Kyösti Kallio

Kari Hokkanen

Presidenttiehdokkaaksi

Vuoden 1931 presidentinvaali käytiin poikkeusoloissa lapuanliikkeen ja talouspulan vuoksi. Sen valmistelut olivat mutkikkaita ja kiihkeitäkin, ja tulos muodostui sekä yllätykselliseksi että äärimmäisen täpäräksi.

Kallion kannalta presidentinvaali merkitsi toisaalta hyvitystä niistä kolauksista, joita hänen poliittinen uransa oli saanut ensin Relanderin ja Sunilan yhteistyön vuoksi ja sen jälkeen kansanliikkeelle tehdyistä myönnytyksistä, mutta itse tulos sekä valitsijamiesvaaleissa että vaalissa muodostui pettymykseksi.

Istuva presidentti Relander oli virkakautensa päättyessä vasta 47-vuotias. Relander viihtyi virassaan ja oli halukas jatkamaan.

Jatko olisi kuitenkin edellyttänyt aivan ensiksi maalaisliiton asettumista hänen kannalleen. Relander oli — vaikka pitikin kiinteitä yhteyksiä maalaisliiton poliitikkoihin — kuitenkin irtautunut puolueestaan varsin perusteellisesti. Hän oli ollut monessa poliittisessa kysymyksessä virkakaudellaan, mm. tärkeissä kansallisuus- ja virkamieskysymyksissä, eri mieltä entisen puolueensa enemmistön kanssa. Kun lapuanliikkeen nousu alkoi, Relander alkoi heti myötäillä sitä, ja vaikka hänkin tuomitsi ääri-ilmiöt, hänen perusasenteensa oli kansanliikettä kohtaan hyvin myönteinen. Lapuanliikkeessä oli myös ajatuksia valita Relander jatkoon, vaikka enemmistö ei pitänyt häntä todellisena johtajanaan.

Maalaisliiton tyytymättömyys Relanderiin ja osittain puolueen sisäinen fraktioituminen johti siihen, että vuoden 1930 aikana ryhdyttiin keskustelemaan myös muista ehdokkaista. Kallio oli lähin vaihtoehto, mutta myös Sunilalla oli hiljaista kannatusta, vaikka häntä yleensä pidettiinkin relanderlaisena. Monella oli myös vanha kanta eli se, ettei maalaisliiton pitäisi lainkaan tavoitella valtionpäämiehen virkaa, vaan puolueen pitäisi asettua tukemaan Ståhlbergia, Rytiä tai Svinhufvudia, joita muista puolueista tarjottiin.

Tällaisia ehdotuksia tuli Kalliollekin: mm. ruotsalaisen vasemmiston Georg Schauman vetosi häneen syyskuussa 1930, jotta kansanvaltaiset ainekset ryhmittyisivät Ståhlbergin ympärille. Edistyspuolueen puoluehallituksessa arveltiin vielä marraskuussa, ettei maalaisliitto asettaisi lainkaan omaa ehdokasta, mikäli Ståhlbergsuostuisi ehdokkaaksi?

Kun Relanderin ja Kallion suhteet olivat huonot, oli luonnollista, että presidentti seurasi epäluuloisena ja mustasukkaisena kaikkia Kallion toimia, joiden saattoi ajatella jotenkin liittyvän presidentinviran tavoitteluun. Tässä suhteessa Kallio, vaikka ei suoranaisesti presidenttiehdokkaaksi pyrkinytkään, ei välittänyt suuremmin rauhoitella presidenttiä. Relanderin päiväkirjaan alkoi syyskuusta 1930 lähtien ilmaantua presidenttiasiaa käsitteleviä mielipiteitä. Relander kertoi 2.9. ministeri K. J. Ellilän sanoneen, että ilman lapuanliikettä ja Kallion erimielisyyksiä sen kanssa tästä olisi varmasti tullut ensi kauden presidentti. Samassa yhteydessä Relander itse arveli, ettei Sunilakaan ollut kokonaan vailla presidenttiajatuksia. Viikon kuluttua Relander arveli Kallion olevan »poliittisessa nousuhumalassa». Tiedonantajaltaan Kirralta Relander sai tietää Niukkasen kumppaneineen tekevän työtä Rydin linjalla.

Nivalan levottomuudet. Vasemmalla ylhäällä pulamiehiä Kuoppalan talon piha­maalla vähän ennen suurta pidätystä. Oike­ alla ylhäällä Kirkonkylän kansakoululle mojoitettua sotaväkeä. Vasemmalla pidäte­tyt Nivalan kunnantalossa sotilasvartion valvonnan alaisena.

Lokakuussa Relander keskusteli asiasta pääministeri Svinhufvudin kanssa. Tämä — alkuaan Relanderin jatkon selkeä kannattaja — arveli, että ellei Relander »ottaisi ehdokkuutta vastaan», maalaisliitossa syntyisi Kallion ja Sunilan kesken täysi sota ehdokkuudesta. Ja kun Kalliosta tuli uusien valtiopäivien alkaessa eduskunnan puhemies, oli Relander selvästi pettynyt.

Ehdokkuudesta keskusteli tietysti laajalti myös maalaisliiton kenttäväki. Relanderin tuki oli ennen muuta kotiseuduilla Karjalassa, jossa puolueen perinteisellä vasemmistolla, joka kyllä sillä hetkellä oli lapuanliikkeeseen suhtautumisensa vuoksi muuttunut enimmäkseen oikeistoksi, oli vankin kannatuksensa. Myös Kallion vastainen oppositio oli Karjalassa vahva. Marraskuussa pidettiin Viipurissa noin 40 Etelä-Karjalan kunnan maalaisliittolaisten edustajien kokous, joka asettui yksimielisesti Relanderin kannalle.

Siltä varalta, että Relander kieltäytyisi, mainittiin kuitenkin ehdokkaana myös Kallio, jolla oli kannattajia. Myös muut Viipurin läänin piirijärjestöt Kymenlaaksoa lukuun ottamatta olivat Relanderin kannalla. Muualla maassa sen sijaan hänen kannatuksensa oli tuntuvasti heikompaa ja yksittäisten, osaksi kyllä hyvin vahvojen tukimiesten, kuten Kalle Kirran, Juho Koiviston tai Vihtori Vesterisen varassa.

Kallion kannatus oli selvästi laajempaa maalaisliiton piireissä. Oulun pohjoinen piirijärjestö päätti yksimielisesti esittää ehdokkaaksi Kalliota 19.11., ja Kainuu teki saman päätöksen 23.11. samalla kun antoi erikseen tunnustusta Kallion hallitukselle. Uudenmaan piiri kannatti Kalliota 21.11. ja Turun eteläinen 23.11. Kuopion läntisessä ja Etelä-Hämeen piireissä taas kannatettiin 23.11. sekä Kalliota että Relanderia.

Varsin erikoinen oli Kallion oman piirijärjestön asenne. Vanhat kaunat piirin ja sen nimekkäimmän poliitikon välillä olivat virinneet uudelleen sekä lapuanliikkeen että pulan vuoksi. Oulaisten nuorisoseuran talolla 15.11. pidetty piirikokous oli kyllä Matti Niilekselää lukuun ottamatta sitä mieltä, että oma presidenttiehdokas pitäisi asettaa, mutta ehdokasta ei haluttu nimetä, »koska ei ollut tietoa siitä, asettuuko nykyinen presidentti ehdokkaaksi ja koska ehdokaskysymys tulee pian puoluekokouksen käsiteltäväksi». Sopivina ehdokkaina pidettiin Relanderia, Kalliota ja Pehkosta. Paria viikkoa myöhemmin pidetty piiritoimikunnan kokous »oli siinä käsityksessä, että nykyinen presidentti olisi asetettava uudelleen ehdokkaaksi».

Melko erikoisella tavalla presidenttiehdokkuus tuli esille myös eduskuntaryhmässä. Ryhmä keskusteli 13.11. asiasta ensi kerran, ja ryhmävaltuuskunnan edustajana Lohi esitti, että presidenttiehdokkaasta järjestettäisiin koevaali, joka olisi vielä leikkiä. Äänestystä vastustettiin, ja mm. Vesterinen vaati, että piirikokousten piti saada tehdä päätöksensä painostuksetta, jollaiseksi hän ryhmän kannanoton tulkitsi. Enemmistö oli kuitenkin »leikkivaalin» kannalla, ja niin äänestettiin. Kallion kannatus oli ylivoimainen: hän sai 30 ääntä Relanderin 12 vastaan. Pehkoselle annettiin kolme, Sunilalle yksi ja Vihtori Kosolalle (!) yksi ääni. Kallio oli mukana kokouksessa. Hän luonnehti asiaa vakavaksi ja korosti, ettei ryhmä saa »vuotaa». Itse hän suhtautui kannatukseensa varovasti arvellen, että presidentin pitäisi olla kielitaitoinen, laajatietoisempi ja akademikus, ja totesi, että edustajat saisivat vielä harkita asiaa uudelleenkin.

