyneet tähän, vaan asettivat hänet vastaehdokkaaksi erovuorossa olevalle Akseli Sarjakoskelle. Kallio voitti »Pitkäniemen kannattajan» Sarjakosken äänin 130-49.

Kalliosta tuli aktiivinen hallintoneuvoston jäsen, joka osallistui kokouksiin ja käytti niissä paljon puheenvuoroja. Kaikkiaan Kallio oli yhdeksänvuotisen kautensa aikana mukana 30 kokouksessa 49:stä, mikä on varsin paljon hänen kiireisiinsä nähden. Kun tuota aikaa Valion sisäisessä päätöksenteossa voi yleisesti kutsua johtokunnan ja toimitusjohtajan hallitsemaksi ja kun hallintoneuvosto vain harvoin puuttui ehdotuksiin, korostuu Kallion merkitys tavallaan Pitkäniemen »vastapainona». Vuoden 1929 alussa Kallio oli ehdolla hallintoneuvoston puheenjohtajaksikin, mutta hävisi äänin 6-4 istuvalle puheenjohtajalle, edistyspuoluelaiselle opettaja Vilho Oksaselle, joka oli Pitkäniemen linjoilla. Palkkakysymyksissä Kallion säästäväisyyslinja ei sanottavasti vaikuttanut ylemmän johdon palkkaukseen. Kun esimerkiksi vuonna 1932 toimitusjohtajan palkkaa korotettiin, Kallio ainoana hallintoneuvoston jäsenenä vastusti ja perusteli kantaansa meijerituotteiden tuolloin kovin alhaisella hinnalla.

Kallion työ Valion hallinnossa ei tietystikään rajoittunut palkankorotusten vastustamiseen. Hän oli aktiivinen hallintomies kaikin puolin. Kun tuntuva osa hänen hallintoneuvostokaudestaan osui pulavuosien, hän joutui käsittelemään paljon sekä keskusliikkeen että jäsenmeijerien vaikeuksia. Tällöin hänen laaja taloudellinen asiantuntemuksensa sekä korostui että epäilemättä yhä karttui.

Kun hän joutui tekemisiin vientikaupan ja valuuttakysymysten käytännön kanssa, hän saattoi käyttää hyväksi asiantuntemustaan. Jäsenmeijerien vaikeuksia käsiteltäessä hänen meijeripoliittinen linjansa tuli hyvin näkyville: hän oli jäsenten itsenäisyyden kannalla ja keskusliikkeen toiminnan laajenemisen suhteen varovainen.

Kallio korosti jäsenosuuskuntien omaa vastuuta. Kun Liedon osuusmeijeri joutui keväällä 1932 konkurssiin, Valio tuli mukaan tukeakseen meijeriä. Kun meijeri ei puolestaan kyennyt vastaamaan sitoumuksistaan, hallintoneuvostossa esitettiin meijerin ostamista kokonaan Valiolle. Sitä Kallio vastusti ja esitti, että koetettaisiin jatkaa edelleen itsenäisenä Valion tuella. Samalla Kallio evästi neuvottelijoita huomauttamaan lietolaisille, »että heidän täytyy saada asian onnistumiseksi sen myönteiseen ratkaisuun sisäistä halua».

Maatalouden ja meijerien vaikeudet pulavuosina olivat suurimmat Pohjois-Suomessa. Alkuvuodesta 1933 käsiteltiin kahdeksan Pohjois-Suomen meijeriliiton jäsenmeijerin vaikeuksia hallintoneuvostossa.

Mukana oli kaksi nivalalaista meijeriä, joten asia oli Kalliolle tuttu. Hän ilmoittikin käsityksenään, että ainakin Nivalassa olevat meijerit olivat autettavissa ja että niitä olisi pitänyt auttaa jo aikaisemmin. Kallio valittiin yhdessä hallintoneuvoston puheenjohtajan E. M. Tarkkasen kanssa käymään Valion puolesta neuvotteluja meijerien kanssa, ja ne saivat tarvitsemansa avun. Kun Maakiinteistöpankki perustettiin, Kallio tähdensi hallintoneuvostossa, kuinka pankin osakkeiden merkitseminen oli Valion velvollisuus, koska kysymyksessä oli maamiehen etu. Hänen ehdotuksensa mukaisesti osakkeita merkittiin 500 000 markalla.