Ryhmässä asia vuoti odotetusti. Edustaja Vesterinen kävi 17.11. illalla Relanderin luona ja kertoi tälle äänestyksestä. Ilmiselvää on, että tulosta käytettiin myös muualla, esimerkiksi piirikokousten mielipiteitä muokattaessa. Relanderille kerrottiin koko operaation tapahtuneen ryhmän kalliolaisten toimesta siten, että asia otettiin yllättäen esille vajaalukuisessa ryhmässä ja että Kallio itse oli paikalla. Samalla Vesterinen kertoi Kallion ilmoittaneen hänelle iltakävelykeskustelun aikana, samalla kun oli koettanut saada Vesteristä kannalleen, suostuvansa ehdokkaaksi, mikäli saisi puolueessa »yksimielisen kannatuksen». Relander närkästyi tiedoista suuresti ja merkitsi päiväkirjaansa, kuinka hänen mielensä teki lausua ääneen: »Hoitakaa, hyvät herrat, asiat, mielelläni minä tämän paikan jätän toiselle.»

Näin Relander ei toki menetellyt. Heti seuraavana päivänä alkoi vilkas soitto- ja yhteydenottokierros, jossa presidentti kartoitti omia jatkomahdollisuuksiaan. Vesterinen antoi hänelle toiveita Lohen torjumisesta ja siirtymisestä Relanderin puolelle. Juho Koiviston kanssa Relander keskusteli pitkään. Koivisto, joka ei tässä vaiheessa ollut Kallion kannalla, vaikka perinteinen kalliolainen olikin, kertoi Etelä-Pohjanmaan piirikokouksessa Seinäjoella juntatun kovasti Kallion puolesta, mutta »päätös oli jäänyt tekemättä, joskin Kallion ehdokkuus oli mainittu». Ja lähipäivinä presidentti luki lehtien selostuksia piirikokouksista ja niiden kommentteja. IIkan Karhuvainion Esa (Artturi Leinonen) kannatti Kalliota, Maakansan Aatami (Jaakko Vainio) Relanderia ja Suomenmaan Eero (Lassi Hiekkala) oli puolueeton. Presidentti sai tukimiehiltään viestejä Kallion kannattajien työstä piireissä, joissa eduskuntaryhmän »leikkiäänestystä» oli käytetty hyväksi. Oli luonnollista, että vähemmistöön jääneet olivat suutuksissaan ryhmän äänestyksestä mm. keskushallinnon kokouksessa, ja moite kohdistui Kallioon».

Kallio ja Relander keskustelivat asiasta keskenään marraskuun 20. päivänä, runsasta viikkoa ennen puoluekokousta, joka asettaisi ehdokkaan lopullisesti. Kallio totesi, ettei hän ollut kieltäytynyt ehdokkuudesta, jota ei ollut hänelle tarjottukaan, ja Relander puolestaan kieltäytyi sanomasta, olisiko Kallion hänen mielestään pitänyt kieltäytyä. Kallio kertoi näkemyksenään, ettei hän »missään tapauksessa» laskisi asiaa puoluekokouksessa äänestykseen, vaan tulisi sitä ennen neuvottelemaan presidentin kanssa. Relander puolestaan totesi pitävänsä luonnollisena, että asiasta äänestetään ja oletti Kallion toivovan saavansa jo piirikokouksissa niin paljon kannatusta, että se voitaisiin tulkita melkein yksimieliseksi ja että Relander sen vuoksi kieltäytyisi. Kun Relander tiedusteli — kajoamatta sen enempää ehdokkuuttaan vastaan järjestetyn »ajojahdin» yksityiskohtiin, jotka arveli Kallion hyvin tuntevan — kuinka puoluesihteeri saattoi käyttää virka-asemaansa niin puolueellisesti, Kallio torjui kysymyksen vastaamalla, ettei tiedä asiasta mitään.

Kilpailijain tapaaminen ei ratkaissut mitään. Kumpikin tiesi toistensa ajatukset. Relander, jonka päiväkirjaan äskeisen tapaamisen selostus pohjautuu, kuvasi Kalliota kalpeaksi ja kovin hermostuneeksi ja toisti taas kerran vanhat käsityksensä Kallion epäsuoruudesta ja juonittelevuudesta.

Mikä sitten on totuus Kyösti Kallion presidenttiehdokkuuden tavoittelusta? Pyrkikö hän saamaan tuon paikan järjestämällä »yllätysäänestyksen», jota sitten käytettäisiin hyväksi-piirikokouk sissa? Antoiko hän puoluesihteerille ohjeet, kuinka järjestöväkeä tuli käsitellä hänen hyväkseen? Ja pyrkikö hän ylipäänsä puolueensa presidenttiehdokkaaksi?

Kallion omat muistiinpanot ja kirjoitukset kertovat syyskaudesta 1930 hyvin vähän, minkä vuoksi hänen toimiaan ja motiivejaan on punnittava etupäässä muiden lähteistöjen avulla. Tavallaan avainasemassa olleeseen ryhmän »leikkiäänestykseen» hän näyttää olleen viaton. Lohi, joka itsekin horjui kovasti tässä asiassa, vakuutti Relanderille, että Kallio oli äänestystä suorastaan vastustanut. Tietysti hän olisi voinut jyrkällä esiintymisellä sen estääkin, mutta siihen hän ei sentään nähnyt aihetta. On erittäin todennäköistä, että Lohi puhui totta Kallion kannasta ja että koko ajatus »leikkivaalista» oli syntynyt Lohen tai jonkun muun, omastakin kannastaan epätietoisen mielessä. Ryhmä ei sitä paitsi ollut kovinkaan vajaalukuinen, kun äänestys toimitettiin, vaan 59:stä jäsenestä äänestykseen osallistui 47. Puoluesihteerin toiminnassakaan Kallio tuskin oli aktiivisesti taustalla, jos kohta ei liene ollut kokonaan tietämätönkään. Helojärvi oli joka tapauksessa Kallion aktiivinen kannattaja, jonka kanta perustui juuri Kallion suhtautumiseen lapuanliikkeeseen. Käydessään kenttätaistelua kansanliikettä vastaan Helojärvi tietysti vetosi Kallioon ja puolusti tämän kansanvaltaisia asenteita, minkä toisella kannalla olleet saattoivat tulkita tueksi Kallion presidenttiehdokkuudellekin. Puoluesihteerin vaikutusmahdollisuudet eivät sitä paitsi olleet erityisen suuret, vaan piirijärjestöt tekivät ratkaisunsa itsenäisesti. Relander on aivan ilmeisesti liioitellut puoluesihteerin roolia.

Sen sijaan vastaus kysymykseen, pyrkikö Kallio presidenttiehdokkaaksi, on varovasti myönteinen. Perusteita oli monia. Yksi on jo kuuden vuoden takainen: Kallio näki, kuinka maalaisliitostakin saattoi tulla presidentti, ja seurattuaan Relanderin työskentelyä, hän ei voinut enää vähätellä omiakaan mahdollisuuksiaan selviytyä tehtävässä yhtä hyvin. Relanderin uudelleenvalintaa hän ei voinut kannattaa syistä, jotka edellä on useasti mainittu. Tärkein niistä lienee ollut Relanderin asenne lapuanliikkeeseen. Kallio näki Relanderin taipuvuuden kansanliikkeen vaatimuksiin ja jopa innostuksen, ja hän piti sitä vaarallisena. Kallio tiesi lisäksi, että maalaisliiton kenttäväki laajalti toivoi hänen asettumistaan ehdokkaaksi.

Vaikka hänen hallituksensa oli pakotettu tavallaan nöyryyttävästi väistymään ulkoparlamentaarisen painostuksen vuoksi, hänen taistelunsa lapuanliikettä vastaan oli myös lisännyt luottamusta häneen. Puolueväki toivoi, että hän olisi käytettävissä. Syksyllä 1930 Kallion asema oli vahva.