Valio edisti monin tavoin maa- ja karjataloutta sekä alan tutkimusta. Kallio kannatti näitä hankkeita innokkaasti. Hän kannatti Valion laboratotion rakentamista ja vakuutti valtion avustavan yritystä, kun biokemian professorin virka perustettaisiin. Hän tuki erityisen rahaston perustamista palkinnoiksi kasvinjalostajille, jotka kykenisivät kehittämään varmempisatoisen monivuotisen kasvin kuin käytössä olevat. Hän kannatti Valiolle tarjottujen Kalkkimaa Oy:n osakkeiten ostoa, vaikka arvelikin niitä arvottomiksi, koska voisi olla maanviljelyksen etujen mukaista tukea tuollaista yritystä.

Osuuskuntakokouksessa 11.4.1935 Valion sääntöjä muutettiin niin, että hallintoneuvoston jäsenet alettiin valita meijeriliitoittain eikä enää henkilövalinnalla osuuskuntakokouksessa niin kuin siihen saakka. Pohjois-Suomen meijeriliitto, johon Nivalakin kuului, ei asettanut Kalliota ehdolle, eikä häntä enää valittukaan uudelleen.

Kallion jääminen pois Valiosta lienee ollut hänen omankin tahtonsa mukainen. Ikääntyvällä poliitikolla oli luottamustoimia ja muita velvollisuuksia paljon ilman Valiotakin.

Suomen maatalous kaikkineen oli Kallion sydämenasia. Hän osallistui monella tavalla sen edistämiseen. Varsinainen etujärjestötoiminta MTK:ssa ei ollut koskaan hänelle erityisen läheinen, vaikka hän oli itse maan suurimpia tuottajia ja vaikka hän jonkin verran osallistui MTK:nkin toimintaan. MTK:n valtuuskuntaan Kallio kuului vuosina 1918-1921, mutta, kokouksiin hän osallistui varsin harvoin. Osaksi Kallio vierasti MTK:ta sen johtomiesten yhteiskunnallisen ajattelun vuoksi. MTK aloitti eritoten Etelä-Suomen suurviljelijöiden työnantajahenkisenä järjestönä, ja sen johtoon tuli runsaasti vanhasuomalaisia. Vaikka MTK:n jäsenmäärä kasvoi ja monipuolistui ja vaikka sen johtoon valittiin runsaasti erilaisia poliittisia näkemyksiä edustavia, mm. varsin paljon maalaisliittolaisia tai kokoomuksesta ja varsinkin edistyspuolueesta maalaisliittoon siirtyneitä maatalousmiehiä, pysyi sen yleisilme kuitenkin Kalliolle jotenkin vieraana. Myös yhteenotot Lex Kalliosta, elintarvekysymyksissä ja sitten 1930-luvun alussa kieltolaista vieroittivat Kalliota ja maatalouden etujärjestöä toisistaan. Kallio näki jo virkatehtäviensä vuoksi yhteiskunnan siinä määrin kokonaisuutena, ettei omankaan elinkeinon etujärjestötoiminta häntä kiehtonut.

Hieman samantapainen oli Kallion asenne maatalouden osuustoiminnan aatteelliseen keskusjärjestöön Pellervo-Seuraan. Myös sen toimintaan hänet vedettiin mukaan 1920-luvun alussa. Hän kuului seuran johtokuntaan vuosina 1920-1925. Osallistuminen oli laimeanpuoleista, mikä lienee kiireiden ohella johtunut myös melkoisesti eroavista näkemyksistä seuran johtomiesten Hannes Gebhardin, Kyösti Haatajan ja F. M. Pitkäniemen kanssa.

Suomalaisen kulttuurin ystävä

Kyösti Kallio oli poliitikko ja talousmies. Hän ei kuitenkaan rajoittunut vain niille aloille, myös kulttuuri kiinnosti häntä. Se ilmeni sekä omaehtoisena harrastuksena että tieteen ja taiteen tukemisena.

Hän oli nuorena innokas osallistuja, olipa kyse runojen kirjoittamisesta tai lausumisesta, näyttelemisestä, musiikista tai urheilusta, ja hän näki kaiken tällaisen harrastamisen osana kansallista työtä. Siirryttyään isompiin tehtäviin hän osoitti huomattavan suurta ymmärtämystä suomalaiselle kulttuurille. Kyösti Kallio oli Snellmanille uskollinen silloinkin, kun oli kysymys rahan antamisesta monen mielestä turhaan ja tuottamattomaan.