Ylimääräinen puoluekokous kokoontui 29.11.1930 Helsingissä. Edellisenä päivänä kävi puolueen keskushallintoa edustava lähetystö Kallion luona tiedustelemassa hänen virallista suostumustaan ehdokkaaksi. Lähetystössä olivat mukana P. V. Heikkinen, Lohi, Lahdensuo, Niukkanen ja Erkki Pullinen, joka oli vastikään siirtynyt edistyspuolueesta maalaisliittoon sekä Hirvensalo ja Tarkkanen.

Lähetystö esitti, että heidän mielestään »talonpojan ollessa ehdokkaana maalaisliitto saisi enemmän ääniä», ja vetosi Kallioon. Tämä siirsi lopullisen ratkaisun vielä seuraavaan päivään.

Maalaisliiton kannalta olisi tietysti ollut myönteisempää, jos presidenttiehdokas olisi voitu nimetä yksimielisesti. Puoluekokouspäivän aamuna pidetyssä keskushallinnon kokouksessa päätettiin kysyä vielä kerran sekä Relanderilta että Kalliolta lopullista suostumusta.

Tässä yhteydessä heillä olisi ollut mahdollisuus kieltäytyä yhtenäisyyden nimissä. Relander ilmoitti halunsa ehdokkaaksi, joskin samalla vakuutti lojaalisti alistuvansa myös toisenlaiseen ratkaisuun. Kallio epäröi vielä kerran ja siirsi lopullisen vastauksensa antamista. Tämä suututti Relanderia, joka katsoi Kallion »tällä siivottomalla pelillä» tutkivan loppuun saakka mahdollisuuksiaan.

Kallio oli valittu puoluekokouksen aluksi pitämään sisäpoliittinen katsaus, ja hän tahtoi Relanderin arvelun mukaan nähdä ensin, miten se vaikuttaisi. Relander oli Kallion pysyttelemisestä mukana pahoillaan, koska hän arveli itsellään olleen keskushallinnossa enemmistön, jota kalliolaiset eivät olleet halunneet äänestyksessä mitata.

Vasemmallanäkymä Nivalasta, Kalajoen laakson viljelysalueelta.
Risto Ryti vaikutti paljon Kyösti Kalli­oon. Ryti oli Kallion ensimmäisen halli­tuksen valtiovarainministeri, josta teh­tävästä hän siirtyi Suomen Pankin pää­johtajaksi. Ryti oli vuosina 1927-1937 Kallion esimies Suomen Pankissa. Kallio luotti Rytiin ja tuki hänen rahapolitiik­kaansa arvostelusta välitlämättiL Tämä luottamus toi Rydin talvisodan alkaessa pääministeriksi ja sitten Kallion seuraajaksi.
Pulaliikehdinnän huipentuma oli Ni­valan ns. konikapina (viereisellä sivulla alhaalla) kesäkuussa 1932. ”Kapinan” tärkein johtaja Heikki Niskanen sai kahden vuoden kuritushuonetuomion, kuten Kallion muistiinpanolapusta ilmenee. Kallio koetti auttaa kotiseudun miehiä, jotka olivat häntä kohtaan katkeria.

Kalliolle epäröinti oli epäilemättä rasite. Puoluekokouksessa asia esiteltiin niin, että Relander oli suostunut ehdokkaaksi, Kallio sitä vastoin oli kieltäytynyt. Asian esitteli Lohi, ja Relanderin kannattajat (tai paremminkin Kallion vastustajat), mm. Kirra ja Koivisto, ehtivät ilmaista ilonsa. Se oli kuitenkin ennenaikaista. Leinonen pudisti päätään, Tarkkanen ja Hannula huusivat, ettei Kallio tarkoittanut kieltäytymisellään totta. Vaikka Lohen puheenvuoron jälkeen puhui kolme Relanderin kannattajaa, ei kokouksen puheenjohtajana toiminut Ilmari Auer — hänkin vastikään edistyspuolueesta siirtynyt entinen ministeri ja kansanedustaja — tehnyt asiasta päätösehdotusta, vaan keskustelu jatkui. Ensimmäisenä ehdotti Kallion puoleen kääntymistä Jutila, ja sen jälkeen pääsivät Kallion kannattajat, joita oli kokouksessa enemmistö, vauhtiin.

Äänestyksessä Kallio voitti Relanderin numeroin 87-63. Puoluekokouksen lähetystö, Artturi Leinonen, Simson Pilkka ja K. T. Jutila, lähti Kallion luo virallista suostumusta pyytämään.’6 Kallio suostui.

Relander sai kokouksen kulusta koko ajan viestejä, jotka sävyttyivät siten, että Kallio sai taakseen enemmistön vasta voimakkaan painostuksen ja valheittenkin avulla, mm. sillä, että kokoukselle uskoteltiin Ståhlbergin kieltäytyvän, mikäli Kallio asetettaisun ehdokkaaksi. Kallion tukimiehiä pettynyt ja katkera Relander moitti kovin sanoin ja esitti heidän itsekkäitä motiivejaan: Pullinen agitoi Kallion puolesta, koska Relander ei ollut aikanaan nimittänyt häntä Viipurin läänin maaherraksi, Reinikka halusi Kallion paikalle Suomen Pankkiin, Ellilä maataloushallituksen ylijohtajaksi, Saariselle Kallio oli taannut lainan jne.

Relanderin arvelut ovat katkeruuden sävyttämät. Kallio valittiin presidenttiehdokkaaksi yksinkertaisesti siksi, että maalaisliittolaisten luottamus häneen oli marraskuussa 1930 suurempi kuin yhteenkään toiseen. Ei edes istuvan presidentin vahva lähtöasema voinut tätä seikkaa mitätöidä.

Epäonnistuminen

Kyösti Kalliosta tuli puolueensa presidenttiehdokas, mutta presidentiksi häntä ei valittu vuonna 1931, vaan vasta kuutta vuotta myöhemmin. Voidaan liioittelematta sanoa Kallion yrityksen tasavallan presidentiksi vuonna 1931 pahasti epäonnistuneen. Syy ei ollut hänen, mutta kuitenkin.

Kallion asema ei ollut vahva, päinvastoin. Häntä ei pidetty koko aikana pääehdokkaana. Johtopaikat kuuluivat selvästi oikeiston ehdokkaalle, pääministeri Svinhufvudille, jonka vastaehdokkaaksi nousi etenkin kyydityksen jälkeen entinen presidentti K. J. Ståhlberg, jota kohtaan keskustan lisäksi vasemmisto tunsi ilmeistä sympatiaa. Ståhlberg oli palannut eduskuntaan vuoden 1930 eduskuntavaaleissa, ja hänen ehdokkuudestaan presidentiksi alettiin keskustella jo tuolloin. Loka—marraskuussa keskusteltiin laajan edistyksen, RKP:n, maalaisliiton ja SDP:n »laillisuusrintaman» kokoamisesta Ståhlbergin ehdokkuuden ympärille, ja vaikka siitä ei tullutkaan mitään, Ståhlbergin arvostus oli alusta lähtien paljon suurempi kuin pienen edistyspuolueen. Kokoomus ja tuolloin vielä sen kanssa likeiset lapuanliikkeen johtajat päätyivät Svinhufvudiin ja muodostivat ns. »isänmaallisen rintaman».

Näiden kahden vahvan rintaman väliin jäi Kyösti Kallion vaaliliitto, joka rakoili alusta alkaen myös sisäisesti. Puolueen pää-äänenkannattajaa myöten käytiin keskustelua siitä, oliko valittu ehdokas puolueen ainoa.

Kallion vaaliliitto käytti tunnuksinaan »suomalaisen talonpojan ja valtiomiehen» valitsemista tasavallan presidentiksi. Muistutettiin Kallion ansioista kommunisminvastaisessa taistelussa, mutta myös hänen tinkimättömästä laillisuuskannastaan. Myös kansallisuuskysymys ja raittiuskanta kävivät vaaliteemoista. »Nimeltään, mieleltään ja kieleltään» suomalaista Kalliota oli hyvä tarjota suomalaisille.

Nimimerkki »Lakimies» — Kalliota vahvasti kannattanut Urho Kekkonen — korosti Suomenmaassa, ettei kannattanut Kalliota siksi, että tämä oli talonpoika, vaan siksi, että tämä oli pätevin; Kekkonen kirjoitteli Kallion puolesta useissakin maalaisliiton lehdissä. Talonpoikaisuus oli kuitenkin ykkösteema. Se ei ollut kuitenkaan vuoden 1931 vaalien ilmapiirissä ykkösasia.