Sakari Virkkunen luonnehtii Kyösti Kallion taiteellista makua Talonpoikaispresidentti-kirjassaan konservatiiviseksi. Kirjallisuuden suhteen se tarkoitti mieltymysten liikkumista »Runebergin—Leinon—Koskenniemen linjalla».

Kallion suhde kaunokirjallisuuteen oli läheinen. Hänen runonsepittelynsä — jonka tulokset eivät aina olleet niinkään vaatimattomia — on jo mainittu. Sitä hän jatkoi koko elämänsä ajan. Kaunokirjallisia proosatekstejä hän ei nuorisoseuralehtien ja Maamiehen Joulujen ja Keväiden jälkeen laatinut, mutta monissa juhlapuheissa esiintyvät lyyriset ilmaisut muistuttavat vanhasta harrastuksesta. Sen sijaan hän luki kaunokirjallisuutta olosuhteisiin nähden paljon.

Nuorena Kyösti Kallio luki paljon, ilmeisesti suurimman osan tuon ajan suomenkielisistä kirjoista. Useimmiten hän myös piti lukemastaan, vain uskonnollisesti tai moraalisesti arveluttavan hän torjui ja jopa kehotti »heittämään tuleen». Kallion mielikirjailijoita olivat mainittujen Runebergin, Leinon ja Koskenniemen lisäksi Kyösti Wilkuna, Maila Talvio, Ilmari Kianto ja Eino Railo. Wilkunan kirjailijanuraa Kallio seurasi tiiviisti, semminkin kun siihen samalla kytkeytyi ystävän horjuvan talouden parantuminen.

Hän lienee lukenut Wilkunan kaikki teokset, joista hän monet sitoi omakätisesti. Hän kävi myös sekä kirjailijoiden että muiden kanssa keskustelua kirjojen sanomasta. Wilkunan jyhkeän isänmaallinen tyyli miellytti häntä, ja historian harrastajana hän oli mieltynyt myös aiheisiin. Viimeiset luostarinasukkaat oli hänen mielilukemistaan vielä senkin jälkeen, kun välit kirjailijan kanssa olivat katkenneet.

Luonnollisesti myös ystävät ja aateveljet Santeri Alkio ja Artturi Leinonen kuuluivat Kallion mielikirjailijoihin. Hän luki kummankin koko tuotannon sitä mukaa kuin se ilmestyi. Leinosen Maakunnan sinetti ja Lakeuden lukko kuuluivat hänen rakkaimpaan kirjallisuuteensa. Myös Urho Karhumäen Avoveteen (1936) miellytti jo vanhaa Kalliota. Ilmari Kiannon Vienan kansan kohtalo ja muut romaanit kuuluivat Kallion mielilukemistoon, samoin kuin Maila Talvion romaanit. Maila Talvion ja tämän miehen professori J. J. Mikkolan kanssa Kallio kävi kirjeenvaihtoakin ja ystävystyi läheisesti. Eino Railon Koti virran rannalla oli Kallioilla mukana kesällä 1939, kun hän sairasteli Mäntän Huhkojärvellä, ja Kaisa Kallio luki sitä ääneen. Ääneen lukeminen oli muutenkin puolisoilla tapana. Kallion viimeisinä vuosina vaimo luki hänelle paljon, sekä uskonnollista kirjallisuutta että kaunokirjallisuutta.

Käännöskirjallisuudesta Kallion lempikirjailijana voi mainita norjalaisen Trygve Gulbranssenin, jonka romaanit Tunturilta tuulee, Metsien humina ja Ainoa tie hän luki ihastuneena 1930-luvulla.

Kallio kävi verraten paljon kirjeenvaihtoa kirjailijoiden kanssa, hyvin usein kylläkin apuraha- ja muista taloudellisista asioista.

Kallio tuki kirjailijoita. Esimerkiksi Leinon tai Kiannon boheemisuus ei häntä häirinnyt, niin säntillinen kuin hän itse elämän tavoissa olikin ja vaikkapa poliitikkotoveriensa suhteen. Kallio näki kirjailijoiden joka tapauksessa tekevän korvaamattomia palveluksia suomalaiselle kulttuurille, joka oli hänelle tärkeä.

Samanlainen oli Kallion suhde teatteriin. Hän kävi teatterissa mielellään, joskaan ei kovin usein. Alkuvuosina Helsingissä hän pistäytyi toveriensa, kuten Alkion ja Saalastin, tai pääkaupungissa käymässä olevien sukulaistensa ja tuttaviensa kanssa teatterissa ja joskus oopperassakin, mutta kiire sivuutti usein taideharrastukset.

Vieno-tytär valittikin 1923 äidilleen, ettei isä enää ehdi teatteriin. Seuranäyttämön kokeneena harrastajana hän joka tapauksessa mielellään seurasi ammattiteatteriakin, eivätkä presidenttikauden monet »viralliset» teatteri-illat liene olleet ensi sijassa velvollisuuksia.

Hän kuului sittemmin myös Kansallisteatterin Säätiöön. Myös kuvataidetta Kallio harrasti. Marraskuussa 1919 hän kertoi olleensa Ateneumissa »lepuuttamassa aivojaan», ja taidenäyttelyissä hän kävi silloin tällöin myöhemminkin. Hänen taidemakuaan kuvaa kommentti vuoden 1919 näyttelykäynnistä: Ateneumissa oli »paljon tosi taidetta, joskin paljon luonnon lapsille vastaista». Taiteen »luonnottomuuksista» hän puhui myöhemminkin.

Joskus hän piti taidehankintoja yksinkertaisesti »taiteilija-riepun» auttamisena, mutta joka tapauksessa hän tauluja seinilleen silmiensä iloksi hankki.

Kallio joutui paljon tekemisiin kuvataiteilijoiden kanssa julkisia hankintoja tehdessään. Juho Rissanen teki Suomen Pankkiin lasimaalauksia, Wäinö Aaltonen patsaita eduskuntataloon ja Suomiyhtiöön uuteen toimitaloon. Kallio oli näitä hankintoja kannattamassa.

Eduskuntatalon alastonpatsaat herättivät muutamissa pahennustakin. Pastori V. H. Kivioja teki kansliatoimikunnalle esityksen niiden poistamisesta, ja Viljami Kalliokoski kannatti häntä.

Kallio oli kuitenkin toista mieltä. Hän oli aikanaan patsaat hyväksynyt vastaanotettaviksi ja puolusti niitä, vaikka ymmärsikin ystäviensä mielipiteet. Myös aikansa etevimpien arkkitehtien kanssa Kallio oli tekemisissä johtaessaan joidenkin julkisten rakennusten rakentamista toimikuntien johtajana ja jäsenenä. Sen jälkeen kun Kallion Kalervo-poika oli päättänyt luopua isänsä suunnittelemasta maanviljelijän urasta ja ryhtyä kuvanveistäjäksi, Kallion harrastus kuvataiteita kohtaan lisääntyi. Vaikka pojan päätös olikin isälle kipeä asia, hän sopeutui siihen ja seurasi tämän menestystä kiinnostuneena ja iloiten.

Kallio ja hänen perheensä olivat musikaalisia. Kyösti Kallio ei ollut mikään innokas konsertti-ihminen, mutta musiikista hän kyllä muuten piti, varsinkin kuorolaulusta. Osallistuminen suuriin laulujuhliin kesällä 1921 Kuopiossa ja sitten esimerkiksi Jääskessä kesällä 1929 olivat hänelle mieluisia kokemuksia, varsinkin jos vaimokin osallistui.91 Presidenttikaudellaan Kallio ja hänen rouvansa loivat musiikkiharrastuksesta uuden instituution, presidentinlinnan musikaaliset illanvietot.

Samalla tavalla kuin taiteeseen myös suomalaiseen tieteeseen Kyösti Kallion suhde oli myönteinen. Tiedettä piti tukea sekä sen hyödyn että kansallista kulttuuria ylläpitävän merkityksen takia.

Myös suhteessa tieteeseen Kallion myötämielisyys näkyy keskimääräistä avarampana suhtautumisena määrärahakysymyksiin.

Tieteessä oli kaksi alaa, joista Kallio oli erityisen kiinnostunut. Toinen oli maatalouden tutkimus, kuten luonnollista onkin, toinen historia.

Kyösti Kallio kiinnostui historiasta jo varhain. Koulussa historia kuului aineisiin, joissa hän menestyi paremmin kuin yleensä. Kiinnostus jatkui ja kiinteytyi koulun päätyttyä. Hänen kotikirjastoonsa hankittiin laajojakin historian yleisesityksiä. Hän käytti mielellään puheissaan historian esimerkkejä ja esitelmöi nuorisoseurassa historia-aiheista varsinkin sortovuosina. Erityisen kiinnostunut hän oli asutushistoriasta. Ystävänsä Jalmari Finnen työtä Suomen asutuksen yleisluettelon toimittajana hän tuki ja hankki työlle varoja vaikeinakin aikoina, mistä Finne oli kiitollinen. Kallio olikin sitten perin tyytyväinen Yleisluetteloon, Suomen talonpojan kantakirjaan.