Maalaisliitto oli joka tapauksessa ylivoimaisesti suurin porvarillinen puolue, ja sen voima kasvoi jatkuvasti. Mikäli se olisi tiennyt pitämään rivinsä koossa valitsijamiesvaaleissa, olisi Kalliolle kertynyt liki 90 hengen valitsijamiesryhmä — optimistisimmissa ennusteissa puhuttiin jopa sadasta. Maalaisliitto ei kuitenkaan ollut yhtenäinen eikä tuntuva osa puolueväestä luottanut omaan ehdokkaaseensa.

Relander oli luvannut luonaan käyneelle keskushallituksen lähetystölle solidaarisuutta puoluekokouspäätökselle, olipa se mikä tahansa. Lupaustaan hän ei pitänyt. Hän oli edelleen tiiviisti yhteydessä kannattajiinsa ja itse vaalitilanteen lähestyessä alkoi esiintyä kuin ehdokas ainakin. Relander arvioi Kallion mahdollisuudet huonoiksi ja elätteli toiveita tulla vedetyksi sittenkin loppuratkaisussa mukaan. Kun maalaisliiton lehdistön valtaosa kirjoitti Kallion puolesta ja vaati pysymään ehdottomasti puoluekokouspäätöksen mukaisesti Kallion takana, Relander närkästyi ja katsoi, että hänen mielestään valitsijamiehillä itselläänkin oli asiassa »jotain sanottavaa ja soviteltavaa». Kallion kehumista lehdissä hän ei voinut sulattaa, ja päiväkirjaa koristivatkin toinen toistaan purevammat kommentit.

Valitsijamiehet valittiin 15. ja 16. tammikuuta 1931. Äänestysprosentti oli alhainen: vain 47,3 prosenttia äänioikeutetuista kävi uurnilla. Maaseudulla prosentti jäi vielä alemmaksi, 44,7:ään.

Vaalien tulos oli »pääehdokkaiden» Svinhufvudin ja Ståhlbergin voitto, jota vastoin SDP:n Tannerin ja varsinkin Kallion kannalta tulos oli pettymys. Ståhlbergin vaaliliitto sai 50 valitsijamiestä, kun edistyspuolueen äänet puolen vuoden takaisten eduskuntavaalien perusteella olisivat tuoneet vain 16-17 valitsijaa. Svinhufvud sai 64 valitsijaa, mikä oli paljon enemmän kuin kokoomuksen kannatus olisi edellyttänyt, ja lisäksi hänen saattoi odottaa saavan useimpien RKP:n 25 valitsijamiehen äänet. Tanner sai suurimman valitsijaryhmän, 90 miestä, jotka voitiin laskea Ståhlbergin kannattajiksi, koska Tannerilla ei itsellään kuitenkaan olisi mahdollisuuksia.

Kallion valitsijamiehiä valittiin 69, mikä sinänsä oli paljon, enemmän kuin Ståhlbergin tai Svinhufvudin. Silti tulos oli tulkittava tappioksi. Puolueen kannatuksen edellyttämästä määrästä jäätiin parillakymmenellä. Vaalisään huonous selittää osan, pääsyy oli puolueen epäyhtenäisyys ja siitä johtuva vaalityön laimeus.

Kallion mahdollisuuksiin ei luotettu, hän itse ei luottanut eivätkä kovin monet hänen kannattajansakaan.

Kallio viittasi jo eduskuntaryhmän »leikkiäänestyksen» tuloksen selvittyä heikkoihin mahdollisuuksiinsa. Sen jälkeen hän useissa yhteyksissä kertoi-pitävänsä varmana tai luultavana, ettei tulisi va lituksi ja ettei haluaisikaan tulla tehtävään, johon tunsi pätevyytensä riittämättömäksi. Ystävälleen ja tukijalleen Artturi Leinoselle vuoden viimeisenä päivänä lähettämässään kirjeessä presidenttiehdokas korosti haluttomuuttaan ja sitä, että »ei vielä ehdokkuus ole rinnastettavissa todellisuuteen». Hän oli kyllä iloinen puoluetovereittensa osoittamasta suuresta luottamuksesta, mutta luonnehti asemaansa ahdistavaksi. »Luottamuksenne vei minut temppelin harjalle, vaikka toinen ääni huutamalla huusi, ettei ole kunnollista ottaa vastaan tehtävää, johon ei pysty», hän kertoi ja valitti, ettei tuo ääni ollut vaiennut, vaan »repelee minua yhä siirtyessämme uuden vuoden taipaleelle» Kallion epävarmuus oli todellista.

Hän lohduttautui sillä, että ei ollut missään vaiheessa pyrkinyt suurentelemaan kykyjään ja peittämään puutteitaan, minkä vuoksi hänen kannattajansa olivat yhteisvastuussa ehdokkaansa puutteistakin.

Nämä puutteet luonnollisesti tuotiin täysin esille vaalitaistelun aikana. »Ei auta muu kuin olla kylmänä kaikille ja hoitaa asioita», Kallio kommentoi lehtien kehuja ja moitteita vaimolleen ennen valitsijamiesvaaleja.

»Kyllä olisi ihanaa kun en olisi ehdokkaana», hän valitti antaessaan Uudenmaan vaalipiirissä otteella äänestävälle vaimolleen ohjeita — Kallio suositteli muuten uusmaalaisista valitsijamiesehdokkaistaan Esko Hakkilaa tai Maili Laitista.

Heikohko vaalitulos sai epäröivät jälleen miettimään, pitäisikö sittenkin vielä vaihtaa ehdokasta. Relander tulkitsi valitsijamiesvaalin tuloksen, josta hän oli vilpittömän vahingoniloinen, vastalauseeksi puoluekokouksen päätökselle, ja oli yhteydessä eri vaikuttajiin nostattaakseen henkeä Kalliosta luopumisen puolesta.

Pääperusteena oli se, että jos Kalliosta pidettäisiin kiinni, valittaisiin Ståhlberg, jolloin yhteiskuntarauha vaarantuksi. Hän oli vakuuttunut siitä, että vaikka Kallio ei itse Ståhlbergin asiaa ajanut, hänen monet kannattajansa näin tekivät Kallion hiljaisella suostumuksella.

Toivoaan hän ei heittänyt. Hän arveli niiden 13 kansanedustajan, jotka samalla olivat valitsijamiehiä, päättäneen kokouksessaan toimia siten, että valitsijamiesryhmä äänestäisi ensimmäisessä äänestyksessä Kalliota ja toisessa Relanderia. Presidentti lisäsi vielä, että 13 oli hänen onnenlukunsa. Mahdollisuuksiinsa luottava Relander saikin lupaavia viestejä.

Kun maalaisliiton miehet ottivat yhteyttä Kallion puolesta vasemmalle ja oikealle, tulos jäi niukaksi. Niukkanen neuvotteli Vihtori Kosolan kanssa, P. V. Heikkinen Tannerin, mutta kummaltakaan puolelta ei annettu lupauksia tukea Kalliota. Vesterinen kertoi 16.12. Relanderille Heikkisen sanoneen, että »mikäli yksi linja ei vie perille, vaihdetaan linjaa», minkä Relander tulkitsi merkitsevän omien mahdollisuuksiensa nousua.

Epäilemättä Relanderin kannatus kentällä olikin jossain määrin nousussa. Juho Koivisto kirjoitti toiselle Kallion valitsijamiehelle Artturi Leinoselle, että Relanderia oli arvioitu epäoikeudenmukaisesti ja että puolueen oli sittenkin ryhmityttävä Relanderin taakse.

Relander oli ainoa, joka voitiin asettaa Ståhlbergia vastaan, ja tämän valitsemista taas Koivisto piti onnettomuutena. Hän mainitsi myös Alkion olleen edellisenä kesänä sitä mieltä, että presidentti siinä tilanteessa pitäisi valita kokoomuslaisista. Relanderin kannalle asettui myös opettaja Uuno J. Tarkkanen Laihialta. Tarkkanen, joka vakuutti Frans Kärjen olevan kanssaan samaa mieltä, katsoi että oli ollut ääretön erehdys panna Kallio ehdokkaaksi. Nyt Kallio oli joutunut häväistys- ja lokaryöpyn kohteeksi, ilman että kuitenkaan tulisi valituksi. Maalaisliiton pitäisi perääntyä ja äänestää yksimielisesti Relanderia, jonka »lapualaismielisetkin voisivat hyväksyä». Pahin vaihtoehto U. J. Tarkkasenkin mielestä olisi ollut Ståhlberg. — Mutta Leinonen sai toisenkinlaisia viestejä, kun Kallion kannattajat vannottivat pysymään ehdokkaan takana.