Muutenkin Kallio piti historiasta. Tämä näkyi monessa asiassa, mm. siitä, että hän valtioneuvostossa tuki historian määrärahatoiveita (Valtionarkiston lisärakennuksen rakentaminen vuonna 1925, Muinaistieteellisen toimikunnan määräraha 1930) ja ajoi innokkaasti talonpoikaissäädyn historiahanketta 1920-luvun alussa.

Vanhimman tyttärensä Vienon historianopintoja hän seurasi tiiviisti ja suunnitteli hänestä Kalajoen historian kirjoittajaa, mistä isä näyttää innostuneen lopulta enemmän kuin tytär. Historian Ystäväin Liittoon Kallio tuli mukaan heti, kun seura vuonna 1926 perustettiin.

Kyösti Kallio näki tieteet ja taiteet kansallisen voiman vahvistajina.

Aitosuomalainen Kallio iloitsi suomalaiskansallisen kulttuurin edistymisestä ja oli itse mukana niin laajasti kuin suinkin. Kun vuoden 1936 alussa perustettiin Suomalais-Virolainen seura ylläpitämään kahden sukulaiskansan kulttuurisiteitä, kutsuttiin eduskunnan puhemies Kyösti Kallio seuran ensimmäiseksi esimieheksi; varapuheenjohtajina olivat kirjailija Santeri Ivalo ja valtioneuvos J. K. Paasikivi. Kallio hoiti tehtäväänsä innostuneena ja seurasi tasavallan presidenttinäkin sen työtä. Suomalais-Virolainen seura kokosi suomenkielisen kulttuurin näkyvimpiä nimiä, sekä luovassa että taloudellisessa mielessä.

Luonnollista oli, että Kyösti Kallio kuului myös Suomen Kulttuurirahaston taustavoimiin. Kalevalanpäivänä 1937 käynnistettiin suuri varainkeräys. Keräykseen valittiin nimekäs johto, ja ensimmäiseksi kunniaesimieheksi tuli tasavallan presidentti Kallio yhdessä Rydin, arkkipiispa Kailan, kansleri Hugo Suolahden sekä professori Gustaf Kompan kanssa.

Kallio oli mukana myös Suomen suomenkielisen korkeakoululaitoksen kehittämistyössä. Oulun yliopistohanke viritettiin jo vuonna 1919, kun Pohjoispohjalainen osakunta järjesti korkeakouluseuran perustamista valmistelleen kokouksen. Oulussa keväällä 1919 perustettiinkin seura, jonka laajaan keskustoimikuntaan tuli myös Kallio. Kallio piti seuran vuosijuhlassa 1921 esitelmänkin, jossa hän korosti voimakkaasti taloudellisten seikkojen selvittämistä ennen kuin perustamistyöhön voisi ryhtyä. Kallion varovaisuus osoittautui perustelluksi, ja vasta vuonna 1958 syntyi Oulun yliopisto Suomen toisena valtionyliopistona.

Oulun hankkeen siirtyminen johtui osaksi siitäkin, että Turun yliopistohanke ohitti sen. Suomalaiskansallisessa innostuksessa haluttiin rakentaa kaksikielisen valtionyliopiston rinnalle toinen, puhtaasti suomenkielinen yksityinen yliopisto, ja tähän hankkeeseen liittyi myös Kyösti Kallio monien puoluetoveriensa kanssa.

Turun yliopisto pääsi aloittamaan jo vuonna 1922, ja Kallio pysyi tämän yliopiston ystävänä aina. Yliopiston rehtori, historiantutkija Einar V Juva kuului Kallion ystäväpiiriin presidenttiaikana. Kallio vieraili Turun yliopistossa puhujana jo 1920-luvulla ja vielä presidenttikesinään 1937 ja 1938 hän kunnioitti sen kesäyliopiston avajaisia läsnäolollaan. Oulun yliopistohanke sen sijaan ei edennyt.

Kallio kuului kyllä korkeakouluseuran keskusjohtokuntaan kuolemaansa saakka ja oli mukana Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton perustamistyössä, jossa korkeakouluhanke otettiin heti esille.