Kun valitsijamieskokoukset itse vaalin kynnyksellä alkoivat, arvioitiin Ståhlbergin mahdollisuudet suurimmiksi. Omia valitsijamiehiä ja tukensa luvanneita sosiaalidemokraatteja oli jo 140, minkä lisäksi lisä-ääniä oli odotettavissa muutamilta ruotsalaisilta ja mahdollisesti useammalta maalaisliittolaiselta, koska etenkin Pohjois-Suomessa ja Savossa oli — kenties vanhoja edistyspuolueen peruja — melkoisesti alusta lähtien Ståhlbergia tukevia.

Epävarmoin tunnelmin saapuivat monet Kallion valitsijamiehet Helsinkiin. Pääosa lehdistöstä oli kyllä viimeiseen saakka kirjoittanut Kallion puolesta vaatien pysymään lujana oman ehdokkaan takana, ja vain Karjalan lehdet olivat selvästi Relanderin kannalla.

Mutta epävarmuutta oli ilmassa. Artturi Leinonen, joka oli hyvin vahvasta ja monenlaisesta »maakunnan äänestä» huolimatta pysynyt tiukasti Kallion kannalla, kertoo pitäneensä todennäköisenä, ettei Kallio loppuäänestykseen selviäisi, ja jatko oli hänelle siitä eteenpäin hämärä. Sama tunne lienee ollut yleinen. Mukana oli myös sellaisia, jotka eivät aikoneet äänestää Kalliota ensimmäisessäkään äänestyksessä.

Valitsijamiesryhmä kokoontui päivää ennen vaalitapahtumaa 14.2. järjestäytymään ja suunnittelemaan taktiikkaa. Ryhmän puhemiehistöön, joka kävisi myös neuvotteluja muiden ryhmien kanssa ja joka oli siksi erittäin keskeinen elin, valittiin Artturi Leinonen puheenjohtajaksi sekä P. V. Heikkinen ja Niukkanen. Leinonen ja Heikkinen olivat varmoja kalliolaisia, Niukkanen taas oli — Relanderin määrityksen mukaan — »Niukkanen», joka menee »sille linjalle, minkä luulee voittavan ja uskottelee salaisesti molempia maalaisliiton siipiä, että on sen kannalla». Relanderilainen Vesterinen jäi valitsematta puhemiehistöön parin äänen erolla, mikä harmitti presidenttiä suuresti.

Seurasi sarja neuvotteluja, joissa maalaisliittolaiset tarjosivat turhaan Kalliota toisille. Väinö Hakkila puhui Relanderin mukaan »pilkallisessa äänilajissa» Kalliosta ja Leinonen muisteli hänen puhuneen kärjekkäästi ja tahallaan ärsyttävästi. Porvarit eivät olleet lupaavampia. Edistysmieliset vakuuttivat maalaisliittolaisille, ettei Kallio kuitenkaan menisi läpi, minkä vuoksi heidän pitäisi siirtyä jo ensimmäisessä äänestyksessä Ståhlbergin kannalle, jotta »lapualaisten» ehdokas ei tulisi valituksi — kysymys oli Svinhufvudista, mutta Relander arveli sen tarkoittavan myös itseään. Niukkanen ehdotti — kokeilumielessä, kuten Leinonen arveli — Relanderiakin, mutta tulos jäi siinäkin vähäiseksi, vain muutama ruotsalainen olisi ehkä saatu mukaan.

Näiden tuloksettomien keskustelujen jälkeen maalaisliiton ryhmä teki päätöksen äänestää yksimielisesti Kalliota niin pitkälle kuin mahdollista, siis ainakin kahdessa äänestyksessä. Osa ryhmän jäsenistä, kiivaimmat relanderilaiset, ilmoittivat kuitenkin pidättävänsä itselleen oikeuden menetellä harkintansa mukaan jo toisessa äänestyksessä.

Viime hetken neuvottelut sosiaalidemokraattien kanssa eivät johtaneet tulokseen: SDP:n valitsijat olivat kyllä sitä mieltä, että ellei saataisi takeita Tannerin tai Ståhlbergin valitsemisesta, tulisi äänestää Kalliota. Tämän mahdollisuuden säilyttämiseksi SDP:n valitsijamiehet päättivät ensimmäisessä äänestyksessä äänestää Tanneria ja toisessa Ståhlbergia, kuitenkin niin, että toisessa äänestyksessä päätettiin antaa »jollekin muulle ehdokkaalle» 15 ääntä.

Näillä äänillä Kalliolle varattaisiin mahdollisuus saada enemmän ääniä kuin Svinhufvud, joten loppuratkaisu jäisi Ståhlbergin ja Kallion väliseksi, oletettavasti ensiksi mainitun eduksi, koska siinä tapauksessa koko SDP:n ryhmä olisi siirtynyt Ståhlbergin puolelle. Tämä menettelytapa saatettiin myös edistyspuolueen valitsijamiesryhmän tietoon. Niukkanen vaati neuvotteluissa jyrkästi, että sosiaalidemokraattien tulisi sitoutua äänestämään toisessa äänestyksessä Kalliota, jolloin hän puolestaan takaisi, että Kallio tulee valituksi. Muussa tapauksessa, maalaisliittolaiset tulisivat äänestämään kaikki Svinhufvudia, joka voittaisi Ståhlbergin. SDP ei tätä ehtoa hyväksynyt, ja neuvottelut katkesivat.

Niukkasen osa näissä neuvotteluissa on jossain määrin epäselvä. Muuan sosiaalidemokraattinen valitsijamies on kertonut Niukkasen näyttäneen »miltei tyytyväiseltä», kun neuvottelut katkesivat.

Artturi Leinonen, joka osallistui Niukkasen kanssa samoihin neuvotteluihin, epäili tämän pelaavan »kaksilla korteilla» ja moittikin tätä ankarasti, kun vahingossa Leinoselle tullut Relanderin puhelinsoitto oli todistanut Niukkasen lupailleen jotakin vielä Relanderillekin — lupauksen vakavuuden Niukkanen kyllä kiisti. Kun ottaa huomioon Niukkasen aktiivin toiminnan itse vaalitilanteessa Svinhufvudin puolesta, voisi olettaa hänen jo noissa neuvotteluissa mielessään luopuneen Kalliosta ja tavoitelleen vain Ståhlbergin valinnan estämistä ja siten kariuttaneen neuvottelut osittain tahallaan.

Kallion kohtalo ratkesi jo ensimmäisellä kierroksella, illalla 15.2. Tanner sai omat 90 ääntä ja RKP:n äänet jakautuivat Svinhufvudille ja Ståhlbergille suunnilleen odotetusti, kun jälkimmäinen sai 6 ja Svinhufvud loput 19. Varsinainen yllätys kuitenkin oli se, että viisi Kallion valitsijamiestä (Kiiski, Kirra, Tiainen, Tuomivaara ja mahdollisesti Niukkanen) äänestikin Svinhufvudia vastoin juuri tehtyä ryhmäpäätöstä ja omaa lupaustaan äänestää ensimmäisellä kierroksella Kalliota. He olivat innokkaita relanderilaisia (Niukkasta lukuun ottamatta) ja tahtoivat näin pakottaa ryhmän viime hetkellä luopumaan Kalliosta Relanderin hyväksi.

Relander itse kehotti niitä kannattajiaan, jotka eivät voisi äänestää Kalliota, tukemaan jo ensimmäisessä äänestyksessä Svinhufvudia, ja ryhmässä oli seitsemän julkisesti Relanderin kannattajaksi jo ennen valitsijamiesvaaleja ilmoittautunutta.

Valitsijamiesryhmän kokous äänestyksen jälkeen oli kiivas, ja ryhmäpäätöksen rikkojia moitittiin ankarasti. Ryhmä päätti pysyä vielä toisessakin äänestyksessä Kallion takana, vaikka oli myös ääniä, jotka vaativat Kallion vaihtamista Relanderiin. Samalla päätettiin vielä kerran neuvotella kokoomuslaisten ja ruotsalaisten kanssa, joita piti taivuttaa Kallion kannalle uhkaamalla muuten äänestää Ståhlbergia.

Kaikki oli kuitenkin jo turhaa. Kallion valitsijamiehiä irtosi toisessa äänestyksessä lisää. Kaikkiaan 16 äänesti Svinhufvudia. Ståhlberg sai 149 ääntä, Svinhufvud 98 ja Kalliolle jäi 53 uskollista. Kallio putosi kolmannelta kierrokselta.

Vaalin dramaattinen loppuvaihe on tunnettu. Maalaisliiton valitsijamiehet siirtyivät lopulta Niukkasen johtaman kovan painostuksen ja valvonnan jälkeen kaikki Svinhufvudin puolelle, ja tämä tuli valituksi mahdollisimman niukalla enemmistöllä 151-149.

Valtionpäämieheksi valittiin lapuanliikkeen ja oikeiston ehdokas, joka oli runsasta puolta vuotta aikaisemmin nostettu samalla tavoin »sääntöjen vastaisesti» Kallion tilalle maan pääministeriksi.

Jälkipeliä

Vuoden 1931 presidentinvaali oli maalaisliitolle puolueena raskas koettelemus, paljon raskaampi kuin Kalliolle presidenttiehdokkaana. Tilanteen lauettua Kallio tunsi luonnollisesti huojennuksen ohella pettymystä. Valitsijamiehenä ollut Janne Koivuranta muisteli sittemmin menneensä yhdessä Uuno Hannulan kanssa Kallion Helsingin-asuntoon vaalin ratkettua. Isäntä oli ollut kovin »masentuneen» näköinen, sitä vastoin paikalla ollut Kaisa Kallio iloitsi vilpittömästi: hän sai jäädä kotiin. »Voi miten on ihana olla vapautettuna pelosta, saada hoitaa omaa kotia lastemme kanssa ja niin täyttää elämäntehtävänsä», oli Kaisa Kallio kirjoittanut miehelleen valitsijamiesvaalien jälkeen, ja nyt asia oli varmistunut.

Varsin pian haihtui myös Kyösti Kallion pettymys, tai ainakin hän kykeni sen peittämään. Hän nauroi Hannulan jutuille ja samana iltana hän lohdutteli kotiinsa kutsumiaan pohjalaisia valitsijamiehiään ja kehui Svinhufvudia. Valitsijamiehenä olleelle serkulleen Felix Kontiolle, joka oli ennen vaalia vakuuttanut äänestävänsä loppuun asti Kalliota »kävi miten kävi», Kallio totesi, ettei »käynyt mitenkään». Svinhufvud oli hyvä valinta. Sitä hän ei myöntänyt, että mikään todellinen vaara olisi uhannut, vaikka toinenkin olisi valittu: Jos Ståhlberg olisi valittu, olisivat lapualaiset voineet vähän »kahnata», mutta jos hänet, niin olisivat »korkeintaan hymähtäneet».

Näin voi olla. Svinhufvud valittiin raskaan uhkailun varjossa, joka ensi sijassa kohdistui Ståhlbergiin, mutta käytännössä myös Kallioon. Avainasemassa olleet Kallion valitsijat, kuten Niukkanen, Leinonen ja Lohi, arvioivat uhkan todelliseksi. Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Riekki mainitsi vaalin jälkeen, että »aivan vailla perää eivät ole puheet tusinanverrasta vannoutuneesta Ståhlbergin tappajasta olleet»44 Tulevaisuus osoitti, että Svinhufvud onnistui pysäyttämään lapuanliikkeen ääri-ilmiöt, tosin vasta sen jälkeen kun ne olivat johtaneet suoranaiseen kapinaan. Se olisi saattanut olla Kalliolle vielä vaikeampaa, Stählbergista puhumattakaan, kuten Artturi Leinonen arvelee. Tuskin Kallion valinta kuitenkaan mihinkään todellisiin vaikeuksiin olisi johtanut.

Omien valitsijamiesten »petos» järkytti tuskin sekään suuremmin Kalliota. Hän tiesi toki tilanteen ja osasi siihen varautua. Ja kun hänen epäröintinsä koko ehdokkuuteen oli ilmeistä, saattoi helpotus olla lopulta hyvinkin samaa luokkaa kuin pettymys. Ainakaan Kallio ei halunnut ryhtyä mihinkään kostotoimiin tai hankaloittaa Svinhufvudin työtä, enempää kuin puolta vuotta aikaisemminkaan.

Kallio oli valittu eduskunnan puhemieheksi vähää ennen presidentinvaalia, joten hän sai saman tehtävän kuin kuusi vuotta aikaisemmin eli hän piti eduskunnan puolesta puheen virkansa jättävälle ja virkaan astuvalle presidentille. Kummankin hän teki korrektisti, Svinhufvudille yhteistyötä vakuuttaen. Kallio totesi Svinhufvudin olleen vuosikymmenien kuluessa »mitä vaikeimmissa oloissa maan oikeuksia puoltamassa ja itsenäisyyttämme luomassa». Nyt oli ulkonainen itsenäisyys saavutettu, mutta sisäinen rakennustyö vaati jatkuvan taloudellisen ja sivistyksellisen toiminnan ohella oikeusturvan palauttamista ja miehen rauhoittamista. »Näiden päämäärien toteuttamista odottaa nyt kansamme valtiovallalta», sanoi puhemies. Hän oli hävinnyt, mutta tiesi, ettei voittaja ilman hänenkään myötävaikutusta selviytyisi poikkeuksellisen vaikeassa tilanteessa.

Svinhufvudin valinta sinänsä ei herättänyt maalaisliitossa suurtakaan protestia, olihan valitsijamiesryhmä lopulta ollut asiasta täysin yksimielinen. Sitä enemmän puhutti tapa, jolla Svinhufvudiin oli päädytty, ja koko se hajaannus, joka paljastui kenttäväellekin.

Ripeästi kasvanut ja useita vuosia johtavana hallituspuolueena ollut maalaisliitto oli sisäisesti epäyhtenäinen. Sen johtajat eivät tulleet toimeen keskenään, »kerhoilu» oli vakiintunut vuosien mittaan niin, että maalaisliiton siipiä käsiteltiin poliittisessa keskustelussa lähes erillisten puolueiden tapaan.

Kalliolaisten ja sunilalaisten taistelu huipentui tavallaan vuoden 1931 presidentinvaalissa. Sunila itse sairastui aika vakavasti syksyllä 1930, joten hän ei ollut presidenttiehdokkaana, kuten Relander oli ajoittain pelännyt, mutta Relanderin kannattajien ydinjoukko koostui perinteisistä sunilalaisista. Relanderin päiväkirjamuistiinpanoista on selvästi luettavissa, että hän piti päävastustajanaan Kalliota. Ståhlbergia hän piti viimeiseen asti mahdottomana kansalaissovun kannalta. Svinhufvudin nousu lapuanliikkeen ja kokoomuksen ehdokkaaksi oli hänelle yllätys, sillä hän luotti pitkään Svinhufvundin vakuutteluihin haluttomuudesta. Kalliota hän sen sijaan epäili vähintään viimeisen puoli vuotta presidenttipelistä, ja hänen tiedonantajansa vakuuttivat juuri Kallion salaisesti johtavan kaikkea häntä vastaan tarkoitettua toimintaa. Relander kiitti Jumalaa siitä, ettei Kallio päässyt kolmanteen äänestykseen.

Maalaisliiton lehdistö reagoi luonnollisesti valitsijamiesten menettelyyn voimakkaasti, kuitenkin sen mukaan, mitä mieltä asianomainen lehti tai kirjoittaja oli itse ollut. Hyvä esimerkki oli Liitto, jonka päätoimittajat Hautamäki ja Poutanen olivat vakaita kalliolaisia, mutta hallinnon enemmistö oli lähempänä Relanderin ja Sunilan linjaa ja lapuanliikettä suosiva. Lehdessä puolustettiin valitsijamiesten menettelyä ja vakuutettiin, kuinka lopputulos oli joka tapauksessa hyvä. Valitsijamiehet olivat toimineet harkintansa mukaan ilman minkäänlaista painostusta, eikä heitä pitäisi moittia. »Maalaisliitto istuu siis edelleenkin omassa kelkassa, vaikka Ukko-Pekka onkin presidenttinä», vakuutti nimimerkki Kanto-Kaaperi, joka muistutti samalla, että »Kallion Kyösti pitelee edelleenkin maalaisliiton kelkanjutkua vahvassa kädessään ja silloin ei meidän kelkkaamme vedellä minne sattuu». Toisin näki tilanteen nimimerkki Vasara, päätoimittaja Juho Poutanen -Maalaisliitolla oli ollut suomalaismielinen ja suomalaisniminen ehdokas, joka ei kuitenkaan kelvannut, valitti Poutanen ja moitti valitsijamiehiä ankarasti.