Lakien ja talojen rakentaja

Kyösti Kallio oli komiteaihminen. Hän soveltui erinomaisesti huolelliseen ja tarkkaan ryhmätyöhön, jossa asioita ja näkemyksiä vertailtiin ja yhteistä kantaa hiottiin. Siinä hänen sitkeytensä ja asiantuntemuksensa, mutta myös maltillinen ja kompromissihakuinen luonteensa pääsivät erinomaisesti oikeuksiinsa. Ei olekaan ihme, että Kallio joutui paljon erilaisiin komiteoihin ja työryhmiin, aina kotiseudun seuratoiminnasta ja kunnalliselämästä suuryritysten ja valtakunnallisten järjestöjen sekä myös valtion komiteoihin. Vaikka Kallio tunsi myös komiteatyön nurjat puolet, etenkin asioiden hitaan etenemisen, ja saattoi tokaista asioiden niissä viipyvän, »kun jokaisella on olevinaan niin paljon työtä, ettei tule kokoon mitään», hän tiesi ne kuitenkin välttämättömäksi asioiden valmistelun kannalta.

Ensimmäinen valtion komitea, johon Kallio otti osaa, oli kirjastokomitea keväällä 1906. Sen jälkeen komiteatyö toistui usein hänen urallaan.

Seuraavan kerran Kalliota tarvittiin valtion suunnittelutyössä vuonna 1915, jolloin senaatin kamaritoimituskunta nimitti hänet jäseneksi Oulun läänin virkatalokomisioniin eli -toimikuntaan. Tämä läänin maanmittari Olli Pajarin johdolla työskennellyt toimikunta oli myös varsin työläs.

Helmikuussa 1921 valtioneuvosto asetti komitean laatimaan ehdotuksia ylimmän maa- ja metsätaloudellisen opetuksen järjestämisestä.

Puheenjohtajana toimi senaattori A. Osw. Kairamo. Kallion lisäksi jäseninä olivat mm. J. E. Sunila ja Väinö Wuolijoki.

Tämän komitean työhön Kallio ehti ottaa osaa vain lyhyen aikaa, kun hänet huhtikuussa nimitettiin valtioneuvoston jäseneksi.

Saman tien hän jäi pois toisesta, jo joulu—maaliskuusta 1920 työskennelleestä komiteasta, jonka tehtävänä oli »suunnitella tarpeellisia muutoksia virastojen järjestelyyn ja niiden toimintatapaan sekä toimenpiteitä virkamiesten toiminnan yksinkertaistuttamiseksi ja työtehon lisäämiseksi». Tämä eri puheenjohtajien johdolla työskennellyt komitea antoi kaikkiaan 10 mietintöä vuosina 1921-1925. Niistä neljännen (komiteanmietintö 1922) allekirjoittajana oli myös Kallio, jonka komiteatyötä ministerikaudet katkoivat.

Komitean puheenjohtajaksi Kallio määrättiin ensi kerran kesäkuussa 1927, jolloin Tannerin hallitus nimitti hänet johtamaan asevelvollisten palvelusajan lyhentämistä koskevaa komiteaa. Aloite oli maalaisliiton, jonka edustajan Antti Kukkosen aloitteessa esitettiin palvelusajan lyhentämistä vuoden 1926 valtiopäivillä.

Eduskunta kehottikin hallitusta valmistelemaan asevelvollisuuslakiin sellaiset muutokset, jotka mahdollistaisivat lyhentämisen vuoden 1930 alusta. Kallion komitea sai tehtäväkseen näiden muutosten valmistelun. Hänen lisäkseen komiteassa olivat Niukkanen, SDP:n kansanedustajat J. F. Aalto ja Matti Puittinen, RKP:n J. Klockars ja pankinjohtaja Eero Rydman, professori A. L. Hjelmman ja eversti K. M. Wallenius. Kallion maanpuolustukselle myönteinen kanta tuli komiteassa vaikuttavaksi, ja sosialistit jäivät yksin ehdotuksineen yhdeksän ja kahdentoista kuukauden palvelusajasta, jota maalaisliitossakin paljon kannatettiin. Komitean ehdotukseksi tuli vuoden yleinen palvelusaika, jota Kallio kannatti.

Suurimman työnsä komiteoissa Kallio kuitenkin teki johtaessaan vuosina 1932-1936 kulkulaitoskomiteaa. Tie- ja liikennekysymykset olivat hänelle läheiset jo säätyvaltiopäiviltä. Kulkulaitosministerinä hän oli luonnollisesti niihin perehtynyt varsin syvällisesti.

Kivimäen hallitus asetti 3.5.1932 komitean suunnittelemaan maakulkulaitosten kehittämistä. Sen puheenjohtajaksi kutsuttiin Kallio ja muiksi jäseniksi rautatiehallituksen pääjohtaja Jalmar Castren, TVH:n pääjohtaja E. W. Skogström ja SDP:n kansanedustaja, professori Väinö Voionmaa. Komitean toimeksianto oli laaja ja tärkeä, koska sen tuli mm. tutkia vireillä olevien rautatiehankkeiden kiireellisyysjärjestys ja sitä, mitkä niistä olisi korvattavissa maantieverkkoa kehittämällä. Myös maantieverkon täydentäminen ja parantaminen oli komitean suunniteltavana.

Kallion kulkulaitoskomitea laati kaksi mietintöä. Ensimmäisen se jätti kulkulaitosministeriölle 19.7.1933. Pääsisältönä oli ehdotus valta- ja kantateiden järjestelystä samalla kun tehtiin ehdotus teiden rakentamisesta annettujen teknisten ohjeitten muuttamisesta.

Toisen varsinaisen mietintönsä kulkulaitoskomitea julkaisi 8.2.1936. Siinä se esitti rautatielaitosta koskevan kehittämissuunnitelman.

Varsinaisten mietintöjensä lisäksi komitea vielä antoi ministeriölle viisi laajahkoa lausuntoa.

Kallion komitean työ oli erittäin tärkeä Suomen liikenneolojen kehitykselle. Pääongelma oli, kuinka saada aikansa palvellut hevostieverkko tyydyttämään autoliikennettä ja lisäksi taajaan asuttujen seutujen vilkasta paikallis- ja lähiliikennettä. Tielaitos oli suuri kansantalouden menoerä; se edusti noin seitsemää prosenttia valtion kokonaismenoista 1930-luvun alussa, ja sen osuus kohosi vuosikymmenen loppupuoliskolla toiselle kymmenelle. Siksipä olikin mitä tärkeintä sovittaa lyhytaikaiset ja alueellisten etujen pohjalta tehdyt päätökset pitkäjänteiseksi ohjelmaksi, joka ottaisi huomioon myös valtiontalouden mahdollisuudet. Tuossa työssä Kallion asiantuntemus painoi paljon. Komiteassa istuivat sekä VR:n että TVH:n pääjohtajat, jotka jättivät kumpikin mietintöön omia liikennemuotojaan korostavat eriävät mielipiteensä, joten Kallion tasapainottava merkitys oli keskeinen. Pääpainon siirtyminen rautateistä maanteihin korostui komitean mietinnöissä, ja sille kannalle kallistui komitean puheenjohtajakin. Komitean mietintö ei toteutunut sellaisena, mutta loi kuitenkin pääpiirteet Suomen liikenneväylien rakentamiselle aina 1950-luvulle saakka.

Kyösti Kallio vaikutti erittäin keskeisesti Suomen rautatie- ja varsinkin maantieverkoston kehitykseen.

Komiteoiden lisäksi Kallion asiantuntemusta hyödynnettiin parissa suuressa valtion rakennushankkeessa. Eduskuntatalon rakentamisessa hän oli vähemmän mukana, vain rakennustoimikunnan tilintarkastajana, mutta joutui eduskunnan puhemiehenä ja kansliatoimikunnan jäsenenä seuraamaan varsinkin työn loppuvaiheita tarkoin.

Puhemies Kallio otti eduskunnan puolesta valmiin työn vastaan maaliskuussa 1931. Toinen suuri valtion rakennushanke, jonka toimikuntaa Kallio johti, oli postitalon rakentaminen vuosina 1928-1935. Valtioneuvosto asetti 26.1.1928 talon rakennustyötä johtamaan ja valvomaan rakennustoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi määrättiin pankinjohtaja Kallio. Maaliskuussa 1930 Kallio, jota pääministerin työt sitoivat ja lähestyvä kriisi työllisti jo epätavallisen ankarasti, vapautettiin puheenjohtajan työstä, ja Väinö Tanner määrättiin tilalle. Jäseneksi hän jäi edelleen työn loppuun saakka.