Kysymys oli petollisesta esiintymisestä, johon oikeiston pelottelu oli johtanut. »Muutenhan tätä vaalia vastaan ei ole mitään muistuttamista», totesi Poutanen. Vaalipiirin valitsijamiehiltä vaadittiin lehden palstoilla vastausta, oliko joku heistä livistänyt jo ensimmäisessä äänestyksessä vieraaseen leiriin. Juho Puska vastasi, ettei näin ollut: »Ei suinkaan niin raukkamaista valitsijamiestä Kallion omasta maakunnasta löytynyt».

Muissa lehdissä käytettiin samoin kovaa kieltä. Uuno Hannulan, »Kallion oikean käden» Pohjolan Sanomat oli ehkä jyrkin.

Hannula puhui petoksesta ja »karjalaisista pettureista» ja vaati useaan otteeseen puoluekurin koventamista estämään vastaavanlaisen vikuroinnin toistumista. Pohjoiskarjalaisten Karjalan Maa haukkui Maakansan ja Relanderin kannattajat, ja tietysti Suomenmaakin tuomitsi menettelyn, siitä huolimatta että Hiekkala oli hyvissä väleissä myös Relanderin kanssa.

Maakuntien piirijärjestöt ja paikallisosastot kävivät samalla tavalla jälkipeliä kuin maakuntien lehdet. Useimmat olivat valitsijamiesten menettelyä vastaan, toiset eivät, ja kaikki tiesivät ettei tehtyä saanut tekemättömäksi. Kallion oman piirijärjestön kokous esimerkiksi ei katsonut aiheelliseksi enää palata presidentinvaalin tapahtumiin, vaikka alustajana ollut puoluesihteeri Helojärvi tuomitsi jyrkästi valitsijamiesten menettelyn. Kokouksessa käytettiin runsaasti paheksuvia puheenvuoroja, mutta monet olivat myös eri mieltä, Lapuanliikkeeseen kallistuvat puolustivat valitsijamiehiä.

Piirin julkilausumassa annettiin tunnustusta kansanliikkeelle ja samalla siinä todettiin liikkeen menettäneen laajojen kansanjoukkojen kannatuksen, kun se oli ottanut ohjelmaansa kansanvaltaisen valtiojärjestyksen muuttamisen ja eduskunnan toimivallan supistamisen.

Julkilausumassa vedottiin siihen, että kommunisminvastainen kansanliike tasoittaa puolueessa aiheuttamiaan erimielisyyksiä ja sillä on »lopullisena tarkoituksena puolueen eheyttäminen».

Jyrkimmin valitsijamiesten »petoksen» tuomitsivat Kainuun, Kymenlaakson ja Pohjois-Savon piirit, ja monet vaativat »rintamakarkurien» nimien julkistamista ja jopa erottamista puolueesta.

Maalaisliiton puoluekokous Jyväskylässä 13:14.6. päätti M. E. Mäen ehdotuksesta kehottaa paikallisosastoja erottamaan ne jäsenensä, jotka olivat ensimmäisellä äänestyskierroksella antaneet äänensä muille kuin Kalliolle. Maakansa jatkoi kapinointiaan ja kärjisti asetelmaa niin, että puoluekokous olisi määrännyt myös toisella kierroksella Svinhufvudia äänestäneet erotettaviksi, mistä ei sentään ollut kysymys. Valitsijamiehistä E. A. Tuomivaara erotettiinkin, ja hän siirtyi sitten lapuanliikkeen jatkoksi perustettuun Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen. IKL:ään siirtyi sittemmin myös Antti Juutilainen, Kallion sitkeä karjalainen vastustaja.5

Kallio ei johtanut eikä vaatinut kostotoimia. Hän tiesi puoluetta uhkaavan vakavan hajaannuksen, jonka syy ei enää ollutkaan ensi sijassa lapuanliike ja suhtautuminen siihen, vaan yhä kiihtyvä talouspula.

Kun pahimmasta kuohunnasta oltiin päästy eroon, oli aika paneutua taas täydellä teholla leipäkysymyksiin. Ensimmäisenä oli edessä uuden hallituksen muodostaminen Svinhufvudin paikan jäätyä vapaaksi.

Sunilasta pääministeri

Presidentinvaalin ratkeaminen kokoomuksen ehdokkaan hyväksi johti siihen, että maalaisliittoa pidettiin ikään kuin hyvitykseksi ilman muuta oikeutettuna hallituksen johtoon. Yhtä luonnollista oli, että uusi presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävän Kyösti Kalliolle, maalaisliiton johtavalle poliitikolle. Kallio oli kyllä periaatteessa valmis, mutta ei lainkaan ehdoitta.

Hän tiesi päävastuun asiain hoidosta presidentinvaalin myötä siirtyneen oikeistolle, minkä vuoksi maalaisliitto saattoi esittää tiukempia ehtoja kuin siihen saakka. Uutta hallitusta odottaisi äärimmäisen vaikea tehtävä, pulan lievittäminen. Kun maalaisliiton eduskuntaryhmä pohti ensi kerran hallitusasiaa 25.8., Kallio korosti, ettei maalaisliiton pitäisi mennä kokoomuksen johtamaan hallitukseen, vaan että sillä pitäisi olla ainakin yhdessä edistyspuolueen kanssa enemmistö. Hallituksen ohjelmaksi taas riittäisi yksinkertaisesti »kuria ja leipää» —lapuanliikkeen kurissa pitäminen ja pulan selvittäminen olisivat hallituksen päätehtäviä. Edustajat olivat samaa mieltä.

Svinhufvud kutsui eduskuntaryhmien edustajat luokseen, kun hallitusmietteitä oli ensin ryhmissä kartoitettu. Lapuanliike, joka oli ollut puolta vuotta aikaisemmin epävirallinen neuvotteluosapuoli ja hylännyt liian vaatimattomaksi arvioimansa salkkutarjouksen, pyrki osallistumaan neuvotteluihin, mutta presidentti torjui sen ilmoittaen asioivansa vain eduskuntaryhmien kanssa.

Kansanliikkeen miehet seurasivat joka tapauksessa tiiviisti hallitusneuvotteluja ja myös vaikuttivat niihin. Erityisen vastenmielinen lapualaisille oli Kallio, ja kansanliike monin tavoin koetti vaikuttaa hankkeen epäonnistumiseen.

Svinhufvudkaan ei liene ollut erityisen innostunut Kallion pääministeriydestä. Maaliskuun 7. päivänä hän kirjoitti pojalleen, kuinka hallitusta ryhdytään muodostamaan ja kuinka hänen puoleensa oli jatkuvasti käännytty sähkösanomin, joissa vaadittiin Iapualaismielistä hallitusta. Omaa rooliaan presidentti vähätteli ja katsoi sen rajoittuvån pääministerin valitsemiseen. Eduskunnalla oli melkein rajaton valta ja presidentillä valtaa sangen vähän, hän arveli miettiessään hallituksen koostumusta, jota hän ei uskonut saavansa mieleisekseen. Hän olisi mieluimmin antanut entisten ministerien jatkaa, mutta se ei tullut kysymykseen, kun eduskunnassa oli »1/3 sosialisteja, 1/2 ei-lapualaisia porvareita ja 1/3 lapualaisia porvareita». Hallituksesta voisi siten tulla vastoin hänen tahtoaan sellainen, jossa ei olisi paljonkaan lapualaishenkeä. Ja pääministeriksi »Kallio kai täytyy ottaa, muita siihen en, suoraan sanoen saa». Kukaan ei tahtonut pääministeriksi, ei Walden eivätkä muut kokoomuksen miehet, ei Oulun maaherra Pehkonen jne., valitti uusi presidentti.

Mainittua kirjettä kirjoittaessaan Svinhufvud oli jo antanut Kalliolle epävirallisesti tehtävän muodostaa hallitus yleisporvarilliselle ohjalle; lisäksi presidentti toivoi Kallion ottavan hallitukseen talousmiehiä.

Kallion yritystä vastustettiin monella tavalla eduskuntaryhmissä. Taustalla lienee ollut kansanliikkeestä heijastuva vastenmielisyys hallituksen muodostajaa kohtaan. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä 4.3. Sunila ryhtyi suorastaan hyökkäykseen ja arvosteli kirpeästi mm. Suomenmaan kirjoittelua ja palasi vielä presidentinvaalin tapahtumiinkin todetessaan, että oli ollut virhe asettaa silloin oma ehdokas. »Meillä on valtaa, mutta sitä pitää osata käyttää», huomautti Sunila, jolle Lohi ja Lahdensuo vastasivat. Kallion yritystä ei sentään haluttu kaataa, vaan se jatkui.

Kallio pyrki keskustasuuntaiseen hallitukseen, mitä maalaisliitonkin eduskuntaryhmässä korostettiin ehtona koko hallitukseen osallistumiselle. Kallion tavoitteena oli kuuden maalaisliittolaisen, kolmen kokoomuslaisen sekä kahden ruotsalaisen ja kahden edistysmielisen ministerin hallitus.

Kokoomus ilmoitti, ettei sillä ollut maalaisliiton johtamaa hallitusta vastaan mitään. Kallioon itseensä kokoomus sen sijaan suhtautui varauksellisesti. Puolueen eduskuntaryhmän valtuuskunta olisi mieluimmin nähnyt pääministerinä Pehkosen ja muina vaihtoehtoina se mainitsi Sunilan ja Kallion, ilmeisesti suositummuusjärjestyksessä.

Useissa puheenvuoroissa Kalliota pidettiin »sillä hetkellä» mahdottomana pääministerinä ja korostettiin, ettei hän
»juuri nyt» olisi yhdistävä persoona. Kokoomuksen ryhmäkokous päätti 5.3. hyväksyä Pehkosen, mutta 27 edustajaa piti Kalliota ja Sunilaa mahdottomana. Presidentille ilmoitettiin asia niin, että »Kallion ehdokkuuteen oli erinomaisen suuria epäilyjä», samoin kuin Sunilankin, mutta että kokoomus ei kuitenkaan halunnut vaikeuttaa hallituksen muodostamista. Lapuan paino näkyi.

Kalliolla oli hallitushankkeessaan vaikeuksia muuallakin. Sekä ruotsalaisten että edistyksen ehdoissa oli alkuun sellaisia, joita hän piti mahdottomina. Myös salkkujako oli hankala. Kun Kallio 12.3. selosti eduskuntaryhmälleen hankaluuksia, käytettiin pari puheenvuoroa (Vesterinen, Leppälä) koko hankkeen raukeamisen puolesta. Useimmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että jatkettava oli.

Myös Sunila käytti puheenvuoron Kallion yrityksen puolesta — kuinka vilpittömän, se jää arvelun varaan. Kallio ilmoitti vielä tuolloin tekevänsä voitavansa.

Kalliosta ei kuitenkaan tullut pääministeriä vuonna 1931. Edistyspuolue ei hyväksynyt Paavo Virkkusta opetusministeriksi eikä ulkoministeriksi Hjalmar Procopeta, koska piti kumpaakin, Virkkusta varsinkin, liian läheisesti lapuanliikkeeseen sitoutuneena.

Vastauksessaan Kalliolle edistyspuolueen puolueneuvosto 15.3. nimenomaan korosti, ettei se halunnut samaan hallitukseen sellaisten kanssa »jotka suhtautuivat lapualaisuuteen myötämielisesti ja sitä ymmärtäen. Kallio taas piti Virkkusen mukaantuloa suotavana ja taivutteli mm. T. M. Kivimäkeä pitkän iltakävelyn aikana hyväksymään Virkkusen. Toisaalta Kallio ei voinut luopua edistyspuolueesta, koska hän arveli että maalaisliitto ei lähtisi vain kokoomuksen ja RKP:n kanssa hallitukseen. Ruotsalaiset eivät olleet innokkaita tukemaan aitosuomalaisen ja ruotsintaidottomuudestaan kuuluisaksi tulleen Kallion hanketta. Kokoomus protestoi Kallion valtiovarainministeriehdokasta Reinikkaa vastaan, jota puolue ei pitänyt riittävän pätevänä. Sekavien yhteydenottojen jälkeen Kallio luopui yrityksestään. Pääasiallisin syy Kallion epäonnistumiseen oli epäilyksittä lapuanliikkeen taustavaikutus erityisesti kokoomuksessa, mutta myös maalaisliitossa.

Svinhufvud tarjosi Kallion luovuttua tehtävää Pehkoselle. Tämä katsoi Kallion epäonnistumisen ennustelevan samaa kohtaloa hänenkin yritykselleen eikä suostunut 67Sen sijaan Sunila oli valmis,
kun hänen puoleensa käännyttiin.

Sunilan yritys ei innostanut enempää eduskuntaryhmää kuin maakuntia. Kustaa Hautamäki kirjoitti Liitossa ihmetellen, kuinka jo kolmannelle maalaisliittolaiselle tarjottiin hallituksen muodostamista ja arveli etsittävän miestä, joka »maalaisliittolaisena olisi kokoomukselle kuitenkin niin myötämielinen, että täyttäisi heidän halunsa». Hautamäki muistutti kokoomuksen haukkuneen Sunilan edellistä hallitusta päivittäin ja vakuutti, että oli aivan turhaa luuloa, että maalaisliiton nimissä voitaisiin muodostaa oikeistohallitusta.

Samassa hengessä pohti tilannetta eduskuntaryhmä. Niukkanen totesi lapualaisten jatkuvasti juonittelevan hallituskysymyksessä ja piti puolueen asemaa nolona, koska Kallion yritys kaatui. Heikkinen syytti tilanteen syntymisestä kokoomusta, Niukkanen edistystä, ja Vesterinen pelkäsi Svinhufvudin turvautuvan epäparlamentaariseen hallitukseen diktatuuritietä. Vesterinen vakuutti, ettei ollut vaikeuttanut Kallion yritystä, mitä epäiltiin.

Monet vastustivat koko hallitukseen menoa loukkaantuneina Kallion puolesta. Sulo Salo korosti, että Sunilan yritys merkitsi loukkausta Kalliota kohtaan ja Viljami Kalliokoski katsoi, että kannattajien luottamus puolueeseen horjuu, jos Sunilan annettaisiin yrittää samoilla ehdoilla kuin millä Kallio oli epäonnistunut. Mikäli Sunila saisi luvan muodostaa hallitus, ehtoja pitäisi tiukentaa. Lahdensuo vakuutti lapuanliikkeen olevan kaiken takana. Se oli yrittänyt lyödä Kalliota, eikä tilannetta voinut siksi ilman muuta sulattaa.

Sunila sai pyytämänsä valtuudet kuitenkin lopulta äänestyksettä. Kalliokoski ja Tarkkanen, jotka olivat vastustaneet Sunilan yritystä jyrkimmin, alistuivat enemmistön kantaan. Tämän jälkeen asia etenikin ripeästi. Kokoomus piti Sunilaa parempana kuin Kalliota ja auttoi hänen yritystään, eikä lapuanliikekään häntä kauhistunut.

Salkuista sovittiin ja ohjelmasta muotoiltiin lyhyt ja keskitetty. Kallion »kuria ja leipää» ei sentään riittänyt. Hallitus lupasi supistaa valtion menoja, edistää tuotantoelämää ja maataloustuotantoa erityisesti, lujittaa sisäistä järjestystä ja harjoittaa rauhanomaista ulkopolitiikkaa.

Hallitus oli yleisporvarillinen ja lähes täsmälleen Kallion esittämällä pohjalla. Ministereistä kuusi kuului
maalaisliittoon (Sunila, Lahdensuo, Kukkonen, Mattsson, Heikkinen ja Niukkanen), neljä kokoomukseen, kaksi ruotsalaisiin ja yksi edistyspuolueeseen. Maalaisliittolaiset olivat enimmäkseen perinteisen »oikean» siiven kalliolaisia edustajia, minkä ilmeisenä tarkoituksena oli sovittaa uhkaavia riitoja puolueen sisällä.

Sunilan hallituksen muodostamista voidaan pitää oikeiston uutena iskuna Kalliota vastaan. Kokoomus ei ollut ihastunut Sunilaankaan, mutta otti hänet pienempänä pahana. Vielä myöhemminkin kokoomus perusteli tukeaan Sunilalle sillä, että muuten tilalle tulisi Kallio. Mitään asiallisia syitä Kallion hallitushankkeen kaatamiseen ei ollut, kysymys oli vanhojen kaunojen purkamisesta, mikä tiedettiin myös maalaisliiton sisällä. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että sisäiset riidat oli haudattava ja tartuttava yhä pahempana jatkuvaan talouspulaan. Vaikka maalaisliiton lehdissä näkyi närkästyneitäkin ilmaisuja Sunilan hallituksen muodostamisesta, ei Kallio niihin yhtynyt. Hänen »oma» lehtensä Suomenmaa puolusti hallitusta ja kielsi ryhtymästä sitä saman tien kaatamaan.

Suomalainen oikeistoradikalismi näytti kevättalvella 1931 talttuneen raivottuaan kovalla voimalla runsaan vuoden. Kyösti Kallion se oli onnistunut työntämään politiikan keskeisimmästä päätöksenteosta sivuun.